tiistai 17. huhtikuuta 2018

Kukaan ei oksentanut

Ei pitäisi nuolaista, ennen kuin tipahtaa. Maaliskuun alussa hehkutin saapunutta kevättä, mutta Jaskan marjat - eihän täällä ole edelleenkään puissa lehtiä. Viikonloppuna satoi lunta. Taas kerran.

Eipä se muuten olisi juurikaan haitannut (ainakaan paljoa...), mutta kun mökillä oli tarkoitus järjestää ystävän yllätyssynttärit tyttöjenillan muodossa. Vielä torstaina, kun kävimme tekemässä mökillä huolto- ja tarkastuskeikan, keikuttiin hellelukemissa. Perjantai-illalle ja lauantaille luvattiin sitten jo lunta ja jäätä, ja osaa pirskeisiin osallistujista, itseäni mukaan lukien, huolestutti mahdollisesti jäisillä ja mutkaisilla pikkuteillä ajelu. Kesärenkaat joka kelin renkaat alla.

Torstai-illan tunnelmia.

Mökki ja sauna valmiina viikonlopun viettoon. Joku oli käynyt tiputtamassa rantaan ison kalanraadon, joka ei ollut aivan välttämätön lisä.

Viime viikon lämpöaalto tuntui niin mahtavalta, mutta samalla myös melkoiselta kettuilulta. Kävimme torstaina mökkimatkalla Lawrence Beer Company -panimolla syömässä. Istuimme täpötäydellä patiolla, jossa soi livemusiikki. Tuuli kyllä niin kovasti, että hiukset meinasivat lähteä päästä, mutta muuten oli oikein leppoisaa. Samainen patio oli lauantaina tyhjä. Vain kova tuuli oli läsnä.


Perjantaina sääennuste näytti jo hieman paremmalta. Ei puhuttu enää mittavista lumimääristä, tai hengenvaarallisista olosuhteista, mutta viimaa ja pakkasta oli luvassa. Onneksi se ei saunassa haittaisi.

Scotty, joka on yleensä todella huono menemään yksin yhtään minnekään (paitsi töihin, jee...), läksi perjantaina töiden jälkeen entiseen yliopistokaupunkiimme Emporiaan keikalle synttärisankarin miehen kanssa, joka oli järjestänyt koko mökkireissun yllätyksenä vaimolleen. Vaikka Scottyn miniloma ei ollut alunperin ollenkaan riippuvainen synttäriylläristä, saimme punottua sen ansiosta vielä hämmentävämmän juonen, sillä Scotty toisi lauantaiaamuna pahaa-aavistamattoman sankarin ensin meille Kansas Cityyn, eikä suoraan mökille.

Minä vietin lämpöisän perjantain lasten kanssa puuhastellen. Neitokaisella ei ollut koulua, joten kävimme kaupassa ostamassa ulos virikkeitä ja illaksi vähän leffaherkkuja. Lapset riehuivat pihalla monta tuntia saippuakuplia jahdaten, ja vaikka pelkäsin etukäteen apokalyptisiä tappeluita, pieniä kärhämiä lukuunottamatta molemmat olivat kuin enkeleitä. Jopa tuo meidän uhmaikäinen, joka huutaa parhaillaan vieressä naama punaisena, koska ilmeisesti laitoin letun päälle hilloa väärin (?). Pahin jännitysmomentti oli se, kun kylmää ilmaa edeltänyt ukkosrintama kulki niin sen valtatien poikki, jolla daddy ajeli, kuin myös meidän talon yli, nakellen verrattain isojakin rakeita ikkunoihin ja kattoon. Selvittiin kuitenkin ilman vahinkoja. Ja tornadoja.

Olin tarkastamassa puhelimesta kauppalistaa, kun kaveri päätti tulla poseeraamaan.

Leffaillan jälkeen peittelin lapset meidän sänkyyn, sillä olin luvannut, että voisimme "retkeillä" siellä yhdessä yön yli. Tulin itse vielä alakertaan huokaisemaan ja nauttimaan hiljaisuudesta. Ja leipomaan marjapiirakan, jota en ollut ehtinyt päivällä tehdä. Puolen yön aikaan yläkerrasta kuului yökkäilyä ja yskimistä. Nousin rappuset ennätysvauhtia ja löysin kyyryssä istuvan puoliunisen tytön, jonka hiuksissa oli spaghettia.

Vein tärisevän lapsen kylpyyn ja petivaatteet tyynyjä ja peittoja myöten pesukoneeseen. Siirsin nukkuvan pienen miehen omaan sänkyynsä ja rauhoittelin potilasta. Pumppasin parvisängyssä normaalisti nukkuvalle tytölle ilmapatjan lattialle ja pari tuntia siivoiltuani ja käsiäni hysteerisesti pestyäni menin itse vierashuoneeseen, sillä meidän makuuhuone oli taudin nollapiste. Pelkäsin, että pienempi lapsi alkaisi oksentaa, joten siirsin hänet viereeni, jotta kuulisin varmasti, jos niin kävisi. Lähetin Scottylle viestin meidän sairastuvalta, jotta siellä päässä tiedettäisiin, että oli valitettavasti mahdollista, että minä en voisi osallistua tyttöjeniltaan, ja riennoille olisi löydettävä joku muu paikka kuin meidän mökki. Kuulostelin oloani ja heräilin vähän väliä kuuntelemaan lasten tasaista ja unista tuhinaa.

Kukaan ei oksentanut.

Heräsin ennen kahdeksaa siihen, kun potilas lauleskeli ja pyysi vettä. Ja ruokaa! Minulla oli edelleen hyvä olo, ja koska koko edellisen päivän pöpöjä siskoltaan saanut pieni mieskin oli terve, luotin siihen, että selvisin säikähdyksellä. Synttärisuunnitelmat pysyivät entisellään, ja kymmenen jälkeen meidän keittiössä istui hyvin hämmentynyt naisihminen, jolle mies oli antanut listan pakattavista tavaroista. Sankaritar tiesi sen verran, että tulisi viettämään illan naisseurassa, sillä mies oli kehottanut terottamaan sakset...

Puolen päivän aikaan olimme Lawrence Beer Companylla sankarin miehen tarjoamalla lounaalla, ja sieltä jatkoimme viiden naisen voimin matkaa pohjoiseen mökille harmaassa ja sateisessa, lopulta lumisessa säässä. Hello Kitty -ilmapallo ja sateenkaarikakku toivat kuitenkin väriä päivään, samoin kuin vähintäänkin värikkäät persoonat. Nauroimme ja itkimme, saunoimme ja kuuntelimme ihan kamalaa ja kamalan ihanaa musiikkia. Minä kävin jopa "uimassa" (eli hyppäämässä 8-asteiseen veteen pariksi sekunniksi) kahdesti.

Kukaan ei oksentanut.

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Tammikuinen Suomi

Normaalisti saattaisi tuntua hieman hullulta kirjoittaa tammikuisesta Suomen-lumilomasta huhtikuun alussa, mutta ei, ei tänä vuonna. Siinä, missä luontoäiti on yleensä hellinyt meitä jo useammalla hellepäivällä tässä vaiheessa vuotta, tänä "keväänä" on "nautittu" pakkasista, lumesta, sohjosta, loskasta ja jäästä.

Meillä oli aivan mahtava loma.


Pakkaamisen olisi varmaan voinut hoitaa taas aiemmin, kuin lähtöä edeltävänä yönä, mutta menihän se näinkin. Mitään ei unohtunut, mutta kamaa oli taas vaikka muille jakaa. Kirjaimellisesti. Vietimme Suomessa jälkijoulun perheeni kanssa, joten lahjoja ei viime jouluna tarvinnut lähettää postissa, vaan ne kulkivat kätevästi laukuissa.

Helsinki-Vantaa-selfie ennen Tikkurilan rautatieasemalle siirtymistä.

Meidän neiti ei tiennyt, että mummo ja ukki olivat tulossa lentokentälle vastaan. Amsterdamissa jatkolentoa odotellessamme hän oli kovin huolissaan erityisesti ukin jaksamisesta; hän tuumaili, että ukki on varmasti niin kovin innoissaan hänen näkemisestään, eikä hän ollut ihan varma, jaksaisiko ukki odottaa enää kovin kauaa. Tyllerön ilme olikin melkoisen muikea, kun matkalaukkujen saamisen jälkeen vastassa oli kaksi tuttua naamaa. En tiedä, kuka huokaisi helpotuksesta eniten. Apukädet ja -sylit olivat yön yli matkustamisen jälkeen enemmän kuin tarpeen.

Totuttelimme muutaman päivän verran aikaeroon Lapinlahdella, ennen kuin karavaanailimme Vuokattiin koko perheen voimin pitkäksi viikonlopuksi. Nuoriso (vieläkö yli kolmekymppiset on nuorisoa?) vuokrasi vehkeet kahdeksi päiväksi, ja rinteessä tulikin jyryttyä ihan kiitettävästi. Kyllä se vielä mieleen muistui melkein kymmenen vuoden tauon jälkeenkin.



Pikkuveikka sai tyytyä koko viikonlopun pulkkakyytiin, mutta isosisko oli jo sen verran iso, että hänet laitettiin laskettelukouluun. Opettaja oli aivan mahtava ja hätisteli meidät pois paikalta ja rinteeseen. Suomen ja englannin sekametelisoppa jäi kaikumaan taaksemme, ja kun palasimme tarkistamaan tilanteen ensimmäistä kertaa, tyttö tuli jo auraamalla lastenrinnettä alas.

Onneksi mummo oli paikalla tallentamassa muistoja.

Laskettelun lisäksi vietimme Vuokatissa tosiaan perhejoulun, johon sisältyi kinkusta ja lanttulaatikosta lähtien kaikki Suomi-perinteet. Mistään ei olisi voinut päätellä, että juhlimme kuukautta myöhässä. Paitsi ehkä kuusen puuttumisesta.

Vuokatista paluun jälkeen vietimme vielä viikon Savon maisemissa. Kelit olivat mitä mahtavimmat ulkoilun kannalta, ja sitä tulikin tehtyä. Meidän neitokainen halusi ehdottomasti käydä mummon ja ukin mökillä, jossa ihmeteltiin lumen paljoutta ja paistettiin makkarat. Käytiin toki saunassakin, muttei valitettavasti savusaunassa, sillä sinne ei ole mitään asiaa ennen juhannusta, jos silloinkaan, viimeaikaisien lumipäivityskuvien perusteella.


Kuva samasta kohtaa elokuussa 2016. Ei paljoakaan eroa.

Melkein parasta koko reissussa oli se, että meidän pienestä miehestä, joka oli ennen niin kovin antikristus antipipo, antitakki ja antihanskat, kuoriutui toppavaatteita rakastava tyyppi. Siskon koulumatkojen takia ei ole siis tarvinnut enää tapella vähintään kymmentä minuuttia ja judoilla liukkaalle ja yllättävän vahvalle 2,5-vuotiaalle säänmukaisia kamppeita niskaan.


Tässäkin kuvassa oli pipo päässä, ihan vapaaehtoisesti!

Hyödynsimme myös Lapinlahden ulkoilumahdollisuuksia ja kävimme kokeilemassa luistelua. Vaikka tuo meidän viisi ja huom. puolivuotias oli vasta toista kertaa luistimilla, pahimmilta pyllähdyksiltä vältyttiin ja mukavaa oli. Kylläpä tuntui itsestäkin kivalta vetäistä vanhat ja elämää nähneet hokkarit jalkaan ja painella ulkojäällä entisen yläasteen (nykyisen ala-asteen vai miksi niitä sanotaan?) edessä.


Ehdimmepä käydä Scottyn kanssa lumikenkäilemässäkin tutuissa lapsuudenmaisemissa Liisanmäellä. Olihan hauskaa! Ja kaunista! Ja raskasta! Lapsuudesta puheen ollen, ehdin nähdä useampaa ystävää, joiden kanssa kemiat vain kohtaavat vuosikymmenestä toiseen. Aika loppui taas tietysti kesken, eikä kaikkien kanssa  valitettavasti ehtinyt tai olosuhteiden vuoksi voinut treffata. Mutta hei, se Liisanmäki:




Super Bowl -sunnuntaina piti suunnata sitten jo Helsinkiin. Lähtö on aina niin kovin haikeaa, eikä asiaa auttanut yhtään se, että lapsetkin ikävöivät. Onneksi junasta, heti käytävän toiselta puolelta löytyi pellavatukkainen kaveri, joka toimi hyvänä harhautuksena jonkin aikaa, ja jonka kanssa oli kiva syödä matkaevääksi ostettuja muumikeksejä. Meidän kansasitar yritti kovasti selittää noin nelivuotiaalle punaposkiselle pojalle kaikenlaista englanniksi. Sai vastaukseksi kovin hölmistyneen ja savolaisen "Täh?".

Majoituimme Helsingissä Jätkäsaaren Clarioniin, ja en voi kuin suositella! Näköalat olivat melkoisen mainiot, huone siisti, aamupala maittavaa ja 16. kerroksen uima-allasosasto pelottava (siis siinä uima-altaassa on lasipohja, hyyyyi!) mahtava, ja henkilökuntakin ihan mukiinmenevää. Onnenkantamoisten kautta ehdimme treffata pikaisesti hotellin Skybaarissa niin turkulaisia ystäviä Kansas Citystä (vai kansascityläisiä ystäviä Turusta?) kuin sukulaisiakin.

Ei huono huone.

Helsingin ohjelmistoon kuului myös pienimuotoinen vaihtari-reunion ja Super Bowl -kisakatsomo, eikä sillä porukalla voi olla muuta kuin hauskaa. Kuten jo aiemmin totesin, meillä oli ihan mieletön loma, eikä mikään oikeastaan olisi voinut mennä paremmin. Lapset saivat kunnon kielikylvyn (isompi kysyi mm. hotellilla hyvin reteästi "When are we going yläkertaan?", viimeistä sanaa painottaen ja ärrää päräyttäen), me raitista ilmaa ja rutkasti uusia muistoja. Tammikuinen Suomi olisi voinut olla vihamielinen ja synkkä, mutta vielä mitä, aurinko paistoi, minkä maapallon kallistukselta pystyi, ja pakkasmittari pysyi varsin siedettävissä lukemissa. Saattoivatpa Lapinlahden paikallislehden Matin ja Liisan lukijat nähdä erään kansasilaistuneen savolaisen pärstänkin pari viikkoa meidän loman jälkeen.

Kotiinpaluu oli asiaankuuluvasti katkeransuloinen. Meillä lasketaan jo päiviä halloweeniin, sillä mummo ja ukki suunnittelevat silloin reissua tänne päin. Jospa kuitenkin nautittaisiin kesästä ensin. Jos se koskaan tulee.

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Maalari maalaa taloa - pelkuri ei

Viimeinenkin matkalaukku on nyt purettu! Rasti seinään!

Vielä pari viikkoa sitten taivaalta tuli jäätä ja lunta, ja koulut olivat päivätolkulla kiinni. Sen jälkeen Kansasissa on kuitenkin ollut kovin keväistä viikon ajan, ja tekisi mieli mennä tonkimaan pihaa, kaataa puita, istutella uusia, ja maalata rakeiden kolhimia räystäslautoja, ennen kuin ne lahoavat paikoilleen. Vaikka viimeisin kuulostaa aika helpolta ja nopealta hommalta, niin lautojen maalaaminen onkin hieman kinkkistä, sillä meidän torppa ei ole ihan matalimmasta päästä, eikä meillä ole niin korkeita tikkaita, että katonrajaan yltäisimme. Eipä sillä, että sinne kumpikaan uskaltaisi kiivetä, meikäläinen varsinkaan.

Koska meidän pitänee joka tapauksessa nakittaa joku tekemään homma meidän puolesta, niin tulipa semmoinen juttu mieleen, että samallahan sitä voisi vaihtaa talon väriä... Pienellä lisävaivalla! Harmi vain, etteivät rahalliset rahkeet todellakaan riitä tällä hetkellä kokonaisen maalariarmeijan palkkaamiseen. Jos en olisi tämmöinen pelkuri, niin talohan olisi jo maalattu, sillä sainhan idean jo viikko sitten.

Rajoitteista huolimatta olen selannut inspiraatiokuvia netistä, ja pakkomielle vain kasvaa. Voihan hemmetti.

Kevät on tullut sisällekin. Pitkään kukattomana mököttänyt orkidea kasvatti uuden kukkavarren.

Kukkasia löytyy lisääkin. IKEAn aletuoli pääsi meille kukkapöydäksi.

Pitänee yrittää työntää mahtipontiset urakkahaaveet taka-alalle ja nauttia lämpenevistä ilmoista ja kohta hiirenkorville puhkeavista puista. (Tai sitten alan lotota ihan tosissaan.) Kevät on ihan parasta aikaa ulkoilla, kun ei ole vielä liian kuuma, eivätkä ötökät kiusaa. Uimakausikin on jo aloitettu mökillä - neljäasteisessa vedessä. Kai tässä joten kuten pärjätään, vaikkei talo uutta maalihuntua tänä keväänä saisikaan.

Käytiin lauantaina pelaamassa koko perheen (miinus hepulikoira Sisu ja kissat) voimin frisbeegolfia.
Tai Scotty pelasi, ja minä räpiköin pusikoissa. Miten voikin ihminen olla näin lahjakas kaikenlaisissa heittolajeissa?!

perjantai 23. helmikuuta 2018

I'm Back!

On hieman hassua ajatella, että olen joskus aikoinaan perustanut IRC-Galleriaan ryhmän nimeltä Jahkailu, jotta voisin lisätä sen harrastuslistalle. Oi, kyllä.

Pelkästään tällä viikolla olen hetken mielijohteesta väsännyt sohvan taakse hyllykön IKEA:n puisista laatikoista ja lätkinyt takan laatoituksen päälle portaikkoprojektista ylijääneitä vinyylilautoja, vaikka en ollut edes oikeastaan varma, pysyisivätkö ne siinä. Molempiin kohteisiin meillä (minulla...) oli alunperin aivan erilaiset suunnitelmat - sohvan taakse oikein piirustukset - mutta näin kävi. Ihan ilman mitään jahkailua.

Jälkeen. Kai tuohon voisi vielä listatkin laittaa. Joskus.

Ennen.

Hyllykkö ja tyynyjä rakastava koira.

Vaikka arjen aikataulutus koostuukin nykyisin pelkästään lapsen kouluun viemisestä ja sieltä hakemisesta, keksin kyllä kaikenlaista puuhaa siihen välille. Rehellisyyden nimissä on toki mainittava, että suurin osa ajasta menee aivan tarpeettomaan haahuiluun, mutta jahkailua en enää harrastuksiini lukisi. Päikkärit kyllä pitää paikkansa edelleen. Tai niistä haaveilu.

Jep...

Hätiköidyn supertehokkuuden tasapainoksi meidän makuuhuoneen lattialta löytyy edelleen Suomen-reissun jäljiltä purkamaton matkalaukku, jossa on periaatteessa puhtaita vaatteita, mutta koska ne ovat olleet laukussa jo viikkotolkulla, niin ne pitäisi varmaan pestä ennen hyllyille laittamista. Purkaisin mieluummin vaikka jonkun väliseinän kuin matkalaukun. Mikähän ihme siinä on niin kamalan vaikeaa? Pitäisiköhän perustaa IRC-Galleriaan ryhmä nimeltä Matkalaukkujahkailu?

Siirsin toissapäivänä Suomi-kuvat tietokoneelle. Toivoa siis on, että saan ne jossain vaiheessa käytyä läpi ja julkaistua joitakin otoksia blogin puolella. Olympialaisetkin loppuvat kohtsillään. Meillä oli aivan uskomattoman mukava loma, josta varmaan kannattaisi kirjoitella jotain ylös, ennen kuin unohdan sen koskaan tapahtuneenkaan. Muistan kyllä ikuisesti jonkun teininä tehdyn mokan, mutta kaikki muu meinaa unohtua. Kuten nyt esimerkiksi blogin kirjoittelu.

sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 24. luukku eli uatto ite

Saatiin valkea joulu! Viime yönä sateli pari senttiä ensilunta, joten tänään ollaan peuhattu puuterissa (mm. yksi puoli- ja yksi täysin amerikkalainen pikkutyttö mylläsi takapihalla saunan jälkeen puoli- tai ehkä enemmänkin 3/4-alasti kirkuen "Finnish Christmas!"). Tällä hetkellä mies ja lapset ovat ulkona sytyttelemässä kynttilöitä. Mies näköjään amerikkalaisittain toppatakki ja shortsit päällä.


Scottyn sisko tuli pesueineen meille brunssille, erityisesti maistelemaan miesystävän meille hommaamaa kinkkua. Muu menu koostui graavilohesta, sienisalaatista, ruisleivästä ja riisipuurosta (sekä toki pipareista ja ässistä). Kun mahat oli saatu aivan liian täyteen, siirryimme kellariin katsomaan amerikkalaista jalkapalloa ja saunomaan.

Serkkuvierailun jälkeen skypettelimme Suomeen, ja nyt uunissa muhii karjalanpaisti, joka saa kohta seurakseen punajuurilaatikon.

Kirjoittelen varmasti vielä meidän joulusta -- erityisesti amerikkalaisten ja suomalaisten jouluperinteiden yhteensovittamisesta, mutta nyt pitää alkaa valmistautua saunomaan ja syömään. Luulen, että joulupukki saattaa käydä saunavuoron aikaan...

lauantai 23. joulukuuta 2017

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 23. luukku

Meillä on tässä niin pahasti tonttuilut (eli lahjojen paketointi) kesken, että vetäistään pikainen tiivistys meidän aatonaatosta.

Päivä värittyi enimmäkseen uunissa muhineen kinkun vesi kielellä odottamisesta ja siivoamisesta -- niin, ja niistämisestä. Ollaan Scottyn kanssa TAAS flunssassa. Tänään ei voinut tehdä (mies)flunssakuolemaa, sillä piti tosiaan saada talo edes semisiistiin kuntoon, mutta toisaalta ei myöskään ehkä olisi tarvinnut ruveta siirtämään huonekaluja kerroksesta toiseen... Olkkarin painava lipasto muutti kellariin, ja me saimme väljemmän olohuoneen. Sekä mustelmia ja kylmän hien pintaan.

Kinkkuilun ja siivouksen jälkeen lapset koristelivat kuusen meidän verrattain vähäisellä avustuksella, ja ainakin meidän naperoiden mielestä more is more.


Koristelun jälkeen koittikin aika lähteä isovanhempien luokse yökylään viettämään Grandkids' Eveä. Me karkasimme muutamaksi tunniksi syömään ja elokuviin katsomaan uusimman Star Warsin. Pienen hengähdystauon jälkeen kävimme hakemassa pienemmän dynamon kotiin. Isosisko jäi peuhaamaan serkkujensa kanssa ja tulee sitten huomenna valmiiseen puuropöytään.

KISSin Paul Stanleyn ja Gene Simmonsin perustaman Rock & Brewsin Demon Chicken -leipä on maailman paras. Kuten ehkä kuvasta huomaa. (Huom. tuo punainen soosi ei ole ketsuppia, vaan aaaaaah niin ihanan tulista kastiketta.)

Nyt jatkan pärskimistä ja paketoimista. Huomiseen!

perjantai 22. joulukuuta 2017

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 22. luukku

Leikin junnuliigan erotuomaria oikeastaan koko päivän ja uhkailin, huom. vain kolmesti, Joulupukille soittamisella, ennen kuin Scotty tuli töistä ja pelasti minut pälkähästä. Piti siivota ja sen semmoista, mutta enimmäkseen huusin, ja metsä vastasi.


Onneksi takuuvarma tainnuttaja Tangled (Kaksin karkuteillä) toimi jälleen kerran, kun vain maltoin hengailla kaksivuotiaan kusipään rakkaudenhedelmän kanssa kymmenisen minuuttia. Kuten isosisko totesikin, hän on ollut melko kiltisti tänään -- hän ei ole edes purrut siskoa! Sain viikattua kaikki pyykit.

Miehen kotiin tultua otimme kinkun jääkaapista huoneenlämpöön ja läksimme mökille rantasaunaan. Valitettavasti minulla ei ole yhtään kuvaa niistä lempeistä löylyistä, mutta aaaaaah sentään, tekipäs puusaunominen hyvää! En ollut ihan yhtä hullu kuin tuo miehekkeeni, sillä en käynyt uimassa. Vesi oli kuulemma 39 Fahrenheitia (alle neljä Celsiusta).

Palasimme ihan äsken mökiltä kotiin ja työnsimme melkein kymmenkiloisen kinkun heti ensitöiksemme uuniin. Se saa kypsyä koko yön ja vielä pitkälle huomiseen. Kohta on joulu, tiesittekös!