Kirjoittelin joskus aiemmin ääri-isänmaallisesta ja -konservatiivisesta työkaveristani. Viime viikolla oli ilmassa taas ainekset ilmiriitaan Fox Newsin pauhatessa taustalla, mutta jotenkin siltä vältyttiin. Tällä kertaa.
Työkaveri innostui, kaikkien yllätykseksi, kritisoimaan Obamaa; kas kun presidentti oli mennyt kutsumaan amerikkalaisia laiskoiksi. Työkaverin mielestä amerikkalaisia pitäisi ainoastaan ylistää, kun taas minun mielestäni kritiikkiä voi ja pitääkin esittää. Kuinka voi korjata yhteiskunnan epäkohtia, jos niitä ei edes tiedosta?
Työkaveri aloitti luennon amerikkalaisten työviikkojen pituudesta (40 tuntia), joka on kuulemma paljon pidempi kuin laiskassa Euroopassa, jossa lyhyiden työviikkojen lisäksi saa vielä pitää palkallista vapaatakin vaikka kuinka paljon. Aika hyviä, vaikkakin hieman harhaisia argumentteja. Sitä paitsi työviikon pituus ei kerro työntekijöiden ahkeruudesta yhtään mitään.
Sen jälkeen alkoi ylistys Yhdysvaltojen ylivaltaisuudesta. Sanat pride ja proud lentelivät ympäri valvontahuonetta. Minullakin meinasi lähteä mopo käsistä juurikin näillä hetkillä.
Avauduin siitä, kuinka typerää on olla ylpeä jostain, jonka eteen ei ole tehnyt mitään. Minun mielestäni vain on tyhmää olla ylpeä sukupuolesta, ihonväristä, ulkonäöstä, kansalaisuudesta. Ja niin edelleen. Itse kyllä viihdyn varsin hyvin naisena ja tykkään kyllä kotimaastanikin, mutta en todellakaan ole ylpeä siitä, että minulla sattuu olemaan kaksi X-kromosomia, ja että äiti ja isä asuivat Suomessa, kun minä synnyin. Iloinen, kyllä, mutten ylpeä.
Ylpeä voisin olla mm. siitä, että olen uskaltanut seurata sydäntäni ja muutin kauas kotoa. Sain myös koluttua korkeakoulututkinnon loppuun, vaikka motivaatio kyseistä alaa kohtaan olikin aika vähissä. Minulle nämä ovat jonkinasteisia saavutuksia, vaikka jollekin toiselle voivatkin olla ihan pikkujuttuja. Olen myös ylpeä läheisteni ja kulta-Leijonien menestyksestä, sen verran isänmaallinen pitää olla!
Menee ehkä vähän semantiikan puolelle, mutta ärsyttää tuommoinen "American and proud of it!" -asenne. Ihan samalla tavalla ärsyttää ihonväriin, kansalaisuuteen (amerikkalainen tai ei) tai sukupuoleen perustuva ylpeily ja itsensä jalustalle asettaminen. Maataan, sukupuoltaan ja vaikkapa sitä pigmenttiäänkin voi rakastaa ja palvoa, mutta siinä vaiheessa kun se menee muiden alistamiseksi ja/tai alentamiseksi, niin tällä tädillä keikahtaa kuppi nurin.
Obaman laiskuuskommentilla ei muuten ollut mitään tekemistä amerikkalaisten työetiikan kanssa, vaan Obama kritisoi amerikkalaisten laiskaa markkinointistrategiaa ulkomaille päin.
Vaan eipä maailman parasta valtiota tietenkään tarvitse kenellekään edes markkinoida.
Vaan eipä maailman parasta valtiota tietenkään tarvitse kenellekään edes markkinoida.
