Älä itke, Ritke Vorresteri

Suomesta on palattu Kansasin kotiin jo aikoja sitten, mutta blogin puolella olisi voinut kuvitella, että täällä ollaan kovinkin kiireisiä.

Alkuun se pitikin paikkansa. Sain nimittäin Suomessa ollessani hieman yllättäen työtarjouksen, jonka hyväksyin. Amerikan mantereelle palattuamme alkoi armoton päivähoitopaikan etsintä pienimmälle naperolle, ja minä kävin huumetestissä ja täyttelin sivutolkulla taustatutkimuslomakkeita. Kaikki oli kunnossa, ja töiden piti alkaa elokuun puolessa välissä, kunnes ihan viime metreillä minun kansalaisuuden puuttumisesta tulikin ongelma (minulla on siis "vain" green card, työ- ja oleskelulupa), ja minä jäin kotiin itkemään.

Ja pyykkäämään. Ja siivoamaan. Ja tiskaamaan. Ja antamaan välipalaa 5 minuutin välein.

Suomessa ei kuitenkaan itkettänyt. Meillä oli ihan mieletön reissu. Scotty pääsi menoihin mukaan heinäkuun 3. päivä. Minä kävin hakemassa miekkosen etelästä, ja ystävien mökillä Rengossa yövyttyämme (ilman lapsia!!), ajelimme Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä Savoon.

Daddy on täällä!

Aikaero ei onneksi aiheuttanut pahempia ongelmia, joten normiarkeen, jos sellaista lomalla on, päästiin nopeasti kiinni. Meidän neitokaisella, joka ilmoitti jo aikoja sitten haluavansa viettää 7-vuotissynttärit Suomessa, oli tulossa se nimenomainen merkkipaalu muutaman päivän sisällä, joten juhlavalmisteluja piti ruveta tekemään ihan tosissaan. Ja siis sillä tietysti tarkoitan sitä, että hurautimme edellisenä päivänä Iisalmeen tekemään kaikki vaadittavat ostokset, menimme mökille yöksi, ja aamulla sitten rynnimme kaiken kamalalla kiireellä valmiiksi.

Kaikenlaista hurauttelua meillä edesauttoi kesäauto! Nismoksi rakkaudella nimetty farmari (Nissan) mahdollisti meidän itsenäisen liikkumisen muutenkin kuin julkisilla. Muuten hyvässä kunnossa olleen 2000-luvun alkupuolen tilaihmeen Nismon radio ei pysynyt oikeilla taajuuksilla ihan koko ajan, mutta hätäpä ei ollut kummoinenkaan, sillä löysin vanhempien luota melkoisen aarteen viihdyttämään meitä automatkoille:

Siitä maistiaisia. Ja siitä.

Pieni, mutta iso synttärisankari oli oikein iloinen juhlista ja saamastaan huomiosta. Kiitos vielä kaikille osallistuneille!

Juhlien jälkeen suuntasimme Valokuvamuistiveljen ja hänen kihlattunsa kanssa Haminamäelle (Lapinlahden liikunnan kehto, eli jyrkkämäkinen harju, jossa hiidettiin koulun liikuntatunneilla hampaat irvessä) pelaamaan frisbeegolfia. Scotty toi ison matkalaukun ja käsimatkatavaran mukanaan. Ja se käsimatkatavara? Se oli frisbeegolflaukku kiekkoineen...

Ensimmäinen reikä.

Ei pöllömmät maisemat.

Sitä frisbeegolfailua harrastettiinkin sitten vaikka missä. Virallisilla radoilla ja tunturinlaellakin (siitä myöhemmin lisää). Tai siis Scotty harrasti ja minä löntystelin perässä, sillä olen ko. lajissa, niin kuin kaikissa heittolajeissa, ihan paska paras.

Ei me sentään pelkästään urheiltu (haha, todellakaan), vaan meillähän oli 7-vuotissynttäreiden lisäksi suht' iso merkkipäivä itselläkin. Tästä päivästä tuli nimittäin kuluneeksi 10 vuotta. Junailimme itsemme hääpäivän kunniaksi Kuopioon, joka helli meitä 15 asteen lämpötiloilla. Meinasimme mennä syömään hienon illallisen Kummisetään (jossa nautimme lounaan heti maistraatista päästyämme), mutta päädyimmekin Bierstubeen XXhot wingseille ja sen jälkeen pienelle baarihyppelylle.

Satamassa rohkeasti terassilla.

On tuo vieläkin ihan kiva.

Hääpäivähumistelun jälkeen lähdimme melkein heti matkailuautolla mummon ja ukin kanssa Lappiin! Köröteltiin ensin Rovaniemelle moikkaamaan Joulupukkia, mikä jännitti lapsia ihan kamalasti, ja siitä matka jatkui Jerisjärvelle Muonioon, jossa olimme kaksi yötä.

Hurjat menossa uimaan.

Minä keskityin kuvaamiseen ja lämpimänä pysymiseen.

Meillä kävi aivan älytön tuuri kelien suhteen. Päivisin taidettiin huidella 18 asteen tietämillä, ja auringonpaiste teki siitä vielä lämpimämmän tuntuista. Oli siis mitä oivallisin mahdollisuus käydä hieman patikoimassa läheisellä Särkitunturilla.

Matkaa juurelta huipulle oli polkua pitkin kolmisen kilometriä, ja puolessa välissä oli makkaranpaistopaikka, jota toki hyödynsimme. Meidän 7- ja 3- vuotiaat lapset jeppailivat (melko...) reippaasti koko matkan ylös ja alas, joten rohkenen suositella Särkitunturia muillekin lapsiperheille.

T-paidassa tarkeni. Huomatkaa mukana kulkeneet heittovälineet.

Tunturinlaelta avautuikin sitten melkoiset näkymät vähän joka puolelle, ja niitä ihastellessa kului tovi. Ruotsille vilkuttelin vähän ja kysyin, että miltä tuntuu olla maailmanmestarin naapuri.

Ei vastannut.

Huipulla!

Pienen patikkaretken jälkeen olikin jo nälkä, ja onneksi tuo minun isukki on melkoinen Kokki Kolmonen. Eipä tullut Mäkkäriä ikävä, kun eteensä sai poron sisäfilepihvin kermakastikkeessa. Aisssss.

Mökki oli varattu vielä yhdeksi yöksi, mutta tulipa siinä mieleen, että olisi kiva olla Norjassa enemmän kuin yksi yö, joten livahdimme hieman aiemmin pois, vaikka mielellämme "Jerikselle" olisimme vielä jääneetkin. Ensimmäinen varikkopysähdys tehtiin Karesuvannon kohdalla, kun ajoimme joen yli Ruotsin puolelle noin viideksi minuutiksi, ja se kyllä riittikin. Viisi maailmanmestaria ja yksi amerikkalainen jatkoivat siitä matkaa Kilpisjärvelle Saanan juurelle lounaalle ennen Norjan puolelle siirtymistä.

Suomalainen karhu havaittiin todella lähellä Ruotsin rajaa...

Olen käynyt Pohjois-Norjassa kerran aiemminkin, mutta mykistyin silti.

Skibotn matkailuauton ikkunasta ihasteltuna.

Alunperin ajatuksena oli ajella Altaan asti ja olla siellä kaksi yötä, mutta tilanteet muuttuvat ja suunnitelmat niiden mukana. Päädyimme vähän summassa jäämään "jonnekin" parin tunnin päähän Altasta, ja Google Mapsista arvottiin sitten leirintäalue Storslettissä.

Sandnes Fjord Camping. Ei huonot maisemat pikkumökkerön takaa.

Leirintäalue sijaitsee aivan vuonon kyljessä, mikä tarjosikin oivallisen mahdollisuuden suurisuiselle miehelleni toteuttaa uhoamansa Jäämeressä pulikointi. Mitään varsinaista uimarantaahan siellä ei luonnollisestikaan ollut, mutta eipä se yllytyshullua jääräpäätä estänyt. Lapsetkin halusivat daddyn kanssa uimaan (äiti ei, koska on täysipäinen), joten marssimme melko kovan tuulen saattelemana "rantaan".

Mummo saattaa pipo päässä.

Ja eikös siinä vain niin käynyt, että Scotty ja se tuore 7-vuotias pulahtivat. Pikkujantteri oli sen verran fiksu (tai kylmissään), että jätti välistä, mutta 2/4 meidän perheestä on nyt sitten, jos nyt ei uinut, niin ainakin räpiköinyt norjalaisessa vuonossa.

Isovanhemmat nukkuivat pienessä mökissä, jonka varustelutaso ei ollut häävi (ei jääkaappia, ei keittolevyä), mutta melutaso varmasti pienempi kuin matkailuautossa, jossa lapset halusivat ihan välttämättä pelata Kimbleä ja kukkua ties vaikka kuinka myöhään.

Otan kaikki puheet varustelutasosta takaisin.
Mökissä oli kaikki tarvittava.

Scotty ei ollut koskaan kokenut ihan virallista keskiyön aurinkoa ennen tätä reissua, joten mehän sitten kyttäsimme yötä myöten Sky Map -sovelluksesta auringon liikkeitä horisontin yläpuolella, mutta vuoren takana, ja odotimme sen ilmestyvän taas vuorien välistä meidän näkyville. Pahuksen pilvet ilmaantuivat juuri pahimpaan aikaan, mutta olihan se silti aika hienoa:

Siellä oli ihan oikeasti tarpeeksi kylmä pipolle. Takkikaan ei olisi ollut pöllömpi idea.

Pilvet vain lisääntyivät aamua kohden ja tiputtivat lämpötilaa melko reilusti, mutta vuoristoteitä ajellessa oli silti aika haltioitunut olo, vaikkei aurinko tuonutkaan lisäsilausta maisemille. Vuonoista  nousimme vuorille, ja lapset ihmettelivät, miten kesällä voi olla lunta.

Lumipallo heinäkuussa, whaaaat!

Altassa kävimme kiehtovassa museossa, jossa iso osa näyttelystä on ulkona ikivanhojen kivimaalausten muodossa. Kävimme vielä syömässä sinisimpukoita loistavassa ravintolassa, ennen kuin asetuimme yöksi suomalaisten omistamaan Alta River Camping -leirintäalueelle. Varasimme jo edellisenä iltana itsellemme tunnin saunavuoron ja valmistauduimme siihen nököttämällä vilttien kanssa pikkumökin terassilla ja katsomalla, kun lapset leikkivät uusien kavereidensa kanssa.

Suurin osa lapsista taisi olla suomalaisia, joiden kanssa oli toki jonkinasteinen yhteinen kieli, mutta meidän pikkukaveri oppi matkalla ruotsiakin: "Hörski pörski." Sillä pärjäsi ihan hyvin Norjassakin.

Saunavuoron alkaessa teimme jaon joukkueisiin niin, että mummo ja ukki menisivät ensin kotasaunaan, minkä jälkeen me veisimme punanenäiset lapset lämmittelemään. Yllätys oli ollut suuri, kun saunan verhotulla terassilla olikin ollut saksalaispariskunta nauttimassa eväitään, ja kun heille oli ilmaistu, että nyt olisi vähän niin kuin tarkoitus riisua ja mennä alasti tuohon saunaan, jonne ei ole minkäänlaisia näköesteitä siitä picnic-pöydältä, niin vastaus oli ollut, ettei heitä haittaa. No, olivat sitten onneksi tajunneet lähteä kytikseltä pois, mutta muita ilmestyi norkoilemaan heti verhon taakse, joten saunavuorovaihdossa piti olla tehokas, eikä jättää tiluksia vartioimatta hetkeksikään.

Saunan edessä virrannut joki oli liian kylmä meidän Wim Hofille.

Seuraavana aamuna otimme suunnan etelää ja Kautokeinoa kohti. Maisemat olivat jälleen kerran huikeat vesiputouksineen ja kallioineen. Pikkuhiljaa tulimme ylängölle ja maisema tasottui, vaikka olimme toki vieläkin todella korkealla merenpinnasta katsottuna.

Ihmettelemistä riitti koko sakilla.

Kautokeinossa kävimme Juhlsin hopeagalleriassa pakottamassa seuraavan juhlakalun, pyöreitä täyttävän äitini valitsemaan itselleen mieluisen lahjan. Pällistelimme upeita koruja ja omintakeista arkkitehtuuria melko pitkään. Sisällä oli jopa kanoja! Koska miksei.

Reissun viimeinen yö vietettiin Pyhätunturin lähellä Airbnb:ssä tilavassa rivitalohuoneistossa. Olimme nähneet poroja jonkin verran jo aiemminkin, mutta niillä seuduilla niitä vasta sitten olikin, erityisesti seuraavana päivänä Lapinlahtea kohti matkatessa.

Koko torstaista tiistaihin kestänyt kierros kartalle tiivistettynä:

Tulihan noita kilometrejä!

Seuraavana viikonloppuna juhlittiin tosiaan sitten melko isosti aikuista naista. Juhlat olivat todella onnistuneet, ja väki viihtyi pikkutunneille asti. Scotty oli meillä BBQ-mestarina ja vastuussa nyhtöpossusta. Mies toi myös mukanaan erilaisia barbecue-kastikkeita Kansas Citystä, joka on (ainakin meidän mielestämme, luonnollisesti) maailman BBQ-pääkaupunki. Kyllähän täkäläiset maut näyttivät maittavan!

Juhlien jälkeen karkasimme mökille omalla porukalla pariksi päiväksi. Nautimme saunasta, paljusta, hyvästä ruoasta ja hiljaisuudesta, mitä nyt velipojat kävivät ampumassa Scottyn kanssa savikiekkoja ja pitivät "vähän" ääntä. Minä tyydyin ilppariin, enimmäkseen.

Chipotle-pippureilla täytetty patonki.

Rennon viikon jälkeen piti taas juhlia, tällä kertaa Kuopiorockia. Rymysimme kaveriporukalla kaksi päivää Kallaveden rannalla 30-asteen hellelukemissa. Voi että meillä oli mukavaa! Nähtiin paljon tuttuja, tarkoituksella ja sattumalta.

Dinosaurukset festareilla.

Satamassa uittamassa jalkoja (ja koko kroppaakin) ennen festarialueelle menoa. Voe mahoton.

Festariviikonlopun jälkeen loma olikin jo melkein ohi. Onneksi ehdittiin tiristää irti vielä Lapinlahden kansallismaisemissa käynti, eli kavuttiin Väisälänmäelle. Torniin. Minäkin. Hyihyihyi.

Huojuva torni, jossa vain muutamaa tuntia aiemmin oltiin elvytetty miestä. Onneksi onnistuneesti.

Tämä kuva voisi olla Väisälänmäeltä, mutta on itse asiassa Siilinjärveltä frisbeegolfradalta.

Heinäkuun 30. päivä oli sitten se päivä, kun piti raahata koko omaisuus takaisin Yhdysvaltoihin. Plus kaikki tuliaiset (mm. 4 muumimukia, 25 tuubia sinappia ja "ilmaiseksi" saatu ämpäri). Läksimme aamulla junalla Lapinlahdelta ja matkustimmekin sitten ihan riittävästi taas yhdelle päivälle.

Keksimme vielä lähteä illalla hakemaan koirat hoitopaikasta Kansas Cityn toiselta laidalta, sillä ikävä oli ihan kamala, ja lapset valmiiksi tajuttomina auton takapenkillä. Olin vähän huolissani, että Viima-pentu olisi ehtinyt unohtaa minut kuuden viikon aikana, mutta hätä oli turha. Kaveri hyppäsi minun niskaan.

Siitä oli tullut teini-ikäinen akrobaatti, jolla oli kuitenkin ollut äitiä vähän ikävä.

Savon suvi

Heinäkuun ensimmäinen. Istuskelen tässä lapsuudenkodin keittiössä ja katselen ikkunasta korkeaa ja tiheää kuusi- ja mäntymetsikköä. Oliko se tuommoinen jo vuosikymmeniä sitten? Vieläköhän lähellä ollut iso muurahaiskeko on voimissaan? Vieläköhän houkuttelisin murkkuja kuseksimaan heinänkorrelle, jonka sitten imeskelisin puhtaaksi?

(En.)

Yötöntä yötä mökiltä männäviikonlopulta.

Kesäkuu oli aika ikimuistoinen. Kävin muutaman lempparitytön kanssa New Yorkissa lataamassa akkuja heti 25 35-vuotissynttäreiteni jälkeen. Kelit hellivät, ja seura oli loistavaa. Käytiin oikein kliseisesti juomassa kattoterassilla Cosmopolitanit.

Manhattan ilmasta ihasteltuna.

Tässä proseccoa kattoterassilla.

Koska paluu NYC:stä ja lähtö Suomeen sattuivat samalle viikolle, pyykkikonetta sai pyöritellä ja matkalaukkuja purkaa ja pakata. Lempipuuhaa! Lähtö oli sunnuntai-iltana klo 21:45 paikallista aikaa, joten ehkä arvaattekin, että aloitin pakkaamisen sunnuntaina päivällä, jo kuitenkin ihan monta tuntia ennen, kuin piti lähteä kentälle.

Lauantai-illan auringonlasku meidän takapihalta ikuistettuna. Aika pian tuon jälkeen alkoi myräkkä.

Lentokentälle ajellessa tutut tunteet reilun vuosikymmenen takaa kaukosuhdeajoilta tulvivat mieleen ja kurkkua kuristi. Vaikka oltiin ennen aika konkareita lentokenttäeroissa (ne olivat silti ihan perberistä), niin tässä on paitailtu ja peppuiltu kuitenkin jo sen verran pitkään ja tehokkaasti, että oli aika kummallista kävellä turvatarkastukseen ilman Scottya. Vielä kun lapsia alkoi itkettää, niin olipa hankala yrittää tsempata heitä ja itseäkin sillä, että ihan "vain" 2,5 viikon päästä nähdään seuraavan kerran.

Siihen jälleennäkemiseen on nyt kuitenkin enää hassut pari päivää, joten hyvin on selvitty. Matkat menivät ihan älyttömän hyvin, ja niinhän se on, ettei pessimisti pety. Olin varautunut ihan kamalaan kidutussessioon, mutta lapset nukkuivat melko hyvin lennoilla. Minä... en. Torkuin ehkä puolitoista tuntia koko vajaan 12 tunnin lentomatkalla (6.5 h Kansas Citystä Reykjavikiin, vaihto, 3,5 h Reykjavikistä Helsinkiin), joten Helsingissä oli hieman pöllähtänyt olo. No, siitä oli sitten vielä pikkuisen matkaa (440 km) Lapinlahdelle, jossa oltiin puolen yön kieppeillä. Ovelta ovelle taisi mennä noin 22 tuntia.

Tosi mukavat nukkuma-asennot.

Pari ensimmäistä yötä meni aikaeron kanssa kamppaillessa. Lapset kyselivät vähän väliä, että onko nyt aamu. Oli todella hankala käsittää, että valoisaa on vuorokauden ympäri. Mökillä vietetty juhannus keikautti kuitenkin rytmit melko hyvin kohdalleen. Tänä vuonna ei muuten tarvinnut kääriytyä viltteihin, eikä viritellä pattereita terassipöydän alle lämmittämään. Toisin oli taannoin.

Lapset kävivät juhannuksen alla polskimassa järvessäkin. Minä kastelin varpaat Onkivedessä, ja se riitti. Voikohan rantaa muuten sanoa enää "Uudeksi rannaksi", jos se on ollut olemassa jo yli 20 vuotta ja se silloin sellaiseksi ristittiin?

Savusauna lämpesi juhannuksena(kin).

Normaalisti olemme olleet Suomessa parin viikon pätkiä, ja sepä alkaisi olla jo nyt taputeltu. Melko ihanaa, että edessä on vielä (melkein) koko heinäkuu Savon suvessa, ja vähän Lapinkin. Ja Scottykin on ihan kohta täällä! Alkuperäisen suunnitelman mukaan hänen piti saapua vasta ensi viikolla, mutta saimmekin sumplittua asian niin, että miekkonen ehtii kuin ehtiikin juhlimaan meidän neitokaisen 7-vuotissynttäreitä ja jotain 10-vuotishääpäivää tänne.

Loppukevennykseksi laitettakoon vielä eräs aarre, jonka luulin jo kadottaneeni, mutta äiti sen kaiveli jostain kaapin perukoilta. Kirjoitin vuonna 1995 11-vuotiaana fanikirjeen tuoreelle maailmanmestarille Antti Törmäselle, jonka kättä olin vähän aiemmin samana kesänä päässyt läpsäyttämään Lapinlahden raitilla, kun hän veteli kunniakierrosta kylän ympäri avoauton kyydissä Juha Ylösen kanssa. Ja kuulkaa, minä sain vastauksen:

Minusta kolmisen vuotta nuorempi velipoika, jota kutsuttakoon tästä päivästä eteen päin valokuvamuistiveljeksi kysyi minulta, että haluaisinko tietää lisää siitä hetkestä, kun kirjeen sain. Minulla oli kuulemma ollut kumpparit jalassa ja olin ollut pahalla tuulella, koska opettaja oli jättänyt koko luokan jälki-istuntoon. Olin ensin luullut, että Jokeri-logolla varustettu kirjekuori oli serkun lähettämä, mutta yllätys oli ollut suuri, kun sisällä olikin suuren sankarini käsin kirjoittama viesti. Sitten olin soittanut äidille, joka luuli, että olin seonnut.

Kun laitoin kuvan Instagramiin, kirjoittelin mukaan saatetekstin, jossa toivoin, ettei Törmäsen Antti suutu, kun näin julkaisen yksityistä kirjeenvaihtoamme.

Törmäsen Antti vastasi, ettei suutu.

Perinneperjantai: Älä tule paha kakku

Vuodenvaihdetta juhlittiin vielä yhdessä, mutta sen jälkeen piti jälleen hyvästellä. Seitsemän tunnin (suunniteltu!) vaihtoaika Memphisin kentällä ei ehkä ollut ihan ihanteellisimmasta päästä, mutta 36 tunnin matkustamisen jälkeen olin taas Suomessa ja Lapinlahdella. Jäi järkyttävä ikävä, ja halu olla yhdessä ihan oikeasti kasvoi kasvamistaan.

Siemen Kuopioon muuton suhteen oli jo olemassa, mutta sen kylvämiseen ja varsinkin itämiseen meni vielä hetki. Vuodesta 2008 tuli kuitenkin hyvä kakku.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 31.12.2007 klo 14:22

Ala tule paha kakku, tule hyva kakku

Ylihuomenna pitaa lahtea. Tuntuu jo nyt ylivoimaisen vaikealta ajatukselta. Olen yrittanyt olla tuhraamatta itkua, mutta ei se aina onnistu. Esimerkiksi eilen.

Vietettiin maailman paras viikonloppu. Kaytiin perjantaina syomassa mongolialaista grilliruokaa lounaaksi. Mmmmm. Kun oltiin ahdettu itsemme tayteen, kaytiin heittamassa vahan vaatteita kassiin ja mentiin hotelliin. Kahdeksi yoksi, ihan kahdestaan. Se on harvinaista herkkua se. Uitiin, syotiin, juotiin, poltettiin kynttiloita, katsottiin telkkaria valtaisalta sangylta tyynyjen seasta. Kaytiin elokuvissakin. Nautittiin toisistamme.

Ihan kuin olisi kaynyt kauempanakin lomailemassa. Matka S:n vanhempien talolta hotellille kesti ehka 15 minuuttia, mutta tuntui, kuin oltaisiin oltu valovuosien paassa kaikesta muusta halinasta. Sanoin viikonlopun aikana ehka sen sata kertaa, etten halua lahtea. Tarkemmin sanoen en halua olla tuhansien kilometrien paassa S:sta. Kuukausien ajan.

Olen yrittanyt hokea itselleni, etta ollaan oltu pahimmillaan puolikin vuotta erossa, mutta ei se hokeminen auta; tilanne on nyt niin erilainen. Nyt on toivoa, ennen sita ei juurikaan ollut, valilla ei ollenkaan. Yhdessaoleminen, vaikkakin patkittainen, tekee erosta vaikeampaa. Jokainen hetki on liikaa. Odotan jo nyt maaliskuuta, jolloin saatetaan nahda. Odotan, mutta samalla yritan rutistaa S:aa niin lujaa ja paljon kuin mahdollista, vahan niin kuin varastoon. Yritan ymmartaa, etta olen viela taalla. Viela vahan aikaa. En haluaisi jatkaa odottamista, tulevaisuudessa elamista enaa kovin pitkaan.

Juuri nyt odotan, etta S tulisi toista kotiin. Odotan, etta paasen juhlistamaan vuodenvaihtumista yhdessa S:n kanssa. Vuosi sitten (voiko siita olla jo niin kauan!) olin kirjoittanut: "Enpä olisi vuosi sitten uskonut, että olisin tässä tilanteessa. Enkä varmaan usko nyt sitä, millaisessa tilanteessa olen vuoden päästä." Olin harvinaisen oikeassa. Kulunut vuosi on ollut aika hurja. Kurjakin, mutta ei onneksi enaa loppuvuodesta.

Toivotaan, ettei vuodesta 2008 tule ihan samanlaista tunteiden ja tapahtumien vuoristorataa. Olen valmis siirtymaan huvipuistosta ihan tavalliseen puistoon, jossa voin kavella S:n kanssa kasikkain. Tasaista polkua, ilman valtavia ja akillisia yla- ja alamakia.

Ala tule paha kakku, tule hyva kakku.

Lauantai 5.1.2008 klo 10:16

Back to the Future

Suomessa taas. Aikaerosta ja 36 tunnin matkasta johtuva väsymys ei ota loppuakseen. Asiaa ei auta yhtään se, etten saa nukuttua. Flunssakin iski suomettumisen kunniaksi. Viu viu, huono elämä.

Niin, ja ikäväkin on aika kova. Ihmettelin keskiviikkona, kun menin lentokentän vessaan piilottelemaan kyyneleitä moneen otteeseen, miten selvisin talvesta, keväästä ja kesästä ja niiden tuomista suruista, kun nyt, parhaan kuukauden ja väliaikaisten hyvästien jälkeen meinasin romahtaa. Käytin varmaan kaikki vähäisetkin voimavarani viime vuonna. Nyt ei jaksaisi. Ihmettelin myös itseäni peiliin katsoessa, kuka keksi sanoa, että eron hetki on kaunis.

Oli mahtavaa saada toivottaa uusi vuosi tervetulleeksi S:n kainalossa. Meinattiin missata vuoden viimeisten sekuntien countdown, kun seikkailtiin Topekan ja Overbrookin välillä. Ehdittiin kuitenkin takaisin bilepaikalle 17 sekuntia ennen puoltayötä. Pelattiin korttia ja beer pongia, oli hauskaa. Nukuttiin samalla ilmapatjalla, vaikka se oli vastoin isäntäperheen sääntöjä. Kai ne heltyivät, kun S sanoi: "I just wanna hold her hand."

Uuden vuoden päivänä, viimeisenä päivänä ja iltana, käytiin mm. ruokkimassa laamoja, nauramassa vuohille, leikkimässä S:n kissan, Lumin kanssa. Illalla S:n isä vei meidät kaikki syömään, jonka jälkeen äiti tarjosi jäätelöt. Syöpöttelyn jälkeen pakkasin tavarat. Lähdettiin vielä käymään ulkona moikkaamassa tuttuja. Ihan pari tyyppiä sanoi minulle, etten saa lähteä tai että minun pitää muuttaa sinne.

Kahdenkeskinen aika, kuten arvasinkin, meni vähän herkistelyksi. Ei tätä hyvästelyä pidemmän päälle jaksaisi. Minä en ainakaan siihen kykenisi. Tosin, jos meinataan toisiamme nähdä, niin hyvästelläkin pitää. Välttämätön paha. Toiveissa on, että viimeistään vuoden päästä asutaan valtameren samalla puolella. Täällä tai siellä.

S:n äiti itki pariinkiin otteeseen ennen lähtöä lentokentälle. S:n isä halasi moneen kertaan ja kiitti vierailusta. On todella mukava tietää, että siellä tykätään minusta. S sanoikin autossa kättäni silitellessä, että hänen perheensä tykkää minusta pikkuisen liikaa, koska he kääntyisivät S:ää vastaan, jos meille sattuisi tulemaan riitaa. Se puhui muutenkin autossa niin mukavia, etten olisi halunnut ajomatkan loppuvan koskaan. Vaan kaikki hyvä loppuu aikanaan. Kunnes jatkuu taas sitten joskus, parin kuukauden päästä.

Nyt taitavat alkaa muutkin perheenjäsenet heräillä. Itsehän olen ollut valveilla jo kolme tuntia. Vietettiin eilen kakkosjoulua ja juhlistettiin veljen armeijasta poispääsyä. Menin nukkumaan kymmenen maissa, heräsin puoliltaöin, kun S soitti, nukahdin uudestaan kolmen pintaan ja heräsin seitsemältä.

Ja nyt se soittaa taas. Puoliunessa tosin.

Perinneperjantai: Märkivä haava

Itsekidutus ja mustasukkaisuus saivat aivan uusia ulottuvuuksia toukokuun lopulla, kun Scotty kertoi kutsuneensa koko ajan läheisemmäksi käyneen naispuoleisen työkaverinsa ja oikeastaan ainoan itärannikkolaisen ystävänsä mukaan float tripille, jonne minutkin oli kutsuttu ja jonne oli menossa paljon yhteisiä tuttujamme.

Kesällä 2007 rämmimme molemmat pohjamudissa ja näytimme varmasti rumimmat puolemme toisillemme. Vaikka dramaattisemmat käänteet suhteessamme olivat tapahtuneet jo aiemmin keväällä, niin itsekkäästi ajatelleen se oli minulle helpompaa aikaa, sillä vietin vielä vaihtovuotta ja olin kunnon sosiaalinen perhonen. Suomessakin minulla oli toki hauskaa kavereiden kanssa, mutta kuten aiemmin totesin, myös oikeita velvollisuuksia, enkä voinut viettää kaikkea aikaani pakoillessa kipeitä asioita ja todellisuutta kuten Emporiassa. Suomessa tilanne kääntyi päälaelleen - käytin kaiken mahdollisen ajan analysointiin ja märehtimiseen.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

30.5.2007 klo 02:28

Haavat auki

Onhan se tämäkin aika kirjoitella, varsinkin kun pitää aamulla mennä kasiksi töihin. Ei vain hirveästi väsytä, kun parin päivän aikana on tullut nukuttua vissiin yhteensä seitsemän ja puolen tunnin verran päikkäreitä. Äskeinen nettipuhelu S:n kanssa vei viimeisetkin unenrippeet silmistä.

Pelailtiin ja juteltiin niitä näitä, kunnes se yhtäkkiä kysyi, lupaanko olla suuttumatta, jos hän kertoo minulle jotain. Sydän pomppasi tietysti kurkkuun. Se sanoi kutsuneensa Ty(tt)ökaverin retkelle Kansasiin, jonne minutkin kutsuttiin (ja jonne en sattuneesta syystä pääse). Sanoi kutsuneensa hänet kuukausi sitten, kertoi vasta nyt, kun oli yrittänyt löytää hyvää aikaa kertoa asiasta. Siinä vaiheessa pysyin vielä yllättävän rauhallisena.

Vaan sitten juttu levisi käsiin. Kysyin S:ltä, onko heidän välillään menossa jotain (täältä kaukaa seurattuna on vaikuttanut siltä, että koko ajan on pienet viritelmät menossa). Se vastasi: "Ei juuri nyt." Täh? "Ei tällä hetkellä." Lopetin pelaamisen siihen paikkaan ja pyysin pientä selvennystä. Se sanoi, että he ovat nyt kavereita, ei muuta. Entä tulevaisuudessa? "En minä tiedä."

Jos kyse olisi kenestäkään muusta kuin Ty(tt)ökaverista, en kokisi asiaa läheskään yhtä voimakkaasti. Hän on minulle kuin punainen vaate. Here's why: Kun S alkoi hengailla Ty(tt)ökaverin kanssa helmikuussa, meidän välit etääntyivät välittömästi. Lukekaapa vaikka helmikuun merkintöjä, kyllä sieltä huomaa muutoksen aika selvästi. Enkä ihan kaikesta tietysti kirjoittanutkaan. Ty(tt)ökaveri on siis koko ajan ollut minulle uhka, kilpailija, enkä todellakaan halua seurata vierestä, jos heidän välilleen nyt sitten kehkeytyy jotain muutakin kuin ystävyyttä. Sanoinkin S:lle, etten voi pyytää häntä tekemään yhtään mitään, mutta voin vaikuttaa siihen, miten paljon haluan asian kanssa itseäni kiusata.

Ja sitten S otti sanansa takaisin. "Lupaan, ettei meidän välillä tule olemaan koskaan mitään", se sanoi hiljaa. Ja hetken päästä: "Haluatko tietää, jos jotain tapahtuu?" Ahhh, miehet! Siinä sitten yritin selittää, miksi en tykkää Ty(tt)ökaverista ollenkaan, miksi minusta tuntuu tältä, diipa daapa. Ja S meni taas välittömästi perusmoodiinsa, eli puolustuskannalle, marttyyriksi. Meidän tavat keskustella asioista ovat täysin erilaiset, mutta jotenkin me aina saadaan asiat selvitettyä. Niin tänäänkin.

S sanoi, että häneen(kin) sattuu. Hän ei todellakaan ole päässyt yli tapahtuneesta ja hän vielä syyttää itseään kaikesta. Sanoin, etten minä syytä häntä, eikä hänenkään siis pitäisi. Syyttää kuulemma silti. Se sanoi, että viimeisen puolen vuoden aikana se on käynyt tunnetasolla asioita läpi 20 vuoden edestä. Ja osasi se jotenkin päätellä minun äänestä tai puheista, en tiedä, että haluan kuulla sanat: "Älä koskaan epäile, ettenkö välittäisi sinusta." Se luetteli vielä todisteita siitä, miten hän on osoittanut välittämistään teoilla ja sanoilla. Kaulakorunkin se mainitsi monta kertaa. Sanoi vielä ihan puhelun lopuksi, että jos minulle ikinä tulee semmoinen olo, ettei hän välitä, niin minun pitää vain katsoa kaulakorua ja hymyillä. Koska hän haluaa saada minut hymyilemään. Aina. "Haluaisin tehdä kaikkeni, että voisit olla minun kanssa täällä."

Sain sen jäämään kotiin vielä joksikin aikaa, vaikka sillä olikin vähän kiire tuulettumaan (arvatkaa kenen kanssa). Se sanoi, että se haluaa päästä juomaan (alkkis), koska se on pahoittanut minun mielen. Lopetettiin puhelu kuitenkin hyvillä mielin ja hymyssä suin, muisteltiin "vanhoja" hyviä aikoja. Varsin hyviä ne olikin. Eikä ajan ole tarvinnut edes kullata muistoja, ei kai tässä muuten enää toisessa roikuttaisi. Toisaalta tieto siitä, että siellä sekin kärvistelee samojen tunteiden kanssa kuin minäkin auttoi, toisaalta taas ei yhtään. Miten tästä nyt edetään? Pysytäänkö paikoillaan? Ei, ei voida. Jos se, muka järkiperäinen ihminen, ei ole päässyt vielä minusta yli, mitä mahdollisuuksia minulla, valitettavan tunneperäisellä ihmisellä, on päästä siitä yli?

Onpa taas harvinaisen heikko olo. S sanoi minulle, että ollaan molemmat oltu yllättävän vahvoja asian suhteen. Heikommat olisivat kuulemma romahtaneet aikoja sitten. Monesti ollaan noustu syvästä kuopasta, ja vieläkin näköjään taistellaan. Ei ehkä pitäisi. Olisi molemmille paljon helpompaa, jos siirryttäisiin eteenpäin, mutta itse prosessi olisi varmasti vaikea. Ärsyttää myöntää, mutta luultavasti ainoa keino päästä S:stä yli on löytää joku uusi miekkonen tilalle. Siinäpä olisi uusi suhde terveellä pohjalla. Olisi kiva, jos voisin väittää olevani niin vahva nainen, etten tarvitse mitään miehiä elämääni, mutta nyt on näköjään semmoinen tilanne, että pitää vain hypätä toisesta liaanista toiseen. Minusta ei ole nyt hyppäämään tyhjän päälle.

Mutta entä jos ei halua päästää edellisestä köynnöksestä irti?

31.5.2007 klo 17:54

Too Many Questions

Eilen oli töissä aikaa enemmän kuin tarpeeksi miettiä yöllistä puhelua. Aamulla piti jo melkein taistella kyyneleitä vastaan. Melkein. Siinä päivän edetessä työkavereiden kanssa jutustelu ja pelleily sai ajatukset onneksi hetkeksi muualle, mutta muutama kysymys pyöri mielessä.

Halusin päästä selvittelemään asioita illalla, kuten tarkoitus oli. S kysyi minulta yöllisen puhelun päätteeksi, haluanko jutella hänen päästyä töistä. Ei pelata. Jutella. Noh, kävi toisinto viime keskiviikosta. Jäi sitten kysymykset kysymättä.

Kysymykset, kuten: Miksi et haluaisi kuulla uusista viritelmistäni mitään, jos kerran olisit onnellinen puolestani, kuten sanoit? Jos olisit onnellinen puolestani, olisitko onnellinen vain sen takia, että voisit päästää irti syyllisyydentunnostasi? Olisitko kutsunut miespuolisen kaverin mukaan retkelle? Viettäisitkö näin paljon aikaa miespuolisen kaverin kanssa?

Ja luottamus. Mietin nyt, missä asioissa voin luottaa S:ään ja missä en. Mitä se kertoo, mitä jättää kertomatta. Mitä on tapahtunut, mitä se tietää tapahtuvan. Tänään oli sitten kiva jatkaa töissä näiden mietteiden pyörittelyä. Pitikin ehkä hölmöillä vähän tavallista enemmän. Onneksi muillakin oli jäänyt aamulääkkeet ottamatta.

Enkä tiedä, milloin asianomaisen kanssa pääsee asiasta keskustelemaan. Haluaisin nyt jotain selvyyttä tähän tilanteeseen. En vain jaksa roikkua enää. En jaksa, koska tämä sattuu. Joka kerta, kun S lähtee Ty(tt)ökaverin kanssa ulos, sydämeni särkyy vähän. Kun S kertoi kutsuneensa Ty(tt)ökaverin mukaan retkelle, pumppuun taisi tulla aika iso särö, joka suureni heti rotkoksi, kun S ei kieltänyt romanttisten viritelmien mahdollisuutta. Haluaisin kuitenkin selvitä tästä tilanteesta edes kohtalaisen ehjällä sydämellä.

Se taitaa vain olla toiveajattelua. Me on hävitty tää peli.

Perinneperjantai: Taitekohta

Viime perjantaina kirjoittelin jo, että Suomeen paluun jälkeen suhde Scottyyn muuttui. Puhuimme asioista enemmän niiden oikeilla nimillä. Ehkä koimme, että olimme tulleet jonkinlaiseen taitekohtaan. Yhteinen (lähi)tulevaisuus tuntui mahdottomalta, mutta se ei silti estänyt meitä olemasta jatkuvassa yhteydessä.

Minulla oli sellainen olo, että Scotty talloi ylitseni ja piti kaikkia lankoja käsissään, vaikka todellisuudessa olisin ihan hyvin voinut sulkea tietokoneen ja elää omaa elämää aivan oman aikataulun mukaan. Valitsin, täysin itsenäisesti, kuitenkin menneessä ja utopistisessa tulevaisuudessa roikkumisen, joten ihan kaikista sydänsuruista en voinut miestä syyttää.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Torstai 24.5.2007 klo 12:27

Thnks fr th mmrs

Jooh. Enpä taas tiedä, mitä ajattelisi. S sanoi minulle maanantaina, että hän jää keskiviikkona (eilen) kotiin ulkoilun sijasta, jotta voidaan jutella kunnolla. Oikein lupasi ja vannoi. Oli mukava.

Ja pitihän se arvata: herraa ei näkynyt, ei kuulunut. Odotin kolmeen asti (kahdeksaan illalla sen aikaa), senkin jälkeen vielä jätin koneen päälle siinä toivossa, että se laittaisi viestiä. Ei.

Onhan se mahdollista, että sillä oli joku hyvä syy olla tekemättä niin kuin lupasi. Sekin on mahdollista, että se unohti. Valitettavasti sekin on mahdollista, että se teki tuon tietoisesti. Ei olisi ensimmäinen kerta, todellakaan.

Olipa tilanne mikä tahansa, en jaksa enää kiusata itseäni. En jaksa olla heittopussina, varavaihtoehtona, sylkykuppina. En jaksa enää valvoa yöllä siinä toivossa, että se viitsisi uhrata minulle pari tuntia ajastaan. En jaksa enää mennä nukkumaan pahantuulisena ja kiukkuisena. Heräsin aamulla kuuden aikaan katsomaan, olisiko se käynyt kotosalla. Ei ollut. Siinä vaiheessa meinasin jo ottaa kaulakorun kaulasta pois, heittää pois yhteisen tulevaisuuden, toivon, kivat muistot ynnä muut. Onneksi oli sen verran järkeä päässä, että hengitin vähän aikaa syvään ja painoin silmät kiinni draamaattisten eleiden sijaan.

Vaikka se nyt kamalalta ajatukselta tuntuukin, niin pitää varmaan sopia S:n kanssa (jos joskus oikeasti pääsen juttelemaan sen kanssa), että vähennetään yhteydenpitoa tietoisesti, jolloin minullakin olisi tässä asiassa vähän valtaa. Puhutaan esimerkiksi vain viikonloppuisin, jolloin kummankaan ei tarvitse kukkua hereillä koko yötä. Eipähän minun sitten tarvitsisi täällä epävarmana odotella, että ilmestyyköhän se tänään kotiin ja onkohan sillä minulle aikaa. Kas kun petyn kuitenkin, kuten viime yönä. Jos meinataan säilyttää tämä jo muutenkin huteralla pohjalla oleva ystävyys, niin näin on toimittava.

Jos ei kerran edes sovituista "tapaamisista" pidetä kiinni.

Sunnuntai 27.5.2007 klo 01:13

Yarr!

Niinhän siinä kävi, että S:llä oli kuin olikin ihan pätevä syy keskiviikon poisjääntiin: kone ei ollut käynnistynyt ja töissä oli mennyt myöhään. Se heräsi torstaiaamuna (päivällä meidän aikaa) aikaisin kokeilemaan, josko kone käynnistyisi ja tarkistamaan, olisiko minulta tullut viestejä. Se viivytteli töihin menoakin reilulla tunnilla, että ehdittiin jutella eikun pelata. Eipä sille sitten voinut vihainen olla. Ei ollenkaan. En ollutkaan. Varsinkaan sen jälkeen, kun se esitteli minulle nälkiinnyttämällä hankittuja vatsalihaksiaan.

Eilenkin juteltiin kolmisen tuntia. Tai oikeastaan tänä aamuna. Nukkumaan menin puoli kahdeksalta, you do the math. Se kertoi mm. livauttaneensa vahingossa Ty(tt)ökaverille, että hän juttelee minulle vieläkin. Saattaisi joutua vaikeuksiin. Töissä kaikki tietävät meidän tarinan. Tai meidän tarinan tiettyyn pisteeseen asti. Siellä tosin pidetään hauskana sitä, että joku valitsee työn tytön sijaan. Eipä tuo paljoa ole meitä naurattanut. S sanoikin, että eivät ole olleet tällä puolella kokemassa tilannetta. Eivätkä varsinkaan ole olleet sen tytön kengissä, joka jäi kakkoseksi työlle. Vaikka eihän siinä oikeasti ihan niin käynyt.

Miten voin olla vielä näin voimakkaasti kiinni siinä ihmisessä? Ja se minussa. Se on nykyisin mustasukkainen ihan jokaisesta pikkuasiasta, mm. siitä, kun sanoin, että ostan ison nallen, että voin nukkua jonkun kainalossa. Ja nyt puhutaan siis ihmisestä, joka oikein mainosti aikaisemmin olevansa kaikkea muuta kuin mustasukkainen. Kai se pelkää, että unohdan sen täällä jotenkin, koska se kokee jo nalletkin uhkana.

Tämä on niin järjetöntä itsensä kiusaamista, että pikkuhiljaa alan löytää itsestäni masokistisia piirteitä. Tällä hetkellä tästä tilanteesta ei ole kuin yksi suunta, ja se on alaspäin. Silti tässä nyt yritetään jotenkin pitkittää nykyhetkeä, vältellä sitä väistämätöntä, eli eteenpäin siirtymistä. Ehkä siksi, että myöhemmin olisi sitten periaatteessa lyhempi matka kivuta jyrkkää mäkeä ylöspäin ja saada asiat kuntoon. Mikähän ihme siinä miehessä on, kun se saa kaiken järjen lentämään jopa suljetusta, hyvin tiivistetystä ikkunasta ulos?

Jätetäänpä S sikseen vähäksi aikaa ja puhutaan vähän muistakin asioista. En nimittäin vietä ihan kaikkea aikaa S:ää miettien, uskokaa tai älkää. Kävin tänään entisen poikakaverin vanhempien luona pikavisiitillä. Voi että oli mukava nähdä ja vaihtaa kuulumisia! Ihan kuin ennen vanhaan, pari, kolme, neljä, viisi, kuusi vuotta sitten. Some things never change. Käytiin veljen kanssa katsomassa uusi piraatti-leffakin. Tää antais neljä tähteä. Yksi niistä menee pelkästään Johnnylle, ko se näyttää sen verran hyvältä meikattuna.

Nyt nukkumaan. Neljän tunnin unilla ei juhlita tämän pidemmälle.

Sunnuntai 27.5.2007 klo 23:32

Matkakumppanini Mikko

Katsoin vasta tänään Helsingin Euroviisu-lähetyksen nauhalta. Tai kovalevyltä, se on sitä nykyaikaa. Anyway, juontajathan olivat oikein mainioita, varsinkin se miespuolinen. Tulikin mieleen semmoinen hauska juttu viime tammikuulta, että Helsinki-Vantaalla lähtöselvitystä tehdessäni virkailija luuli minun olevan Mikko Leppilammen seurassa, Mikko kun sattui seisomaan minun vieressä. Harmi kun Mikko oli liikenteessä perheensä kanssa, muutenhan olisin voinut lyöttäytyä matkaseuraksi. Niin, ja Yhdysvaltojen päässä minua odotti joku, joka tuntui silloin Mikkoakin paremmalta ja jännittävämmältä. Kai vieläkin.

S on ollut tämän viikonlopun tapaamassa tätinsä perhettä, joten ei olla jutusteltu sitten lauantaiaamun, jolloin olin varmasti todella virkeää seuraa. Vaikka ei jatkuvasti puhelinyhteydessä oltaisikaan, niin kyllä se melko jatkuvasti mielessä tahtoo pyöriä. Tänään velipoikaa inttibussiin viedessäni katselin kauniita kesäisiä järvimaisemia, ja heti tuli mieleen, miten mukava olisi näyttää kyseisiä maisemia S:lle. Puhuttiin sen kanssa joskus viime syksynä, että se tulisi käymään Suomessa kesällä, ehkä jopa tänä kesänä, juhannuksen tienoilla. Siitä lähtien olen pystynyt näkemään sieluni silmin, miten istuttaisiin kahdestaan tyynen järven äärellä keskellä yötä. Oltaisiin vain hiljaa ja lähekkäin, uitettaisiin varpaita vilpoisessa vedessä, kuunneltaisiin kalojen hyppelyä. Edes hyttyset eivät häiritsisi.

Mutta. Tämä unelma ei voi toteutua, ei ainakaan vielä pariin vuoteen. S ei saa matkustaa Suomeen ilman lupaa työnantajalta, ja luvan kysyminen vaikuttaisi varmasti epäilyttävältä, hehän tietävät kuitenkin minun olemassaolosta. Sitä he eivät tiedä, että ollaan vieläkin yhteydessä, ellei Ty(tt)ökaveri mene kertomaan. Eikä se mene. Kummasti tuo päiväuni yöllisestä järvimaisemasta silti kummittelee takaraivossa eikä suostu lähtemään sieltä pois.

On mulla sitä vissiin aika kova ikävä.

Perinneperjantai: Kotiinpaluushokki

Vaihdon loppuminen ja Suomeen palaaminen aiheutti suuremman kulttuurishokin kuin itse vaihtovuosi ja Yhdysvaltoihin (väliaikaisesti) muuttaminen. Ei niinkään sen takia, että olisin amerikkalaistunut yhdeksässä kuukaudessa niin paljon, etten enää osannut suomea, vaan sen vuoksi, että elo Emporiassa oli niin todellisuudesta irrallaan, ettei läheskään samanlainen meno voinut mitenkään jatkua Suomessa. Suomessa oli oikeita velvollisuuksia ja aitoa arkea, vaikka toki välillä juhlaakin. Mutta ei joka hemmetin ilta.

Myös suhde Scottyn kanssa muuttui Suomeen paluun jälkeen. Tiesin, että olisi molemmille parempi, jos lopettaisimme yhteydenpidon, toisissamme roikkumisen ja sen aiheuttaman itsekidutuksen. Oli hetkiä, jolloin vihasin Scottya, vihasin itseäni. Oli kuitenkin myös hetkiä, kun uskalsimme molemmat näyttää haavoittuvaisuutemme ja puhua rehellisesti. Ja ne tunteet... Ne eivät kadonneet käskemällä mihinkään.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Tiistai 22.5.2007 klo 03:37

Present Day

Palataanpa hetkeksi nykyhetkeen, ennen kuin jatkan tarinoita menneisyydestä. Juttelin tuossa nimittäin S:n kanssa pitkästä aikaa oikein kunnolla. Siis ennen kuin se lähti vaihteeksi Ty(tt)ökaverin kanssa ulos. Sain sen keskustelemaan, mikä ei ole mitenkään helppo tehtävä. Puhuttiin siitä, miten tämä meidän ystävyys tästä nyt oikein etenee, kun molempien tunteet ovat vielä aikas vahvoja. Ne tunteet pitää nyt vain tunkea väkisin taka-alalle ja yrittää olla pelkkää kaveria. Easier said than done.

S sanoi minulle eilen, ettei hän voi toimia minulle turvaverkkona, kun sanoin, että tällä hetkellä on jotenkin vaikeaa. Monen asian summa, sano. Nooh, en todellakaan edes oleta sen toimivan minun turvaverkkona, koska ei se koskaan ole sellainen ollutkaan, ei edes yhdessäoloaikana. Minä sen sijaan olen ollut sen kainalosauvoina useammankin kerran. Reilu peli, eikö?

Eilen mietin jo, että olisi varmaan parempi, jos ei puhuttaisi vähään aikaan. Minua satuttaa se, että Ty(tt)ökaveri melkein sanelee S:n aikataulun ja se, että melkein järjestään kaikki puhelut loppuvat siihen, että Ty(tt)ökaveri kilauttaa S:n puhelimeen ja kertoo jo odottavansa alhaalla. Vaikkeivät he seurustele, minusta se kuulostaa siltä, että Ty(tt)ökaveri olisi tyttökaveri. Siispä miksi kiusaisin itseäni toistamalla illasta ja aamusta toiseen saman rituaalin?

Koska haluan. Tänään juteltiin asiasta pikaisesti (no, 40 minuuttia). Tiedän, oikeasti tiedän, ettei me S:n kanssa päädytä yhteen, niin surullista kuin se onkin, mutta tosiasiat on hyväksyttävä. Miksipä sitä sinnittelisi tässä nyt semmoisen ihmisen takia, joka ei voi olla minulle turvaverkkona edes nyt. Mikä tämän tilanteen muuttaisi semmoiseksi, että päätettäisiin olla yhdessä? Tai edes voitaisiin olla yhdessä.

Tässä on nyt yritettävä olla pelkkiä ystäviä, jotten menetä sitä ihmistä kokonaan. En sitten tiedä, mitä tapahtuu, kun jompi kumpi oikeasti alkaa seurustella jonkun uuden ihmisen kanssa. Sen S sanoi, ettei hän todellakaan halua kuulla minun uusista tuulista mitään. Tuskin voidaan sitten tulevaisuudessa olla yhteydessä ihan niin paljon, kuin nyt ollaan. Jospa se tapahtuisi jotenkin luonnollisesti, ilman itkua ja parkua. Se on sen ajan murhe sitten. Jos on murhe ollenkaan.

S halusi hyvin miehekkäästi keksiä minun ongelmaan ratkaisun. Halusi miettiä asiaa rauhassa ja antaa neuvoja sitten myöhemmin. Sanoin, että ei ei ei, en minä sitä todellakaan halua. Minulle on jotenkin todella tärkeää, että se tietää, että minä pärjään omillani, enkä tarvitse sen apua. Haluan vain jutella sen kanssa asioista. Haluan tietää, etten ole yksin tässä tilanteessa. Ja sen sainkin tietää. Se kertoi, että kyllä hänelläkin on vaikeuksia, vanhoja tunteita, you name it. Sain myös varmistusta siihen, että S ja Ty(tt)ökaveri ovat oikeasti pelkkiä kavereita.

Ihan niin kuin mekin.

Keskiviikko 23.5.2007 klo 21:23

Blast from the Past

Otetaanpa vielä yksi vilkaisu menneisyyteen, ennen kuin alan elää taas nykyhetkessä. Tai ainakin yritän.

Ensimmäiset päivät Suomessa ovat menneet haukotellessa, nukkuessa, netissä, musisoidessa, haukotellessa lisää, ikävöidessä, ikävöidessä, ikävöidessä. Facebookiin voisi laittaa jonkun eston, jottei tulisi katseltua kuvia ja luettua ikävöiviä viestejä. Tai läheteltyä itse sellaisia. Unirytmi on vieläkin sekaisin, mutta eiköhän se siitä taas tasoitu. Ihan kuin ikäväkin. Toivottavasti.

Juttelin tuossa sunnuntaina Justinin kanssa, ja hän kertoi minulle mielenkiintoisen tarinan. Jason, joka kävi vielä muutama päivä aikaisemmin melkein sääliksi, oli valehdellut työkaverilleen viettäneensä maanantain ja tiistain välisen yön (minun viimeisen yön) minun luonani. Työkaveri sitten oli taas kertonut jutun Justinille, joka oli haistanut jutussa jo silloin palaneen käryä; Justinhan oli meidän kanssamme uima-altaalla loppuun (viiteen) asti, joten hän näki myös Jasonin hermoromahduksen aiemmin. Ajattelipa kuitenkin varmistaa totuuden kysymällä asiasta suoraan minulta. Todellisuudessahan valvoin Joshin kanssa kymmeneen asti aamulla, ja jos Jason on ollut yötä meidän kämpässä, niin hyvin on ollut piilossa.

Kävin lauantaina kylässä kummitytön luona. Tyttö oli innoissaan, kun vein Wal-Martista ostetun Bratzin tuliaiseksi. Oli mieluinen tuliainen, ja oli todella mukava seurata vierestä kohta kouluikäisen intoa. Kummitytön pikkuveli, kohta kolme vuotta, esitteli minulle autojaan ja ilmeitään ja kysyi minulta jossain vaiheessa: "Anni, onko sinulla tissit?" Naurahdin, että taitaa minulla olla. "Tarkista." Tarkistin, mutta sepä ei pikkumiehelle riittänyt: "Näytä." Sain naurultani sanottua, että sinähän käyt suoraan asiaan, ja viereisestä huoneesta kuului sedän ääni: "Isäänsä tullu."

Toisin sanoen, on täällä kotosalla ollut mukavaakin, ei pelkkää ikävää. Perjantaina käytiin armeijaveljen kanssa paikallisessa parilla kaljalla. Silloin tosin teki mieli itkeä: oli ikävä Emporiaan ja Beer:30:iin, mutta vielä enemmän masensi se seikka, ettei Pitäjäntuvalla ollut muuttunut mikään. Tänään on vissiin lähdettävä uudestaan. Euron kaliat.

Perinneperjantai: Viimeiset vaihtaripäivät

Alla turhan tarkka ja pitkä reportaasi viimeisistä Emporia-päivistä. Siinä on niin paljon luettavaa (ja otsaläpsäyteltävää), että jätän lätinät tällä kertaa sikseen.

Ensi viikolla onkin sitten luvassa jo parisuhteettomuuskriisiä kriisin perään.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Torstai 17.5.2007  klo 20:16

Suomettuminen

Suomessa ollaan. Matkaväsymys painaa päälle niin paljon, että matka(väsymys)kertomukset saavat odottaa huomiseen. Tulin juuri saunasta, nyt on aika raukea olo. Jos painuisi petiin. Oikeaan sänkyyn.

Ai niin. Nyt on S:n lisäksi ikävä miljoonaa muutakin ihmistä.

Maanantai 14.5.2007 klo 16:10 (julkaistu 18.5.2007)

Last Days (Part I)

Netti ei vaihteeksi toimi (thank you, Cable One), joten kirjoittelen nyt sitten eilisen tapahtumia ylös, julkaistaan sit joskus.

Eilen ei pelleilty ihan niin paljon kuin lauantaina, joten vaatteetkin löysivät tiensä matkalaukkuihin. Uusi matkalaukku on niin tilava, että sain mahtumaan kaikki vaatteeni siihen. Kyllähän se painaakin. Nyt toiseen matkalaukkuun saa mukaan (melkein) kaikki kengät, vuosikirjat ja koulutarvikkeet. Taitaa tulla sillekin laukulle painoa.

Beer:30 ei eilen ollut auki, vaikka Jared keskiviikkona toisin väittikin. Mentiin sitten J'Mo'siin pelaamaan biljardia ja kuuntelemaan karaokea. Oltaisi ehkä voitu vetäistä viime viikolla laulamatta jäänyt Last Kiss, mutta ääni ei onneksi riitä lauleskeluun. Jatkettiin matkaa Babe'siin, nähtiin tuttuja, pelattiin biljardia ja lähdettiin jatkoille. Mentiin McDonald'sin kautta Brettin ja Joen kämpälle. Matkalla keksittiin mm. uusi pikaruokaravintola McHarbee's (McDonald's+Hardee's+Arby's+Applebee's), jonka maskotti olisi punahiuksinen pelle nimeltä Wendy. Ravintolassa tarjottaisiin pikaruokaa hienoilta lautasilta. Sounds like a plan.

Business-keskustelujen jälkeen lähdettiin poikien kanssa country cruisingille. Ajeltiin hiljaisia sivuteitä, katseltiin mahtavaa tähtitaivasta ja naurettiin niin paljon, että viikon vatsalihastreenit tuli tehtyä. Tultiin vielä uimaan altaalle, ja viihdyttiinkin viileässä vedessä kiitettävän pitkään. Niin pitkään kun oli vauhtia ja hauskuutta, en ehtinyt murehtia sitä, että tänään on viimeinen kokonainen päivä Emporiassa. Aamuyöstä vauhti kuitenkin hiljeni, ja istuin kuuntelemassa haikeaa musiikkia ja haikailemassa S:n perään.

Aamulla herättiin jo ihan ihmisten aikaan (yhdeltätoista). Painuttiin Soilen kanssa altaalle ja saatiin taas väriä pintaan (Soile varsinkin). Toivottavasti ei lähde pesussa pois. Laiskottelun jälkeen pistettiin töpinäksi. Lähdettiin myymään koulukirjat ja käytiin sopimassa sohvalle poiskuljetus. Tultiin Subwayn kautta kotiin pakkailemaan tavaroita. Jason soitti ja pyysi meitä katsomaan heidän softball-matsejaan tänään, pelaavat Beer:30:n joukkueessa. Aikoi tulla hakemaan tuossa ennen kuutta. Kivahan tuonne ulos on lähteä istuskelemaan, lämmintä on varmaan 30 astetta (tarkistaisin, jos netti toimisi). Voisi olla huonommatkin kelit näin viimeiselle illalle.

Viimeiselle illalle. Älytöntä.

Sunnuntai 20.5.2007 klo 07:09

Last Days (Part II)

Kun nyt kerran olen hereillä, niin kirjoitellaanpa matkakuulumisia vielä ylös. Mihin jäinkään... 

Lähdettiin softball-otteluun maanantai-iltana kuuden jälkeen Jasonin ja Matt-veljen kyydillä. Pelipaikalla pojat lykkäsivät meille kaljatölkit käteen ja pitivät huolen, että pysytään nesteissä koko otteluiden ajan, ja varsinkin otteluiden jälkeen. Pelit eivät Beer:30:n joukkueelta sujuneet ihan toivotulla tavalla, mutta meillä oli hauskaa. Mikäs siinä oli istuskellessa, ilta-auringossa.

Meidän oli tarkoitus mennä Beer:30:iin ajoissa, koska meidän kaverit olivat tulossa sinne meitä moikkaamaan. Pari kaveria soittelikin jo yhdeksän aikaan, että moneltako, mitä ja missä. Softball-jälkipelit (kalja ja grillaus) jatkuivat kuitenkin (liian) pitkään, ja kotiin päästiin vasta 25 yli kymmenen. Siitäpä sitten kiireellä suihkuun ja baariin.

Tehtiin joku valmistautumisen ja kävelyn maailmanennätys: 2 tyttöä, 1 suihku, 1 fööni, 1 isompi peili, 2 kilometriä matkaa baariin = 50 minuuttia. Päästiin Beer:30:iin siis kello 11:15 (pm) ja siellä oli meitä jo porukkaa odottamassakin. Josh tarjosi meille ensimmäiset kaljat. Ostettiin Beer:30-paidat ja lykättiin tussit ihmisten käsiin. Illan mittaan paita täyttyi (enimmäkseen) tuttujen nimikirjoituksilla ja piirroksilla. Jared, toinen Beer:30:n omistajaveljeksistä kirjoitti "Our Bar Won't B The Same", ja Josh kirjoitti "Bartenders never LIE. We'll keep in touch." (vrt. "Finnish girls never lie" -Anni ja Soile) ennen kuin kävi rutistamassa minusta ilmat pihalle. Nyt paita on siis täynnä "Miss you!", "I loveded you!" ja "I TOUNGE [sic] kiss Mike" -tyyppisiä kirjoituksia. Omistajaveljekset tarjosivat meille vielä shottejakin, muut kaverit good ol' Bud Lightia. Ah, good times.

Baari sulkeutui väkisinkin kahden maissa. Soile keksi, että lähdetään altaalle, ja mehän lähdettiin. Thomas sanoi minulle, että se voi antaa meille kaljaa. Tulisi itsekin juhlimaan, mutta kun hänellä on se tyttökaveri... No, kaljahan kelpasi paremmin kuin hyvin. Käytiin Justinin ja Soilen kanssa heittämässä keikka Thomaksen talolla ja saatiin mukaan kuusi Bud Lightia.

Kotiin päästessämme altaassa oli jo porukkaa, osa meidän porukkaa, osa jotain toista porukkaa. Käytiin Soilen kanssa vaihtamassa bikinit päälle ja siirryttiin altaalle. Hyvin pian saatiin ahdistettua toinen porukka pois altaasta, ja koko allasalue jäi meidän seurueen käyttöön. Oltiin varmaan aika äänekkäitä, mutta mitäs siitä. Paikalla oli (ainakin) Justin, Anthony, Dustin, Jordan, Jason, Jared, myöhemmin baaria sulkemaan jäänyt Josh ja toinenkin Josh, JJ (miksi näiden kaikkien nimet alkaa J:llä?)... Ja tietysti ihmisiä (miehiä), joita en tuntenut.

Kahden ja puolen tunnin altaassaolon aikana ehti tapahtua vaikka mitä. Yritin välillä olla kuivalla maalla, mutta aina siellä oli joku kiskaisemassa tai viskaisemassa minut takaisin veteen. Jared viskeli minua altaassa tuhoisin seurauksin, kun hän ja joku ihme tyyppi heittivät minut altaan reunaa vasten. Polvihan siinä meni, mutta sen tajusin vasta seuraavana päivänä.

Jason sai aamuyön aikana muutaman mustasukkaisuuskohtauksen (Esim. "Luulin, että hengaillaan tämä ilta ihan rauhassa kahdestaan." MIKSI ihmeessä? "Lähden kotiin, koska sulla ei ole minulle aikaa, kun olet tuolla altaassa 13 poikakaverisi kanssa." Ei niitä ihan kolmeatoista ollut. "Tämä on sinun valinta loukata minua.") Lopulta se alkoi itkemään ja sanoi, ettei se voi eikä halua ajatella muita tyttöjä. Ohhohohhoh. Sanoin sille, että tuolla altaassa olevat ihmiset ovat minun kavereita, ihan kuin Jasonkin. Maanantai oli myös minun viimeinen ilta Emporiassa, joten halusin viettää sen mahdollisimman monen kaverin kanssa. Sanoin, etten nyt halua käsitellä mitään draamaa ja käännyin pois, kun lohduttelu ja halailu ei tuntunut auttavan.

Jason-episodin jälkeen alkoi suuta kuivata sen verran paljon, että soitin Joshille, että tulee nyt vähän äkkiä ja ottaa olutta sit kanssa mukaan. Tulihan se sitten jossain vaiheessa. Räpiköitiin altaassa viiteen asti aamulla, eikä varmaan olisi lähdetty vielä silloinkaan pois, mutta kun taivas alkoi hieman välähdellä salamoinnin muodossa. Josh ehdotti, että lähdetään pelaamaan hänen luokseen Nintendo Wii:tä. Soile jäi kotiin, minä lähdin mukaan. Olin varmasti todella viehättävä näky parin tunnin sukeltelun jälkeen, mutta eipä tuo poikia tuntunut liikaa haittaavan.

Rökitin Joshin ja JJ:n aamuisessa keilauksessa. Josh haki baaristaan lisää olutta, ettei nyt vain pääse nestehukka yllättämään, ja siinä sitä sitten viihdyttiin vissiin kahdeksaan. Josh soitteli kitaraa ja lauleskeli. Sillä olisi ollut kosketinsoitinkin, mutta ei löytänyt virtajohtoa. Oltaisiin voitu sitten soitella yhdessä, mutta yhteismusisointi jäi nyt väliin. Eipä sillä, kyllä minulle sopi ihan tuo yleisön roolikin.

Josh toi minut kotiin aamulla kahdeksan ja yhdeksän välillä, en muista. Se jäi kylään vielä pariksi tunniksi, sillä nukkumaanmennessäni huomasin kellon olevan 10:13. Juteltiin ihmissuhteista, politiikasta, Suomen sosiaaliturvasta... Se mietti jo Suomeen muuttamista. Kyllähän me yksi kiva laulajapoika tänne voidaan mahduttaa, eikös? No se jätti minulle t-paitansa muistoksi itsestään, ja huuteli vielä rappukäytävästä, että ollaan yhteydessä ja hän lähettää minulle cd:n.

No tulipas sen verran pitkä merkintä, että jatketaan muuttopäivän tarinoilla sitten joskus. To be continued...

Maanantai 21.5.2007 klo 09:05

Last Days (Part III)

Tiistaiaamuna menin nukkumaan kymmenen jälkeen, edelleen hyvin nauravaisena ja hyväntuulisena. Taisinpa herättää siinä Soilenkin. Nukuin muutaman tunnin, ennen kuin piti alkaa raahata tavaroita roskiin, viideltä nimittäin piti olla kämpästä ulkona.

Jason oli laitellut surkeita viestejä minulle pitkin aamua, sanoi ikävöivänsä ja ajattelevansa minua. Syytti alkoholia illan tapahtumista. Minua kävi Jason vielä silloin sääliksi, mutta myöhemmät tapahtumat, joista kerron joskus, pyyhkivät kaiken säälin pois. Siinähän on.

Tavaroiden kantaminen kolmannesta kerroksesta alas olisi ollut varmasti tarpeeksi rankkaa jo pelkän helteen vuoksi, mutta kun yhtälöön lisätään vielä järkyttävä räkätauti (olisikohan yöllisillä uima-allasreissuilla asian kanssa jotain tekemistä?) ja polvi, jota ei kärsi taivuttaa, niin... Niin. Linkuttelin sitten parhaani mukaan rappusia ylös alas, nauratti ihan, kun oli niin vammautunut olo. Laittaisin polvesta kuvan, mutta se ei ole kaunista katseltavaa se.

Soile roudasi kyllä suurimman osan tavaroista roskiin, minä yritin saada jotain aikaiseksi sisällä. Edellinen ilta, yö ja aamu nauratti, ja kumma kyllä, ei itkettänyt. Viimeisestä illasta jäi niin mukavat muistot, ettei tarvitse itkeä, ei edes haikeuden takia. It was not a goodbye for good, it was a goodbye for now.

Viideltä, kämpän tyhjennyttyä kuin ihmeen kaupalla, seisoskelin pihalla odottamassa kyytiä saapuvaksi, ja pian Zach kurvasikin pihaan. Saatiin matkatavarat (minun laukkujen yhteispaino oli 50 kiloa) sopimaan Zachin pick-upin lavalle, ja mentiin syömään La Haciendaan, S:n lempiravintolaan. S soittikin, kun oltiin istuuduttu pöytään. Se olisi selvästi halunnut jutella enemmänkin, jokin sillä painoi mieltä, mutta eipä siinä hirveästi voitu juttusille alkaa. Se pyysi vielä soittamaan New Yorkista, ennen kuin nousen koneeseen.

Zach ajoi meidät Kansas Cityyn, ja tavattiin hänen meksikolainen koiransa (Zach puhuu koiralle espanjaa...). Istuttiin rauhassa vähän aikaa ennen kuin lähdettiin läheiseen baariin. Zach nauroi minulle joka kerta, kun kävelin. Oli kuulemma hauskan näköistä. Niin, onhan se helppo pilkata meitä vaivaisia. Yrittäisi itse kävellä rupisella polvella! No ei, nauratti minuakin. Nähtiin vielä yksi Emporian tuttukin, kun Craig tuli moikkaamaan meitä. On ne kivoja kavereita.

Muutaman tunnin yöunien jälkeen piti lähteä lentokentälle. Halailtiin Zach hyvästiksi, kiiteltiin tietysti kaikesta... eikä itketty. Siitä äkkiä lähtöselvitykseen ja portille. Lennähdettiin Chicagoon, jossa odoteltiin vaihtoa ja etsittiin lähtöporttia. O'Hare on aika iso paikka, varsinkin polvivammaiselle. Löytyihän se porttikin, ja päästiin lentämään New Yorkiin. Päivän toinen nousu ja lasku aiheutti jo melkoista painetta korvissa ja poskionteloissa, mutta onneksi nukuin, niin en tiennyt kivusta, ennen kuin se oli pahimmillaan.

JFK:lla meinasin jo myydä kaikki tavarat, kun niitä piti raahata ympäri lentokenttää. Lappuset, kuten "Finnair has moved to Terminal 9", kun oltiin terminaalissa 8, saivat jo melkein itkemään, mutta ei sorruttu vielä siinäkään vaiheessa. Lopulta saatiin tavarat onnellisesti pois käsistä ja päästiin odottelemaan koneen lähtöä. Mieli olisi tehnyt juoda vielä viimeiset Bud Lightit, mutta terminaalissa oli vesivahinko, joten kaikki anniskelupaikat olivat kiinni. Just our luck. Sen kerran, kun tekee mieli kaljaa...

Koneeseen päästiin melkein ajallaan. Yritin soittaa S:lle puoli viiden maissa, mutta eipä se vastannut, kun oli vielä töissä. Se soitti sitten, kun oltiin boarding-jonossa. Toivotteli hyvää matkaa, pyysi soittamaan Suomesta. Oli vähän kummallinen olo, kun se oli viimeinen puhelumme samalla mantereella. Toistaiseksi.

Bongattiin siinä vielä ennen koneeseen menoa Saku Koivu ja Kuusiston viulistiveljekset. Cool. Herrat lensivät sitten meidän tavallisten kuolevaisten kanssa Suomeen. Nukahdin melkein heti koneeseen päästyäni, joten en edes huomannut, että lähtö myöhästyi puolitoista tuntia. Noustiin sateiselta JFK:lta puoli kahdeksan jälkeen illalla ja jätettiin Yhdysvalloille hyvästit. Toistaiseksi.

Lento meni torkkuessa ja kuvia katsellessa, hymyillessä ja virnistellessä. Ja ikävöidessä. Siinä vaiheessa oli jo tosi kova ikävä Emporiaan, mutta eipä sitä vielä lentokoneessa oikein edes tajunnut, ettei sinne ole menossa takaisin, ei ainakaan pitkään aikaan. Ja se ikävä ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä tällä hetkellä kokee.

Äiti, isä ja velipoika olivat vastassa kentällä. Olivat jaksaneet hienosti odottaa minua, vaikka kone myöhässä olikin. Halattiin siinä tuloaulassa Soile-siskon kanssa hyvästiksi. Sitäkin tuli ikävä. Snif. Nooh, isukki ajoi meidät Lapinlahdelle. Yritettiin keskustella autossa, mutta minulla oli vaikeuksia kuulemisen kanssa, kun korvat menivät aika lahjakkasti lukkoon laskeutumisen yhteydessä.

Niila-kissa muisti minut vielä, ja se lämmitti kovasti mieltä. Vähän aikaa se katseli kauempaa hieman epäluuloisena, mutta sitten tuli puskemaan.

Minun Niila.

---------------------------

En oikein usko vieläkään, että olen Suomessa. Unet ovat melkein järjestään Emporiasta ja Emporian kavereista. Herätessä pitää vähän aikaa miettiä, missä sitä ollaan. Kaupassa, yleisissä vessoissa jne. tekee mieli sanoa "excuse me" ja "sorry". En osaa käyttäytyä täällä enää. Tai siis en meinaa osata olla käyttäytymättä täällä. Pitää vissiin taas opetella kävelemään ympäriinsä tympeän näköisenä ja sanomaan "oho", jos törmään johonkin.

Pitänee jatkaa tarinointia kotiutumisesta tuonnenpana. Nyt menen soittamaan pianoa ja syömään salmiakkia. Onpahan täällä jotain, mitä Emporiasta puuttuu.