Mies palasi
shitdownin liittovaltion sulun jälkeen töihin. Ja siellä on pysynyt. En minä siitä kuitenkaan tullut kirjoittamaan, vaan yhdestä jutusta, joka tapahtui yllättäen ja pyytämättä heti välittömästi töihinpaluun jälkeen.
Meille tuli kolmas (kyllä, luit oikein) koira.
Se oli periaatteessa ihan tavallinen keskiviikkopäivä, mitä nyt koulut olivat kiinni arktisen pläjäyksen (Arctic Blast!), napaseudun pyörteen (Polar Vortex!), eli suomeksi sanottuna purevan pakkasen takia. Scotty lähti käymään kaupassa, ja minä... No, minä vähän katselin eläinsuojan nettisivuja.
Ja siellä se oli. Ihan kamalan hupsun näköinen otus. Nelisen kuukautta vanha australianpaimenkoiran ja bordercollien synnyttämä sekametelisoppavauva. Lähettelin Scottylle hyvin vitsikkäästi kuvia pennusta ja pyysin sitä käymään vähän koirakaupoilla ruokaostosten lomassa. Hehheh.
Miehen kotiuduttua alkoi jankutus. "Jos ihan vain käytäisiin katsomassa pentua." Koska ukkeli ei ottanut minulta luuloja pois sanomalla napakasti "EI!!!", niin siinähän kävi lopulta niin, että aika pian istuttiin autossa matkalla tundran läpi eläinsuojaan. Vain katsomaan.
*winkwink*
Saman pentueen karvapalloja siellä oli kolme, ja niistä yksi oli jo lähdössä uuteen kotiinsa siinä vaiheessa, kun me saavuimme paikalle. Toista, juuri sitä pentua, johon silmäni olin iskenyt, oli joku justiinsa menossa katsomaan. Me laitoimme nimen jonoon ja oletimme, että me käymme tutustumassa sitten siihen kolmanteen. Jäimme odottamaan.
Meidän edellä jonossa ollut mies teki elämänsä virheen, kun sanoi tulevansa seuraavana päivänä takaisin katsomaan, olisiko pentu vielä siellä. Me kävimme leikkimässä vielä vähän aamuisesta leikkauksesta tokkuraisen palluran kanssa, eikä siinä kovin kauaa mennyt, kun koko perhe oli rakastunut.
Pentu ei ollut enää seuraavana päivänä siellä, vaan meillä kotona, vähemmän tokkuraisena. Ehti olla Wayside Waifsilla, samassa paikassa, josta Sisukin meille tuli, reilun vuorokauden. Sitä ennen oli ollut kuukauden jossain toisessa suojassa Utahissa. Elämän ihan ensimmäisistä kuukausista meillä ei ole tietoa, mutta joku oli selkeästi pitänyt hyvää huolta.
Kotimatkalla 9-kiloinen pentu sylissä istuskellessa kävi kieltämättä mielessä, että mitähän ihmettä tässä tuli tehtyä. Ei meille oikeasti lisää karvapeppuja tarvittu, mutta voin ihan rehellisesti, käsi sydämellä näin reilu kuukaisi myöhemmin sanoa, ettei ole kaduttanut hetkeäkään. Päin vastoin!
Nimeksi valikoitui Viima vallinneiden sääolosuhteiden inspiroimana. Näin jälkiviisaasti ajateltuna meidän olisi ehkä pitänyt antaa nimeksi Kesä, Helle tai Terassikeli, sillä tämä talvi on ollut ihan perseestä! Viimaa, jäätä ja lunta on riittänyt niin paljon, että tällä viikolla oli ensimmäinen kokonainen viikko koulua vuodenvaihteen jälkeen - ja maanantaina oli ihan hilkulla, ettei koulu ollut taas kiinni pakkasen takia (kaikilla lapsilla ei ole arktisiin olosuhteisiin sopivia vaatteita, ja kaikki vanhemmat eivät itsekään ymmärrä kerrospukeutumista, vaan kulkevat shortseissa ja huppareissa vuoden ympäri)!
 |
| Minä en kestä! Se on niin ihana! |
En valehtele, kun sanon, että Viima on maailman helpoin pentu. Sisälle on sattunut "vahinkoja" ihan kourallisen verran, eli aivan uskomattoman vähän. Hoksasi heti, missä käydään tarpeilla ja missä ei. Olin varautunut siihen, että yöllä pitää ravata ulkona ja/tai kuunnella pennun sydäntäsärkevää itkua. Arvatkaapa, monestiko olen joutunut pennun takia heräämään?
Nolla.
Se osaa jo vaikka mitä käskyjä, kävelee hihnassa kuin vanha tekijä, ja mikä parasta, tulee toimeen Sisun ja Usvan kanssa. Meidän kärttyinen vanha rouvakin kuulkaa juoksee pylly pyörien pennun kanssa pihalla ja houkuttelee Viimaa milloin mihinkin leikkiin. Siis meidän Usva, jonka mielestä kaikki hauskanpito on ihan turhaa hötkyilyä.
 |
| Ystävänpäiväposeerauksia. |
Siinä, missä Usvan kanssa telmiminen on vielä aika kesyä, niin Sisun kanssa se sitten riehuu niin, että tanner tömisee ja hampaat kolisee. Sisulla on ollut pienestä asti naapurin koiran sen kimppuun hyökättyä hieman epäluuloinen asenne kaikkiin uusiin koiriin, mutta Viiman se hyväksyi heti alkuunsa. Niistä on muodostunut aivan erottamaton kaksikko, ja vietän päivittäin aivan liikaa paljon aikaa ihan vain niiden touhujen seuraamiseen.
Lapset rakastavat uutta perheenjäsentä, ja Viima rakastaa lapsia. Käydään joka päivä kävellen hakemassa meidän ekaluokkalainen koulusta, ja Viima saa paljon rapsutuksia koulukavereilta. Siis paljon! Ja ai että se nauttii.
Meidän nuorempi napero puhuu päivittäin siitä, kuinka söpö Viima on. Tai, Viimavavimpska, kuten hän itse sanoo. Muihin lempinimiin lukeutuu Vimppa, Vimpula, Vimppapimppa, Vimpelin Veto, mitä näitä nyt on. Ai niin ja Timppa, vaikka tyttö onkin.
 |
| Selkä- ja käsinojaotukset. |
 |
| Moro! |
Ollaan kuljetettu Viimaa mukana kaikissa mahdollisissa paikoissa sosiaalistamassa. Jos haluatte tietää, mille panimoille voi Kansas Cityssä viedä koiran, niin kysykää vain.
 |
| Panimosesse. |
No nyt se tuli näppäimistön päälle makaamaan, joten kirjoittelu on hieman haastavaa. Kai tässä on ihan hyvä aika lopetella tämä koneella roikkuminen ja ruveta rapsuttelemaan karvalasta.
Bännäsin itseni muuten sieltä eläinsuojan sivuilta. Nyt riittää.
