perjantai 2. joulukuuta 2016

Pannaan sileäksi

Hups. Kaksi viikkoa on hujahtanut mennä ihan silmänräpäyksessä. Olisikohan pienen yhteenvedon paikka...

Viime viikolla täällä juhlittiin kiitospäivää, vähän pidemmän kaavan mukaan. Keskiviikkona käytiin saunomassa ja syömässä herkkuja (savustettuja ribsejä, grillattuja wingsejä, punajuurilaatikkoa, karjalanpiirakoita munavoilla...), torstaina ahdettiin napaan niitä perinteisempiä kiitospäiväruokia (kalkkunaa, perunamuussia, kurpitsapiirakkaa), perjantaina välteltiin kauppojen Black Friday -ruuhkia. Muuten nautiskeltiin virallisesta (?) joulukauden avauksesta. Koristeita olen tiputellut sinne tänne, kuusikin on pystyssä, mutta joulustressiä ei näy missään. Eikä tarvitsekaan.



Näpräsin kuuselle uuden hamosen. Valmistui jopa etuajassa!

Olin valmistautunut henkisesti (palkka)työttömyyteen, sillä vuoden pestini alkoi vedellä viimeisiään. Kiitospäiväviikolla sain kuitenkin tarjouksen (korkeintaan) vuoden jatkosta, joten työskentelyn, reilun vuosikkaan perässä juokseminen, koululaisen kuskailun ja kaikenlaisen yleisen säätämisen yhteensovittelu jatkuu. Ainakin toistaiseksi.

Jatkuneen työpestinkin, mutta suurimmaksi osaksi järkyttävän ison otsaan kasvaneen ulokkeen takia shoppailtiin hieman maanantaina.

Onhan siitä haaveiltu. Hetki jos toinenkin. Ennen kuin edes muutimme tähän taloon. Kierukkahellan heivaamisesta nimittäin. Enää ei tarvitse kärsiä selkäpiitä karmivasta kierukoiden irrotteluoperaatiosta, joka aiheuttaa samanlaisia vilunväreitä kuin Florence Griffith Joynerin (RIP) ja liitutaulun yhdistäminen. Ei tarvitse ostaa uusia suojakulhoja tasaisin väliajoin, koska olen liian laiska pesemään niitä ihan joka käytön jälkeen. Plus, Flo-Jo.

Voi että tuota kapinetta tulee ikävä! Ai niin, eiku ei tulekaan.

Hyvässä tarjouksessa ollut kiertoilmauunilla varustettu keraaminen liesi napsahti ostoskoriin meille epätavallisen muutaman tunnin harkinnan jälkeen. Toiveina oli tosiaan sileä liesipinta (kukkaron nyörit eivät antaneet myöden ostaa hintaa puolellatoista tonnilla nostanutta induktioliettä), kiertoilmaominaisuus sekä saman päivän saatavuus. Hätähousut.

Erinomainen kandidaatti löytyi kuin löytyikin lähirautakaupan valikoimasta, enkä malttanut oikein pysyä pöksyissäni. Iltapäivän mittaan kuitenkin selvisi, että heidän varastossaan ollut laite oli näytekappale, eikä myyntikunnossa. Peruimme kaupat. Ärsytti.

Parinkymmenen minuutin päässä, Missourin ja Kansasin osavaltioiden toisella puolella olevassa rautakaupassa oli kuitenkin useampi liesi varastossa, joten ajelimme sinne kahdella autolla. Se mahtuisi isompaan, mutta ei meidän kaikkien ollessa kyydissä. Voin muuten kertoa, että ajelin kotimatkan mutkat aika hitaasti, eikä haluttanut tehdä muitakaan äkkiliikkeitä, sillä ei huvittanut saada kumollaan olleiden takapenkkien päällä maannutta jättihellaa syliin.

My precious...

Olen rakastunut. Olen myös ollut ehkä hieman turhankin tarkka kaikenlaisista roiskeista ja naarmutteluista, ja Scotty onkin sanonut puolileikillään, ettei todellakaan halua olla ensimmäinen, joka jättää lasipintaan pysyvän jäljen. Taidan olla melkoinen justiina... Vaan kylläpä nyt kelpaa väsätä jouluruokia ja -leivonnaisia!

Hellan omatoiminen asennus pääsi pitkän omakotitaloasumisen ihanuuksia -listan hännille. Sitä ennen on asenneltu (huom. onnistuneesti!) mm. lämminvesivaraajaa, jätemyllyä, pesukonetta, kuivausrumpua, kahta jääkaappia vesiliitäntöineen, tiskikonetta, autotallinoven jättimäisiä jousia (en suosittele), kellarin sähköjä. Kaikkea sitä.

Huomenna juhlitaan Kansas Cityn (ja vähän muidenkin) suomalaisten kanssa itsenäisyyspäivää, ja ensi viikonloppuna lähdetään katsastamaan erästä suomalaista soitto-orkesteria, minkä jälkeen mennään mökille saunomaan. Ilman lapsia. Ei pöllömpää. Ennen joulua täytyy käydä vielä edustamassa Scottyn firman pikkujouluissa, mutta sitten voikin rauhoittua joulunviettoon. Luulen, että se stressikin löytyy vielä jostain.

torstai 17. marraskuuta 2016

Lateksia, vinyyliä ja niittejä, eli kymmenvuotisen taipaleen juhlintaa

Kaksi viikkoa sitten perjantaina meillä oli aihetta edes jonkinlaiseen juhlaan. Oli kulunut 10 vuotta siitä, kun minusta ja eräästä amerikkalaisesta pörröpäästä tuli kuin paita ja peppu (saatte arvata, kumpi on kumpi). Vaikka myöhemmin meidän väliin tulikin kaikenlaista byrokratiaa ja Atlanttia, niin jotain peruuttamatonta oli jo ehtinyt tapahtua.

Seuraavana aamuna teimme jotain, mikä ehkä kuvastaa meitä pariskuntana ihan parhaiten. Repäisimme - tekisi mieli sanoa hetken mielijohteesta, mutta todellisuudessa tästä on nähty märkiä unia jo reilut viisi vuotta - kellariin vievästä portaikosta kokolattiamaton pois. Ennen kuin edes aamupala oli syöty. Saati sitten päätetty, mitä siihen laitetaan noin niin kuin tilalle.

Lähtötilanne. Kokolattiamatto oli ottanut osumaa mm. hyytelönorosta, joka valui nukkien
uumeniin, kun siirsin kakkua hyytymään kellarin jääkaappiin. Vuotavin tuloksin.
Oli aika tyydyttävää nyhtää mattoriekaleet irti. Rrrrrrrrrrip!

Kun olimme lähdössä rautakauppaan tutkimaan vaihtoehtoja, sain sen viestin, jota olin osannut pelätä jo jonkin aikaa. Ukki oli nukkunut pois. Istuin lattialla vetämässä henkeä jonkin aikaa, mutta keräsin itseni, nostin leuan pystyyn, laitoin aurinkolasit tiukasti silmille ja liityin autossa odottaneen perheen seuraan. Ahkera työmies arvostaisi, ettei hommia jätetä puolitiehen.

Alemman tason portaat vaativat vähän enemmän työtä, vaikka ne eivät kokolattiamaton
peitossa olleetkaan. Niiden välistä näkyi nimittäin maalipurkkien säilytystila/hautausmaa,
joka sijaitsee portaikon alla.

Puuhastelimme koko päivän, ja puolen yön aikaan edellisen illan juhlinnasta jollain ihmeen keinolla avaamattomana selvinnyt kuohuviinipullo poksahti. Skoolasimme uudelle vinyylilattialle. Enää puuttuisi listoja ja muita loppusilauksia.

Nyt kelpaa tepastella kellariin kaljajääkaapille reippailemaan juoksumatolle.

Eipä näy maalipurkit enää! Kaljatölkit näköjään kyllä...

Olimme puuhakkaan viikonlopun jäljiltä kipeitä. Lihaksia väsytti, ja flunssa särki päätä. Scottyn piti käydä kuitenkin rautakaupassa hakemassa vielä yksi porrasreunus, ja ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä, että pyysin häntä tuomaan lisää vinyyliä, koska yläkerran porrastasanne näytti tälle vuosituhannelle päivitetyn kaverinsa vieressä kovin ryönäiseltä.

Katsokaa nyt vaikka!

Voitte varmaan kuvitella, miten ihana noita on imuroida. Oli imuroida.

Scottyn ehto vinyyliostoksille oli kuitenkin, ettei yritettäisi huhkia itseämme näännyksiin illan tai kahden aikana, vaan minulle olisi OK elellä remonttisotkun keskellä jonkin aikaa. Sotku ei ole minua ennenkään pelästyttänyt, joten suostuin sen kummemmin miettimättä ja otin pihdit kauniiseen, rakoilla jo valmiiksi olevaan käteen ja aloin nyhtää niittejä ja nauloja irti.

Maton alta löytyi ihan rehellistä paskaa. Oksettavan paksuinen kerros.

Yläkerran portaikko oli työläämpi suuremman mattopinta-alan ja sen alta paljastuneeseen noin tuhannen niitin miinakentän vuoksi. Työskentelyä hidasti myös kaiteet ja niistä vaikeasti irroteltavat pinnat. Puuhastelimme joka ilta muutaman tunnin. Paklasimme, nyhdimme maastoutuneita niittejä ja nauloja, maalasimme, esikäsittelimme, ja sitten lopulta pääsimme kokoamaan vinyylipalapeliä. Torstai-iltana lattia oli pinnoitettu, ja perjantaina saimme metallireunukset paikoilleen. Ja muut tilpehöörit.

Erään pienen sisustajan mielestä tuo punainen tuoli oli oikein omiaan tuomaan väriä tasanteelle.

Minä naplasin hyllyjä seinille sillä aikaa, kun Scotty leikkeli reunuksia sopivan mittaisiksi.
Tuo peilin kautta näkyvä vatupassi kuuluu tietysti myös vakiovarustukseen.

Ruotsinlaivavibat eivät valitettavasti kadonneet muodonmuutoksen mukana minnekään.
Mutta ehkä nyt ollaan sentään siirrytty autokannelta ylempiin kerroksiin.

Huokaistiin helpotuksesta, kun urakka oli (jälleen kerran listoja lukuunottamatta) ohi. Vaikka vinyylinpalasia jäi reilusti yli, vaikkapa nyt yläkerran lattioiden uusimista varten, sovittiin, että nyt riittäisi hetkeksi.

Siitäkin huolimatta Scotty on ollut (positiivisesti?) yllättynyt tällä viikolla töistä kotiin tullessaan, kun makuuhuoneessamme on kuin onkin edelleen mauton muttei valitettavasti täysin hajuton lattia. Mutta kuinka kauan... Sitäpä en taida tietää itsekään.

torstai 10. marraskuuta 2016

Amerikan oma jytky

Kansa halusi muutosta, ja muutosta kansa sai. Nähtäväksi jää, hyvää vai huonoa. Tammikuun 20. päivä saamme presidentin, joka on enemmän kiinnostunut tittelistä kuin sen mukana tulevasta työstä.

Iso-Britannia: "Brexit oli typerin, itsetuhoisin teko, jonka maa voi tehdä."
USA: "Hetkinen, pitelepäs juomaani."

Vaikka äänienemmistö näyttäisi menevän Hillary Clintonille, niin Donald Trumpista tulee Yhdysvaltain 45. presidentti. Viimeksi samanlainen tilanne nähtiin vuonna 2000, kun Al Gore sai enemmän ääniä, mutta George Bush voitti valisijamiesäänin. Suurimmassa osassa osavaltioista koko osavaltion valitsijamiesäänet menevät kansanäänetyksen voittajalle, eikä prosentuaalisesti jaettuna. Esimerkiksi Kansas, jolla on kaksi senaattoria ja neljä kansanedustajaa, ja täten kuusi valitsijamiestä, antoi kaikki kuusi ääntään Donald Trumpille (Trump 57%, Clinton 36%, Johnson 5%, Stein 2%). Ei ollenkaan yllättäen.

Muissa osavaltioissa yllätyksiä, jytkyjä, kuitenkin tuli, ja kun tiistai vaihtui jo keskiviikoksi, istuin äänioikeutetun amerikkalaiseni (itsehän en voi vielä äänestää, koska en ole kansalainen) vieressä hämmentyneenä, pettyneenä, pelokkaana.

Minua ei niinkään hirvitä presidentti Donald Trump ja hänen aikaansaannokset (tai muiden aikaansaannosten kumoaminen). Korjaan - en pelkää meidän perheen puolesta, mutta olemmekin mukavasti keskiluokkainen valkoinen perhe mukavan keskiluokkaisella alueella. Pelkään vähemmistöjen jo saavutettujen etujen/tasa-arvon katoamista, tasa-arvon edistymisen täydellistä pysähdystä ja takapakkia. Eniten minua kuitenkin hirvittää, mitä hän edustaa. Jos koko maan keulakuva voi huoletta pilkata vähemmistöjä, väheksyä seksuaalista häirintää, nimitellä kokonaisia kansanryhmiä, tuomita muslimit terroristeiksi, lietsoa vihaa ja pelkoa, mikseivät muutkin.

Minusta on surullista, että poliittisesta korrektiudesta on tullut kirosana. Trumpin suorasanaisuutta, ajatusten suodattamatonta päin naamaa räkäisyä, ihaillaan. En ihan oikeasti ymmärrä, miksi toisten tunteiden huomioonottaminen on paha asia. Ei pitäisi suvaita, hyssytellä. Pitäisi puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

Asioilla on kuitenkin usein monta nimeä, eikä niistä välttämättä tarvitse valita sitä kaikista ruminta.

Olisi mahtavaa, jos Trumpista tulisi niin erityisen erinomainen presidentti, kuin hän uhoaa. En usko, että kukaan pettyisi, jos talous lähtisi hurjaan nousuun. Osakemarkkinoilla näkyi kuitenkin jo hienoinen paniikki, ja kurssit lähtivät syöksylaskuun jo ennen lopullista tulosta, kun Trumpin voitto näytti todennäköiseltä. Kanadan maahanmuuttoviraston sivut kaatuivat (minä en sentään siellä vieraillut, vaikka joskus vähän uhosin).

Ne talouden ulkopuoliset uhoilut minua kuitenkin pelottavat. Korkeimman oikeuden tuomarin nimittäminen. Affordable Care Actin, eli tuttavallisemmin Obamacaren, kumoaminen. Aborttioikeuden riisuminen. Ympäristöongelmille selänkääntäminen. Ulkopoliittisista vaikutuksista puhumattakaan. Vaikka USA:n poliittinen koneisto on yleensä hyvin hidas, Trumpilla on erittäin herkullinen asema, sillä republikaaneilla on enemmistö senaatissa ja edustajainhuoneessa. Se tekee huolista realistisempia.

Amerikalla oli eilen paha krapula. Osa halusi kaivautua peiton alle ja pysyä siellä seuraavat neljä vuotta. Osa halusi näyttää pahan olonsa julkisesti ja lähti kaduille oksentamaan osoittamaan mieltään. Tai sosiaaliseen mediaan.  Eilen herätessäni en uskaltanut katsoa puhelinta, koska se tekisi pahasta unesta jotenkin todellista. Facebookissa odottikin juuri sellainen paskamyrsky, jota pelkäsin. Ihmisten aitoja reaktioita vähäteltiin, huolille naureskeltiin, epävarmuudelle viitattiin kintaalla. Minullekin selitettiin, vaikkakin ehkä hyvää tarkoittaen, miten demokratia toimii ja miten maailma pyörii tämänkin jälkeen.

Maailma ei ehkä lopu, mutta en usko, että presidentti Trump tekee siitä paremman paikan elää.

Minulla ei ollut eilen kovin hyvä päivä. Minulla oli nimittäin vaalikrapulan lisäksi myös orastava oikea sellainen. Ihan kaikki ärsytti. Se, etten voinut itse äänestää. Se, ettei minun äänelläni olisi ollut Kansasissa mitään merkitystä (paitsi paikallisvaalien osalta - vaalilipukkeessahan äänestettiin myös paljon muuta kuin presidenttiä). Se, miten pahaa mieltään osoittavia kutsuttiin itkupilleiksi. Se, miten olisi heti pitänyt niellä pettymyksensä, unohtaa periaatteensa ja yhdistyä yhdeksi kansaksi Donald J. Trumpin taakse.

Donald J. Trumpin, joka ennen vaalipäivää räkytti, että systeemiä on manipuloitu häntä vastaan. Että Clintonista oli leivottu voittaja jo ennen äänestystä. Hän ei hyväksyisi vaalitulosta, ellei hän voita. Pitäisi kampanjaa rahan- ja ajanhukkana, ellei hän voita. Kiukutteli kuin uhmaikäinen taapero. Onko ihmekään, että puolet kansasta on vihaisia? Pettyneitä? Etteivät he koe, että Trump on heidän presidenttinsä?

Ironistahan tässä on se, että nämä samat ihmiset, jotka nyt niin kovaan ääneen arvostelevat Trumpin arvostelijoita, ovat olleet suu vaahdossa syyttämässä Obamaa (jota minulle tulee todella kova ikävä!) virkarikoksesta tai haluamassa erottaa osavaltiotaan Yhdysvaltain liittovaltiosta.

Pystyykö presidentti Donald Trump yhdistämään Yhdysvallat? Pahoin pelkään, että ei. Siihen tuskin olisi pystynyt Clintonkaan.

On tässä sentään jotain positiivista: Voimme nyt polttaa myrkkykaasuja sisältävät remppajätteet (siitä enemmän piakkoin!) etupihalla niiden kierrättämisen sijaan, koska ilmastonmuutos on pelkkä kiinalaisten keksimä salaliitto.

"Ilmastonlämpeneminen on kiinalaisten kehittämä konsepti kiinalaisia varten,
jotta USA:n teollisuuden kilpailukyky heikentyisi."

perjantai 4. marraskuuta 2016

Se tunne

On erikoinen tunne huomata, kuinka pienestä ihmisraakileesta on kypsynyt ihan oma ja vähän jo omillaan pärjäävä persoona. Vilkuttaa nopeasti luokan Halloween-juhliin tulleille vanhemmilleen, mutta jatkaa välittömästi omia touhujaan kavereiden kanssa. Seuraa opettajaa muun sopulilauman mukana. On hiljaa, kuuntelee. Tottelee. Ms. K:n sana on ehdoton laki. Miksei minunkin?

Neiti halusi olla Halloweenina sea witch, merinoita. Ei ollut aikaa askarrella, joten ostin hänelle
Targetista mielestäni eniten merinoidan näköisen asun. "I guess that will do." Kelpasi, mutta vain juuri ja juuri.

"Ms. K says I can't go to school every day", hän sanoi apeana eräänä päivänä. "I asked." Pieni ihminen on jo kädenmitan päässä minusta. Ei roiku enää helmoissa, kuten pikkuveljensä. Kaipaa muuta kanssakäymistä, nauttii uusista rutiineista, joihin minä en kuulu kuin kuskin ominaisuudessa. Ei edes vilkuta autosta poistuessa, vaan nappaa reippaasti saattajan kädestä kiinni ja kävelee sisään taakseen katsomatta.

Eihän hän vain... häpeä meitä? PPAP!

Kysyi eilen, mitä spacetime (aika-avaruus) tarkoittaa. Janoaa tietoa, muistaa aivan tarpeettomia asioita. Oli hauska kuunnella sohvalla käytyä keskustelua, jossa isä selittää nelivuotiaalleen, mihin meidän aurinkokunta loppuu ja miksi Pluto ei ole enää planeetta.

Vastapainoksi on sitten hetkiä, jolloin hän ilmoittaa iloisesti leiponeensa lelun leivän sisään...

...tai tukehduttaa meidät kauhunsekaiseen nauruun. Äidin vanha Barbie tarvitsi kuulemma tohvelit.

Olipa kerran tuunannut Koiramäen Elsan mieleisekseen.

Kotonakin hän viettää paljon aikaa omassa huoneessan. Yläkerrasta kuuluu yleensä kamala pulputus, kun lattia on täyttynyt erinäisistä leikeistä. Tekee itsenäisesti asioita ja luulee manipuloivansa meitä. Tänäkin aamuna vetäisi pultit, kun ei saanut aamupalaksi karkkia. Mietti hetken, tuli halaamaan ja pyytämään anteeksi, kertoi menevänsä vessaan ja syövänsä banaanin, jos vaikka sen jälkeen saisi sitä karkkia...

Karkki vai kepponen? Näitä karkkeja meillä syödään edelleen. Mutta ei aamupalaksi.

Minulla on vähän ikävä sitä lahkeessaroikkujaa. Siitäkin huolimatta, että sydän meinaa pakahtua ylpeydestä, kun hän hallitsee ja hahmottaa ympärillä hälisevää maailmaa paremmin ja paremmin. Luovii uusissa sosiaalisissa tilanteissa yleensä kuin kala vedessä, mutta joskus myös kuin kala kuivalla maalla.

Koulun myötä kotona on tullut puheeksi muiden ihmisten kuvailu. On ollut aika haasteellista selittää lapselle, miksi ei ole oikein kivasti sanottu, että musiikinopettajalla on iso maha, vaikka se ei ole paha asia. Tai miksei välttämättä ole ihan kosher sanoa, että luokkakaverilla on "black face". Miten selität neljävuotiaalle, että meidän ihmisten erilaisuus on rikkaus, mutta kaikkea ei tarvitse huomioida kovaan ääneen? Että tietyistä jutuista puhuminen on sosiaalisesti hyväksyttävää, mutta toisista ei? Entä jos kieltämällä häntä puhumasta tietyistä ulkonäöllisistä piirteistä niistä tulee hänen mielessään pahoja asioita?

Olemme yrittäneet kertoa, että jotkut sanat, vaikka ne eivät itsessään ole pahoja, voivat tuntua pahalta. Siksipä olisikin mukavampi keskittyä siihen, millaisia ihmiset ovat, ei minkä näköisiä. Mr. D, se musiikinopettaja, on mukava ja hauska. Se on kiva tapa puhua ihmisistä. Jouduinpa sitten pari päivää takaperin pitämään nopean luennon koulun autojonossa siitä, miksi ei ole oikein sanoa, että luokkakaveri on crazy, vaikka se ei kuvailekaan ulkonäköä. Huoh.

"Can I say Mr. D has a mustache?" Voi kyllä, viiksiä voit kommentoida!

Mutta vain miehillä.

perjantai 28. lokakuuta 2016

Köhää, kahvia ja kiekkoa

Nyt kun meidän reissu on taputeltu loppuun, voisi kai keskittyä johonkin muuhunkin. Kirjoiteltavaa olisi, ja intoakin, mutta sitä kuuluisaa aikaa... Huoh. Koska olen luistanut ajanpuutteen verukkeella arkisista asioista kertomisesta, tänään on luvassa siis tehokas, tuskin kovin lyhyt, mutta toivottavasti edes semiytimekäs kuulumismerkintä!

Ollaan koko sakki sairasteltu syysflunssaa, joka muuttaa aivot tahmeaksi, kallon sisällä vellovaksi liejuksi. Minä olen tainnut ottaa tämän taudin kaikista vakavimmin, sillä olen kehittänyt itselleni mitä todennäköisimmin poskiontelontulehduksen, johon en tietenkään halua hakea lääkäriltä helpotusta, sillä olen a) jäärä, b) pihi (satanen lääkärikäynnistä - ei kiitos!), joten nenäkannu on ollut kaverini. Olen nyt onnistunut jopa nukkumaan yön läpi suu kiinni ja yskimättä jatkuvasti, joten voiton puolella taidetaan olla. Lupasin kuitenkin tuolle toiselle jäärälle, joka tuntuu olevan vähemmän pihi näissä lääkäriasioissa, tai sitten totaalisen väsynyt "nukkumaan" suu ammollaan korisevan ilmestyksen vieressä, että menen näytille, jos tilanne ei parissa päivässä parane. Ja sehän pistetään paranemaan!

Pienen miehen menoa ei nuha ole hidastanut! Tässä katsellaan parhaan kaverin kanssa lintuja.

Minun on ollut todella vaikeaa vain olla. Koko ajan on sellainen olo, että pitäisi tehdä jotain. Töitä, kotitöitä, käsitöitä. Kävellä. Ehkäpä tämä köhäkin on pitkittynyt sen vuoksi, kun mieltä painaa koko ajan jokin. Nyt olenkin tietoisesti ottanut itselleni sit kuuluisaa omaa aikaa. Hetkiä, jolloin ei tarvitse olla tuottelias työntekijä, ahkera (hahaaa!) kodinhengetär, äiti, vaimo. Ihan vain minä.

Ei sitä tietenkään halua aivan toimettomana yksinkään möllöttää, joten onneksi olen löytänyt mitä mainioimman pakopaikan arjesta - 1700-luvun Skotlannin. Jäätiin sattumalta Scottyn kanssa melko hyvään Outlander-koukkuun, kun kaapeliyhtiömme Google Fiber antoi meille ilmaiseksi premium-kanavan, Starzin hyvitykseksi ukkosen aiheuttamista vahingoista. Kaksi tuotantokautta oli kuitenkin äkkiä katsottu (nyt kahdesti, haha!), ja kolmatta pitää odottaa ensi kevääseen saakka. Tilasinpa sitten koko kirjasarjan, johon sarja perustuu, ja olen nauttinut aivan täysillä kirjan kanssa sänkyyn kellahtamisesta tunniksi, pariksi ennen nukahtamista.

Tämä 850-sivuinen opus on nyt luettu ja seuraava aloitettu. Ihan joka ilta en sentään vetele skumppaa kirjan kaverina. En ihan joka ilta.
Ah, Jamie! Noista hiuksista tulee etäisesti mieleen jonkun puolitutun villi pehko...
Olen tuntenut tyypin FB-virallisesti jo 10 vuotta! Some like it Scot(ty).

Mitäs muuta? Kansasin syksy on ollut mitä mainioin. Tänäkin viikonloppuna päästään vielä hellelukemiin, kun joskus Halloweeninä on pitänyt pukeutua toppavaatteisiin. Meidän talo täyttyy lauantaina taas mitä eriskummallisimmista (sketsi)hahmoista vuotuiseksi muodostuneiden Halloween-bileiden verukkeella, ja lapset pääsevät karkkitaikeppostelemaan maanantaina. Iita haluaa olla merinoita.

T-paitakelit parhaimmillaan!

Kaiverreltiin eilen kurpitsat. Minun Trumpkinista tuli hieman... special.

Meillä oli viime viikolla ensimmäinen vanhempainilta(päivä)! Juttelimme Iitan opettajan kanssa puolisen tuntia niitä näitä ja vähän asiaakin. Ope ei meinannut uskoa, ettei neiti ole koskaan ollut edes päiväkodissa tai muussa ohjatummassa ympäristössä, sillä hän on sopeutunut luokan rytmiin ja menoon todella hyvin. On kuulemma kielellisesti jopa niin lahjakas, ettei malta olla välillä ollenkaan hiljaa...

Eilen oli koulukuvaus!

Hei, minä olen opetellut juomaan kahvia! Minä, kahvia! Näin ruuhkavuosien kynnyksellä olen alkanut arvostaa kofeiinia aivan eri tavalla, ja kun tee ei riitä, eivätkä energiajuomat nyt varmaan ole se terveellisin vaihtoehto, niin piti siirtyä ylemmälle portaalle. Osaan juoda sumppia jo melkein irvistelemättä.

Välineurheilua se tämäkin treenaus on!

Urheilusta puheen ollen, Kansas Cityssä nähtiin erikoinen ilmiö, kun keskustan baarit täyttyivät eräänä lokakuisena keskiviikkona lätkäpaitaisista tyypeistä. St. Louis Blues ja Washington Capitals pelasivat meidän omassa Sprint Centerissä harjoitusottelun. (Tämän lähemmäksi ensilunta ei taideta tässä kuussa päästä.) Lätkähullut suomalaiset toki tunkeutuivat paikalle myöskin, ja eipä tuo nyt ainakaan auttanut tätä jääkiekkotyhjiön aiheuttamaa ahdistusta. Rakas NHL, anna meille oma joukkue! Naapurin joukkuetta, Bluesia, en voi kannustaa, koska heidän pelipaidat ovat kolmea kruunua vaille ruotsalaiset.

Jori Lehterä, se olin minä, joka innostui saamastasi syöttöpisteestä vähän liikaa.

Eipä meille kai muuta. Vilinää ja vilskettä, aikuisten ja lasten menoja. Ei ole ehtinyt perberi homehtua, kun koko ajan on jotain tekemistä. Mukavaa tai pakollista. Scotty kävi eilen äänestämässä ennakkoon (minähän en vielä voi), ja nyt pitää miettiä, kuinka paljon viinaa vaalivalvojaisten kestämiseksi tarvitaan. Luulen, että vastaus on Kanada.

perjantai 21. lokakuuta 2016

Maanteiden sankarit osa 7: Yhteenveto, eli kuinka selvitä 5510 kilometristä (suhteellisen) järjissään

Kun läksimme ajamaan Detroitista Chicagoa kohti, emme olleet vielä aivan varmoja, jäisimmekö alkuperäisen suunnitelman mukaan Chicagoon pariksi yöksi vai paahtaisimmeko täysillä kotiin. Edellisen päivän pakkomarssi Torontossa oli imaissut varsinkin perheen pienimmistä mehut, emmekä oikein itsekään olisi jaksaneet enää samanlaista kaupunkipäivää, joka meitä Chicagossa olisi vääjäämättä odottanut.

Koska kaupunki oli meille vanhemmille jo entuudestaan ainakin hieman tuttu, teimme päätöksen ajaa Chicagosta ohi ja kohti Kansas Cityä. Yön läpi. Torkuimme ja ajoimme Scottyn kanssa vuorotellen muutaman tunnin pätkissä, ja öinen ajomatka meni jopa ehkä paremmin kuin se matkan aloittanut trekkaus. Ajoimme siis käytännössä samoilla silmillä Torontosta Kansas Cityyn. Kotona olimme aamuseitsemältä, ja vastassa oli pari pyörivää karvaista pyllyä.

Viimeinen erikoiskoe.

Taputtelimme tallissa 3424 mailia, eli 5510 kilometriä meitä kahdeksan päivän aikana kuljettanutta maantielaivaamme. Reissussa rähjääntynythän se oli, likainen kuin mikä, ja tuulilasin alalaitaan jossain vaiheessa reissua kilahtaneen kiven aiheuttama lommo repesi niin isoksi railoksi seuraavana päivänä pesun jälkeen, että koko lasi meni uusiksi. Silti koko matkan kokonaiskustannukset jäivät samoihin summiin, kuin mitä pelkät lennot Etelä-Carolinaan meidän poppoolta olisivat maksaneet. Bensaan upposi noin $300.

Olin lukenut jostain juuri ennen matkaa, että pitkä lomamatka, erityisesti autolla tehty, voi olla parisuhteelle kova paikka. Kotona ei kuitenkaan tarvinnut alkaa googlata avioeroihin erikoistuneita asianajajia, vaikka olimme viimeisen kuukauden aikana olleet kaksi viikkoa Suomessa ja vielä reilun viikon tien päällä, joko vierekkäin autonistuimiin köytettynä tai samassa pienessä hotellihuoneessa. Vaikka oma sänky oli maailman mukavin paikka reissurupeaman jälkeen, ei mennyt montaakaan päivää, kun matkakärpänen puraisi taas ja kaasujalkaa kutitteli. Koko hullu matka meni niin älyttömän hyvin, että tässähän uskaltaa haaveilla samanmoisesta vaikkapa tuonne länteen päin. Sitten joskus.

Ai jahas, tuo olisi ajettavissa reilussa kahdessa vuorokaudessa. Challenge not accepted.

Vinkkejä meiltä teille (pun intended):

USA:ssa ajaminen:
  • Varaa mukaan käteistä. Ellet ole suunnitellut reittiä tarkkaan ja erityisesti aikonut välttää tulliteitä, niitä sattuu kohdalle jossain vaiheessa. Useimmiten tietullia ei pysty maksamaan kortilla, joten ilman fyysisiä dollareita olet lirissä.
  • Jos ajelee Interstate-valtateitä pitkin, levähdyspaikkoja ja bensa-asemia on tasaisin väliajoin. Jos haluaa kuitenkin poiketa pois paljon tallatulta polulta, kannattaa huolehtia, että tankissa on tarpeeksi löpöä, sillä huoltamoita ei ole välttämättä joka nurkan takana. Tämä on iso maa.
  • Ajokulttuuri eroaa hyvinkin paljon osavaltiosta toiseen liikuttaessa. Ruuhkaisemmilla alueilla kuskit tuppaavat olemaan röyhkeämpiä, joten kannattaa hengitellä jo valmiiksi paperipussiin, jos omaa taipumusta road rageen (moikka vaan!).

Great Smoky Mountains.


Rajanylitys Kanadaan:
  • Vaikka Kanadakin vaatii nykyisin elektronisen matkustusluvan (eTA) ennen lentokoneeseen astumista, Suomen (tai USA:n) kansalainen ei tarvitse anoa erillistä lupaa tai viisumia, jos matkustaa maitse tai meritse.
  • Rajavartija haluaa nähdä kaikkien autossa olevien passit/matkustusasiakirjat sekä varmistaa, montako matkustajaa on kyydissä. He pyytävät suullisen selvityksen siitä, mitä autossa on mukana, ja sen tarkkuus ja laajuus riippunee rajavartijasta. He haluavat myös tietää, kuinka pitkään maassa on tarkoitus oleskella, ja mikä on matkan tarkoitus. Autosta ei tarvitse nousta kuin erikoistapauksissa. Meidän tarkastus oli ohi parissa minuutissa.

Niagara Falls.

Lomailu Kanadassa:
  • Monet paikat, erityisesti lähellä USA:n rajaa, hyväksyvät USA:n dollarit maksuvälineinä. Emme käsitelleet missään vaiheessa Kanadan dollareita, vaan maksoimme kaiken kortilla - ja paljon näppärämmin kuin täällä kotimaassa. En tiedä, miksi täällä luottokorttien luvatussa maassa on niin hemmetin vaikeaa saada pankkiasiat ja erityisesti sirukorttiostokset tehokkaaksi...
  • Suomalaiselle ei tule minkäänlaisena shokkina nähdä tienvarsiopasteissa kilometrejä tai bensa-asemilla litroja, mutta amerikkalaiselle kylläkin. Onneksi paikallisten autojen nopeusmittareissa on melkein järjestään myös ilmoitettu km/h, joten ylinopeussakoilta on helppo välttyä.
  • Suurimmaksi ongelmaksi lyhyen Kanadan-pyrähdyksemme aikana muodostui se, että haluan edelleen muuttaa sinne.

Toronto.

Paluu Kanadasta USA:han:
  • Elektronista matkustuslupaa (ESTA) ei vaadita, jos pyrkii Yhdysvaltoihin maitse.
  • Kuten Kanadaankin mennessä, rajavartija haluaa nähdä kaikkien autossa olevien matkustusasiakirjat (passit ja minun tapauksessa myös pysyvän oleskeluluvan, eli Green Cardin). Rajalla tehdään suullinen tulliselvitys matkan aikana ostetuista hyödykkeistä, mikä yleensä riittää. Virkailija saattaa kuitenkin kurkata auton sisään ja tutkia takakontin, sekä pyytää pysäköimään auton tarkempaa tutkimusta/kuulustelua varten. Meidän rajanylitys meni kuitenkin helposti, ja vaikka setä olikin vähän tiukempi kuin kanadalainen kollegansa, myös nopeasti. 

Pittsburgh.


Pienet lapset takapenkillä:
  • Yritä hyödyntää lapsukaisten uniajat. Jos takapenkiltä kuuluu kuorsausta, älä pysähdy kuin äärimmäisessä (vessa)hädässä tai tankille. Älä pysähdy.
  • Hommaa kannettava DVD-soitin per lapsi (jos lapsi on tarpeeksi iso ymmärtämään niiden päälle). Vaikka joudutkin ehkä kuuntelemaan samaa rallatusta, esimerkiksi vaikka nyt "Creature report, creature report, creature report!" koko matkan ajan, kun kullannuppunen vetäisee kuulokejohdon pois soittimesta, se on sen arvoista.
  • Vaikka auto muuttuukin matkan aikana helposti murojen hautausmaaksi, en voi korostaa tarpeeksi pienten naposteltavien tärkeyttä. Omenasosepussukat, murot, myslipatukat, you name it, you bring it.

Atlantti.
osa 1 | osa 2 osa 3 osa 4 osa 5 | osa 6

perjantai 14. lokakuuta 2016

Maanteiden sankarit osa 6: Toronto, Ontario, Kanada - Detroit, Michigan (päivä 8)

Toisena Toronton-aamuna heräsimme siihen todellisuuteen, ettei meillä ollut enää virallisesti vauvaa, vaan yksivuotias taapero. Olin yöllä syöttänyt pienen miehen vielä viimeistä kertaa, sillä edellisenä yönä huonenaapuri oli hermostunut vauvan itkusta niin paljon, että hakkasi nyrkillä seinää. En varsinaisesti halunnut tietää, miten paljon häntä olisi kyrsinyt taaperon protestointi. En tosin silloin vielä tiennyt, että se jäisi (vahingossa) viimeiseksi maitohetkeksi. Onneksi en tiennyt - olisi saattanut olla vähän haikeaa.

Kävimme syömässä hotellilla erittäin amerikkalaisen vaikkakin kanadalaisen aamupalan (muroja, puuroa, muffinsseja, bageleita) ja palasimme jälleen päivän tauon jälkeen tutuiksi käyneille autonpenkeille. Scotty halusi välttää downtownin aamuruuhkan, joten hyvästelimme Toronton pohjoisen kautta. Samalla näimme toinen toistaan upeampia kartanoita, joten meillä on jo valmiiksi pari talovaihtoehtoa katseltuna, jos niikseen tulee.

Ajelimme hennon tihkusateen läpi kohti Yhdysvaltoja ja Detroitia. Halusin ihan ehdottomasti käydä ottamassa pari valokuvaa synttärisankarista rakkaan (?) vihollisen baseball-stadionin edessä. Toivoin, että se edes hieman kompensoisi sitä, että tyypin ensimmäinen syntymäpäivä menisi enimmäkseen autossa körötellen.

Nelisensataa kilometriä.

Rajamuodollisuudet Yhdysvaltoihin tullessa olivat hieman napakammat kuin Kanadaan mennessä, mutta pitkään siinäkään ei mennyt. Suurin hidaste oli rajavartijan huono kuulo, sillä jouduimme toistamaan lähes kaiken sanomamme. USA:n puolella oli kuitenkin taas kotoisaa olla, vaikkei Kanadassa kovin vieras olo ollut, sielläkään.

Ensimmäinen pysähdys Detroitissa oli tosiaankin Detroit Tigersien kotistadioni, Comerica Park. Tai siis piti olla, sillä jouduimme viemään auton keskustaan parkkiin, sillä baseball-stadionin viereiset parkkipaikat veloittivat pysäköinnistä 20-30 dollaria. Syykin selvisi - Detroit Lions, NFL-joukkue, pelasi viereisellä stadionilla illemmalla harjoitusottelun Buffalo Billsejä vastaan.

Koska meillä oli nälkä (niin aina), kävimme ennen kuvaussessiota syömässä koko reissun parasta ruokaa, ihan vahingossa. Chrysler Housen sisällä oleva Dime Store näytti ohi kävellessä oikein lupaavalta, eikä ulkonäkö pettänyt. Scottyn kanssa herkuttelimme mausteisilla korealaisilla ranskalaisilla (ohueksi siivutettua marinoitua pihviä, sriracha-majoneesiä, säilöttyjä vihanneksia ja niitä ranuja) ja possuhampurilaisella, ja lapset söivät hyvällä ruokahalulla kotitekoista mac and cheeseä (vaikka Iitan mielestä se ei ollutkaan tarpeeksi keltaista...) ja hedelmäsalaattia. Kyytipojaksi (meille isommille) vähän paikallista olutta, ja ei kun syömään.

Ison lounaan jälkeen olisi tehnyt mieli nukkua päikkärit, mutta koska meillä oli missio, läksimme kävelemään. Stadionin edustalle päästyämme tajusin, että pikku-ukon kengät olivat jääneet autoon. Yritin ottaa pikaisesti kuvia istuvasta ikiliikkujasta, mutta saldo jäi aika köyhäksi kaverin halutessa juosta. Muutaman sylissä otetun räpsyn jälkeen luovutin ja läksimme kiertelemään kaupunkia kävellen.

Vielä ok...

Me on hävitty tää peli.


En ollut kuullut Detroitista viime aikoina juuri mitään hyvää. Uutisissa kerrotaan, kuinka Michiganin autoteollisuus kituu ja Detroit kuihtuu. On rikollisuutta, köyhyyttä. Detroit Tigerseja. Olisi kuitenkin kannattanut viskata ennakkoluulot jo ennen reissua romukoppaan, sillä keskusta oli siisti, turvallinen (ainakin päiväsaikaan) ja verrattain vilkas. Reilun neljän miljoonan asukkaan suurkaupunkialueelle mahtuu varmasti monenlaista, mutta meille jäi lyhyestä pintaraapaisusta positiivinen mielikuva.

Motor City.

Muutaman tunnin kiertelyn jälkeen läksimme ajamaan kohti Chicagoa, emmekä vielä tienneet, missä olisimme yötä. Vai olisimmeko missään.

osa 1 | osa 2 osa 3 osa 4 | osa 5