Nyhjäisy tyhjästä

Elämä on näköjään palautunut taas normiurilleen, kun ei ole tännekään mitään asiaa. Viikot menevät toisaalta paikoillaan möllöttäessä, toisaalta paikasta toiseen (kirjaimellisestikin) juoksemisessa. Tuntuu, että mitään ei oikein tapahdu, mutta eipä tässä ole kyllä ehtinyt paljon laiskotellakaan. Omituinen yhtälö.

Tänään piti olla ensimmäinen koti-ilta tällä viikolla, mutta hups, pitääkin lähteä metsästämään mekkoa morsiusneitohommiin, joten se siitä. Ehkä huomenna. Kalenteri alkaa taas täyttyä kuin kesän alussa konsanaan. On synttäreitä, polttareita, vähän urheilua, penkki- ja ihkaoikeaa, ehkä float tripiäkin. Lapsuudenystävän vierailua. Häitä. Vähän himottaisi käydä katsomassa formuloitakin Teksasissa, mutta voi olla jo hankalampi toteutettava, vaikka sanoin kyllä miehelle, että tässähän olisi hyvä sauma kuitata aikoinaan tekemättä jäänyt häämatka. Romanttista.

Ja sitten kohta on jo joulu. Mihin nämä kuukaudet oikein hupenevat? Lapsikin kasvaa ja kehittyy niin hurjaa vauhtia, ettei perässä pysy. On vielä pieni, mutta silti niin iso. Ja silti niin pieni. Neidin kanssa voi neuvotella, erittäin vaihtelevin tuloksin, jutella, vitsailla. Ja tapella. Pahin no-no-no-no-vaihe sormenheilutuksineen taitaa olla ohi, ja vastaukseksi kysymykseen saattaa joskus saada jopa okein. Tai höpöhöpön.

Lapsen lääkäri totesi yksivuotistarkastuksen yhteydessä, että toinen vuosi on yleensä vaikeampi kuin ensimmäinen. Olisi varmaan voinut sanoa samaa kolmannesta vuodesta tässä taannoisella lääkärireissulla. Haasteet muuttavat muotoaan ja vaikeusastettaan. Vaikka joskus keskellä yötä (erittäin harvoin) karjuvan vauvan kanssa ajattelikin, että hölmöläinen sitä oli, kun kuvitteli pystyvänsä tähän, niin taaperon kanssa on päästy hiustenrepimisen (omien) kanssa ihan uusiin sfääreihin. Pitäisi osata olla johdonmukainen, järjestelmällinen ja kärsivällinen vanhempi, ja se on tämmöiselle toopertille joskus vähän hankalaa.

No, onneksi lapsi opettaa äitiään edelleenkin, vähintään yhtä paljon kuin äiti lastaan. Eiköhän meistä kummastakin vielä ihan yhteiskuntakelpoisia tule.

Kylläpäs punainen lanka meni melkoiseen solmuun.

(Rikas) mies jos oisin

Joskus olisi helpompaa olla mies.

Sain kutsun bridal shower -kutsuille. Sinne pitäisi luonnollisesti viedä lahja, ja koska minulla on suuri kunnia olla syyskuisissa häissä morsiusneitona (-rouvana?), haluaisin, että lahja olisi jollakin tavalla erityinen. Olen rapsutellut päätä asian tiimoilta niin paljon, että ohimoilla paistaa pälvikalju. Silmät ovat kipeät koko Internetin lukemisesta hyvin vinkkien toivossa. Aloittamani itse tehdyt lahjat ovat joko roskissa, tai minun tai lapsen puoliksi purkamia.

Scotty oli koko viime viikonlopun sulhasen polttareissa ja vei mukanaan kaljapönikän.

Miehet ovat - ja sanon tämän mitä suurimmalla rakkaudella ja hyvällä tahdolla (ja hienoisella kateudella)  - yksinkertaisesti yksinkertaisempia. Elämä on simppelimpää. Ei tarvitse pahemmin miettiä, mitä hienoihin juhliin laittaa päälle. Kukaan ei arvostele, jos et ole leiponut vieraille pullaa. Tai siivonnut taloa lattiasta kattoon kolmeen kertaa. Ei tule sanomista, jos et lähetä joulukortteja tai paketoi lahjoja vähintään neljää eri pakettinarua käyttäen. Ja glitteriä päälle. Lapsen saamisen jälkeen ei tarvitse kohotella kuntoaan ja tiputella kilojaan entiselle tasolle seuraavan kymmenen vuoden ajan, paitsi jos on kehittänyt itselleen kaljasympatiamahan.

Se vain taitaa olla niin, että miehet eivät odota toisiltaan turhaa hienostelua ja ääretöntä uhrautumista ja omistautumista. Näyttämistä. Riittää, että olet läsnä, ja sitten vaihdetaan pikaiset bro hugit. Pari muksautusta nyrkillä selkään, ja se on siinä. Joidenkin erinomaisten naisten mielestä taas olet huono vaimo/äiti/ihminen, jos lattialla on vähän (paljon) koirankarvoja ja lelut ovat hujanhajan taas, vaikka ihan juuri muka keräsit ne pois. Kodista heijastuu naisen edesottamukset (tai -ottamattomuudet).

Vai onkohan se sittenkin niin, että olen ihan itse omassa pienessä mielessäni asettanut muiden naisten odotukset itseäni kohtaan näin korkealle? Ihanko oikeasti joku ajattelisi, että olen huono äiti, jos lattialla on pari (kymmentä) Legoa? Tai että olen kelvoton vaimo, jos annan miehen lähteä töihin silittämättömässä paidassa? Varmaan jonkun mielestä, mutta tuskin kaikkien. Tulevien pirskeiden morsiankin olisi varmasti täysin tyytyväinen kaljatonkkaan, paketoituna tai ei, enkä minäkään käy muiden kotona pyyhkimässä sormella hyllynpäällisiä pölyjen toivossa/pelossa.

Ei, ei olisi helpompaa olla mies - olisi helpompaa ottaa heistä mallia. 

Joissakin asioissa.

Pssst. Hahaa, kaveri soitti justiinsa. On tulossa puolen tunnin päästä käymään. Pitääpä vähän siivota. Jos vaikka vain kerran. Lattiasta kattoon.

Nico Nico Nico Rosberg

Tulevana viikonlopuna Saksassa ajettavaan F1-mittelöön valmistautuva savolaisen Keken poika Nico Rosberg oli mennyt sitten möläyttämään, että on nollaprosenttisesti suomalainen. Siis vaikka on puoliksi suomalainen! Kiittämätön pikkunilkki! Passi pois! Toivottavasti ei voita maailmanmestaruutta!

Todellisuudessahan Iltalehti oli tehnyt kärpäsestä otsikkohärkäsen, sillä Nico oli sanonut olevansa sataprosenttisesti saksalainen tallikaveriaan näpäyttääkseen. Suomesta tai suomalaisuudestaan ei ollut sanonut sanaakaan. Silti törmäsin moneen ja taas moneen keskusteluun siitä, miten surullista on, että Nico ei osaa suomea, eikä pidä itseään suomalaisena, vaikka kantaa kahden maan passia. Eihän se nyt käy laatuunsa! Varsinkin useat ulkosuomalaiset, itsekin kahden maan kansalaisia kasvattavat, olivat hyvinkin kärkkäästi sitä mieltä, että Nicolle olisi pitänyt pienestä pitäen opettaa (saksan, englannin, italian ja ranskan lisäksi) itsepäisesti suomea ja iskostaa suomalaisuutta kalloon.

Koska niin nyt vain kuuluu tehdä.

Meillä kasvaa kaksikielinen lapsi. Minusta olisi outoa, jos lapseni (toinen) äidinkieli ei olisi äidin kieli. Jos minä en voisi puhua tunnekieltäni omalle jälkikasvulleni. Selvää on silti, että jossain vaiheessa englannista tulee vahvempi, ja tiedättekö, minusta se on ihan ok. Olisihan se upeetamahtavaa, jos suomi ja englanti olisivat yhtä vahvoja, aina ja ikuisesti, mutta realistista tai edes kovin käytännöllistä se ei ole, ellei sitten jostain syystä paluumuuteta Suomeen ja suomenkieliseen ympäristöön.

Minun tehtävänäni on tarjota lapselle eväät olla niin suomalainen, kuin hän suinkin tahtoo olla. Tehtävänäni ei kuitenkaan ole muovata hänen identiteettiään oman mieleni ja Suomi-kaihoni mukaan. Paitsi jääkiekon MM-kisojen aikaan.

Tässäkin taitaa päteä vanha viidakon sananlasku - jokainen taaplatkoon tyylillään. Meillä on tehty tällainen ratkaisu, Rosbergeillä toinen. Meidänkin perheessä saattaisi suomen asema olla hieman erilainen, jos olisin vuosia Monacossa veroja kiertänyt asunut, kiireinen formulakuski enkä kotiäiti.

Sinivalkopunaisten lasien läpi

Minulle esitettiin taannoin toivomus, että kirjoittaisin nykyisen kotimaan positiivisista puolista, koska on harmittavan tavallista, että me suomalaiset katsomme jenkkejä vähän nenänvartta pitkin.

Kyllähän minuakin välillä kyrp ärsyttää. Juuri viikonloppuna oli puhetta, miten appiukon lapsuudessa oli päässyt raitiovaunulla kätevästi lähikaupungeista Kansas Cityyn, ja nyt vanhat streetcar-radat ovat lenkkipolkuina tai hautautuneet ikuisiksi ajoiksi betoniviidakon syövereihin. Monessa (suur)kaupungissa on ihan sama tilanne. Ilman autoa olet kädetön.

Voisin jatkaa motkotuslistaa, mutta se ei taida sopia kirjoituksen henkeen. Kuitenkin koen, että minulla on jonkinlainen oikeus naputtaa, koska elän ja asun tässä kulttuurissa. Joka päivä. Mielipiteeni eivät perustu serkunkumminkaiman 90-luvulla pieleen menneeseen New Yorkin -lomaan tai skandaalinhakuisiin Ilta-Pulun artikkeleihin. Totta kai kaikilla on oikeus mielipiteeseen, olipa sen pohja missä tahansa, mutta sitä minä en purematta niele, kun koko kansakunnalle näytetään perberiä sen takia, että joku amerikkalainen ei osannut kerran kertoa Liisa-Petterille, missä Suomi sijaitsee, ja sylkäistään vielä päälle, koska George Bush.

Vaan onhan se niinkin, että jos vain muistaa pitää mielensä ja silmänsä avoimena, täällä törmää vähän väkisinkin niihin hyviin puoliinkin, ärsytysten vastapainoksi. Ne painavat vaakakupissa paljon enemmän - en kai muuten täällä olisikaan.

Mitä siis rakastan?

Rakastan sitä, että uskallan nykyisin käyttää sanaa rakastan. Olen pohjiltani juro suomalainen, mutta avoimet ja anteliaasti kehuja jakelevat (keskiläntiset) amerikkalaiset ovat tartuttaneet pirteämmän tavan katsoa ja kuvailla ympäröivää maailmaa. Miksi en voisi rakastaa kaunista kesäpäivää tai hot wingsejä? Mitä pahaa siinä on, että puolisolle sanotaan love you puhelun lopuksi moikkamoin sijaan? Ei se käyttämällä mitenkään kulu tai himmene, se rakkaus. Jos sana alkaakin tuntua jostain syystä haalealta, niin voihan sitä sitten tokaista vaikka, että I f*cking love it, jos oikein haluaa räjähtävää rakkauttaan korostaa. Ekspletiivin voi varmaan myös korvata jollain miedommalla ilmauksella.

Loputtomasti näkemistä

Melkein Euroopan kokoiseen maahan mahtuu kaikenlaista. On tasankoja ja vuoria, on rantaviivaa ja peltoa, on suuria kaupunkeja ja lähes koskemattomia maisemia. Olen valitettavasti nähnyt aivan mitättömän murto-osan tästä vastakohtien ja joskus ääripäidenkin maasta, mutta se, mitä olen nähnyt, on ollut välillä henkeäsalpaavaa. Jo pelkissä kansallispuistoissa (ja niiden välillä kulkemisessa) saisi kulumaan hetken jos toisenkin.

Kaunis Colorado.

Tämmöiselle puoliammattilaiselle penkkiurheilijalle löytyy, kaupungista riippuen, tuttuja lajeja (jääkiekko, jalkapallo, koripallo) ja paikallisia suuruuksia (football, baseball). Huipputasoisena. Jos maksaa kaapelipaketista itsensä kipeäksi, niin kotisohvalta voi tuijottaa jopa kilpakalastusta. Amerikkalaiset ovat urheiluhullua kansaa, ja se näkyy katukuvassa t-paidoissa ja lippiksissä.

Arrowhead Stadium, Kansas City Chiefsin koti. Sen 76 416 penkkiä täyttyvät lähes poikkeuksetta jokaisessa pelissä.

Palvelukulttuuri ja tipit

Kyllä, olen oppinut pitämään pöydässä ramppaavista tarjoilijoista, jotka huolehtivat, että lasin pohja ei pääse näkymään, tai ettet istu tyhjänpanttina pöydässä odottelemassa vesilasia/jälkkärimenua/laskua. Sen myötä olen myös alkanut arvostaa tippaamista. Palvelualoilla moni ei saa edes minimipalkkaa (tai siis saa, alan omaa miniä minimipalkkaa), vaan suurin osa tienesteistä kertyy hyvän palvelun perusteella saadusta juomarahasta. 15-20% laskun loppusummasta on suositus, jos palvelu miellytti. Se kannattaa pitää mielessä, kun katsoo ruokalistojen hintoja.

Small talk

Tämä menee vähän samaan sarjaan tuon ihan ensimmäisen kohdan kanssa, mutta small talk on meille jäyhille Pohjolan kasvateille sen verran erikoinen asia, että tämä ansaitsee oman alaotsikkonsa. Moni ei pidä siitä, että kassalla kysytään, how are you? (mitä kuuluu, miten voit). "Mitä hittoa se sille kuuluu? Ei sitä edes oikeasti kiinnosta!"

Ei kiinnostakaan. Ei hän halua kuulla, miten kantapäässäsi on mätää puskeva rakko ja se haittaa kävelyä. Tai jos sinua ummettaa. How are you? on tervehdys, mahdollinen keskustelunavaus, johon on kohteliasta vastata esimerkiksi sanomalla (kieliopillisesti väärin) good, how about yourself?. Kaverit kysyvät monesti soittaessa, mitä olit tekemässä ja mitä kuuluu, ennen kuin siirtyvät varsinaiseen asiaan. Minusta tämä on kiva tapa. Ystävällinen rupattelu on mukavaa, tapahtuipa se sitten kassalla, jonossa, hammaslääkärissä (no se on oikeasti vähän hankalaa...) tai kaapeliasentajan kanssa. Mutta minäpä olenkin aina ollut vähän räpätäti.

Minulla kesti muuten kauan oppia vastaamaan what's up? -kysymykseen luonnollisesti.

Vastakohtaisuus (tiettyyn pisteeseen saakka)

USA:ssa on valtavia, siis valtavia, korporaatioita ja ketjuja, jotka toisaalta työllistävät paljon ihmisiä, mutta toisaalta uhkaavat pienempien yritysten toimintaa. Täällä on silti monta kertaa enemmän pieniä erityiskauppoja, perheravintoloita ja pienpanimoita kuin Suomessa, jossa ei ole Walmartia viemässä asiakkaita tai Mäkkäriä ihan joka kulmalla. On mahtavaa, että jokaiselle on jotakin - fiilistelijöille etnisiä pikkukuppiloita ja kiireisille businessihmiselle pikaruokalan drive through, josta saa kahvikupin nopeasti, kädet täynnä lapsia olevalle äidille on jättimarketti, josta saa vaipat, lääkkeet, viinat maidot ja lelut yhdellä pysähdyksellä, ja pienoisjunia harrastavalle löytyy alan erikoiskauppa, joka ei myy mitään muuta kuin junatarvikkeita.

Scotty

Joskus yön myöhäisinä tunteina, viimeisten hitaiden jo soidessa, minulta on kysytty useampaan kertaan, enemmän ja vähemmän nätisti, eikö suomalainen mies kelvannut. Ei kelvannut, koska satuin löytämään itselleni jo ihannekumppanin pienestä kansasilaisesta yliopistokaupungista eräänä maanantai-iltana. Baarista, öh. Mies on amerikkalainen, kyllä, mutta en tiedä, paljonko kansalaisuudella on meidän yhteensopivuuden kanssa tekemistä. Hän varmaan puhuu ja pussaa enemmän kuin stereotyyppinen suomalainen äijänköriläs, mutta eivät kaikki suomalaisetkaan ole samasta muotista valettuja. Ei siis ollut kyse siitä, etteikö suomalainen mies olisi kelvannut, tai että olisin hakemalla hakenut itselleni amerikkalaista puolisoa. Näin vain kävi.

Amerikkalainen hän kuitenkin on, sitä ei käy kieltäminen, ja jos ruvetaan listaamaan Yhdysvaltojen parhaita puolia, niin Scotty kuuluu ehdottomasti mukaan. Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä. Ilman häntä en tänne olisi muuttanut, ja pitkälti hänen ansiostaan tästä maasta on tullut koti. Koti on siellä, missä sydän on. 

Menipäs lällyksi. Ei nyt liian amerikkalaiseksi heittäydytä, jokin roti tässä hommassa olla pitää.

Taaperon kanssa matkustamisesta

Ajoitimme Suomen-reissun niin, että lapsi sai matkustaa vielä sylissä, koska oli nippanappa (pari päivää) alle kaksivuotias vielä paluumatkallakin. Lippuja varatessa nelinumeroisen dollarisumman säästäminen tuntui oikein hyvältä ajatukselta (sylilapsen lippu kansainvälisillä lennoilla on yleensä 10% aikuisen lentolipun hinnasta), mutta matkan lähestyessä tuskanhikikarpalot alkoivat kihota ohimoille. Ihanko tosissaan me ajateltiin, että saadaan pidettyä vinkuravänkyrä sylissä semityytyväisenä yhtäjaksoisen yhdeksän tunnin lennon ajan?

Koska haastetta ei ollut vielä tarpeeksi, niin koko perhe sairastui johonkin päänsisuksen paksuksi mönjäksi muuttavaan tautiin juuri ennen matkaa. Vaikka oma olo oli lähtöaamuna kuin karhupumpulla puolivillaisesti pahoinpidellyllä, mutta silti sitkeästi tukkoisella viemärillä (siltä varmaan näytinkin), niin enemmän tietysti huoletti pienen potilaan jaksaminen. Me isot matkustettiin aika reippaasti lääkittyinä, mutta lasta ei uskallettu hurjemmin doupata. Varsinkin paineenvaihtelu jänskätti. Ettei vain sattuisi korviin.

Pieni sissi ei ollut nousuista ja laskuista kuitenkaan moksiskaan. Itse asiassa Chicago-Helsinki-lennolla ne olivat ainoat hetket, kun lapsi nukkui. Nukahti, kun kone nytkähti portilta liikkeelle, ei välittänyt kuulutuksista ("Lentokorkeutemme on 35 tuhatjalkaa..."), mutta lentoemännän juomakyselykailotus herätti, eikä uni enää sitten tullutkaan. Paitsi tietysti juuri ennen Helsinkiin laskeutumista. Siinä välissä valvoi sen kahdeksan tuntia, ja vanhempien mielikuvitus ja kärsivällisyys olivat koetuksella.

Juuri Chicagosta nousseet.

Oltiin aloiteltu kotona vaipoista ja tutista vieroittuminen, mutta lennoilla ei viitsitty edes yrittää. Lapsi sai katsoa Frozenia ja Super WHY!:ta daddyn puhelimesta, napostella rusinoita ja kuivattuja omenoita (ja vähän suolakeksejäkin) vähän väliä, ja kirjojakin luettiin melkoinen määrä. Kotona vain uniapuna ollut tuti sai olla suussa nousuissa ja laskuissa, koska toivottiin siitä apua paineensäätelyyn. Kaikki cheatit olivat käytössä, eikä edes hävetä ollenkaan.

Yllättävän hyvin meidän lennot lopulta menivätkin (vai onkohan tässäkin havaittavissa sama ilmiö kuin synnytyksen jälkeen - kipu unohtuu). Helsinki-Vantaalta piti kuitenkin vielä ajella Lapinlahdelle, ja lapsi teki heti alkuunsa selväksi, että oli ALL DONE ALL DONE ALL DONE!!!!!. Nukkui välillä, mutta heräsi aina valittamaan turhautumistaan ja väsymystään. Onneksi mummon ja ukin luona karjukaulasta kuoriutui heti kättelyssä oma iloinen itsensä, ja äidin vanhassa huoneessa nukkuminenkin vaikutti mieluisalta, koska lapsi halusi oma-aloitteisesti mennä night-night kahdeksan aikaan illalla.

Rytmiä haettiin muutama päivä, mutta uniongelmat alkoivat oikeastaan vasta loman loppupuolella, kun napero keksi, että matkasängystä pääsee kätevästi kiipeämällä pois. Vips vain. Käytiin melkoinen tahtojentaistelu, kun yritettiin saada marakatti pysymään aitauksessaan.

Unikavereina Elmo, Daddy- ja Mummo-ankat sekä "sisasörs" (dinosaurus).

Oli mahtavaa huomata, miten enimmäkseen Skypessä ylläpidetyt suhteet toimivat livenäkin. Mummon syli kelpasi heti lentokentällä, ja ensimmäisenä yönä sängystä kuului mummo, ukki, danstars (downstairs, alakertaan). Tiesi siis tasan tarkkaan, missä oltiin. Matkan aikana myös alkuun vähän ujostuttaneet Asörs- ja Duufus-enot ja isoukki tulivat sen verran tutuksi, että heitä uskalsi halata ja pussata.

Savusaunan lisäksi kylvettiin kielen puolellakin. Tirppa imi itseensä jatkuvasti sanoja, ja lauseitakin rupesi tippumaan kuin räntää juhannusviikolla. Kertoipa lapsi meille eräänä aurinkoisena aamuna eräällä vaasalaisella leirintäalueella erään pitkäksi venähtäneen yön jälkeen traagista tarinaa siitä, miten lokki oli yrittänyt varastaa jäähtymässä olleen makkaran. Tipu, makka minu, ou nou! Oli ollut sen verran järkyttävä kokemus, että muistaa sen vieläkin. Makka oli kuulemma poppa.

Ukin kanssa menossa makkaranpaistoon.

Lapsen kieli oli ja on melkoista finglishiä. I want to piita (piirtää). Äiti, mo-mo (more) maito. Äiti, lissää milk. Neiti osaa laskea englanniksi yhdestä kymmeneen (wan, tuu, fii, foo, faiv, siks, seten, eit, nain, ten) ja suomeksi kahdesta kuuteen. Monille asioille lapsella on olemassa nimi molemmilla kielillä, ja on pikkuhiljaa alkanut tehdä eroa suomen ja englannin välillä. Daddylleen sanoo hand, kun haluaa pitää kädestä kiinni, ja minulle sanoo käsi. Välillä daddy taas katsoo minua kysyvänä, kun lapsi haluaa esimerkiksi sykkyyn (syliin). Joillekin jutuille on vain yksi sana, eikä daddy aina ymmärrä.

Suomen peruja on ehdottomasti sauna, joita kaikki pienemmät rakennukset lapsen mielestä ovat. Illalla haluaa myöskin bathin (kylpy) sijaan saunaan. Ehkä vielä joku kaunis päivä!

Kotimatka sujui paremmin, kuin uskallettiin edes odottaa. Ajomatkalla lentokentälle ei kukaan saanut itkupotkuraivareita, Helsinki-Chicago-lennolla neiti nukkui niin hyvän tovin, että sänkynä toimineen äidin selkä ja jalat olivat kuin epiduraalin jäljiltä. Paitsi ei kivuttomat. O'Harella meinasi vähän mennä hermot, kun ei annettu juosta holtittomasti ympäriinsä, mutta lyhyellä lennolla Chicagosta Kansas Cityyn oli taas kanttuvei. Ei pöllömpää, mutta toisaalta olen kyllä salaa vähän onnellinen, että seuraavalla kerralla on pakko ostaa lapselle oma istumapaikka, eikä sisäinen kitupiikki pääse pomottelemaan.

Matkalla täydellisyyteen hiottu kiipeilytaito oli käytössä kotonakin heti ensimmäisenä aamuna, kun lapsi ilmestyi meidän sängyn viereen aamuviiden jälkeen ja ilmoitti pirteästi morning. Pinnasänky vaihtui lennosta (pun intended) iso(mma)n tytön sänkyyn, ja kun ottaa huomioon, että tässä ollaan samalla toivuttu jet lagista, niin muutos on mennyt todella hyvin. Kopkopkop.

 Meidän kaksivuotias kahden maan kansalainen.

Erään ulkosuomalaisen loma

Likaisesta lentokoneenikkunasta pilkottanut tiistaiaamuinen pääkaupunki ei aiheuttanut kummempia väristyksiä. Ajatus puutuneen takamuksen nostamisesta penkistä ja jäykistyneen polven verryttelystä lämmitti enemmän kuin hyinen Helsinki. Odotin toki kovasti lentokentän aulassa tapahtuvaa jälleennäkemistä (iso)vanhempien kanssa, mutta Suomi itsessään ei saanut väsynyttä ja edelleen kipeää ulkosuomalaista paluumatkustajaa hyperventiloimaan.

Lämpimiä vastaanottohalauksia (ja -Turkinpippureita) tarvittiin, sillä automatkan alkupuolella satoi räntää. Räntää. Tiskirättien väistyttyäkin kaikilla vastaantulijoilla oli ajovalot päällä. Kuortin ABC:llä suoritetulla varikkopysähdyksellä tuli ikävä amerikkalaista palvelukulttuuria, kun tarjoilijatar nakkeli niskojaan ja ranskalaisia pitkin pöytää. Olikos se niin, että ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella?

Ensimmäisenä yönä koko Atlantin ylittänyt porukka heräsi ihmettelemään valoisuutta, pimennysverhoista huolimatta. Aikaero, tukkoinen nenä, raastava yskä ja maapallon pokkaus aurinkoa kohti piti meidät hereillä hyvän tovin. Onneksi Netflix-tili toimi Suomessakin.

Keskiviikkona piti hoitaa passin uusiminen alta pois, ja se kävikin erittäin kivuttomasti. Pääsin palveltavaksi reippaasti ennen varattua aikaa, ja koko homma oli paketissa muutamassa minuutissa. Amerikkalaiseen byrokratiaan ja siihen liittyvään papereidenpyörittelyyn jo valitettavasti tottuneena oli ihanan virkistävää, kun ei tarvinnut täyttää yhtään lomaketta, vaan tiedot tulivat suoraan maistraatin tietokannasta. Se on tätä nykyaikaa, katsokaas amerikkalaiset.

Torstaina alkoi juhannushulinat. Tai paremminkin antihulinat. Mökillä ei tarvinnut hötkyillä mihinkään. Ilma oli kuin morsian - jos morsian siis on kuivakka ja frigidi, mutta kuitenkin äärettömän kaunis ämmä. Varsinkin iltaisin piti hautautua vilttikasan alle ja öisillä huussireissulla kannatti vähän varoa, ettei liukastu kuuraan. Morsmaikku oli kuitenkin siedettävää seuraa, kun väänsi asenneruuvin samalle taajuudelle Radio Rockin kanssa.

Savusauna, tuo kiireisen ihmisen ihannekylpylä.

Rosvopaistia. Pikaruokaa.

"Fii foo faiv siks kukkas!"

Juhannuksen jälkeen alkoi kaikki tuntua taas kotoisalta. En unohtanut punnita vihanneksia kertaakaan, ja pussinkin muistin kassalla ostaa, jos sellaista ei ollut jo valmiiksi mukana. Oli mahtavaa pystyä maksamaan ostoksensa käteisellä ja tasarahalla, koska hyllyssä ilmoitettuun hintaan ei tarvinnut enää ruveta lisäilemään verohiluja.

Olin ehkä vähän unohtanut, mitä kaikkea kaipasinkaan. Ja kuinka paljon.

Ei jääty juhannuskokkoon makaamaan, vaan karavaani starttasi heti maanantaina kohti rannikkoa. Ihmettelin (hyvällä tavalla hei) Turkua ja fiilistelin Vaasaa. Muutamaan päivään sisältyi paljon hyviä ystäviä, uusia nähtävyyksiä, tuttuja juttuja ja Wasa by Nightless Night. Vain Pullon muuttuminen teinidiskoksi harmitti. Eivät suostuneet soittamaan edes Bon Jovia tai Kaija Koota, kuten silloin vanhoina hyvinä aikoina.

Linnanneito, joka myöhemmin heittäytyi kivilattialle nuijasotimaan. Kaikui pikkuisen.

Raippaluodon silta.

Perheen ja ystävien kanssa suomeksi (savoksi) jutellessa ja siinä sivussa puolivillaisesti juttuja englanniksi kääntäessä tajusin, että mies ei ehkä koskaan voi tuntea minua ihan kokonaan. Ilmaisen itseäni suomeksi paremmin, enemmän, syvemmin, aidommin. Huumorikin on hieman erilaista, ja sitä jos mitä on hankala kääntää. Minä olen kyllä minä, molemmilla kielillä, ja tuo puolisko tuntee minut varmasti paremmin kuin kukaan muu, mutta on olemassa pieni osa persoonaa, joka jää hieman hämärän peittoon, vaikka palkkaisin maailman parhaan simultaanitulkin jokaiselle Suomen-lomalle. Hän ei ehkä koskaan täysin ymmärrä sydämessä asuvaa sisua.

Viimeisenä iltana, klo 21:01, kun kaupat olivat jo lukinneet ovensa, rupesi yllättäen tekemään mieli jopa Atrian jauhalihapizzaa (yäk sentään, Saarioista sen olla pitää). Reilussa kahdessa viikossa tuli herkuteltua niin paljon, että ähky kestää vähintään jouluun asti, mutta silti paljon jäi maistamatta ja haistamatta. Iittalat ja Marimekot jäivät tälläkin kertaa kauppaan, mutta aineettomia tuliaisia on siitäkin edestä. Muistoja.

Oli siellä matkalaukussa kyllä 22,9 kg:n edestä ihan rehellistä tavaraakin.