perjantai 13. joulukuuta 2019

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 13. luukku

Tänään oli ehkä jo vähän joulu(ku)isempi olo kuin muuten tähän mennessä. Lähdin töistä klo 11:30 ja tapasin Scottyn luolan ulkopuolella. Käytin miestä pikaisella kiertoajelulla labyrintissa, minkä jälkeen suuntasimme lounaalle ihan kahdestaan lasten ollessa hoidossa ja koulussa. Söimme paahdettua ruusu- ja kukkakaalia alkupalaksi (!!! siis tuo minun entinen nirso mies veteli koko lautasen tyhjäksi!!!) ja tulisen hampurilaisen puoliksi lounaaksi. Tulihan siinä maha täyteen.

Meillä oli taannoisen tuhlailun seurauksena Targetiin, eli Amerikan Anttilaan (RIP) melkoisen messevä kuponki, jonka seurauksena kannatti tuhlata vähän lisää. Kävimme ostamassa mm. vitamiineja ja muita elintarvikkeita kärryllisen, ja tarttuipa mukaan vielä jokunen joululahjakin lapsukaisille. Ostimme myös kuopukselle oman minijoulukuusen (siskolla on jo samanlainen) ja koristeita, ja voi että joku oli vähän toimessaan.


Illalla meidän sosiaalisella nuorella neidillä oli kavereiden synttärit uimahallissa, joten me veimme pikkujantterin läheiselle panimolle "konserttiin", jottei hän olisi liian kateellinen tai me liian tylsistyneitä. Siellähän olikin tosiaan livebändi, joka soitti 1980-2000-lukujen hittejä, ja ulkona oli food truck, eli ruokarekka (mikä se on suomeksi, kysyy Maijamissa kaksi viikkoa asunut Tuksu), josta nappasimme muutaman tacon. Nam.




Nyt yritetään saada ylienergisiä lapsia nukkumaan, minkä jälkeen voisi painua taas vaihteeksi saunaan. Tänään oli vielä lämmin päivä (+12 astetta), mutta huomenna tiputaan pakkasen puolelle, ja sunnuntaille ja maanantaille luvataan jo lunta.

#Kansas

torstai 12. joulukuuta 2019

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 12. luukku

Pee-äm-äs on tainnut hellittää otteensa, sillä tänään oli ihan mielettömän hyvä päivä. Tunsin taas olevani ihminen. Oli myös sellainen olo, että olen oikeastaan oppinut aika paljon sitten ensimmäisen työpäivän. Pystyn tekemään jo hyvinkin itsenäisesti töitä, vaikka toki välillä täytyy vielä tarkentaa ja tarkistaa, etten vain tee alusta asti päin persettä.

Tuo ennen niin nirso mieheni yllätti minut tällä viikolla tuomalla Aldista (vähän samanlainen saksalainen kauppa kuin Lidl) kukkakaalin kotiin. Tänään siitä tehtiin sitten uunissa paahdettuja "siipiä" buffalokastikkeessa (ja olihan siinä vähän seassa valkosipulia ja chili-rouhettakin) ja kukkakaaligratiinia. Ja kaikki meni, viimeistä murua myöten. Scotty pyysi, että nämä lisättäisiin meidän vakkari-illalliskiertoon.

Kukkakaalia, oliviiöljyä, valkosipulia, suolaa, chiliä ja 235C 15-20 minuuttia.
Päälle buffalokastiketta!

Perinteinen gratiini emmentalilla.

Meillä ollaan oltu tällä viikolla vähän köhäisiä ja nuhaisia, joten kohta kutsuu sauna. Niskat eivät myöskään varmasti suutu lämmöstä -- ovat hiukan äreissään pöydän ääressä kököttämisestä ja painavien laatikoiden siirtelystä. Onneksi tuo mies on tykästynyt kukkakaalin lisäksi saunomiseenkin.

Huomenna on vaivaiset neljä tuntia töitä, ja sitten alkaakin viikonloppu!

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 11. luukku

Kun menin hakemaan lapsia tänään hoidosta, meidän pitkälettinen neiti ilmoitti, että hän haluaa leikata hiukset lyhyeksi. Olemme käyneet tätä keskustelua ennenkin, ja sanoin jo silloin, että kannattaa miettiä pari päivää ennen lopullista päätöstä, sillä vaikka hiukset kasvavat kyllä takaisin, siihen menee aikaa. Silloin jänisti.

Ehdotin samaa harkinta-aikaa nytkin, mutta ei. Tyttö oli päättänyt, että letti lähtee.

Hän halusi kuitenkin odottaa siihen asti, että daddy tulee kotiin. Daddykin kuulemma ilahtuisi lyhentyvästä kuontalosta, sillä hiusten aamuinen harjaaminen helpottuisi. Laitan lapsille eväät ja vaatteet kyllä valmiiksi, mutta lähden töihin yleensä jo ennen, kuin kumpikaan lapsista on hereillä, joten kaikenlainen puunaaminen jää isukin harteille. Pitkien ja vähän hamputtuneiden hiusten harjaaminen on ollut, no, melko takkuista puuhaa.

Aloitin ensin varovasti leikkaamalla reilut 10 senttiä pois, mutta lopputulos ei kuulemma ollut tarpeeksi lyhyt. Napsuttelin sentti sentiltä pituutta pois, kunnes hiukset yltivät juuri ja juuri harteille, ja se oli sitten hyvä. Lapsukainen hengitteli hyvin dramaattisesti syvään ja hoki, että hänestä tulee kyllä tosi söpö.

No tulihan siitä!

Otettiin isovanhemmille vähän kuvia, ja neiti halusi pukeutua sillä tavalla semihienosti. Löysi kaapistaan minun vanhan, äidin aikoinaan ompeleman mekon. Toinen veljistänikin muistanee tämän pussihihaisen unelman melko elävästi... Isosisko tykkäsi pukea pikkuveljeä.




Nyt tuo ei malttaisi odottaa, että pääsee huomenna kouluun kehuttavaksi. Oli kuulemma kertonut jo vaikka kenelle, että aikoo leikata tänään hiukset. Ettei se sitten aivan hetken mielijohteen päätös ollutkaan.

tiistai 10. joulukuuta 2019

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 10. luukku

Taitaa pukata PMS:ää päälle (tai sitten oon vaan normistikin tosi kuspå), kun kaikki ottaa ohimoon, vaikka pitäisi jaksaa rallatella joululauluja ja telmiä lasten kanssa, joita en oikeastaan näe hereillä kuin 3-4 tuntia vuorokaudessa näin arkena. Huoh. Eikä siis ole varsinaisesti ollut tapana vaklata niitä nukkuvina myöskään...

En ole tällä hetkellä edes hauska.

En meinaa millään meinaa tajuta, että jouluaatto on jo kahden viikon päästä. Sen verran olin kuitenkin tänään hereillä, että pyysin aaton vapaaksi, sillä täällähän pelkästään itse joulupäivä on juhlapyhä, ja minulle onneksi myöskin palkallinen sellainen. Laskeskelin aamulla, että ehdin kerryttää jouluaattoon mennessä sen verran lomia, että voin sen ottaa hyvin vapaaksi, eikä siitä tarvitse edes tuntea huonoa omaatuntoa, sillä työ on luonteeltaan sellaista, ettei yhden, tai edes useamman henkilön poissaolo kaadu muiden niskaan.

Pääsemme siis Suomi-perheen kanssa viettämään aattona perinteisiä Skype-istujaisia. Aika mukavaa!

Ostin äsken aatonaatolle Scottylle ja minulle elokuvaliput uuteen Star Warsiin. Lapset menevät anopin ja appiukon luo serkkujensa kanssa yökylään viettämään jo perinteeksi muodostunutta Grandkids' Eveä, ja me voimme käydä ihan kahden kesken vähän syömässä ja leffassa, minkä jälkeen paketoidaan todennäköisesti taas paniikissa lahjoja aamuyön tunneille. Normi.

Nyt täytynee mennä siirtämään pyykit koneesta kuivuriin, minkä jälkeen voisin ehkä siirtää itseni jollekin autiosaarelle hetkeksi jurottamaan. Lähettäkää lämpimiä ajatuksia perheelleni.

maanantai 9. joulukuuta 2019

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 9. luukku

Huhhuh, oli pakko poistua ruokapöydän äärestä, ennen kuin kuristan nirsoilevan lapsen joulusukkaan. Miten voikaan olla noin hemmetin hankalaa syödä? Raivostuttavinta tilanteesta tekee se, että lautasella ei ollut mitään, mitä neiti ei yksitellen syö (porkkanaa, parsakaalia, riisiä jne.), mutta näköjään noin wokkipannulla yhdistettynä ei enää kelpaakaan. Savu nousi korvista, eikä pelkästään omalle lautaselle lisätyn tulisen kastikkeen takia, joten oli parempi jättää lehmänhermoisempi mies taistelemaan.

Ehdin ennen pöydästä takavasemmalle siirtymistä kuitenkin sanoa, että toivottavasti meidän tonttu kertoo Joulupukille, miten huonosti käyttäytyvä lapsi meillä asuu.

#vuodenäiti

No mutta. Se meidän joulupaketti oli nyt (viimein? jo?) päässyt perille mummolaan, joten onpahan jotain iloittavaakin! Täällä päässä pitäisi vielä hommata muutama lahja, lähinnä lapsille. Ja koko miehen suvulle. Sovittiin Scottyn kanssa, että tänä vuonna kohdistetaan voimat/varat yhteisiin lahjoihin sen sijaan, että ostettaisiin toisillemme taas kamala läjä paketteja, ja pari kivaa sijoitusta on jo tullut tehtyä.

Koska yhdessä hommatut lahjat eivät tule kummallekaan yllätyksenä, olemme päässeet nauttimaan niistä jo heti niiden saavuttua. Tilasin meille kellariin kompaktin soutulaitteen, ja käytinkin sitä aika ahkerasti ennen kuin työt alkoivat, mutta nyt olen ollut töiden ja kaiken aivorasituksen jälkeen iltaisin niin naatti, ettei kellarissa huhkiminen ole innostanut yhtään. No, eiköhän tähän uuteen rytmiin totu (toivottavasti) pian, joten silloin voi taas vähän soutaa ja huovata.

Aivojumiin onneksi saatiin vähän apua viime perjantaina, kun uusi kahvinkeitin saapui. Edellinen masiina oli miehen siskon häälahja, jonka sai tuplana vuonna 2008. Vaikka se meillä ensimmäiset vuodet olikin käytännössä aivan käyttämättömänä, niin muutama vuosi sitten ihan opettelemalla opeteltiin juomaan kahvia, ja sen jälkeen pata onkin porissut. Ja vaatimustaso noussut.


Ninja ja Ninni.

Tämä uusi kapine keittää kahvin niin kuumaksi, toisin kuin mökille eläkepäiviä viettämään pääsevä edeltäjänsä, että poltin tänään vielä kielen kolme tuntia kahvinkeiton jälkeen, kun otin hörpyn töissä termospullosta. Tällä voi nyt lirutella yksittäisiä kuppeja, kokonaisia pannuja, ja kaikkea niiden väliltä. Myös jääkahvi onnistuu. Ja maidon vaahdotus. Papuja se ei sentään itse jauha.

Kahvista puheen ollen... Leukaperät meinaavat revetä tässä parhaillaan haukottelusta, enkä viitsi enää iltakahdeksalta kiskoa kofeiinia, koska herätys on 5:45, joten taidan pikkuhiljaa alkaa siirtyä yläkertaan ja vällyjen väliin. Toivottavasti lapset ovat yhteistyöhaluisia ja -kykyisiä, niin ehkä jopa ehdimme katsoa hetken The Handmaid's Talea, ennen kuin yritän katsoa sitä silmäluomien läpi.

Nirsoilijakin sai viimein tunnin vääntämisen jälkeen syötyä tyydyttävän määrän ruokaa ja sai poistua pöydästä.

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 8. luukku

Tänään on ollut vähän hidas päivä, kun eilen tuli juhlittua itsenäistä Suomea melkein aamuviiteen asti saunassa istuessa ja naamaa teippaillessa. Juhlat olivat kovin onnistuneet jälleen kerran. On kiva nähdä meidän Kansas Cityn ja ympärysalueiden Suomi-sakkia samassa paikassa edes näin kerran vuodessa.

En muistanut ottaa ruoista yhtään kuvaa, ja muutenkin kuvasaldo on hieman kyseenalaista, joten julkaistaan nyt sitten vaikka tämä:


Hitaasta olosta huolimatta kestittiin tänään naapureita, jotka tulivat katsomaan meille Chiefsien voitokasta peliä Patriotseja vastaan (AFC West champs!). Toivat mukanaan itse tehtyä peuramakkaraa ja -kuivalihaa. Oi nam. Vieraat lähtivät tuossa vajaa tunti sitten, ja tässä alkaa olla aika valmista kauraa petiin.

Hei, tänä vuonna en kuitenkaan ole keksinyt ruveta itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa maalailemaan keittiönkaappeja tai mitään muutakaan. Enpä olisi varmaan jaksanutkaan.

lauantai 7. joulukuuta 2019

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 7. luukku

Se tunteellinen saunahetki meinasi mennä eilen nauramiseksi.



Koirat livahtivat ovesta sisään, kun menin itse viemään vettä saunaan. Saunakoira-Sisun ylälauteilu ei yllättänyt ollenkaan, mutta että Viimakin. Se oikein kuorsasi löylyissä. Pakotin ne lopulta pois kuumuudesta, ja Sisu itki oven takana ja halusi saunaan silloinkin, kun minä olin viilentelemässä, eikä lauteilla ollut ketään seuralaista.

Vähän hupsuja.

Mutta älkää huolestuko. Kyllä minä kerkesin tunteillakin.

perjantai 6. joulukuuta 2019

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 6. luukku

Yleensä olen tässä vaiheessa itsenäisyyspäivää (kello on vartin yli seitsemän) vollottanut räkä poskella jo monta kertaa glögiä ja pipareita kitusiin imuroiden, mutta tänään on ollut vähän eri meininki.

Olin kotona tänään jo puolen päivän aikaan, ja oli tarkoitus katsella vähän Linnan juhlia, mutta kun kuuntelin vastaajaan jätetyn viestin, niin piti ruveta soittelemaan takaisin minun taustatutkimuksen haastatteluosuuden toimittavalle miehelle ja sopia tenttausaika. Ihan rutiinihomma, ja onneksi selviän puhelinhaastattelulla, eikä tarvitse olla kuulusteltavana kasvotusten, mutta siinä säätämisessähän meni sitten kuitenkin aikaa. (Minulla on siis alustava lupa olla valtion tiloissa töissä, mutta lopullinen clearance tulee vasta, kun/jos puolustusministeriö niin päättää, toivottavasti pian.)

Mies on ollut koko päivän muka vapaalla, koska on tehnyt ihan hulluja työtunteja tällä viikolla (tekee nytkin töitä), mutta täällä se körötti koneen ääressä, kun tulin kotiin. Oli pakko kiskoa se talosta ulos, että saa edes hetken rauhaa, joten kävimme ihan kahdestaan lounaalla lasten ollessa koulussa ja hoidossa. Ja sitten vähän ostamassa työvaatteita meille molemmille.

No, sittenpä tultiinkin kotiin imuroimaan, pesemään pyykkiä ja vessat, ennen kuin piti (sai?) hakea lapset hoidosta. Viriteltiin me sentään uusi, yhteiseksi joululahjaksi hommattu kahvinkeitin tulille.

Aiempina vuosina olen tehnyt jonkun pitkän kaavan mukaan valmistettavan juhlaillallisen meille, jota nauttiessa ollaan kuunneltu Sibeliusta ja suomalaisia joululauluja, jotka eivät enää siinä vaiheessa iltaa kamalasti itketä, koska kyynelkanavat ovat tyhjät, mutta tänään syötiin niin iso lounas, että virittelin meille aikuisille köykäisen juustotarjottimen ja keitin lapsille nopeasti tortellineja. Todella juhlavaa.

Sinivalkoista juustoa! Ja pikkuvähän kuohujuomaa. Huomatkaa toki myös koristeltu kuusi.

Mutta kyllä se Suomi-arvostus ja -ikävä on ihan yhtä läsnä ilman "hienoja" puitteitakin. Laitoin äsken saunan päälle ja painun sinne hiljentymään hetkeksi. Ehkä viimein uskallan kuunnella sen Finlandia-hymnin, jota olen onnistuneesti vältellyt tänään. Luin tosin pätkän Evakon laulun sanoja, ja huhhuh. Uskaltaisikohan kuunnella senkin?

On tämä suomalaisuus melkoisen hieno asia. Ihan hurjaa ajatella, mistä on tultu, mihin on päästy, ja kuinka itsenäisyys oli aivan hiuskarvan ja monen urhean miehen ja naisen varassa. Juuri eilen selitin uteliaille työkavereille, kuinka pelkästään suomen kieli on aivan oma lajinsa. Siinä sitä ollaan törötetty itsepäisenä ja nykyisin myös itsenäisenä kansana slaavilaisuuden ja germaanisuuden välissä ja jotenkin säilytettiin oma, ainutlaatuinen kieli.


Minun Suomeni
On tähtitaivaan alla
Minun Suomeni
On auki kokonaan
Ja sen löysin kun mä kuljeskelin
Tuolla maailmalla
Minun Suomeni on
Kaunein päällä maan

torstai 5. joulukuuta 2019

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 5. luukku

Vanhempi lapsukaiseni tuli tässä eräänä päivänä koulusta ja lauleskeli jotain todella patrioottista amerikkalaista paatoslaulua. Haiskahti vähän aivopesulta.

Sanoin, että minun pitäisi opettaa joku suomalainen isämmaallinen laulu. Meni ehkä kaksi sekuntia, kun lapsi alkoi laulaa "Keke-Keke-Keke-Keke-Keke-Keke-Keke-Keke Ruuspäri Ruuspäri Ruuspäri Ruuspäri."

Niin, siitä aivopesusta...

Kuva täältä.

Hyvää itsenäisyyspäivää sinne Suomeeni kaukaisehen! Meinasin äsken jo pillahtaa itkuun, kun näin linkin Finlandia-hymniin. Että näillä eväillä lähdetään huomiseen.

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 4. luukku

Olen päässyt uuden työn kanssa siihen vaiheeseen, etten enää heräile pitkin yötä hätäilemään milloin mitäkin asiaa, vaan nukun kuin tukki herätyskellon pirinään (5:45!) saakka. Siinähän on puolensa ja puolensa. Katkonaisen yön jälkeen herääminen on ollut jotenkin helpompaa, kun on valmiiksi jo puoliksi hereillä, ja sikiunesta itsensä elävien kirjoihin kiskominen on jotenkin kamalan vaikeaa aamumörököllille.

Tänään ajelin jo luola(sto)ssa kuin vanha tekijä oikeaan paikkaan, enkä edes joutunut höpöttämään itselleni kovin paljoa. "Noniin, tästä oikealle, seuraavasta STOP-merkistä vasemmalle... Auto parkkiin tuonne ja sitten kävellään tuota "polkua" pitkin toimistolle, jota ei näe pilariviidakossa, ennen kuin on jo ihan kohdalla. Hyvin sää Anni vedät!"

On ollut todella mukava aloittaa työt näin joulun alla, kun ihmiset lomailevat (hei, meillä on amerikkalaisittain oikeasti hyvät lomaedut!) ja ovat muutenkin juhlamielellä. Kouluttajani, joka on erään murhatun presidentin murhatun veljen kaima, on iloinnut kivasta vaihtelusta normiarkeen. Ihan hetkeen hän ei ole päässyt uusia työntekijöitä opettamaan luolan koukeroihin -- viimeisin uusi tyyppi ennen minua palkattiin puoli vuotta sitten. Ja sitä edellinen useampi vuosi sitten. Ihmiset viihtyvät tuossa työpaikassa, ja se on hyvä se.

Kaima kysyi tänään, joko päivät tuntuvat kamalan pitkiltä. Vastasin, ettei ainakaan vielä, sillä aika oikeasti menee todella nopeasti kaiken uuden asian keskellä, mutta sanoin myös, etten malta odottaa sitä, kun kaikesta tulee rutiinia ja voin alkaa rutista töistä, niin kuin kunnon duunarin kuuluukin (hehehahahöhö). Nyt on selkeästi joku kuherruskuukausi menossa, ja tänään koin ihan oikeita oivalluksen ja onnistumisen hetkiä laatikoita tonkiessani. Olen oppinut tässä paitsi heräämään (liian) aikaisin, mutta myös todella paljon intiaanien historiasta (erityisesti lähisellaisesta) ja hierarkiasta, sekä pikkuisen myös kirjanpitojuttuja ja sen semmoista. Kyllä nämä keski-ikää lähentelevät aivot näköjään vielä osaavat imeä sisuksiinsa muutakin kuin...

En edes keksi mitään. Olen niin huonomuistinen pahkapää.

Illat ovat kyllä kieltämättä lyhyet, koska teen yhdeksäntuntista päivää (omasta valinnasta) ma-to, ja työmatkoihinkin menee yhteensä melkein tunti, mutta perjantaina pääsenkin lähtemään jo neljän tunnin jälkeen, eli 11:30. Ehkä ehdin silloin hieman valmistella joulua, joka on siis ihan kohta. Jos ette tienneet. Saan sanella tiettyyn pisteeseen asti oman aikataulun, mikä on aika mahtava etu sekin. Suurin osa viikosta menee kuitenkin niin, että lähden auringon ja lasten vasta heräillessä ajamaan töihin, ja kotiin tullessa onkin jo oikeastaan pimeää.

Suomalaiset eivät varmasti osaa samaistua tähän ollenkaan?

Suomalaiset eivät myöskään osaa samaistua siihen, miten ihana ja rentouttava tunne on istahtaa hetkeksi jos toiseksikin saunanlauteille vain hengittelemään syvään ja nauttimaan hiljaisuudesta. Tosin meillä hiljaisuuden rikkoo aina saunakoira-Sisu, joka ulisee lasioven takana, jos sitä ei päästetä saunaan.

Meinaakohan se tunkeutua joulusaunaankin?

P.S. Eihän se paketti tietenkään tänään vielä perille mennyt. "Lähetys on viivästynyt."

tiistai 3. joulukuuta 2019

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 3. luukku

Minulla oli Suomeen lähdössä olevat lahjat hommattuna jo pari viikkoa sitten, mikä oli tällaiselle annimyöhäselle melkoinen saavutus. Ihan sinällään. Suomesta kuitenkin kantautui lakkouutisia, joten päätettiin vastaanottajien kanssa odotella rauhassa kiistan ratkaisua, joka näytti saapuvan (ehkä) vasta joulun kynnyksellä. Tilanteet kuitenkin muuttuivat, ja minä vein rohkeana tyttönä paketin USPS:n hellään (...) huomaan ja matkalle Atlantin yli.

Joku saattaa muistaa, että meillä on joskus ollut vähän huonoa tuuria joulupakettien kanssa. Tänä vuonna odotukset eivät olleet erityisen korkealla, mutta tiedättekö mitä?




Perjantaina lähetetty loota on nyt tiistaina jo Suomessa. Lajiteltuna ja matkalla (hei, toivottavasti...) Lapinlahdelle, jossa sen pitäisi olla näillä näppäimillä. Tämän täytyy olla jonkin sortin ennätys, ainakin meikäläisten kirjoissa. Kaiken lisäksi olin perjantaina vieläpä postitoimiston ainoa asiakas, vaikka yleensä siellä saa odotella viikkotolkulla. Nyt aikaa meni ehkä kaksi minuuttia.

Pitäisiköhän laittaa lotto vetämään, vai meniköhän koko vuoden, ehkä seuraavankin, arpaonni tässä?

maanantai 2. joulukuuta 2019

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 2. luukku

Ensimmäinen kokonainen työviikko alkoi. Viime viikollahan tosiaan juhlittiin kiitospäivää, ja perjantaille tarjottiin ommaa lommaa, joten otin tarjouksen vastaan. Pehmeästä laskusta oli varmasti hyötyä!

Meidän nuorempi jantteri aloitti kokopäiväisen esikoulun/päivähoidon jo kaksi viikkoa sitten, ja sisko (ja samalla me vanhemmat) oli niin onnekas, että pääsi samaan paikkaan koulunjälkeiseen hoitoon. Pikkuinen bussi hakee lapsen koulusta ja vie hoitopaikkaan syömään välipalaa/tekemään läksyt/leikkimään, ja minä käyn sitten hakemassa lapsukaiset viiden maissa, riippuen siitä, kuinka nopeasti löydän itseni luolan syövereistä ulos.

Onneksi saan töistä ihan palkkaakin, sillä aivan ilmaista tuo päivähoito ei täällä päin ole. Maksoin juuri äsken viime viikon laskun, $328,70. Siihen sisältyy siis ukkelin kokopäiväinen ylläpito viideltä päivältä (vaikka itse paikka oli kiinni torstaina ja perjantaina pyhien takia), isosiskon iltapäivähoito, ja 13 dollarin lisämaksu keskiviikolta, jonka hän vietti hoitopaikassa koulun kiinniolon takia.

Hyvää joulua!

Tämän takia meillä on mietitty pitkään ja hartaasti minun töihinpaluuta, mutta eiköhän tässä plussalle onneksi jäädä. Erityisesti henkisesti, sillä on ollut aivan ihanaa tuntea itsensä aikuiseksi. Ryömin välillä jossain aivan ihmeellisissä pohjamudissa, kun täysin miehen varassa oleminen pelotti, vaikka ei tuo uskaltaisi minua jättää (paitsi sillä tavalla lopullisesti, mutta eipä edes mietitä semmoisia). Epävarmuus omasta tulevaisuudesta ja työmarkkinoilla pärjäämisestä oli aivan kamala mörkö, ja luulen, että moni kotiäitinä "uraa" tehnyt tunnistaa tunteen.

Lapset ovat onneksi ihan aikuisten ja lasten oikeasti rakastaneet hoidossa olemista! Pikkuäijä on oikein nukkunut siellä päikkäreitä, syönyt salaattia (!!), saanut kavereita ja oppinut, mitä parilliset ja parittomat numerot ovat. Erinomaisesti alkaneen uuden arjen kunniaksi kävimme lasten kanssa ensimmäisen viikon päätteeksi katsomassa Frozenin jatko-osan.


Voitte arvata, mitä lauluja meillä on sen jälkeen laulettu. Korkealta ja kovaa.

Loppukevennykseksi vielä eilisen Chiefs-Raiders-ottelun kooste:

Tilanne ensimmäisen puolikkaan jälkeen: 21-0 Chiefseille.

Lopputulos: 40-9. Chiefseille.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 1. luukku

Suomessa vietetään jo joulukuun 2. päivää, mutta täällä on vielä ensimmäinen adventti. Meillä sitä ei ole sen erityisemmin noteerattu, mitä nyt lapset saivat avata ekan luukun suklaakalenterista aamulla. Kiitospäiväviikonlopun jälkeen rauhallinen sunnuntai penkkiurheilun (formulat, amerikkalainen jalkapallo) merkeissä on tullut enemmän kuin tarpeeseen.

Kauden vikat formulat.

Haimme joulukuusen tänä vuonna perinteistä poiketen jo ennen kiitospäivää, tarkemmin ottaen keskiviikkona. Löysimme ison, tuuhean Fraser fir (virginianpihta) -kuusen rautakaupan pihalta, ja sen huumaavasta tuoksusta saatu nyt nauttia jo muutama päivä. Kissat ja koiratkin ovat antaneet sen olla ihan rauhassa.


Koristeita en ole vielä kuuseen valoja ja latvatähteä lukuunottamatta raaskinut laittaa. Tuossa ne ovat laatikossa, kuusen edessä, mutta kun se on niin kaunis ilmankin. Ehkä en halua myöntää itselleni, että nyt on jo joulukuu.

Syksy meni ihan kamalan nopeasti kaikkien työhässäköiden kanssa. Täytin sivutolkulla lomakkeita ja lähetin todisteita valtiolle soveltuvuudestani. Viikot kuluivat kulumistaan, mutta niin siinä kuitenkin kävi, omasta pessimismistä huolimatta, että viikko sitten maanantaina aloitin työt Yhdysvaltain sisäministeriön alaisuudessa (contractor). Olen töissä kirjaimellisesti luolassa (iso vanha louhos, josta on tehty maanalainen toimistokompleksi), jossa etsin arkistoista intiaaniheimojen ja liittovaltion välisiin lakijuttuihin liittyviä asiakirjoja. Noin yksinkertaistettuna.

Tähän mennessä vaikeinta on ollut olla eksymättä maan alle.

Uuteen arkeen totuttelun ja joulukiireiden keskellä voi olla hieman haastavaa löytää blogille ja  nyt jo perinteiselle joulukalenterille aikaa, mutta hei, kokeillaan! En myöskään tiedä, kuinka jännittävää sisältöä pystyn tuottamaan, kun olen luolamörkönä 40 tuntia ja sitten äitimörkönä loput 128, mutta lupaan ja vannon yrittää käydä päivittäin vähintään lähettämässä jonkun suttuisen kuvapäivityksen.

Eilisen friendsgivingin tunnelmia.


Tervetuloa siis mukaan leikkimään aikuista ihmistä!

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Keke soikoon

Meillä on isohko Yhdysvalloissa asuvien Suomi-naisten porukka, joka kokoontuu liian harvoin noin kerran vuodessa jonnekin päin maata nauramaan mahat kipeiksi. Tänä syksynä kohteeksi valikoitui Austin, Teksas ja ajankohdaksi formulaviikonloppu.

No tästähän ei voinut tulla mitään muuta kuin eeppistä.


Läksimme Kansasista neljän naisen voimin ajelemaan Austiniin viime torstaina halloweeniltana. Huristelimme Oklahoma Cityyn asti, jossa nukuimme muutaman tunnin erittäin heikkolaatuista unta, sillä olimme jotenkin osanneet säätää huoneen termostaatin saunalukemiin. Sänkyyn kallistuminen oli kuitenkin hyvä vaihtoehto yön läpi ajamiselle, sillä seuraavana päivänä tarvittiin energiaa.

Matka jatkui perjantaiaamuna kohti etelää, ja kun pari tuntia kohteesta ollessamme saimme lauluesityksen paikalla jo olevilta, niin tanssijalkaa alkoi jo vipattaa melkoisesti. Onneksi olimme juuri käyneet pitstopilla huoltoasemalla -- muuten olisi lirahtanut housuun. "Kalle-Kustaa Korkki..."

Oklahoman eteläosissa.

1150 kilometriä myöhemmin olimme viimein perillä. Eipähän siinä kauaa taas mennyt, kun kahdeksasta naisesta lähti enemmän ääntä kuin pienestä pitäjästä. Majoituimme Airbnb:ssä, ja naapureita kävi melkein sääliksi, sillä talossa oli iso terassi, joka oli oiva esiintymislava...


Treffasimme illalla Kansas Citystä tulleita hollantilaisia, ja luonnollisesti aika pian alkoi juupas-eipäs Bottas-Verstappen -vastakkainasettelu. Tuli lyötyä vetoakin, ja näin voittajana olisi ehkä kannattanut valita raha pantiksi, eikä mitään toisen nolaamista, mutta seuraavan kerran sitten olen viisaampi (niinpä vissiin).

Illat menivät Rainey Streetillä, eli kadulla, jossa tavallisista taloista (ja konteistakin) on remontoitu baareja. Väkeä oli kuin pipoa, ja oli ihan parasta päästä olemaan formulanörtti. Oli muuten näin lähellä, ettei päästy VIP-väen sekaan Paddock Clubiin, mutta ensin en uskonut lippuja tarjoavaa miestä, ja sitten kun uskoin, niin ei oltu ihan tarpeeksi ajoissa liikenteessä sunnuntaiaamuna. No, siellä olisi ehkä pitänyt osata käyttäytyä.

Lauantaiyönä iloitsin ylimääräisestä tunnista kellojen siirron vuoksi, mutta kaverit sitten kertoivat, että sehän meni jo.

Sunnuntaiaamuna piti tosiaan lähteä ihan ihmisten ajoissa liikkelle, sillä kisat alkoivat 13:10 paikallista aikaa, ja me mentiin mestoille kisabussilla, joka lähti keskustasta ja vei Circuit of the Americasille. Vaikka normiliikenteessä matkaa on vain puolisen tuntia, niin pahimmissa ruuhkissa aikaa kuulemma saattoi mennä kaksikin tuntia. En nyt ole ihan varma, kuinka kauan me bussissa töröteltiin, mutta ei meille kamalasti luppoaikaa jäänyt ennen lähtöä.

Teksas!

No se kisa sitten. Sehän meni just niin kuin pitikin. Oli aivan uskomatonta päästä laulamaan (rääkymään) Maamme-laulua jo toista vuotta peräkkäin, ja nythän minun on pakko mennä paikalle ensi vuonnakin, sillä putkea ei passaa rikkoa. Saatiin Bottaksen voiton kylkiäisinä omat 15 minuuttia mainetta, sillä en edes tiedä, kuinka moni halusi ottaa meistä kuvan tai olla meidän kanssa kuvassa. Lehteenkin meitä haastateltiin. Kun toimittaja kysyi, kuka on vähiten mieluisa kuski, vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä (Verstappen).

Sormipepputrendi lähti liikkeelle Paul Ruddin haastattelusta.

Paluumatkalla keskustaan opetettiin kaikille halukkaille Keke (Keke Keke Keke) Rosberg (Rosberg Rosberg Rosberg), ja kaikki haluttomatkin joutuivat sitä koko (keke) keikkabussimatkan kuuntelemaan.

Bändimme nimi on muuten Yllätyshullut, jos joku haluaa buukata meidät esimerkiksi lasten synttäreille. Laulurepertuaariin kuuluu myös mm. Kimi (Kimi Kimi Kimi) Räikkönen (Räikkönen Räikkönen Räikkönen) ja Bottas (Bottas Bottas Bottas) Valtteri (Valtteri Valtteri Valtteri).

Illalla piti vielä käydä vähän tekemässä kunniakierroksia Rainey Streetillä ja kettuilemassa häviäjille. Seuraavana aamuna piti lähteä ajamaan takaisin Kansas Cityyn, ja onneksi meitä oli neljä kuskia, sillä meistä ihan kaikista ei olisi ollut aamulla ratin taakse istujaksi.


Aamulla oli kuitenkin onneksi hyvä olo, joten automatkasta ei tullut kamalaa kidutusta, vaan paluukin meni kivuttomasti; mitä nyt selkä oli vähän jumissa siltojen tekemisestä ja polvet muussina telemarkeista. Olimme kotipihassa klo 21:40, eli noin 12 tuntia lähdöstä. Ei paha! No, meillä olikin Rosbergeitä ratissa.

Kiittelin silti eilen onneani, ettei uusi työni (!) ala kuin vasta parin viikon päästä (jos kaikki menee tällä kertaa hyvin ja valtion luotettavuusselvitys tulee ajoissa/puhtaana takaisin). Kyllä sitä jaksaa näköjään vielä juhlia kuin parikymppinen, mutta se palautuminen sitten...

Voi että ihminen voikaan olla onnekas, kun on tuollaisia yllätyshulluja, rakkaita ystäviä!

Kuvia tuli toki otettua noin 1000 kertaa enemmän kuin tässä näkyy, mutta niitä ei voi julkaista ilman sensurointia.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Usva

Kun muutimme kesällä 2010 Suomesta Kansasiin, putosin vähän tyhjän päälle. Yhtäkkiä minulla ei enää ollutkaan töitä rytmittämässä arkea, joten saatoin lukea aamun pikkutunneille asti ja nukkua ison osan päivästä miehen ollessa töissä. Yritin sopeutua uuteen kulttuuriin ja elämänvaiheeseen, mutta tein sen itselleni erittäin hankalaksi.

Sitten eräänä syyskuisena päivänä muutama kuukausi muuton jälkeen Scotty erehtyi viemään minut lemmikkikauppaan, ja minä rakastuin. Siellä oli pieni shelttipentu, jonka olisin napannut mukaani välittömästi, ellei meidän kerrostaloasunnossa olisi ollut jo kahta kissaa ja samalla kahta lemmikkiä, joka oli taloyhtiön maksimi.

Erittäin viehättävästi ja tapoihini kuuluen jankutin tuolle eläinrakkaalle miehelleni rääpäleestä koko illan siihen pisteeseen asti, että mies hermostui ja sanoi, että hae sitten se p*rkeleen koira. No, eihän se tietysti niin voinut mennä, päätöksen piti olla edes enimmäkseen yhteinen, mutta en voinut lopettaa koirasta, siitä nimenomaisesta, haaveilua. Kävin seuraavana päivänä leikkimässä pennun kanssa ja kysyin, ei, anelin töissä olevalta mieheltä, että hän kävisi töiden jälkeen vielä minun kanssani tutustumassa koiraan, ja jos hän ei rakastuisi, niin lopettaisin jankuttamisen (olin itsekin uskovinani tähän valheeseen).

Iltapäivällä menin parkkipaikalle odottamaan Scottya hakemaan minut mukaansa lemmikkikauppareissulle. Kun mies viimein saapui, sen sylistä kurkkikin minun pentuni, Usva. Voi sitä onnea! Sääntöjen vastainen salarakas.

Usva, 14 viikkoa.

Yhtäkkiä minulla olikin tekemistä! Opetin Usvalle vaikka mitä temppuja, ja Usvahan oppi hurjan nopeasti saaden minut kuvittelemaan olevani kovinkin hyvä kouluttaja, vaikka todellisuudessahan kyse oli siitä, että Usva oli melkoisen nokkela. Päiviin tuli ryhtiä ja rytmiä, kun koiran kanssa piti ja sai ulkoilla. Erakoituminen loppui siihen paikkaan.


Vuosien saatossa meidän elämä muuttui aika rajustikin. Muutettiin pienehköstä asunnosta isohkoon taloon. Perheeseen tuli uusia kaksi- ja nelijalkaisia, ja Usva sopeutui, vaikkei oikein pitänytkään lapsista. Tai itseään moninkertaisesti suuremmasta ja energisemmästä hepulikoira-Sisusta. Se vain kulki virran mukana, nukkui jossain nurkassa päivät pitkät, mutta muisti haukkua joka kerran, kun ovikello soi tai UPS:n kuriiriauto ajoi talon ohi. FedEx sai aina olla rauhassa.

Ystävänpäivä 2019.

Meillä oli turha kuvitella juoksevansa ympäri taloa tai pihaa - Usva pisti sille ehdottoman ja äänekkään stopin. Näykkäisipä kerran minua oikein kunnolla nilkastakin, kun pelasin lasten kanssa turhan riehakkaasti jalkapalloa takapihalla. Yksi Usvan lempinimistä olikin Fun Police, ilopoliisi.

Usva sai kaksi vuotta sitten diagnoosin, jonka myötä pelkäsin menettäväni sen välittömästi, sillä eläinlääkäri arveli Usvalla olevan kolme kuukautta hyvää elinaikaa. Rakossa oli verta tihkuva kasvain, ja sen paljastaneen röntgenkuvan myötä ilmeni myös verrattain paha selkärankareuma. Usva sai tujut kipulääkkeet, ja sen elämänlaatu parani yhtäkkiä hurjasti. Meidän kärttyisestä, maailman vanhimmasta nuorehkosta koirasta kuoriutui, jos nyt ei innokas lenkkeilijä, niin ainakin mukana pysyvä karvapeppu, jota ei enää tarvinnut kiskoa perässään. Se oli silti yhtä kova komentamaan kimakalla äänellään, jos joku riehaantui liikaa.


Kirjoitan tätä merkintää menneessä aikamuodossa, sillä viikko sitten Usva meni viimeisen kerran nukkumaan, eikä herännyt enää seuraavana aamuna. Usva ehti olla iso ja äänekäs osa meidän perhettä yhdeksän vuotta, eikä se ollut todellakaan tarpeeksi pitkään.


Kiitos sinulle, karvainen preeriaprinsessa, kaikesta. Nuku hyvin.

tiistai 17. syyskuuta 2019

Ikuisen ikävän evoluutio

En tiedä miksi, mutta olen ajatellut viime aikoina paljon meidän kaukosuhdeaikoja. Ehkä se johtuu siitä, että mies on tällä hetkellä Coloradossa monen päivän työreissulla, ehkä siitä, että päädyin vahingossa tuntemaan myötähäpeää itseäni kohtaan lukemaan vanhoja, vanhoja blogimerkintöjä ja upposin aina vain syvemmälle sekopäiseen suohon.

Ei hemmetti. Kaikkea sitä. Ihan ihmeellistä, että kaksi noin törppöä keskenkasvuista jääräpäätä osasivat rämpiä rämeiköstä pois ja senkin verran hyvällä menestyksellä, että tässä melkein 13 vuotta myöhemmin ikävöin viereisessä osavaltiossa olevaa miestä niin, että välillä kuristaa kurkkua. Joko sitä muka tiesi jo silloin jostain jotain, tai sitten seilattiin vain melkoisella tuurilla.

Perjantain illallinen, ennen kuin mies karkasi reissuun.

Tässä lapsiarjen keskellä parisuhde jää helposti vähän taka-alalle, mutta meillä ollaan kyllä yritetty pitää huolta siitä, että omaa aikaakin on. Mitään varsinaisia treffi-iltoja on (valitettavasti) aika harvoin, mutta kylläpä sitä kotonakin voi viettää laatuaikaa. Lapset nukkumaan tai zombeilemaan telkkarin eteen ja aikuiset vaikka kellariin (saunaan) karkuun. Takapihalla on kiva istuskella ja leikkiä olevansa jossain terassilla - varsinkin nyt, kun illat alkavat edes hieman viiletä. Ja hei, jos ei muuta keksi, niin aina voi aloittaa jonkun ihanan hankalan palapelin tekemisen yhdessä ja sitten puskea se kamalalla raivolla niskat kyyryssä valmiiksi, sillä meistä kumpikaan ei ole kovin hyvä kestämään mitään keskeneräistä.

Snif, meidät on selkeästi tarkoitettu yhteen.

Onneksi daddyn puolelle sänkyä löytyi heti innokas ottaja, niin ei tarvitse nukkua yksin.Omi peitonkin kuin ammattilainen. Minun puolella sänkyä näkyy siihen kuulumaton koiranpeppu.

Aikamoista laventelilullaahan tämä elo on nykyisin siihen kaikkeen viime vuosikymmenen draamaan (oikeaan tai keksittyyn, jos aidosta oli puutetta) verrattuna. Melko nurinkurista tietysti olisi, jos kehityssuunta olisi ollut toisenlainen... Vauhdin verkastuminen ei tietenkään ole ollenkaan huono asia, sillä kynttilät paloivat molemmista päistä melkoista vauhtia, eikä se ole mikään kestävän kehityksen malliesimerkki.

Läheisriippuvuus ei kuitenkaan ole selkeästi kadonnut mihinkään, eikä toivottavasti katoakaan. Ennen niin kamalan raastava ja lamauttava ikävä on nyt semmoista kivaa kutkuttelua. Ajava voima, joka innostaa puunaamaan kotia kivaan kuntoon, ennen kuin toinen palaa kotiin.

Menin tänään mm. napsimaan ruusuja maljakkoon somistukseksi.
Jäi sitten leikkelemättä.

Toisaalta ihan hyvä, että olin esim. eilen illalla yksin (tai no, jos nukkuvia lapsia ei lasketa). Katsoin nimittäin viimeinkin uusimman Tuntemattoman sotilaan, ja vetäisin kyllä semmoiset räkäposki-itkut, että oksat pois. Oikein kunnon ugly cry. Sitä ei tarvinnut olla kenenkään todistamassa.

torstai 12. syyskuuta 2019

Älä itke, Ritke Vorresteri

Suomesta on palattu Kansasin kotiin jo aikoja sitten, mutta blogin puolella olisi voinut kuvitella, että täällä ollaan kovinkin kiireisiä.

Alkuun se pitikin paikkansa. Sain nimittäin Suomessa ollessani hieman yllättäen työtarjouksen, jonka hyväksyin. Amerikan mantereelle palattuamme alkoi armoton päivähoitopaikan etsintä pienimmälle naperolle, ja minä kävin huumetestissä ja täyttelin sivutolkulla taustatutkimuslomakkeita. Kaikki oli kunnossa, ja töiden piti alkaa elokuun puolessa välissä, kunnes ihan viime metreillä minun kansalaisuuden puuttumisesta tulikin ongelma (minulla on siis "vain" green card, työ- ja oleskelulupa), ja minä jäin kotiin itkemään.

Ja pyykkäämään. Ja siivoamaan. Ja tiskaamaan. Ja antamaan välipalaa 5 minuutin välein.

Suomessa ei kuitenkaan itkettänyt. Meillä oli ihan mieletön reissu. Scotty pääsi menoihin mukaan heinäkuun 3. päivä. Minä kävin hakemassa miekkosen etelästä, ja ystävien mökillä Rengossa yövyttyämme (ilman lapsia!!), ajelimme Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä Savoon.

Daddy on täällä!

Aikaero ei onneksi aiheuttanut pahempia ongelmia, joten normiarkeen, jos sellaista lomalla on, päästiin nopeasti kiinni. Meidän neitokaisella, joka ilmoitti jo aikoja sitten haluavansa viettää 7-vuotissynttärit Suomessa, oli tulossa se nimenomainen merkkipaalu muutaman päivän sisällä, joten juhlavalmisteluja piti ruveta tekemään ihan tosissaan. Ja siis sillä tietysti tarkoitan sitä, että hurautimme edellisenä päivänä Iisalmeen tekemään kaikki vaadittavat ostokset, menimme mökille yöksi, ja aamulla sitten rynnimme kaiken kamalalla kiireellä valmiiksi.

Kaikenlaista hurauttelua meillä edesauttoi kesäauto! Nismoksi rakkaudella nimetty farmari (Nissan) mahdollisti meidän itsenäisen liikkumisen muutenkin kuin julkisilla. Muuten hyvässä kunnossa olleen 2000-luvun alkupuolen tilaihmeen Nismon radio ei pysynyt oikeilla taajuuksilla ihan koko ajan, mutta hätäpä ei ollut kummoinenkaan, sillä löysin vanhempien luota melkoisen aarteen viihdyttämään meitä automatkoille:

Siitä maistiaisia. Ja siitä.
Pieni, mutta iso synttärisankari oli oikein iloinen juhlista ja saamastaan huomiosta. Kiitos vielä kaikille osallistuneille!

Juhlien jälkeen suuntasimme Valokuvamuistiveljen ja hänen kihlattunsa kanssa Haminamäelle (Lapinlahden liikunnan kehto, eli jyrkkämäkinen harju, jossa hiidettiin koulun liikuntatunneilla hampaat irvessä) pelaamaan frisbeegolfia. Scotty toi ison matkalaukun ja käsimatkatavaran mukanaan. Ja se käsimatkatavara? Se oli frisbeegolflaukku kiekkoineen...

Ensimmäinen reikä.
Ei pöllömmät maisemat.

Sitä frisbeegolfailua harrastettiinkin sitten vaikka missä. Virallisilla radoilla ja tunturinlaellakin (siitä myöhemmin lisää). Tai siis Scotty harrasti ja minä löntystelin perässä, sillä olen ko. lajissa, niin kuin kaikissa heittolajeissa, ihan paska paras.

Ei me sentään pelkästään urheiltu (haha, todellakaan), vaan meillähän oli 7-vuotissynttäreiden lisäksi suht' iso merkkipäivä itselläkin. Tästä päivästä tuli nimittäin kuluneeksi 10 vuotta. Junailimme itsemme hääpäivän kunniaksi Kuopioon, joka helli meitä 15 asteen lämpötiloilla. Meinasimme mennä syömään hienon illallisen Kummisetään (jossa nautimme lounaan heti maistraatista päästyämme), mutta päädyimmekin Bierstubeen XXhot wingseille ja sen jälkeen pienelle baarihyppelylle.

Satamassa rohkeasti terassilla.
On tuo vieläkin ihan kiva.

Hääpäivähumistelun jälkeen lähdimme melkein heti matkailuautolla mummon ja ukin kanssa Lappiin! Köröteltiin ensin Rovaniemelle moikkaamaan Joulupukkia, mikä jännitti lapsia ihan kamalasti, ja siitä matka jatkui Jerisjärvelle Muonioon, jossa olimme kaksi yötä.

Hurjat menossa uimaan.
Minä keskityin kuvaamiseen ja lämpimänä pysymiseen.

Meillä kävi aivan älytön tuuri kelien suhteen. Päivisin taidettiin huidella 18 asteen tietämillä, ja auringonpaiste teki siitä vielä lämpimämmän tuntuista. Oli siis mitä oivallisin mahdollisuus käydä hieman patikoimassa läheisellä Särkitunturilla.


Matkaa juurelta huipulle oli polkua pitkin kolmisen kilometriä, ja puolessa välissä oli makkaranpaistopaikka, jota toki hyödynsimme. Meidän 7- ja 3- vuotiaat lapset jeppailivat (melko...) reippaasti koko matkan ylös ja alas, joten rohkenen suositella Särkitunturia muillekin lapsiperheille.

T-paidassa tarkeni. Huomatkaa mukana kulkeneet heittovälineet.

Tunturinlaelta avautuikin sitten melkoiset näkymät vähän joka puolelle, ja niitä ihastellessa kului tovi. Ruotsille vilkuttelin vähän ja kysyin, että miltä tuntuu olla maailmanmestarin naapuri.

Ei vastannut.

Huipulla!

Pienen patikkaretken jälkeen olikin jo nälkä, ja onneksi tuo minun isukki on melkoinen Kokki Kolmonen. Eipä tullut Mäkkäriä ikävä, kun eteensä sai poron sisäfilepihvin kermakastikkeessa. Aisssss.


Mökki oli varattu vielä yhdeksi yöksi, mutta tulipa siinä mieleen, että olisi kiva olla Norjassa enemmän kuin yksi yö, joten livahdimme hieman aiemmin pois, vaikka mielellämme "Jerikselle" olisimme vielä jääneetkin. Ensimmäinen varikkopysähdys tehtiin Karesuvannon kohdalla, kun ajoimme joen yli Ruotsin puolelle noin viideksi minuutiksi, ja se kyllä riittikin. Viisi maailmanmestaria ja yksi amerikkalainen jatkoivat siitä matkaa Kilpisjärvelle Saanan juurelle lounaalle ennen Norjan puolelle siirtymistä.

Suomalainen karhu havaittiin todella lähellä Ruotsin rajaa...

Olen käynyt Pohjois-Norjassa kerran aiemminkin, mutta mykistyin silti.

Skibotn matkailuauton ikkunasta ihasteltuna.

Alunperin ajatuksena oli ajella Altaan asti ja olla siellä kaksi yötä, mutta tilanteet muuttuvat ja suunnitelmat niiden mukana. Päädyimme vähän summassa jäämään "jonnekin" parin tunnin päähän Altasta, ja Google Mapsista arvottiin sitten leirintäalue Storslettissä.

Sandnes Fjord Camping. Ei huonot maisemat pikkumökkerön takaa.

Leirintäalue sijaitsee aivan vuonon kyljessä, mikä tarjosikin oivallisen mahdollisuuden suurisuiselle miehelleni toteuttaa uhoamansa Jäämeressä pulikointi. Mitään varsinaista uimarantaahan siellä ei luonnollisestikaan ollut, mutta eipä se yllytyshullua jääräpäätä estänyt. Lapsetkin halusivat daddyn kanssa uimaan (äiti ei, koska on täysipäinen), joten marssimme melko kovan tuulen saattelemana "rantaan".

Mummo saattaa pipo päässä.

Ja eikös siinä vain niin käynyt, että Scotty ja se tuore 7-vuotias pulahtivat. Pikkujantteri oli sen verran fiksu (tai kylmissään), että jätti välistä, mutta 2/4 meidän perheestä on nyt sitten, jos nyt ei uinut, niin ainakin räpiköinyt norjalaisessa vuonossa.

Isovanhemmat nukkuivat pienessä mökissä, jonka varustelutaso ei ollut häävi (ei jääkaappia, ei keittolevyä), mutta melutaso varmasti pienempi kuin matkailuautossa, jossa lapset halusivat ihan välttämättä pelata Kimbleä ja kukkua ties vaikka kuinka myöhään.

Otan kaikki puheet varustelutasosta takaisin.
Mökissä oli kaikki tarvittava.

Scotty ei ollut koskaan kokenut ihan virallista keskiyön aurinkoa ennen tätä reissua, joten mehän sitten kyttäsimme yötä myöten Sky Map -sovelluksesta auringon liikkeitä horisontin yläpuolella, mutta vuoren takana, ja odotimme sen ilmestyvän taas vuorien välistä meidän näkyville. Pahuksen pilvet ilmaantuivat juuri pahimpaan aikaan, mutta olihan se silti aika hienoa:

Siellä oli ihan oikeasti tarpeeksi kylmä pipolle. Takkikaan ei olisi ollut pöllömpi idea.

Pilvet vain lisääntyivät aamua kohden ja tiputtivat lämpötilaa melko reilusti, mutta vuoristoteitä ajellessa oli silti aika haltioitunut olo, vaikkei aurinko tuonutkaan lisäsilausta maisemille. Vuonoista  nousimme vuorille, ja lapset ihmettelivät, miten kesällä voi olla lunta.

Lumipallo heinäkuussa, whaaaat!

Altassa kävimme kiehtovassa museossa, jossa iso osa näyttelystä on ulkona ikivanhojen kivimaalausten muodossa. Kävimme vielä syömässä sinisimpukoita loistavassa ravintolassa, ennen kuin asetuimme yöksi suomalaisten omistamaan Alta River Camping -leirintäalueelle. Varasimme jo edellisenä iltana itsellemme tunnin saunavuoron ja valmistauduimme siihen nököttämällä vilttien kanssa pikkumökin terassilla ja katsomalla, kun lapset leikkivät uusien kavereidensa kanssa.

Suurin osa lapsista taisi olla suomalaisia, joiden kanssa oli toki jonkinasteinen yhteinen kieli, mutta meidän pikkukaveri oppi matkalla ruotsiakin: "Hörski pörski." Sillä pärjäsi ihan hyvin Norjassakin.

Saunavuoron alkaessa teimme jaon joukkueisiin niin, että mummo ja ukki menisivät ensin kotasaunaan, minkä jälkeen me veisimme punanenäiset lapset lämmittelemään. Yllätys oli ollut suuri, kun saunan verhotulla terassilla olikin ollut saksalaispariskunta nauttimassa eväitään, ja kun heille oli ilmaistu, että nyt olisi vähän niin kuin tarkoitus riisua ja mennä alasti tuohon saunaan, jonne ei ole minkäänlaisia näköesteitä siitä picnic-pöydältä, niin vastaus oli ollut, ettei heitä haittaa. No, olivat sitten onneksi tajunneet lähteä kytikseltä pois, mutta muita ilmestyi norkoilemaan heti verhon taakse, joten saunavuorovaihdossa piti olla tehokas, eikä jättää tiluksia vartioimatta hetkeksikään.

Saunan edessä virrannut joki oli liian kylmä meidän Wim Hofille.

Seuraavana aamuna otimme suunnan etelää ja Kautokeinoa kohti. Maisemat olivat jälleen kerran huikeat vesiputouksineen ja kallioineen. Pikkuhiljaa tulimme ylängölle ja maisema tasottui, vaikka olimme toki vieläkin todella korkealla merenpinnasta katsottuna.

Ihmettelemistä riitti koko sakilla.

Kautokeinossa kävimme Juhlsin hopeagalleriassa pakottamassa seuraavan juhlakalun, pyöreitä täyttävän äitini valitsemaan itselleen mieluisen lahjan. Pällistelimme upeita koruja ja omintakeista arkkitehtuuria melko pitkään. Sisällä oli jopa kanoja! Koska miksei.

Reissun viimeinen yö vietettiin Pyhätunturin lähellä Airbnb:ssä tilavassa rivitalohuoneistossa. Olimme nähneet poroja jonkin verran jo aiemminkin, mutta niillä seuduilla niitä vasta sitten olikin, erityisesti seuraavana päivänä Lapinlahtea kohti matkatessa.


Koko torstaista tiistaihin kestänyt kierros kartalle tiivistettynä:

Tulihan noita kilometrejä!

Seuraavana viikonloppuna juhlittiin tosiaan sitten melko isosti aikuista naista. Juhlat olivat todella onnistuneet, ja väki viihtyi pikkutunneille asti. Scotty oli meillä BBQ-mestarina ja vastuussa nyhtöpossusta. Mies toi myös mukanaan erilaisia barbecue-kastikkeita Kansas Citystä, joka on (ainakin meidän mielestämme, luonnollisesti) maailman BBQ-pääkaupunki. Kyllähän täkäläiset maut näyttivät maittavan!

Juhlien jälkeen karkasimme mökille omalla porukalla pariksi päiväksi. Nautimme saunasta, paljusta, hyvästä ruoasta ja hiljaisuudesta, mitä nyt velipojat kävivät ampumassa Scottyn kanssa savikiekkoja ja pitivät "vähän" ääntä. Minä tyydyin ilppariin, enimmäkseen.


Chipotle-pippureilla täytetty patonki.

Rennon viikon jälkeen piti taas juhlia, tällä kertaa Kuopiorockia. Rymysimme kaveriporukalla kaksi päivää Kallaveden rannalla 30-asteen hellelukemissa. Voi että meillä oli mukavaa! Nähtiin paljon tuttuja, tarkoituksella ja sattumalta.

Dinosaurukset festareilla.
Satamassa uittamassa jalkoja (ja koko kroppaakin) ennen festarialueelle menoa. Voe mahoton.

Festariviikonlopun jälkeen loma olikin jo melkein ohi. Onneksi ehdittiin tiristää irti vielä Lapinlahden kansallismaisemissa käynti, eli kavuttiin Väisälänmäelle. Torniin. Minäkin. Hyihyihyi.

Huojuva torni, jossa vain muutamaa tuntia aiemmin oltiin elvytetty miestä. Onneksi onnistuneesti.
Tämä kuva voisi olla Väisälänmäeltä, mutta on itse asiassa Siilinjärveltä frisbeegolfradalta.

Heinäkuun 30. päivä oli sitten se päivä, kun piti raahata koko omaisuus takaisin Yhdysvaltoihin. Plus kaikki tuliaiset (mm. 4 muumimukia, 25 tuubia sinappia ja "ilmaiseksi" saatu ämpäri). Läksimme aamulla junalla Lapinlahdelta ja matkustimmekin sitten ihan riittävästi taas yhdelle päivälle.

Keksimme vielä lähteä illalla hakemaan koirat hoitopaikasta Kansas Cityn toiselta laidalta, sillä ikävä oli ihan kamala, ja lapset valmiiksi tajuttomina auton takapenkillä. Olin vähän huolissani, että Viima-pentu olisi ehtinyt unohtaa minut kuuden viikon aikana, mutta hätä oli turha. Kaveri hyppäsi minun niskaan.

Siitä oli tullut teini-ikäinen akrobaatti, jolla oli kuitenkin ollut äitiä vähän ikävä.