Se oli minunkin aika siirtyä vuodatus.netistä Bloggerin puolelle. Viimeinkin. Vanhat jupinathan löytyvät edelleen
täältä.
Jos tänne uuteen kotiin sattuu saapumaan ennestään tuntemattomia vierailijoita (tervetuloa vain), on varmaan paikallaan kertoa "pari" sanaa kirjoittajasta ja taustoista, ehkä jopa syistä aloittaa alusta, vaikka tämän kaiken voi tietysti käydä lukemassa pidemmän kaavan kautta vanhasta osoitteesta.
Olen 24-vuotias ihan tavallinen tallaaja, jonka elämä meni vähän mullinmallin Kansasissa vietetyn vaihtovuoden, 2006-2007, aikana ja jälkeen. Here's why: Läksin vaihtoon naiivina, ujona, arkana ja hiljattain reilun viiden vuoden seurustelusuhteen päättäneenä. Moninaisten vaiheiden ja elämänopetusten jälkeen tapasin loppusyksystä kivantuntuisen S:n, jonka kanssa päädyttiin olemaan kuin paita ja peppu. Ei seurusteltu vaan hengailtiin. Näin siis silloin järkeiltiin, oltiinhan molemmat lähdössä pois. S itärannikolle unelmatyön perässä, minä takaisin Suomeen.
Yhteinen aika jäi lyhyeksi, kuten tiedossa olikin. Sovittiin jo ihan alussa, että ei sitten aleta virittelemään mitään kaukosuhdetta. S ei ollut päästänyt ketään lähelleen reiluun vuoteen juuri sen takia, että hän tiesi olevansa lähdössä pois, eikä hänestä omien sanojensa mukaan ollut kaukosuhteeseen. En minäkään sellaista halunnut. Haluttiin kovasti kylläkin viettää aikaa yhdessä, ja niinhän me sitten vietettiinkin melkein jokainen mahdollinen hetki.
Kun olin lähdössä joululomalle Suomeen, S sanoi varovasti, että jatko on nyt sitten minusta kiinni. Sanoi olevansa valmis kokeilemaan seurustelua kaukana toisistamme. S:n uusi työpaikka oli sen verran omituinen ja tiukahko, että minun piti täyttää kuusisivuinen selvitys perhesiteistä, ulkomaanmatkoista, työpaikoista ja ties mistä. Olinhan ulkomaalainen.
Niistä kolmesta Suomessa vietetystä viikosta jutustelin Skypessä monta ja taas monta tuntia. S:n äiti sanoi, ettei ollut koskaan nähnyt poikaansa sellaisena, sisko taisi käyttää sanaa smitten useammin kuin kahdesti tai kolmesti. Odotettiin lentoani Kansas Cityyn kuin kuuta nousevaa.
Ja vihdoinhan sitä sinne takaisin pääsin, tammikuun alussa. S:n työ Marylandissa alkoi samaisen kuun lopulla, joten meillä ei enää ollut paljoakaan yhteistä aikaa. Sitä paitsi S oli muuttanut vanhempiensa luokse ennen joulua, joten välissä oli parin tunnin ajomatka. Otettiin kuitenkin kaikki ilo irti yhteisestä hetkistä. Kunnes...
S tuli yllättäen käymään luonani jo keskellä viikkoa, vaikka sen piti tulla vasta viikonlopuksi. Puhuttiin edellisenä iltana, ja S vaikutti todella oudolta. Sain selityksen, kun vakavanoloinen S pyysi minut makuuhuoneeseen. Ja pyysi istumaan alas. Uudesta työpaikasta oli soitettu. S ei saanut olla minun kanssa missään tekemisissä. Oli siis valittava työ, jonka eteen S oli todellakin tehnyt paljon työtä, työ, joka oli ollut S:n ainoa tavoite pitkään, tai tyttö, jonka S oli tavannut pari kuukautta aikaisemmin ja joka oli muuttamassa toukokuussa takaisin Suomeen. Oltiin molemmat sitä mieltä, että ainoa oikea ratkaisu on valita työ. Vaikka se sattuikin. Enemmän kuin mikään ikinä.
Vietettiin vielä yhdessä se viimeinen vuorokausi. Luultiin, ettei nähdä enää koskaan. Ettei enää juuri voida jutella. Tai saada jutella, saati sitten nähdä. Kun S sulki oven, romahdin ihan täysin. Se palasi tosin tuomaan vielä pehmolelukissan, jotta en ikinä unohtaisi sitä. Kissaparkaa on rutisteltu aika kovaa sen jälkeen, joskus vieläkin. Oli vähintäänkin toivoton olo.
Tätä seuranneen kuukauden aikana yritettiin ensin olla puhumatta toisillemme. Kun puhuttiin, se meni enimmäkseen itkemiseksi ja valittamiseksi. S muutti itärannikolle ja oli ihan yksin. Se alkoi kysellä, josko sittenkin voisimme keksiä jonkin keinon olla vielä joku päivä yhdessä. Se halusi vielä yrittää.
Yritykseksi se tosin jäi. S:n työnantaja oli sanonut hyvin selkeästi, että minkäänlaisessa yhteydessä ei saada olla, ja S poti syyllisyydentunnetta ja pelkoa aina meidän jutellessa. Se sanoi monesti, että meistä on taas tulossa liian läheisiä. Yritettiin väkisin olla toisillemme etäisiä, vaikka eläteltiinkin toiveita yhteisestä tulevaisuudesta. Lopulta, parin kuukauden kärvistelyn ja ärhentelyn jälkeen päätimme yhdessä, että on parempi yrittää (ollaan muuten aika yritteliäitä ihmisiä) oikeasti erkaantua, koska salailu ja välimatka ei oikein sopinut meille kummallekaan.
S tosin sanoi, että se haluaa nähdä minut vielä kerran. Joten se tuli huhtikuussa kylään. Sovittiin, että ollaan kuin ennenkin se pari päivää. S antoi minulle taas lahjuksia (kaulakorun ja korvikset), etten koskaan unohtaisi sitä. Se sanoi minulle koruja antaessaan, että se haluaa niiden symboloivan mahdollisuutta yhteisestä tulevaisuudesta, sitten parin kolmen vuoden päästä ehkä. Sitten, kun S olisi saanut jalkansa kunnolla oven väliin ja oikeasti päässyt valtion hommiin, kuten oli aina halunnut. Ei siis edelleenkään osattu päästää irti.
Sen viikonlopun jälkeen oli tosi hurja olo. Mitä nyt? Pari kuukautta sitä siinä mietittiin, silloin tällöin (lähes joka päivä) jutellen ja yhdessä pelaillen. Yritettiin (siinä se sana taas on) siirtyä eteenpäin. Palasin Suomeen toukokuun puolessa välissä, ja S pelkäsi, että nyt minä sen sitten unohdan. Enpä unohtanut. S:stä huomasi, että se yritti olla todella varovainen sanomisiensa suhteen. Välillä siltä lipsahti, että sillä on minua ikävä, mutta heti sen jälkeen se vetäytyi kuoreensa eikä puhunut oikein mistään, tarkoituksenaan työntää minut kauemmas ja suojella meitä molempia liialta toiveikkuudelta.
Kesäkuussa se kuitenkin pudotti oikein kunnon pommin. Se kyseli, olisiko sen mahdollista tulla Suomeen opiskelemaan. Se halusi löytää jonkin keinon ulos umpikujasta. Soudettiin ja huovattiin sitten asian kanssa koko viime kesä, kiristeltiin hampaitakin aika lailla. Oli aika rankkaa. Käytiin molemmat taas kerran ihan pohjalla. Lopulta S kyllästyi ahdinkoonsa/ahdinkoomme niin paljon, että se otti ohjat omiin käsiinsa, marssi työnantajan pakeille ja kertoi minusta. Riskinä oli työpaikan menetys, ja vastaavanlaisten töiden saaminen olisi voinut vaikeutua huomattavasti tulevaisuudessa. Vaan työpaikaltapa sanottiin "no problem" ja "how romantic". Meidän piti täyttää se kuusisivuinen lomake uudestaan.
Syyskuun alussa ostin lentoliput, lensin Marylandiin lokakuussa. Emme olleet nähneet puoleen vuoteen. Muistan sen hetken, kun tunnistin S:n selän lentokentällä. Sen ensimmäisen halauksen. "I've missed you." Kaikki oli kuin ennenkin parin minuutin ujostelun jälkeen.
S muutti takaisin Kansasiin osittain minun takiani (uusi työ, saman firman sisällä tosin, oli paljon suvaitsevaisempi ulkomaalaisia kohtaan) ja osittain ihan itsensä takia. Itärannikon elämä ei sopinut hänelle, ei kuulemma ilman minua. Sanoi, että ehkä joku päivä voidaan palata sinne yhdessä, mutta yksin hän ei enää siihen helvettiin lähtisi (eikä mennä muuten yhdessäkään). S sanoi eläneensä kuin jossain sumussa koko Marylandissa oloajan. Sekin oli ihan rikki.
Tämän jälkeen S tuli käymään kanssani Suomessa. Jonka jälkeen lähdin jouluksi Kansasiin. Ja sitten maaliskuussa S:n siskon häihin. Ja toukokuussa kuukaudeksi ihan vain viettämään aikaa yhdessä. Ehtihän tuona aikana tapahtua tietysti muutakin kuin edestakaisin lentämistä.
S pisti vuoden alussa hakupaperit Kuopion yliopistoon. Huhtikuussa sieltä tuli myöntävä vastaus. S oli 15 maisterinohjelmaan valitun joukossa. Siinä vaiheessa piti tehdä päätös. Tulisiko se oikeasti tänne kahdeksi vuodeksi? Kun ihmiset kysyivät S:ltä, onko se muuttamassa Suomeen, se vastasi, että varmaankin, jos oleskelulupahakemus menee läpi.
Ja se meni! Tämän kuun alussa postiluukusta tipahti oleskeluluvalla varustettu passi, ja S osti lentoliput. Tämä skeptinen ja joskus kylmäksikin haukuttu mies on sanonut minulle monta kertaa, että hän on ihan varma, että teki oikean ratkaisun. Viime perjantainakin, kun olin Skypen ulottumattomissa, se oli kirjoittanut sähköpostia, jossa se hehkutti, kuinka innoissaan se on yhdessä asumisesta ja kuinka onnelliseksi minä sen teen. Sekin on oppinut tämän ruljanssin aikana, että kaikista palkitsevimmat asiat elämässä eivät tule helpolla. Enää S ei edes haikaile samojen asioiden perään kuin joskus ennen. Ura ei todellakaan ole enää kaikki kaikessa.
Olen sanonut aika monta kertaa, että nyt osaa arvostaa tätä suhdetta (kohta ilman kauko-etuliitettä!) ja S:ää ihan eri tavalla kuin muuten ehkä olisi. Kaikki ne kyyneleet ovat tehneet meistä vahvempia, vaikka silloin ihan heikoimpina hetkinä tuntui, ettei mistään tule mitään. Muilla tuntui riittävän uskoa ja toivoa paljon enemmän kuin itselläni. Vaan tässäpä ollaan!
No niin, jos joku jaksoi lukea tänne asti, niin tämän maratonin jälkeen pääsen vihdoinkin siihen, miksi kirjoitukset löytyvät nykyään täältä. S siis muuttaa Suomeen elokuun 20. päivä. Kolmen viikon päästä se on jo täällä. Suuri syy uuteen blogikotiin on vuodatuksen hitauden lisäksi se, että elämässäni alkaa täysin uusi vaihe. Nyt, jos koskaan, on hyvä aika jättää taakseen kaikki menneet surut ja murheet, joilla edellinen blogi on kyllästetty oikein kunnolla.
Mutta älköös olko huolissanne, takaan että täälläkin pääsee varmasti lukemaan kaikenlaista vininää ja väninää. Toivottavasti tosin vähemmän kuin ennen, koska ainakin suurin vininän ja väninän aiheuttaja, välimatka, poistuu ihan kohta.
It's been a tough run, but we made it.
