maanantai 1. heinäkuuta 2019

Savon suvi

Heinäkuun ensimmäinen. Istuskelen tässä lapsuudenkodin keittiössä ja katselen ikkunasta korkeaa ja tiheää kuusi- ja mäntymetsikköä. Oliko se tuommoinen jo vuosikymmeniä sitten? Vieläköhän lähellä ollut iso muurahaiskeko on voimissaan? Vieläköhän houkuttelisin murkkuja kuseksimaan heinänkorrelle, jonka sitten imeskelisin puhtaaksi?

(En.)

Yötöntä yötä mökiltä männäviikonlopulta.

Kesäkuu oli aika ikimuistoinen. Kävin muutaman lempparitytön kanssa New Yorkissa lataamassa akkuja heti 25 35-vuotissynttäreiteni jälkeen. Kelit hellivät, ja seura oli loistavaa. Käytiin oikein kliseisesti juomassa kattoterassilla Cosmopolitanit.

Manhattan ilmasta ihasteltuna.
Tässä proseccoa kattoterassilla.

Koska paluu NYC:stä ja lähtö Suomeen sattuivat samalle viikolle, pyykkikonetta sai pyöritellä ja matkalaukkuja purkaa ja pakata. Lempipuuhaa! Lähtö oli sunnuntai-iltana klo 21:45 paikallista aikaa, joten ehkä arvaattekin, että aloitin pakkaamisen sunnuntaina päivällä, jo kuitenkin ihan monta tuntia ennen, kuin piti lähteä kentälle.

Lauantai-illan auringonlasku meidän takapihalta ikuistettuna. Aika pian tuon jälkeen alkoi myräkkä.

Lentokentälle ajellessa tutut tunteet reilun vuosikymmenen takaa kaukosuhdeajoilta tulvivat mieleen ja kurkkua kuristi. Vaikka oltiin ennen aika konkareita lentokenttäeroissa (ne olivat silti ihan perberistä), niin tässä on paitailtu ja peppuiltu kuitenkin jo sen verran pitkään ja tehokkaasti, että oli aika kummallista kävellä turvatarkastukseen ilman Scottya. Vielä kun lapsia alkoi itkettää, niin olipa hankala yrittää tsempata heitä ja itseäkin sillä, että ihan "vain" 2,5 viikon päästä nähdään seuraavan kerran.

Siihen jälleennäkemiseen on nyt kuitenkin enää hassut pari päivää, joten hyvin on selvitty. Matkat menivät ihan älyttömän hyvin, ja niinhän se on, ettei pessimisti pety. Olin varautunut ihan kamalaan kidutussessioon, mutta lapset nukkuivat melko hyvin lennoilla. Minä... en. Torkuin ehkä puolitoista tuntia koko vajaan 12 tunnin lentomatkalla (6.5 h Kansas Citystä Reykjavikiin, vaihto, 3,5 h Reykjavikistä Helsinkiin), joten Helsingissä oli hieman pöllähtänyt olo. No, siitä oli sitten vielä pikkuisen matkaa (440 km) Lapinlahdelle, jossa oltiin puolen yön kieppeillä. Ovelta ovelle taisi mennä noin 22 tuntia.

Tosi mukavat nukkuma-asennot.

Pari ensimmäistä yötä meni aikaeron kanssa kamppaillessa. Lapset kyselivät vähän väliä, että onko nyt aamu. Oli todella hankala käsittää, että valoisaa on vuorokauden ympäri. Mökillä vietetty juhannus keikautti kuitenkin rytmit melko hyvin kohdalleen. Tänä vuonna ei muuten tarvinnut kääriytyä viltteihin, eikä viritellä pattereita terassipöydän alle lämmittämään. Toisin oli taannoin.

Lapset kävivät juhannuksen alla polskimassa järvessäkin. Minä kastelin varpaat Onkivedessä, ja se riitti. Voikohan rantaa muuten sanoa enää "Uudeksi rannaksi", jos se on ollut olemassa jo yli 20 vuotta ja se silloin sellaiseksi ristittiin?



Savusauna lämpesi juhannuksena(kin).

Normaalisti olemme olleet Suomessa parin viikon pätkiä, ja sepä alkaisi olla jo nyt taputeltu. Melko ihanaa, että edessä on vielä (melkein) koko heinäkuu Savon suvessa, ja vähän Lapinkin. Ja Scottykin on ihan kohta täällä! Alkuperäisen suunnitelman mukaan hänen piti saapua vasta ensi viikolla, mutta saimmekin sumplittua asian niin, että miekkonen ehtii kuin ehtiikin juhlimaan meidän neitokaisen 7-vuotissynttäreitä ja jotain 10-vuotishääpäivää tänne.

Loppukevennykseksi laitettakoon vielä eräs aarre, jonka luulin jo kadottaneeni, mutta äiti sen kaiveli jostain kaapin perukoilta. Kirjoitin vuonna 1995 11-vuotiaana fanikirjeen tuoreelle maailmanmestarille Antti Törmäselle, jonka kättä olin vähän aiemmin samana kesänä päässyt läpsäyttämään Lapinlahden raitilla, kun hän veteli kunniakierrosta kylän ympäri avoauton kyydissä Juha Ylösen kanssa. Ja kuulkaa, minä sain vastauksen:


Minusta kolmisen vuotta nuorempi velipoika, jota kutsuttakoon tästä päivästä eteen päin valokuvamuistiveljeksi kysyi minulta, että haluaisinko tietää lisää siitä hetkestä, kun kirjeen sain. Minulla oli kuulemma ollut kumpparit jalassa ja olin ollut pahalla tuulella, koska opettaja oli jättänyt koko luokan jälki-istuntoon. Olin ensin luullut, että Jokeri-logolla varustettu kirjekuori oli serkun lähettämä, mutta yllätys oli ollut suuri, kun sisällä olikin suuren sankarini käsin kirjoittama viesti. Sitten olin soittanut äidille, joka luuli, että olin seonnut.

Kun laitoin kuvan Instagramiin, kirjoittelin mukaan saatetekstin, jossa toivoin, ettei Törmäsen Antti suutu, kun näin julkaisen yksityistä kirjeenvaihtoamme.

Törmäsen Antti vastasi, ettei suutu.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Torille! Suihkulähteeseen! Järveen!

Ootteko kuulleet semmoista yhtä Mörkö-biisiä?

En minä ehkä ole vieläkään oikein sisäistänyt, mitä Leijonat täräytti Bratislavassa. Enkä ehkä ole vieläkään ihan täysin toipunut kultajuhlista.

Pudotuspelivaiheessa oli jännäkakka housussa, niin kuin varmasti monella muullakin suomalaisella. Rakas (?!) vihollinen Ruotsi tuli sopivasti vastaan juuri sen jälkeen, kun olin hakenut ekaluokkalaisen kesälomalle, joten minulla oli täällä kaksi pientä leijonaa kaverina kannustamassa. He tosin keskittyivät enemmän tappeluun kuin pelin seuraamiseen.

Kun kävin kesken toisen erän kellarissa hakemassa hermokaljan urheilujuomaa, yläkertaan jääneen peliä toistaneen läppärin edestä kuului selvällä suomen kielellä "Voi kamala!"

Ei helkatti, meidän pikkujantterihan se siellä manaili. Ainekset olisi ehkä ollut olemassa vähän rankempaankin perisuomalaiseen ilmaisuun, mutta ihan siistiä, että se yhdistää pienessä mielessään jääkiekon ja kauhistelun.

My work here is done.

Voittohan sieltä tuli, ja uusi soittoääni puhelimeen. "Löikö Mörkö sisään?"

Finaalia varten puin päälle vuonna 1995 Lapinlahden torilta ostetun hieman reikäisen, mutta edelleen kasassa pysyvän vintagepaidan. Samana päivänä läpsäytin kättä Antti Törmäsen kanssa ja kuljin sitten muovipussi sen käden suojana ties kuinka kauan (liian kauan). "En pese tätä kättä ikinä!"
No, oon pessyt.

Venäjää vastaan pelattiinkin sitten kuulemma semmoista primitiivistä epäjääkiekkoa, vaikka kyllä tämmöisen amatöörin silmään peli näytti ihan hyvältä. Lapset olisivat halutessaan voineet oppia lisää kauneinta suomen antia, kuten "Tukehtukaa borssikeittoon!" ja "Ottakaa tuomarit se pää pois perseestä!"

Kurkku oli käheähkö lauantaiaamuisen urheilusuorituksen jälkeen. Syke ehti juuri ja juuri tasaantua ennen sunnuntain finaalia, vaikka sitä kyllä nostateltiin Scottyn kanssa vielä ennen peliä suorittamalla Murph-haaste (1 maili juoksua, 100 leuanvetoa [minä tein vatsalihaksia], 200 punnerrusta, 300 kyykkyä, 1 maili juoksua). 

Pungertamisen jälkeen siirsimme vaivaiset luumme downtowniin Blue Line -lätkäbaariin, jossa on ennenkin katsottu finaalia Kansas Cityn suomalaisten kesken, ja silloin tuli Kanadalta turpaan. Vaikka en usko mihinkään henkimaailman juttuihin, niin taikausko meinaa tunkea väkisin mukaan urheiluun. Minulla ei ollut sama paita päällä kuin aiemmissa peleissä. En katsonut sitä samassa paikassa (enkä kuunnellut Mertarantaa byhyyyyy). Olisiko se sitten ollut minun vika, jos Suomi olisi hävinnyt?

Meidät (5 suomalaista plus entourage) laitettiin jostain syystä baarin perälle katsomaan peliä. Ihan hyvä veto, sillä ääntä meistä lähti melko kiitettävästi. Harva amerikkalainen tietää koko MM-jääkiekon olemassaolosta mitään, ja senpä takia kaksi suihkulähteessä pelin jälkeen kekkuloinutta suomalaista saattoikin olla vähän kumma näky. Toisella (minulla...) luki otsassa isolla MÖRKÖ.

Mölyapinat siirtyivät keskustasta mökille juhlimaan, ja mehän paineltiin tietysti suoraan vaatteet päällä lipun kanssa järveen. Koska miksi ei.


Kaksi maailmanmestaria siellä vetelee kunniakierrosta ympäri järveä.

Että semmosta. Maanantai oli täällä onneksi vapaapäivä (Memorial Day, kaatuneiden muistopäivä), joten itse kukin sai toipua juhlista. Mitään ilmaveivejä ei onneksi vedelty, eikä kukaan joutunut putkaan, joten aika vähällä selvittiin.

Tiistaiaamuna join kahvit mörkömukista, ja pelin kohokohtia katsellessani rupesin pillittämään. Ihan räkä poskella. Normisettiä.


Olisi pitänyt siivota ja pestä pyykkiä, mutta torijuhlia "nauhalta" fiilistellessäni keksinkin vähän muuta puuhaa:


Hyvä Suomi! Hyvä Leijonat! Hyvä Jalonen! Hyvä joukkue!

torstai 16. toukokuuta 2019

Suomi Suomi Suomi!

Tuota noinnii. Voisiko joku selittää, miten nyt ollaan jo toukokuun ja MM-kisojen (no, melkein) puolessa välissä?

Tässä Tanska-peliä samalla katsellessa mukiin tarvitsisi ehkä jotain väkevämpää kuin kahvi.

Täällä on yksi lahopää unohtanut blogin olemassaolon melkein totaalisesti, eikä tässä ole oikein ollut edes mitään erityistä hulinaa. Arjen pyörittäminen on tylsää, mutta kai jollain tavalla tarpeellista. Ja aikaavievää.

Vaan kohtapa on hulinaa. Meidän neidillä on enää viisi ja puoli päivää koulua, ja sitten pitääkin vähän ruveta jo pakkailemaan. Meidän kööri nimittäin lähtee Suomeen kesäkuussa. Puoleksitoista kuukaudeksi.

Whaaaaat?!

Täällä ollaan innoissaan. Ja ylinäyttelijöitä.

Ollaan menossa ensimmäistä kertaa pidemmäksi aikaa (entinen ennätys taitaa olla 17 päivää) Suomeen; minä ja lapset tosiaan 6,5 viikoksi kielikylpyyn, ja Scotty tulee sitten heinäkuun alussa neljäksi viikoksi. Tuskin tosin kielikylpyyn. Jos kahden Suomessa asutun vuoden jälkeen kielitaito oli tasoa "Yksi kalja, kaksi kalja, kolme kalja, terve, moimoi", niin vajaassa kuukaudessa tuskin ihmeitä tapahtuu.

Matka Suomen suveen on ollut suunnitelmissa jo viime syksystä lähtien, mutta lippujen oston kanssa odottelin viime kuuhun asti. Tuskanhiki meinasi tulla, sillä hinnat ovat tänä kesänä aivan pilvissä ja niiden yläpuolellakin (pun intended), sillä Boeingin MAX 8 -koneiden ongelmat ovat tainneet vähentää kilpailua ja nostaneet hintoja. Esimerkiksi Finnairilla meidän sakin lennot olisivat olleet vielä viime kuussa melkein kymppitonnin luokkaa. Siellä ihan turistiluokassa. Vertailun vuoksi viime vuoden tammikuussa lennettiin koko perhe pikkuisen yli 2000 dollarilla Suomeen, mutta se nyt taisi ollakin joku hinnoitteluhäikkä.

No, Icelandairin hinnat tipahtivat onneksi viimeinkin edes suht koht siedettäväksi, joten nappasin niistä heti kiinni, vaikka kolmella neljästä lennosta konetyyppinä kummittelikin MAX 8. Koska se on edelleenkin lentokiellossa, niin olen kuullut monen Icelandairillä matkaavan joutuneen uudelleen reititetyksi, mutta meillä on onneksi sen verran hyvä tuuri, että aikataulu ja reitti on edelleen ennallaan, konetyyppiä oli vain vaihdettu ihan hiljattain eri Bojoingiksi.

Matka tulee todella hyvään saumaan kaksikielisyyden kannalta. Meidän pienempi asukas juttelee nykyisin täysin sujuvasti englanniksi, mutta osaa sotkea sinne sekaan suomeakin. "I don't want to laittaa (kenkiä) ite! I don't want to pestä kädet! I'm NOT tufma! Are we going to kävellä sinne? I want kakka milk (kaakao...)." Isosiskon suomi sitten taas on aika passiivista, mutta oppimisintoa riittää ihan kamalasti.

Tätä(kin) karvapeppua saattaa tulla hieman ikävä. Tästä(kin) tapauksesta huolimatta.

Vaikka ollaankin tällä kertaa ihanan pitkä aika Suomessa, niin äkkiä ne päivät täyttyvät kaikenlaisesta puuhasta ja tekemisestä jo näin etukäteen. On mökkijuhannusta, 7- ja 60-vuotissynttäreitä, Kuopiorockia (!!!), Lapin kesää, Lapinlahden kesää, salmiakkia. Sovitaanko, että tänä vuonna on tosi vähän itikoita?

KAAAAAPOOOOO KAKKKKKOOOOOOO!

Niin. Ei kai minulla muuta tällä erää. Ajatus pätkii jostain ihmeen syystä (lätkä), joten palataan.

Mitä teille kuuluu?

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Viimainen talvi

Mies palasi shitdownin liittovaltion sulun jälkeen töihin. Ja siellä on pysynyt. En minä siitä kuitenkaan tullut kirjoittamaan, vaan yhdestä jutusta, joka tapahtui yllättäen ja pyytämättä heti välittömästi töihinpaluun jälkeen.

Meille tuli kolmas (kyllä, luit oikein) koira.

Se oli periaatteessa ihan tavallinen keskiviikkopäivä, mitä nyt koulut olivat kiinni arktisen pläjäyksen (Arctic Blast!), napaseudun pyörteen (Polar Vortex!), eli suomeksi sanottuna purevan pakkasen takia. Scotty lähti käymään kaupassa, ja minä... No, minä vähän katselin eläinsuojan nettisivuja.

Ja siellä se oli. Ihan kamalan hupsun näköinen otus. Nelisen kuukautta vanha australianpaimenkoiran ja bordercollien synnyttämä sekametelisoppavauva. Lähettelin Scottylle hyvin vitsikkäästi kuvia pennusta ja pyysin sitä käymään vähän koirakaupoilla ruokaostosten lomassa. Hehheh.

Miehen kotiuduttua alkoi jankutus. "Jos ihan vain käytäisiin katsomassa pentua." Koska ukkeli ei ottanut minulta luuloja pois sanomalla napakasti "EI!!!", niin siinähän kävi lopulta niin, että aika pian istuttiin autossa matkalla tundran läpi eläinsuojaan. Vain katsomaan.

*winkwink*

Saman pentueen karvapalloja siellä oli kolme, ja niistä yksi oli jo lähdössä uuteen kotiinsa siinä vaiheessa, kun me saavuimme paikalle. Toista, juuri sitä pentua, johon silmäni olin iskenyt, oli joku justiinsa menossa katsomaan. Me laitoimme nimen jonoon ja oletimme, että me käymme tutustumassa sitten siihen kolmanteen. Jäimme odottamaan.

Meidän edellä jonossa ollut mies teki elämänsä virheen, kun sanoi tulevansa seuraavana päivänä takaisin katsomaan, olisiko pentu vielä siellä. Me kävimme leikkimässä vielä vähän aamuisesta leikkauksesta tokkuraisen palluran kanssa, eikä siinä kovin kauaa mennyt, kun koko perhe oli rakastunut.

Pentu ei ollut enää seuraavana päivänä siellä, vaan meillä kotona, vähemmän tokkuraisena. Ehti olla Wayside Waifsilla, samassa paikassa, josta Sisukin meille tuli, reilun vuorokauden. Sitä ennen oli ollut kuukauden jossain toisessa suojassa Utahissa. Elämän ihan ensimmäisistä kuukausista meillä ei ole tietoa, mutta joku oli selkeästi pitänyt hyvää huolta.

Kotimatkalla 9-kiloinen pentu sylissä istuskellessa kävi kieltämättä mielessä, että mitähän ihmettä tässä tuli tehtyä. Ei meille oikeasti lisää karvapeppuja tarvittu, mutta voin ihan rehellisesti, käsi sydämellä näin reilu kuukaisi myöhemmin sanoa, ettei ole kaduttanut hetkeäkään. Päin vastoin!

Nimeksi valikoitui Viima vallinneiden sääolosuhteiden inspiroimana. Näin jälkiviisaasti ajateltuna meidän olisi ehkä pitänyt antaa nimeksi Kesä, Helle tai Terassikeli, sillä tämä talvi on ollut ihan perseestä! Viimaa, jäätä ja lunta on riittänyt niin paljon, että tällä viikolla oli ensimmäinen kokonainen viikko koulua vuodenvaihteen jälkeen - ja maanantaina oli ihan hilkulla, ettei koulu ollut taas kiinni pakkasen takia (kaikilla lapsilla ei ole arktisiin olosuhteisiin sopivia vaatteita, ja kaikki vanhemmat eivät itsekään ymmärrä kerrospukeutumista, vaan kulkevat shortseissa ja huppareissa vuoden ympäri)!

Minä en kestä! Se on niin ihana!

En valehtele, kun sanon, että Viima on maailman helpoin pentu. Sisälle on sattunut "vahinkoja" ihan kourallisen verran, eli aivan uskomattoman vähän. Hoksasi heti, missä käydään tarpeilla ja missä ei. Olin varautunut siihen, että yöllä pitää ravata ulkona ja/tai kuunnella pennun sydäntäsärkevää itkua. Arvatkaapa, monestiko olen joutunut pennun takia heräämään?

Nolla.


Se osaa jo vaikka mitä käskyjä, kävelee hihnassa kuin vanha tekijä, ja mikä parasta, tulee toimeen Sisun ja Usvan kanssa. Meidän kärttyinen vanha rouvakin kuulkaa juoksee pylly pyörien pennun kanssa pihalla ja houkuttelee Viimaa milloin mihinkin leikkiin. Siis meidän Usva, jonka mielestä kaikki hauskanpito on ihan turhaa hötkyilyä.

Ystävänpäiväposeerauksia.

Siinä, missä Usvan kanssa telmiminen on vielä aika kesyä,  niin Sisun kanssa se sitten riehuu niin, että tanner tömisee ja hampaat kolisee. Sisulla on ollut pienestä asti naapurin koiran sen kimppuun hyökättyä hieman epäluuloinen asenne kaikkiin uusiin koiriin, mutta Viiman se hyväksyi heti alkuunsa. Niistä on muodostunut aivan erottamaton kaksikko, ja vietän päivittäin aivan liikaa paljon aikaa ihan vain niiden touhujen seuraamiseen.





Lapset rakastavat uutta perheenjäsentä, ja Viima rakastaa lapsia. Käydään joka päivä kävellen hakemassa meidän ekaluokkalainen koulusta, ja Viima saa paljon rapsutuksia koulukavereilta. Siis paljon! Ja ai että se nauttii.

Meidän nuorempi napero puhuu päivittäin siitä, kuinka söpö Viima on. Tai, Viimavavimpska, kuten hän itse sanoo. Muihin lempinimiin lukeutuu Vimppa, Vimpula, Vimppapimppa, Vimpelin Veto, mitä näitä nyt on. Ai niin ja Timppa, vaikka tyttö onkin.

Selkä- ja käsinojaotukset.
Moro!
Ollaan kuljetettu Viimaa mukana kaikissa mahdollisissa paikoissa sosiaalistamassa. Jos haluatte tietää, mille panimoille voi Kansas Cityssä viedä koiran, niin kysykää vain.

Panimosesse.
No nyt se tuli näppäimistön päälle makaamaan, joten kirjoittelu on hieman haastavaa. Kai tässä on ihan hyvä aika lopetella tämä koneella roikkuminen ja ruveta rapsuttelemaan karvalasta.

Bännäsin itseni muuten sieltä eläinsuojan sivuilta. Nyt riittää.

perjantai 25. tammikuuta 2019

Shutdown Shit Show

On tehnyt mieli avata blogieditori monta kertaa, mutta olen pelännyt sormista tulevan savun rikkovan näppäimistön. Täällä sitä ollaan edelleen, kotona panttivankina, vaikka miehellä olisi töissä tekemistä ja valtion jo aiemmin budjetoimaa rahaa käytettäväksi.

Presidentti Trump keksi ennen joulua, että hän haluaa nyt rajamuurinsa, jonka Meksikon piti maksaa. Nyt, kun demokraatit olivat ottamassa vuodenvaihteen jälkeen edustajainhuoneiston enemmistön haltuunsa. Nyt, vaikka hänellä oli kaksi vuotta republikaanienemmistö kongressissa ja senaatissa. Nyt, vaikka budjettiesitys oli jo menossa koko prosessin läpi, mutta Trumpin lempikanavalla, Fox Newsillä, arvosteltiin presidenttiä muurittomuudesta.

Huoh. Hain palosammuttimen varuilta tuohon viereen.

Scotty on valtion contractor (urakoitsija?). Contracting companies, eli tämäntyyppiset työnantajat, kilpailevat valtion ulkoistamista projekteista, esimerkiksi ohjelmistojen kehittämisestä tai ylläpidosta, tai valmiista tuotteista. Scottyn tapauksessa valtio maksaa tälle yksityiselle firmalle ajasta ja materiaalista, eli kyseinen konttori ei myy tuotetta, vaan työntekijöidensä aikaa ja laskuttaa siitä valtiota.

Valtion omille 800 000 työntekijälle on luvattu sulun ajalta takautuvasti palkka; riippumatta siitä, ovatko he istuneet kotona (non-essential employees, eli mm. useat veroviraston tai maatalousministeriön työntekijät) tai raataneet töissä (essential employees, kuten rannikkovartiosto, lentokentän turvallisuudesta vastaavat TSA-agentit, lennonjohtajat, FBI-agentit ja vanginvartijat). Monet eivät pysty maksamaan laskujaan, vuokriaan tai lainojaan, sillä valtio panttaa sulun ajan palkkaa, koska uusi budjettiesitys ei ole mennyt läpi, eikä virastoilla ole rahaa maksaa työntekijöilleen. Monet ovat turvautuneet leipäjonoihin ruokkiakseen perheensä.

Trump ja jotkut hallintonsa edustajat ovat tarjonneet ratkaisuksi lainan ottamista täksi ajaksi. (Tähän voi ihan vapaasti kuvitella eeppisen silmien pyörittelyn, valkuaisten muljuttelun.)

Tämä ei kuitenkaan kerro koko kuvaa. Koska useat valtion virastot ovat kokonaan kiinni, niiden alaisuudessa olevat urakoitsijat eivät saa tehdä töitä. Arviot sulun kyykyttämien government contractorien määrästä vaihtelevat sadoista tuhansista miljooniin, eivätkä he saa takautuvasti palkkaa, vaan joutuvat ensin käyttämään ansaitut lomat (jos firma edes tarjoaa sellaisia), jonka jälkeen se on henkilökohtainen voi voi. Scottyn työnantaja on luvannut maksaa työntekijöille 80 tunnista palkkaa etukäteen, jos lomat on kulutettu loppuun, mutta ne 80 tuntia pitää toki korvata myöhemmin. Kaikki firmat eivät tee edes sitä.

Onneksi Scottylla oli sulun alkaessa melkein 300 tuntia lomaa (johon sisältyy myös sairasloma) pankissa, eli meillä ei ole vielä ollut hätää -- muuta kuin tietysti pelko siitä, että ohimolla pelottavasti pullisteleva verisuoni purskahtaa kohta tietokoneen näytölle, sillä olisihan nämä lomat ollut kiva käyttää silloin, kun haluaa, eikä nyt keskellä talvea Trumpin egon takia. Nyt olisi ollut hyvin aikaa matkustella tai rempata taloa, mutta kukkaronnyörit täytyy pitää melko visusti kiinni, sillä emme tiedä, kuinka kauan tämä historiallisen pitkä sulku jatkuu. Ja jatkuu.

Kuten sanoin, me olemme olleet verrattain onnekkaita. Monella muulla tilanne on se, että vähäiset palkalliset vapaat on jo taputeltu ja nyt ollaan tyhjän päällä. Aika moni on varmasti hakenut muualta töitä, ja on todennäköistä, että sulun joskus (ehkä!) loppuessa nämä urakoitsijafirmat ovat vielä pahemmin kusessa, sillä brain drain, aivovuoto on armotonta.

Jos Trump saa nyt tahtonsa tällä tyylillä läpi, niin mikä estää häntä tekemästä tätä uudelleen seuraavan kerran, kun budjetti pitää hyväksyä?

Niinpä.

No, ei tämä meille onneksi ole pelkkää kurjuutta ollut. Siinä vaiheessa, kun kuvittelimme sulun loppuvan heti vuodenvaihteen jälkeen, kävimme autoilemassa Nebraskassa ja ystäväperheen luona Kansasin Manhattanilla. Muuten ollaankin möllötelty kotona ja pelattu Super Mario Bros. 3:sta (Joulupukki toi mini-NES-konsolin!).

Flint Hills, Kansas.


Omaha Children's Museum.

"Töitä" tien päällä.

Soaring Wings Brewing, Springfield, Nebraska.

Nintendoa saunatauolla.
Suomi-Ruotsi-mittelöitä. Scotty kysyi jo surkeana, onko hänen aina pakko olla Ruotsi.
On.

Lumileikkejä.

Trump pitää aivan näillä näppäimillä tiedotustilaisuuden sulkuun liittyen. Ehkä tämä loppuu nyt, 35 päivän jälkeen? Todennäköisesti liittovaltio avataan kolmeksi viikoksi ja sitten katsotaan tilannetta uudelleen.

Ehkä en kuitenkaan pidätä hengitystä.

*****


Lisätty myöhemmin: Niinhän siinä kävi. Liittovaltio aukeaa kolmeksi viikoksi, ja jos demokraatit ja presidentti eivät pääse yhteisymmärrykseen (eivät pääse), niin Trump on joko valmis uuteen sulkuun, tai sitten julistaa hätätilan, mitä ei tänään vielä tehnyt, vaikka kuulemma voisi.

Mikä pyhimys.

Trump ei saanut tässä diilissä penniäkään muuriaan varten, eli viimeisen kuukauden vääntö oli, miten sen nyt sanoisi... Täysin turhaa.

maanantai 24. joulukuuta 2018

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 24. luukku

Jouluaaton tunnelmia:

Täällä on tainnut olla kilttejä lapsia...
...ja aikuisia.
Joulumuoria väsytti.


Meillä vietettiin tänään miehen perheen kanssa suomalaista joulua, joka koostui laatikoista (punajuuri-, lanttu-, porkkana-), kinkusta, graavilohesta, sienisalaatista, ruisleivästä, pipareista, tortuista, Raskaasta joulusta ja saunasta. Hulinaa riitti muutaman tunnin ajan, ja kaikki vaikuttivat tyytyväisiltä supisuomalaisten elämysten jälkeen.

Melkein repeatillä soinut Sylvian joululaulu on itkettänyt tänään minua vain neljästi. Tähän mennessä.

Vietettiin toki joulua Suomen-perheenkin kanssa. Lahjat olivat erittäin mieluisia puolin ja toisin, ainakin enimmäkseen. Joulupukkeiluhetkien kohokohtia oli mm. se, kun meidän 3-vuotias jätkä avasi ensimmäisen paketin, jonka sisällä oli mummon tekemä heijastinlankapipo. Suu meni mutruun ja pipo lensi kaaressa lattialle. "I don't like it!"

Pehmeät paketit...

Aika hersyvän huvittava hetki oli myös se, kun kaveri maistoi velipojan paketista paljastunutta wasabisuolaa. Se ilme -- priceless.

Lapset avasivat juuri meidän omat paketit, ja asenne onneksi parani pienellä miehelläkin, sillä mitään ei viskelty lattialle. Hän halusi leikkiä jokaisella lelulla piiiiiitkään ennen seuraavan avaamista, ja spontaaneja "I love it!", "Oh my gosh!" ja "I've been dying for this!" kuului vähän väliä. Kuinka amerikkalaista.

Me aikuiset syödään vielä karjalanpaisti ja toki sama setti kuin lounaallakin ennen omia lahjoja ja saunaa.

Joulupukki tulee vasta ensi yönä edellisvuosista poiketen. Äiti ei malta odottaa.

Hei, kiitos joulukalenteriseurasta! Oikein hyviä joulunpyhiä, ja pitäkää peukkuja, ettei miehen pakkoloma jatku kovin pitkälle ensi vuoden puolelle, jotta palkallisia lomapäiviä jäisi vielä ensi kesällekin. Muuten Kuopiorockiin osallistujista jää puuttumaan yksi Sylvian joululaulun takia vuosi toisensa jälkeen kyynelehtivä lapinlahtelainen ja yksi kansasilainen, jonka lapsuuden lempibändi oli pääesiintyjä The Offspring. (Kiitos eräälle lukijalle/FB-ystävälle vinkistä, you know who you are. Toivottavasti nähdään Vänärillä!)

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 23. luukku

Luulin, ettei mulla oikein ollut tänään mitään suurempia urakoita jäljellä, mutta olin vähän väärässä. Ei se tietysti auttanut asiaa, että valvottiin viime yönä melkein neljään. Käytiin "naapurissa" viettämässä iltaa, ja se vähän venähti Cards Against Humanityn parissa.

Ja kotona piti tietysti vielä katsoa uusin Outlander. Järki hoi.

Tänään piti vielä tehdä tortut, valmistella punajuurilaatikko huomista lounasta varten, pestä vähän pyykkiä, ja joku sai kuningataridean tehdä kaiken lisäksi juustokakunkin. Siis elämän ensimmäisen sellaisen. Mikäs siinä.

Scotty kävi pelaamassa lasten kanssa frisbeegolfia, koska keli oli mitä mainioin, ja minä urakoin keittiössä (eli sotkin sitä). Leipomusten jälkeen oli aika paketoida vähän (!?) lahjoja ja katsoa jouluelokuvia, kuten Gremlins ja Die Hard.

Lapset menivät tänäkin vuonna isovanhempien luo viettämään Grandkids' Eveä, eli ovat siellä yötä serkkujensa kanssa. Me kävimme Scottyn kanssa syömässä tulisen kanasämpylän kuten viimekin vuonna, mutta tällä kertaa emme menneet sen jälkeen elokuviin, vaan tuohon meidän paikalliseen katsomaan Seahawks-Chiefs-pelin (NFL). Ilta tihkui romantiikkaa.


Huonostihan siinä pelissä kävi, mutta piisaapahan kauden viimeiselle runkosarjan ottelulle ainakin jännitystä. Olemme menossa paikan päälle huutamaan, jos joku ehti huolestua.

Nyt täytyy rientää paketoimaan tuon miekkosen lahjat (meillähän oli tänä vuonna sopimus, ettei käytetä X-summaa enemmän rahaa toistemme lahjoihin HAHAHAHAHAHAHAHAHAHA) ja sen jälkeen käydä pikasaunassa. Aamulla pitää nimittäin nousta ajoissa keittämään riisipuuro mummolasta kotiutujille.

Tämä joulu on aiheuttanut ihmeellisiä väreitä selkäpiissä, enkä malta odottaa pyhistä nauttimista perheen kanssa. Ehkä nuo lapset ovat sellaisessa iässä, että oman lapsuuden joulutunnelma pursuu muistin lokeroista läpi. Tuo hersyvä onni ja jännitys on erittäin tarttuvaa sorttia.

Näitä jouluja toivottavasti muistellaan vielä vuosikymmenten päästäkin.

Joulun taikaa, itse kullekin säädylle.