Ikuisen ikävän evoluutio

En tiedä miksi, mutta olen ajatellut viime aikoina paljon meidän kaukosuhdeaikoja. Ehkä se johtuu siitä, että mies on tällä hetkellä Coloradossa monen päivän työreissulla, ehkä siitä, että päädyin vahingossa tuntemaan myötähäpeää itseäni kohtaan lukemaan vanhoja, vanhoja blogimerkintöjä ja upposin aina vain syvemmälle sekopäiseen suohon.

Ei hemmetti. Kaikkea sitä. Ihan ihmeellistä, että kaksi noin törppöä keskenkasvuista jääräpäätä osasivat rämpiä rämeiköstä pois ja senkin verran hyvällä menestyksellä, että tässä melkein 13 vuotta myöhemmin ikävöin viereisessä osavaltiossa olevaa miestä niin, että välillä kuristaa kurkkua. Joko sitä muka tiesi jo silloin jostain jotain, tai sitten seilattiin vain melkoisella tuurilla.

Perjantain illallinen, ennen kuin mies karkasi reissuun.

Tässä lapsiarjen keskellä parisuhde jää helposti vähän taka-alalle, mutta meillä ollaan kyllä yritetty pitää huolta siitä, että omaa aikaakin on. Mitään varsinaisia treffi-iltoja on (valitettavasti) aika harvoin, mutta kylläpä sitä kotonakin voi viettää laatuaikaa. Lapset nukkumaan tai zombeilemaan telkkarin eteen ja aikuiset vaikka kellariin (saunaan) karkuun. Takapihalla on kiva istuskella ja leikkiä olevansa jossain terassilla - varsinkin nyt, kun illat alkavat edes hieman viiletä. Ja hei, jos ei muuta keksi, niin aina voi aloittaa jonkun ihanan hankalan palapelin tekemisen yhdessä ja sitten puskea se kamalalla raivolla niskat kyyryssä valmiiksi, sillä meistä kumpikaan ei ole kovin hyvä kestämään mitään keskeneräistä.

Snif, meidät on selkeästi tarkoitettu yhteen.

Onneksi daddyn puolelle sänkyä löytyi heti innokas ottaja, niin ei tarvitse nukkua yksin.Omi peitonkin kuin ammattilainen. Minun puolella sänkyä näkyy siihen kuulumaton koiranpeppu.

Aikamoista laventelilullaahan tämä elo on nykyisin siihen kaikkeen viime vuosikymmenen draamaan (oikeaan tai keksittyyn, jos aidosta oli puutetta) verrattuna. Melko nurinkurista tietysti olisi, jos kehityssuunta olisi ollut toisenlainen... Vauhdin verkastuminen ei tietenkään ole ollenkaan huono asia, sillä kynttilät paloivat molemmista päistä melkoista vauhtia, eikä se ole mikään kestävän kehityksen malliesimerkki.

Läheisriippuvuus ei kuitenkaan ole selkeästi kadonnut mihinkään, eikä toivottavasti katoakaan. Ennen niin kamalan raastava ja lamauttava ikävä on nyt semmoista kivaa kutkuttelua. Ajava voima, joka innostaa puunaamaan kotia kivaan kuntoon, ennen kuin toinen palaa kotiin.

Menin tänään mm. napsimaan ruusuja maljakkoon somistukseksi.
Jäi sitten leikkelemättä.

Toisaalta ihan hyvä, että olin esim. eilen illalla yksin (tai no, jos nukkuvia lapsia ei lasketa). Katsoin nimittäin viimeinkin uusimman Tuntemattoman sotilaan, ja vetäisin kyllä semmoiset räkäposki-itkut, että oksat pois. Oikein kunnon ugly cry. Sitä ei tarvinnut olla kenenkään todistamassa.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 24. luukku

Jouluaaton tunnelmia:

Täällä on tainnut olla kilttejä lapsia...

...ja aikuisia.

Joulumuoria väsytti.

Meillä vietettiin tänään miehen perheen kanssa suomalaista joulua, joka koostui laatikoista (punajuuri-, lanttu-, porkkana-), kinkusta, graavilohesta, sienisalaatista, ruisleivästä, pipareista, tortuista, Raskaasta joulusta ja saunasta. Hulinaa riitti muutaman tunnin ajan, ja kaikki vaikuttivat tyytyväisiltä supisuomalaisten elämysten jälkeen.

Melkein repeatillä soinut Sylvian joululaulu on itkettänyt tänään minua vain neljästi. Tähän mennessä.

Vietettiin toki joulua Suomen-perheenkin kanssa. Lahjat olivat erittäin mieluisia puolin ja toisin, ainakin enimmäkseen. Joulupukkeiluhetkien kohokohtia oli mm. se, kun meidän 3-vuotias jätkä avasi ensimmäisen paketin, jonka sisällä oli mummon tekemä heijastinlankapipo. Suu meni mutruun ja pipo lensi kaaressa lattialle. "I don't like it!"

Pehmeät paketit...

Aika hersyvän huvittava hetki oli myös se, kun kaveri maistoi velipojan paketista paljastunutta wasabisuolaa. Se ilme -- priceless.

Lapset avasivat juuri meidän omat paketit, ja asenne onneksi parani pienellä miehelläkin, sillä mitään ei viskelty lattialle. Hän halusi leikkiä jokaisella lelulla piiiiiitkään ennen seuraavan avaamista, ja spontaaneja "I love it!", "Oh my gosh!" ja "I've been dying for this!" kuului vähän väliä. Kuinka amerikkalaista.

Me aikuiset syödään vielä karjalanpaisti ja toki sama setti kuin lounaallakin ennen omia lahjoja ja saunaa.

Joulupukki tulee vasta ensi yönä edellisvuosista poiketen. Äiti ei malta odottaa.

Hei, kiitos joulukalenteriseurasta! Oikein hyviä joulunpyhiä, ja pitäkää peukkuja, ettei miehen pakkoloma jatku kovin pitkälle ensi vuoden puolelle, jotta palkallisia lomapäiviä jäisi vielä ensi kesällekin. Muuten Kuopiorockiin osallistujista jää puuttumaan yksi Sylvian joululaulun takia vuosi toisensa jälkeen kyynelehtivä lapinlahtelainen ja yksi kansasilainen, jonka lapsuuden lempibändi oli pääesiintyjä The Offspring. (Kiitos eräälle lukijalle/FB-ystävälle vinkistä, you know who you are. Toivottavasti nähdään Vänärillä!)

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 23. luukku

Luulin, ettei mulla oikein ollut tänään mitään suurempia urakoita jäljellä, mutta olin vähän väärässä. Ei se tietysti auttanut asiaa, että valvottiin viime yönä melkein neljään. Käytiin "naapurissa" viettämässä iltaa, ja se vähän venähti Cards Against Humanityn parissa.

Ja kotona piti tietysti vielä katsoa uusin Outlander. Järki hoi.

Tänään piti vielä tehdä tortut, valmistella punajuurilaatikko huomista lounasta varten, pestä vähän pyykkiä, ja joku sai kuningataridean tehdä kaiken lisäksi juustokakunkin. Siis elämän ensimmäisen sellaisen. Mikäs siinä.

Scotty kävi pelaamassa lasten kanssa frisbeegolfia, koska keli oli mitä mainioin, ja minä urakoin keittiössä (eli sotkin sitä). Leipomusten jälkeen oli aika paketoida vähän (!?) lahjoja ja katsoa jouluelokuvia, kuten Gremlins ja Die Hard.

Lapset menivät tänäkin vuonna isovanhempien luo viettämään Grandkids' Eveä, eli ovat siellä yötä serkkujensa kanssa. Me kävimme Scottyn kanssa syömässä tulisen kanasämpylän kuten viimekin vuonna, mutta tällä kertaa emme menneet sen jälkeen elokuviin, vaan tuohon meidän paikalliseen katsomaan Seahawks-Chiefs-pelin (NFL). Ilta tihkui romantiikkaa.

Huonostihan siinä pelissä kävi, mutta piisaapahan kauden viimeiselle runkosarjan ottelulle ainakin jännitystä. Olemme menossa paikan päälle huutamaan, jos joku ehti huolestua.

Nyt täytyy rientää paketoimaan tuon miekkosen lahjat (meillähän oli tänä vuonna sopimus, ettei käytetä X-summaa enemmän rahaa toistemme lahjoihin HAHAHAHAHAHAHAHAHAHA) ja sen jälkeen käydä pikasaunassa. Aamulla pitää nimittäin nousta ajoissa keittämään riisipuuro mummolasta kotiutujille.

Tämä joulu on aiheuttanut ihmeellisiä väreitä selkäpiissä, enkä malta odottaa pyhistä nauttimista perheen kanssa. Ehkä nuo lapset ovat sellaisessa iässä, että oman lapsuuden joulutunnelma pursuu muistin lokeroista läpi. Tuo hersyvä onni ja jännitys on erittäin tarttuvaa sorttia.

Näitä jouluja toivottavasti muistellaan vielä vuosikymmenten päästäkin.

Joulun taikaa, itse kullekin säädylle.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 17. luukku

Tämän hetkinen näkymä:

Kirjan sijaan sängyssä on ollut viime aikoina mukana neulepuikot.
Ja kissa.

Osa-aikaisen käsityöläisen elo on ollut joulukuussa mukavan kiireistä. Hanskoja on oikeastaan mennyt sitä mukaa, kun olen niitä ehtinyt tehdä, ja muutama tilaustyö pitäisi vielä saada valmiiksi ennen joulua. Aika kivaa, vaikka hartiat meinaavatkin hieman kiukutella loisteliaiden työasentojen kiitoksena.

Kävimme tänään Scottyn lapsuudenkaverin kanssa syömässä. Hänen vaimonsa menehtyi aiemmin tänä vuonna, ja heidän nuorempi lapsensa on neljä kuukautta vanhempi kuin meidän kuusivuotias neitimme. Vaikka joskus tuntuu, että harteilla jököttää Kilimanjaron kokoinen ongelma, niin kyllä sitä on tässä elämässä päässyt lopulta todella helpolla.

Vaikka kiitospäivä onkin tältä vuodelta jo juhlittu, niin kyllä näin joulun allakin voisi yrittää keskittyä niihin hyviin asioihin, eikä hermoilla esim. Suomeen lähetetyn joulupaketin kohtaloa. Kun ei se taida ehtiä tänäkään vuonna ajoissa perille. Vaan voisipa asian nähdä siltäkin kantilta, että meillä on Suomessa(kin) tärkeitä ihmisiä, joita haluamme jouluna muistaa, ja tuskin nämä lahjafiaskot harmittaisivat, ellei jouluisia Skype-lahjasessioita odottaisi innolla.

Onneksi meillä on ennenkin availtu joululahjoja vasta helmikuussa paketin väliaikaisen katoamisen jälkeen ihan onnistuneesti ilman kuusia tai koristeita. Että onhan tässä onneksi vielä siihen hyvinkin aikaa.

Nyt taidan mennä halimaan karvaisia ja vähemmän karvaisia perheenjäseniä. Se tuntuu tänään jotenkin erityisen tärkeältä puuhalta.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 9. luukku

"On yötä yökötellä Annin päivän aikaan."

Vaikka itselle nimipäivä ei ole koskaan ollut mikään suuren juhlan aihe, niin mummo muisti Annan, Annen, Annin jne. päivän joka vuosi ja toi minulle ruusuja yllä olevien saatesanojen kera. Sen vuoksi joulukuun 9. tuo minulle aina lämpimiä muistoja mieleen.

Yhdysvalloissa nimipäivä on oikeastaan täysin tuntematon käsite, joten meillä ei kahviteltu tai muutenkaan juhlittu yhtään mitenkään nimipäiväsankaria. Kävimme tänään heittämässä lasten kanssa mökillä pikakeikan, minkä jälkeen ajelimme läheiseen yliopistokaupunkiin, Lawrenceen ja University of Kansasin jättimäiselle kampukselle luonnonhistorialliseen museoon kiertelemään. Meidän viisivuotias neitokainen olisi voinut jäädä sinne tutkimaan jokaista pikkujuttua vaikka kuinka kauaksi aikaa, mutta tuo kaksivuotias uhmailija... ei. Ensin meni hermot, kun ulkona laitettiin takki päälle, ja sitten heti perään uudestaan, kun takki otettiin sisällä pois.

Fossiileiden ja muiden jännittävien juttujen jälkeen jatkoimme matkaa Lawrencen keskustaan syömään. Herkuttelun jälkeen vein tytön eurooppalaiseen markettiin shoppailemaan, ja isukki ja poika kävivät hakemassa paikalliselta panimolta hieman herkkuja. Me naiset löysimme mm. Turkinpippureita ja Dumleja, joten ei ollut mikään turha reissu.

Kotiin lähtiessä alkoi jo hämärtää, ja pääkadun jouluvalot syttyivät. "It's so pretty!" Totta, lapsukaiseni.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 5. luukku

Menin tänään hakemaan lasta koulusta normaaliin tapaan kävellen ja odottelin tapaamispaikassa pikkuveljen kanssa, jolle ei tällä kertaa tarvinnut ärhennellä hupun päässä pitämisestä. Taisi olla tarpeeksi kova viima, että ihan itsekin tajusi, että korvat on kiva suojata. Meidän topakka neiti käveli melkein jonon viimeisenä, tällä kertaa opettajan kanssa käsi kädessä.

"Voisinko pyytää palvelusta? Haluaisin kertoa luokalle eri tavoista viettää talven juhlapyhiä. Onko Suomessa jotain erityistä perinnettä, joka eroaa täältä?"

Hän jatkoi, että aikoi kertoa lapsille Saksan erikoisuuksista, sillä hänen äitinsä on sieltä kotoisin, mutta hän haluaisi mahdollisimman paljon tietoa muista kulttuureista. En siinä hetkessä osannut sanoa muuta, kuin että Joulupukki asuu Suomessa, mutta lupasin palata asiaan. Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin?

Kotiin päästyäni otin läppärin syliin ja istuin sohvalle naputtelemaan sähköpostia. Kyllähän meidän jouluperinteet eroavat aika lailla amerikkalaisista! Jo pelkkä tunnelma on jotenkin eri, kun ympärillä on pimeää ja kylmää. Suomessa juhliminen on hillitympää, mutta se jatkuu toisaalta pidempään joulun jälkeen. Vainajia muistetaan kynttilöin, ja joulusaunassa on harras tunnelma. Puhallettavia barbaroita on vähemmän.

Sitä tunnelmaa oli kuitenkin vaikea pukea sanoiksi, varsinkaan viisi-kuusivuotiaalle yleisölle, joten keskityin kertomaan, kuinka Joulupukki tulee moneen kotiin aattona kylään, eikä hän kulje salaa savupiipun kautta keskellä yötä, vaan reippaasti etuovesta lumisia saappaita oven pieliin kopistellen.

Kerroin, kuinka nimenomaan aatto on muutenkin suomalaisille tärkeämpi, kun taas täällä jouluaamu on se juttu. Selitin, miten jouluruoka koostuu perinteisesti laatikoista ja kinkusta, kuinka kaupat ovat päivätolkulla kiinni (olivat ainakin silloin ennen vanhaan!), kuinka tärkeä osa joulua sauna on, ja kuinka Suomen Turusta julistetaan joulurauha.

Ope kiitteli kovasti tiedoista ja pyysi vielä paria kuvaa talvisilta kotikonnuilta Lapinlahdelta. Tuli ehkä vähän ikävä.

Valmiiksi nostalgisella tuulella on hyvä lähteä huomiseen parkumaratoniin. Lapsi vie luokkakavereilleen pienen (maku)palan satavuotiasta Suomea, minä kuuntelen Finlandia-hymniä repeatillä ja katson Linnan juhlia, jos jotain näen.

Amerikkalainen unelma vai painajainen?

En oikein muista, mistä se sai alkunsa. Lienen ollut kuusivuotias, tai niillä kieppeillä, kun minusta tuli kova Elvis-fani. Kuuntelin yhtä (tai kahta) ja samaa CD:tä ja vinyyliä jatkuvalla syötöllä. Valehtelin pikkuveljelle, että Surrender kertoo traktoreista, ja huijasin täten hänetkin kuuntelemaan Elvistä, vaikka veikka olisi mieluummin kuunnellut Rölliä. 

Telkkarista VHS:lle nauhoitettu Elviksen vuoden 1968 comeback-konsertti tuli katsottua monta, monta kertaa. Muistan ajatelleeni, että olisin halunnut syntyä aiemmin, jotta minulla olisi ollut mahdollisuus olla paikan päällä nappaamassa Elviksen yleisöön ojentama hikirätti kiinni. If I Can Dream oli lempikohtani. On edelleen.

Aikojen saatossa Elvis vaihtui Abban ja Take Thatin kautta vähän uudempaan ja heavympään rockiin ja metalliin, ja sillä tiellä ollaan edelleen. Elvis jätti kuitenkin pysyvän jälkensä, ja pukeuduinpa penkkareissa varhaislapsuuteni idoliksi.

Elvis has left the building.

Elviksen ääni aiheuttaa edelleenkin kylmiä väreitä. Hänen valitettavan lyhyt, mutta niin kovin erikoinen elämänsä kiehtoo ja kiinnostaa. Siispä kun kaksi ja puoli vuotta sitten saimme Scottyn vanhemmilta Memphis-viikonlopun lastenhoidolla höystettynä joululahjaksi, meinasin revetä liitoksistani. Pääsisin vihdoinkin Gracelandiin, Elviksen kotiin!

Seuraavana päivänä sain tietää odottavani pikkukakkosta. Reissu saisi odottaa.

Viime viikonloppuna se hetki sitten viimein koitti, kun pienempikin nassikka oli tarpeeksi iso jätettäväksi kahdeksi yöksi hyvään hoitoon. Vaikka olemmekin perheen kesken matkustelleet jonkin verran, kahdestaan reissuaminen on ollut meille melkoinen harvinaisuus. Emme ole käyneet (vielä?) häämatkallakaan. Takapenkki oli erikoisen hiljainen.

Ajelimme kumpuilevan Missourin maaseudun läpi Springfieldiin, jossa pysähdyimme lounaalle. Meille vinkattiin uudesta panimosta, eikä meitä tarvinnut kahdesti käskeä.

Kylmä olut maistui lämpimällä terassilla oikein mainiolta. Tilasimme sen kaveriksi herkulliset tacot ja poutinen jalapenojuustolla. Olisin voinut jäädä panimolle koko päiväksi, mutta matkaa oli toki jatkettava. Sitä oli vielä viitisen tuntia edessä.

Vähän ennen Arkansasin rajan ylitystä poikkesimme isolta tieltä ja huristelimme ihmettelemään Grand Gulf State Parkia. Soratietä pitkin.

Kyllä kannatti pestä auto edellisenä päivänä!

Grand Gulf -puisto koostuu romahtaneesta luolastosta. Puisto on verrattain pieni ja nopeasti nähty, mutta ehdottomasti pienen kiertoajelun arvoinen. Vesi oli meidän siellä ollessa sen verran korkealla, ettemme päässeet katsomaan vesiputousta näköalatasanteen ollessa veden alla, mutta se ei haitannut.

Pienen reippailun jälkeen kävimme pesemässä auton itsepalvelupesulassa, ennen kuin hiekkapöly muuttui puuroksi. Matka jatkui ja Elvis soi. Saavuimme Tennesseehen ja samalla Memphisiin puoli seitsemän maissa. Kävimme nopeasti hotellilla (Econo Lodge Downtown) suihkussa ja vaihtamassa vaatteet

Vasemmalla näkyy Memphisin korkein rakennus, joka on täysin autio, kuten rikkinäisistä ikkunoista voi päätellä.

Kävelimme jokirantaan, jossa oli perjantaiseen tapaan livemusiikkia. Ostimme kojusta paikallista (hyvää!) olutta ja ihastelimme Mississippijoen taakse laskevaa aurinkoa.

#restingbitchface

Illan pimettyä kävimme nopealla iltapalalla meille suositellussa Kooky Canuck -ravintolassa, joka on, nimestäkin päätellen, kanadalainen. Menu koostui perinteisistä baariruoista ja heille ominaisista jättihampurilaisista. Me söimme tuliset wingsit puoliksi, ennen kuin jatkoimme tepastelua kohti illan pääkohdetta, Beale Streetiä.

Beale Street on Memphisin oma Bourbon Street. Poliisit olivat sulkeneet kadun ja sinne pääsi vain turvatarkastuksen jälkeen, mikä oli nykymaailmanmenon ja omatkin kokemukset huomioon ottaen hyvältä tuntuva juttu. Baareilla oli luukut, joista he myivät olutta ja värikkäitä drinkkejä, ja iloiset ihmiset kävelivät kauniina kesäiltana keskellä katua juomat käsissään.

Vaikka people watching oli oikein kivaa, me emme jaksaneet kovin kauaa siellä rymytä, sillä reilun viiden tunnin yöunet alkoivat painaa. Meno oli aika lihatiskimäistä jo ennen puolta yötä, emmekä olettaneet sen siitä miksikään muuksi muuttuvan. Olimme hotellilla tasan kello 23:59 ja tapasimme hississä ensimmäistä kertaa bbq-ribsejä syövän (kyllä, siellä hississä sisällä) argentiinalaisen ja amerikkalaisen, joka osasi sanoa Suomi.

Seuraavana aamuna Scotty toi minulle sänkyyn aamiaisen, joka koostui tiivisteestä tehdystä appelsiinimehusta, paahtoleivästä, banaanimuffinsista ja kahvista. Menihän se, kun kerran "ilmaiseksi" sai.

Eipä vatsaan kovin paljon ruokaa olisi mahtunutkaan, sillä siellä lepatteli melkosesti perhosia. Pakkasimme nopeasti tavarat kasaan, sillä olisimme seuraavan yön toisessa hotellissa, kirjauduimme ulos ja läksimme ajelemaan kohti Gracelandia.

Olimme lippujonossa yhdentoista maissa, ja kun pääsimme tiskille, ensimmäinen vapaa kartanokierros oli kello 12:45. Meillä olisi siis melkein kaksi tuntia aikaa kierrellä ja ihmetellä. Valitsimme odottelun(kin) vuoksi liput, jotka sisälsivät pääsyn museoihin ja gallerioihin.

Oli jotenkin epätodellinen olo, kun kuljin vitriiniltä toiselle. Vaatimattomista puvuista paljetteihin ja viittoihin. Todellisuudesta irtautuminen ja muiden omaisuudeksi muuttuminen näkyi aika selvästi esiintymisasujen evoluutiossa. Viva Las Vegas.

Se vaaleanpunainen Cadillac.

Ehdimme nähdä Elviksen vaatteita, kultalevyjä, autoja, moottoripyöriä, armeija-aikaisia kuvia, vaikka mitä, ennen kuin nälkä kuljetti meidät Gladys' Dineriin hodarille. Ehdimme käydä vielä lahjatavarakaupassa (yhdessä niistä monista...) ennen kuin kello tuli 12:45 ja meidät ohjattiin pieneen teatteriin katsomaan lyhyttä esittelyä Elviksestä ja hänen rakkaasta kodistaan sekä odottamaan kuljetusta kartanolle.

Graceland.

Kartanolla sai periaatteessa liikkua omaan tahtiin iPadin opastamana, mutta käytännössä se ei oikeastaan ollut mahdollista tai järkevää. Ihmisiä oli paljon, ja kulkutilat verrattain ahtaat. Valuimme hitaasti massan mukana huoneesta toiseen, John Stamosin opastusta kuunnellen.

Olohuone, heti sisäänkäynnin oikealla puolella.

Yläkertaan kierroksella ei ollut asiaa, sillä se oli ollut Elviksen yksityisaluetta, ja sitä se on edelleen.

Elviksen tytär Lisa Marie aterioi edelleen Gracelandissa käydessään tässä ruokasalissa.

Keittiö, jossa oli kuulemma ollut aina joku kokkaamassa, kaikkina vuorokauden aikoina.

Kellarin televisiohuone.

Biljardihuone, jonka katto ja seinät olivat rypytettyä kangasta.

Viidakkohuone, joka meidän talosta puuttuu ihan kokonaan.

Elviksen makua ei voi vitsinäkään sanoa hillityksi. Peilipintaa ja kokolattiamattoa löytyi yllättävistä paikoista (katosta ja seinistä), kultaa ja kimallusta sieltä täältä. Ehkä Graceland ei olisi näyttänyt 70-luvun "tyyliin" tottuneen silmään yhtä kornilta. Sekin on mahdollista, että Elvis meni vähän päästään sekaisin, mikä näkyi valkoisina apinoina pöydillä ja vihreänä pörrömattona seinässä, ja oli rakkaan kotinsa vanki. Kodin, jonka muurien ympärillä oli aina joku päivystämässä, jotta näkisi vilauksen kuninkaasta. Elämä oli normaalista aika kaukana, oikeat ystävät vähissä.

Kartanon jälkeen kierros jatkui toimistoilla ja muissa ulkorakennuksissa. Seiniltä löytyi paljon historillisia dokumentteja ja vanhoja valokuvia, sukupuita ja pienoismalleja. Elvis oli ponnistanut amerikkalaiseen unelmaan ja maailmanmaineeseen niin kovin vaatimattomista oloista.

Tästä lähdettiin. Köyhän perheen ainoa poika Tupelosta, Mississippistä.

Kun astelimme kohti muistomerkkejä ja hautoja, oli pakko tiputtaa aurinkolasit omituisesti kirvelevien silmien suojaksi. Vaikka Elvis sai elämässään kaiken ja enemmän, hänen tarinansa oli lopulta aika traaginen. Kynttilä paloi molemmista päistä, ja liekki sammui elokuun 16. päivä vuonna 1977, Elviksen ollessa vain 42-vuotias.

Tähän päädyttiin.

Se, mitä Gracelandista puuttui, kertoo ehkä enemmän, kuin yksikään infotaulu. Siinä, missä Elviksen muut läheiset ja hänen uraansa vaikuttaneet ihmiset saivat paljon näkyvyyttä, en huomannut missään mainintaa Elviksen managerista Tom Parkerista, joka ohjasi täysin Elviksen elämää elokuvaurasta avioliittoon ja sai puolet Elviksen tuloista.

Ravisuttavan Gracelandin jälkeen ajoimme Mississippin osavaltion puolelle ostamaan lapsille tuliaisia ja Scottylle Yuengling-olutta, jota ei meiltä päin saa. Kävimme myös kahdella pienpanimolla, ennen kuin suuntasimme hotellille.

Wiseacre.

Meiltä puuttuu enää samanlaiset tuulipuvut.

Osana joululahjaa oli yö maineikkaassa ja historiallisessa, suihkulähteessä uiskentelevista ankoistaan tunnetussa Peabody-hotellissa. Istuskelimme hetken huoneessa, siemailimme kuohuviiniä ja napostelimme juustoja. Laitoimme hieman parempaa vaatetta päälle ja menimme hienoon aulabaariin drinkeille. Satuimme tapamaan kaksi työmatkalaista, joiden kanssa juttelimme lopulta pari tuntia. Michiganista kotoisin olevalla miehellä oli kuulemma keskellä metsää mökki, jossa oli sauna (äänsi sen jopa "oikein"), ja Atlantassa asuva nainen kutsui meitä kovasti kylään.

Kävelimme jälleen ihastelemaan jokirantaa, minkä jälkeen kävimme syömässä herkullista kylmäsavulohta katuterassilla. Olisi tehnyt vielä mieli maistaa paikallista barbecueta, mutta maha ei millään vetänyt. Eipä se nyt tietenkään olisi voinut olla yhtä hyvää kuin Kansas Cityssä...

Palasimme hotellille yhden maissa ja tilasimme baarimikolta vielä yhden drinkin. Ihan vain sen takia, että saisimme lapsille vielä yhden tuliaisen.

Ankkahan se siinä.

Viivyttelimme seuraavana aamuna lähtöä yhteentoista asti, sillä olihan meidän nyt nähtävä ankkojen tepastelu suihkulähteelle. Sen jälkeen huitelimmekin melkein yhtä soittoa Kansas Cityyn lapsia ja koiria hakemaan.

Aika ikimuistoinen viikonloppu. Sisäinen kuusivuotias Elvis-fanini sai viimein tehtyä pyhiinvaellusmatkansa.

Ulkosavolaisen muinainen päähänpisto

Siivosimme muutama viikko sitten käsiin räjähtänyttä kellaria tulevaa saunaa (!!!!!!!!!!!!!!!) varten. Varastotilasta löytyi jos jonkinmoista "aarretta", jonka olimme kokeneet jostain ihmeen syystä tarpeelliseksi säilöä. Oli isoäidin miniviinilaseja, vanhoja tietokoneita, risaisia matkalaukkuja, kodittomia kaukosäätimiä, leipäkonetta, leluja, leluja, lisää leluja. Kaatopaikalle ja kierrätykseen, mars.

Löysinpä eräästä pölyisestä sopesta, heti siitä rikkinäisen tulostimen vierestä, Suomesta kuljetettuja helmiä. Piirroksia ja maalauksia viime vuosituhannelta ja aivan tämän alusta. Suupielet vääntyivät korvia kohti, kun muistelin lattialla vaikeassa asennossa kynä kädessä könöttämistä. Silloin teini-iässä se tuntui vielä luontevalta -- nythän en enää varmaan kykenisi kävelemään suorassa sellaisen taidesession jälkeen.

Batman ja Ryydman. Eiku Batman. Vuosilukuja en löytänyt, mutta veikkaisin näiden sijoittuvan jonnekin 90-luvun lopulle, eli yläasteelle.

Tämä lienee lukion ekalla (2000-2001) tuhrattu vesiväriteos. Esittää tietysti savusaunasta aukeavaa näkymää.

Psykedeelinen omakuva. Vasemmasta kädestä. Akvarellipuuväri, 2000.

Nostalgiahuuruissa selasin pikkuisen pinkan loppuun, ja meinasin viimeisen paperin kohdalla pissata housuuni. Mitähän ihmettä minä oikein olin ajatellut, kun olin tämän a) askarrellut b) säilyttänyt c) laukkuuni sullonut viemään kallisarvoista tilaa?

Hieno kollaasi. Hyvä Anni.

Vuoden 1999 MM-kisojen tilastot, Savon Sanomista talteen leikattuina.
Finaalin tulokset puuttuvat, syystä että Suomi hävisi sen Tshekille. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Kaikenlaista sitä olen Suomesta vuosien varrella tänne rapakon toiselle puolelle kuljettanut. Hyödyllistä ja vähemmän hyödyllistä. Pieniä palasia entisestä elämästä, asioita, jotka tuntuvat tutuilta ja turvallisilta uudessa ympäristössä ja arjessa. Kuinka kiva onkaan juoda aamukahvi muumimukista. Tai Juha Lind -mukista. Sytyttää tuikku välkehtimään Iittalan Kiveen. Pukea lapsen päälle Marimekkoa. Katsella Muumi-DVD:tä. Tai Kummelia, jumankauta juu nääs päivää. Tarjoilla graavilohta Teema-vadilta. Ottaa sinivalkoiset Fiskarsit varuilta viereen Suomi-USA-jääkiekkopelin ajaksi, jos paikallinen alkuasukas ei osaakaan käyttäytyä. Ja niin edelleen.

Tämä tilastopläjäys kuitenkin ns. vie kakun, ylivoimaisesti. Naurattaa vieläkin, ihan tuhottomasti. Harmi, että tuommoisia pitkulaisia A3+A3-kokoisia kehyksiä on vaikea löytää. Muuten laittaisin tuon kyllä paraatipaikalle esille. Enpä kyllä osaisi edes päättää, kumpaa puolta tuosta lähtisi näyttelemään. Molemmat ovat niin hienoja.

Vanhempien kotoa taitaa löytyä myös kaikki Jokereiden pelitilastot, jälleen kerran Savon Sanomista saksittuna, kaudelta 1998-1999. Notta toisinkohan sen kansion sitten seuraavalla kerralla Atlantin yli?

2016

On taas se aika vuodesta, kun tekee mieli kurkata menneeseen, ennen kuin suuntaa katseen tulevaan. Vuosikatsaus, olkaa hyvä.

Tammikuussa:

• Vaihdoimme kalliin kaapelinettiyhteyden edelleen kalliiseen, mutta nopeampaan kuituyhteyteen, Google Fiberiin.
• Tein suunnitelmia erittäin todennäköisen tapahtuman, puolentoista miljardin dollarin lottopotin voiton varalle. Ostoslistalla olleelle NHL-joukkueellekin oli jo nimi valmiina.
• Pohdiskelin tapetilla ollutta imetysasiaa (ja muitakin vauvanhoidollisia asioita) amerikkalaisesta näkökulmasta.
• Kerroin meidän mökkisaunaprojektista.

Talvinen näkymä saunan kuvitellulta terassilta.

Helmikuussa:

• Kerroin tammikuussa aloittamastani lämpötilapeitosta, josta meinasi ensin tulla liian kapea (120 cm) ja sen jälkeen liian pitkä (550 cm). Tuon merkinnän jälkeen annoin virkatun ja keskeneräisen version lapsen leikkeihin ja aloitin uuden neulomalla. Ja senkin olen purkanut. Ehkäpä yritämme ensi vuonna uudestaan, hieman paremmalla tuurilla...
• Haikailin pikkuvauva-ajan perään, vaikka ne olivat vasta tuloillaan loppuun. Voin kertoa, että nyt sitä paikallaan pysyvää kääröä vasta onkin ikävä!
• Valittelin rapakuntoani.
• Haastoin ihan itse itseni kertomaan arjesta seitsemän päivän ajan. Sen viikon aikana mm. maalasin yhden seinän. Pitäisiköhän vetäistä uusi haastekierros ensi vuonna?

Tuo kuola-Kalevi oli lopulta tuolloin vielä aika hyvin hallittavissa!

Maaliskuussa:

• Kirjoitin presidenttiehdokas Donald Trumpista, enkä olisi oikein uskonut, että koskaan joutuisin kirjoittamaan presidentti Donald Trumpista.
• Maalasin taas. Tällä kertaa keittiön. Taas.
• Koska olimme saaneet hääkutsun Etelä-Carolinaan, päätimme ostaa isomman auton. Loogista. Paljastin myös, kuinka monta kakkosnelosta mahtuu pienen Hyundai Elantran takakonttiin.
• Kerroin meidän puolivuotiaan kuulumisia.

Tuo kaksikko on edelleenkin aivan erottamaton.

Huhtikuussa:

• Kirjoitin arkisesta aprillipäivästämme. Aika normimenoa.
• Kuvailin kaksikielisyyden kehitystä.
• Koin ulkosuomalaisen nöyrän hetken.
• Kävimme yhdessä läpi pienen perheenjäsenen poismenoa.

Kansas Cityssä soi myös suomalainen rokki, kun Sonata Arctica ja Nightwish kävivät.

Toukokuussa:

• Tunnustin (jälleen kerran...) heikkouteni äitinä.
• Yritin saada ketutusta kuriin vähättelemällä omia (ihan oikeasti pieniä) ongelmia.
• Kerroin meidän kymppikerhosta. Eli siis 10 000 askeleesta päivässä, senkin pervot. Tämän hetkinen tilanne on se, että askeltavoite on täyttynyt 265 päivänä peräkkäin, tosin niistä n. 20 ensimmäisen päivän aikana tavoite oli vielä alle 10k.
• Kirjoitin kahden kulttuurin keittiöstä. Kansasilaissavolaisesta fuusiokokkailusta.

Nostelin myös edelleen vanhan blogin merkintöjä. Tässä olin kylässä Scottyn luona. Oltiinpa myö nuoria! Ja juoppoja.

Kesäkuussa:

• Kirjoitin siitä, kun meidän mökkijärvi tulvi oikein kunnolla.
• Tartuin haasteeseen ja kerroin, mikä ulkosuomalaisuudessa oikeastaan on parasta.
• Nautiskelimme minilomasta mökillä uiden ja saunoen.
• Kävimme juhannushäissä St. Louisissa.

Meillä kävi myös ranskalaisvarkaita. Samoihin aikoihin lapsella oli sukupuoli-identiteettikriisi,
ja hän pohti myös, onko hänen suorakulmionaamastaan tulossa ympyränaama.

Heinäkuussa:

• Meillä oli neljävuotias lapsi. Whaaaaat?
• Kopeloin käsinkosketeltavaa kahtiajakautuneisuutta.
• Laskin päiviä Suomi-lomaan.
• Haaveilin suomalaisista gourmet-herkuista, kuten lauantaimakkarasta (???). Välttelin pakkaamista.

Menneisyyden kaivelut tulivat myös päätökseen tämän merkinnän myötä. Näin jälkikäteen ajateltuna;
kyllä kannatti hypätä puolituntemattomaan.

Elokuussa:

• Kirjoitin lomaltapaluutunnelmista, ennen kuin syvennyin itse reissuun.
• Listasin kymmenen takuuvarmaa onnistuneen matkan avainta lasten kanssa kulkeville.
• Palasin Suomi-tunnelmiin hieman haikein mielin.
• En ehtinyt kirjoittaa edes neljää blogimerkintää, sillä läksimme melkein heti Suomesta palattuamme pitkähkölle road tripille.

Savusaunaan sydämeni jäi.

Syyskuussa:

• Meidän hurmuri täytti vuoden ja kävi amerikkalaisessa "neuvolassa".
• Vaihdoin blogin nimen.
• Kerroin yhtäjaksoisesta ajomatkasta Etelä-Carolinaan ja Atlantin tyrskyissä pulikoimisesta, Virginiasta ja Pittsburghista, sekä henkeäsalpaavan kauniista Niagaran putouksista.
• Esikoisemme aloitti yllättäen koulutaipaleensa.

Ei mikään vauva enää.

Lokakuussa:

• Raportoin erittäin positiivisesti yllättäneestä Torontosta ja tiesin, mihin muuttaisin, jos kävisi niin hullusti, että Donald Trumpista tulisi presidentti. Little did I know...
• Kirjoitin yksivuotissynttärijuhlinnasta Detroitissa.
• Tein yhteenvedon koko reissusta. Keräsinpä myös kantapään kautta opittuja vinkkejä muille roadtrippaajille.
• Kerroin muitakin kuulumisia. Tunnustin mm. olevani pahassa Outlander-koukussa ja opettelevani juomaan kahvia.

Niagara Falls oli matkan ja koko vuodenkin kohokohtia.

Marraskuussa:

• Havahduin siihen, kuinka iso tyyppi esikoisestani onkaan tullut. Kertasin myös Halloweenia ja julkaisin kuvia, joista voimme ehkä vuosien päästä todeta, että sosiopatian tunnusmerkit oli nähtävissä jo neljävuotiaana.
• Donald Trumpista tuli kuin tulikin Yhdysvaltojen seuraava presidentti.
• Juhlistimme Scottyn kanssa kymmenvuotista (kuoppaistakin) taivaltamme repimällä portaikoista kokolattiamaton ns. helevettiin.
• Olin niin kipeä, etten jaksanut edes kirjoittaa joka viikko.

Lapsukaisen lisäämä sisustuselementti, punainen pikkutuoli, ei valitettavasti enää ole tuossa.

Joulukuussa:

• Kerroin siitä, kun pääsin viimeinkin eroon jonkun insinöörin todennäköisesti humalapäissään keksimästä käytännönpilasta, kierukkahellasta.
• Hykertelin, miten valtavan ihana otus reilu vuosikas lapsi on. Eiku...
• Julkaisin lapsen kirjeen Joulupukille. Toivottavasti sitä ei tunneta myöhemmin oikeussalissa nimellä "todiste A".
• Meille muutti uusi perheenjäsen (joka on muuten varmaan maailman ihmisrakkain kisu)!

Sitä perhanan lämpötilapeittoa en saanut koskaan valmiiksi, mutta kuuselle sentään tein uuden hamosen.

Vaikkei vuosi 2016 taida jäädä historiankirjoihin yleisesti mitenkään valtavan positiivisena, niin meidän poppoolla ei kyllä ole juuri valittamista. Pääsimme käymään Suomessa, teimme ikimuistoisen matkan USA:n ja vähän Kanadankin sisällä, pääsin osittain kokolattiamatoista eroon, mökillä on mukavasti lämpiävä puusauna, saimme uuden kissakaverin. Pääsääntöisesti meillä ollaan siis hyvin tyytyväisiä eloon, vaikkei voitettukaan sitä puoltatoista miljardia dollaria. Ehkä ensi vuonna?

Kiitos loistavasta seurasta, ja oikein onnellista uutta vuotta!