Pottu

Muistatteko, kun joskus taannoin tein 100 faktan haastetta? Muistatteko, että pääsin 99 faktaan asti, mutta sadas jäi kertomatta? No tässä tulee, fakta #100:

Pottu/Spud rv 20+6.

Nyt kun ollaan päästy nippanappa puolenvälin yli, niin tuntuu tarpeeksi turvalliselta kertoa tästä koko maailmalle (koska koko maailmahan tätä blogia todellakin lukee...). Meille tulee siis kesällä perheenlisäystä, tällä kertaa vähempikarvaista lajia (toivottavasti!) kuin ennen. Käytiin eilen rakenneultrassa, ja päällisinpuolin kaikki oli kunnossa. Hermoheikko odottaja sai edes pikkuisen mielenrauhaa lääkäriltä mukaan. Niin, ja melkoisen liudan ultrakuvia!

Olen pitänyt tässä sivussa salablogia itselle ja läheisille. Salaisena taidan blogin pitää jatkossakin, mutta voi olla, että nostelen sieltä juttuja tällekin puolelle. Siellä on tähän asti jutusteltu mm. lääkärikäynneistä ja navan alati muuttuvasta muodosta. Hirmu jännää.

Pikakelauksena kuitenkin voisin kertoa nyt sen verran, että pissasin plussan tikulle juuri ennen Halloweenia, joten jo jonkin aikaa tässä on ehtinyt sopeutua ajatukseen vanhemmuudesta. Kaikki on mennyt tähän asti oikein hyvin. Pahoinvointia ei ole pahemmin ollut, maha on alkanut kasvaa, ja onneksi vain maha (vanhat farkut menevät vielä helposti jalkaan kumilenkkiä nappiapuna käyttäen), mielialat ovat S:n helpotukseksi olleet yllättävän tasaiset, ja lamaannuttava väsymyskin on alkanut väistyä.

Kerroin tänään pomolle, että jatkan työntekoa korkeintaan huhtikuun loppuun asti. Piste. Työelämään tulee siis semmoisia muutoksia, että työelämä vaihtuu kotielämäksi, jälleen kerran, mutta tällä kertaa vähän erilaisissa merkeissä. Jään kotiin vielä määrittelemättömäksi ajaksi, hoitamaan uutta tulokasta, jolle jonkun pitää opettaa suomeakin. Toivottavasti saan jonkun ahaa-elämyksen kotiäitipestini aikana; olisi ihan kiva, jos tässä pikkuhiljaa keksisi, mitä tällä elämällään oikein tekisi. Ehkäpä palaan koulunpenkkin. Ehkäpä en.

Nyt voidaan kuitenkin keskittyä tähän uuteen elämänvaiheeseen, tulevasta ei tarvinne vielä huolehtia liikoja. Eiköhän tuo pieni ihminen pidä minut jonkin aikaa sen verran kiireisenä, että tulevia urakuvioita ei ehdi edes miettiä. Tässä ihan lähitulevaisuudessa pitäisi osata mm. päättää, minkälaiset rattaat ja turvaistuin ostetaan. Askel kerrallaan.

:)

Taloa mä metsästän, tahdon saada suuren (mutten liian suurta)

Olin ajatellut makoilla sängyssä tänään vähän tavallista pidempään, sillä viime yö meni vähän levottomissa merkeissä. Eilinen ilta vissiin vei mehut mennessään; käytiin tutustumassa viiteen potentiaaliseen taloon. Tämä aamu kuitenkin alkoi tsunamiuutisilla, joten unihiekka katosi silmäkulmista melko pian. Hereillä ollaan.

Jos tuijotellaan omaan napaan hetki, niin voitaneen puhua meidän taloprosessista. Käytiin eilen tosiaan katsomassa taloja ensimmäistä kertaa, eikä se oikea vielä osunut kohdalle. Nähtiin toki oikein näppärännäköisiä taloja, mutta jokaisesta puuttui jotain. Tai no, yhdessä oli kaikkea, liikaakin.

Meidän kokoama vaatimuslista näytti ennen kierrosta tältä:

• Avoin keittiö + olohuone
• Suuri kellarikerros (finished or unfinished)
• Autotalli (vähintään kahdelle autolle)
• Vähintään kolme makuuhuonetta
• Vähintään kaksi kylpyhuonetta
• Tarpeeksi hajurakoa naapuriin
• Tilaa takakuistille/terassille, jos sellaista ei valmiiksi ole

Lisävaatimuksia hintahaarukan yläluokan taloille:

• Vähintään neljä makuuhuonetta
• Vähintään kaksi ja puoli kylpyhuonetta (puolikas kylppäri on tuttavallisemmin vessa)

Toivelistalta löytyvät sitten:

• Kokolattiamattovapaat oleskelutilat (makuuhuoneissa matto saa olla)
• Aidattu takapiha
• Uima-allas naapurustossa
• Ylimääräistä askartelutilaa autotallissa
• Suuri huonekorkeus olohuoneessa ja/tai kellarikerroksessa
• Kiva master bath (suuri kylpyamme ja erillinen suihku)

Näistä ei olla turhan tarkkoja:

• Erillinen ruokasali
• Ylimääräinen olohuone

Eilen nähtiin monta split level -taloa (puolitoista kerrosta), joissa oli kyllä avoin keittiö ja olohuone, mutta olohuone oli jokaisessa pieni. Näissä taloissa myös kellarikerros jää pieneksi, joten aika ahtaanoloisia olivat. Kaikki muut vaatimukset ja jopa osa toiveista täyttyivät, mutta me ei taideta vielä tässä vaiheessa antaa periksi avarasta pohjapiirustuksesta.

Yksi katselemistamme taloista (kaksi kerrosta, neljä makuuhuonetta, kaksi kylppäriä) vaikutti netti-ilmoituksen perusteella varsin lupaavalta:

Great opportunity to earn sweat equity. Home needs paint, carpet, and some TLC. Similar home with same floor plan in neighborhood is on the market at $210,000. Walk to elementary school and neighborhood pool. Large dormer bedroom. Some work started in basement.

Talo olisi tarvinnut pikkuisen enemmän kuin maalia, uudet kokolattiamatot ja vähän tender loving carea. Jo ulkopuolelta huomattiin, että ikkunanpuitteet olivat lahot, seinät tarvitsisivat uuden maalikerroksen, ja kattokin pitäisi luultavasti uusia.

Sisällä koettiin lisää yllätyksiä. Alakerrassa oli sattunut vesivahinko, joten keittiön hieno puulattia oli pilalla, ja olohuoneen kokolattiamatto luultavasti homeessa, ainakin hajusta päätellen. Keittiöstä puuttui kaapinovia ja kaapinovista kulmia. Lattia oli lakaistu, mutta roskaläjä oli jätetty nurkkaan lojumaan.

Yläkerrassa oli useammassakin seinässä reikä. Monesta huoneesta puuttui ovi. Kellarikerroksessa oli todellakin tehty jonkin verran töitä; nähtävästi tavoitteena oli ollut rakentaa sinne yksi makuuhuone ja yksi kylpyhuone lisää. Remontoijat olivat jättäneet jälkeensä paljon maalipönttöjä ja jopa pahvisen limsamukin pilleineen.

Kun otetaan huomioon, että talosta pyydettiin melko älytöntä hintaa sen kuntoon nähden, niin eipä tarvinnut miettiä kovinkaan kauaa, haluttaisiinko jättää tarjous. On oikeasti aika harmillista, että talo on mätänemässä sijoilleen, sillä se on rakennettu vuonna 2000, ja pohjapiirustus olisi ollut meille varsin mieluinen.

Viimeinen tsekkaamamme talo olikin sitten oikeastaan enemmänkin kartano. Kaksi kerrosta, viisi makuuhuonetta, neljä ja puoli kylpyhuonetta, kolmen auton autotalli, täysin viimeistelty kellarikerros, jossa on oma pikkukeittiö ja kunnon kotiteatteri. Keittiön, erillisen ruokasalin ja olohuoneen lisäksi talosta löytyy hearth room, family room ja great room. Eli periaatteessa kolme ylimääräistä olohuonetta.

Suuren kokonsa lisäksi (meidän koko kämppä mahtuisi varmaan master bathroomiin ja vaatehuoneeseen) talosta löytyi myös kosteusvaurioita, järkyttäviä tapetteja, päivitystä vaativa keittiö ja kissankusiset valkoiset kokolattiamatot (joka kylpyhuoneissa!). On aika hullua, että meillä olisi nippanappa varaa ostaa tuo pikkutönö, mutta ei missään nimessä varaa asua siellä. Kun neliöitä on 347, niin lämmitys- ja ilmastointikulut ovat varmastikin melko astronomiset. Sitä paitsi pelkkien kosteusvaurioiden korjaaminen maksaisi arviolta 18 000 dollaria, eikä meillä nyt välttämättä ole tuommoisia pikkurahoja lojumassa sukanvarressa, joten poistuttiin takavasemmalle, suut ammollaan, toki.

Eilisen retken jälkeen lisättiin pari juttua meidän toivelistalle:

• Kaksi kerrosta
• Tarpeeksi pieni pinta-ala, jotta talossa voisi liikkua huolettomasti ilman karttaa

Meillä olisi tarkoitus käydä seuraavalla talokierroksella sunnuntaina. Toivottavasti muistetaan ottaa silloin kuviakin, eikä vain möllötetä haavit auki.

*****

Tähän kohtaan kuuluisi sadas fakta, mutta taidanpa jättää sen odottamaan sitä hetkeä, kun keksin jonkun mehukkaan paljastuksen itsestäni. Auttakaa!

Not So Funny Meow, Is It?

Kaikkihan lähti siitä, että lupasin S:lle synttärilahjaksi tatuoinnin, kun en muutakaan siihen hätään osannut antaa. Mies oli puhunut sellaisen hankkimisesta jo pitkään, muttei ollut koskaan keksinyt, mitä haluaisi ihoonsa pysyvästi hakkauttaa.

Chaosin nukuttua pois S hoksasi, että hän haluaisi jonkinlaisen muistotatuoinnin, vaikka epäilikin kavereidensa kutsuvan häntä sen jälkeen gayksi. Nettiä selailemalla miekkonen löysikin pian kuvan, joka muistutti häntä meidän pikkukaverista, ja päätös varata tatuointiaika syntyi sillä kertaa.

Toki tatuointikärpänen puraisi minuakin. Minua oli jo pidemmän aikaa häirinnyt jalkapöydässä olevan kissatatuoinnin epäkeskeisyys, joten halusin tasapainottaa sitä pikkuisen. Itse tatuointikin oli jo pikkuisen elähtänyt, ja Niila-kissa oli antanut sille silmät vetäisemällä mukavan arven kissan pään halki.

Minä halusin jatkaa crazy cat lady -teemaa ja ottaa jalkapöytään pysyvän muiston pikkumiehestä. Päädyin lopulta timburtonmaiseen puuhun, johon artisti piilottaisi nimen Chaos. Selitin tatuoijalle toiveeni, ja päästiinkin todella hyvin yhteisymmärrykseen uniikin tatuoinnin tyylistä.

Itse artiste oli myöhässä meidän maanantaisesta tapaamisesta noin tunnin verran, jonka jälkeen odotettiin vielä, että hän käy "yhdellä" savukkeella kavereidensa kanssa ulkona. Hermojen venyttäminen ja hampaiden yhteenpureminen oli kuitenkin sen kaiken arvoista, sillä miehen työnjälki ja ammattiylpeys olivat huippuluokkaa. Ei ole ihme, että nettiarvosteluissa kyseistä liikettä hehkutettiin aika lailla.

Ammattiylpeys tuli varsin hyvin esiin siinä vaiheessa, kun pyysin miestä korjailemaan olemassa olevaa tatuointiani. Hän sanoi, ettei yleensä koske muiden tekemiin töihin, mutta tässä tapauksessa tekisi poikkeuksen, sillä vanha tatuointi sijaitsee uuden tekeleen vieressä, ja joku saattaisi erehtyä luulemaan, että kissa on hänen tekemänsä. Niinpä tyyppi surautti koko vanhan tatskan uusiksi, eikä edes veloittanut siitä lisähintaa.

Tästä lähdettiin liikkeelle...

...ja tähän päädyttiin. Havaittavissaa pientä punoitusta.

Pahoittelut taas kerran kännykuvien suttuisuudesta. Milloinkahan sitä muistaisi ottaa oikean kameran mukaan?

"You ready?"

S:n ensimmäinen ja tuskin viimeinen tatuointi.

S:n jalka on jo oikeastaan täysin parantunut, mutta ihan samaa ei voi sanoa meikäläisen räpylästä. Puu vaati sen verran paljon piirtämistä, että koko jalkapöytä turposi jo samana iltana aika naurettavaksi möykyksi, eikä ole palautunut vielä täysin ennalleen. Kävellessä tuntee, kuinka jalan iho hölskyy ihanasti edestakaisin. Kengän jalkaanlaittaminen on silkkaa riemua. (Ekan tatuoinnin jälkeen taisin mennä samana iltana baariin, varmaan vielä korollisissa saappaissa...)

Olin pienestä asti luullut, että minulla on korkea kipukynnys, koska eräs lääkäri sanoi kerran niin (lekuri ei uskonut, että olkavarteni on murtunut ja sen vuoksi nosteli kättäni yläilmoihin ja käski kurottelemaan kohti taivasta; en valittanut, vaikkei käsi totellutkaan käskyjä). Jalkapöytä on kuuleman mukaan yksi kivuliaimmista paikoista tatuoida, mutta koska en muustakaan tiedä, niin sanoisin, että ei se paha ole. Tämänsuuruisen taiteellisen operaation jälkeinen aika onkin sitten ihan eri juttu, ja olenkin vinissyt tässä pari päivää, koska en ole voinut kävellä kunnolla. Että se siitä korkeasta kipukynnyksestä!

No, jos ihan totta puhutaan, niin eniten tässä "toipumisessa" tekee kipeää se, etten ole päässyt kuntoilemaan. Olen yrittänyt olla reipas ja polkea crossaria tai kuntopyörää kolmisen varttia neljä-viisi kertaa viikossa, ja nyt tällä jalalla polkeminen on melkoisen puhkimisen takana. Usvan lenkityskin on tällä hetkellä aika minimaalista, koska jalka ei meinaa mahtua kunnolla mihinkään kenkään, joten Lumi on saanut meidän virtakimpulta kunnolla kyytiä. Onneksi olen sopivasti nyt myös pikkuköhässä, joten kuntoilutauko voitaneen antaa anteeksi. Samoin kuin kaikki mässäilyt...

Viimeistelin muuten crazy cat lady -vibat maksamalla tatuoinnit luottokortilla, jossa on tämä hassu nassu:

Niila. Kuva on otettu samana iltana, kun sain tietää pääseväni vaihtoon.

*****

Fakta #99: Olen asunut Lapinlahdella, Vaasassa, Kuopiossa, Emporiassa ja Missionissa. Muuttoja on kertynyt pikaisen laskutoimituksen mukaan 12. Tänä keväänä/kesänä muuttoluku kasvaa yhdellä, ja luultavasti saadaan uusi kaupunkikin listalle!

Jotain uutta, jotain vanhaa

Viikonloppu alkoi aika mainiosti. Pankki oli päättänyt uskaltaa (alustavasti, pre-approved) antaa meille rahaa taloa varten. Olo oli yhtä aikaa epäuskoinen ja onnellinen. Näillä näkymin ollaan siis talonomistajia tässä kevään mittaan!

Lauantaina tehtiin chiliä (con carne) ja kutsuttiin S:n ensi kuussa synnyttävä sisko ja kohta kaksivuotias siskontyttö kyläilemään. Meikäläisen orastavaa vauvakuumettahan ei taas yhtään helpottanut kikkarapäisen taaperon kanssa leikkiminen ja vielä äitinsä masun suojissa kellivän tyypin potkujen tunteminen. Sisko jätti vielä syöttötuolinkin meille, ettei sitä tarvitsisi kuljettaa edestakaisin. Kuinka söpöä on pikkuinen syöttötuoli tuolla keittiön nurkassa? Aww...

Lauantai-iltaan mahtui myös muunlaista actionia. Katsottiin House Huntersia (haha!) yläkerrassa, kun telkkari sanoi yhtäkkiä POKS. S:n ainakin kolme tonnia painava ensimmäisen sukupolven HD-telkkari sanoi sopimuksensa hyvin äänekkäästi irti ja päästipä ilmoille vielä kaiken lisäksi melkoisen mojovat kärynneen elektroniikan hajut. Onneksi savua tai liekkejä ei näkynyt, joten suuremmilta vahingoilta vältyttiin.

Selviteltiin sitten siinä yötä myöten, mihin tuollaisen rotiskon voisi viedä kierrätettäväksi. Jo pelkän elopainon perusteella pystyttiin päättelemään, että käyttökelpoista materiaalia telkkarista saisi vielä pihalle. Iloksemme huomattiin, että paikallinen jätti-Gigantti Best Buy voisi hoitaa kierrätyksen puolestamme 10 dollarin maksua vastaan, ja me saisimme vastaavasti 10 dollarin lahjakortin heidän myymäläänsä.

Sunnuntai pyhitettiin tällä kertaa uuden telkkarin metsästykselle (mieheni on nörtti ja sen takia melkoisen tarkka elektroniikastaan) ja tanssiaisasujen etsimiselle. Meillä on parin viikon päästä edessä niinkin hieno juhlatilaisuus kuin Pony Keg Prom, johon kaikkien tulisi pukeutua juhlan vaatimalla tavalla (eli mahdollisimman mauttomasti). Aktiviteettajakin löytyy, sillä meidän jaetaan joukkueisiin, jotka kilpailevat siitä, kuka tyhjentää ensimmäisenä neljännestynnyrillisen olutta. Eräs oli jo varannut Charlie Sheenin ja John Belushin omaan joukkueeseensa, joten meillä muilla ei taida olla minkäänlaisia mahdollisuuksia voittoon.

Telkkari löytyi vasta kolmannesta kaupasta (Best Buysta), mutta prom-asusteiden kanssa meillä kävi paljon parempi tuuri. Suunnattiin lähellä sijaitsevaan Goodwill-myymälään ja löydettiin S:lle ihana samettinen bleiseri, jossa on kukallinen vuori, ja minulle aivan sanoinkuvailemattoman "ihana" mekko. Näistä kuvia sitten myöhemmin, jos jotain julkaisukelpoista sattuu jonkun kamerasta löytymään.

Yllätyksekseni löysin myös oikeasti kivat ja suht' vähän kuluneet korkkarit. Neljällä dollarilla. Tokihan ne piti kuljettaa kassan kautta kotiin. Ostettiin siis S:lle takki, minulle mekko ja kahdet korkkarit, ja hintaa näille kaikille tuli yhteensä alle 20 dollaria, veroineen. Rahat menivät vielä kaiken lisäksi hyvään tarkoitukseen. Täytynee vierailla kyseisessä putiikissa uudemmankin kerran.

Aina ah niin mahtavaa kännykkäkuvaa uusista ostoksista.

*****

Fakta #98: Olen kahden tunnin päästä tatuoitavana.

Kiitos ja kumarrus!

Täällä päässä punastellaan, sillä minua/blogia on muistettu parinkin eri palkinnon muodossa!

The Gorgeous Blogger -palkinnon minulle luovutti upea Avelina. Kiitos!

“The Gorgeous Blogger -palkinto on suunnattu kaikille upeille bloggaajille. Jokainen vastaa viiteen blogiinsa liittyvään kysymykseen ja jakaa tämän palkinnon viidelle, jotka mielestään sen ansaitsevat.“

Milloin aloitit blogisi?

Tämän kyseisen räpellyksen aloitin heinäkuussa 2008.

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?

Hmm, kirjoitan vähän kaikesta. Omasta elämästä (nykyisestä ja menneestä), lemmikkien (ja miehen) toilailuista, kulttuurien eroavaisuuksista ja yhteneväisyyksistä. Säästä.

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?

Ei mikään?

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Edellisessä blogissa oli jotenkin niin paljon ikävää ja valitusta, että halusin aloittaa puhtaalta pöydältä uuden elämäntilanteen koittaessa. Kaukosuhdekummitukset ovat toki välillä vilahdelleet tälläkin puolella, mutta onneksi vähemmän kuin niiden vanhassa kodissa.

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Haluaisin päivittää useammin, mutten näköjään saa aikaiseksi (kts. fakta #97 alla). En kuitenkaan osaa päättää, haluanko lisäfyllinkiä blogiin kirjoittamalla siitä, mitä söin aamupalaksi (tänään puuroa!) tai mitä katsoin telkkarista tai mitä kotirouva siivosi juuri tänään, vai odotella oikean inspiraation iskemistä, ennen kuin napsautan "uusi teksti" -painiketta. Ideoita otetaan muuten mielellään vastaan!

Nyt sitten koittaa tämä mukavin/ikävin osuus, eli palkinnon edelleenjakaminen. Luen monia, monia mahtavia blogeja, ja jokainen kirjoittaja ansaitsisi tämän palkinnon (osa on sen jo saanutkin). Voi että tämä on hankalaa...

Palkinto jatkaa tänään matkaansa seuraaville päivieni piristyksille:

Bemarylle, jonka toinen blogi on tällä hetkellä tauolla, mutta onneksi Karvahelvetti porskuttaa täysillä!

Tytille, joka myöskin pitää kahta erinomaista ja mielenkiintoista blogia.

Aurinkoiselle Sannille, jonka blogeista (joo, silläkin on kaksi!) tulen aina hyvälle tuulelle.

Kohtalontoverille Pilville, jonka kanssa on vaihdettu ajatuksia blogien välityksellä jo hyvä tovi.

Nannalle, jonka kauniista kodista olen äärimmäisen kateellinen.

*****

Toisesta palkinnosta kiitos kuuluu Riikalle.

Palkinnon saaneena minun pitäisi tunnustaa seitsemän asiaa itsestäni, mutta tää jättäis sen tällä kertaa väliin, sillä tuon sadan faktan viimeistelykin tuntuu jo melko mahdottomalta urakalta, vaikka tämän merkinnän jälkeen puuttuisi enää kolme (3) hurjaa paljastusta.

Palkinto tulisi myös tietysti jakaa eteenpäin, mutta nyt ei taida energia riittää (kts. fakta #97 alla).

*****

Fakta #97: Huonoihin puoliini kuuluu ehdottomasti ainakin laiskuus, mukavuudenhaluisuus ja itsepäisyys.

She Bangs

Oltiin viime lauantaina iloittelemassa Hiawathassa yhteensä kahdeksan hengen voimin. Kylvettiin tuhoa (tai no lähinnä nostettiin melutasoa) ympäri pikkukylää. Koko päivän kulusta kertonee jotain se, että loppuillasta meillä neljällä, jotka olivat vielä silloin poissa vällyjen välistä, oli päässä Happy New Year -hatut, jotka löytyivät huoltoaseman pihaan hylätystä pahvilaatikosta. Uudenvuodentoivotukset siis raikuivat Hiawathassa helmikuisena lauantai-iltana.

Viikonlopun ehdoton hittibiisi.

Kaiken nauramisen ja hauskanpidon lomassa ehdin huomata, että olen paljon avoimempi puhuessani englantia. On jotenkin paljon helpompaa puhua tunteistaan ja henkilökohtaisista asioistaan vieraalla kielellä, jopa melkein ventovieraille ihmisille. Kohteliaisuudetkin livahtavat suusta luontevasti.

Toisaalta en voi olla varma, johtuuko avoimuus kielen vaihtumisesta, vai siitä, että seuralaiset ovat avoimia ja kohteliaita. Keskiläntiseen kulttuuriin kuuluu isona osana small talk ja kohteliaisuuksien lateleminen pienistäkin asioista. Säästä puhumisen lomassa on vissiin sitten jotenkin vaivatonta valitella vaikkapa kuukautiskipuja ja kehua vierustoverin hiuksia/vaatteita/kenkiä/laukkua...

Sen kuitenkin tiedän, että esimerkiksi suomeksi rakastaminen on takkuavampaa kuin englanniksi lovettaminen. On noilla sanoilla toki melkoinen vakavuuserokin, ainakin minulle; täällä kun kuulee lovea ihan jatkuvasti (mm. hiawathalainen teräsmummo/baarinomistaja sanoi meille lauantai-iltana "I love you guys!"), kun taas palavan rakkauden tunnustaminen on vähän vakavampi juttu. Ainakin minua se jotenkin ujostuttaa, varsinkin julkisilla paikoilla. Ei varmaan pitäisi.

Suomeksi kirjoittaminenkin tuntuu takkuavan tänään, sillä olen vääntänyt tätä mitäänsanomatonta merkintää nyt mukavat kaksi tuntia, joten olisi varmaan aika antaa periksi. Sanotaan nyt vielä sen verran, että tällä viikolla on käyty pankissa kerjäämässä rahaa. Ensi viikolla pitäisi selvitä, ollaanko lainakelpoisia. Meidän suurin kompastuskivi on se, että asuttiin Suomessa kaksi vuotta, eikä käytetty sinä aikana juurikaan amerikkalaisia luottokortteja tai palveluntarjoajia. Sähkösopimuskin tehtiin tyhmyyksissämme Savon Voiman kanssa eikä esim. Kansas City Power and Lightin kanssa! Viimeaikainen luottohistoriamme on siis puutteellinen ja liian lyhyt, vaikkakin muuten melkoisen nuhteeton. Katsotaan, pitääkö näistä asioista avautua ensi viikolla hyvässä vai katkerassa mielessä.

Psssst. Varasin justiinsa meille ja reissaaville vanhemmille hotellihuoneet Chicagosta. Oijoi, enää puolisentoista kuukautta!

*****

Fakta #96: Näen usein unia, joissa purkka tarttuu hampaisiini ja joudun nyhtämään sitä irti sormilla, tai lenkillä ollessani alla oleva hiekkatie alkaa upottaa.

+23 ja -28 tappeli...

Olen kuullut parina viime päivänä aika kylmänpuoleisia terveisiä Suomesta. Täällä asuminen ei harmita tällä hetkellä yhtään:

Kännyräpsäisy kärpäsenkakkaisen ikkunan läpi.

Ilman tätä keväistä torstaitakin olo olisi varmaan kotoisa, sillä viime aikoina olen ollut jotenkin harvinaisen hyväntuulinen. Vielä pari viikkoa sitten teki mieli parkua ja karata Suomeen, lähinnä Chaosin tilanteen epäreiluuden takia, mutta nyt tämä tuntuu taas kodilta. Ollaan aloitettu erittäin varovasti talonmetsästys (siis minä olen selannut lukemattomia netti-ilmoituksia ja haaveillut mahdottomista), ja kunhan pankin laina-asiantuntija suvaitsee soittaa meille takaisin, ollaan taas askelta pidemmällä. Toivottavasti.

Ylihuomenna suunnitelmissa olisi karata Kansas Cityn vilskeestä (hah!) Hiawathaan mukavalla kaveriporukalla. Viikonlopuksikin on luvattu vielä melkoisen lämpimiä lukemia ja ukkosmyrskyjä, joten olosuhteet ovat otolliset ikimuistoiselle lauantaille.

Usva tuli komentamaan minua lenkille. Tottelen käskyä mielelläni, sillä jalkakäytävät ovat vihdoinkin kävelykelpoisia, eli vapaita lumesta ja sohjosta. Niin, ja tuo t-paitakelikin tietysti auttaa asiaa...

*****

Fakta #95: Söin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni sushia. Hyvää oli, nirsohkon S:nkin mielestä, vaikka sen pitikin ennen ravintolaan lähtöä ottaa rohkaisuryyppy kotona. Tai ehkä juuri sen takia.

Fo' Shizzle Steer Pizzle

Oltiin lauantaina hoitamassa asioita heti aamusta, ja kun virallinen osuus oltiin saatu hoidettua kunnialla loppuun, minä maanittelin miestä viemään minut katsomaan koiranpentuja läheiseen lemmikkikauppaan. Joku muistanee, miten viime kerralla kävi, joten S:n epäröinti oli ihan aiheellista.

Kun oli luvannut ja vannonut, etten yritäkään lähteä kaupasta koiranpentu sylissä, S suostui kanssani ihastelureissulle. Olihan siellä taas maailman ihanimpia mussukoita, kuten mm. kaksi pikkuruista beaglea toisiinsa kietoutuneina. Sinne jäivät tuhisemaan.

Tyhjin käsin ei kaupasta kuitenkaan lähdetty, sillä S halusi hemmotella kilttiä Usva-tyttöstä. Se valikoi "irtokarkkihyllyltä" muutaman herkun. Kassalla koettiin yllätys, sillä kolme herkkua maksoivat yhteensä reippaat 15 dollaria. S kävi kaupasta poistuessamme vielä tutkimassa namien hintaa, ja yksi oli syyllinen korkeaan loppusaldoon: Steer Pizzle, $12.

Tultiin kotiin ja annettiin Usvalle hintava pureksittava. S uhkaili koiraa, että tästä on nyt sitten parempi nauttia, et saa tämmöistä enää ikinä. Koira teki työtä käskettyä ja jyysti epäilyttävästi lannalle haisevaa 30 sentin pituista lettiä suurella innokkuudella.

Meistä kumpikaan ei tiennyt, mitä tai mikä tämä arvokas steer pizzle on, joten S otti Googlen kaveriksi. Parin sekunnin päästä miehen kasvoille levisi kuvottunut ilme, sillä kyseessähän on härän se. Olisihan meidän pitänyt arvata. Pian se (S siis, ei pizzle) käveli keittiöön, haki muovipussin, ja pussi kätensä suojana se otti pizzlen koiralta pois. Minua nauratti niin, etten meinannut saada henkeä.

Usva on siis saanut nauttia pizzlestään melko pienissä erissä. Minun puolesta pikkuinen tyttöseni saisi jyystää pizzleä niin paljon kuin sielu sietää, mutta tuo mies ei kykene katselemaan touhua kuin vähän kerrallaan. Toisaalta kapistus haisee sen verran pahalta, että taitaakin olla parempi säilyttää sitä muovipussissa pureskelujen välillä.

Tämän kauniin tarinan myötä haluan toivottaa hyvää ystävänpäivää itse kullekin säädylle! Me taidetaan skipata Valentine's Dayn juhlinta tällä erää ja painutaan johonkin mukavaan ravintolaan jonain vähäväkisempänä iltana. Voi olla, että S:n ruokahalukaan ei ole vielä ihan ennallaan pizzle-episodin jälkeen.

Mekin ollaan jo melkein kavereita!

*****

Fakta #94: Olen larpannut kerran.

Recipes for Disaster

Jos eri medioihin on uskomista, eilen oli taas katastrofin ainekset ilmassa, kun meitä lähestyi lumimyrsky. Oltiin kavereiden kanssa juhlimassa S:n synttäreitä, ja yksi oli varma (onneksi puoliksi leikillään), ettei pääse parkkipaikalta enää liikkeelle, ja opettajaystävämme tarkisti jatkuvasti, onko hänen koulunsa auki seuraavana päivänä. Oli meitä sentään muutama, jotka ottivat koko homman aika rennosti: S, joka on nähnyt pari Suomi-talvea (ja juonut pari Captain and Cokea), minä, joka on nähnyt vielä muutaman enemmän, sekä kaveri, jolla on nelivetoinen pick up.

Käytännössä joka kerta, kun lunta on tiedossa yhtään, kyseessä on myrsky. Viime viikolla oli oikeasti kunnon myräkkä, joka ehdittiin ristiä jo esim. Snowmageddoniksi, Snowpocalypseksi ja Snowzillaksi (mm. Pilvi kirjoitteli tästä aiemmin). Muutama kymmenen senttiä lunta vajaassa vuorokaudessa höystettynä mukavalla puhurilla on jo suomalaisittainkin myrsky.

Eilinen "myrsky" sen sijaan koostui muutamasta sentistä hiljaa maahan putoilevasta hötöstä. Siitäkin huolimatta on myönnettävä, että minua pikkuisen hirvitti ajaa vajaat viisi kilometriä S:n synttäririennoista kotiin. Vaikka kokemusta talviajosta aika paljon onkin, niin kesärenkaat eivät silti pidä mitenkään hirvittävän hyvin lumisella tiellä, enkä ollut ihan ainoa, joka oli matkalla jonnekin, joten aika hissuksiin edettiin.

Tämä on toinen täällä viettämäni talvi, ja tämä vuosi on ehdottomasti näistä kahdesta lumisempi, kahdellakin tapaa; lunta on satanut paljon enemmän, eikä se ole sulanut parissa päivässä pois. Maa on siis ollut valkoinen yhtäjaksoisesti jo jonkin aikaa.

Huhujen mukaan täällä kuitenkin sataa lunta ihan joka talvi. Luulisi siis, että muutaman tunnin ajan hiljalleen tippuvat pikkuhiutaleet eivät vielä tarkoittaisi myrskyä, sillä näillä leveyksillä ollaan kuitenkin lumeen totuttu. Aurauskalustoa on ihan kiitettävästi (toki myös aurattavia kilometrejä on hurja määrä), joten valtatiet pysyvät ajokunnossa, ellei lunta tule ihan metritolkulla. Olisi ihan eri asia, jos paikallinen talvi olisi kuin Suomen kesä; lyhyt, mutta vähäluminen. Eteläosavaltioissa vähäinenkin lumi saa aikaan ihan erilaisen kaaoksen, mutta kyllä täällä pitäisi pystyä pari senttiä valkoista puuteria käsittelemään ilman paniikkia.

Auttaisikohan asiaa yhtään, jos säätiedotuksissa puhuttaisiin lumesta lumena, eikä sen perään liitettäisi maailmanloppuun liittyviä sanoja?

Psssst. Ei täällä oikeasti kaikki lumesta panikoi, kunhan vain puhuvat lämpimikseen. Jos sää otettaisiin kansasilaisesta small talkista pois, niin mitä meille jäisi jäljelle?

*****

Fakta #93: Löysin meidän lähikaupasta vähän aikaa sitten maksamakkaraa riemunkiljahdusten saattelemana. Kyllästyin siihen kuitenkin jo kahdessa päivässä. Mikä tuuliviiri?

Ob-La-Di, Ob-La-Da

Tuntuu, että edellisestä blogimerkinnästä olisi paljon pidempi aika kuin vaivainen viikko. Se ehkä johtuu siitä, että viime viikolla mentiin muutama päivä melkoisessa sumussa (ja lumessa, sillä sitä tuli ihan kiitettävästi); nyt aletaan olla jo reippaasti voiton puolella.

Kaverit pitivät meidät kiireisinä viime viikolla, sillä menoa olisi riittänyt jokaiselle illalle. Vaikka suuresta osasta kutsuista kieltäydyttiinkin, niin ehdittiin silti mm. käydä lempparibaarissa syömässä lemppariwingsejä, kotibileissä pelaamassa beer pongia, ja päihitinpä myös S:n ensimmäistä kertaa ikinä sen bravuuripelissä, Big Buck Safarissa. Tämä viikko oli tarkoitus rauhoittaa koti-illoille, mutta tänään ollaan vissiin menossa juhlimaan kaverin synttäreitä ja tuskinpa voidaan jäädä kotiin huomennakaan, sillä S täyttää 27. Nyt kun vielä keksisin sille jotain kivaa lahjaksi.

Elämä siis jatkuu, vaikka viime viikolla se vähän potkikin vyön alle. Vanhempien tänne tuloon on enää reilu pari kuukautta, joten Chicagon-reissua pitäisi alkaa suunnitella ihan tosissaan. Aika mahtavaa on sekin, että kevät on toivottavasti kohta täällä, eikä silloin tarvitse enää talloa loskan ja suolan sekoituksessa.

*****

Fakta #92: Olen esiintynyt Helsingin Olympiastadionilla kahdesti. Edellisen lauseen hohdokkuus himmenee kummasti, kun kerron, että kyseessä olivat Syke 100 -tapahtuma vuonna 1996 ja Power Mover -hässäkkä muistaakseni sitä seuraavana. En välttämättä ollut ihan justiinsa huomion keskipisteenä.

Maakuntamatkailua

Eräs kaverimme muutti pari kuukautta sitten vanhasta tutusta Emporiasta koilliskansasilaiseen pikkukylään nimeltä Hiawatha. Vähän aikaa sitten sain Facebookissa viestin, jossa kaveri pyysi meitä käymään. "You should come to Hiawatha, the Finland of Kansas."

Perjantaina pakattiin itsemme ja koira autoon ja hurautettiin katsomaan, oliko tuulestatemmatulla lempinimellä mitään totuuspohjaa. Siirtymä ruuhkaisesta Kansas Citystä pikkuiseen kylään oli melko mutkaton, ja päästiin perille heti auringonlaskun jälkeen. Hiawatha todellakin näytti Suomelta, mutta oikeastaan vain sen takia, että maassa oli lunta, eikä joka puolella vilissyt vähintään nelikaistaisia valtateitä.

Meidän auto muuttui 160 reissukilometrin aikana melkoiseksi aikakoneeksi. Kaveri varoitteli meitä torstaina, että kannattaa varata käteistä mukaan, sillä suurin osa ravintoloista ja baareista ei hyväksy luottokortteja, eikä se ollut mitenkään liioiteltua. Ensimmäisenä iltana käytiin eräässä pikkukuppilassa, jota yksi teräsmummo on pyörittänyt yksin jo melkein 50 vuotta. En usko, että Suomesta löytyy yhtään samanlaista paikkaa, koska a) neljä asiakasta per ilta ei varmasti kattaisi mitään kuluja, ja b) terveysviranomaiset olisivat sulkeneet sen. 

Lauantain aktiviteetit aloitettiin keilaamalla. Hallilla kävi vain käteinen, pisteet laskettiin itse, ja meidän radalla pelattiin yhdeksän keilan kaatoa, sillä yksi keiloista kaatui joka kerta, automaattisesti. Kaveri osti meille kaikille kylmät oluet, ja siitä se ajatus sitten lähti. "Hehee, käydään tänään jokaisessa alkoholia tarjoilevassa paikassa oluella!"

No itse urakkahan ei ollut mikään hurja. Keilahallin lisäksi käytiin hotellibaarissa, hampurilaisravintolassa, kahdessa tavallisessa baarissa ja sitten tietysti edellisillan kruunanneessa pikkukapakassa, jonka seinältä löytyi mm. lista porttikiellon baariin saaneista paikallisista politikoista, jotka olivat äänestäneet tupakkalain puolesta (eli täyskielto kaikkiin ravitsemusliikkeisiin).

Itse olen kotoisin vajaan 8 000 asukkaan kylästä (tosin vuodenvaihteessa tapahtuneen kahden kunnan yhdistymisen jälkeen asukasluku taitaa olla yli 10 000), ja sieltähän löytyy sellaisia hienouksia kuin Kotipizza, pikkupubi ja ravintola, joka vetää viikonloppuisin paikallista juhlakansaa uumeniinsa.

Reilun 3 000 tuhannen asukkaan Hiawathassa taas oli ainakin kuusi paikkaa, josta sai olutta (olisi siellä tosin ollut ravintola nimeltä China Food Place, josta olisi ehkä saanut bisseä, mutta ruokala oli jo ulkoa päin niin tasokkaan näköinen, ettei viitsitty mennä sisälle), joista yksi oli siis keilahalli. Näiden lisäksi näin vilaukselta pikaruokapaikkoja (Mäkkäri, Subway, Sonic), Walmartin ja elokuvateatterin, jonka ovessa oli vielä vähän aikaa sitten ollut lappu: "Do NOT mispronounce Little Fockers!" Pikku-Hiawathassa oli siis paljon enemmän tekemistä ja valinnanvaraa, kuin tuplasti isomassa kotipitäjässäni konsanaan!

Vaikka Hiawathan-viikonloppu oli oikein antoisa ja hauska, oli mukava palata kotiin. Ensin piti tosin herätellä tämä pariskunta...

*****

Fakta #90: Juusto kuuluu leikkeleen alle.

Fakta #91: Olen pelottavan hyvin perillä Johanna Tukiaisen hääsuunnitelmista.

Ilma jota hengitämme samaa ilmaa on

Sain suostuteltua S:n katsomaan elokuvan Going the Distance (Kaukorakkautta) kertomalla sille, että trailerissa oli "romantiikkaa" keittiönpöydällä. Itse halusin katsoa komedian sen teeman, eli kaukosuhteen takia.

Meidän kaukosuhdeajoista on (onneksi!) aikaa jo reippaat pari vuotta, mutta melkoisen elävästi me se ajanjakso vielä muistetaan. Kuten arvelinkin, elokuva herätti S:ssakin ajatuksia, ja päädyttiin melkoiselle muistotripille.

Kumma kyllä, kumpikaan meistä ei muistanut kaukosuhdeaikoja mitenkään äärimmäisen raastavana tai riipivänä, vaikka se sitä varmasti ajoittain olikin. Muistan olleeni todella väsynyt, sillä "elin" öisin, S:n ollessa hereillä ja kotona. Muistan myös sen ikävämöykyn, joka painoi rinnassa yötä päivää, ja kaikista pahimpana mieleen on jäänyt yhdessäolon jälkeiset hyvästit ja yksinäiset kotimatkat Atlantin yli.

Meillä oli kuitenkin kaiken tämän pohjalla jotain vieläkin kamalampaa, eli aika, jolloin ei oltaisi saatu olla missään tekemisissä. Kuten S sanoi, pahin kaukosuhdepäivä oli parempi kuin paras päivä, ennen kuin voitiin taas jutella ja nähdä luvan kanssa. Näin jälkikäteen se kaikki riutuminen tuntuu vähän teinimeiningiltä, mutta aitojen ja oikeiden tunteiden kanssa sitä elettiin ja kärsittiin. Olisi ollut monella tapaa helpompaa vain antaa periksi, mutta jokin meissä molemmissa taisteli sitä vastaan. Ehkä jääräpäisyys. Kaukosuhde kuitenkin tuntui helpolta kaiken sen sekamelskan jälkeen.

Skype, syksy 2007.

Kaukosuhde opetti meille molemmille paljon. Typerät pikkuriidat tuntuvat todellakin juuri niiltä; typeriltä ja pikkuisilta. Jotain todella mullistavaa pitäisi tapahtua, että otettaisiin oikein kunnolla yhteen, tai että jaksettaisiin vihoitella pitkään. Kaukosuhdemuistot ovat vielä sen verran hyvin tallessa, että tätä nykyhetkeä osaa arvostaa. Ollaan todella onnekkaita, ettei meidän tarvinnut olla kaukosuhteessa kauempaa kuin oltiin, ja että nähtiin toisiamme sen aikana niin usein kuin nähtiin. Kaukosuhdeajasta jäi mukaan paljon mukavia muistoja.

Lincoln Memorial, lokakuu 2007.

Beer pongia suomalaiseen tyyliin, marraskuu 2007.

Beer pongia amerikkalaiseen tyyliin, uudenvuodenaatto 2007.

S:n siskon ja siskon tulevan aviomiehen rehearsal dinner, maaliskuu 2008.

Jättimargarita, toukokuu 2008.

Float trip, kesäkuu 2008.

Jos viitsisin lukea vanhaa blogia, saattaisin itsekin saada kaukosuhteilusta taas vähän ikävämmän kuvan, sillä sitähän se kirjaimellisesti on, ikävää. Kaukosuhde ei kuitenkaan ole mikään mahdoton juttu, sillä jos me kaksi pölkkypäätä on sellaisessa onnistuttu, niin kyllä siihen muutkin pystyvät. Onneksi tiedänkin monta onnellista pariskuntaa, jotka ovat joko jättäneet kaukosuhteen taakseen tai elävät sellaisessa nytkin. Siitäs saitte, skeptikot!

*****

Fakta #89: Kun hain lukemaan englantia Vaasan yliopistoon, muistan pelänneeni jo etukäteen tutkintoon kuuluvaa kieliharjoittelua ulkomailla. Olin melkoinen raukkis, pelkäsin jotain junanvaihtojakin. Onneksi rohkeus riitti aikoinaan lähteä vaihtoon. Sen ansiosta Atlantin yli lentely vaihtoineen ei nykyisellään paljoa pelota. Niin, ja jäihän sieltä lahkeeseen roikkumaan tuo mieskin.

P.S. Tehtiin me meidän yhteisillä retkillä muutakin kuin tissuteltiin, vaikka noista yllä olevista kuvista saattaisi saada toisenlaisen kuvan.

Kalju maha

Meidän sairas sakki on vihdoin terveenä, mitä nyt koiralla on paljaaksi ajellussa massussa neljä tikkiä, ja ennen fyysisesti sairas kissa on nyt enää vain päästään pipi. Oma yskäkin alkaa olla hallittavissa, ja uskaltauduinkin parin viikon tauon (lue: taudin varjolla harrastetun mässäilyn ja löhöämisen) jälkeen takaisin kuntoilulaitteiden selkään. Elämä alkaa siis voittaa!

Palataan nyt kuitenkin pikkuisen ajassa taakse päin ja masistellaan vähän, sillä eihän tämä elämä aina ruusuista ole. Vietiin Usva perjantaiaamuna läheiselle eläinklinikalle leikattavaksi. Tuntui ihan kamalalta jättää pikkurakki leikeltäväksi, vaikkei ehkä parempiin käsiin olisi voitu eläintä jättääkään. Tirauttelin autossa muutaman kyyneleen, ja S piti minua vähän hupsuna, vaikka silläkin taisi ainakin pieni pala nousta kurkkuun...

S aloitti perjantaina uudessa työpaikassa, mutta sai hoitaa päivän hommat kotoa käsin, joten minun ei tarvinnut huolehtia yksin. Soiteltiin klinikalle pari kertaa (ihan luvan kanssa), ja Usvan vointi oli hyvä. Saatiin lupa hakea koira kotiin puoli viiden maissa.

Klinikalla oli odottamassa melko vetelä otus, jonka kieli ei halunnut millään pysyä kokonaan suussa. En ollut koskaan aikaisemmin hoitanut leikattua tyttöeläintä (mistä kaikki ennakkopanikointi tietysti johtuikin), joten odotin tulevaa iltaa ja paria seuraavaa päivää vähän kauhunsekaisin tuntein.

Ensimmäisenä iltana tilanne oli tämä:

Seuraavana päivänä taas tämä:

Sänky kuin sänky. Ite hyppäsin, vaikken olisi saanut.

Onneksi, onneksi nämä otukset ovat aika kovia palautumaan ennalleen, sillä oli aika kamalaa katsella ja kuunnella hiljaa vikisevää eläintä perjantai-iltana. Nyt tuosta pöpipäästä ei uskoisi, että sen vatsalle oli skalpelia näytettykään.

Lupaan, että seuraavassa merkinnässä kirjoitan jostain muustakin, kuin eläintarhan voinnista. ;)

*****

Fakta #88: Olin nuorempana melkoinen poikatyttö. Kouluun mentiin ehdottomasti ilman meikkiä ja usein vielä Jokereiden pelipaita päällä. Korkkarit ja hame olivat melkein pahinta, mitä tiesin. Tukka oli lyhyt, ja parasta vapaa-ajanvietettä oli jalkapallo poikien kanssa, vaikka usein kotiin tultiinkin jokin paikka mustelmilla tai huuli auki. Myöhemmin olen kompensoinut teinivuosien poikamaisuutta mm. korkkareilla ja hameilla, mutta taidanpa siltikin olla melkoinen äijä. Röh.

Snow Day

Tulihan sitä vihdoinkin, lunta nimittäin! Tulikin sen verran reippaasti, että eilen suljettiin koulut ja telkkarissa ennustettiin maailmanloppua. Näytettiin kuvia matelevista autojonoista valtateillä ja tietysti nähtävillä oli myös materiaalia peräänajoista, penkkaan luisumisista ja niin edelleen. Ihmisiä kehotettiin pysymään poissa teiltä, jos se vain oli mahdollista.

Tämänaamuinen näkymä meidän makkarista. Eihän tuo lumimäärä mikään valtava ole, mutta kokeilepa itse ajella kesärenkailla jäisillä teillä...

Minullehan eilinen snow day oli mukavaa vaihtelua, sillä sain pitää miehekkeen kotona. Asutaan noin puolen tunnin ajomatkan päässä S:n työpaikasta, eikä sieltä osattu eilen sanoa, onko talo kiinni koko päivän vai vain muutaman tunnin aamusta. Mies on vaihtamassa tulevana perjantaina työpaikkaa, joten S päätti jättää puhelimen ja säätiedotusten kyttäämisen (ja mahdolliset peräänajot) eiliseltä väliin ja käyttää ansaitsemiaan lomatunteja sohvalla löhöilyyn ja kissan p*skan siivoiluun kokolattiamatolta.

Syy jälkimmäiseen harrasteeseen löytyy pienemmästä ja nuoremmasta kissasta, eli Professor Chaosista. Se on ollut pipinä viikon verran, vaihtelevalla vakavuudella. Matokuurin jälkeen maha on ollut vieläkin herkemmässä räjähdysalttiudessa, joten pet stain removeria ja talouspaperia on kulunut kiitettävä määrä. Onneksi nyt ollaan voiton puolella, ja hiekkalaatikolla käynti tuntuu taas kiinnostavan pikkumiestä.

Tällä viikolla saan olla huolesta (ja tästä jatkuvasta yskimisestä!) kipeänä myös Usvan vuoksi, tyttönen nimittäin leikataan perjantaina. Tiedän, että se on rutiinitoimenpide ja tiedän, että koira paranee äkkiä, mutta jo pelkkä ajatus kipuisesta pikkukoirasta kirpaisee.

Tänään palattiin taas normaaliin arkikokoonpanoon, kun S painui töihin ja minä jäin kaitsemaan eläintarhaa. Juuri tällä hetkellä porukassa ei ole paljoa kaitsemista, sillä Usva nukkuu minun jaloissa ja kissat raapimispuussaan. Vielä en kuitenkaan uskalla huokaista helpotuksesta, sillä elukat saivat eilen aikaan sellaisen karusellin, että heikompia (minua) heikotti.

Kuinka pahasti näistä kirjoituksista käy selville se, että olen täysin mökkihöperöitynyt?

*****

Fakta #87: Menetän hermoni liikenteessä melko helposti (road rage, anyone?), joten olen päättänyt pysytellä poissa lumisesta autosekamelskasta ja odottaa suosiolla lumen ja jään sulamista, ennen kuin hyppään taas rattiin arvostelemaan muita autoilijoita.

Uusi vuosi ja uudet... kipeät lihakset

Se olisi sitten taas se aika vuodesta, kun pitää opetella rustaamaan uusi vuosiluku päivämäärän perään. Vuosi sitten pääsin vielä harjoittelemaan uuden vuosiluvun kirjoittamista aika tehokkaasti, kun päiväsin rahtikirjoja useamman kappaleen päivässä, mutta tämmöiselle kotiloiselle se ei nyt ole ihan niin justiinsa, että mitä vuotta tässä eletään.

Meidän vuosi vaihtui kaverin kotibileissä. Ohjelmaan kuului mm. S:n tekemiä herkkuhampurilaisia, beer pongia meidän uudella kannettavalla pöydällä (saatiin joululahjaksi...) ja koirien riekkumista. Oli oikein mukavaa.

Porukan nuorimmat, Phoenix 12 kk ja Usva melkein 7 kk, väsähtivät heti keskiyön jälkeen.

Mitään uudenvuodenlupauksia ei ryhdytty väkisin vääntämään, vaikkakin mielessä vähän kyti se perinteinen kesäkuntoon pääseminen. S:n hommattua minulle puoli kuntosalillista joululahjaksi olenkin päässyt hyvään alkuun ilman mitään lupauksiakin. Sunnuntainakin poljin crosstraineria jefu-ottelun (jenkkifutis) viimeisen neljänneksen ajan; olikin ihan kätevää rankaista omaa kroppaansa kotijoukkueen surkean peliesityksen takia. Päästiinpä siltikin play offeihin, go Chiefs!

Samana iltana keksittiin vielä, että mehän "tarvitaan" uusi lipasto jo valmiiksi ahtaaseen olohuoneeseen. Napattiin sellanen Targetista mukaan ja raahattiin se kotiin. Laatikon kyljessä toki lukee, että tämän nostamiseen/kantamiseen tarvitaan kolmesta neljään ihmistä, mutta mepä hoidettiin homma, rappuineen päivineen, kahdestaan. Ja kroppa kiittää.

Minun mielestä laatikko painoi ainakin sata kiloa, kun taas vähän riuskemmassa kunnossa olevan S:n mielestä paino oli korkeintaan sata paunaa. Tähän arvoitukseen emme ehkä saa koskaan kunnollista vastausta, mutta onneksi sentään saatiin uusi ja oikeasti kätevä huonekalu (koottiinkin se ihan itse!).

Lumi tykkää uudesta tähystyspaikasta.

Nyt koko kroppa huutaa tosiaan hoosiannaa. Asiaa ei yhtään varmaankaan auttanut se, että heti kanto-operaation jälkeen kurkku antoi ensimmäiset varoitukset tulevasta flunssasta, jota nyt siis poden kipeiden lihasten lisäksi. Että kivat mulle.

Onneksi saan edes lääkitä itseäni hyvänmakuisella vedellä. Olin jo niin lopen kyllästynyt meidän hanasta tulevaan kloorilta haisevaan ja maistuvaan nesteeseen, että ostettiin vedenpuhdistin, jonka ostoreissulla tuo lipastokin siis tarttui mukaan... Lyhyen testirupeaman jälkeen voin todeta, että reilut parikymppiä maksanut kapine on jokaisen sentin arvoinen. Puhdas vesi, parempi mieli.

*****

Fakta #86: Pelkäsin pienenä Nasse-setää.

Katsaus menneeseen

Tämä kulunut vuosi on ehkä viimeinen näistä "hektisistä nuoruusvuosista", sillä tässä alkaa olla aika valmis jo olemaan aikuisten oikeasti aikuinen. Ainakin vuodesta 2011 on tulossa pikkuisen rauhallisempi, sillä ensi vuonna tuskin...

• maksetaan maltaita viisumista.
• juhlitaan valmista maisteria.
• muutetaan toiselle puolelle maapalloa kahden kissan ja neljän matkalaukun (+ käsimatkatavarat!) kanssa.
• järjestetään kahdet hääjuhlat, yhdet molemmilla mantereilla.
• hankitaan koiranpentu hetken mielijohteesta ja rouvan kiivaan inttämisen ansiosta.

Sitähän ei tiedä, mitä kepposia tuleva vuosi tuo tullessaan, mutta epäilenpä, että 2010 jää meidän omiin historiankirjoihin melkoisen poikkeuksellisena hulinavuotena. Ensi vuoden toivelistalla on kylläkin oman talon hankkiminen, ja jos siihen prosessiin oikeasti aletaan, niin voihan se olla, että yksi pikkumuutto Atlantin yli ei tunnu missään.

Lokoisaa uutta vuotta kaikille! Nähdään ensi vuonna!

*****

Fakta #84: Tykkään ihan hurjasti sipulista ja valkosipulista, raakanakin. Haisen varmasti muiden mielestä ihan hirvittävän hyvälle.

Fakta #85: Täällä on tällä hetkellä 20 astetta lämmintä, ja minulla on näin suomalaisena ihan hirvittävän huono omatunto siitä, että istun sisällä hyvällä kelillä. Onneksi viikonloppuna on taas pakkasta, niin voi örmyillä ihan rauhassa. Omatunto kolkutelkoon silloin jonkin muun syyn takia.

Messevä joulu

Kylläpä Annia lellittiin jouluna! Voi että, oli kaikin puolin niin mukava viikonloppu, että suupielet ovat vieläkin korvissa. Kuvia en ottanut yhtään, joten tässä on nyt vain luotettava allekirjoittaneen todistajanlausuntoon.

Jouluaattona heräiltiin perinteisesti riisipuuron keittoon. Nirso S:kin tykkäsi puurosta sen verran paljon, että uskalsi ensimmäisen kulhollisen (eli yhden ruokalusikallisen) jälkeen käydä santsikierroksella. Se tosin lykkäsi puuroonsa niin paljon fariinisokeria, etten uskaltanut edes maistaa sitä. Vähän turhan makeaa.

Aamupalan jälkeen skypeteltiin minun perheen kanssa hyvä tovi. Oli ihan mahtavaa päästä osaksi heidän joulunviettoaan ja seurata hyväntuulista ja rentoa jouluaattoiltaa koti-Suomessa. Kun perhe oli availlut meidän lähettämät lahjukset, me jätettiin heidät jatkamaan aattoillanviettoa ihan rauhassa ja siirryttiin itse päikkäreille. Laiska aatto, paras aatto.

Usvan ulkoilutuksen jälkeen päästiin vihdoin asiaan, eli syömään. Karjalanpaistin ja laatikoiden jälkeen oli hyvä hetki istahtaa kuusen juurelle ja availla paketit. Saatiin niin kivoja ja ajatuksella valittuja lahjoja, että oltiin ihan ymmällämme. Paketeista paljastui mm. äidin neulomat ihanat villasukat, miehekkäät nahkahanskat, Kalevala-palapeli, salmiakkia, kirjoja, Fiskarsin veitsiä ja sakset... Kiitos!

Minä annoin S:lle kylpytakin ja uuden lompakon, kas kun sen edellinen oli tarrallinen kangaslompakko... Minä taas sain mieheltä kuusen alla jo pitkän aikaa lusineen ison paketin. Sen sisältä paljastui tämmöinen:

Olin vissiin valittanut plösöytymisestä sen verran paljon, että mies oli päättänyt tehdä asialle jotain. Paino ei oikeastaan ole noussut näiden kuukausien aikana yhtään, mikä on sinänsä ihme, ottaen huomioon kaiken roskaruoan ja sohvalla löhöämisen, mutta fyysisen työn loppumisen (ja kaiken roskaruoan ja sohvalla löhöämisen) jälkeen lihakset ovat surkastuneet ja kunto lähentelee absoluuttista nollapistettä. Oli siis erittäin mieluisa lahja!

Meidän jouluaatto huipentui siihen, kun löydettiin Netflixin instant queuesta (eli netin kautta katseltavissa olevista elokuvista) suomalainen elokuva, Joulutarina. Se oli dubattu englanniksi, mutta enpä antanut sen haitata. Keskityin ihastelemaan talvisia maisemia ja vähän ehkä Mikko Leppilampeakin

Joulupäivänä sännättiin heti ensitöiksemme S:n siskon luo brunssille. Siskontytöllä oli päällä minun tekemä vaaleanpunainen villatakki, ja voi kun toinen oli söpö! Kaiken kruunasi se, että tyttö oli oppinut sanomaan Aunt Anni. Sydän taisi vähän sulaa. (Tyttö tykkää muuten minun tekemistä pipareista ja korvapuusteista kuulemma niin paljon, ettei oikein haluaisi muuta syödäkään. Käly kutsuikin niitä baby crackiksi.)

Saatiin vähän jännitystäkin elämään. Laitettiin Usva aidatulle takapihalle mässäilyn ajaksi. Ruokailun jälkeen S meni hakemaan koiraa sisälle, mutta kalpea mies palasikin takaisin ilman koiraa. "I think she got out." Pulssi kohosi jonnekin stratosfääriin ja paniikki tunki väkisinkin päälle. Sännättiin etuovelle valmiina järjestämään etsintäpartio, mutta koirapa istuikin ulko-ovella odottamassa sisäänpääsyä. Notta huhhuh!

Lahjottiin toisiamme pikkuisen lisää heti koiraseikkailun jälkeen. Sain S:n siskolta kolme Marimekon käsipyyhettä! Menin ihan sanattomaksi, ja se on minulle melko harvinaista. Paikallinen Crate and Barrel myy Marimekon tuotteita, joten sieltä nämä ihanuudet oli minulle metsästetty. Ihana lahja. Tämän lisäksi käly antoi minulle laatikkotolkulla vanhoja vaatteitaan, joihin ei omien sanojensa mukaan mahdu enää ikinä. Raskaana ollessa ei välttämättä kannattaisi ruveta käymään läpi vaatevarastoaan, mutta käly sanoi, että jos hän joskus pääsee takaisin vanhoihin mittoihinsa, hän kyllä lähtee shoppailemaan.

No, sitten mentiin S:n vanhempien luo jakamaan vähän lisää lahjoja. Oltiin oltu tosi kilttinä, sillä saatiin taas kerran niin mahtavia lahjoja, että suu on varmaan vieläkin pyöreänä. Nyt meillä on mm. uusia juomalaseja, kolme käsinpuhallettua öljylyhtyä sekä meidän nimillä ja hääpäivällä varustettu keraaminen maljakko.

Mutta minäpä olin ollut ekstrakiltti! Lahjaurakan jälkeen S katosi kellariin ja palasi sieltä ison pahvilaatikon kanssa. Se sanoi, että minä olen ansainnut häneltä vielä toisenkin lahjan. Kävelin varovasti kurkkaamaan, mitä se oli keksinyt, ja sehän oli kuntopyörä.

Jokuhan siis saattaisi ottaa tämän pienenä vihjailuna rouvan leviävästä persauksesta, mutta se ei kuulemma ollut tarkoitus. Olin oikeasti ihan äärettömän otettu tästä kaikesta, ja pyörää ja crosstraineria on poljettu jo monta mailia.

Parasta koko joulussa oli mahtavista lahjoista huolimatta lämmin tunnelma. Mulla on oikeasti ehkä maailman paras mies ja perhe.

*****

Fakta #83: Olen äärimmäisen aamu-uninen ihminen. Nytkin haukotuttaa, vaikka heräsin vasta kolme tuntia sitten...

Överijoulu

Joulu on. Taas. Puoli vuotta sitten pakattiin hiki hatussa koko elämää muutamaan Atlantin ylittävään matkalaukkuun, nyt odotellaan jo Joulupukkia. Valmistelut ovat meillä korvapuusteja ja huomenna häämöttävää ruokaostosten hoitamista vaille tehty (eilen näpertelin satsin pipareita). 

Sain reilu kuukausi sitten juttuehdotuksen kommenttiboksiin koskien jouluöveriyttä (on se sana). Siitä lähtien olen kulkenut silmät ja korvat sepposen selällään, imien kaikkea amerikkalaiseen tyyliin ylilyötyä. Enkä pettymyksekseni oikein nähnyt tai kuullut mitään erikoista. Joko olen jo niin tottunut kuukausitolkulla kestäviin kauppojen joulukinkereihin ja omakotitaloja kiertäviin valonauhoihin, tai sitten ylilyöntejä ei vain sattunut kohdalle.

Kunnes sitten eilen:

Candy Cane Lane, jo 50. joulu menossa

Näitä puhallettavia barbaroita en vielä oikein voi sietää.

Tämä on jonkun koti. Ja näköjäään paikallinen nähtävyys.

Yllä olevan talon autotalli. Mihin parkkeeraisit Amerikan-rautasi?

Eilisen jouluretkemme jälkeen olin aika huuli pyöreänä. Nämä yllä esitellyt paikat ovat jo joillekin amerikkalaisillekin pikkuisen liikaa, sillä anoppi kehotti meitä käymään katsomassa tuota viimeisimpänä esiteltyä taloa. Se oli varma, että minä järkyttyisin. Oikeassa oli. Toisaalta olin myös aika hämmentynyt siitä, miten joku viitsii uhrata hurjan määrän omaa aikaansa ja yksityisyytensä (ja oletettavasti myös aika ison nipun dollareita sähkölaskun maksamiseen) vieraiden ihmisten viihdyttämiseksi. Kysehän oli jo melkein taidokkaasta sirkuksesta, eikä enää mistään tökeröstä jouluvaloviritelmästä.

Meidän oma koti on pikkuisen hillitymmässä kuosissa kuin nuo esimerkkikohteet tuossa aiemmin, vaikka olenkin yrittänyt luoda joulutunnelmaa tähänkin tupaan. Sain valtavasti apua viime viikolla saapuneesta paketista, johon äiti oli pakannut nipun joulutarvikkeita. Nyt meidän pöydällä on punaista Marimekkoa, ja telkkarin päällä tähystää pikkuruinen tonttu-ukko. Sisäisesti joulumieltä ollaan saatu nautittua jouluteen muodossa.

Kaiken tässä merkinnässä esiintyneen krääsän vastapainoksi haluaisin liittää tähän lopuksi lyhennelmän äitini tänä vuonna pitämästä joulunavajaispuheesta. Yllättävän paljon asiaa muori oli puheeseen saanut ahdettua. Ei uskoisi, että ollaan sukua.

Aika on kumma juttu. Ja joulun alla se vasta kummaksi muuttuu. Muistan, kun olin pikkuinen tyttö Horsmanmäen pikkuisella kylällä ja availin itse kötöstämäni joulukalenterin ensimmäistä luukkua ajatellen, että voi kamala, kun jouluun on vielä 23 valovuotta, niin samaan aikaan äiti sinkoili ympäri huushollia kapakalansa kanssa huokaillen, että nyt käy aika vähiin. Opettaja puolestaan väitti, että joulun alla on päivä lyhimmillään, ja minä ajattelin, että miten on noin tyhmä ihminen opettajaksi lainkaan päässyt, kun päivähän on ehdottomasti pisimmillään.

Joulun alla aika tahtoo meiltä aikuisilta loppua. Pitää ehtiä leipoa ja siivota, askarrella ja somistella, kaunistautua ja toipua pikkujouluista, nauttia kulttuurista ja hävittää kiloja, ennen kuin uusia tulee - jotkut kai käyvät vielä töissäkin. Mitä jos nipistettäisiin tästä vouhakasta hetki ja pohdittaisiin sitä, että kaikkien jouluaika ei ole tunnelmallista rauhallista, iloista, hauskaa eikä hyvääkään.

Kukaan meistä ei tiedä, milloin oma joulu muuttuukin alakulon ja ikävän jouluksi. Ja kuten tiedämme, joulun tunnekerroin on kova, ja ikävä voi olla monin verroin pahempi. Niinä hetkinä tarvitaan kaveria, joka laittaa tekstiviestin, muistaa Facebookissa tai ihan peräti tulee kylään. Se on sellainen lahja, joka varmasti ilahduttaa saajaa, mutta antaa paljon myös antajalleen.

Ei jätetä kaveria tänäkään jouluna!

*****

Fakta #82: Tämä joulu on S:lle ja minulle neljäs yhteinen. Tasoissa ollaan, sillä niistä kaksi on vietetty Suomessa ja kaksi täällä Amerikan ihmemaassa. Katsotaan, kumpi maa ottaa johtoaseman vuoden päästä...