Näytetään tekstit, joissa on tunniste naimisiin. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste naimisiin. Näytä kaikki tekstit

torstai 15. heinäkuuta 2010

Home Sweet Home

Juhlittiin viikonloppuna naimisiinmenoa amerikkalaiseen tyyliin. Tai ehkäpä juhlittiin meidän omaan tyyliin amerikkalaisten kavereiden ja sukulaisten kanssa. Vuokrattiin missourilaisesta puistosta huvimaja 100 dollarilla, ostettiin hot dogeja ja olutta 400 dollarilla ja pidettiin hauskaa. Sää oli mitä mahtavin; ei ollut edes liian kuuma. Nyt on bileet biletelty, ja hyvä niin!

Jos tuhlattiin rahaa ennen juhlia, tämän viikon aikana on pistetty tuulemaan ihan kunnolla. Saatiin lahjaksi keittiön pienkoneita (leivänpaahdin, tehosekoitin, vohvelirauta), aterimia, mausteita ja dollareita, jotka sijoitettiin mm. crockpotiin (haha, Wikipedian Suomi-sivu kääntää crockpotin Aromipesäksi!), kirjoituspöytään, uusiin petivaatteisiin, kissanpeteihin, silityslautaan ja pariin huonekasviin. Nyt alkaa tuntua siltä, että ollaan siirrytty matkalaukkuelämästä oikeaan kotiin. Ah, materia!

Kukkanen.

Raotellaanpa hieman virtuaalista ovea asuntoomme. Asumme vajaan kymmenen minuutin ajomatkan päässä Kansas Cityn downtownista, joten suurkaupunki ja sen tarjoamat viihdykkeet ovat erittäin lähellä. Tästä naapurustosta keskustan läheisyyttä ei tosin huomaa, vaikka vieressä kulkee kaksi valtatietä (I-35 ja I-70). Alue on rauhallinen, ja ihmiset jopa kävelevät täällä.

Itse asunto on kaksikerroksinen townhouse. Tarkoittaa käytännössä sitä, että alakerrassa on olohuone, keittiö ja puolikas kylppäri (eli suomeksi vessa). Yläkerrasta löytyy sitten makuuhuone, kylpyhuone ja pikkuinen pyykkitupa. Talo on rakennettu hätäisesti ja mahdollisimman halvalla, niin kuin varmaan suurin osa amerikkalaisista vuokrataloista. Pikkuisen kaltevat lattiat on peitetty kokolattiamatolla, ikkunat ovat yksinkertaiset ja huonosti eristetyt, kuten myös seinätkin. Ollaan silti oikein tyytyväisiä kotiimme, sillä hinta-/laatusuhde on kohdallaan. Pihalta löytyy uima-allas ja tenniskenttä, joten kotirouvan elämä on ihan kivaa.

You're hot and you're cold, mutta kumpaan suuntaan kääntäminen kannattaa?
Suihkun lämpötilansäätö on arpapeliä.

Keittiöstä löytyy suomalaista osaamista.
Enkä tarkoita itseäni kokkailemassa.

La-Z-Boy ja lazy girl.

Meidän uusi telkkari! Saatiin se lahjaksi!

Kyllä Piggyn kelpaa nyt pötkötellä.

Takanreunus ja häälahja Suomesta.

Nyt täytyy painua suihkuun arpomaan, miten saan veden lämpötilan pysymään sopivana. Illalla pääsen edustusvaimontehtäviin, sillä S:n työporukka menee Dave & Buster'siin, ja minunkin täytyy kuulemma ilmestyä paikalle, jotta S:n pomot ja kollegat pääsisivät pällistelemään suomalaista ja arvioimaan, onko minulla paksu aksentti vai ei (S:lta oltiin jo varuilta kysytty valmiiksi, mikä asianlaita on). Aksentin vahtaaminen tuntuu olevan amerikkalaisten lempipuuhaa, sillä ainakin minulle asiaa kommentoidaan jatkuvasti. Arvio on yleensä, ettei minulla ole aksenttia ollenkaan (mikä on tietenkin mahdotonta, sillä kaikilla, ihan kaikilla, on jonkinlainen aksentti). No, mikäs siinä. Sulaudunpahan joukkoon.

*****

Fakta #35: Olen pyydystänyt hiiren sipsipussilla.

maanantai 14. kesäkuuta 2010

Maalaisromantiikkaa

Huh, nyt on latotanssit tanssittu! Olihan mahtava viikonloppu! Mikään ei olisi voinut mennä paremmin. Edes se, että huomattiin "sulhasen" juhlahousujen jääneen kotiin vähän ennen juhlan alkua, haitannut. Ei kun velipojalta housut lainaan ja menoks!

Lauantaiaamu alkoi parin tunnin kampaamoreissulla. Persauksen puuduttaminen kyllä kannatti, sillä sain mitä halusin, ellen enemmänkin! Sade yritti latistaa kampauksen heti alkuunsa, mutta kivasti se kesti lopulta aamutunneille asti.

Tyytyväinen asiakas.

Kampaamoreissun jälkeen sutaisin meikit naamaan. Sitten pakattiin booli- ja sangriapöntöt auton peräkonttiin, ja kuten tuossa aiemmin totesinkin, S:n pöksyt eivät päässeet kyytiin. Minulla oli onneksi mukana puvun ylä- ja alaosa.

Me päästiin niin uskomattoman helpolla näiden juhlien järjestelyssä, etten oikein osaa samaistua hurjasti stressaaviin morsmaikkuihin. Toki meidän tärkeästä päivästä puuttui ehkä se suurin jännitys, sillä sanottiin "I will" jo melkein vuosi sitten. Näinkin laiskalle ihmiselle ns. valmis paketti oli ihan paras vaihtoehto!

Joidenkin (mm. S:n) mielestä illan kohokohta oli, kun illan viihdyttäjä (isän setä) pakotti minut lavalle laulamaan! Alla oli vasta pari lasillista viiniä, joten humalatila ei todellakaan ollut siinä vaiheessa (eikä kyllä lopulta koko illan aikanakaan) karaoketasoa. No, vetäistiin siinä sitten hurjien vastalauseiden jälkeen Kotiviini duettona juhlaväen "iloksi". Ai että, kaikkea sitä.

Juhla oli mitä mukavin, vaikka toki haikeita hetkiäkin koettiin, kun piti hyvästellä kavereita (TJ 10!). Onneksi moni on jo uhkaillut tulevansa kyläilemään, ja päätettiinkin, että käytämme lahjaksi saamamme eurot vuodesohvaan, jotta vierailla on paikka, missä nukkua mukavasti.

Eräät uhkailijat ovat omat vanhempani, jotka tulevat todennäköisesti kylään ensi keväänä! On helpompi lähteä, kun tietää, että seuraavan kerran nähdään jo suhteellisen pian.

Summa summarum: Ihan mieletön ilta! Paikka, ruoka ja seura olivat mahtavia. Kiitos kaikille mukana olleille! Te teitte juhlasta juhlan!

Pusipusi. Äiti muuten teki pukuni!

*****

Fakta #26: Luulen nähneeni Melrose Placen Jaken New Yorkissa. Suurin julkkisbongaus ikinä!

Fakta #27: Minua on luultu Mikko Leppilammen matkaseuralaiseksi.

tiistai 8. kesäkuuta 2010

Viimeisiä "viimeisiä"

Otsikko voisi olla myös "Viimeisiä" viimeisiä. Tai "Viimeisiä" "viimeisiä". Ensimmäinen viimeinen on adjektiivi, jälkimmäinen substantiivi. Lainausmerkit kuuluvat mukaan sen takia, etteivät nämä viimeiset ole oikeasti välttämättä viimeisiä. Tuliko selväksi?

Minulla oli lauantaina viimeiset Suomi-synttärit, mutta kuten tuossa aiemmin tuli todettua, nämä synttärit olivat viimeiset tällä erää. Ostin myös viimeisen Oivariini-rasian viime viikolla. Isoja merkkipaaluja, siis.

Oikeasti en ole jaksanut hössöttää näistä viimeisistä jutuista tavalliseen tapaani, sillä tätä lähdön haikeutta on turha lisätä millään eeppisillä voinostoreissuilla. Ihan tarpeeksi dramaattista tämä on muutenkin.

Mukavia viimeisiäkin on koettu. Jo perinteeksi muodostuneet sunnuntaiset Skype-keskustelut S:n ja S:n vanhempien välillä tulivat päätökseen toissapäivänä. Vanhemmat läksivät tänään Suomea kohti, sillä he osallistuvat meidän hääjuhliin...

... jotka ovat lauantaina! Ensi lauantaina! Ostettiin ja suunniteltiin jo tänään pöytäkoristeet, joten turhan aikaisin ei olla oltu tämän asian kanssa liikkeellä. Onneksi pitopaikan emäntä on ottanut hoitaakseen suurimman osan käytännönasioista, joten me ollaan päästy helpolla. Ei tällaisen muuton alla jaksaisikaan hössöttää juhlien kanssa liikaa. :) Ehkä sitä on pikkuisen hupsu, kun ajoittaa kaksi suht' isoa juttua näin lähekkäin.

TJ 16!

*****

Fakta #24: Olen päässyt Nightwishin loppuunmyydylle keikalle ilmaiseksi ihan vain sen takia, että avasin suomalaisen suuni oikeassa paikassa (Lawrence, Kansas) oikeaan aikaan.

Fakta #25: Minulla on yksi tatuointi (jalkapöydässä). Sain senkin ilmaiseksi.

maanantai 31. toukokuuta 2010

Tuhlaajatyttären paluu

Nyt kun rahan ansaitseminen on lopussa, on hyvä aika alkaa tuhlata. Lauantain jälkeen olen ostanut/lunastanut kaikkea semihyödyllistä. Tämänpäiväisiin kotiutettaviin on kuulunut mm.:

Ääkkösellinen näppis mukaan rapakon taakse.


Jee, uusi kuljetuskoppa tuli! Nyt mahtuu.

Hääjuttujakin löysin, mutta niiden julkaiseminen taitaa jäädä odottamaan juhlien jälkeistä aikaa. Minulla on huomenna koekampauksen teko (ensimmäinen oikea kampaus ikinä!), joten pian nähdään, saako korviksista värkättyä jotain jännää yksityiskohtaa kampaukseen.

Huominen on myös jännä päivä S:lle. S sai tutkintotodistuksensa viime viikolla, joten ajattelin palkita miehen hienosta rutistuksesta isojen poikien kellolla. Kellon pitäisi olla huomenna valmis haettavaksi. Mies ei ole meinannut pysyä housuissaan lauantaisen ostosreissun jälkeen, joten taitaa olla ihan mieluinen lahja.

Nyt minä en meinaa pysyä housuissani, sillä ne pitää ottaa pois, jos meinaan sovittaa hääpuvun alaosaa. Täytyy rientää sovitushommiin, siis.

*****

Fakta #18: Jalkani ovat kokoa 36-37.

Fakta #19: Myös käteni ovat melko pientä tekoa. Vihkisormukseni on kokoa 3 3/4 (suomalaisittain 14,65 mm).

Fakta #20: Olen viimeisimmän virallisen mittauksen mukaan 161,5 cm pitkä.

sunnuntai 23. toukokuuta 2010

Hippulat vinkumaan

Ollaan oltu S:n kanssa vuorotellen stressaantuneita koko ajan paisuvasta tekemättömien hommien listasta. Päätettiin tehdä asialle jotain, joten kirjoitettiin lista paperille. Yllätyksesemme se mahtui helposti yhdelle A4:lle!

Vielä yllätyksellisempää on se, että ollaan saatu ruksittua listasta yli puolet tehdyksi. Isoimpia yliviivattuja ovat mm:
  • auton vuokraus (Chicago - Kansas City)
  • hotellihuoneen varaus (Helsinki-Vantaa)
  • kansainvälisen ajokortin hakeminen
  • Lumin rokottaminen
  • tulevan asunnon vuokrahakemuksen lähettäminen (se hyväksyttiin, joten enää tarvitaan nimet sopimukseen ja se on siinä!!!!)
  • nykyisen asunnon irtisanominen
Näiden lisäksi S läpäisi viimeiset tenttinsä, joten nyt se voi keskittyä esim. häähommiin. Minä aherran töiden parissa vielä viisi päivää, jonka jälkeen alkaa sitten toisenlainen ahertaminen.

Tänään pakersin jo sen verran, että kävin läpi valokuva-albumeja ja skannailin sieltä parhaita paloja. Hääjuhlista pitää kuitenkin tehdä sen verran perinteiset, että kanssajuhlijat pääsevät pällistelemään meidän "söpöjä" lapsuuskuvia.



Fakta #13: Olin alle kouluikäisenä ihan mieletön Elvis-fani.

Fakta #14: Elvistä seurasi ABBA-kausi, jota taas Take That -sekopäisyys. Olen päässyt molemmista yli.

Fakta #15: Nykyisin kuuntelen enimmäkseen vähän raskaampaa musiikkia, vaikka kyllä joskus tekee mieli lässyilläkin.

maanantai 17. toukokuuta 2010

Melkein valmis

Kävin kuuntelemassa viime viikolla S:n graduseminaarin. Mitäänhän en itse asiasta ymmärrä, mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää, kun gradun nimi on vaatimattomasti Finite Element Approximation of the 3-Dimensional Heat Equation, mutta lähdinpähän käymään.

Olinhan minä tiennyt, ettei se ihan täysi toope ole, mutta olin joka tapauksessa aika ällikällä lyöty. Niin oli yleisökin, ohjaajat mukaan lukien. S sai projektistaan täyden vitosen ja nyt se on yhtä tenttiä vaille valmis maisteri. Yliopiston tutkijaporukka yritti houkutella S:a jatkamaan tohtoriksi asti, mutta 300-sivuinen tutkielma ei kuulemma juuri nyt kiinnosta. Saattaa tuo reilun viiden viikon päässä häämöttävä kotiinpaluukin painaa vaakakupissa aika paljon.

Meillä on viisi Suomi-viikonloppua jäljellä. Niihin pitää mahduttaa ainakin häiden ja S:n valmistumisen juhlimista (ja lätkän MM-finaali!). Isoja juttuja.

*****

Fakta #11: Osaan puhaltaa ilmaa vasemmasta silmäkulmasta. No, ehkä kyse ei ole välttämättä niinkään osaamisesta kuin rakenteellisesta virheestä. Tämä "taito" käy todella ärsyttäväksi flunssaisena, sillä silmäkulma vuotaa niistäessä vettä enemmän kuin Esterin... silmäkulma.

Fakta #12: Minulla on vielä kaksi maitohammasta, eivätkä ne ole irtoamassakaan ihan heti.

maanantai 12. huhtikuuta 2010

JO HO*

Tuleva asuinalue alkaa pikkuhiljaa hahmottua. Ollaan rajattu asuntoetsintä kolmen kaupungin alueelle (vaikka käyttäisin kyllä sanaa kaupunki aika löyhästi, sillä Kansas Cityn lähiöitähän ne ovat), muttei toki suljeta mitään vaihtoehtoja vielä poiskaan.


Jos suunnitelmat toteutuvat, matkaa downtowniin, Arrowhead-stadionille ja S:n työpaikalle olisi noin 20 minuttia ja lentokentälle sekä Worlds of Fun -huvipuistoon alle kolme varttia. Kaikki olisi käden ulottuvilla. Jos ei käden, niin ainakin auton.

Asunnonmetsästys olisi helpompaa, jos meillä ei olisi niinkin kovia vaatimuksia kuin pesukoneliitäntä. Läheskään kaikissa asunnoissa ei sitä ole, ja meille oma pesukone on tässä elämänvaiheessa ihan must, joten etsinnät jatkuvat. Muutenkin sitä kokee olevansa jo sen verran kypsä/vanha/aikuinen/ahne, ettei halua asua enää missään loukossa, jos mahdollisuus mukavampaan asumiseen on olemassa.

Hääjutuissa ollaan edistytty taas pikkuisen. S on ollut ahkera ja kerännyt vieraslistan USA:n kolmea (!) juhlaa varten. Se passitti minut myös ottamaan sormuskuvia perjantaina, että saa taiteiltua pdf-muotoisen kutsun. Tänään se oli värkännyt kuvakollaasin meistä kahdesta liitettäväksi kutsuun mukaan. Kuten sanoin, ahkera.


Minä olen ostanut juhlakengät ja katsellut vähän lahjalistajuttuja. Olen jäänyt selvästi kakkoseksi häähössötyksessä, ainakin vielä tässä vaiheessa. Vielähän tässä tosin ehtii seota. Aikaa on tasan kaksi kuukautta ensimmäiseen koitokseen. Muuttoonkin on enää vähän reilu 10 viikkoa, joten tarttis laittaa hösseliksi, jos meinaa löytää mahtiasunnon pesukone-/kuivausrumpuviritelmillä. Uh.

*Johnson County Ho, eli piloille hemmoiteltu pimatsu Johnson Countysta (=piirikunta, jonka alueelle olemme muuttamassa). Johnson Countya pidetään varakkaiden piirikuntana, ja sen asukkailla olikin vuoden 2000 tietojen perusteella koko maan yhdeksänneksitoista korkeimmat keskiansiot.

maanantai 29. maaliskuuta 2010

Spring Blues

Huoh. Taitaa olla pientä kevätalakuloa ilmassa, vaikka valoa riittää jo pitkälle iltaan. Valosta huolimatta tuntuu, ettei energiaa tunnu riittävän oikein mihinkään. Äskenkin nukuin kahden tunnin päikkärit, ja nyt väsyttää vain entistä enemmän.

Tekemistä tietysti riittäisi (TJ 87!), joten kahden tunnin päikkärit ovat nyt sellaista luksusta, johon ei olisi oikein varaa. Onneksi sain viikonloppuna väkerrettyä kutsut meidän ensimmäisiin hääpirskeisiin, ettei tämä aika ole ihan harakoille mennyt. Kutsujen suunnitteluun ja toteutukseen meni yhteensä noin 3 tuntia. Että on panostettu taas!

S on yrittänyt piristää alakuloista vaimoaan (en ole vielä oikein tottunut käyttämään tuota sanaa, ainakaan suomeksi) monin eri tavoin. Viime viikolla se oli esimerkiksi siivonnut koko asunnon minun töissä ollessa, ja kotiin tullessa se kaivoi takapihalle parin neliömetrin kokoisen "terassin", jolla sitten nautittiin virkistävät siiderit.


Eniten se on piristänyt minua olemalla itse pirteä. S oli välillä jo vähän masentuneen oloinen, kun gradustressi ja viisumihommat tuntuivat kaatuvan päälle. Sen mielialaan nämä pidemmät päivät ja muuton lähestyminen ovat kuitenkin näköjään vaikuttaneet erittäin positiivisesti, sillä mies on jaksanut olla positiivinen minunkin puolesta. Jospa tuo touhukkuus ja into tarttuisi nopeasti minuunkin.

Nyt se sankari se tuli kotiin judoreissultaan. Tässähän pääsee viimeinkin syömään (chili con carnea, ihan itse tehtyä). Hyvä ruoka, parempi mieli!

Pee Äs. Kansas Cityssä ei ole tällä viikolla ihan yhtä loskaista kuin täällä. Loppuviikoksi on luvattu yli 25 asteen lämpötiloja. Tänä aamuna siellä oli lämpöasteita kokonainen yksi.

maanantai 15. maaliskuuta 2010

"No kun halvalla sain!"

Hääjuhlat. Kahdet sellaiset. Toisiin on aikaa alle kolmisen kuukautta ja jälkimmäisiinkin vain vajaa neljä. Tekemistä on paljon.

Ollaan päästy kuitenkin jo hyvään alkuun, sillä esimerkiksi hääpukuprojekti on aloitettu. Tällä hetkellä eniten päänvaivaa tuntuu kuitenkin aiheuttavan amerikkalaiset pirskeet, jotka itse asiassa koostuvat näillä näkymin kolmesta eri osioista: lounaasta (kypsemmälle porukalle, anoppi järjestää), itse puistobileistä ja seuraavan aamun brunssista (anoppi järjestää). Kunnioitettavia perinteitä tuntuu olevan aika lailla, joten mietittävääkin riittää.

Yksi perinne on häälahjalistan tekeminen, joka on minulle aika vieras ajatus. Olen aina ollut huono toivomaan lahjoja, ja nyt olisi tarkoitus listata haluamiamme ja tarvitsemiamme tavaroita, jotta ihmiset osaisivat ostaa meille oikeanlaisia lahjoja. Kuulostaa jotenkin... amerikkalaiselta. Toisaalta järkevältä (ei sillä, että amerikkalaisuus ja järkevyys toisensa automaattisesti pois sulkisivat).

Aloitettiin projekti viime viikolla. Meillä ei oikeasti ole USA:n päässä juuri mitään, ellei S:n kuluneita kattiloita lasketa, joten lähdetään liikkeelle aika tyhjästä. Yritettiin löytää mahdollisimman edullisia (max. $40) keittiötarvikkeita, pyyhkeitä, retkeilykamppeita, työkaluja jne. Perustarvikkeita. Ei haluttu rasittaa kenenkään lompakkoa liikaa häälahjoilla, sillä lahjojen pyytäminen tuntui muutenkin vähän kummalta.

Anoppi oli kuitenkin sitä mieltä, että kannattaa toivoa hieman kalliimpiakin (> $200) lahjoja, sillä jotkut haluavat käyttää häälahjaan vähän enemmän rahaa, ja on parempi antaa sellaisillekin ihmisille vaihtoehtoja. Anoppi perusteli kyllä kantansa ihan hyvin, sillä on hyvä kertoa rahoistaan eroon haluaville sukulaisille, minkälaisesta kamasta tykkää, ja mitä me tarvitaan uuteen kotiin. Muuten saatetaan saada kallista tavaraa, jolla ei tehdä yhtään mitään.

No, tässähän kävikin sitten niin hassusti, että istuttiin eilenkin illalla läppärit sylissä tutkien Targetin, Bed Bath & Beyondin ja Searsin valikoimia. Jotenkin innostus oman kodin laittamisesta valtasi mielen, ja välillä pitikin muistuttaa itseään, että sitä oli tekemässä toivelistaa, ei varsinaista ostoslistaa. Kyllähän kauppojen sivuilta löytyisi vaikka mitä kivaa, mutta kodin täyttäminen turhalla rojulla on turhaa. Siispä yritettiin pitää järki mukana, kun napsuteltiin Add to Registry -painikkeita.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun alan rakentaa oikeasti aikuista kotia. Pitäisi jaksaa miettiä kaikkea supertärkeää, kuten keittiötarvikkeiden värejä, kylpyhuonetekstiilisettejä, hienoja astiastoja, ja sitä rataa. Sitä on kai vain jo aika tottunut hieman askeettisempaan opiskelijaelämäntyyliin, kun senttiä on venytetty melko monta vuotta, ja huonekalut on ostettu kierrätyskeskuksista, eikä mitään ylimääräistä ole muka tullut ostettua, joten uuden kodin täyttäminen uudella roinalla tuntuu hämmentävältä (halusin kirjoittaa overwhelming, mutta eiköhän tässä olla vielä tarpeeksi suomalaisia kirjoittamaan suomeksi...).

Pitää yrittää vähän hillitä tätä orastavaa kulutushysteriaa, joka ottaa minusta ihan varmasti vallan, kunhan pääsen taas halvemman roinan maahan. Se on nähty jo kerran (10 dollarin kenkäparit pitäisi kieltää lailla). Tarvitaanko me oikeasti leivänpaahdin ja grilliuuni (toaster oven)? No ei, mutta kun halvalla sais... Ehkä jopa ihan ilmaiseksi!

lauantai 9. tammikuuta 2010

Tärkeitä päiviä

Nyt se alkaa. S menee ensi viikolla USA:n suurlähetystöön haastateltavaksi minun oleskeluluvan tiimoilta. Lomakenivaska on jo täytetty ja passi viimein päivitetty uudehkolle nimelle; hakemuspaketista puuttuu enää amerikkalaiset passikuvat ja nippu seteleitä. Vähän jänskättää.

Tänään on kulunut kuusi kuukautta siitä, kun asteltiin henkikirjoittajan pakeille. Sain appivanhemmilta joululahjaksi tarkasti lasketun (mutta erittäin anteliaan) summan euroja, jotta voidaan käydä S:n kanssa syömässä samassa ravintolassa, jossa puoli vuotta sittenkin juhlittiin. Tämä summa on tarkoitettu käytettäväksi samanlaiseen menuun, jonka viimeksikin valitsimme. Mmm.

Toivottavasti seuraava puoli vuotta ei mene yhtä huomaamatta ohi, sillä kuuden kuukauden päästä juhlitaan vuosipäivää jo uudessa kodissa kaukana täältä. So much to do, so little time...

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

Kahdet häät ja yksi painajainen

Näin viime yönä unta meidän häistä. Niihin oli aikaa enää yksi päivä, eikä minulla ollut pukua, eikä edes kampaajaa varattuna. Ahdisti hieman.

Todellisuudessa aikaa on yli seitsemän kuukautta. Hääpuku on löytynyt ja on tekemistä vaille valmis. Aikaa kampaajalle ei ole, enkä ole edes miettinyt kampausta. Hääpaikka on varattu, menuja ja vieraslistaa mietitty.

Aikaa siis on, mutta kaipa tuo pikkupainajainen, joka kuuluu samaan sarjaan painajaisten kanssa, joissa on jouluaattoaamu ja kaikki lahjat ostamatta, kertoo siitä, että jotain voisi jo tehdäkin, ettei sitten tule kiire. Ensin tosin voisin ostella joululahjat valmiiksi, ettei jouluaattopainajainen toteudu. Joulu on kuitenkin vähän ennen häitä.

Amerikan-pirskeitä en ole suunnitellut yhtään. Edes päivämäärää ei ole lyöty lukkoon. Meidän pitäisi järjestää jotkin häidentapaiset juhlat, sillä suurin osa S:n sukulaisista ei lennä Suomeen "virallisia" kinkereitä varten.

Kaverit odottavat enemmänkin vain paluukekkereitä, ainakin eilisen Halloween-puhelun perusteella. Soitettiin Kansasin kavereille, joilla oli bilemeininki vasta aluillaan. Muutamat can't wait 'til you guys come backit kuultiin. Aww. En malttaisi odottaa minäkään, vaikka toisaalta en minä halua lähteäkään...

Minusta on tullut melkoinen rikkinäinen levy. Olen innoissani muutosta ja uuden elämän aloittamisesta, mutten ole yhtään innoissani siitä, että pitää lähteä pois tutuista ympyröistä. Olenkohan joskus sanonut niin ennenkin?

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Echoes of the Past


Meidän häävalmistelut ovat jääneet hyvin minimiin vielä tässä vaiheessa. Amerikan päässä anoppi touhottaa kyllä jo täyttä häkää, mutta nämä Suomen pirskeet ovat jääneet vähän vähemmälle huomiolle. Ehkä sillä on asiaan vähän vaikutusta, että ollaan jo naimisissa...

Bileet on joka tapauksessa tulossa, ja jotain pitäisi kai suunnitellakin. Aloitettiin sitten S:n kanssa niinkin vaikeasta ja epämieluisasta asiasta kuin musiikista.

Itsestäänselvyyksien kuten What Is Loven ja Footloosen (vitsi vitsi... vai onko?) jälkeen alettiin miettiä, mitkä tsipaleet ovat kulkeneet meidän mukana. Tultiin siihen tulokseen, että iso, iso osa niistä on, no, lässyjä.

S:lla oli tapana itkettää minua lähettelemällä minulle YouTube-linkkejä silloin taannoin, kun ei oltaisi saatu olla missään tekemisissä. Kai se oli sen tapa kertoa tunteistaan; antaa jonkun muun sanoa se, mitä S ei saanut/voinut sanoa. Osa kappaleista nostaa vieläkin tunteet pintaan.

A thousand miles seems pretty far
But they've got planes and trains and cars
I'd walk to you if I had no other way
Our friends would all make fun of us
And we'll just laugh along because we knowThat none of them have felt this way
Plain White T's - Hey There Delilah


Itse kappalehan on täynnä toivoa paremmasta ja tulevasta, mutta meillä sitä ei ollut. Ei se ainakaan siltä tuntunut. Jos haluan muistaa oikein elävästi, miltä tuntui olla epätoivoinen ja elää iso pala kurkussa, kuuntelen tämän kappaleen. Toimii varsinkin tiettynä aikana kuusta!


You take the breath right out of me
You left a hole where my heart should be
You got to fight just to make it through'Cause I will be the death of you
Breaking Benjamin - Breath


Breath ei ole varsinaisesti lässymusiikkia, sillä kappale kertoo kivusta, eikä romantiikasta. Tämän kuunteleminen ei tunnu niin pahalta, sillä tämähän on rockia!


And with a sad heart I say bye to you and wave
Kicking shadows on the street for every mistake that I have made
And like a baby boy I never was a man
Until I saw your blue eyes cry and I held your face in my hand
And then I fell down yelling "Make it go away!"
Just make her smile come back and shine just like it used to be
And then she whispered "How can you do this to me?"



Hieno, hieno kappale. Mahtavat sanat. Olisin voinut lainata koko lyriikan. Auts.


What hurts the most
Was being so close
And havin' so much to sayAnd watchin' you walk away
And never knowing
What could've been
And not seein' that lovin' you
Is what I was tryin' to do


Lässyjen lässy, countrya kaiken lisäksi, mutta kylläpä tämäkin biisi joskus kostutti silmäkulmat.

Vaikka nämä teokset liittyvät meidän molempien mielessä juuri meihin ja meidän alkutaipaleeseen, en tiedä, moniko näistä kuullaan meidän häissä. Haluan itkeä ilosta, en surusta. Menneisyys on mennyttä, eikä siihen liity (enää) minkäänlaista katkeruutta, mutta tietynlainen surumielisyys tiettyyn aikakauteen kuitenkin on jäänyt kytemään. Antaa sen olla siellä; se on auttanut kasvattamaan meistä meidät.

Nyt voidaan keskittyä nykyhetkeen ja tulevaan! Kick off your Sunday shoes!

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

My Precious


Muistan, kun vaihdossa ollessa vähän naureskeltiin amerikkalaisrouvien morkulasormuksille. No onhan se hullua; käyttää nyt kahden kuukauden palkka (joka on "suositus") johonkin kihlasormukseen! Eihän semmoiset sormukset ole enää käytännöllisiäkään, varsinkaan talvella, hanskojen kanssa. Muutenkin vähän naurettavia.



Bling bling...


S:n kanssa oli puhetta jo ennen kihloihin menoa, että haluan amerikkalaisessa mittaluokassa vaatimattoman sormuksen. Käteni ovat melko pienet (vihkisormus on amerikkalaisittain kokoa 3 1/2, eli 14,45 mm), joten mikään jättitimantti ei näyttäisi vasemmassa nimettömässä mitenkään järkevältä. Eihän?

Kihlasormukseksi sain sileän valkokultaisen sormuksen, vastoin amerikkalaista perinnettä. Siellä kihlasormus on se sormus, vihkisormus toimii sitten vain kivana lisänä. Mies pääsee/joutuu näyttämään varallisuutensa ja nainen kimaltelevaa sormustaan. Me tehtiin toisin. Pikaisen naimisiinmenopäätöksen yhteydessä puhuttiin vihkisormuksesta ja sen käytöstä. S halusi ostaa minulle sormuksen viime kesäkuisella Kansasin-reissulla, vaikka minä halusin alkaa käyttää sitä vasta ensi kesänä, meidän "oikeiden" häiden jälkeen.

Käytiin yhdessä (S, minä, mother-in-law ja sister-in-law) koruliikkeessä sovittelemassa sormuksia. Sana vaatimaton ei kuvaa yhtäkään esitellyistä sormuksista, vaikka niissä ei ollut edes kaikki korukivet paikoillaan. Ensimmäiseksi sormeeni tyrkättiin kolmen timantin (kaksi "pientä", yksi iso) sormus ja se taisi olla rakkautta ensisilmäyksellä. Silmissä eivät kiiluneet dollarinkuvat, sillä en koskaan halua tietää, paljonko dollareita S sormukseen tuhlasi. Tiedän tosin onneksi, ettei se mihinkään älyttömyyksiin mennyt. Se oli vain niin kaunis, se sormus. Siro. Tykkäsin.

Sen jälkeen sovitin vielä muitakin rinkuloita, jotka olivat paljon massiivisempia ja mahtipontisempia kuin ensimmäinen. Minulta kysyttiin mielipidettä vielä, ennen kuin minut hätisteltiin koruliikkeestä pois, kun tuli aika alkaa valita sormukseen timanttia ja puhua rahasta. Kerroin, että pidin ensimmäisestä eniten. Myyjätär sanoi: "It's a very nice ring! And what's great about it is that you can make it bigger later!" Hän ei suinkaan tarkoittanut sormuksen ympärysmittaa.

Näin sormuksen uudestaan vasta kaksi kuukautta sitten (juu, ollaan oltu naimisissa jo hurjat kaksi kuukautta!). Suu ammollaan tuijotin sitä, kun S pujotti sen sormeeni. Tästä on valitettavasti kuvallisia todisteitakin. Ja kas kummaa: niin minullakin oli/on morkula sormessa. Eikä se nyt lopulta sitten niin naurettava olekaan...




Niin, minunhan piti odottaa ensi kesään asti. Alettiin kuitenkin puhua siitä, miten ollaan Suomessa enää vajaa vuosi. Ollaan kummiskin ihan sataprosenttisesti naimisissa, joten miksipä pidettäisiin sormusta pölyttymässä kaapissa, kun voin sitä ulkoiluttaakin raittiissa suomalaisessa ilmassa! Muutenhan sormukselta jäisi näkemättä Suomen kaunis syksy (nytkin sataa vettä ja tuulee), kauniit talviyöt (ja ääretön pimeys), kirpakat kevätpakkaset (ja loska) ja kauniit hiirenkorvat (en keksi keväästä oikein mitään pahaa sanottavaa). Jos timantit ovat tyttöjen parhaita ystäviä, niin kyllä tyttöjenkin pitää olla timanteille mukavia!

My precious...

P.S. Kela myönsi S:lle opintotuen!

sunnuntai 9. elokuuta 2009

One Month = 30.4368499 Days


Siitä on nyt kokonainen kuukausi. Semmoista hempeää arkea on vietetty naimisiinmenon jälkeenkin, ei elämä tästä ole mitenkään järkkynyt. Ainoa iso muutos on ollut uusi sukunimi, joka on osoittautunut yllättävän hankalaksi suomalaiseen (tai ainakin savolaiseen) suuhun. Esimerkiksi vakuutusyhtiön täti oli kuullut viime viikolla puhelimessa ihan omiaan, vaikka tavasin nimen moneen kertaan. Postiluukusta tippui lasku ja matkavakuutuskortti nimellä Tenni Anni. Lähellä, mutta, ah, niin kaukana. Lähellä oli naurukuolemakin.

Mitäs muuta? S on leikkinyt kotiherraa, kun minä olen ollut töissä. Se on pessyt pyykkiä ja tiskannut astioita. Viime perjantaina se oli jopa sisustanutkin, tavallaan. Se oli asetellut kirjahyllyyn kuvia ja ripustanut kaksi taulua melkein katonrajaan, koska ei ollut jaksanut viritellä tauluihin pidempiä siimoja. Elämä on solahtanut takaisin uomiinsa lomailun jälkeen.

Niin, ei tässä varsinaisesti ole mikään muuttunut. Onneksi, sillä jo ennen yhteistä sukunimeä meillä oli kaikki varsin hyvin.

*****


Saatiin eilen ystäviltä Kaj Stenvallin ankkamaalauksesta tehty kortti. Saatepuheena oli, että maalauksen nimi kuvastaa hyvin meidän tähänastista taivalta. Täytyy olla vähän samaa mieltä.



Kaikki on mahdollista - Everything is Possible

sunnuntai 2. elokuuta 2009

Snap Back to Reality, Oh There Goes Gravity


Kirjoittelu on mennyt viime aikoina semmoiseksi hempeilyksi, että pitää välillä palata todellisuuteenkin. Meillä ei pelkästään mennä kihloihin ja naimisiin ja Kreetalle; meillä muun muassa opiskellaan kovasti suomea ja tuskaillaan lupahakemusten kanssa.

Suomen opiskelu on ehkä liioittelua. S imee itseensä uusia sanoja kuin sieni, mutta varsinaista opetusta ei kyllä ole saanut. Paras esimerkki "oppitunnista" on luultavasti liikennemerkeistä tuttujen sanojen tunnistaminen. ”So ranta means beach, right?” ”Päiväranta means day beach, right?” Vakisanastoon kuuluvat myös mäki, koski, salmi, lahti ja niemi.

S ei oppinut Kreetan-matkalla sanaakaan kreikkaa, mutta oppi sen sijaan olennaisia sanoja ja sanontoja suomeksi. Bileet ja olen tosi seksikäs tulevat jo ulkomuistista. Helsingin taksisekoilun (suomea ja englantia taitamaton taksikuski lähti viemään amerikkalaisia lentokentälle rautatieaseman sijaan, eikä edes ymmärtänyt sanaa stop) jälkeen S opetteli sanomaan juna ja rautatie. Choo choo ei ollut mennyt taksikuskille perille. Tosin suomea taitamattomana hän ei olisi ymmärtänyt junaakaan.

S ymmärtää jo aika usein keskustelun asiasisällön. Monesti se on nauranut jollekin jutulle, vaikka keskustelu on käyty suomeksi. Ääntämisellään se brassailee, varsinkin perheelleen ja kavereilleen. Ärrä kiertyy orren ympäri oikein mallikkaasti, mutta kaksoiskonsonantit ja -vokaalit tuottavat vielä vaikeuksia. S ei kuule niitä samalla tavalla kuin me suomalaiset; korva on tottunut kuulemaan tiettyjä äänteitä tietyn mittaisina. Suomalainen korva taas ei välttämättä erota luonnostaan esimerkiksi äänteitä (church) ja (judge). S ei myöskään kuule (tai varsinkaan sano) ö:tä ja y:tä samalla tavalla kuin meikäläiset, mutta sitten taas toisaalta kuulee joskus ylimääräisiä kirjaimia (esim. RovanieRmi). Vanhasta kieltenopiskelijasta tämä on varsin… jännää.

Ollaan mietitty, että jos S oikeasti haluaa oppia suomea, meidän pitää hommata jotain opiskelumateriaalia. Pelkillä paikannimillä ja satunnaisilla sanonnoilla ei vielä pitkälle pötkitä, vaikka niistä hauskoja yhdistelmiä saakin tehtyä. Meidät tuntien se materiaali jää tosin keräämättä, eikä S:n varsinaisesti tarvitse osata suomea; ollaan kuitenkin muuttamassa tästä maasta pois. Katsotaan nyt kummiskin vielä, jos vaikka intoa riittäisikin.

*****

Niin, sitten ne lupahakemukset. Tarkoitan luonnollisesti oleskelulupia. S:n oleskeluluvan uusiminen on tällä hetkellä se ajankohtaisin juttu, omaa lupaa Amerikan suuntaan aletaan hakea syksymmällä. Näitä lippusia ja lappusiahan täyttelisi ihan omaksi ilokseen vaikka kuinka paljon, mutta, ajatella, tästä riemusta saa vielä maksaakin!

Käytiin maanantaina poliisilaitoksella toimittamassa virkailijoille paksuhko nippu hakemuksia, litteitä ja seteleitä. Meidän piti täyttää kaksi erilaista hakemusta (OLE1 ja OLE2, jälkimmäistä kaksi kappaletta), joiden mukana meillä oli kopioita vuokrasopimuksista, leimoista passeista ja niin edelleen. Rahaa paloi 160 euroa, sillä oleskelulupahakemuksen käsittely maksaa 120 euroa ja minun ajokortin uusiminen 40 euroa.

On melko kiistatonta, että ollaan oltu ihan oikeasti yhdessä jo hyvä tovi, mutta välillä tulee sellainen olo, että tässä on tekemässä jotain vilpillistä, vaikka pussissa olevat jauhot eivät enää tämän puhtaammat voisi olla. Tämä tunne kohoaa pintaan nimenomaan viranomaisten kanssa asioidessa, kun käytän sanoja amerikkalainen ja aviomies. Meidät saatetaan kutsua vielä haastatteluun, jossa varmistetaan, että ollaan naimisissa ns. oikeista syistä. Meillä ei onneksi ole mitään peiteltävää tai pelättävää; ei me yritetä ketään huijata.

Nyt odotellaan oleskelulupapäätöstä ja uudella nimellä varustettua ajokorttia. Hurjaa, että vain vuosi sitten odottelin elokuun 20. päivää, jolloin S ja Lumi lensivät Suomeen. Aika moni asia on vuoden sisään muuttunut.

Ihan parasta.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2009

Paluu arkeen


Kotona taas kerran. Vietettiin viikko Kreetalla äidin synttäreitä juhlien ja aurinkoa palvoen. Juhliminen ja reissaaminen loppuu nyt vähäksi aikaa; huomenna on edessä paluu arkeen töihinmenon merkeissä. Ehkäpä arjen mukana löytyy lisää aikaa tällekin harrastukselle. :)

Nyt ollaan kuitenkin vielä lomalla (ja kohta pitää rientää mummon 85-vuotissynttäreille), joten päivitetään nyt sitten lomakuulumiset pikaisesti kuvien muodossa.


Näin se loma alkoi. S ja Amstel-tölkki.

Paikallinen turistienriistokone ennusti minulle epävarmaa tulevaisuutta rakkauden saralla.

S valloitti rantakivikon.

Tavattiin taannoin samannimisessä paikassa.

Milin vuoristokylä.

Toiseksi viimeinen auringonlasku.

Rantajellona.


Rantajellonatar.


Paikallinen Saana.


Kuvista jäi puuttumaan mieletön määrä ruokaa ja rannalla makaamista sekä kävelyä vanhaan kaupunkiin ja takaisin. Lämpötilakaan ei välttämättä välity kunnolla (+30 välillä yölläkin). Oli oikein mahtiloma.

Kotiin tullessa postilaatikossa odotti Kela-kortti uudella nimellä. Tässähän ollaan ihan oikeasti vissiin naimisissa!

keskiviikko 15. heinäkuuta 2009

Tässä on hyvä olla


Kirjauduin juuri Bloggeriin sisään tunnuksella, jonka loin kaksi vuotta sitten S:n pyynnöstä. Tunnuksen piti olla mahdollisimman geneerinen (=amerikkalainen), jotta voitaisiin keskustella Gmailin chatissa ilman, että herätettäisiin liikaa huomiota. Syy tähän maastoutumisyritykseen oli se, ettei oltaisi saatu olla jatkuvassa yhteydessä toistemme kanssa S:n työpaikan säännösten vuoksi. Kaksi vuotta sitten.

Viime torstaina mentiin naimisiin. S:n työnantajan ehdoilla pomppiminen tuntuu nyt niin kaukaiselta kuin vain olla voi. On maailman luonnollisinta olla yhdessä, asua yhdessä. Kauas on kuitenkin tultu, se on myönnettävä.

*****


Ei otettu hirveästi stressiä torstaista ja naimisiinmenosta. Hääthän ovat edessä vasta ensi kesänä, joten torstaina oli tarkoitus vain mennä naimisiin ja juhlia sitten joskus myöhemmin. Pikku juttu. Viimeisetkin jännityksenrippeet katosivat, kun Seppälästä neljälläkympillä alkukesästä ostettu mekko sopi vielä päälle muutaman viikon lomailun (lue: roskaruokailun) jälkeen.

Aamulla tuli mieleen, pitäisikö meidän kuitenkin hommata jonkinlaiset kukat muodollisuuksiin mukaan, ja S kävi nykyisen anoppinsa kanssa kukkakaupassa kymmenen maissa. Kukkakauppias oli vähän hämmästynyt, kun oli kuullut, että hääkukat tarvitaankin jo samaksi iltapäiväksi...

Mentiin Kuopion maistraattiin vähän ennen kahta. Päästiin suoraan asiaan, ja oltiin aviopari jo ennen kahta, eli sovittua vihkimisaikaa. Kädet tärisivät vasta maistraatissa, ja naamalla oli varmasti epäuskoinen virnistys koko lyhyen toimituksen ajan. Kun oltiin sanottu "I will", S pujotti sormeeni vihkisormuksen. Meistä tuli aviopari. Ei ollut onnella rajoja!


Valokuvasession (me istuttiin sohvalla ja appiukot räpsivät kuvia) jälkeen käytiin viemässä auto hotellille ja käveltiin vesisateessa ravintolaan, josta äitimuori oli varannut meille oikein kabinetin. Ruoka oli niiiiin hyvää, eikä seurassakaan ollut valittamista. Paikalla oli S:n vanhemmat ja minun perhe. Syötiin ja juotiin sekä naurettiin ja vähän itkettiinkin varmaan kolme tuntia.





Torstaista tuli melkein vahingossa kaikkea, mitä hääpäivältä toivoa saattaa. Ei stressattu yhtään mistään, mutta silti kaikki sujui kuin rasvattu. Toki täytyy kiittää vanhempia illallisjärjestelyistä ja kauniista sanoista, ne tekivät päivästä toiveiden täyttymyksen. Tietysti tuolla aviomiehelläkin oli osuutensa asiaan...





Ihana, ihana päivä, jonka kunniaksi vuosia sitten saamani omenapuukin teki yhden ainoan kukan.

lauantai 11. heinäkuuta 2009

Kuvapäivitys

9.7.2009

Hiukset kuosiin.


"You may kiss the bride."

Pakollinen sormuskuva.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

Kodista takaisin kotiin


Olen miettinyt pääni puhki. En yksinkertaisesti keksi mitään keinoa tiivistää kahta mahtavaa matkaviikkoa yhteen, tai vaikka useampaankin, blogimerkintään. En ainakaan sellaisella tavalla, josta saisi edes jonkinlaisen käsityksen siitä, miten upeaa ja hauskaa meillä oikeasti oli. Here goes nothing...

Kansas Cityyn saapuminen oli kuin olisi kotiin palannut. Lentokentällä oli vastassa S:n äiti, sisko ja vajaan kolmen kuukauden ikäinen ihana nyytti. Niin, ja tietenkin valtaisa ilmankosteus, joka ei nyt ainakaan helpottanut lämpötilan vielä kohotessa reissun loppua kohden...


S-eno yritti viihdyttää tuoretta sukulaistaan matkalla lentokentältä kotiin.


Treffattiin kavereita aina, kun saatiin siihen mahdollisuus, ja jo ensimmäisenä iltana nähtiin monta, monta tuttua kasvoa saman pöydän ympärillä. Meitä onniteltiin kihlautumisen johdosta, ja S:n kaverit sanoivatkin, että kyllähän tuosta miehestä näki jo aikoja sitten, että se on menoa nyt. Onhan se ollut, viime aikoina ainakin.

Kihlat ja tuleva naimisiinmeno oli taatusti suosituin keskustelunaihe (S:n Suomi-tarinoiden lisäksi). Muutama kaveri avautuikin minulle vähän enemmän asiasta. Sellaiset kaverit, joiden kanssa en aiemmin paljoa ole kahden kesken keskustellut, ainakaan mistään asiallisemmista jutuista. Vaikkei tässä mitään hyväksyntää ja "siunausta" tarvitakaan, niin hyvältähän se tuntuu, kun ystävät ja perhe ovat ottaneet minut avosylin porukkaan mukaan.

S:n isä tenttasi minulta moneen otteeseen, olenko nyt ihan varma, että tiedän, mitä olen tekemässä, kun marssin maistraattiin ensi viikolla. Perheen sisältä ja lähipiiristä löytyy varoittavia esimerkkejä siitä, miten käy, kun ei ehkä ole miettinyt asioita ihan loppuun asti. Taisin saada tulevan appiukon kuitenkin vakuuttuneeksi siitä, että tämä on ollut minun oma päätös (tai meidän oma päätös), ja olen varsin varma, että olen valmis ottamaan tämän ison askeleen elämässäni.

Kahteen viikkoon mahtui muutakin kuin häähöpinöitä, kuten esimerkiksi muutamia tölkkejä ja tuoppeja Bud Lightia ja Boulevard Wheatia, Chipotle-burritoja, Buffalo Wild Wingsejä (kokeilin tulisimmalla kastikkeella marinoituja siipipaloja!), ranch-kastiketta, elokuvareissuja (The Hangover ja Star Trek), sekä paljon iloa, onnea ja naurua. Tuli käytyä float tripillä eteläisessä Missourissa ja muisteloreissulla tutussa Emporiassa. Käytiinpä myös S:n entisellä työpaikalla ydinvoimalassa. Kuinkahan moni suomalainen on sinne ennen jalallaan astunut?

Matkan kohokohtiin on luettava ainakin:

1. pikkuneidin kanssa vietetty aika


Leikittiin kotista.

2. float trip kokonaisuudessaan sekä sen muistelu kaveriporukalla jälkikäteen


The Elk River, Noel, Missouri.

3. Royals-peli ja tailgating ennen peliä

Voitto tuli.

4. Emporia-illat ja The Whon Squeezeboxiin sovitettu sylitanssi


Minä olen jossain tuolla alla kuolemassa nauruun.


Vasta paluumatkalla tuli mutkia matkaan. Lensin Chicagoon jo keskiviikkoaamuna, reippaasti ennen matkaseuralaisiani (S vanhempineen), jotka olivat tulossa myöhemmällä lennolla. Odottelin muutaman tunnin heitä saapuvaksi, ja sitten sain puhelun sulholta. O'Haren yllä jyllänneen ukkosmyrskyn takia kumppanusten lento oli 45 minuuttia myöhässä. Heidän aikataulunsa oli tiukka ilman myöhästymistäkin, ja kaiken lisäksi Tukholmaan matkalla ollut kone oli lähdössä ihan ajallaan, joten lennolta jääminen näytti jo siinä vaiheessa varmalta. Juttelin portilla virkailijoiden kanssa ja näin, kun he repivät S:n vanhempien Economy Extra -liput, vaikka Kansas Cityn kone oli jo laskeutunut kentälle. Minulle sanottiin, että voin jäädä odottamaan heitä, jos seuraavilla lennoilla on tilaa, tai nousta koneeseen.

Illan seuraava lento oli ylibuukattu, joten minut marssitettiin Airbusiin. Istuin pala kurkussa ilman vierustoveria ja olin S:n kanssa puhelimessa. Mies seisoi lähtöselvityksessä, kone seisoi portilla. No can do, sanoi virkailija, matkustajalista on jo tulostettu. Kone nousi ilmaan vasta 25 minuuttia myöhemmin, 14 matkustajaa vajaana. En tiennyt yhtään, milloin loput seurueesta pääsee Suomeen. Kukaan ei oikein tiennyt.

Vähän aikaa murehdittuani tajusin, miten tyhmää surkuttelu lopulta oli. Nähtäisiin kuitenkin viimeistään parin päivän päästä. Ehkäpä tuohon kotiinpaluuseen on aina liittynyt sen verran voimakkaita tunteita (kuukausien erossa olo ynnä muuta), että kärpäsestä tulee helposti härkänen. Koneen tömähdettyä Arlandan kentälle avasin kännykän ja sain mukavan viestin: S ja vanhemmat olivat kuin olivatkin päässeet seuraavalle lennolle, vaikka jonottavien lista oli ollut pitkä! Lentoyhtiöt eivät olleet halunneet ottaa vastuuta myöhästymisistä, eivätkä oikein edes matkustajien perille saamisesta, saati sitten väsyneiden matkalaisten palvelemisesta, mutta pääasia oli, että kyytiin pääsivät.

Tukholman päässä Helsinkiin lähtevä kone sen sijaan odotti yhtä matkustajaa kyytiin, Chicagossa ei voitu odottaa yli kymmentä, jotka olivat jo kentällä koneen lähtiessä. Ei edes muutamaa minuuttia. (Kone oli muuten perillä Tukholmassa etuajassa...)

Torstai-iltana mentiin ihan parhaan vaihtarikamun kanssa rautatieasemalle vastaan mutkien, eli Kööpenhaminan kautta perille päässeitä matkalaisia. S:n isän toinen laukku oli hävinnyt, mutta mies oli silti varsin hyväntuulinen. Yhden laukun katoaminen ei kai painanut vaakakupissa läheskään yhtä paljon kuin ensimmäiset hetket eurooppalaisessa kaupungissa.

Illalla käytiin vielä syömässä lohikeittoa, poronkäristystä, puolukkahilloa ja ruisleipää, ennen kuin väsymys pakotti petiin. Perjantaina käytiin porukalla Suomenlinnassa kävelemässä jalkamme puhki ja ihastelemassa maisemia. Neljän maissa halailtiin hyvästiksi ja minä junailin (tai busseilin) itseni takaisin Espooseen, jossa majailin pari yötä, ja amerikkalaiset risteilivät Tukholmaan. Oli aika outoa lähteä S:n kanssa eri teille. Aika hyvin sitä näköjään tottuu toisen läsnäoloon kymmenessä kuukaudessa.



*****


S ja kumppanit tulevat ylihuomenna Savoon, kunhan palautuvat Tallinnasta. Vanhempamme tapaavat ensi kertaa, ja isä pääsee näyttämään loistokkaat kokintaitonsa jenkkivieraille. S on puhunut niin ylistävään sävyyn mm. isän tekemästä karjalanpaistista, että sitä on kuulemma ainakin saatava.

Vähän meinaa (nyt) jo muuten alkaa jännittää tuo ensi viikko ja sen mukana tulevat elämän- ja nimenmuutokset. Minulla on tuossa viereisessä kaapissa Amerikasta tuotu sormusrasia, jonka sisään en ole saanut lupaa kurkata. Sisällön näen vasta ensi viikon torstaina, kun S pujottaa vihkisormuksen vasempaan nimettömääni.

maanantai 29. kesäkuuta 2009

Iiks

Me mennään naimisiin ensi viikolla.

Eipä olisi oikein joskus uskonut. Totta se vain taitaa olla.


Yhteisen matkan varrelta, kera tekovirnistyksen ja kesätukan.