Mitä tuli toivottua?

Olen aina halunnut sylikissan. Semmoisen, joka hyrisee onnesta kippuralla jalkojen päällä. Kissan, joka kaipaa hellyyttä ja jakaa sitä itse minulle. No, semmoisen sain, ja paljon muutakin.

Kissakaverillamme Chaosilla ja meillä ihmisillä on vähän näkemyseroja siitä, milloin olisi hyvä aika nousta ylös. Varsinkin nyt valoisina aamuina tyypin mielestä voisi herätä esim. neljältä. Jos (ja kun!) näin ei tapahdu, Chaos käy istumassa tyynyllä ja meidän päällä, pesemässä minun hiuksia (pesemisellä tarkoitan älytöntä hampailla nyhtämistä ja nuolemista), kehräämässä kovaa korvan juuressä ja niin edelleen.

Sitten kun herätyskello viimein soi, ja minä vääntäydyn lämpimästä sängystä ylös, Chaos on heti menossa mukana, äänen kera. Chaosin äänekkyydestä sanoo jotain se, että Lumi vaikuttaa hiljaiselta tytöltä pikkuveijariin verrattuna, ja Lumi sentään osaa pitää meteliä. Aamu alkaa siis oodilla tonnikalalle (tai ahvenelle tai kanahyytelölle...). "Ä-ÄÄÄ-ÄÄ-Ä!"

Chaos on oppinut, että S ei anna sille muuta kuin kuivamuonaa, joten se ei välitä S:n aamuisista liikkeistä pätkän vertaa. Minun kimpussa pyöritään ja hyöritään sitten siitäkin edestä. Ruokin nälkäkuolemaa (muka) tekevän kissan ensin, jotta saan tehtyä itselleni aamupalaa rauhassa. Chaos on kuitenkin hotkinut omansa menemään siihen mennessä, kun minä pääsen istumaan pöydän ääreen. Sitten alkaa taistelu jogurtista.

Chaos yrittää tulla joka puolelta syliin. Jos syliin pääsy on estetty, Chaos hyppää pöydälle ja katsoa napittaa minua ja suuhun kulkevaa lusikkaa. Ei pidä myöskään unohtaa hypnoottista kehräämistä. Tätä jatkuu niin pitkään, kunnes jogurttipurkki on tyhjä, ja annan sen Chaosille lattialle nuoltavaksi.

Jos Chaos on äänekkäin pikkukaveri, jonka tiedän, on se myös kaikkiruokaisin. Talouden sisäinen kontrasti on varsin suuri, sillä Lumi ei syö mitään muuta kuin kuivamuonaa. Chaos taas... no, se syö, mitä nyt sattuu löytämään. Homejuustoa, vesimelonia, sipsejä, tomaattimurskaa, sipulia, ketsuppia, dippikastiketta, mitä tahansa ruoantähteitä, tietynlaista kissanhiekkaa. You name it, he'll eat it. Yritämme tietysti rajoittaa tyypin syömistä, mutta Chaos on ovela pikkuveijari. Ja varas.

Aamuisin se on ihan tajuttoman rasittava, mutta muuten aika rakastettava. Chaos on melkoinen vauva, ja se tykkääkin kelliä sylissä pitkiä aikoja. Suht' viihdyttäväkin se on kertoessaan tarinoitaan ja jahdatessaan häntäänsä. Kilttikin se on, joten aamuiset ruokataistot eivät lopulta vaakakupissa paljoa paina. Ja itsehän minä olen sen tuohon opettanut, joten...

Fakta #2: Kissojen (Niila, Lumi, Professor Chaos) lisäksi minulla on ollut lemmikkeinä kani (Tupsu), koira (Hitu) ja rottia (Tuutikki ja Mymmeli).

Pari sanaa rokan syömisestä

Toiselle mantereelle muutto tulee yllättävän usein esille, nimenomaan työpaikalla, vaikken sitä itse puheeksi ottaisikaan. Pestiä olisi jäljellä vielä vähän reilu kuukausi, sitten jään lomalle (ja sitten muutan!), joten tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä luonnollisesti kiinnostaa, miten hommat jatkossa hoidetaan (hyvin). Toki tällainen isomman mittaluokan muutto herättää mielenkiintoa ihmisissä muutenkin kuin ammatillisessa mielessä, joten olen vastannut samoihin kysymyksiin jo monet kerrat.

"Jännittääkö?" Joo, vähän.

"Tuleeko ikävä?" Joo, varmasti.

"Onko haikea olo?" Joo, vähän.

"Miltä tuntuu?" Välillä ei oikeastaan miltään. En ole vielä oikein sisäistänyt asiaa.

Eräs minulle ennestään tuntematon mies kyseli viime viikolla muutosta. Kysyi muun muassa, onko minulla työpaikka valmiina odottamassa. Eipä ole. Mies sanoi minulle, että olen rohkea, kun muutan noin kauas.

Niin, rohkea, uhkarohkea vai jopa tyhmänrohkea? Ihan vain tyhmä? Itse en koe olevani mitenkään erityisen rohkea; päinvastoin! Olen melkoinen arkajalka, mutta joskus on vain mentävä virran mukana, vaikka miten hullulta ja pelottavalta tuntuisikin. Viime aikoina elämän rajallisuus on ollut pinnalla lähipiirissä tapahtuvien juttujen vuoksi, joten ollaankin tultu siihen tulokseen, että elämä on elämistä varten, ja sen elämisen aika on nyt.

Olen paraskin paasaaja. Itse lasken päiviä tulevaan (58 aamua!) ja minun on vaikea tarttua nykyhetkeen. Tottahan tässä on tehtävä valmisteluja tulevaisuutta silmällä pitäen, mutta Kansas Cityssä etukäteen eläminen ei ole mitenkään järkevää, eikä edes fyysisesti mahdollista. Voi kun osaisinkin elää nykyhetkessä rohkeasti, enkä vain hekumoisi tulevaa.

No, sitähän sanotaan, että rohkea rokan syö. Minäpä satun pitämään tästä rokasta, joten ei tässä mitään rohkeutta tarvita!

*****

[Varoitus: Tökerö aasinsilta ahead!] Rohkea juttu on tämä joka toisessa blogissa näkynyt "100 asiaa" -listauskin. Niitä on ollut sen verran hauska lukea, että ajattelin itsekin osallistua. Olen kummiskin vissiin sen verran tylsä, etten ole vielä keksinyt niin montaa edes semikiinnostavaa faktaa itsestäni.

Teenkin tämän nyt vähän eri tavalla, eli postaan vähintään yhden faktan jokaisen merkinnän yhteydessä, kunnes pääsen sataan asti. Hitaasti hyvä tulee, toivottavasti. Katsotaan, montako vuotta tähän projektiin menee.

Fakta #1: En oikeastaan pidä suklaasta.

A Trip Down the Memory Lane

Tai pikemminkin A Trip Down Prairie Lane:

Kaivoin eilen pitkään tallessa (lue: kadoksissa) olleen mp3-soittimen esille. Ostin soittimen juuri ennen vaihtoon lähtöä, ja siellä sitä tulikin käytettyä ihan urakalla. Latasin pikkuämppärin vaihtovuoden aikana täyteen lenkkejä vauhdittavia kipaleita ja ikävää maksimoivia wääwääwää-lauluja, ettei S:n perään itkeminen ainakaan vain loppuisi. En ole soittimen sisältöön sen koommin kajonnutkaan, enkä ole muistanut kuljettaa koko kapinetta mukana.

Tänään sitten testasin tärykalvojen kestävyyttä töissä ja tulppasin korvat kuulokkeilla. Kuin salamaniskusta mieleen tulvahti lenkkipolkujen muistot epätasaisista jalkakäytävistä ja isoista lehtipuista teiden varsilla, Emporiassa, tietenkin. Samaan syssyyn muistin mm. kotoisan sänkyni (lue: ilmapatjani) ja sen viereen rakennetun viihdekeskuksen (lue: läppäri ja vuosikirja alustaksi), yliopiston kampuksen, pääkadun, kävely- ja pyöräilyreissut Walmartiin muutaman kilometrin päähän ja ennen kaikkea koulumatkan, jolla oli keväällä "pituutta" noin puoli kilometriä, syksyllä vielä vähemmän.

Tässä maistiainen koulupolusta:

Melkoisen aikakapselin löysin siis. Olen ahtanut sinne kaikki mahdolliset silloista mielialaa kuvaavat lässybiisit ja vaihtoajan suurimmat hitit (kuten Buckcherryn Crazy Bitch, Breaking Benjaminin Diary of Jane, Hinderin Lips of an Angel, Shinedownin 45 ja Liven Dolphin's Cry, vain muutamia mainitakseni). Soittimen aarteita kuuntelemalla pääsee taatusti Emporia-tunnelmaan, joten en tiedä, haluanko päivittää tiedostoja vai kuunnella nämä kappaleet jälleen kerran puhki.

Vaikka Emporian tuovat mieleen myös klubeilla paljon soitetut Justin Timberlaken Sexy Back ja Bubba Sparxxxin Ms New Booty (ja niin edelleen...), ne eivät olleet päässeet mukaan kuljetettavalle soittolistalleni. Syystä tai toisesta.

Kieli

"Eikö tuo vieläkään osaa suomea? Kyllä pitäisi jo osata... Minä voin opettaa!" Tätä mantraa kuultiin perjantai-iltana paikallisessa ravitsemusliikkeessä. Hokija oli ottanut alle ihan vain pari olutta, joten kun keskustelua oltiin käyty kymmenisen minuttia, minulle riitti, ja päätettiin väistyä takavasemmalle. Minusta on aika turhaa tulla arvostelemaan muita ihmisiä kielitaidottomuudesta, jos arvostelija ei itse puhunut siinä vaiheessa enää kunnolla suomeakaan, saati sitten muita kieliä.

No, S ei osaa suomea, eikä opikaan enää meidän täällä ollessa. Ollaan koko ajan tiedetty, ettei jäädä tänne, joten suomen opiskelu ei ole ollut etusijalla. Olen äärimmäisen kyllästynyt selittämään tätä, vaikka selitän näköjään nytkin. Minusta tuntuu pahalta, että jotkut pikkujunttilan asukit tuntevat ylemmyyttä ja pitävät S:a jotenkin tyhmänä, koska se ei osaa suomea, ja S:lla on syyllinen olo siitä, että sen pelkkä läsnäolo on aiheuttanut pahaa mieltä, sillä urputtajat eivät ymmärrä lopettaa, enkä minä ole tarpeeksi rohkea lyömään nyrkkiä pöytään, vaan nieleksin kyyneleet piiloon. Monikaan asia ei tunnu pahemmalta, kuin minulle tärkeiden ihmisten pilkkaaminen, vaikka se olisi olevinaan leikkiä.

Tiedän, ei pitäisi välittää. Silti ei huvita jutella tiettyjen ihmisten kanssa, sillä joudun selittämään samat asiat kerta toisensa jälkeen S:n istuessa vaivaantuneena vieressä. Toki olisi mahtavaa, jos se osaisi suomea, eikä tässä olekaan ollut kyse haluttomuudesta tai kyvyttömyydestä oppia, vaan ihan rehellisestä laiskuudesta ja priorisoinnista.

Eivätkä nämä kyseiset ihmiset varmaan pahaa tarkoita, mutta kun en vain enää jaksaisi. Meillä on enää pari Suomi-kuukautta jäljellä, joten puhuisin paljon mieluummin kivoista tulevaisuudensuunnitelmista kuin siitä, miten minä olen epäonnistunut S:n kielenopettajana, ja miten S ei ole onnistunut imemään kielitaitoa itseensä taianomaisesti pelkän tv:n ja radion välityksellä.

Taas kerran on huomattu, miten meidän on helpompi asua jossain ihan muualla. Toki meidän tapoja ja valintoja arvostelevia löytyy varmaan rapakon takaakin, mutta onpahan ainakin yksi pilkanaihe (kielitaidottomuus) vähempänä.

Chaos oli kielitaitoinen kaveri jo pienenä.

JO HO*

Tuleva asuinalue alkaa pikkuhiljaa hahmottua. Ollaan rajattu asuntoetsintä kolmen kaupungin alueelle (vaikka käyttäisin kyllä sanaa kaupunki aika löyhästi, sillä Kansas Cityn lähiöitähän ne ovat), muttei toki suljeta mitään vaihtoehtoja vielä poiskaan.

Jos suunnitelmat toteutuvat, matkaa downtowniin, Arrowhead-stadionille ja S:n työpaikalle olisi noin 20 minuttia ja lentokentälle sekä Worlds of Fun -huvipuistoon alle kolme varttia. Kaikki olisi käden ulottuvilla. Jos ei käden, niin ainakin auton.

Asunnonmetsästys olisi helpompaa, jos meillä ei olisi niinkin kovia vaatimuksia kuin pesukoneliitäntä. Läheskään kaikissa asunnoissa ei sitä ole, ja meille oma pesukone on tässä elämänvaiheessa ihan must, joten etsinnät jatkuvat. Muutenkin sitä kokee olevansa jo sen verran kypsä/vanha/aikuinen/ahne, ettei halua asua enää missään loukossa, jos mahdollisuus mukavampaan asumiseen on olemassa.

Hääjutuissa ollaan edistytty taas pikkuisen. S on ollut ahkera ja kerännyt vieraslistan USA:n kolmea (!) juhlaa varten. Se passitti minut myös ottamaan sormuskuvia perjantaina, että saa taiteiltua pdf-muotoisen kutsun. Tänään se oli värkännyt kuvakollaasin meistä kahdesta liitettäväksi kutsuun mukaan. Kuten sanoin, ahkera.

Minä olen ostanut juhlakengät ja katsellut vähän lahjalistajuttuja. Olen jäänyt selvästi kakkoseksi häähössötyksessä, ainakin vielä tässä vaiheessa. Vielähän tässä tosin ehtii seota. Aikaa on tasan kaksi kuukautta ensimmäiseen koitokseen. Muuttoonkin on enää vähän reilu 10 viikkoa, joten tarttis laittaa hösseliksi, jos meinaa löytää mahtiasunnon pesukone-/kuivausrumpuviritelmillä. Uh.

*Johnson County Ho, eli piloille hemmoiteltu pimatsu Johnson Countysta (=piirikunta, jonka alueelle olemme muuttamassa). Johnson Countya pidetään varakkaiden piirikuntana, ja sen asukkailla olikin vuoden 2000 tietojen perusteella koko maan yhdeksänneksitoista korkeimmat keskiansiot.

Pohjoisen viluitikka

Suomalainen ja amerikkalainen viettivät aprillipäivää. Kevätaurinko oli paljastanut lumen alla talvehtineen grillin...

...joten amerikkalainen päätti grillata. T-paitasillaan.

Tällä välin suomalainen värjötteli toppatakki päällä mahdollisimman lähellä grilliä, ettei vain paleltuisi.

Viime yönä amerikkalainen valitti liian kuumasta asunnosta ja haaveili kattotuulettimesta. Suomalainen makasi syvällä peiton alla turvassa ikkunasta puhaltavalta viimalta.

Conclusion: Kylmässä ilmanalassa asuminen ei tarkoita hyvää kylmänsietokykyä (kylmä="kylmä"). En ole koskaan tykännyt kylmästä, eikä suomalaisuus tarkoita sitä, että selviää pakkasessa ilman kunnon vaatetusta, toisin kuin jotkut amerikkalaiset tuntuvat ajattelevan. Olenkin sanonut arktisuuttani epäileville, että olen oppinut pukeutumaan sään mukaisesti ja tottunut asumaan lämpimissä taloissa/asunnoissa, talvellakin, toisin kuin pahvitaloissa asuvat amerikkalaiset. NIIN!

Tosin... Minun mielestä 20-asteinen järvivesi on parhaimmillaan kesähelteillä (eli nipinnapin +25), kun taas S:n mielestä alle 30-asteinen ulkoilma on liian kylmä jokiretkeilylle (jokiveden lämpötila >20 astetta).

*****

Takaisin nykyhetkeen. Töissä oli tällä viikolla lievästi sanottuna kiire (vähemmän lievästi sanottuna älytön hässäkkä), joten muuttopanikointi on jäänyt vähän taka-alalle. Kiirehän on sinänsä erittäin tervetullutta hiljaisempien aikojen jälkeen, mutta olen ollut tällä viikolla aika naatti, koska en ole osannut nukkua. Katseltiin yksi ilta Kansas Cityn lähialueen asuntovalikoimia, joten seuraavana yönä näin sitten painajaisia kauheista asuntoloukuista, niinä muutamina tunteina kun nukuin. Muuten olen ollut töissä, unissanikin. Tänä viikonloppuna olisi tarkoitus saada työasiat pois mielestä, kun niille en yöllä (tai viikonloppuna) mahda kuitenkaan yhtään mitään.

Se piti vielä sanoa, että kysymyksiä ynnä muita blogin mielenkiintoisuutta edistävia juttuja otetaan mielellään vastaan esim. kommenttiboksiin. Väsynyt pää kirjoittaa näin väsyneitä merkintöjä ilman apua. :)