keskiviikko 20. syyskuuta 2017

No minäkin kuin muutkin

Miten voi ihmisen elämä muuttua jotenkin kiireisemmäksi, kun työt loppuvat? Uusien koulurutiinien opettelu on vienyt meistä kaikista mehut, ja vaikka viemisten ja hakemisten väliin jää monta, monta tuntia teoriassa tehokasta aikaa, kotona edelleen olevalla pienellä miehellä on ollut aivan kamala halipula. Kaksivuotias (!) takiainen roikkuu kaulassa, eikä suostu nukahtamaan päikkäreille muuten kuin nuijan avulla syliin sammumalla. Olen kuitenkin ottanut sylittelyn siltä kannalta, että sitä vartenhan minä kotona lopulta olen. Villakoirat kyllä malttavat odottaa imurointia seuraavaankin päivään.

Kaveri meni ja täytti kaksi vuotta.

Luvattoman pitkän blogiloman päätteeksi ajattelin tarttua härkää sarvista eli Viherjuuria-blogissa esitettyyn hauskaan ja suosittuun haasteeseen oman elämän aakkosista. Jospa löytäisin taas tälle harrastukselle aikaa, vaikka sitten pieni, kuorsaava ihminen puolittain sylissä (kuten nytkin)...

Elämäni aakkoset

Akrofobia eli korkeanpaikankammo. Pienempänä kiipeilin verrattain pelotta vaikka missä, mutta vuosien saatossa orastavasta pelosta muodostui kammo, joka on välillä rajoittanut menemisiä ja tekemisiä. Olen kuitenkin pakottanut itseni joskus aika hurjiinkin paikkoihin, vaikka pelko on tuntunut persiissä ihan kirjaimellisesti.

Seven Falls, Colorado Springs, CO. Hyi!

Bible Belt, raamattuvyöhyke. Asun alueella, jossa uskonto vaikuttaa usein osavaltion lakeihin, vaikka periaatteessa uskonnon ja valtion ero on määrätty perustuslaissa. Moniin paikallisiin verrattuna olen yltiöliberaali ja jumalaton ituhippi, vaikken koe olevani missään mielessä ääriaineistoa. En kuitenkaan enemmistön (?) tavoin kannata mm. avointa aseenkantoa, abortin edelleen vaikeuttamista/kokonaan kieltämistä tai Trumpia, joten pidän usein suuni kiinni poliittisissa keskusteluissa, jotka menevät helposti kiihkoiluksi ja ns. vastapuolen väheksymiseksi. Umpikuja.

Craft beer. Pienpanimo-oluet ovat iso osa meidän perheen elämää, sillä mies "keräilee" niitä ja ostaa joka viikonloppu six-packin uusia, ennestään tuntemattomia oluita. Kellarissa roikkuu lähemmäs 30 growleria eri panimoilta, ja viime lauantai meni pienpanimofestivaaleilla naukkaillen soureja, pale aleja, stouteja... Kauas on tultu niistä ajoista, kun en pystynyt juomaan edes Bud Lightia liian voimakkaan maun vuoksi. Hahahaha!

Dennis on ollut sukunimeni viimeiset kahdeksan vuotta ja on nyt luontainen osa identiteettiäni. Se on helppo ääntää, savolaisellekin, mutta on pakko sanoa, että olen tyytyväinen, etten tälle mantereelle muuton jälkeen ole saanut enää postia nimellä Tenni Anni puhelimessa nimen tavaamisen jälkeen.

Emporia, se syy, miksi sukunimeni on Dennis. Vaihto-opiskelukaupunkini, jossa tapasin tuon elämäni pörröpään, ja jonne palaan aina uudelleen ja uudelleen. Viimeksi kävimme siellä tämän kuun alussa ja uusimme vitsinä häävalamme ennen The Dan Bandin keikkaa. Pukeuduimme aivan äärettömän hienosti aiemmin päivällä kierrätyskeskuksesta ostettuihin asuihin, ja ainakin osittain sen vuoksi päädyimme paikallislehden etusivulle.

Loretta ja Chuck. Nuo viikset...

Finland, Suomi. Ah, niin rakas sydämeni kotimaa, vaikka aika on saattanut kullata muistot. Oli miten oli, on ollut vaikea pysyä pöksyissä sen jälkeen, kun varasin koko perheelle lennot tammikuun lopulle satavuotiaaseen maahan.

Game of Thrones. Jokos se kahdeksas kausi voisi alkaa?

Hockey, eli lätkä, sekä muutkin pallolajit. Ja yleisurheilu. Formulat. Amerikkalainen jalkapallo. Baseball. Mikä tahansa, paitsi NASCAR ja kansantanssit. Teiniaikojen pahin fanaattisuus on tainnut hieman laantua, mutta melkoinen penkkiurheilija olen edelleen.

Aivopesu on hyvä aloittaa nuorena.

Ikävä. Aina on ikävä jotain ja jonnekin. Kaukosuhdeaikoina ikävöin tietysti Scottya ja Kansas Cityä, ja nyt on ikävä perhettä ja ystäviä Suomessa. Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta. Pöh.

Jahkailu. Vaikka olen luonteeltani mukavuudenhaluinen ja laiska, minulla on levottomat jalat ja spontaani mieli. Se johtaa joskus vaikka minkälaisiin päähänpistoihin, joista jotkut tulee toteutettua, kun taas iso osa jää kummittelemaan mieleen. Vaikkapa nyt se satavuotias talo lähikaupungissa, joka on edelleen myynnissä krääääääääh.

Kansas City. Kotini viimeiset seitsemän vuotta.

Lapinlahti. Kotini ensimmäiset 20 vuotta. Kappale kauneinta Suomea.

Mökki. Kappale kauneinta Kansasia. Meidän Suomi-simulaattori.


New York, New York. Ensikosketus Yhdysvaltoihin vaihtoon tullessa, minkä jälkeen kaikki, erityisesti Emporia tuntui pieneltä, muttei missään nimessä mitättömältä. Edellisestä käynnistä on jo melkein 11 vuotta, mutta seuraavaan NYC-matkaan ei ole onneksi enää kuin kaksi päivää.

Outlander. Ai hemmetti, mikä koukku. Sarja- ja kirjasellainen.

Perhe. Tämä nyt varmaan on aika itsestäänselvä.

Kindergartenilainen.

QR-koodit, nuo entisen työn edelleen silmissä kummittelevat p*rkeleet. Jos en enää ikinä skannaa yhtään QR-koodia, en itke.

Road tripit, Amerikan parasta antia. Ollaan huristeltu isoja ja pienempiäkin teitä pitkin Meksikonlahdelle, Kalliovuorille, Atlantin rannalle, Niagaran putouksille, Torontoon, Gracelandiin, Nashvilleen, Minneapolisiin... Näkemistä on vielä aivan loputtomasti! Seuraava pitkä automatka siintää jo unelmissa.

Scotty. Sauna. Salmiakki. Niistä on Annin onni tehty.


Tabletti. Korvaamaton apu, kun haluaa itselleen hiljaisen hetken. Vihoviimeinen kapistus, kun se pitää vääntää viimeisillä näppivoimillaan täysillä kiinni pitävän kirkuvan lapsen kynsistä pois.

Uhmaikä. Tänään oli taas semmoinen kauppareissu, että koko Targetin henkilökunnalle ja asiakkaille tuli selväksi, mikä meidän naperon nimi on. Toivottavasti eivät luulleet, että "EEEEEI!!!" tai "Nyt oikeesti!" on nimeen kuuluva suffiksi...

Vaasassa asuin ja opiskelin elämästäni kolme vuotta, ja sieltä maailmalle ponkaisin. Voisin muuten kuvitella asuvani siellä joskus uudelleen, mutta se toinen kotimainen... Se on päässyt vähän unåhtumaan.

Wife, vaimo. Vaikka avioliitto ei meitä yhteen sido yhtään sen enempää kuin muut asiat, niin valehtelisin jos väittäisin öisin herääväni murehtimaan maailmaa, ettei minusta ole mukava olla Scottyn vaimo. Aww.

Xenofobia, muukalaispelko konkretisoitui täällä ennen niin hiljaisessa lähiössä viime helmikuussa pahimmalla mahdollisella tavalla. Mekin olimme perheinemme paikalla, kun intialainen maahanmuuttaja ammuttiin kuoliaaksi perheravintolan terassilla vain sen takia, ettei hän ollut "oikean" värinen, uskonut oletettavasti "oikeaan" jumalaan tai ollut tästä maasta kotoisin. Itsekin maahanmuuttajana tapaus pisti ajattelemaan omaa etuoikeutettua, pelkän pärstäkertoimen tuomaa asemaa ja samalla suremaan sitä, miten kamala paikka tämä maa voi olla jollekin toiselle ihmiselle, joka on muuttanut tänne paremman elämän toivossa ja auttanut yhteiskuntaa omalla panoksellaan, mutta saattaa joutua aivan yllättäen viharikoksen kohteeksi.

Yökyöpeli olen ollut aina, ja aikaiset aamuherätykset ovat tuskaa. Varsinkin turhat sellaiset, esimerkiksi nyt vaikka puoli kuudelta, ihan vain koska eräs kaksivuotias haluaa tulla katsomaan kissaa meidän huoneeseen. "Kissa, shhhh, kissa! No aa-aa, kissa!"

Zoo, eläintarha. Nuo meidän kaksi koiraa ja kaksi kissaa ovat joskus aivan tajuttoman rasittavia, esimerkiksi nyt vaikka puoli kuudelta aamulla, kun lapsi säikäyttää sikiunessa olevan kissan, joka päättää juosta pääni yli karkuun ja raapaista silmäluomea, mutta enpä silti vaihtaisi noita mihinkään. Melkoisia mussukoita.

Parhaat kaverukset.

Ålathe eli Olathe, Kansas Cityn lähiö, jossa asustamme ja jossa vähän aikaa sitten näin auton, jonka peräpuskurissa oli Ruotsin lippu ja SWEDEN-rekisterikilpi. Hyvä ja kaikesta huolimatta turvallinen paikka kasvaa lapsille. Puolen tunnin päässä downtownista.

Äiti. Titteli, jota kannan kunnialla, vaikka joskus en koekaan olevani sen arvoinen.

Örinä, vaikkakin melko hillitty sellainen, kuvaa musiikkimakuani 80-luvun rockin rinnalla ihan parhaiten.

perjantai 4. elokuuta 2017

Tuuliviiri rauhaton

Heinäkuu meni jotenkin sumussa. Haaveillen milloin erakoitumisesta ja talon rakentamisesta keskelle ei mitään, milloin yli satavuotiaan puutalon ostamisesta läheisen kaupungin eläväisestä keskustasta, milloin tämän nykyisen asumuksen remontoimisesta. Olen kriiseillyt paikalleen jämähtämisestä, kokenut tämän lähiöelämän jotenkin välimallin olemiseksi ja elämiseksi. Rauhallista on, mutta ei tarpeeksi rauhallista. Kävellen pääsee kauppaan, mutta ei kaupoille. Kaikki on periaatteessa hyvin, todella hyvin, mutta silti... Tätäkö tämä nyt sitten on, aina ja ikuisesti? Tiedättehän?

Ehkä minulla on kolmenkympin kriisi.

Juhlistettiin heinäkuun 9. päivä 8-vuotista avioliittoa Moscow Mule -drinkeillä.
Ilman mitään kriisejä.

Vaikka on tehnyt mieli tehdä vaikka mitä radikaalia, en ole ostanut urheiluautoa, lävistänyt napaani, tatuoinut otsaani, en edes värjännyt hiuksia. Olen iloinnut elämästä, perheestä, ystävistä. Kuten jo sanoin, kaikki on periaatteessa hyvin, todella hyvin.

On kuitenkin ollut vähän pelottavaa tajuta, kuinka syvällä juuret alkavat tässä maaperässä olla. Eikä pelkästään oma juurakko, vaan jälkikasvunkin. Isompi lapsi on jo sen ikäinen, että on ihan oikeasti oma persoonansa, eikä vain meidän vanhempien jatke. Rakentaa omia elämänmittaisia muistoja - aloittaa kohta varsinaisen koulutaipaleenkin! Vaikka itse tekisi mieli repäistä ja myllätä elämä mullinmallin, se ei ehkä olisi ihan reilua noille naperoille. Ei varsinkaan pelkästään sen takia, että äitiä vähän kyllästyttää.

Mökillä ei ahdista!

Mutta sitten toisaalta. Jos isompia muutoksia haluaa, niin nyt olisi ehkä nimenomaan siihen paras aika, kun lapset ovat verrattain pieniä, eivätkä vielä teini-ikäisiä jurrikoita, joilla on vankka ja todennäköisesti erittäin rasittava kaveripiiri. Harmi vain, etten ole vieläkään voittanut lotossa, ja se unelmien puutalo on liian kallis. Niin, ja työprojektikin lopetettiin maanantaina ihan puun takaa.

Keskenkasvuiset päikkäreillä.

Sekin vielä. On ollut jotenkin helpompaa olla pohtimatta sitä, mitä minusta sitten isona tulee, kun on ollut edes jonkinlaista työtä, josta on saanut maksaa verot. Olin taaperrellut tyytyväisesti vihellellen suht' kuopatonta ja mutkatonta polkua, mutta nyt tulin yhtäkkiä tienhaaraan. Ajatus "pelkästä" kotiäiteydestä tuntuu hassulta, varsinkin nyt, kun toinen lapsi on lähdössä kokopäiväisesti kouluun, ja toinenkin täyttää kohta kaksi. Jos olen pystynyt tekemään töitä tähänkin asti, niin hemmetti soikoon miksen pystyisi nyt päivien rauhoittuessa. Olen ollut asennoitunut olemaan kotona siihen asti, kunnes pieni mieskin lähtee kouluun, mutta jos en löydä etänä tehtäviä töitä, niin... Niin.

Kindergartenilainen ensimmäisessä konsertissaan (Journey!) pari viikkoa sitten.

Ukkonen valitettavasti keskeytti ja lopulta peruutti koko keikan kolmen kappaleen jälkeen.
Neidin lempilaulu, Don't Stop Believin', jäi kuulematta.

Noh. Odotellaan pari viikkoa, ja enköhän ole taas sitä mieltä, että tämä talo ja tämä naapurusto ja tämä lähiö on meille just hyvä. Taidan olla semmoinen tuuliviiri rauhaton. Kyllä se tuuli taas kääntyy. Niin aina.

Töiden vähentyessä ja lopulta tyrehtyessä kokonaan on sentään ollut aikaa askarrella...

...lahjoja ystävien vauvoille.

Toissapäivänä saatiin konkreettinen muistutus siitä, että pitäisi elää hetkessä, eikä unelmoida aina vain, no, jostain muusta. Meidän karvaisimmalta perheenjäseneltä löytyi rakosta kasvain sekä selkärangasta melko paha reuma. Ei ollutkaan kyse virtsatientulehduksesta. Märehdin koko keskiviikon, mutta eilen otin itseäni niskasta kiinni. Jos potilasta itseään ei diagnoosi haittaa, en anna sen haitata minuakaan. En vielä. Usvalla ei näyttäisi olevan kipuja, sen pörröinen peppu pyörii entiseen malliin. Nyt vain huolehditaan, että elämänlaatu pysyy hyvänä, toivottavasti vielä piiiiiitkään, rapsutellaan ja leikitään ehkä entistä enemmän, ei lasketa herkkuja.

Elämä risaiseksi - Usva kävi eilen panimolla!
Temmelsi lasten ja muiden koirakavereiden kanssa epätavallisen viileässä kesäillassa.
Tyhmistä diagnooseista välittämättä.


Semmoinen heinäkuu.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Suorituspaineita

Havahduin hiljattain siihen, kuinka arjesta on tullut jollain tavalla suorittamista. Sietämistä. Viikonlopun odottamista, jolloin en ole koko päivää yksin mökkihöperöityneiden lasten ympäröimänä yrittämässä keskittyä töihin. Tai kotitöihin. Moni tunnistanee tunteen.

On ollut hieman vaikeaa, tunteikastakin, sisäistää ja myöntää todeksi se raaka viisaus, että tämä rasittava arkeni on jälkikasvuni lapsuus. Ja he saavat vain yhden.

Keskenkasvuiset syöttämässä muita keskenkasvuisia.

En todellakaan halua, että heidän lapsuusmuistonsa koostuvat mahdollisimman hiljaa olemisesta, "koska äiti tekee nyt töitä" tai siitä, kun se töitä tekevä tai tekemätön äiti ärähtelee vähän väliä milloin mistäkin, koska on venyttänyt olemattomat hermonsa liian kireälle. Ihan ite.

En todellakaan voi syyttää (täysin) töitä arjen haastavuudesta. Peruslaiskalle ja mukavuudenhaluiselle luonteelle on ihan tarpeeksi hankalaa tanssia muiden (lasten) mielivaltaisen pillin mukaan joka ikinen päivä ilman ulkoisia suorituspaineitakin. Voi kuinka ärsyttävää onkaan, kun ei saa tehtyä yhtään mitään askaretta kerralla loppuun. Sillä sekunnilla, kun upotan kädet vaikkapa nyt leipätaikinaan, joku muu on upottanut nakkisormensa itse leipomaansa rieskaan. Ja ei kun pesulle.

Tämä on sen verran vauhdikas kaksikko, että löytävät itsensä milloin mistäkin kiipelistä.

Kaiken keskeneräisyyden ja kaaoksen keskellä on ollut hämmentävää huomata, kuinka hieno tyyppi tuosta isommasta lapsesta on kasvanut. Ihan totta. Eihän se kovin mieltäylentävää varsinaisesti ole, kun tuore viisivuotias lapsi käyttäytyy joissain tilanteissa kypsemmin tai kärsivällisemmin, kuin hampaiden välistä uhkauksia pihisevä äiti, mutta ylpeä hänestä on silti pakko olla. Silloinkin.


Ehkä me ollaan sittenkin tehty jotain oikein. Tai ehkä luonnolla on ollut tässä enemmän näppinsä pelissä kuin kasvatuksella (nature vs. nurture). Oli miten oli, olen saanut rinnalleni pienen kotiapulaisen, joka jaksaa leikkiä apinan pikkuveljen kanssa silloinkin, kun äidin kapasiteetti on jo totaalisen loppu. Halaa, pelleilee, kutittelee, harhauttaa. Helpottaa niin kovasti tätä arkea.

Toivon kuitenkin, ettei hän vain koskaan kokisi, että siroilla harteilla on liian iso taakka, velvollisuus äidin jaksamisesta. Kyllähän minä sen hänen puolestaan kannan, ja enemmänkin. Kuten kuuluukin.


Ei minua haittaa, jos lapset muistavat minun menettäneen usein hermoni. Kunhan eivät muista pelkästään sitä. Kunhan vain eivät ajattele, ettei heitä olisi rakastettu aivan täydestä sydämestä, sillä se ei ihan oikeasti voisi olla kauempana totuudesta.

Raivolla ja rakkaudella tätäkin synttärikakkua leivottiin.

Pitää kuitenkin muistaa olla itselleen armollinenkin. Onneksi niinä hetkinä, kun ei sitä muista tehdä ja on sellainen olo, että olen ihan oikeasti #paskamutsi, joka on epäonnistunut noin suurinpiirtein kaikessa, mies keksii kiittää. Silloin tajuan taas, että kyllä minä riitän, äitinä ja puolisona. Että olen lopulta itse itseni kovin kriitikko. Vanhemmuus ei taida lopulta kuitenkaan olla suorittamista, vaikka se siltä joskus tuntuukin.

Halauksista ja suu sepposen selällään moiskautetuista pusuista päätellen lapset eivät vihaa minua, ja eiköhän sillä saa jo suoritusmerkinnän (S) kuvitteelliseen äitiystodistukseen. Pitää vain muistaa harrastaa, huom., ei suorittaa, niitä lukujärjestyksen ulkopuolisiakin tehtäviä, eikä tyytyä minimivaatimukseen, eli lasten hengissä ja (semi)järjissään pitämiseen päivästä toiseen. Mukavat yhteiset hetket, ne muistot, auttanevat pitämään rauhan maassa ja välit kunnossa pidemmälläkin tähtäimellä. Lapset ovat minun panokseni takia tai siitä huolimatta onnellisia, ihan silminnähden.



Teiniaikoja odotellessa.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Karavaanari, karavaanari on kaikkien kaveri (Kansas - Oklahoma - Teksas - Louisiana - Arkansas - Missouri - Kansas)

Kun vanhempani ostivat lentoliput huhtikuulle, rupesimme suunnittelemaan pientä road tripiä. Chicagossa, St. Louisissa ja Coloradossa olimme heidän kanssaan jo autolla käyneetkin, joten oli aika vaihtaa ilmansuuntaa ja painella etelän lämpöön. Pyörittelimme eri vaihtoehtoja, ja lopulta pääkohteeksi valikoitui Houston tai oikeastaan NASA:n avaruuskeskus. Meitä nörttejä ei tarvinnut paljoa houkutella -- varsinkaan kun tiesi, kuinka kateellisia avaruuspöhköt velipojat olisivat. Lälläslälläs.

Lopullinen matkasuunnitelma muotoutui meille oi niin ominaiseen tyyliin vasta aivan kalkkiviivoilla hotelleja varatessa ja eli vielä tien päälläkin. Tervetuloa mukaan huhtikuiselle reissullemme!




Pakkasimme auton sunnuntaiaamuna 23.4. niin täyteen kuin mahdollista. Lainassa ollut suksiboksi oli lähtövalmiudessa myös, mutta koska tavara-Tetriksen peluu oli niin onnistunutta, sitä ei tarvittu. Pääsimme matkaan kymmenen maissa, jopa melkein naapurustosta ulos, ennen kuin piti kääntyä takaisin ja varmistaa, että autotallin ovi oli mennyt kiinni. Oli se.

Ensimmäinen pysähdys oli Targetissa entisessä opiskelijakaupungissamme Emporiassa, jonne meiltä ajelee puolisentoista tuntia. Kävimme moikkaamassa ystäväpariskuntaa, joka kävi Suomessa häämatkalla (josta puolet he viettivät vanhempieni kanssa mökkeillen ja reissaillen). Nuuskuttelimme pientä perheenlisäystä ja söimme herkullisen grillilounaan, ennen kuin matka jatkui kohti Oklahomaa.

Parkkeerasimme auton samaan paikkaan kuin viimeksikin ja kävimme kauhistelemassa ihmisten pahuutta Oklahoma Cityn pommi-iskun muistomerkillä. Kotimainen terroristi, Timothy McVeigh, räjäytti autopommin 19.4.1995 klo 9:02 valtionviraston edessä tappaen 168 ihmistä, joista 19 oli lapsia. 

9:01, eli hetki ennen tragediaa. Heijastavan altaan toisella puolella on toinen portti, jossa lukee 9:03. Aika, jolloin toipuminen alkoi.

Hiljentymisen jälkeen siirryimme Oklahoma Cityn punatiilen peittämälle Bricktown-alueelle, josta Scotty oli bongannut pienpanimoravintolan. Ruokaa ja hyvää olutta. Kelpasi.

Seuraavan aamun aamupala. Ei kun siis matkamuisto kotiinviemisiksi.

Illallisen jälkeen matka jatkui kohti Dallasia, jonka eteläpuolella yövyimme ensimmäisen yön. Dallasista emme tällä kertaa nähneet mitään muuta kuin öisen pilvenpiirtäjäviidakon valtatiellä ohi huristellessa. Hotellilla olimme vasta yhdentoista maissa illalla, ja pehmeä peti houkutteli siinä vaiheessa jo melkoisesti.

Kävimme syömässä hotellilla aamupalan ja pakkauduimme taas autoon. Dallasista Houstoniin ajaa nelisen tuntia, joten suurempia pysähdyksiä ei sille välille tarvinnut suunnitella. Suunnitella olisi saanutkin, sillä matka taittui enimmäkseen teksasilaisen ranchien värittämän maaseudun läpi.

Itse Houstonin, USA:n neljänneksi suurimman kaupungin, näimme samalla tavalla kuin Dallasinkin -- ohikulkutieltä töllistellen. Meillä oli kiire Houstonin eteläpuolella sijaitsevaan ja viideltä kiinni menevään avaruuskeskukseen, sillä halusimme viettää siellä mahdollisimman paljon aikaa. Kahden maissa saimme auton parkkiin ja näimme lentokoneen selässä kököttävän Independence-sukkulan, joka on 1:1 kopio avaruudessa reissailleista aluksista.


Sisäänpääsy maksoi $29.95 ($24.95 4-11-vuotiailta lapsilta), ja lipun hintaan sisältyi avaruuskeskuksen monelta osin interaktiiviset näyttelyt sekä kiertoajelu edelleen toiminnassa olevalla NASA:n kampuksella. Koska meillä oli vain muutama tunti aikaa, emme ehtineet käydä molemmilla kierroksilla. Punainen kiertoajelu olisi vienyt meidät tutustumaan astronauttien koulutuskeskukseen, mutta valitsimme sinisen kierroksen, jolla pääsimme ihmettelemään historiallista, nykyisin museoitua komennuskeskusta, josta Apollo-kuulennot on kontrolloitu. Kyllä, sitä samaa, jonka kopio näkyy esim. Apollo 13 -elokuvassa. "Houston, we have a problem." Komentokeskus oli todella vaikuttava paikka jo itsessään, mutta asiansa osaava opas teki kokemuksesta vielä upeamman.

Katsomo on edelleen alkuperäisessä kuosissa. Mm. kuningatar Elisabeth on istunut eturivissä seuraamassa avaruuslennon komennusta.

Liikuimme avonaisella sukkulabussilla lämpimässä säässä ympäri suurta kampusta. Oli jotenkin absurdia istua kyydissä haavi auki, kun muut tiellä liikkujat olivat NASA:lla töissä ja heille se kaikki oli arkipäivää.

Hempeälle isä-poika-hetkellekin jäi aikaa.

Molempiin kierrosvaihtoehtoihin sisältyy myös pysähdys Saturn V -rakettipuistossa. Ulkona on vanhoja raketteja, jotka ovat jo vaikuttavia itsessään. Mutta se leuat loksauttava juttu... Se on siellä metallisessa hangaarissa, jonka meinasimme skipata kokonaan väsyneiden lasten vuoksi. Kannattaa siis kurkata sisälle.


Saturn V -raketin kokoa on vaikea käsittää. Vaikka se ei enää käytössä olekaan, se on silti edelleen suurin koskaan toiminnalliseen kuntoon saaduista raketeista. 13 Saturn V -rakettia laukaistiin Floridan Kennedy Space Centeristä vuosien 1967-1973 välillä, ja sen kyydissä yhteensä 24 astronauttia matkasi Kuuta kohti.

Pituutta kolmivaiheisella raketilla oli/on 110,6 m. Halkaisija on 10,1 m, ja painoa kokonaisuudella on 2 970 000 kiloa.

Siinä on ihminen välissä mittatikkuna.

Noin puolitoista tuntia kestäneen kierroksen jälkeen palasimme takaisin avaruuskeskukseen ja tutkimme näyttelyitä. Lapset riemastuivat, kun pääsivät itse tekemään tieteellisiä kokeita ja leikkimään varjoilla ja geometrisillä kappaleilla.


Avaruusseikkailun jälkeen ajelimme vielä reilun puoli tuntia kaakkoon Meksikonlahden rannalle Galvestonin saarelle. Majoituimme rantabulevardin varrella sijaitsevaan huoneistohotelliin, jonka parvekkeelta oli merinäköala. Ei huono.


Näkymä ulko-ovelta.

Kävimme syömässä viereisessä meksikolaisessa ravintolassa ja nautimme merituulesta, ennen kuin palasimme hotellille ja poksautimme kuohuviinipullon siinä merinäköalallisella parvekkeella.

Näkymä ravintolan terassilta.

Tiistaina ei tarvinnut ahtautua autoon ollenkaan, vaan vietimme rennon rantapäivän. Vaikka keli ei ollut erityisen kuuma, ja mereltä tuuli kovaa, rannalla tarkeni hyvin, sillä Meksikonlahden vesi oli huhtikuussakin lämmintä. Lapset juoksivat ja uivat, uivat ja juoksivat. Pienempi kaveri oli parin tunnin rypemisen jälkeen valmista kauraa päikkäreille, joten kävelimme sen 100 metriä takaisin hotellille.

Merenneito rantautuu.

Kävelimme illalla anopin suosittelemaan ravintolaan, Gaido'siin. Söimme mahat täyteen mereneläviä ja ihmettelimme yli satavuotiaan ravintolan tunnelmaa. Meidän neitikin tilasi katkarapuja, vaikkei edes tiennyt, miltä ne näyttävät. Yllättyi saadessaan lautasen eteensä, mutta meidän normaalisti niin nirso typypä vetäisi koko annoksen menemään. Vyöryimme auringon jo laskettua takaisin hotellille. Matkaa edestakaiselle reissulle tuli reilut viisi kilometriä, mutta mikäs siinä oli käppäillessä, rantabulevardia pitkin. 

Seuraavana aamuna piti lähteä, mutta "onneksi" sääkin oli huono, joten rantapummeilusta eläkkeelle jääminen ei harmittanut niin kovasti. Ajelimme sateessa Teksasin läpi kohti Louisianaa. Meidän pieni Disney-fani oli saanut päähänpinttymän gumbon maistamisesta New Orleansiin sijoittuvan Prinsessa ja sammakko -elokuvasta, joten halusimme haaveen toteuttaa, "nurkilla" kun kerran oltiin.

Seurasimme säätiedotuksia silmä kovana, sillä lähes koko maata halkoi melkoinen ukkosrintama, joka synnytti paikoitellen tornadoja ja valtavia rakeita. Pidimme tarkoituksella pitkän lounastauon Nacogdochesissa, jotta emme sattuisi pahimman myräkän tielle, mutta juuri ennen Louisianan rajaa tumma pilvi vyöryi päälle ja meidän piti ajaa auto huoltoaseman katoksen alle.

Vajaan viiden tunnin ajomatka venähti, ja olimme kohteessa eli Shreveportissa vasta myöhään iltapäivällä. Meille ei siis jäänyt aikaa kierrellä itse kaupunkia, mutta lopulta se ei tuntunut menetykseltä ollenkaan, sillä Scottyn meille metsästämä gumbo-ravintola, joka ensin näytti sijaitsevan keskellä hylättyä teollisuusaluetta, olikin ollut samalla paikalla jo vuodesta 1936. Silloin alue oli kuulemma ollut Shreveportin keskustaa, mutta vuosien saatossa downtown oli liikkunut lähemmäksi jokea, vieden liikkeet ja pankit mukanaan. Herby-K's oli kuitenkin pysynyt paikoillaan.

Gumbo toi hymyn huulille.

Ravintola oli ns. reikä seinässä, vessoihinkin piti mennä ulkokautta, mutta se tunnelma, se ruoka! Aah! Tilasimme kahta erilaista gumboa (makkara- ja katkarapupataa) sekä etouffeeta. Vaikka kenelläkään meistä ei ollut nälkä ison teksasilaisen lounaan jälkeen, melkein nuolimme kulhot puhtaaksi.

Barbiekin sai oman hatun (äiti askarteli).

Matkaa oli vielä jatkettava muutaman tunnin verran, sillä olin varannut meille hotellin Little Rockista, Arkansasista. Saavuimme hotellille yhdeksän kieppeillä illalla väsyneinä, mutta onnellisina. Gumbo-koukkauksesta Shreveportiin puhuttaisiin varmasti vielä pitkään.

Torstaina oli palattava kotiin ja samalla tavallaan arkeenkin, mutta otimme kuitenkin ilon irti viimeisestä reilun kuuden tunnin ajoetapista. Little Rockiin emme ehtineet tutustua autokierrosta enempää, mutta kaupunki teki vaikutuksen jokirannallaan ja arkkitehtuurillaan, joten palaamme sinne vielä varmasti joskus.

Arkansas, jossa en ollut ennen käynyt, oli henkeäsalpaavan kaunis. Kumpuileva metsä- ja jokimaisema aiheutti ihailevia huokauksia etu- ja takapenkillä. En tietenkään muistanut ottaa yhtään kuvaa, mutta uskonette sanaani.

Pysähdyimme lounaalle yliopistokaupunki Fayettevilleen ja löysimme itsemme todella yllättäen panimoravintolasta. Ennen Kansasiin paluuta tie vei meidät hetkeksi naapurosavaltioon Missouriin, jossa ajelimme Joplinin läpi. Jättitornadon jättämät jäljet näkyivät edelleen, kuusi vuotta myöhemminkin.

Semmoinen retki.

Reissu oli mahtava, mutta kotiin on aina mukava palata. (Jotta voi alkaa suunnitella seuraavaa reissua.) Olisi ollut kiva, jos meillä olisi ollut enemmän aikaa tutkia vaikkapa Shreveportia ja Little Rockia, mutta toisaalta ei myöskään haluttu viettää koko mummon ja ukin kaksiviikkoista lomaa tien päällä tai hotelleissa. Ehdimme kuitenkin nähdä aivan hurjasti uusia juttuja viidessä päivässä, ja aika tuli maksimoitua melko hyvin, vaikka iso osa noista päivistä tulikin istuttua autossa.

On edelleen jotenkin hämmentävää, että voin hypätä omaan autoon ja ajaa Gracelandiin, Torontoon, Kalliovuorille, Meksikolahden rannalle. Ja niin edelleen. Periaatteessa ihan tuosta vain, kunhan vain bensarahaa ja aikaa löytyy. Mistähän sitä itsensä ja Kiansa seuraavaksi löytääkään?

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Amerikkalainen unelma vai painajainen?

En oikein muista, mistä se sai alkunsa. Lienen ollut kuusivuotias, tai niillä kieppeillä, kun minusta tuli kova Elvis-fani. Kuuntelin yhtä (tai kahta) ja samaa CD:tä ja vinyyliä jatkuvalla syötöllä. Valehtelin pikkuveljelle, että Surrender kertoo traktoreista, ja huijasin täten hänetkin kuuntelemaan Elvistä, vaikka veikka olisi mieluummin kuunnellut Rölliä. 

Telkkarista VHS:lle nauhoitettu Elviksen vuoden 1968 comeback-konsertti tuli katsottua monta, monta kertaa. Muistan ajatelleeni, että olisin halunnut syntyä aiemmin, jotta minulla olisi ollut mahdollisuus olla paikan päällä nappaamassa Elviksen yleisöön ojentama hikirätti kiinni. If I Can Dream oli lempikohtani. On edelleen.

Aikojen saatossa Elvis vaihtui Abban ja Take Thatin kautta vähän uudempaan ja heavympään rockiin ja metalliin, ja sillä tiellä ollaan edelleen. Elvis jätti kuitenkin pysyvän jälkensä, ja pukeuduinpa penkkareissa varhaislapsuuteni idoliksi.

Elvis has left the building.

Elviksen ääni aiheuttaa edelleenkin kylmiä väreitä. Hänen valitettavan lyhyt, mutta niin kovin erikoinen elämänsä kiehtoo ja kiinnostaa. Siispä kun kaksi ja puoli vuotta sitten saimme Scottyn vanhemmilta Memphis-viikonlopun lastenhoidolla höystettynä joululahjaksi, meinasin revetä liitoksistani. Pääsisin vihdoinkin Gracelandiin, Elviksen kotiin!

Seuraavana päivänä sain tietää odottavani pikkukakkosta. Reissu saisi odottaa.

Viime viikonloppuna se hetki sitten viimein koitti, kun pienempikin nassikka oli tarpeeksi iso jätettäväksi kahdeksi yöksi hyvään hoitoon. Vaikka olemmekin perheen kesken matkustelleet jonkin verran, kahdestaan reissuaminen on ollut meille melkoinen harvinaisuus. Emme ole käyneet (vielä?) häämatkallakaan. Takapenkki oli erikoisen hiljainen.


Ajelimme kumpuilevan Missourin maaseudun läpi Springfieldiin, jossa pysähdyimme lounaalle. Meille vinkattiin uudesta panimosta, eikä meitä tarvinnut kahdesti käskeä.


Kylmä olut maistui lämpimällä terassilla oikein mainiolta. Tilasimme sen kaveriksi herkulliset tacot ja poutinen jalapenojuustolla. Olisin voinut jäädä panimolle koko päiväksi, mutta matkaa oli toki jatkettava. Sitä oli vielä viitisen tuntia edessä.


Vähän ennen Arkansasin rajan ylitystä poikkesimme isolta tieltä ja huristelimme ihmettelemään Grand Gulf State Parkia. Soratietä pitkin.

Kyllä kannatti pestä auto edellisenä päivänä!

Grand Gulf -puisto koostuu romahtaneesta luolastosta. Puisto on verrattain pieni ja nopeasti nähty, mutta ehdottomasti pienen kiertoajelun arvoinen. Vesi oli meidän siellä ollessa sen verran korkealla, ettemme päässeet katsomaan vesiputousta näköalatasanteen ollessa veden alla, mutta se ei haitannut.


Pienen reippailun jälkeen kävimme pesemässä auton itsepalvelupesulassa, ennen kuin hiekkapöly muuttui puuroksi. Matka jatkui ja Elvis soi. Saavuimme Tennesseehen ja samalla Memphisiin puoli seitsemän maissa. Kävimme nopeasti hotellilla (Econo Lodge Downtown) suihkussa ja vaihtamassa vaatteet

Vasemmalla näkyy Memphisin korkein rakennus, joka on täysin autio, kuten rikkinäisistä ikkunoista voi päätellä.

Kävelimme jokirantaan, jossa oli perjantaiseen tapaan livemusiikkia. Ostimme kojusta paikallista (hyvää!) olutta ja ihastelimme Mississippijoen taakse laskevaa aurinkoa.

#restingbitchface


Illan pimettyä kävimme nopealla iltapalalla meille suositellussa Kooky Canuck -ravintolassa, joka on, nimestäkin päätellen, kanadalainen. Menu koostui perinteisistä baariruoista ja heille ominaisista jättihampurilaisista. Me söimme tuliset wingsit puoliksi, ennen kuin jatkoimme tepastelua kohti illan pääkohdetta, Beale Streetiä.


Beale Street on Memphisin oma Bourbon Street. Poliisit olivat sulkeneet kadun ja sinne pääsi vain turvatarkastuksen jälkeen, mikä oli nykymaailmanmenon ja omatkin kokemukset huomioon ottaen hyvältä tuntuva juttu. Baareilla oli luukut, joista he myivät olutta ja värikkäitä drinkkejä, ja iloiset ihmiset kävelivät kauniina kesäiltana keskellä katua juomat käsissään.

Vaikka people watching oli oikein kivaa, me emme jaksaneet kovin kauaa siellä rymytä, sillä reilun viiden tunnin yöunet alkoivat painaa. Meno oli aika lihatiskimäistä jo ennen puolta yötä, emmekä olettaneet sen siitä miksikään muuksi muuttuvan. Olimme hotellilla tasan kello 23:59 ja tapasimme hississä ensimmäistä kertaa bbq-ribsejä syövän (kyllä, siellä hississä sisällä) argentiinalaisen ja amerikkalaisen, joka osasi sanoa Suomi.

Seuraavana aamuna Scotty toi minulle sänkyyn aamiaisen, joka koostui tiivisteestä tehdystä appelsiinimehusta, paahtoleivästä, banaanimuffinsista ja kahvista. Menihän se, kun kerran "ilmaiseksi" sai.

Eipä vatsaan kovin paljon ruokaa olisi mahtunutkaan, sillä siellä lepatteli melkosesti perhosia. Pakkasimme nopeasti tavarat kasaan, sillä olisimme seuraavan yön toisessa hotellissa, kirjauduimme ulos ja läksimme ajelemaan kohti Gracelandia.

Olimme lippujonossa yhdentoista maissa, ja kun pääsimme tiskille, ensimmäinen vapaa kartanokierros oli kello 12:45. Meillä olisi siis melkein kaksi tuntia aikaa kierrellä ja ihmetellä. Valitsimme odottelun(kin) vuoksi liput, jotka sisälsivät pääsyn museoihin ja gallerioihin.



Oli jotenkin epätodellinen olo, kun kuljin vitriiniltä toiselle. Vaatimattomista puvuista paljetteihin ja viittoihin. Todellisuudesta irtautuminen ja muiden omaisuudeksi muuttuminen näkyi aika selvästi esiintymisasujen evoluutiossa. Viva Las Vegas.

Se vaaleanpunainen Cadillac.

Ehdimme nähdä Elviksen vaatteita, kultalevyjä, autoja, moottoripyöriä, armeija-aikaisia kuvia, vaikka mitä, ennen kuin nälkä kuljetti meidät Gladys' Dineriin hodarille. Ehdimme käydä vielä lahjatavarakaupassa (yhdessä niistä monista...) ennen kuin kello tuli 12:45 ja meidät ohjattiin pieneen teatteriin katsomaan lyhyttä esittelyä Elviksestä ja hänen rakkaasta kodistaan sekä odottamaan kuljetusta kartanolle.

Graceland.

Kartanolla sai periaatteessa liikkua omaan tahtiin iPadin opastamana, mutta käytännössä se ei oikeastaan ollut mahdollista tai järkevää. Ihmisiä oli paljon, ja kulkutilat verrattain ahtaat. Valuimme hitaasti massan mukana huoneesta toiseen, John Stamosin opastusta kuunnellen.

Olohuone, heti sisäänkäynnin oikealla puolella.

Yläkertaan kierroksella ei ollut asiaa, sillä se oli ollut Elviksen yksityisaluetta, ja sitä se on edelleen.

Elviksen tytär Lisa Marie aterioi edelleen Gracelandissa käydessään tässä ruokasalissa.

Keittiö, jossa oli kuulemma ollut aina joku kokkaamassa, kaikkina vuorokauden aikoina.

Kellarin televisiohuone.

Biljardihuone, jonka katto ja seinät olivat rypytettyä kangasta.

Viidakkohuone, joka meidän talosta puuttuu ihan kokonaan.

Elviksen makua ei voi vitsinäkään sanoa hillityksi. Peilipintaa ja kokolattiamattoa löytyi yllättävistä paikoista (katosta ja seinistä), kultaa ja kimallusta sieltä täältä. Ehkä Graceland ei olisi näyttänyt 70-luvun "tyyliin" tottuneen silmään yhtä kornilta. Sekin on mahdollista, että Elvis meni vähän päästään sekaisin, mikä näkyi valkoisina apinoina pöydillä ja vihreänä pörrömattona seinässä, ja oli rakkaan kotinsa vanki. Kodin, jonka muurien ympärillä oli aina joku päivystämässä, jotta näkisi vilauksen kuninkaasta. Elämä oli normaalista aika kaukana, oikeat ystävät vähissä.

Kartanon jälkeen kierros jatkui toimistoilla ja muissa ulkorakennuksissa. Seiniltä löytyi paljon historillisia dokumentteja ja vanhoja valokuvia, sukupuita ja pienoismalleja. Elvis oli ponnistanut amerikkalaiseen unelmaan ja maailmanmaineeseen niin kovin vaatimattomista oloista.

Tästä lähdettiin. Köyhän perheen ainoa poika Tupelosta, Mississippistä.

Kun astelimme kohti muistomerkkejä ja hautoja, oli pakko tiputtaa aurinkolasit omituisesti kirvelevien silmien suojaksi. Vaikka Elvis sai elämässään kaiken ja enemmän, hänen tarinansa oli lopulta aika traaginen. Kynttilä paloi molemmista päistä, ja liekki sammui elokuun 16. päivä vuonna 1977, Elviksen ollessa vain 42-vuotias.

Tähän päädyttiin.

Se, mitä Gracelandista puuttui, kertoo ehkä enemmän, kuin yksikään infotaulu. Siinä, missä Elviksen muut läheiset ja hänen uraansa vaikuttaneet ihmiset saivat paljon näkyvyyttä, en huomannut missään mainintaa Elviksen managerista Tom Parkerista, joka ohjasi täysin Elviksen elämää elokuvaurasta avioliittoon ja sai puolet Elviksen tuloista.

Ravisuttavan Gracelandin jälkeen ajoimme Mississippin osavaltion puolelle ostamaan lapsille tuliaisia ja Scottylle Yuengling-olutta, jota ei meiltä päin saa. Kävimme myös kahdella pienpanimolla, ennen kuin suuntasimme hotellille.

Wiseacre.

Meiltä puuttuu enää samanlaiset tuulipuvut.

Osana joululahjaa oli yö maineikkaassa ja historiallisessa, suihkulähteessä uiskentelevista ankoistaan tunnetussa Peabody-hotellissa. Istuskelimme hetken huoneessa, siemailimme kuohuviiniä ja napostelimme juustoja. Laitoimme hieman parempaa vaatetta päälle ja menimme hienoon aulabaariin drinkeille. Satuimme tapamaan kaksi työmatkalaista, joiden kanssa juttelimme lopulta pari tuntia. Michiganista kotoisin olevalla miehellä oli kuulemma keskellä metsää mökki, jossa oli sauna (äänsi sen jopa "oikein"), ja Atlantassa asuva nainen kutsui meitä kovasti kylään.


Kävelimme jälleen ihastelemaan jokirantaa, minkä jälkeen kävimme syömässä herkullista kylmäsavulohta katuterassilla. Olisi tehnyt vielä mieli maistaa paikallista barbecueta, mutta maha ei millään vetänyt. Eipä se nyt tietenkään olisi voinut olla yhtä hyvää kuin Kansas Cityssä...

Palasimme hotellille yhden maissa ja tilasimme baarimikolta vielä yhden drinkin. Ihan vain sen takia, että saisimme lapsille vielä yhden tuliaisen.

Ankkahan se siinä.

Viivyttelimme seuraavana aamuna lähtöä yhteentoista asti, sillä olihan meidän nyt nähtävä ankkojen tepastelu suihkulähteelle. Sen jälkeen huitelimmekin melkein yhtä soittoa Kansas Cityyn lapsia ja koiria hakemaan.

Aika ikimuistoinen viikonloppu. Sisäinen kuusivuotias Elvis-fanini sai viimein tehtyä pyhiinvaellusmatkansa.