Jälleennäkemiseen ja uuden elämän alkuun oli enää alle kuukausi. Menneisyyden estehyppelyä tuli kelattua mielessä kerran jos toisenkin, ennen kuin Helsinki-Vantaan liukuovet lopulta aukesivat. Tulevaisuus jännitti, mutta ei pelottanut.
Näin jälkikäteenkin ajateltuna Scottyn Suomeen muutto oli paras mahdollinen ratkaisu yhdessäololle. Scotty sai maisterintutkinnon lisäksi paljon uusia kokemuksia, ja kyllähän se matkailu ja etenkin toisessa maassa asuminen avartaa. Minä sain miehen, joka ymmärtää Suomea (ei kuitenkaan oikein suomea...) ja suomalaisuutta paljon paremmin, kuin ilman siellä asumista olisi koskaan voinut. Perheeni ehti tutustua häneen hyvin, ja kun oli minun vuoroni muuttaa elämäni toiselle mantereelle, he tiesivät, minkälaisen rentun mukaan olin lähdössä.
Enpä vaihtoon lähtiessä arvannut, millainen elämänmittainen ja -makuinen seikkailu siitä seuraisi.
Enpä vaihtoon lähtiessä arvannut, millainen elämänmittainen ja -makuinen seikkailu siitä seuraisi.
Onnea on... |
Vanhaan blogiin itketyt ja nauretut kaukosuhdemuistot on nyt kaluttu loppuun, mutta ylä- ja alamäkiä reippaasti sisältänyt taivalhan ei tietenkään päättynyt siihen, kun jälleennäkemiseen oli 27 päivää. Lisälukemista löytyy tästä osoitteesta, alkaen tästä merkinnästä, jossa Lumi-kissan Atlantin ylitys varmistui ja menneisyyden ote alkoi hellittää. Aiempi historia on tuttuun tapaan tallessa täällä.
Maanantai 21.7.2008 klo 06:34
Toivo on täällä, Kauko saa mennä
On jo melko aikuinen olo. Ihan hyvin näin 24-vuotiaalle. Ostin viime viikolla auton, ihka ensimmäisen autoni, ja kävin katsomassa ihanaa tulevaa kotiamme. Ai että, tästä tämä lähtee. Enää 30 päivää siihen, kun S tulee tänne. Alle kuukausi!
Huomasin tuossa asioiden järjestyttyä ja varmistuttua, että oli yllättäen jotenkin haikea olo siitä, että tämä kaukosuhde päättyy. Onhan siinä ollut oma viehätyksensä; toisen luo matkustamisessa ja kaiken ilon irtiottamisessa niistä muutamista päivistä tai viikoista, jotka saa viettää yhdessä. Ja siinä hetkellä, kun pääsee taas halaamaan piiiiitkän tauon jälkeen. Yhtään ei kylläkään tule ikävä yksinäistä matkustamista ja sitä hyvästelyn suurta tuskaa. Tai sen jälkeistä yksinoloa ja ikävää. Että eiköhän tästä Kaukosta luopumisesta jotenkin pääse yli. You win some, you lose some. But mostly win some. Tuskin tuo reissuamisen loppuminen harmittaa paljoakaan, kun aamulla herää toisen vierestä. Joka päivä, arkena ja juhlana.
Hurjaa, miten asiat järjesty(i)vät näinkin nopeasti. Vastahan siitä on alle vuosi, kun saatiin olla ihan virallisesti ja julkisesti yhdessä. Nyt ollaan muuttamassa yhteen ja aloittamassa yhteistä elämää. Silti näköjään käytän luokitteluna "Parisuhteellista/-suhteetonta"-kategoriaa. Eiköhän tuon suhteettomuuden voisi jo poistaa tuosta. Aika varmalla pohjalla sitä kuitenkin ollaan näiden kaikkien vaiheiden jälkeen.
Yhteinen ystävämme kyseli eilen tulevaisuudensuunnitelmistamme (sen jälkeen kun oli laulanut S:n kanssa äidilleni Happy Birthdayn). Lähinnä häntä huolestutti, pitääkö hänen tulla Suomeen, kun mennään naimisiin. S:n kaveri- ja perhepiirissä kuhistaan siitä, onko S nyt oikeasti löytänyt "sen oikean" ja soivatko hääkellot piankin. Vähän huvittaakin tuo vouhottaminen. Meillähän ei ole nyt kiire yhtään mihinkään. Tai no, tuohon elokuun 20. päivään voisi jonkinmoisen pikakelauksen suorittaa.
Niin, ei minulla ole oikeasti mitään järkevää kirjoitettavaa. Voisin toki kirjoittaa ihan loputtomasti siitä, miten vieläkin jaksan välillä ällistellä sitä, mistä ja miten tähän on tultu. On vain vissiin tullut avauduttua siitä jo ihan pari kertaa.
Sillä tavalla tiivistetysti voisin sanoa, että nyt olen melkeinpä pelkkää hymyä, kun joskus, esimerkiksi puolitoista vuotta sitten, tilanne oli ihan päinvastainen. Nyt olen toiveikkaampi kuin koskaan, taannoin toivosta ei ollut tietoakaan. Niin, että näin on hyvä. Ja nyt tätä arvostaa ehkä hippusen enemmän kuin ilman vastoinkäymisiä olisi osannut.
30 päivää!
Torstai 24.7.2008 klo 15:30
27
S pakkaili eilen tavaroitaan varastoitavaksi parin vuoden ajaksi. Se oli jotenkin taas ihan mielettömän hyväntuulinen. Ensin se sanoi, ties kuinka monetta kertaa, miten sillä on ikävä Suomen tuoksua (your guess is as good as mine...), ja miten se odottaa tänne pääsyä. Sitten se kysyi, tarvitaanko me kirjahyllyä, kun me mennään takaisin Keskilänteen. Lopuksi, ennen kuin menin nukkumaan, se katseli minua vähän aikaa ja sanoi: "You know, I would fly over there right now if I could." Olisihan se kohtalaisen kivaa, mutta eiköhän me jakseta nyt odottaa vielä nämä vajaat neljä viikkoa (!) yhteisen arjen alkamista.
Jännä kyllä, mutten mitenkään hirveästi jännitä sitä, miten yhteiselo lähtee sujumaan. En oikeastaan ollenkaan. Tunnetaan toisemme jo niin hyvin, että mitään suuria yllätyksiä tuskin tulee. Ollaanhan me vietetty aikaa saman katon allakin jo yllättävän paljon, kun laskee yhteen näitä kahdesta viiteen viikkoon kestäneitä reissuja. Ja kun ottaa laskuihin mukaan vielä sen, kun "vain hengailtiin" pari kuukautta Emporiassa vuoden 2006 syksyllä, niin yhteisiä vuorokausia tulee jo aika monta.
Vaikka tokihan tämä yhdessä asuminen tulee olemaan ihan erilaista kuin esimerkiksi viisi S:n nurkissa pyörittyä viikkoa. Se muuttaa asoita paljon, ettei tarvitse laskea päiviä tai ottaa paineita yhteisen ajan haaskauksesta. Asutaan molemmat samassa paikassa, eikä kumpikaan ole toisen vieras.
Se ei kuitenkaan toivottavasti tule muuttumaan, ettei haluta haaskata yhteistä aikaa, vaikka sitä kohta onkin lähes rajattomasti. Riidat sovitaan nopeasti ja nukkumaan mennään sovussa. Jos tässä on jotain oppinut, niin se on se, että toisen seura ei ole mikään itsestäänselvyys. Sen kun jaksaisi muistaa vielä myöhemminkin, kun tämä suhteen kaukovaihe on vain kaukainen muisto. Toisen arvostus on todella tärkeää, asuipa toinen saman katon alla, naapurissa tai vaikka tuolla valtameren takana.
Niin, että jos alan valittaa turhanpäiväisistä asioista, niin voi antaa satikutia. Kasvotusten tai täällä netin ihmeellisessä maailmassa. Ihan luvan kanssa.