perjantai 26. toukokuuta 2017

Kun soivat kiukaan mustat urut, unohtuvat arjen surut

Vaikka juhannustakaan ei ole vielä juhlittu, en voi olla hehkuttamatta sitä, että meillä päästään tänä vuonna ikiomaan joulusaunaan.


Tilasimme saunapaketin huhtikuun puolessa välissä, ja toimitusta on odotettu kieli pitkällä siitä asti. Arvioitu toimitusaika (3-4 viikkoa) venyi ja paukkui, ja asiakaspalvelusta sai ristiriitaista tietoa. Pahimissa skenaarioissa saunaa olisi saanut odottaa kesäkuulle asti. 

Eilen kuitenkin koitti se päivä, kun iso rekka pysähtyi meidän talon eteen, ja iso, mutta samalla kuitenkin yllättävän pieni paketti siirrettiin autotalliin odottamaan purkua.

Siinäpä se, melkein saunomiskunnossa.

Semmoinen palapeli!

Eipä paketti ehtinyt autotallissa kovin kauaa homehtua, sillä sormet syyhysivät päästä rakennushommiin. Raahasimme saunan elementti elementiltä ja pala palalta kellariin. Pelot ahtaista oviaukoista ja mutkaisesta porraskäytävästä olivat turhia, sillä siirto onnistui ongelmitta.


Kokoaminen oli suht helppo homma, ja olisimme ehkä siitä selvinneet ihan kahdestaankin, ellei meillä olisi noita pieniä "apulaisia", jotka ovat maailman parhaita löytämään itsensä jos jonkinlaisesta kiipelistä joka viides sekunti. Joskus useamminkin. Onneksi saimme pizza- ja olutpalkalla ihan oikeita apukäsiä paikalle, ja rakennus kohosi sille varattuun nurkkaseen nopeasti.




Kiukaan asennus vei suhteellisesti eniten aikaa, mutta pienen lattialla mönkimisen ja piuhojen yhdistelyn jälkeen Scotty oli valmis napsauttamaan virrat päälle ja toivomaan parasta.

Ja niin meillä oli toimiva sauna! Ja suomalainen kiuas!

Tanssin ehkä pienoista riemupolkkaa saunan edessä ja halusin hypätä heti lauteille, mutta kemikaalihuurut oli ensin pakko saada polteltua pois. Eipä askartelu-urakka edes ollut illalla (tai ole vieläkään) aivan ohi, sillä paketin mukana tuli kaikenlaista tilpehööriä. Osa tarpeellista, kuten kiukaan suojus, osa vähemmän tarpeellista, kuten lehtiteline ja juomahylly...

Hyvin lämpesi. Mittari taitaa näyttää tässä 80 astetta.

Huuruodotteluista ja pienoisesta keskeneräisyydestä huolimatta ehdimme saunoa eilen monta tuntia. Ja haaveilla seuraavasta kellariurakasta/investoinnista, suihkusta. Nythän lähin suihku on kaksi kerrosta ylempänä, mutta ei passaa antaa sen haitata. Jos olisimme edenneet alkuperäisen suunnitelman, eli projektin "Tee-kaikki-ihan-ite" mukaan, saunaa olisi saanut odottaa varmaan vielä muutaman vuoden. Se olisi ollut perberistä.

Tuohon tulee suihku ja vessa. Sitten joskus.

Tällä välillä nurkka saa toimittaa pukuhuoneen/vilvoittelutilan virkaa.

Kävin juuri napsauttamassa saunan päälle, joten menen tuijottamaan lämpömittarin (nopeaa!) kohoamista ja tanssimaan lisää riemupolkkaa.


Meillä päästään joulusaunaan! Tai ihan-mikä-päivä-tai-ilta-tai-aamu-vain-saunaan!

perjantai 19. toukokuuta 2017

Ulkosavolaisen muinainen päähänpisto

Siivosimme muutama viikko sitten käsiin räjähtänyttä kellaria tulevaa saunaa (!!!!!!!!!!!!!!!) varten. Varastotilasta löytyi jos jonkinmoista "aarretta", jonka olimme kokeneet jostain ihmeen syystä tarpeelliseksi säilöä. Oli isoäidin miniviinilaseja, vanhoja tietokoneita, risaisia matkalaukkuja, kodittomia kaukosäätimiä, leipäkonetta, leluja, leluja, lisää leluja. Kaatopaikalle ja kierrätykseen, mars.

Löysinpä eräästä pölyisestä sopesta, heti siitä rikkinäisen tulostimen vierestä, Suomesta kuljetettuja helmiä. Piirroksia ja maalauksia viime vuosituhannelta ja aivan tämän alusta. Suupielet vääntyivät korvia kohti, kun muistelin lattialla vaikeassa asennossa kynä kädessä könöttämistä. Silloin teini-iässä se tuntui vielä luontevalta -- nythän en enää varmaan kykenisi kävelemään suorassa sellaisen taidesession jälkeen.

Batman ja Ryydman. Eiku Batman. Vuosilukuja en löytänyt, mutta veikkaisin näiden sijoittuvan jonnekin 90-luvun lopulle, eli yläasteelle.

Tämä lienee lukion ekalla (2000-2001) tuhrattu vesiväriteos. Esittää tietysti savusaunasta aukeavaa näkymää.

Psykedeelinen omakuva. Vasemmasta kädestä. Akvarellipuuväri, 2000.

Nostalgiahuuruissa selasin pikkuisen pinkan loppuun, ja meinasin viimeisen paperin kohdalla pissata housuuni. Mitähän ihmettä minä oikein olin ajatellut, kun olin tämän a) askarrellut b) säilyttänyt c) laukkuuni sullonut viemään kallisarvoista tilaa?

Hieno kollaasi. Hyvä Anni.

Vuoden 1999 MM-kisojen tilastot, Savon Sanomista talteen leikattuina.
Finaalin tulokset puuttuvat, syystä että Suomi hävisi sen Tshekille. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Kaikenlaista sitä olen Suomesta vuosien varrella tänne rapakon toiselle puolelle kuljettanut. Hyödyllistä ja vähemmän hyödyllistä. Pieniä palasia entisestä elämästä, asioita, jotka tuntuvat tutuilta ja turvallisilta uudessa ympäristössä ja arjessa. Kuinka kiva onkaan juoda aamukahvi muumimukista. Tai Juha Lind -mukista. Sytyttää tuikku välkehtimään Iittalan Kiveen. Pukea lapsen päälle Marimekkoa. Katsella Muumi-DVD:tä. Tai Kummelia, jumankauta juu nääs päivää. Tarjoilla graavilohta Teema-vadilta. Ottaa sinivalkoiset Fiskarsit varuilta viereen Suomi-USA-jääkiekkopelin ajaksi, jos paikallinen alkuasukas ei osaakaan käyttäytyä. Ja niin edelleen.

Tämä tilastopläjäys kuitenkin ns. vie kakun, ylivoimaisesti. Naurattaa vieläkin, ihan tuhottomasti. Harmi, että tuommoisia pitkulaisia A3+A3-kokoisia kehyksiä on vaikea löytää. Muuten laittaisin tuon kyllä paraatipaikalle esille. Enpä kyllä osaisi edes päättää, kumpaa puolta tuosta lähtisi näyttelemään. Molemmat ovat niin hienoja.

Vanhempien kotoa taitaa löytyä myös kaikki Jokereiden pelitilastot, jälleen kerran Savon Sanomista saksittuna, kaudelta 1998-1999. Notta toisinkohan sen kansion sitten seuraavalla kerralla Atlantin yli?

perjantai 12. toukokuuta 2017

Kunnes tapaamme taas

Hei. Vieläkö muistatte minut? Olen se kohta 33-vuotias kansasilaistunut lapinlahtelainen, jolla, kuten useimmilla melkein 33-vuotiailla, eivät vuorokauden tunnit meinaa riittää mihinkään. Kaukaiselta tuntuvat ne ajat, kun kesken päivän pystyi vetäisemään neljän tunnin päikkärit ja sen jälkeen vielä teki jotain. Tai oli tekemättä. Oli muka kiirettä, mutta se kiire oli ihan itse aiheutettua. Laiskottelun ja jahkailun seurausta. Tai päikkäreiden. You knew nothing, Jon Snow.

Blogille on siis valitettavasti jäänyt todella vähän aikaa sängystä karkailevan marakattilapsen, esiesiesiesiteineilevän kohta viisivuotiaan, töiden ja erityisesti mahtavan isovanhempien kanssa vietetyn kaksiviikkoisen vuoksi. Jos joku on käynyt kurkkimassa päivityksiä turhaan, pahoittelut. Elossa kuitenkin ollaan. Monta kokemusta rikkaampina. Pari hiusta harmaampana.

Mummo ja ukki -lomaan mahtui taas niin paljon, ettei varmaan näin melkein viikko sen päättymisen jälkeenkään ole osannut sisäistää ihan kaikkea. Vetäistiin mm. tämmöinen turnee viidessä päivässä, auto täynnä ihmisiä ja tavaraa, vähän tähän tyyliin:

Kirjoittelen reissusta lisää erikseen.

Lapset saivat melkoisen kielikylvyn. Pieni mies oppi uusia sanoja joka päivä. Määrällisesti eniten suusta taisi kuitenkin kuulua jo entuudestaan tutut "kukkiiiii" (ukki) ja "up". Ukin syli oli kova juttu. Isompi sanoi aika monesti "minä rakastan sin(j)ua", ihan selvällä suomella. Lentokentälläkin. Sen reissun jälkeen hän halusi Mäkkärin Happy Mealin, koska hän oli surullinen, ja se tekisi hänet vähän iloisemmaksi.

Hyödynnettiin myös halpaa ulkomaalaista työvoimaa ja paranneltiin takapihan terassia.

Kaksi viikkoa menee aina aivan liian nopeasti. Seuraavaksi onkin sitten meidän vuoro saapua ja lähteä. Onhan tämä kahden kulttuurin elämä melkoista luopumista, mutta toisaalta myös niin valtava rikkaus. Meille ja lapsille. Toivotaan, että kun tammi-helmikuussa suuntaamme hiihtolomalle Suomeen, siellä on vähintään yhtä paljon lunta kuin nyt.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Varjojen yö


Huh haipakkaa. Ikuisuudelta tuntunut Suomi-vieraiden (mummo ja ukki!) odotus on nyt siinä pisteessä, että alkaa nousta hiki, kun miettii niitä hommia, jotka pitäisi/haluaisi saada valmiiksi ennen vierailua. Viikon päästä lasketaan jo tunteja ja minuutteja.

Ne lattialistat sentään saatiin paikoilleen. Maalannut niitä en kuitenkaan ole. Tietenkään.

Meidän tehtävälistalla on ollut myös kellarin varastonurkkauksen siivoaminen. Pimeään soppeen on ollut hyvä viskellä vanhoja vauvatarvikkeita, joulukoristeita, maalaustarvikkeita, käsipainoja, nuoruuden särkyneitä unelmia. Poissa silmistä, poissa mielestä -varastointimenetelmä ei kuitenkaan toimi kovin hyvin silloin, kun a) jotain pitäisi löytää ja b) kun roinat eivät enää pysy poissa silmistä, vaan alkavat vyöryä oleskelutilojenkin puolelle.

Vaikka nuo viikon päästä (apuva!) saapuvat matkalaiset tuskin varaston sotkuisuudesta häiriintyisivät, niin itseä kuitenkin ahdistaa. Kansainväliset ja verrattain harvinaiset vieraat asettavat aina kivan tulen hännän alle, joten hommia tulee tehtyä vähän erilaisella pieteetillä ja teholla. Onpa meillä toinenkin syy saada nurkkaus siivottua.

Tilattiin eilen sauna.

Kellarisaunasta on puhuttu kauan. Suunniteltu, jahkailtu, pähkäilty. Haaveissa oli rakentaa sellainen alusta asti itse, mutta tällä viikolla silmiin sattui aivan sattumalta saunapakettitarjous, josta oli vaikea kieltäytyä. Kun samoihin aikoihin tilille kilahti Scottyn yllätysbonus, ei lopulta tarvinnut kamalasti miettiä.

Meillä siis saunotaan muutaman viikon päästä, mutta sitä ennen pitäisi saada saunalle sopivan kokoinen alue raivattua roinasta vapaaksi. You guessed it, justiinsa sieltä kaatopaikalta varastonurkkauksesta. Sitten jääkin enää jännitettäväksi, mahtuvatko seinäelementit portaikosta läpi ja alas kellariin.

Ollaanpa täällä tehty muutakin kuin tehty valmisteluja (tai vältelty niiden tekemistä...) - kävimme keskiviikkona Scottyn kanssa katsomassa ja kuuntelemassa suomalaista metallimusiikkia Swallow the Sunin ja Amorphisin muodossa. Kun Swallow the Sun soitti pätkän Topi Sorsakosken Varjojen yötä lavalta poistuessaan, meinasi eräältä suomalaiselta tirahtaa suomalainen kyynel. Meinasi.



Meillä on myös tehty selväksi, kuka on pomo:

Kovis (ennen tshekkitukanleikkuuta).

Nyt pitää kai mennä loihtimaan lapsille lounasta ja pakata kamppeet mökkiviikonloppua varten. Mökille toimitetaan tänään melkoinen läjä kestopuuta, niistä pitäisi askarrella vissiin jotain.

Huh haipakkaa.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Moninapainen tyttö, Katto-Kassinen ja kissanpissaa katsomossa

"Äiti, I had a bad dream."

Voi ei, ei taas.

"I drew a picture, look!"


"Onpa hieno! Mitä siinä tapahtuu?"

Kuvassa on itse taiteilija (keskellä, ruskea), pikkuveli (kirjaimellisesti pieni veli, turkoosi), kaksi serkkua (vaaleanpunaiset), täti (vasemmalla) ja mean girl (oikealla), jolla on ilkeät kulmakarvat ja monta napaa. Ilkeä tyttö oli yrittänyt kidnapata nämä meidän naperot, mutta serkut ja täti olivat tulleet apuun. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Napoja oli kuulemma useampi sen takia, että tyttö oli ilkeä. Se minulle ei kuitenkaan selvinnyt, oliko moninapaisuus ilkeyden syy vai seuraus.

Toisin sanoen täällä elellään siis hyvin tavallista arkea. Kiireistä, mutta tavallista. Vahditaan pöydällätanssijaa, kuskaillaan isosiskoa kouluun, keksitään erinäisiä taloprojekteja. Viime viikolla isäntä kiipesi katolle korjaamaan lahonnutta vuorilautaa, rakenneltiin olohuoneeseen pari kaappia, ja huomenna olisi tarkoitus laittaa (viimeinkin...) lattialistat paikoilleen. Jos saisi talon taas vähän niin kuin semiviimeisteltyyn kuntoon ennen kuin Suomesta tulee kolmen viikon päästä tärkeitä vieraita.

Minulta olisi jäänyt kiipeämättä.

Rauhallinen työympäristö. Kuvassa myös karvapeppu ja taaperonharhauttaja, eli telkkari.

Viikko sitten lähdettiin pienelle karkumatkalle arjesta ja ajeltiin auto täynnä porukkaa (neljä aikuista ja kolme lasta) ja tavaraa St. Louisiin jääkiekkoa katsomaan. Tai no lopulta vain kaksi meistä (eli tietysti naiset, duh) pääsivät peliin asti, sillä viimeinen lauantainen kotiottelu oli (ei kovinkaan yllättäen) hintava, eikä huvittanut pulittaa satasia siitä ilosta, että pitäisi vahtia väsyneitä ja mahdollisesti kiukkuisia lapsia ahtaassa katsomossa. Näin minä ainakin itselleni asian järkeilin, kun juoksin rallatellen lapsia ja miehiä karkuun kohti Scottrade Centeriä.

Mukissa St. Louisin kuuluisinta vientituotetta, kissanpissaa Bud Lightia.

Ei oltu ihan eturivissä. Ei tosin viimeisimmässäkään - se oli kylläkin heti meidän selän takana.

Blues hävisi pelin 2,5 sekuntia ennen jatkoajan loppua Calgary Flamesille, mutta me olimmekin paikalla kannustamassa Suomea, eli sinänsä ihan sama. Hauskaa oli.

Ennen ja jälkeen itse matkan päätarkoituksen treffasimme sukulaisia ja hyppelimme pienpanimolta toiselle. Ei ehkä ihan sitä lapsiystävällisintä St. Louisin antia, mutta naperoita ei tuntunut haittaavan isolla patiolla tanssiminen tai herkkupretzeleiden napostelu. Ei myöskään hotellin uima-altaalla vesipetoilu tai serkkujen luona riehuminen. Käytiinpä kokeilemassa sitäkin, pääseekö kaaren päälle kiipeämällä. Ei pääse.


Urban Chestnut ja graavilohta!

Tämmöistä meille siis kuuluu näin maaliskuun viimeisenä päivänä. "Vapaapäivänäni." Keitin juuri lapsille kaurapuuroa (tai kuten isompi asian ilmaisee, äitipuuroa), ja vajaan tunnin päästä pitääkin lähteä viemään koululaista, no, kouluun. Sen jälkeen yritän saada pienen äijän nuijanukutettua päikkäreille, jotta voisin viimeistellä baby shower -lahjan. Juhlat on vasta huomenna, ja aloitin virkkausurakan eilen, joten eihän tässä mikään kiire sinänsä ole.

Mitä sinulle kuuluu?

torstai 23. maaliskuuta 2017

Ihana, kamala puolitoistavuotias

Arvatkaa mitä. Meillä asuu hirviö taapero. Kaveri täytti puolitoista vuotta ja päätti, että pinnasänky on vauvoille. Kiipesi sieltä pois niin että muksahti. Piti purkaa sänkyä sen verran, että saatiin patja melkein lattialle ja vankila sen myötä muistuttamaan enemmän Supermaxia kuin putkaa. Toistaiseksi muurit ovat pitäneet. Seuraavaksi laitan laidoille (rakkautta ja) piikkilankaa.

Ennen vankikarkuruutta.

Tyyppi kiipeilee ihan kaikkialle. Ruokapöydälle. Sohvapöydälle. Pianon päälle. Portaita kaiteen väärältä puolelta. Tuntuu, ettei edes silmät selässä riittäisi, vaan niitä pitäisi olla myös molemmissa kyljissä. Isommilta kolhuilta on vielä toistaiseksi säilytty, vaikka järki ei tunnu päätä kovasti pakottavan.

Mihin tuo minityyppi, joka ei päässyt pöydälle tanssimaan, oikein katosi?
Varmaan samaan paikkaan kuin tuo kokolattiamatto.

Vauhtia on. Siskoa on kiva ärsyttää viemällä lelu kesken hyvän leikin ja juoksemalla kikatellen karkuun. Koirien vesiastiat ovat oivia rumpuja, kunhan niiden sisällön kippaa ensin lattialle. Ja niin edelleen. Huoh. Onneksi pieni mutta iso mies on myös melkoisen söpö rauhoittuessaan. Tykkää istahtaa kainaloon tai syliin ja katsoa vähän aikaa piirrettyjä. Minun, daddyn tai isosiskon syliin. Tai parhaan kaverinsa Sisun "kainaloon". Haliminen on kieltämättä paljon kivempaa kuin jantterin pöydältä alas kiskominen tai työskennellessä näppäimistön suojeleminen, kun tyyppi yrittää osallistua ja läpsiä näppäimistöä.

"Kiis!" (Cheese)

Suusta kuuluu jatkuva pulina ja pälinä. Suurin osa on ihan omaa kieltä, mutta onpa sieltä tunnistettavissa jo melkoinen määrä englantia, mutta erityisesti (minun riemukseni) suomea.


Taapero-savo-englanti-sanakirja:

ai nii aa aa - I need aa aa (nukkumaan)
ap - up
dädä - daddy
gou - go
iit - eat
issää - lisää
kakka - kakka
kakku - banaani
kikka - kenkä
kikko - sisko
kukki - ukki
kuuki - cookie
leikkou - let it go
mammu - apua
momo - more
mumma - mummo
mu(r)a - muro
ninä - nenä
off - off
oudan - all done
paippa - vaippa
pappi - puppy
Puuffa - Usva
puu(r)a - puuro
Shishu - Sisu
tettä - vettä
tikutiku - kutikuti (tai tickle tickle)
tissa - kissa
tissi - pissi
titi - tuti
titti - kiitti
tuutta - juusto
äiti - äiti

Hauska, ihana, paras kaveri, mutta voi että se osaa olla rasittava. Puolitoistavuotias. Näitä aikoja odotellessa...

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Tervetullut turhista turhautuminen


Kuten parissa edellisessä kirjoituksessa uhosin, elämää on jatkettu. Arki on tuntunut taas arjelta raivostuttavine puolitoistavuotiaineen (uskaltaisinko jopa sanoa uhmaikäisineen...) ja erimielisyyksineen siitä, kuinka sitä tiskikonetta taas täytettiinkään ja säilytetäänkö likaisia vaatteita olohuoneen nurkassa vai viedäänkö ne pyykkikoriin. Normipäiviä.

Viime perjantaina tartuimme härkää sarvista ja kävimme ensimmäistä kertaa tapahtuman jälkeen ulkona syömässä. Vaikka sitä tiesi, ettei mitään pahaa tapahtuisi, niin myönnän aluksi vilkuilleeni ulko-ovelle ja tarkkailleeni muita asiakkaita, mutta olo ei ollut mitenkään ahdistunut. Vanhemman lapsen reaktio hieman jännitti, mutta hän ei ollut moksiskaan.

Ehkä silti odotamme vielä hetken, ennen kuin palaamme Austinsiin, sillä koko juttu on hänellä vielä aika tuoreessa muistissa, vaikka painajaiset ovatkin onneksi loppuneet. Unohdin tänään lompakon kotiin lapsen kouluunvientireissulla, ja napero sanoi heti, että sinähän unohdit laukun ravintolaan silloin, kun ravintola suljettiin ja sen ulkopuolella oli bad guy. Silloin kauan sitten (long time ago), kun menimme piiloon puun taakse ja me suojelimme häntä. Kulta.

Illalla pelasimme daddyn kanssa Rock Bandia kellarissa. Mulla oli innokkaita bändäreitä.

Maanantai-iltana sitten kokeilimme uutta järjestystä takapihan patiolla. Mitäpä pidätte?


Itse tykkäsin erityisesti tuosta nurmikolla pitkällään olevasta grillistä, eikä kyllä olisi tullut itselle heti mieleen asetella kalusteita tuolla tavalla kerroksittain. Luontoäiti kuitenkin ajatteli, että näin olisi hyvä - kirsikaksi kakun päälle oli lennättänyt etupihan puolelta ränninkin takapihalle pötkölleen.

Kansas Cityn yli pyyhkäisi melkoinen ukkosrintama. Parin kilometrin päässä sijaitsevalla pienellä lentokentällä lentokoneet lähtivät lentoon ilman pilottejaan, ja pari hangaaria lytistyi kasaan. Autoista hajosi ikkunat ja niiden kyljistä lähti maalit. Vielä maanantai-iltana emme olleet varmoja, oliko tuhoista syyttäminen tornadoa vai ihan rehellisiä tuulenpuuskia. Tiistaina päivänvalossa asiantuntijat tulivat siihen tulokseen, että tuhot oli aiheuttanut suora tuuli (ei siis tornado), jonka voimakkuudeksi arvoitiin 80-85 mailia tunnissa (36-38 m/s, 129-138 km/h). Meilläkin puhalteli sen verran voimakkaasti, että raskas grilli lensi pari metriä.


Kuvat paikalliskanava KCTV5:n uutiskopterista, jonka kotikenttä kärsi tuhoja.

Tornadojakin myrsky aiheutti. Erityisesti Oak Grovessa, vajaan tunnin ajomatkan päässä meiltä, nähtiin melkoisia tuhoja, kun melkein 500 kotia ja liiketilaa vahingoittui tai tuhoutui täysin EF-3-tornadon pyyhkäistyä alueen yli. Onneksi, onneksi pahemmilta henkilövahingoilta vältyttiin.

Tuulet eivät olleet ainoat tuholaiset maanantaina. Suurimmat alueella tipahdelleet rakeet olivat tennispallon kokoisia, joten meidän kaatunut grilli, pihalle rapisseet herneen kokoiset rakeet ja uudelleensijoitettu ränni olivat pientä verrattuna siihen, mitä muualla koettiin. Se pitää kuitenkin todeta, kuten joka kevät tornadokauden korvilla, että onneksi on tuo kellari.

Noin muuten meillä on tosiaan revitty hiuksia päästä pienen miehen isottelujen vuoksi. Milloin kiipeää pöydälle, milloin repii siskoa hiuksista, milloin viskelee tavaroita, milloin kirkuu. Oikea Tasmanian tuholainen. Jos se ei olisi niin perhanan söpö, niin olisin varmaan palauttanut sen jo synnytyslaitokselle.

Majakka ja perävaunu. Yritäpä tuon kaverin kanssa tehdä töitä...

Onneksi miehellä on sen verran pelisilmää, että tajuaa joskus paremmin kuin uppiniskainen vaimonsa (minähän teen, minähän jaksan, minähän en tarvitse apua!), mikä vaimolle on parasta. Usutti minut naistenpäiväiltana viinilasin ja kirjan kanssa sänkyyn, ihan yksin. Kukaan ei hokenut "äiti, äiti, hei äitiiii" tai pyyhkinyt kirkumisen aiheuttamaa räkävanaa lahkeeseen. Se, jos mikä, oli luksusta.

Enhän minä toki yksin sängyssä ollut. Petikaverina oli Jamie Fraser.

Arki tosiaan rullaa taas omilla lommoisilla raiteillaan. Pienet ongelmat tuntuvat taas isoilta. Hyvä niin, kai. Onneksi viikonloppuisin on päässyt arkea hieman karkuun, vaikkapa nyt mökille saunomaan. Viime viikonloppunakin "lähdettiin käväisemään", mutta istuin sitten lopulta puoli kahteen asti aamulla lauteilla hikoilemassa. Kirjoituksen alussa oleva kuva on muuten otettu kolme viikkoa sitten, kun karattiin ihan akkaporukalla ilman lapsia, elukoita tai miehiä mökille. 20-asteinen helmikuun päivä houkutteli veneajelulle ja hei, uimaan (vesi ei ollut 20-asteista, vaan alle 10-asteista).

Hulluja nuo suomalaiset.