On erikoinen tunne huomata, kuinka pienestä ihmisraakileesta on kypsynyt ihan oma ja vähän jo omillaan pärjäävä persoona. Vilkuttaa nopeasti luokan Halloween-juhliin tulleille vanhemmilleen, mutta jatkaa välittömästi omia touhujaan kavereiden kanssa. Seuraa opettajaa muun sopulilauman mukana. On hiljaa, kuuntelee. Tottelee. Ms. K:n sana on ehdoton laki. Miksei minunkin?
"Ms. K says I can't go to school every day", hän sanoi apeana eräänä päivänä. "I asked." Pieni ihminen on jo kädenmitan päässä minusta. Ei roiku enää helmoissa, kuten pikkuveljensä. Kaipaa muuta kanssakäymistä, nauttii uusista rutiineista, joihin minä en kuulu kuin kuskin ominaisuudessa. Ei edes vilkuta autosta poistuessa, vaan nappaa reippaasti saattajan kädestä kiinni ja kävelee sisään taakseen katsomatta.
Eihän hän vain... häpeä meitä? PPAP! |
Kysyi eilen, mitä spacetime (aika-avaruus) tarkoittaa. Janoaa tietoa, muistaa aivan tarpeettomia asioita. Oli hauska kuunnella sohvalla käytyä keskustelua, jossa isä selittää nelivuotiaalleen, mihin meidän aurinkokunta loppuu ja miksi Pluto ei ole enää planeetta.
Vastapainoksi on sitten hetkiä, jolloin hän ilmoittaa iloisesti leiponeensa lelun leivän sisään... |
...tai tukehduttaa meidät kauhunsekaiseen nauruun. Äidin vanha Barbie tarvitsi kuulemma tohvelit. |
Olipa kerran tuunannut Koiramäen Elsan mieleisekseen. |
Kotonakin hän viettää paljon aikaa omassa huoneessan. Yläkerrasta kuuluu yleensä kamala pulputus, kun lattia on täyttynyt erinäisistä leikeistä. Tekee itsenäisesti asioita ja luulee manipuloivansa meitä. Tänäkin aamuna vetäisi pultit, kun ei saanut aamupalaksi karkkia. Mietti hetken, tuli halaamaan ja pyytämään anteeksi, kertoi menevänsä vessaan ja syövänsä banaanin, jos vaikka sen jälkeen saisi sitä karkkia...
Karkki vai kepponen? Näitä karkkeja meillä syödään edelleen. Mutta ei aamupalaksi. |
Minulla on vähän ikävä sitä lahkeessaroikkujaa. Siitäkin huolimatta, että sydän meinaa pakahtua ylpeydestä, kun hän hallitsee ja hahmottaa ympärillä hälisevää maailmaa paremmin ja paremmin. Luovii uusissa sosiaalisissa tilanteissa yleensä kuin kala vedessä, mutta joskus myös kuin kala kuivalla maalla.
Koulun myötä kotona on tullut puheeksi muiden ihmisten kuvailu. On ollut aika haasteellista selittää lapselle, miksi ei ole oikein kivasti sanottu, että musiikinopettajalla on iso maha, vaikka se ei ole paha asia. Tai miksei välttämättä ole ihan kosher sanoa, että luokkakaverilla on "black face". Miten selität neljävuotiaalle, että meidän ihmisten erilaisuus on rikkaus, mutta kaikkea ei tarvitse huomioida kovaan ääneen? Että tietyistä jutuista puhuminen on sosiaalisesti hyväksyttävää, mutta toisista ei? Entä jos kieltämällä häntä puhumasta tietyistä ulkonäöllisistä piirteistä niistä tulee hänen mielessään pahoja asioita?
Olemme yrittäneet kertoa, että jotkut sanat, vaikka ne eivät itsessään ole pahoja, voivat tuntua pahalta. Siksipä olisikin mukavampi keskittyä siihen, millaisia ihmiset ovat, ei minkä näköisiä. Mr. D, se musiikinopettaja, on mukava ja hauska. Se on kiva tapa puhua ihmisistä. Jouduinpa sitten pari päivää takaperin pitämään nopean luennon koulun autojonossa siitä, miksi ei ole oikein sanoa, että luokkakaveri on crazy, vaikka se ei kuvailekaan ulkonäköä. Huoh.
"Can I say Mr. D has a mustache?" Voi kyllä, viiksiä voit kommentoida!
Mutta vain miehillä.
Hupaisa tämä teidän pikkuneiti, nämä postaukset saavat aina hymyn huulille :)
VastaaPoistaEikös olekin! :) Kiva kuulla!
PoistaNyt kiinnostaisi kovasti kuulla, miltä tilanne paikan päällä vaikuttaa vaalien jälkeen. Aikamoinen jytky :/
VastaaPoistaKirjoittelen asiasta varmasti enemmän, kunhan saan ajatukset järjestykseen. Ovat hieman... sekavat. :D En taida olla ainoa, joka on vähän ymmällään kaikesta.
PoistaSamaa olin tulossa kommentoimaan kuin ylläoleva anonyymi.. muutatteko nyt Suomeen (tai Kanadaan)? :D
VastaaPoistaMutta jos nyt yhtään voin lohduttaa, niin tuskinpa Trump saa aikaan mitään katastrofaalista koska USA:n byrokratia on aika.. byrokraattista. Eli tuskin yhden urpon takia kannattaa muuttaa maasta :)
Hahaa, vaikka tiistai-illan myöhäisinä tunteina ajatus Suomeen (tai sinne Kanadaan!) muutosta houkuttelikin, niin elämä jatkuu. Täällä. USA:n koneistot tosiaan liikahtavat aika hitaasti, ja vaikka meidän perheen elämään Trumpilla tuskin tulee olemaan kamalasti suoraa vaikutusta (tai näin toivon!), niin monen vähemmistön jo saavutettujen etujen (tai lähinnä tasa-arvon) häviäminen pelottaa. Kirjoitan tosiaan tästä ihan kunnon merkinnän! :)
Poista