keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Kuulumatonta

Meidän elämästä on tullut aika keskiluokkaista. Mies käy töissä, minulla on varaa olla kotona lapsen kanssa. Meillä on kiva talo. Kivassa naapurustossa. Kivassa lähiössä. Asumme eteläisessä Johnson Countyssa, SoJoCo, joka on suur-Kansas Cityn alueista se kaikista snobein. Kuulemma.

Me taidetaan olla tämän naapuruston nuorin perhe. Se näkyy. Meillä ei ole venettä pihatiellä, eikä poreammetta terassilla. Meidän taloa ei maalata uusiksi joka (toinen) vuosi, ja ylikasvanut nurmikkokin ajetaan työnnettävällä leikkurilla ihan itse siinä vaiheessa, kun jatkuvasti pihalla touhuava naapuri on luonut tarpeeksi ison kontrastin huolella trimmatun puutarhan ja meidän pöheikön välille. S:n käsitys business casual -pukeutumisesta on khakin väriset reisitaskuhousut (vrt. khakihousut) ja mustat tennarit. Silti tuntuu, että kuulutaan tänne.

Joissain paikoissa on toisin.

Saatiin appivanhemmilta joululahjaksi 100 dollarin lahjakortti erääseen pihviravintolaan. Päätettiin käydä törsäämässä se S:n synttäreiden kunniaksi. Intoiltiin jo etukäteen, että nyt syödään pitkän kaavan mukaan, oikein kolme lajia! S puki suorat housut ja kauluspaidan, ja minä verhouduin mekkoon ja laitoin päälle ihan oikeat rintsikat; siis semmoiset, joissa ei ole auki napsuteltavia kuppiosia. Ajatella!

Heti ravintolaan astuessa tuli vieras olo. Osataankohan me käyttäytyä oikein? Näkeeköhän meistä päälle päin, että useimmiten ulkona syödessä ison osan ruoasta voi syödä käsin (olen päässyt sormiruokailukammostani yli)?

No mutta, osattiinhan me nyt toki käyttäytyä. Istuttiin kynttilällä valaistuun pöytään ja tutkiskeltiin ruoka- ja viinilistaa. Ei tuijoteltu hintoja, vaikka kyllä 800 dollarin viinipullo pomppasi silmille ihan väkisinkin. Tarkistaisivatkohan ne luottotiedot, jos tilaisi semmoisen? Vaatisivatko jotain pantiksi?

Lisäsin vielä kuulumattomuuden tunnetta ottamalla kuvia - selvä newbien merkki - mutta pitihän tämä mässäily ikuistaa.

Alkuruoka

Jumbo Lump Crabcake
Pääruoka

Dry-aged New York Strip with Lobster Tail, Béarnaise Sauce, and Butter
White Cheddar Au Gratin Potatoes
Filet Mignon with Gorgonzola Garlic Butter
Jälkiruoka

Key Lime Pie
Crème brûlée
Settiin kuului toki vielä salaatti (jota S jopa söi!), mutta pupupöperöt jäivät kuvaamatta. Taidan olla vieläkin vähän ähkyssä, vaikka noista syömingeistä on jo melkein kolme viikkoa aikaa. Oli ihan älyttömän hyvää, mutta ei tästä kyllä tarvitse mitään jokaperjantaista tapaa tehdä. On varmaan sanomattakin selvää, ettei lahjakortti riittänyt kattamaan loppusummaa (pelkkää tippiäkin taidettiin jättää melkein neljäkymppiä), mutta sitäkin suurempi kolaus oli se, että mentiin S:n synttäri-iltana nukkumaan kymmeneltä. Koska oltiin niin ähkyssä.

Buffalo wingsien jälkeen sentään jaksaa vielä heittää pubitikkaa ja pelata biljardia!

maanantai 25. helmikuuta 2013

Mua huvita taas yhtään mikään

Joskus ärsyttää. Ärsyttää ilmeet, eleet, maneerit. Ärsyttää ajatukset, pohdinnat, oivallukset. Naama. Kaikki.

Silloin tekee hyvää ottaa vähän hajurakoa. Silloin on helpompi muistaa, miksi aikoinaan tyypistä piti. Ehkä kaikki ärsyttävä muuttuu taas siedettäväksi, ellei jopa ihan kivaksi.

Entä jos tyyppi onkin joka paikassa? Kotona. Pään sisällä. Peilissä. Miten voi ottaa etäisyyttä omaan itseensä? Mitä tehdä, jos oma naama ärsyttää?

Voisi kai vältellä peilejä, mutta meillä se on hankalaa. Voisi varmaan nukkua yöllä, jolloin se itseketutus on ihan pahimmillaan, mutta hampaita puskevan vauvan kanssa se on helpommin sanottu kuin tehty.

Voiko tästä mörköydestä syyttää vielä raskaushormoneja? Tai ehkä päällä vellovaa flunssaa? Kotona jumittamista? Ensi yönä tulee taas lunta oikein urakalla; toiset 30 senttiä tiedossa. Sitä mökötetään sitten mökissä, tai korkeintaan omalla pihalla, koko päivä, kun ei täältä naapurustosta pääse mihinkään autolla eikä edes jalkapelillä. Jalkakäytävien putsaus on kodinomistajien vastuulla, eli ovat käytännössä täysin ummessa.

Tulis jo kevät.

perjantai 22. helmikuuta 2013

Thundersnow!

Talvimyrsky Q:lla pelottelu alkoi paikallisuutisissa jo alkuviikosta. Ihmisiä pyydettiin varautumaan lumentuloon sopivin toimenpitein: ruokaa ja vettä kahdeksi, kolmeksi päiväksi, lämpimiä peittoja sähkökatkoksen varalta, ja kotona pysyttelemistä, jos se vain suinkin on mahdollista.

Tässä kulki ennen polku meidän etuovelle.
Tämä hypetys sai minutkin, karaistuneen suomalaisen, joka ei nyt vähästä lumesta hätkähdä, kantamaan kaupasta kotiin vähän ylimääräistä ruokaa ja tankkaamalla auton, jos pitäisikin mennä pirsiin lämmittelemään. S:kin varautui mahdolliseen ylimääräiseen vapaapäivään tuomalla kotiin pullollisen kinuskikermalikööriä. Kuumaa kaakaota varten, you know.


Keskiviikkona iltauutisissa kerrottiin, että lumirintama osuu meidän kohdalle aamulla, pahimpaan ruuhka-aikaan. Jokainen paikalliskanava vilisi talvimyrskyvaroituksia ja ilmoitteli torstaina kiinni olevista virastoista ja kouluista. Jälleen kerran autoilijoita pyydettiin pysyttelemään kotona, ellei ole ihan pakko lähteä liikkeelle.

Tässä kohtaa on hyvä mainita, että tiet ovat täällä hyvin harvoin lumipeitteen alla. Talvirenkaat ovat melko vieras käsite paikallisille, ja vaikka nastarenkaita saisikin käyttää, niin parin liukkaan päivän takia niitä ei oikeastaan kukaan lähde autoonsa vaihtamaan. Myöskään liukkaalla tiellä ajelu ei ole ihan yhtä hyvin hanskassa kuin, sanotaan nyt vaikka Suomessa tai Minnesotassa. On todella yleistä, että lumimyräkän aikana/jälkeen koulut ovat kiinni, ja lapset saavat snow dayn, lumivapaan. Näin vältytään koulubussien jumiutumiselta lumiselle sivutielle tai isin/äidin tila-auton liusuminen penkkaan jäisellä päätiellä. Aurauskalustoa on verrattain vähän, mutta niin on luntakin useimpina talvina.

Keskiviikkoiltana maa oli vielä paljas, ja nurmikkokin esitteli viime kesän vihreydenrippeitä. Torstaiaamuna se sitten alkoi. Ukkonen, nimittäin. Taivas rytmitti lumipyryä salamoin ja jyrähdyksin. Kun pahin jyrähtely loppui, naapuri aloitti lumilingolla jyystämisen, vaikka lunta tuli edelleen vaakasuunnassa. On kai sanomattakin selvää, että sitä linkoamista riittikin sitten koko päiväksi.

Meillä vähän naureskeltiin naapurin lingolle. Ihan samoin, kuin kaupungin on vähän hölmöä sitoa rahaa parkkipaikalla seisotettaviin ylimääräisiin auroihin, kallis lumilinko töröttää autotallissa käyttämättömänä suurimman osan talvesta. Viime talvena ei tarvittu edes lapiota! Hupsuja.

No, se naureskelu loppui kuin seinään siinä vaiheessa, kun S otti sen vähäkäyttöisen lapion esille ja rupesi raivaamaan meidän pihaa. Lunta tuli muutamassa tunnissa yli 30 senttiä, ja tuuli oli pyöritellyt siitä melko kivoja nietoksia tuohon pihatielle. Usva hääräsi kaverina ja vinisi, kun jäi kiinni hankeen yrittäessään päästä tarpeilleen.
Tyylilyylit.
Suomalaisen on helppo virnistellä paikallisten hätätilalle (joo-o, Kansasiin julistettiin semmoinen...), sivuluisussa meneville autoille ja niin edelleen. Hohhohhoo, kyllähän Suomessakin osattiin aikoinaan ajaa ilman nastarenkaita. Hehhehhee, mitähän siitä tulisi, jos Suomessakin suljettaisiin koulut, kun tulee pikkuisen lunta. Helposti unohtuu, että se talvi tunnetusti yllättää autoilijat joka ikinen vuosi. Suomessa. Unohtuu, että talvikeliin tottumaton kuski on aika vaarallinen, ja mitenkäs se siihen tottuu, kun harjoittelukertoja kertyy keskimäärin aika vähän. Unohtuu, että aamuruuhkat ovat täällä melko tapahtumarikkaita ja ärsyttäviä ilman lunta ja jäätäkin.

Mutta kyllä minua silti pikkuisen huvittaa tämä vouhottaminen. ;)

tiistai 19. helmikuuta 2013

Lähdenkö?

Kun Suomessa tapahtuu ikäviä/mukavia, ulkosuomalaisen on tehtävä valinta - ostanko lentoliput? Varsinkin ikävien tapahtumien kohdalla reissuja on hankala suunnitella etukäteen, sillä ajankohta on monesti täysin sattumanvarainen. Häiden ja muiden mukavuuksien kohdalla sumplimisvaraa on enemmän, mutta se sama kysymys kolkuttelee silti. Lähdenkö?

Tällä kertaa en lähde. Jos tuota natiaista ei olisi, Visaa olisi varmaan jo vingutettu. En kuitenkaan halua lähteä Duracell-apinan kanssa kahdestaan Atlanttia ylittämään, enkä toisaalta halua jättää lasta tännekään, vaikka hyvässä hoidossa olisikin. En ole vielä ihan valmis a) olemaan erossa ja b) sulkemaan laiskan äidin parasta kaveria, maitobaaria.

Ääh. Kukaan, kukaan, ei varmasti ylläty tai pety, etten ole mukana hautajaisissa. Silti on pikkuisen syyllinen olo. Tuntuu, että pääsen näissä jutuissa kuin koira veräjästä. Muu perhe järjestelee asioita ja ovat toisilleen tukena. Minä jatkan täällä omaa elämää ja nieleskelen itkua silloin, kun siltä tuntuu. Surua pääsee kuitenkin pakoon, ja sitä onkin ollut vähän hankala käsitellä, sillä mummon poistumisella ei ole meidän arkeen niin konkreettista vaikutusta. Pitää oikein muistutella itseä, miten isosta asiasta tässä on kyse.

Toisaalta sitten väliin on jäänyt hyvien ystävien häitä ja muita elämää iloisella tavalla mullistavia tapahtumia. Ehkä tässä sitten lopulta jäädään plus-miinus-tilastossa aika neutraalille alueelle.

Ei tämä sen helpompaa olisi, vaikka asuttaisiin Suomessa. Sen siitä saa, kun haalii läheisiä ympärilleen kahdella eri mantereella.

Aika positiivinen ongelma, lopulta kuitenkin.

torstai 14. helmikuuta 2013

Mummo

Äitiyden myötä olen alkanut ymmärtää omaa äitiä paremmin. Side omaan lapseen on ihan uskomaton, eikä lapsi osaa sitä ehkä täysin arvostaa, ennen kuin ketju jatkuu uuden sukupolven kautta. Olen nähnyt vasta vilauksen siitä, millaista huolta vanhempi voi lapsestaan kantaa.

Kuten oma äitini on sanonut, lapsenlapsen myötä huoli leviää viuhkana ympärille. Millainen huolimöykky isoisoäidin sydämessä sitten on?

Naimisiin mennessäni tuskin ymmärsin, mitä elinikäinen kumppanuus tarkoittaa. Tuskin ymmärrän vieläkään. Meistä on muodostunut varsin tiivis yksikkö, mutta tässä puhutaan vasta muutamista vuosista. Omien vanhempien kohta 30-vuotista avioliittoa vierestä seuranneena voisin todeta, että tiivisteet saattavat vuosien saatossa hiukan rakoilla, mutta tahdonvoimalla ja puolisoa arvostamalla ne raot paikataan, ja paketista tulee entistä tiiviimpi.

Joululomalla huonovointinen mummoni oli pahoillaan, koska ukki joutui huolehtimaan hänestä. Ukki sanoi topakasti: "Minähän lupasin." Yli puoli vuosisataa sitten.

Eilen se huoli loppui, mummon sydämestä ja ukin arjesta. Tilalle tuli suru, jäljelle jäi muistot.

Jouluinen Suomen-reissu nousi arvoon arvaamattomaan.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Vanh(emm)uus

Kuluneen vuoden aikana on ollut hetkiä, kun olen tuntenut itseni vanhaksi. Ikä alkaa vielä tämänvuotisten synttäreidenkin jälkeen kakkosella (viimeistä viedään!), eikä tuo olo numeroista ole johtunutkaan. Suurin syypää taitaa olla vanhemmuus ja sen kylkiäisinä tulleet nuupahtanut olemus ja rauhoittunut sosiaalinen elämä.

Vaikka meidän vauveli on ollut oikeasti (enimmäkseen) ihan superhelppo, niin kyllä univelkaa ja silmäpussia on siltikin kertynyt. Peilissä töllöttää väsähtänyt olento. Hiukset alkoivat tippua tukoittain muutama kuukausi sitten, joten raskausaikana kasvanut leijonanharja piti napsaista poikki, jotteivät viemärit tukkiutuisi. Vaikka pidänkin tästä lyhyemmästä pehkosta, niin en kyllä jaksa/ehdi/viitsi laittaa sitä yhtään. Paitsi jos lähdetään ulos. Viikko sitten käytiin juurikin siellä.

Meidän kaveripiirissä on muitakin lapsellisia, mutta enimmäkseen kuitenkin vielä villiä ja vapaata porukkaa. Vaikkei vanhemmuus ole ystävyyssuhteisiin negatiivisesti vaikuttanutkaan, niin kyllä eron elämäntilanteissa huomaa esimerkiksi silloin, kun itsellä on rock-konsertin jälkeen kiire kotiin pussailemaan vauvaa ja vielä sitäkin enemmän painamaan pää tyynyyn, ja muut jatkavat baariin.

Stone Sour, Midland Theater, 30.1.2013.

Ja sitten, kun tajuaa, että tultiin villin ja vapaan kaverin kyydillä downtowniin, niin on mentävä porukan mukana syömään baariruokaa (haha, oltiin tosi vastentahtoisia...), minkä vuoksi nukkumaan pääsee vasta aamukahdelta. Seuraavana päivänä vä-syt-ti aivan jär-kyt-tä-väs-ti, mutta olipa toisaalta kiva päästä tuulettumaan ja liikkumaan ilman äitiriippuvaista takiaista. Niin, enkä näyttänyt nuhjuiselta möllykältä. Score!

Viikonloppuna oli sitten S:n ja synttärinaapurin vuosittaiset yhteiset pirskeet. S:n kuningasidea oli, että aloitetaan ja lopetetaan aikaisin, jotta päästään rauhoittumaan yöunille, koko porukka. Joo, kuulostaa hyvältä, mutta kun toteutus oli sitä, että toinen synttärisankari sammui kellariin jo ennen kolmea iltapäivällä, niin... Siestan jälkeen puhtia oli sen verran, että tyyppi (ja muutama muukin) jaksoi aamuyöhön asti, mikä tarkoitti meille myöhäistä vetäytymistä kammariin.

Eikä siinäkään vielä mitään, täytyyhän sitä synttäreitä juhlia, mutta kun seuraavana aamuna piti pistää pystyyn Super Bowl -valvojaiset ja kotikatsomo. Uaaaah. Mutta kyllä kannatti, vaikka univelkakirjaan merkintöjä taas tulikin. Pojat uppopaistoivat wingsejä takapihalla, ja me tytöt keskityttiin enimmäkseen niiden tuhoamiseen. Nam.

Väärä joukkue voitti.

En muista koskaan olleeni näin väsynyt, vaikka esimerkiksi S:n kanssa kaukosuhteillessa en nukkunut tätäkään vähää. On pieni ihme, että S ei käänny kannoillaan töistä kotiin tullessaan, kun vastassa on näinkin hehkeä rouva. Kai se oikeasti tykkää minusta.

No mutta, tämä väsymys ja vanhemmuuden mukana tullut "vanhuus" kai kuuluu asiaan. Menen ihan vapaaehtoisesti nukkumaan ennen puoltayötä ja herään mielelläni leikkimään vauvan kanssa aikaisin aamulla. Siinä välissä tapahtuvista heräilyistä, hyssyttelyistä ja hyräilyistä luopuisin kernaasti, mutta minkäs teet, kun perheessä on vauva. Tämäkin on vain vaihe, viisaammat osaavat kertoa.

Päätön ja hännätön postaus jatkukoon baby updaten muodossa. Täällä kontataan hurjaa vauhtia, käppäillään sohvaa päästä päähän tyynyistä kiinni pitäen, ja onpa pari kertaa yritetty seistä keskellä lattiaakin. Poskissa ja otsassa on mustelmia, kun kaikkia muksahduksia ei ehditä/voida estää. Pienestä suusta kuuluu jatkuva pulpatus ja pärinä. Äiti on maailman paras kiipeilypuu, eikä muiden, paitsi daddyn, sylit oikein kelpaa.

Ikää tänään tasan seitsemän kuukautta.