keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Männävuosi


Puolitoista vuotta.

Lapsen fanipaita. Mies ei arvostanut.

Esittelin myös kuvankäsittelytaitojani. Nuo ruusupuskat muuten kuoli. Joka ikinen.

Järjestelin myös lapsen värikynät...

Piti käydä tutkimassa myös upouutta museota.

Sain tatskaidean.

Kaksi vuotta.

Kansas City sai IKEAn, ja IKEA vakioasiakkaan.

Voitin (teko)viiksikilpailut.

Hippo on edelleen hyllyn päällä turvassa. Ehkä annan sen lapselle 30-vuotislahjaksi.
Joulukuussa:

Uusi vanha keittiö.
Tänään:
  • Olen kirjoittanut tätä, koska pyykkikori on täysi, ja sille pitäisi tehdä jotain.
Kiitos kaikesta kanssakäymisestä kommenttilootassa, sähköpostilla ja Facebookissa! Se on koko tämän homman suola(inen salmiakki).

Oikein mukavaa uutta vuotta!

maanantai 29. joulukuuta 2014

Sainpa imurin joululahjaksi

Sain mieheltä joululahjaksi imurin ja kokolattiamattopesurin. Meillä on siis siirrytty liikunta-aiheisista lahjoista (mm. kuntopyörä, juoksurattaat ja -matto) siivousvälineisiin. Jatka lukemista, jos haluat tietää, joko avioeroprosessin harkinta-aika on täynnä.

Vaikka söin tänään vielä aamupalaksi kinkkua ja ohrarieskaa, niin pakko kai se on myöntää, että joulu alkaa viimeinkin olla ohi. Scotty palasi aamulla töihin lapsen suureksi järkytykseksi (käveli aamulla meidän makuuhuoneeseen, kysyi "Daddy?", ja kun sanoin, että daddy on töissä, lapsi huusi "No!", juoksi takaisin huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni), viikonloppuna piti syödä jo muutakin kuin laatikoita ja karjalanpaistia (mm. joulukinkkupizzaa) ja jotkut naapurit ovat riipineet jouluvalaistuksensa takaisin säilytyslaatikoihin ensi vuoden lokakuuta odottamaan.

Uunituore IKEAn, tuon ulkosuomalaisen parasiitin paratiisin kinkkurulla.
Meidän joulu oli mitä mainioin ja ihanan perinteikäs. Aatonaattona lapsi meni anoppilaan yöksi serkkujensa kanssa viettämään Grandkids' Eveä, ja me isommat lapset saimme käydä ulkona syömässä. Illalla oli tarkoitus vielä paketoida lahjat, mutta ulkoilu Martin City Brewing Companyssä venähti sen verran pitkäksi, että meikämamma paketoi ruhtinaalliset kolme pakettia, ennen kuin Nukku-Matti vei voiton.

Aamulla Scotty kipaisi hakemaan yökyläläisen, ja minä jäin kotiin keittelemään riisipuuroa ja laitoin karjalanpaistin tulille. Aamupalan ja pienen laiskotteluhetken jälkeen otettiin Skype-yhteys Suomeen ja mummolaan, jossa vietettiin oikein tunnelmallista aattoiltaa. Avasimme Atlantin yli reissanneet paketit, joista lapselle mieluisin taisi olla se, jonka sisältä paljastui Koiramäen väkeä.

Tavallista totisempaa hommaa.
Juteltiin vielä toiselle enolle, ennen kuin talo täyttyi amerikkalaisista sukulaisista, jotka tulivat ihmettelemään suomalaista joulunviettoa. Kinkkua, rieskaa ja pipareita upposi napaan, ennen kuin he lähtivät valmistelemaan aattoillan ruokaa -- lasagnea.

Minä odottelin pimeyden saapumista. Vaikka aatto oli sateinen ja ankea, niin se ei silti ollut tarpeeksi synkkä ja pimeä tämän suomalaisen mielestä. Ympäri taloa sytytellyt kymmenet kynttilät eivät päässeet oikeuksiinsa. Vasta viiden jälkeen alkoi olla tarpeeksi hämärää täydelle kynttiläsouville ja perinteiselle kävelylle naapuruston ympäri.

Tänä vuonna ei ollut ollenkaan lunta, mutta ihan kunnon talvikamppeisiin piti silti sonnustautua. Joidenkin talojen kohdalla olisi saattanut tarvita jonkinlaista suojaa silmillekin.

Meidän mökki.
Aika perus.
Ja sitten naapuruston Clark Griswold.
Takapihalta, eikä tässä ollut edes kaikki puhallettavat barbarat.
Siellähän on Pukki ite taas kylvyssä.
Pikkureippailun jälkeen syötiin itsemme ähkyyn ja siirryttiin sohvalle seuraamaan lapsen lahjojen avausta. Vähän nolotti, kun tajusin, että minulla ja Scottylla oli toisillemme enemmän lahjoja kuin meiltä yhteensä lapselle, mutta onneksi se ei pikkutonttua tuntunut haittaavan. Ei se määrä vaan se laatu? Ensi vuonna voisi aloittaa pakettien avaamisen vähän aiemmin. Puoli tuntia ennen nukkumaanmenoaikaa ei ollut ihan viisain veto... Miten niin hitaita syöjiä?

Uuden työkalupakin tutkintaa.
Kun uusien lelujensa perään itkevä lapsi oltiin saatu onnellisesti uinumaan, oli meidän aikuisten vuoro lahjoa toisiamme. Minua odotti kuusi numeroitua pakettia. Ensimmäisestä paljastui mattopesuri. Toisesta säilytyslaatikko paristoille. Kolmannesta imuri.

Ei tehnyt edes mieli täräyttää miestä mattopesurilla ohimoon, sillä lahjoista paljastui hyvin pian teema. Scotty oli kuunnellut valitusta minua koko vuoden ja kerännyt kuusen alle juttuja, joista tietäisi minun ilahtuvan. Vihaan meidän kokolattiamattoa, ja se on ollut erityinen murheenkryyni pissavaivaisten eläinten kanssa. Vihaan meidän jättimäistä imuria, jolla ei saa noita valitettavasti ja toivottavasti toistaiseksi vähemmistössä olevia puulattioita puhtaaksi. Vihaan myös siivoamista, joten kaikki, mikä tekee siitä pakollisesta pahasta helpompaa, on erittäin tervetullutta.

My precious! Olin niin innoissani, että imuroin heti jouluaamuna.
Se paristokotelo oli löytänyt tiensä lahjapakettiin sen vuoksi, että olen kehittänyt itselleni pakkomielteen siitä, että meidän talo palaa varmasti maan tasalle, koska säilytämme ladattavia paristoja väärin. Neljännestä paketista löytyi Bonnie Tylerin kokoelmalevy, koska olin joskus kerran sanonut, että haluaisin sellaisen. Viidennestä dvd-soitin, jolla voi toistaa suomalaisia levyjä.

Saatoin katsoa joulupäivänä pari jaksoa Kummeleita. Artisti maksaa.
Kuudes paketti, joka saapui muuten vasta aattona, toi kyyneleet silmiin niin antajalle kuin saajallekin. Scotty oli teettänyt minulle palapelin, jonka mukana oli pieni pala, tai paremminkin tuhat palaa, koti-Suomea.

Mökin savusauna ja lapsen ukki, minun isä paistamassa varmaan makkaraa lapsukaiselle. Valkoiset viirut ovat heijastuksia kellarin valoista. Ei mökillä sentään noin erikoisia valoilmiöitä olla nähty.
Ei alle kolmevuotiaille, kahdesta kolmelle tekijälle, eikä aikaa mene kuin puoli tuntia. Eipä...
Lahjoissa oli niin paljon ajatusta takana, että minua hävetti miehelle antamat lahjani. Onneksi saaja oli erittäin onnellinen. Pian päästäänkin maistelemaan itse pantua olutta uusista tuopeista ja pelaamaan lautapelejä.

Joulupäivänä luettiin lahjakirjoja ja käytiin anoppilassa syömässä ja nauramassa toisiaan villitseville serkuksille. Tapaninpäivänä pääsimme viimeinkin joulusaunaan, kun kokoonnuimme syömään herkullisia tähteitä oikein pitkän kaavan mukaan.

Aika ihana ja ikimuistoinen joulu. Toivottavasti kaikilla tämän lukijoilla oli myöskin sellainen.

perjantai 26. joulukuuta 2014

Perinneperjantai: Valmiiksi ikävä

Täällä on herkuteltu sen verran onnistuneesti, että ruoansulatus on ilmeisesti vienyt aimo osan aivokapasiteetista. Senpä vuoksi en edes yritä kehitellä kummoisempia esipuheita tämän viikon bloginostoille.

Sen kuitenkin sanon, että taisin olla vähän ihastunut, jos se ei välity alla olevista teksteistä.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Perjantai 17.11.2006 klo 10:37

Miksi sinä kesytit minut?

Ei sen näin pitänyt mennä. Meidän piti vain kuluttaa aikaa yhdessä siihen asti, kun yhteinen aika loppuu. Ei pitänyt puhua tulevaisuudesta, koska sitä ei ollut.

Vaan toisinpa kävi. Ollaan kohta vietetty kaksi viikkoa yhdessä melkein vuorokaudet läpeensä. Parissa viikossakin ehtii tutustua toiseen ihmiseen, jos vain kiinnostusta riittää. Ja sitä tuntuu riittävän. Molemmin puolin. Toisaalta pari viikkoa on niin lyhyt aika, että tulevaisuudesta ei pitäisi vielä puhua, mutta koska yhteinen aika on käymässä vähiin, on pakko nostaa kissa pöydälle.

Yhteinen tulevaisuus on silti vielä tietysti aivan auki. Toisella on selkeät suunnitelmat ja edessä loistava tulevaisuus. Toisella ei. Toinen valmistuu kuukauden päästä ja tietää mitä elämältään haluaa. Toinen haahuilee päämäärättömästi ja yrittää keksiä, mikä hänestä tulee isona. Pienoinen välimatkakin lyö luonnollisesti kapuloita rattaisiin.

264928.jpg  264933.jpg

Pitää edetä rauhallisesti.

Siihen ei vain taida olla tarpeeksi aikaa.

Maanantai 20.11.2006 klo 10:36

Kuka voisi kellot seisauttaa?

M
ihin tämä kuukausi on livahtanut? Nyt olisi hyvä hetki keksiä joku keino, jolla ajankulun saisi pysähtymään tai ainakin hidastumaan. Joulukuun puoliväli lähestyy uhkaavasti. Toisaalta on mukava (todella mukava!) lähteä jouluksi kotiin, mutta toisaalta joulukuun puolivälin jälkeen en voi enää nähdä tiettyä amerikkalaista joka päivä. Se on vähän tyhmempi juttu.

Valvoin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä sitten lopulta vartin yli kahdeksaan. Ehdin nukkua kolme ja puoli tuntia, ennen kuin yötyöläinen tuli hakemaan. Mentiin katsomaan Raiders - Chiefs -ottelua Tomin luokse. Tiukan ottelun jälkeen heiteltiin vähän amerikkalaista jalkapalloa, ja sen jälkeen katsottiin vähän lisää jalkapalloa ja leikittiin Handbanana-pennun kanssa. Käytiin vielä syömässä calzonet ennen kuin mentiin nukkumaan. Kello taisi olla siinä vaiheessa seitsemän tai kahdeksan. No nyt ei väsytä.

Nyt voisi vaikka valmistautua kouluunlähtöä varten. Onhan tässä reilu vartti aikaa.

tiistai 23. joulukuuta 2014

Erään ulkosuomalaisen joulu

Aamuaurinko paljastaa vielä vihreydenrippeistä kiinnipitävän nurmikon. On tyyni, kansasilainen talvipäivä. Yöpakkanen on väistymässä lämpöasteiden tieltä, ja naapuruston yksinäinen orava lenkkeilee puuaitojen päällä.

Vihreän talon sisällä syödään aamupalaksi ohrarieskaa ja pipareita (ja homejuustoa). Isossa uunissa paistuu ensimmäistä kertaa raaka, suolattu kinkku(rulla). Aiempina vuosina ulkosuomalainen on joutunut tyytymään valmiiksi ylikypsään spiraalikinkkuun, mutta tänä vuonna IKEAn pakastealtaasta löytyi pelastus. Ulkosuomalainen rakentaa kaukomaillakin itselleen suomalaista joulua.


Jääkaappi kätkee sisäänsä lanttu- ja porkkanalaatikoita, joiden nurkkia joku on jo nakerrellut. Keskelle mannerta tiensä löytänyt Atlantin lohifile on suola- ja tillikerroksen alla odottamassa tositoimiin pääsemistä. Aattona valmistettavat riisipuuro, karjalanpaisti ja rosollinkorvikkeena toimivat paahdetut juurekset takaavat sen, että nälkä ei pääse yllättämään missään vaiheessa.


Joulu on erityisen tunteikasta aikaa jopa kylmälle ulkosuomalaiselle. Kortti ikääntyvältä ukilta, vaikkei enää edes itse kirjoitettuna (tai ehkä juuri sen takia), saa silmäkulmat kirvelemään oudolla tavalla. Perinnereseptien tavaamisesta ei meinaa tulla mitään, kun taustalla soi suomalainen joulumusiikki. Koti-ikävä, mukaanlukien kaipuu perhettä ja ystäviä kohtaan, kulminoituu jouluun.


Vaikka kaiho kalvaakin sydäntä, ulkosuomalainen tuntee olevansa erityisen onnekas. Olisi aika ikävää, jos koskaan ei olisi ikävä.

Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo
Sinne Suomeeni kaukaisehen!
Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo,
Sä siunaa se maa muistojen!
Sen vertaista toista en mistään mä saa,
On armain ja kallein mull' ain' Suomenmaa!
Ja kiitosta sen laulu soi Sylvian,
Ja soi aina lauluista sointuisimman.

*****

Renny ei kokkaa Suomi-ruokia, vaan käy aattona ravintolassa, lenkkarit jalassa, syömässä käsin rasvaa tirisevän hampurilaisen. Muutaman munatotin jälkeen hän kiroaa vuosia sitten aloittamaansa The Elf on the Shelf -traditiota ja piilottaa aattoiltana tontun kaapin perukoille toivoen, ettei löydä sitä seuraavana kiitospäivänä, jolloin tontun olisi määrä ilmestyä taas vakoilemaan Beyoncéa. Rennyn hienon kaasutakan reuna on koristeltu joulusukilla, ja lahjat revitään auki vasta jouluaamuna, jonka jälkeen syödään vaahtokarkkibataattilaatikkoa ja hunajakinkkua.

Kyösti herää aattona aamuneljältä kuuntelemaan joulurauhanjulistuksen. Unihiekkaa varisee kinkkuvoileivän päälle turautetun Turun Sinapin päälle, kun Kyösti yrittää pysyä hereillä. Hän ehtii juoda kolme kupillista Presidenttiä Teema-mukistaan, ennen kuin vaimo ja Kalevala-poika vihdoin nousevat. Aamupalaksi on pohjaanpalanutta riisipuuroa (Kyösti torkahti hetkeksi, eikä muistanut vahtia kattilaa) ja rusinakiisseliä, josta kukaan ei syö rusinoita. Ennen lahjojen avaamista syödään asiaankuuluvasti laatikoita, rosollia ja lipeäkalaa, josta edes Kyösti ei pidä, mutta joka vuosi Kyösti kuitenkin kylvettää kalaa lipeäliuoksessa.

Koska niin kuuluu tehdä.

perjantai 19. joulukuuta 2014

Perinneperjantai: Kylkimyyrät

Viimeviikkoisen nostopostauksen myötä siirryttiin lyhkäiseen draamavapaaseen suvantovaiheeseen, joka kyllä sitten päättyi kuin Johanna Tukiaisen showtanssiura - erittäin pikaisesti ja meikit poskilla, jos nyt ikinä ehti oikein alkaakaan.

Scottysta ja minusta tuli välittömästi kylkimyyryläisiä, mikä ehkä käy selville alempaa. Emme puhuneet ikinä mistään seurustelusta, me vain hengailimme, sillä kumpikaan ei halunnut kaukosuhdetta, jollainen edessä olisi pakostakin, jos jutusta tulisi liian vakava. Valitettavasti suhteen otsaan huolimattomasti läiskäisty hengailuleima ei estänyt oikeiden tunteiden kehittymistä. Tai no valitettavasti ja valitettavasti...

Juu, Scottylla oli meidän tavatessa tuommoinen hippitukka.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Tiistai 7.11.2006 klo 00:27

Pikapäivitys

Life is good. Flunssa vaivaa vielä, mutta muuten on kyl kivaa. Eilen Scotty amerikkalaisti meitä oikein kunnolla, kun hän vei meidät syömään chicken wingsejä amerikkalaiseen tapaan ja katsomaan amerikkalaista jalkapalloa televisiosta (maksoi minun ja Soilen annokset, what a gentleman) ja sen jälkeen vielä pelaamaan beer pongia. Olen pelannut kyseistä peliä kerran aikaisemmin, mutta siitä nyt on jo aikaa, "taidot" olivat ehtineet jo hieman ruostua. Eilen kuitenkin huomasin piilevät beer pong -kykyni ja sain kunnioitusta kokeneempien pelaajien keskuudessa. Hauskaa. Tavattiin myös koiranpentu nimeltä Hand Banana. Scottyn god puppy. Pien ku mikä.

Täällä on taas lämmintä. Viime viikolla kävin ostamassa talvitakin (tai no lämpimämmän takin, ei nämä ymmärrä talvitakkien päälle), mutta en ole käyttänyt sitä vielä kertaakaan. Toivottavasti ei tule ihan heti tarvettakaan, viikonloppuna on nimittäin viimeinen jalkapallokotiottelu (kunnon sanahirviö). Time to tailgate!

Ja nyt on aika kuivata hiukset ja lähteä liikenteeseen. Suunnitelmat ovat vielä auki, mutta eiköhän tässä jotain keksitä. Niin aina.

Lauantai 11.11.2006 klo 19:43

No News Is Goooood-ah News

Ei mitään uutta. Paitsi se, että nyt alkaisi olla kevääksi asiat jo melkein hoidossa. Asuntoasiakin saatiin järjestymään, keväällä meillä on sitten oikein uima-allaskin. Nice, huh?

Tämä viikko on mennyt todella nopeasti. Olen viettänyt jokaisesta päivästä vähintään puolet Scottyn kanssa. Rentoa hengailua. Joidenkin ihmisten kanssa on vaan helppo olla. Scotty on sellainen. Eilenkin se mies oli lähdössä kavereidensa kanssa syömään. Raahasi minut mukaan. Paikalla oli lähemmäs kymmenen jätkää ja minä. Ruokailun jälkeen mentiin pelailemaan beer pongia, haettiin Soilekin edustamaan Suomea, käytiin 707:ssä tanssimassa ja lähdettiin takaisin pelaamaan beer pongia. Team Finland voitti viimeisen pelin. In your face, America!
257450.jpg
257451.jpg
Totista hommaa.
Mutta. Ärsyttää, kun tietää, että tämä kaikki loppuu pian. Ei haluaisi kiintyä liikaa, mutta jo näin lyhyen ajan jälkeen tietää, että ikävä tulee. Ei sille mitään voi. Scotty valmistuu nyt jouluna ja muuttaa pois, vaikkei vielä kovin kauas pois. Ja lopulta minä lähden kauas, kauas pois. Kenen kanssa minä sitten katson tyhmiä piirrettyjä ja syön juustodippiä? Kuka minut sitten pakottaa katsomaan kauhuelokuvia? Kuka minun hiuksia sitten silittää?

Eipä murehdita sitä vielä. Ainakaan kovin paljoa.

Maanantai 13.11.2006 klo 12:25

Laatuaikaa

No jopas on. Huomasin tässä juuri viettäneeni yli vuorokauden ilman nettiä. On vissiin ollut muuta tekemistä. 

Taisin viikonlopun aikana viettää tietyn amerikkalaisen kanssa kokonaiset kahdeksan tuntia erillään. Lauantai-iltana mentiin porukalla keilaamaan (minulle toinen kerta ikinä), sunnuntaina suunnattiin puolen päivän aikaan Scottyn kaverin luo katsomaan Miami Dolphins - Kansas City Chiefs -ottelua (KC hävisi, harmillista) ja sen jälkeen vielä käytiin nauramassa Boratille. Leffan jälkeen käytiin kaupassa. Scotty teki meille ruokaa, ja katsottiin Death to Smoochy. Otettiin rennosti. Se on mukavaa. Parasta.

Nyt pitäisi ottaa itseään kyllä niskasta kiinni. Vaikka sohvalla lähekkäin istuskelu onkin mukavaa, koulutehtävät vaatisivat nyt hiukkasen enemmän huomiota. Lukukausi lähestyy loppuaan pelottavan nopeasti. Onneksi on vielä kevät aikaa olla Emporiassa.

Päikkärit tuntuu liian houkuttelevalta ajatukselta. Voisin mennä soittelemaan unissani pianoa kuten viime yönäkin. Ehkä nyt voisin syödä salmiakkia samalla.

tiistai 16. joulukuuta 2014

En voittanut lotossa

Istuin vähän venähtäneiden itsenäisyyspäiväjuhlien jälkeisenä aamuna uunin edessä lattialla ja odotin krapulamätön valmistumista. Verestävät silmät vaeltelivat pitkin kulahtaineita ja rumia keittiönkaappeja. Otsalohkossa orastanut jyskytys yltyi, kun verenpaine kohosi. Näille on tehtävä jotain.


Koska en voittanut lotossa, reissu IKEAn keittiöosastolle ei tullut kuuloonkaan. Muistin kuitenkin joskus hipelöineeni Rust-Oleumin Cabinet Transformations -pakettia, joka lupasi helppoja, nopeita ja ammattimaisia tuloksia verrattain pienellä investoinnilla. Toisin sanoen päätin maalata keittiökalusteet.

Päädyin tilaamaan muutaman paketin, sillä Home Depot'n nettikaupassa tuote oli 40%:n alennuksessa. Taistelin silti hätähousujeni kanssa, sillä olisin halunnut ruveta hommiin heti, ja oli näin lähellä, etten ajanut rautakauppaan ja pulittanut turhaan ylimääräistä. "Onneksi" vatsatauti imaisi kuitenkin mehut pois, joten oli pakko odottaa suosiolla perjantaina, jolloin paketti saapui.

Lähtötilanne oli jotakuinkin seuraavanlainen (kuva otettu tämän maalausrupeaman jälkeen):


Puuseppäukilta perityt geenit saivat minut epäröimään ensimmäiseen sutaisuun asti tammikalusteiden maalaamista. Eihän oikeaa, vaikkakin tajuttoman rupsahtanutta ja aikansaelänyttä, puuta nyt saisi peittää! Ryhdyin kuitenkin irrottelemaan ovia ja laatikoita Scottyn vielä ollessa töissä, jotta pääsisin perjantai-iltana tositoimiin. Kyllähän puiset kalusteet olisivat puuta maalaamisen jälkeenkin.

Kännykällä räpsittyjä vaihekuvia.
Kellari hyötykäytössä.
Parasta Rust-Oleumin paketissa oli se, ettei pintoja tarvinnut hioa ennen maalaamista. Topakka kuuraus kamalanhajuisella litkulla riitti. Pohjamaalaustakaan ei vaadittu, vaikka nyt jälkikäteen vähän kadun sen väliin jättämistä, sillä kuluneesta tammesta vuosi paikoittain jotain öljyä pintamaalin läpi ja muutti sen kellertäväksi.

Lisää vaihekuvia...
Käsittelin rungot ensin, sillä halusin saada keittiön edes jotenkuten takaisin käyttöön. Jättimäinen jääkaappi keskellä kulkuväylää ei ollut ideaali, joten jo perjantai-iltana (okei, erittäin aikaisin lauantaina) olin maalannut vaadittavat kaksi kerrosta ja vielä sutinut jääkaapin taakse jäävän pinnan suoja-aineella ennen nukkumaanmenoa.

Lauantaiaamuna oli selvää, että kaksi kerrosta ei riittänyt. Vaikka pidinkin valkolakkausefektistä, se olisi näyttänyt kaikkien muiden, ja vähän omiinkin, silmiin laiskan maalarin tekosilta. Sipaisin kolmannen maalikerran runkojen pintaan ja suuntasin kellariin kuuraamaan ovia. Scotty meni pelaamaan frisbee golfia ja vei lapsen mennessään golffikaverin tyttöystävälle hoitoon.

Tässä ollaan jo sunnuntaissa. Go Chiefs!
Meidän käsitykset lauantain kulusta eivät menneet aivan yksiin, sillä Scotty oli ajatellut tekevänsä minulle palveluksen pitämällä kaksivuotiaan apulaisen poissa maalaustarvikkeista, ja minä taas olisin kaivannut paklaus- ja hiomisapua. Arvostin kyllä sitä, ettei tarvinnut vahtia pieniä käsiä ja niiden tekemisiä, mutta kun mies seitsemän tuntia myöhemmin soitti, että voi tulla kotiin, jos haluan, niin hermostuin ihan huolellisesti. Pikkuneiti oli vielä ottanut päikkärit hoitopaikassa, joten minä sain uurastaa kellarissa koko päivän ja illan ihan yksin, sillä mies joutui taistelemaan virkeän lapsen kanssa myöhään iltaan. Ja sitten kun apua lopulta yhdentoista aikaan oli tarjolla, en sitä tietenkään itsepäisesti huolinut, vaan könysin pensselin kanssa aamukahteen asti. 15 tuntia jynssäystä, maalausta, hiomista ja konttaamista tuntui ihan jokaisessa lihassäikeessä ja nivelessä.

Sunnuntaiaamuna kellarissa odotti 18 puolivalmista ovea ja 11 melkein valmista laatikkoa. Edellisen illan eripurat oltiin soviteltu niin hyvin, että Scotty tarttui porakoneeseen ja teki laatikoihin uudet reiät vetimille sillä aikaa, kun minä maalasin ja lapsi leikki kellariin piilotetuilla vauvaleluillaan. Vasta kymmenen jälkeen illalla suoja-aine oli viimeisessäkin ovessa paikoillaan, ja minä pääsin liottamaan kipeitä jäseniä kuumaan kylpyyn kylmä kuohuviinipullo kaverina.

Mutta urakkahan ei todellakaan ollut ohi, sillä maanantaina, eilen, piti ruuvata ovet takaisin paikoilleen. Ei ollut ihan parin tunnin homma sekään, mutta onneksi lapsukainen jaksoi puuhastella yksin ja antoi äidin heilua ruuvimeisseli ja akkuporakone kädessä. Ikäväkseni sain todeta, että edes reilun 40 tunnin työrupeaman jälkeen keittiö ei edelleenkään siivonnut itse itseään, joten ruuvit löysällä -show'n jälkeen jouduin tarttumaan rättiin ja möhkäleimuriin.

Tältä meidän keittiössä näytti illan jo hämärtyessä:


Pöydällä on meneillään dinosaurusleikit.
Ja tältä tänä aamuna:

Uudet vetimet. Scotty uhkasi käydä kääntelemässä nuo ovennupit joka yö vinoon. Eikös siinä ole jo perusteet avioerolle? Vai mitä sanovat lainoppineet?



Scottyn tekemä punatammipöytäkin pääsee ihan eri tavalla oikeuksiinsa, kun ei huku massaan.
Olen kyllä melkoisen tyytyväinen tähän kasvojenkohotukseen. Sain "uuden" keittiön parilla sadalla dollarilla (maalit satasen, vetimet satasen). Välillä kävi kyllä mielessä, että puolitoista viikkoa ennen joulua voisi tehdä muutakin kuin räjäyttää keittiön kappaleiksi -- esimerkiksi leipoa pipareita tai tehdä laatikoita pakkaseen -- mutta toisaalta (vasta) nyt on ihana ruveta laittamaan joulua, kun minulla on keittiö, jossa viihdyn.

Ymmärrän muuten, miksi maalausohjeissa oli kehotus sulkea lapset ja lemmikkieläimet remontin ajaksi pois maalattavasta tilasta...

perjantai 12. joulukuuta 2014

Perinneperjantai: Anni's koristeltu jokin helteinen etu

Ihan alkuun pahoittelut radiohiljaisuudesta. Meidän KC:n suomalaisten itsenäisyyspäiväpirskeet olivat sen verran railakkaat, että puolet juhlijoista on ollut tällä viikolla aika tujun vatsataudin kourissa. Allekirjoittanut mukaan lukien.

Koska tänään on perjantai, on aika kaivella menneitä. Miamin-reissun jälkeen juhlin halloweeniä liian pitkän kaavan mukaan ja aloin kyllästyä kaksilahkeisiin ja heidän oikkuihinsa. Itsehän olin oikuton.

Aiemmin tapaamani Scotty kuitenkin vaikutti mutkattomalta (voi, miten väärässä lopulta olinkaan!) tyypiltä, ja Facebookissa vaihdettujen viestien jälkeen sovimme törmäävämme eräänä halloweenia edeltävänä iltana "sattumalta" toisiimme, jotta voisimme vaihtaa kokemuksia Floridasta. Mikä ihana tekosyy! Scotty oli etsinyt nippelitietoa Suomesta ja kertonut kavereilleen, että minulla on crazy eyes. Olin vähän ymmälläni, kun mies ei käynytkään päälle kuin yleinen syyttäjä, kuten monet muut amerikkalaispojat. En itse asiassa edes ollut varma, oliko Scotty kiinnostunut minusta.

Vasta alla olevassa merkinnässä kuvailemani kohtaamisen jälkeen kävi selväksi, että ihastus oli molemminpuoleista. Scotty oli ollut töissä puoleenyöhön asti ja halusi tehdä jotain hauskaa, lauantai-ilta kun oli. Meillä oli vielä kaverin synttäribileet menossa, joten miekkonen ilmestyi paikalle. Jonkun tytön kanssa. Tyttö kuitenkin teki katoamistempun aika pian, kun me taas pelasimme ja juttelimme aamuseitsemään.

Mistäkö sitten tiesin, että ihastus oli molemminpuoleista? Aamuauringon jo kajastaessa Scotty kysyi Soilelta "Would you mind if I molest your friend?". Niin romanttista. Menin Scottyn asunnolle yöksi aamuksi, koska ilmapatjalla vietettyjen kuukausien jälkeen oikea sänky kuulosti taivaalliselta. Herrasmies nukkui muuten sohvalla.

Siitä se sitten lähti.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Maanantai 6.11.2006 klo 16:32

Jouluksi kotiin

Kevääksi takaisin toiseen kotiin. Näin se on. Päätin perjantaina sitten lopullisesti, että vietän vielä keväänkin täällä. Joulukuussa tosin lennähdän Suomeen ja vietän joulun perheen kanssa. Kivaa! Nyt on ihan eri tavalla innoissaan joulusta. Suomessa olisin varmasti jo tyhjentänyt Tiimarin pakkaustarvikkeista ja kivoista koristeista. Ehkä olisin paketoinut jo muutaman paketinkin. I can't help it.

Perjantaina juhlittiin Tylerin varsinaisia synttäreitä. Tuli hieman kiirelähtö, kun meitä tultiin hakemaan oikein ovelta. Ahtauduttiin autoon ja ajettiin kaupungin laitamille bileisiin puolitutun luo. Hyvät bileet oli. Sieltä jatkettiin Dugoutiin ja Dugoutista mentiin siniseen taloon. (Jotenkin minusta tuntuu, että meidän viikonloput toistaa itseään... Oh well.) Käytiin vielä hakemassa spicy chickenit (ehkä on tehty niin joskus ennenkin) ja jotenkin tuli valvottua seitsemään asti aamulla. Se oli sentäs uutta.

Lauantaina piti nukkua päikkärit, että jaksoi illalla lähteä Tylerin synttäribileisiin (keg party!). Rantauduttiin Soilen kanssa siniseen taloon yhdeksän jälkeen illalla, pois lähdettiin seitsemältä aamulla. Välillä käytiin hakemassa kävellen spicy chickenit drive through'sta (kuulimme myöhemmin, että on lainvastaista myydä autottomille ihmisille ruokaa drive through -luukusta). Anyway, we were the last women standing. Seurana seisoskelemassa oli Scotty, joka opetti meille amerikkalaisia juomapelejä, mm. Quartersia (jonka vuoksi nostelin sohvaa, kun etsittiin lattialle lennelleitä 25-senttisiä). Tavoitteena oli tyhjentää toinen oluttynnyri, mutta tavoitteeksi jäi. Parempi niin. Saatiin tynnyri kuitenkin jo kellumaan jääpalojen ja veden seassa. We rule. Oli oikein mukava ilta, yö ja aamu. Saatiin taas paljon uusia tuttuja, ja edellisenä iltana tavatut tyypit olivat jo niin kaveria, niin kaveria. Amerikka on kiva paikka.

Eilinen meni tietokoneen äärellä, kun viihdytin (ainakin yritin) töissä ollutta Scottya Messengerin välityksellä. Viihdytystä kaivattiinkin, sillä herra lähti töihin 12 tunniksi neljän tunnin yöunien jälkeen. Juteltiin virtuaalisesti vaikka mistä, naurahtelin vähän väliä ääneen Scottyn jutuille, välillä myös punastuin. Ja sitten taas nauroin:


Scotty D. sanoo (15:25):
  anni's koristeltu jokin helteinen etu
Anni+e sanoo (15:25):
  lol, that makes no sense at all
Scotty D. sanoo (15:26):
  lol
Scotty D. sanoo (15:26):
  i didn't figure it would
Scotty D. sanoo (15:26):
  it was supposed to be
Scotty D. sanoo (15:26):
  anni's got some hot boots
Scotty D. sanoo (15:26):
  stupid translator

Mutta periksi ei annettu:

Scotty D. sanoo (15:50):
  do not leave me, i will be lonely
  ajaa ei erota we, i-kirjain jälkisäädös olla syrjäinen



Illalla, tai no yöllä, menin vielä katsomaan Scottyn luo South Parkeja. Oli pitkästä, pitkästä aikaa sellainen olo, ettei halunnut olla missään muualla. Se on aika kiva tunne.



Tiedän. Taas uusi mies.

perjantai 5. joulukuuta 2014

Rennyn, Kyöstin ja Annin lapset

Jatko-osa itsenäisyyspäivän kunniaksi, olkaa hyvä.

*****
Rennyn lapsi: Beyoncé Liberty Harlin

Renny kertoi kaikille ilouutisen raskaudesta heti, kun sai siitä itse tietää. Kasvavasta mahasta otettiin Rennyn kaasutakan edessä vaihekuvia, joita Renny lähetti ystäville, sukulaisille ja hyvänpäiväntutuille; erityisesti Suomeen, sillä Suomen-sukulaiset olisivat varmasti ylpeitä Rennyn upeasta pötsistä ja kaasutakasta.

Renny halusi antaa lapselleen kansainvälisen nimen, joka on helposti tunnistettavissa maassa kuin maassa. Beyoncé Liberty Harlin oli juuri ja juuri ehtinyt kehittää ultraäänellä tunnistettavat sukupuolielimet, kun ylpeä Renny julkaisi jo nimen Facebookissa.

Ensimmäiset kuvat Beyoncésta otettiin, kun Beyoncé oli 0,1 sekuntia vanha, sillä Renny oli palkannut valokuvaajan synnytykseen mukaan. Sairaalassa Beyoncén ohimolle liimattiin vaaleanpunainen rusetti, jota Beyoncé olisi vihannut, jos olisi vastasyntyneenä osannut vihata.

Eräänä jouluna Beyoncé sai kylässä olleilta lyhythiuksisilta Suomen-sukulaisilta lahjaksi jonkun valkoisen virtahevon, jonka Renny laittoi Elmon viereen hyllylle Beyoncén ylettymättömiin. Beyoncé sanoi "khithos", koska Renny-mommy pakotti. Beyoncélla ei ollut aavistustakaan, mitä hän juuri suustaan päästi.

Renny ei halunnut sekoittaa lapsensa kehitystä kahdella kielellä, joten hänelle oli alusta asti selvää, että Beyoncé puhuisi vain amerikanenglantia. Beyoncélle kerrottiin aika ajoin tarinoita Rennyn kotimaasta, Finlandista, jossa he olivat käyneet Beyoncén ollessa liian nuori muistamaan mitään, ja viisivuotiaana kindergartenilaisena Beyoncé kertoikin koulussa ylpeästi olevansa Finnish, vaikka kansalaisuutta hänellä ei ollutkaan. "Finished? You're finished?" Nauru raikui käytävillä, kun pulleat sormet osoittelivat Beyoncéa. Beyoncé ei maininnut Suomesta enää koskaan sanaakaan, eikä se haitannut Rennyä.

Olihan hänkin enemmän amerikkalainen.

Kyöstin lapsi: Kalevala Kyöstinpoika Kaksoiskonsonantti-Kääriäinen

Kyösti olisi halunnut, että hänen jälkikasvunsa syntyisi Suomessa, sillä Suomessa on kaikki paremmin. Kyöstin amerikkalainen vaimo ei kuitenkaan halunnut muuttaa kylmään Suomeen, ei edes hetkeksi, ja Kyöstin oli kyllä vastentahtoisesti myönnettävä, että hänen hyväpalkkainen IT-alan työ, jonka ansiosta hän pystyi sisustamaan kotinsa Merimekolla ja Iittalalla, olisi ollut vaikea jättää.

Kun Kalevala Kyöstinpoika Smith Kaksoiskonsonantti-Kääriäinen syntyi, Kyösti päätti tehdä enimmäkseen etätöitä, jotta voisi opettaa pojalleen tehokkaammin suomea. Kyöstin vaimokin osasi sitä jo välttävästi, kiitos intensiivisten kotiopintojen, joten kotona puhuttiin pelkästään ensimmäistä kotimaista. Kyöstillä oli kyllä epäilys, että vaimo puhui Kalevalalle salaa englantia, koska puolitoistavuotiaana Kalevala pyysi maidon sijaan milkiä.

Kyösti oli lukenut, että vanhemman pitää esittää ymmärtämätöntä, jos lapsi puhuu väärää kieltä, joten jääräpäinen Kalevala ei saanut viikkoon maitoa ollenkaan. Vihdoin Kalevala ymmärsi yskän ja pyysi maitoa. Kyösti piti huolta oikeasta ääntämisasusta. Kerran Kalevala sai tukkapöllyä, kun sanoi saana eikä sauna. Kyösti pohti jälkeen päin, olikohan hän ollut liian ankara. Kalevala lausui kuitenkin sen jälkeen saunan aina oikein, joten huono omatunto hälveni.

Kalevalan ensimmäinen soseruoka oli mämmi, toinen janssoninkiusaus, ja kaikki lelut olivat puisia. Kun Kalevala oli kymmenen, hänen huoneensa oli täynnä Muumeja ja Kalelavan suosikkeja Angry Birdsejä, joita Kyösti vihasi, mutta koska ne olivat suomalaisia, ne oli hyväksyttävä. Kyösti kuitenkin huolehti siitä, että Kalevala kutsuisi niitä änkkäreiksi tai korkeintaan suomalaisella aksentilla ängRi pöödseiksi, sillä Kyöstin mielestä oli todella typerää, että suomalaisella menestystuotteella piti olla niin amerikkalainen nimi.

Kalevalaa hävetti joka kevät, kun Kyösti lauloi koulun juhlasalissa kovaan ääneen Suvivirren. Yksin.

*****

Annin lapsesta ja kasvatusmetodeista olettekin ehkä lukeneet jo muissa yhteyksissä.

Perinneperjantai: Miami

Matkustelin vaihtoaikana enemmän kuin sitä seuranneina vuosina yhteensä. Opintolainan avustuksella, tietenkin, vaikka olin Suomessa taistellut sen ottamista vastaan. Järkeilin, että vaihdosta pitää ottaa kaikki riemu irti, sillä USA:ssa asuminen oli aika ainutlaatuinen kokemus ja mahdollisuus (vai uhka?).

Haha.

Jos en olisi matkustellut ollenkaan, en olisi lainaa tarvinnutkaan. Emporia oli asumiskustannuksiltaan sen verran edullinen paikka, että maksimimääräisellä opinto- ja asumistuella pärjäsi hyvin. Luottokorttiakaan minulla ei vielä silloin (onneksi) ollut, joten kuun alussa kävin nostamassa tukun dollareita ja maksoin niillä vuokran ja muut pakolliset kulut (kaasu, netti). Normaalistihan tämmöiset hommat hoidettiin/hoidetaan niinkin nykyaikaisilla välineillä kuin shekeillä, mutta me ulkomaalaiset saimme olla vielä vanhanaikaisempia. Oravannahkoja eivät sentään hyväksyneet kaapeliyhtiössäkään, vaikka heidän tarjoamansa nettiyhteys aikamoista museotavaraa olikin.

Elokussa olimme jo käyneet tutustumassa New York Cityyn, ja seuraava reissukin kohdistui Atlantin rannalle, Miami Beachille, mutta ei ilman ilmakuoppia matkassa.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Tiistai 24.10.2006 klo 01:14

Houston, You Have a Problem

Keskiviikko: Vuokrattiin auto ja köröteltiin Sannan kyydissä Kansas Cityn lentokentälle. Vuokra oli järkyttävä (146 dollaria), koska palautettiin auto kentälle, mutta tärkeintä oli, että päästiin liikenteeseen. Sää Kansasissa oli aikas hyytävä, joten odotettiin jopa vähän innolla, että päästäisiin South Beachin lämpöön illalla. No such luck. Lento KCI:stä Houstoniin lähti ajallaan, mutta Houstonin yllä kapteeni kuulutti, että kenttä on suljettu ukkosmyrskyn vuoksi. Lennettiin sitten San Antonioon odottamaan kentän avautumista. Sielläpä oli muitakin. Istuttiin lentokoneessa kentällä kaksi ja puoli tuntia tyhjänpantteina. Vihdoin päästiin lentämään Houstoniin.

Jatkolennon piti lähteä seitsemän jälkeen, olimme Houstonissa yhdeksältä. Lennettiin ukkospilven sisällä aika pitkään, oli kyllä hurja kokemus. Kun päästiin turvallisesti maahan, jatkolentoa ei näkynyt enää monitoreilla, ja palvelutiskille oli reilun tunnin jono. So we missed our flight. Kun pääsimme vihdoin palveltaviksi, meille kerrottiin, että olisimme kyllä ehtineet Floridan-lennolle (lähti 25 minuuttia meidän koneen saapumisen jälkeen), jos olisimme saaneet jonkun ihmisen kiinni, jolta asiasta olisi voinut kysyä. Mistäpä sellaisen repäiset niin pian, kun avuntarvitsijoita oli ihan muutama muukin? Niin juuri, et mistään. Siinä vaiheessa meinasi masentaa. Korviin sattui lentojen jälkeen niin paljon, että teki mieli huutaa, olin kipeä, en ollut nukkunut edellisenä yönä juuri ollenkaan, mukana ei ollut vaihtovaatteita, ja sitten meille vielä sanotaan, että olisitte voineet ehtiä lennolle, lällällää. Noh, vietettiin oikein miellyttävä yö oikein miellyttävillä penkeillä. Kyllä oli ikävä Emporiaan.

TorstaiPäästiin aamulennolla Fort Lauderdaleen. Tällä kertaa kaikki sujui hyvin, mitä nyt vähän taas korvia vihlaisi koneen laskeutuessa. Floridassa oli todella lämmintä, se lämmitti mieltä. Matkatavaratkin olivat löytäneet perille, vaikka olivat tulleet eri koneella kuin me. Napattiin taksi South Beachille, mentiin hostellille, käytiin suihkussa, sitten vähän rannalla ja paljon ostoksilla, tavattiin muut emporialaiset, tutustuttiin hostellin asukkaisiin ja henkilökuntaan, lähdettiin ulos, jänistettiin, kun sisäänpääsy maksoi 20-30 dollaria, palattiin hostellille ja jutusteltiin. Siinäpä se, tiivistettynä.

Perjantai: Päivä vietettiin rannalla makoillen ja Atlantissa kelluen sekä väistellen syöksyviä pelikaaneja. Olisi voinut olla kurjempaakin. Sittenpä mentiin syömään kiireellä, kun piti ehtiä Fort Lauderdaleen katsomaan NLH-lätkää. Otettiin taksi, ja jossain vaiheessa selvisi, että kuskilla ei ollut aavistustakaan siitä, missä jäähalli (tai no stadioni) on. Väitti matkan kestoksi puoli tuntia, meni tunti, vähän ylikin. Kuski huuteli avoimesta ikkunasta muille autoilijoille ja kyseli ajo-ohjeita. Mittari tietysti raksutti koko ajan. Hän jopa pysähtyi huoltoasemalle kysymään tietä. No, päästiin perille noin 19:40 (ottelu alkoi puolelta), hintaa matkalle tuli 120 dollaria. Nice. Mutta se ottelu! Mieletön! Florida Panthers - Philadelphia Flyers, molemmissa joukkueissa suomalaisia (kapteeni Jokinen, Pitkänen, maalivahti Niittymäki, savolainen Kapanen)... Oli uskomatonta. Panthers voitti 3-2, Jokinen (tai "Joukinen") teki maalin, halli repesi, nähtiin livenä valotaulukosinta, kuultiin, kun yleisö buuasi Barbra Streisandin keikkamainokselle, join Bud Lightia. Olin NHL-ottelussa.

234471.jpg


Jouduimme palaamaan South Beachille taas takseja hyväksikäyttäen, joten änäripelistä tuli hintava reissu. Mutta oli se sen arvoista! Illalla piti sitten pihistellä. Ulos oli kuitenkin päästävä, olihan sentään perjantai-ilta. Mentiin ladies' nightiin eräälle klubille. Tarkoitti sitä, että 20 dollarilla pääsi sisään ja sai juoda virvokkeita niin paljon kuin jaksoi. Ja mehän jaksettiin. Saatoin olla vähän hiprakassa. Vaan oli hauskaa.

Lauantai: Makoiltiin taas rannalla ja lillittiin lämpimässä vedessä. Käräytin toisen olkapään aika ansiokkaasti, mutta taisipa tuota rusketustakin tulla jonkin verran. Illalla käytiin Miamin keskustassa syömässä Hard Rock Cafessa. Hyvvää. Ostin vielä parit kengät ennen kuin palattiin South Beachille. Päätettiin sitten vielä lähteä käymään klubilla. Hostellilta mukaan tarttui sanfransiscolainen palomies ja irlantilainen pankkiiri. Olivat oikein mukavia, varsinkin palomies oli, kun tarjosi meille olutta. Jätettiin miähet vielä klubille, lähdettiin itse lepäilemään hostellille. No, jäin taas suustani kiinni ja valvoin lopulta puoli kuuteen, pari viimeistä tuntia klubilta palanneen Palomiehen kanssa. Juteltiin politiikasta ja historiasta, oli jännä kuulla länsirannikkolaisen näkemyksiä niistä asioista. Kansasilaiset näkevät asiat aika eri tavalla.


234472.jpg


Sunnuntai: Käväistiin taas rannalla, tai oikeastaan meressä. Kelluttiin aalloilla varmaan tunti, mukavata hommaa onpi se. Täällä Kansasissa ei oikein voi harrastaa sitä. Harmi. No, meriseikkailun jälkeen seikkailimme itsemme suureen ostoskeskukseen. Ja sieltä takaisin. Hostellilla meitä yritettiin houkutella ulkoilemaan, mutta ei viitsitty lähteä, kun seuraavana aamuna piti lähteä jo kuudelta lentokentälle. Valvoin silti koko yön. Tutustuin yöllä vielä hostellin asukkaisiin, ovat hienoja tyyppejä. On hienoa tavata ihmisiä eri maista, kaikilla on omat tarinansa kerrottavana. Mahtavaa. Viimeiset tunnit vietin Palomiehen kanssa istuskellen meren rannalla tähtitaivaan alla. Ei paha. Toinen vaihtoehto olisi ollut vältellä hostellilla yli-innokasta italialaista.

Maanantai: Hyvin valvotun yön jälkeen oli lähdettävä kentälle. Tuntui vähän haikealta jättää uudet tuttavat jatkamaan hostellielämää, mutta such is life. Lentokoneissa nukutti aika ansiokkaasti, en edes tajunnut, että ensimmäinen kone oli laskeutunut, ennen kuin Soile tökkäsi olkapäähän. Tänään vetäisin sitten kuuden tunnin päikkärit, kun univelkaa oli kertynyt ainakin miljoona tuntia reissun aikana. Vähän meinaa olla päivät sekaisin. En nukkunut yhtään yötä kunnolla, enkä nuku ensi (tätä) yötäkään, kun huomiseksi (täksi päiväksi) pitää tehdä tiivistelmä. Voisi ehkä vaikka alkaa tehdä sitä. Kiitostack.