perjantai 6. joulukuuta 2019

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 6. luukku

Yleensä olen tässä vaiheessa itsenäisyyspäivää (kello on vartin yli seitsemän) vollottanut räkä poskella jo monta kertaa glögiä ja pipareita kitusiin imuroiden, mutta tänään on ollut vähän eri meininki.

Olin kotona tänään jo puolen päivän aikaan, ja oli tarkoitus katsella vähän Linnan juhlia, mutta kun kuuntelin vastaajaan jätetyn viestin, niin piti ruveta soittelemaan takaisin minun taustatutkimuksen haastatteluosuuden toimittavalle miehelle ja sopia tenttausaika. Ihan rutiinihomma, ja onneksi selviän puhelinhaastattelulla, eikä tarvitse olla kuulusteltavana kasvotusten, mutta siinä säätämisessähän meni sitten kuitenkin aikaa. (Minulla on siis alustava lupa olla valtion tiloissa töissä, mutta lopullinen clearance tulee vasta, kun/jos puolustusministeriö niin päättää, toivottavasti pian.)

Mies on ollut koko päivän muka vapaalla, koska on tehnyt ihan hulluja työtunteja tällä viikolla (tekee nytkin töitä), mutta täällä se körötti koneen ääressä, kun tulin kotiin. Oli pakko kiskoa se talosta ulos, että saa edes hetken rauhaa, joten kävimme ihan kahdestaan lounaalla lasten ollessa koulussa ja hoidossa. Ja sitten vähän ostamassa työvaatteita meille molemmille.

No, sittenpä tultiinkin kotiin imuroimaan, pesemään pyykkiä ja vessat, ennen kuin piti (sai?) hakea lapset hoidosta. Viriteltiin me sentään uusi, yhteiseksi joululahjaksi hommattu kahvinkeitin tulille.

Aiempina vuosina olen tehnyt jonkun pitkän kaavan mukaan valmistettavan juhlaillallisen meille, jota nauttiessa ollaan kuunneltu Sibeliusta ja suomalaisia joululauluja, jotka eivät enää siinä vaiheessa iltaa kamalasti itketä, koska kyynelkanavat ovat tyhjät, mutta tänään syötiin niin iso lounas, että virittelin meille aikuisille köykäisen juustotarjottimen ja keitin lapsille nopeasti tortellineja. Todella juhlavaa.

Sinivalkoista juustoa! Ja pikkuvähän kuohujuomaa. Huomatkaa toki myös koristeltu kuusi.

Mutta kyllä se Suomi-arvostus ja -ikävä on ihan yhtä läsnä ilman "hienoja" puitteitakin. Laitoin äsken saunan päälle ja painun sinne hiljentymään hetkeksi. Ehkä viimein uskallan kuunnella sen Finlandia-hymnin, jota olen onnistuneesti vältellyt tänään. Luin tosin pätkän Evakon laulun sanoja, ja huhhuh. Uskaltaisikohan kuunnella senkin?

On tämä suomalaisuus melkoisen hieno asia. Ihan hurjaa ajatella, mistä on tultu, mihin on päästy, ja kuinka itsenäisyys oli aivan hiuskarvan ja monen urhean miehen ja naisen varassa. Juuri eilen selitin uteliaille työkavereille, kuinka pelkästään suomen kieli on aivan oma lajinsa. Siinä sitä ollaan törötetty itsepäisenä ja nykyisin myös itsenäisenä kansana slaavilaisuuden ja germaanisuuden välissä ja jotenkin säilytettiin oma, ainutlaatuinen kieli.


Minun Suomeni
On tähtitaivaan alla
Minun Suomeni
On auki kokonaan
Ja sen löysin kun mä kuljeskelin
Tuolla maailmalla
Minun Suomeni on
Kaunein päällä maan

torstai 5. joulukuuta 2019

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 5. luukku

Vanhempi lapsukaiseni tuli tässä eräänä päivänä koulusta ja lauleskeli jotain todella patrioottista amerikkalaista paatoslaulua. Haiskahti vähän aivopesulta.

Sanoin, että minun pitäisi opettaa joku suomalainen isämmaallinen laulu. Meni ehkä kaksi sekuntia, kun lapsi alkoi laulaa "Keke-Keke-Keke-Keke-Keke-Keke-Keke-Keke Ruuspäri Ruuspäri Ruuspäri Ruuspäri."

Niin, siitä aivopesusta...

Kuva täältä.

Hyvää itsenäisyyspäivää sinne Suomeeni kaukaisehen! Meinasin äsken jo pillahtaa itkuun, kun näin linkin Finlandia-hymniin. Että näillä eväillä lähdetään huomiseen.

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 4. luukku

Olen päässyt uuden työn kanssa siihen vaiheeseen, etten enää heräile pitkin yötä hätäilemään milloin mitäkin asiaa, vaan nukun kuin tukki herätyskellon pirinään (5:45!) saakka. Siinähän on puolensa ja puolensa. Katkonaisen yön jälkeen herääminen on ollut jotenkin helpompaa, kun on valmiiksi jo puoliksi hereillä, ja sikiunesta itsensä elävien kirjoihin kiskominen on jotenkin kamalan vaikeaa aamumörököllille.

Tänään ajelin jo luola(sto)ssa kuin vanha tekijä oikeaan paikkaan, enkä edes joutunut höpöttämään itselleni kovin paljoa. "Noniin, tästä oikealle, seuraavasta STOP-merkistä vasemmalle... Auto parkkiin tuonne ja sitten kävellään tuota "polkua" pitkin toimistolle, jota ei näe pilariviidakossa, ennen kuin on jo ihan kohdalla. Hyvin sää Anni vedät!"

On ollut todella mukava aloittaa työt näin joulun alla, kun ihmiset lomailevat (hei, meillä on amerikkalaisittain oikeasti hyvät lomaedut!) ja ovat muutenkin juhlamielellä. Kouluttajani, joka on erään murhatun presidentin murhatun veljen kaima, on iloinnut kivasta vaihtelusta normiarkeen. Ihan hetkeen hän ei ole päässyt uusia työntekijöitä opettamaan luolan koukeroihin -- viimeisin uusi tyyppi ennen minua palkattiin puoli vuotta sitten. Ja sitä edellinen useampi vuosi sitten. Ihmiset viihtyvät tuossa työpaikassa, ja se on hyvä se.

Kaima kysyi tänään, joko päivät tuntuvat kamalan pitkiltä. Vastasin, ettei ainakaan vielä, sillä aika oikeasti menee todella nopeasti kaiken uuden asian keskellä, mutta sanoin myös, etten malta odottaa sitä, kun kaikesta tulee rutiinia ja voin alkaa rutista töistä, niin kuin kunnon duunarin kuuluukin (hehehahahöhö). Nyt on selkeästi joku kuherruskuukausi menossa, ja tänään koin ihan oikeita oivalluksen ja onnistumisen hetkiä laatikoita tonkiessani. Olen oppinut tässä paitsi heräämään (liian) aikaisin, mutta myös todella paljon intiaanien historiasta (erityisesti lähisellaisesta) ja hierarkiasta, sekä pikkuisen myös kirjanpitojuttuja ja sen semmoista. Kyllä nämä keski-ikää lähentelevät aivot näköjään vielä osaavat imeä sisuksiinsa muutakin kuin...

En edes keksi mitään. Olen niin huonomuistinen pahkapää.

Illat ovat kyllä kieltämättä lyhyet, koska teen yhdeksäntuntista päivää (omasta valinnasta) ma-to, ja työmatkoihinkin menee yhteensä melkein tunti, mutta perjantaina pääsenkin lähtemään jo neljän tunnin jälkeen, eli 11:30. Ehkä ehdin silloin hieman valmistella joulua, joka on siis ihan kohta. Jos ette tienneet. Saan sanella tiettyyn pisteeseen asti oman aikataulun, mikä on aika mahtava etu sekin. Suurin osa viikosta menee kuitenkin niin, että lähden auringon ja lasten vasta heräillessä ajamaan töihin, ja kotiin tullessa onkin jo oikeastaan pimeää.

Suomalaiset eivät varmasti osaa samaistua tähän ollenkaan?

Suomalaiset eivät myöskään osaa samaistua siihen, miten ihana ja rentouttava tunne on istahtaa hetkeksi jos toiseksikin saunanlauteille vain hengittelemään syvään ja nauttimaan hiljaisuudesta. Tosin meillä hiljaisuuden rikkoo aina saunakoira-Sisu, joka ulisee lasioven takana, jos sitä ei päästetä saunaan.

Meinaakohan se tunkeutua joulusaunaankin?

P.S. Eihän se paketti tietenkään tänään vielä perille mennyt. "Lähetys on viivästynyt."

tiistai 3. joulukuuta 2019

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 3. luukku

Minulla oli Suomeen lähdössä olevat lahjat hommattuna jo pari viikkoa sitten, mikä oli tällaiselle annimyöhäselle melkoinen saavutus. Ihan sinällään. Suomesta kuitenkin kantautui lakkouutisia, joten päätettiin vastaanottajien kanssa odotella rauhassa kiistan ratkaisua, joka näytti saapuvan (ehkä) vasta joulun kynnyksellä. Tilanteet kuitenkin muuttuivat, ja minä vein rohkeana tyttönä paketin USPS:n hellään (...) huomaan ja matkalle Atlantin yli.

Joku saattaa muistaa, että meillä on joskus ollut vähän huonoa tuuria joulupakettien kanssa. Tänä vuonna odotukset eivät olleet erityisen korkealla, mutta tiedättekö mitä?




Perjantaina lähetetty loota on nyt tiistaina jo Suomessa. Lajiteltuna ja matkalla (hei, toivottavasti...) Lapinlahdelle, jossa sen pitäisi olla näillä näppäimillä. Tämän täytyy olla jonkin sortin ennätys, ainakin meikäläisten kirjoissa. Kaiken lisäksi olin perjantaina vieläpä postitoimiston ainoa asiakas, vaikka yleensä siellä saa odotella viikkotolkulla. Nyt aikaa meni ehkä kaksi minuuttia.

Pitäisiköhän laittaa lotto vetämään, vai meniköhän koko vuoden, ehkä seuraavankin, arpaonni tässä?

maanantai 2. joulukuuta 2019

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 2. luukku

Ensimmäinen kokonainen työviikko alkoi. Viime viikollahan tosiaan juhlittiin kiitospäivää, ja perjantaille tarjottiin ommaa lommaa, joten otin tarjouksen vastaan. Pehmeästä laskusta oli varmasti hyötyä!

Meidän nuorempi jantteri aloitti kokopäiväisen esikoulun/päivähoidon jo kaksi viikkoa sitten, ja sisko (ja samalla me vanhemmat) oli niin onnekas, että pääsi samaan paikkaan koulunjälkeiseen hoitoon. Pikkuinen bussi hakee lapsen koulusta ja vie hoitopaikkaan syömään välipalaa/tekemään läksyt/leikkimään, ja minä käyn sitten hakemassa lapsukaiset viiden maissa, riippuen siitä, kuinka nopeasti löydän itseni luolan syövereistä ulos.

Onneksi saan töistä ihan palkkaakin, sillä aivan ilmaista tuo päivähoito ei täällä päin ole. Maksoin juuri äsken viime viikon laskun, $328,70. Siihen sisältyy siis ukkelin kokopäiväinen ylläpito viideltä päivältä (vaikka itse paikka oli kiinni torstaina ja perjantaina pyhien takia), isosiskon iltapäivähoito, ja 13 dollarin lisämaksu keskiviikolta, jonka hän vietti hoitopaikassa koulun kiinniolon takia.

Hyvää joulua!

Tämän takia meillä on mietitty pitkään ja hartaasti minun töihinpaluuta, mutta eiköhän tässä plussalle onneksi jäädä. Erityisesti henkisesti, sillä on ollut aivan ihanaa tuntea itsensä aikuiseksi. Ryömin välillä jossain aivan ihmeellisissä pohjamudissa, kun täysin miehen varassa oleminen pelotti, vaikka ei tuo uskaltaisi minua jättää (paitsi sillä tavalla lopullisesti, mutta eipä edes mietitä semmoisia). Epävarmuus omasta tulevaisuudesta ja työmarkkinoilla pärjäämisestä oli aivan kamala mörkö, ja luulen, että moni kotiäitinä "uraa" tehnyt tunnistaa tunteen.

Lapset ovat onneksi ihan aikuisten ja lasten oikeasti rakastaneet hoidossa olemista! Pikkuäijä on oikein nukkunut siellä päikkäreitä, syönyt salaattia (!!), saanut kavereita ja oppinut, mitä parilliset ja parittomat numerot ovat. Erinomaisesti alkaneen uuden arjen kunniaksi kävimme lasten kanssa ensimmäisen viikon päätteeksi katsomassa Frozenin jatko-osan.


Voitte arvata, mitä lauluja meillä on sen jälkeen laulettu. Korkealta ja kovaa.

Loppukevennykseksi vielä eilisen Chiefs-Raiders-ottelun kooste:

Tilanne ensimmäisen puolikkaan jälkeen: 21-0 Chiefseille.

Lopputulos: 40-9. Chiefseille.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 1. luukku

Suomessa vietetään jo joulukuun 2. päivää, mutta täällä on vielä ensimmäinen adventti. Meillä sitä ei ole sen erityisemmin noteerattu, mitä nyt lapset saivat avata ekan luukun suklaakalenterista aamulla. Kiitospäiväviikonlopun jälkeen rauhallinen sunnuntai penkkiurheilun (formulat, amerikkalainen jalkapallo) merkeissä on tullut enemmän kuin tarpeeseen.

Kauden vikat formulat.

Haimme joulukuusen tänä vuonna perinteistä poiketen jo ennen kiitospäivää, tarkemmin ottaen keskiviikkona. Löysimme ison, tuuhean Fraser fir (virginianpihta) -kuusen rautakaupan pihalta, ja sen huumaavasta tuoksusta saatu nyt nauttia jo muutama päivä. Kissat ja koiratkin ovat antaneet sen olla ihan rauhassa.


Koristeita en ole vielä kuuseen valoja ja latvatähteä lukuunottamatta raaskinut laittaa. Tuossa ne ovat laatikossa, kuusen edessä, mutta kun se on niin kaunis ilmankin. Ehkä en halua myöntää itselleni, että nyt on jo joulukuu.

Syksy meni ihan kamalan nopeasti kaikkien työhässäköiden kanssa. Täytin sivutolkulla lomakkeita ja lähetin todisteita valtiolle soveltuvuudestani. Viikot kuluivat kulumistaan, mutta niin siinä kuitenkin kävi, omasta pessimismistä huolimatta, että viikko sitten maanantaina aloitin työt Yhdysvaltain sisäministeriön alaisuudessa (contractor). Olen töissä kirjaimellisesti luolassa (iso vanha louhos, josta on tehty maanalainen toimistokompleksi), jossa etsin arkistoista intiaaniheimojen ja liittovaltion välisiin lakijuttuihin liittyviä asiakirjoja. Noin yksinkertaistettuna.

Tähän mennessä vaikeinta on ollut olla eksymättä maan alle.

Uuteen arkeen totuttelun ja joulukiireiden keskellä voi olla hieman haastavaa löytää blogille ja  nyt jo perinteiselle joulukalenterille aikaa, mutta hei, kokeillaan! En myöskään tiedä, kuinka jännittävää sisältöä pystyn tuottamaan, kun olen luolamörkönä 40 tuntia ja sitten äitimörkönä loput 128, mutta lupaan ja vannon yrittää käydä päivittäin vähintään lähettämässä jonkun suttuisen kuvapäivityksen.

Eilisen friendsgivingin tunnelmia.


Tervetuloa siis mukaan leikkimään aikuista ihmistä!

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Keke soikoon

Meillä on isohko Yhdysvalloissa asuvien Suomi-naisten porukka, joka kokoontuu liian harvoin noin kerran vuodessa jonnekin päin maata nauramaan mahat kipeiksi. Tänä syksynä kohteeksi valikoitui Austin, Teksas ja ajankohdaksi formulaviikonloppu.

No tästähän ei voinut tulla mitään muuta kuin eeppistä.


Läksimme Kansasista neljän naisen voimin ajelemaan Austiniin viime torstaina halloweeniltana. Huristelimme Oklahoma Cityyn asti, jossa nukuimme muutaman tunnin erittäin heikkolaatuista unta, sillä olimme jotenkin osanneet säätää huoneen termostaatin saunalukemiin. Sänkyyn kallistuminen oli kuitenkin hyvä vaihtoehto yön läpi ajamiselle, sillä seuraavana päivänä tarvittiin energiaa.

Matka jatkui perjantaiaamuna kohti etelää, ja kun pari tuntia kohteesta ollessamme saimme lauluesityksen paikalla jo olevilta, niin tanssijalkaa alkoi jo vipattaa melkoisesti. Onneksi olimme juuri käyneet pitstopilla huoltoasemalla -- muuten olisi lirahtanut housuun. "Kalle-Kustaa Korkki..."

Oklahoman eteläosissa.

1150 kilometriä myöhemmin olimme viimein perillä. Eipähän siinä kauaa taas mennyt, kun kahdeksasta naisesta lähti enemmän ääntä kuin pienestä pitäjästä. Majoituimme Airbnb:ssä, ja naapureita kävi melkein sääliksi, sillä talossa oli iso terassi, joka oli oiva esiintymislava...


Treffasimme illalla Kansas Citystä tulleita hollantilaisia, ja luonnollisesti aika pian alkoi juupas-eipäs Bottas-Verstappen -vastakkainasettelu. Tuli lyötyä vetoakin, ja näin voittajana olisi ehkä kannattanut valita raha pantiksi, eikä mitään toisen nolaamista, mutta seuraavan kerran sitten olen viisaampi (niinpä vissiin).

Illat menivät Rainey Streetillä, eli kadulla, jossa tavallisista taloista (ja konteistakin) on remontoitu baareja. Väkeä oli kuin pipoa, ja oli ihan parasta päästä olemaan formulanörtti. Oli muuten näin lähellä, ettei päästy VIP-väen sekaan Paddock Clubiin, mutta ensin en uskonut lippuja tarjoavaa miestä, ja sitten kun uskoin, niin ei oltu ihan tarpeeksi ajoissa liikenteessä sunnuntaiaamuna. No, siellä olisi ehkä pitänyt osata käyttäytyä.

Lauantaiyönä iloitsin ylimääräisestä tunnista kellojen siirron vuoksi, mutta kaverit sitten kertoivat, että sehän meni jo.

Sunnuntaiaamuna piti tosiaan lähteä ihan ihmisten ajoissa liikkelle, sillä kisat alkoivat 13:10 paikallista aikaa, ja me mentiin mestoille kisabussilla, joka lähti keskustasta ja vei Circuit of the Americasille. Vaikka normiliikenteessä matkaa on vain puolisen tuntia, niin pahimmissa ruuhkissa aikaa kuulemma saattoi mennä kaksikin tuntia. En nyt ole ihan varma, kuinka kauan me bussissa töröteltiin, mutta ei meille kamalasti luppoaikaa jäänyt ennen lähtöä.

Teksas!

No se kisa sitten. Sehän meni just niin kuin pitikin. Oli aivan uskomatonta päästä laulamaan (rääkymään) Maamme-laulua jo toista vuotta peräkkäin, ja nythän minun on pakko mennä paikalle ensi vuonnakin, sillä putkea ei passaa rikkoa. Saatiin Bottaksen voiton kylkiäisinä omat 15 minuuttia mainetta, sillä en edes tiedä, kuinka moni halusi ottaa meistä kuvan tai olla meidän kanssa kuvassa. Lehteenkin meitä haastateltiin. Kun toimittaja kysyi, kuka on vähiten mieluisa kuski, vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä (Verstappen).

Sormipepputrendi lähti liikkeelle Paul Ruddin haastattelusta.

Paluumatkalla keskustaan opetettiin kaikille halukkaille Keke (Keke Keke Keke) Rosberg (Rosberg Rosberg Rosberg), ja kaikki haluttomatkin joutuivat sitä koko (keke) keikkabussimatkan kuuntelemaan.

Bändimme nimi on muuten Yllätyshullut, jos joku haluaa buukata meidät esimerkiksi lasten synttäreille. Laulurepertuaariin kuuluu myös mm. Kimi (Kimi Kimi Kimi) Räikkönen (Räikkönen Räikkönen Räikkönen) ja Bottas (Bottas Bottas Bottas) Valtteri (Valtteri Valtteri Valtteri).

Illalla piti vielä käydä vähän tekemässä kunniakierroksia Rainey Streetillä ja kettuilemassa häviäjille. Seuraavana aamuna piti lähteä ajamaan takaisin Kansas Cityyn, ja onneksi meitä oli neljä kuskia, sillä meistä ihan kaikista ei olisi ollut aamulla ratin taakse istujaksi.


Aamulla oli kuitenkin onneksi hyvä olo, joten automatkasta ei tullut kamalaa kidutusta, vaan paluukin meni kivuttomasti; mitä nyt selkä oli vähän jumissa siltojen tekemisestä ja polvet muussina telemarkeista. Olimme kotipihassa klo 21:40, eli noin 12 tuntia lähdöstä. Ei paha! No, meillä olikin Rosbergeitä ratissa.

Kiittelin silti eilen onneani, ettei uusi työni (!) ala kuin vasta parin viikon päästä (jos kaikki menee tällä kertaa hyvin ja valtion luotettavuusselvitys tulee ajoissa/puhtaana takaisin). Kyllä sitä jaksaa näköjään vielä juhlia kuin parikymppinen, mutta se palautuminen sitten...

Voi että ihminen voikaan olla onnekas, kun on tuollaisia yllätyshulluja, rakkaita ystäviä!

Kuvia tuli toki otettua noin 1000 kertaa enemmän kuin tässä näkyy, mutta niitä ei voi julkaista ilman sensurointia.