perjantai 26. syyskuuta 2014

Perinneperjantai: Nollat taulussa

Viime viikolla vilauttelin vaihtoa edeltäviä tunnelmia hengästyttävän pitkän ja vähän turhankin vauhdikkaan kertomuksen muodossa. Tänään julkaisen viimeisen merkinnän, jonka olen kirjoittanut, ennen kuin USA-kirsikkani poksahti. Enpä osannut ennen lähtöä aavistaakaan, millaisen punnuksen vaakakuppiin vaihdossa lopulta saisinkaan.

Olen edelleen yhtä hyvä tekemään asioita ajoissa.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Tiistai 8.8.2006 klo 02:20

Nollat taulussa

Veikkaisin, että pakkaamisen lykkääminen viimeiseen iltaan on aika varma merkki siitä, ettei ole vielä oikein valmis lähtöön. Minua ei jännitä. Minulla ei ole järin innostunut olo. Tiedän, että pitäisi olla. Pitäisi. Sen takia onkin jotenkin tyhmä fiilis. Haluaisin vielä ainakin muutaman päivän lisäaikaa. Sattuneista syistä.

Junan lähtöön on reilut kaksi tuntia aikaa, lentokoneen lähtöön on tasan 12 tuntia. Silti minulla on vielä tavarat levällään, aurinkolasit kateissa (joka ei tosin ole omaa syytäni) ja kaksi Messenger-keskustelua menossa. Ei voi taas muuta kuin onnitella itseään. Näin ne hommat hoidetaan.



Nyt teen peliliikkeen ja pakkaan loput tavarat. Toivottavasti muistan näinkin vireänä (viime yönä taisin nukkua viitisen tuntia) ottaa kaikkein tärkeimmät asiat mukaan. Tällä hetkellä Niila-kissa on ainakin kovasti lähdössä mukaan; se makaa matkalaukun päällä. Vaikka Niila onkin yksi kaikkein tärkeimmistä asioista, se pitää jättää kotiin. Tulee ikävä. Sitäkin. Tulee järjetön ikävä niin monia ihmisiä ja asioita. Ehkä kuitenkin saan sen ikävän vastapainoksi niin arvokkaita kokemuksia, että vaakakupissa vaihtoaika painaa lopulta enemmän. Toivotaan pahinta, pelätään parasta. Eikun.

Seuraavan kerran kirjoitan eri mantereelta. Onhan se aika hurjaa.

torstai 25. syyskuuta 2014

Kimi, kissat ja kokolattiamatto

Meillä on ollut jo pidemmän aikaa haaveena käydä Teksasissa katsomassa formuloita ihan paikan päällä. On sitä oikein suunniteltukin. Jotain on kuitenkin aina tullut suunnitelmien tielle. Töitä, vauva, pakkoloma, ja sen aiheuttama epätietoisuus ja vajavaiset tilinauhat.

Tänä vuonna katseltiin jo hotelleja sillä silmällä. Lapsi on sen verran iso, että voisi hyvinkin olla pitkän viikonlopun mummolassa, ja meille kieltämättä maistuisi pikkuloma ihan kahdestaan. Pitkästä aikaa.

Sitten alkoi tapahtua.

Savu rupesi pissimään punaista. Kokolattiamatolle, pahvilaatikoihin, Usva-koiran sänkyyn. Ja kokolattiamatolle. Vietiin poika lääkäriin ja arveltiin, että syyllisenä on sama vaiva kuin vuosi sitten -- virtsatientulehdus. Eläinlääkäri ei saanut otettua tyhjästä rakosta näytettä, joten tarkisteli tilannetta ultraäänellä, eivätkä uutiset olleet hyviä. Röntgenillä se vahvistui. Savulla oli rakossa lähemmäs 10 isoa kiveä.

No, kissa pistettiin liuottavalle erikoisruokavaliolle ja tultiin kotiin toivomaan parasta. Kahden viikon päästä käytiin katsomassa tilanne uudestaan. Savu oli palautunut entiseksi hupsuksi itsekseen, mutta pelättiin silti pahinta, (kallista) leikkausta, sillä ei todellakaan olla totuttu saamaan hyviä uutisia eläinlääkäriltä. Savu vietiin kuvattavaksi, ja minuutit matelivat. Kun lääkäri tuli lopulta ovesta hymyilevänä sisään, saatiin huokaista helpotuksesta. Kaikki kivet olivat hävinneet!

Mammanpoika.
Vihoviimeinen niitti hatarille formulahaaveille saatiin, kun eilen piti viedä Lumi tutkittavaksi. Ennen niin sisäsiisti kissa alkoi ripuloida, wait for it, kokolattiamatolle. Sanotaanko, ettei ole ollut mitään miellyttävää tai hyväntuoksuista siivottavaa. Kaikenlaiset kauhuskenaariot vilisivät mielessä, lapseen tarttuvista loisista lähtien, mutta Luminkin lääkärivisiitistä selvittiin semihyvin uutisin. Tulehduksia tai loisia ei löytynyt, joten kisumisu sai ruoansulatuskanavaa rauhoittavaa lääkettä. Nyt kun vielä saataisiin tabut annettua ilman, että joltain puhkeaa silmä.

Isintyttö.
Kyllä noista otuksista on paljon iloa, mutta onpa samalla huoltakin. Ja jälkien siivoamista. Jospa nämä ongelmat nyt riittäisivät vähäksi aikaa. Ainakin seuraavaksi vuodeksi, kunnes voidaan taas luopua formulahaaveista eläinlääkärikulujen vuoksi. Voisin luopua myös kokolattiamatosta.

Mitäpä sitä ei noiden karvapeppujen eteen tekisi.

perjantai 19. syyskuuta 2014

Blogi-identiteetti ja Perinneperjantai

En oikein tiedä, missä vaiheessa nettipäiväkirjoittelusta tuli bloggaamista omalla kohdallani. Kun melkein kymmenen vuotta (apua...) sitten pistin ensimmäisen blogin, joka on tainnut hävitä jo bittiuniversumiin, pystyyn, kirjoitin kirjaimellisesti ihan vain itselleni. Vaihtoaikana naputtelin juoppohullun päiväkirjaa Suomessa olleille kavereille ja valitettavasti myös äidille ja iskälle (anteeksi). Vaihtoaikana tapahtuneen hullaantumisen seurauksena siirryin mutkien kautta kaukosuhdenyyhkyttelyyn ja vertaistukikirjoitteluun. Koko hommasta alkoi tulla yhteisöllisempää, mutta annoin edelleen yöllisten ajatusten virrata ilman mitään filtteriä.

Kauas on tultu noista ajoista. Huomaan monesti pohtivani, mikä on julkaisemisen arvoista. Arkikuulumisista en osaa enää oikein kirjoittaa, ellei niitä ole koottu johonkin isompaan, nasevampaan kokonaisuuteen. Kaipaan niitä päiviä, kun avasin tekstieditorin ja annoin vain tulla, ilman etukäteispohdintoja. Tai paineita.

Kaikesta tästä "kehityksestä" huolimatta en siltikään koe olevani oikea, vakavasti otettava bloggaaja. Tämä on harrastus, jossa haluan tulla paremmaksi, mutta ei sen enempää, eikä toisaalta sen vähempääkään. En oikein tiedä, mikä tavoitteeni on. Olen oikeastaan aika tyytyväinen nykytilanteeseen; vuorovaikutusta ruudun toisen puolen kanssa on mukavasti, mutta isoihin blogeihin pysyvästi majoittuneet anonyymit ankeilijat ovat pysyneet poissa.

Jokin kilpailuvietti minussa kuitenkin majailee. Ilahdun ihan kamalasti, kun huomaan, että joku on tykännyt Facebookissa blogin sivuista, tai Bloggerissa/Blogilistalla/Bloglovinissa on yksi lukija enemmän. Tämä taas sotii edellisen kappaleen ajatusmaailmaa vastaan. Nolostun, jos pidän itseäni hetkenkään verran vakavasti otettavana bloggaajana.

Ota nyt meistä naisista selvää.

Sen kuitenkin tiedän, että haluan palata rennompaan kirjoitteluun ja toisaalta tähdätä parempaan "asiakas"palveluun, joten pistän nyt pystyyn ihkaensimmäisen juttusarjan, jossa nostelen perjantaisin kirjoituksia vanhan, nykyään salasanallisen blogin puolelta. Ehkä inspiroidun rentoutumaan nykyhetkessäkin. Luvassa vaihto-"opiskelua", kaukosuhdetta, kitinää, myötähäpeää. Perinneperjantai. Teitä on varoitettu.

Tänään palataan ajassa kahdeksan vuotta taakse päin, jolloin vaihtoonlähtöön oli reilu viikko aikaa.

*****
Maanantai 31.7.2006 klo 20:00

Lapinlahti-Vaasa-Lapinlahti-Kuopio-Siilinjärvi-Lapinlahti-Nilsiä-Lapinlahti

Valvottiin eilentänään Pirtan kanssa puoli neljään. Sikäli fiksua, että aamulla piti herätä kuudelta. Meni sitten viimeinen työpäivä aika väsyneissä merkeissä, mutta onneksi siivoiltiin pahanhajuisia koneita, eikä esimerkiksi sormenmenettämisvaaraa ollut, mitä nyt taju meinasi lähteä, kun velipoika avasi porakoneen levyn, jonka alla leikkuuöljy oli päässyt muhimaan varmaan 20 vuotta. Uusia eliölajeja oli muodostunut. Hyh.
Perjantaina töiden jälkeen lähdettiin Pekan kanssa ajelemaan Vaasaan. Arvottiin kuski. Toinen oli nukkunut yövuoron jälkeen puolitoista tuntia, ja toinen oli haistellut liuottimia viimeiset kuusi tuntia. Päädyttiin siihen, että on turvallisempaa, että Pekka ajaa ja minä hihittelen. Kyyjärvellä, noin puolessa välissä matkaa, syötiin herkkuateriat ja vaihdettiin kuskia. Ja käytiin Alkossa. Noh, siinä sitten ajellessani vanhaa saksalaista rouvaa pitkin suoria pohojalaasia teitä huomasin, etten enää kyennyt tarkentamaan katsetta väsymyksen vuoksi. Ajoin auton levikkeelle, pysäköin sen varjoon, ja nukuttiin 20 minuutin päikkärit. Sen jälkeen laitoin mp3-soittimesta kuulumaan Lauri Tähkää (Pohjanmaalla kun oltiin), annoin Pekan jatkaa unia ja ajoin virkeänä Vaasaan asti.
Vaasassa siirrettiin yksi muuttokuorma uuteen säilytyspaikkaan, ja velvollisuudet hoidettuamme aloimme perjantai-illan viettoon. Pekka lähti omille teilleen, ja Sannan kanssa suunnattiin kaikkien yllätykseksi Pulloon. Työntekijät eivät olleet unohtaneet meitä, ja siinähän on tietysti suunnattomasti aihetta ylpeilyyn, kun ei hävetäkään osata. Pullosta jatkoimme jatkoille (oikeasti kaikkien yllätykseksi), ja ilmainen mehu sattui aamulla päähän. Olipa siinä sitten kiva kantaa tavaroita.
Lauantaina olisin ollut niin valmis ottamaan lävistyksen. Kävin jo nostamassa rahat ja kävelin lävistysliikkeen ovelle. Vaan sepä oli kiinni. Sou not, menen huomenna Kuopioon.
Kuopioon menin lauantainakin. Vaasasta päästiin liikenteeseen neljän maissa, juteltiin vielä Pekan kanssa kivoja kotimatkan ajan (paitsi silloin, kun nukuin), ja Lapinlahdella oltiin kahdeksan jälkeen. Oli hiukan kiirus, kun piti ehtiä Kuopion bussiin (21:50). Käytiin kaupassa, leikkasin Pekan hiukset, otin pikaisen suihkun, hutaisin maalia naamaan ja hyppäsin Opelin kyytiin. Pekka vei minut asemalle. Siellä "hyvästeltiin", eihän me nähdä kuin vasta tammikuussa seuraavan kerran. Olisi kai pitänyt olla hieman outo olo, kun entinen poikaystävä vei minut bussiin, jotta pääsen Kuopioon hummailemaan, mutta ihan luonnolliseltahan tuo tuntui. Pekka on kiva.
Kuopijossa oli taasen ehkä aika mukavaa. No ei mitään 'ehkä', oli tosi mukavaa. Olimma Puijonsarvessa viettämässä iltaa, ja sen jälkeen tämä nälkäinen tyttö pääsi syömään "pienet" makkaraperunat, joista oikeasti jaksoin syödä noin neljäsosan. Että olipa pienet, niin. Matkustin sitten aamujunalla päätepysäkille eli Siilinjärvelle (mitä, eikö se olekaan päätepysäkki?), ja sunnuntaina selviydyin jo neljän junalla Lapinlahdelle. Pieni askel ihmiskunnalle, suuri minulle.
Sunnuntai-iltapäivä ja ilta (ja yö) menivätkin vauhdikkaasti, kun ensin näin Maaritia piiiitkästä aikaa, sitten Merjaa (olihan edellisestä kerrasta jo kummiskin kaksi päivää!) ja sitten lähdin suunnistamaan ja etsimään Pirta-piikaa. Lähdin luottavaisin mielin GPS-laitteen kanssa ajelemaan, mutta jo kolmannessa risteyksessä muka miellyttävä naisääni yritti käännyttää minua väärään suuntaan. Käännyin jääräpäisesti toiseen (oikeaan) suuntaan, ja laite kehotti minua tekemään u-käännöstä koko ajan. No, ei siinä mitään, 28 kilometrin matkalla laite opasti ihan oikein viimeiset 2,5 kilometriä. Taidan siis jatkossa luottaa kynään ja paperiin.
Olihan kiva nähdä Pirtaa! Saattelin cow girlin tänään aamulla junaan. Oli vähän haikea olo, kun ei päästä näkemään valovuosiin. Mutta onneksi on Messenger.
Joo-o, tulihan taas tekstiä. Toivottavasti kukaan ei nukahtanut kesken. Itseä ainakin alkoi väsyttää. Syytän tätä postausta, en viime yön valvomista.
Huomenna Kuopioonkuopioon! Ku mullon llloma. Mukavata.

torstai 18. syyskuuta 2014

Pikku-Skandinavia

Kun pari vuotta sitten saimme kuulla, että Kansas City saisi sinikeltaisen jättiläisen, en meinannut pysyä pöksyissäni. Näin silmissäni jo skandinaavista muotoilua, pohjoista jäyheyttä, suolaista salmiakkia. Täällä massiivisen ja pröystäilevän sisustuksen luvatussa maassa pelkistetyt linjat ovat yhtä harvinaisia kuin tyylikäs takatukka, joten uutinen IKEAn saapumisesta oli oikein tervetullut piristysruiske. Tai suoralinjaisuusruiske.

Ja niin alkoi odotus. Sininen kolossi nousi pikkuhiljaa meidän vanhan asunnon läheisyyteen I-35-valtatien varteen Merriamin kaupunkiin (Kansasin puolelle, suck it, Missouri), vanhan ja autiohkon ostoskeskuksen tilalle. Mitään virallista tietoa avaamisajankohdasta ei tihkunut. "Syksyllä 2014" -- siihen oli tyydyttävä. Viime viikolla se sitten vihdoin tapahtui. Ovet avautuivat, ja koko metropoli rynni ostoksille ja lihapullille samalla kertaa.

Olen siitä(kin) erikoinen luonnonoikku, etten ollut koskaan käynyt IKEAssa, jos kesäisellä Kuopion-reissulla tehtyä viiden minuutin kurkistusta ei lasketa, ja eihän sitä taideta laskea. Kuuluisia lihapulliakaan en ollut maistanut. En siltikään halunnut pahimpaan hysteriaan mukaan, koska vihaan ihmisiä en oikein pidä ihmispaljouksista. Teimme siis Suomi-rouvien kanssa lounastreffit vasta tälle viikolle, tiistaille, vajaa viikko avajaisista a.k.a. hulluista päivistä.

Kansascityläisten into ei ollut ainakaan laantunut, sillä parkkipaikkaa sai metsästää tovin jos toisenkin. Köttbulla-jonokin oli aika pitkä, mutta kyllä hyvää kannatti odottaa, vaikka tekikin mieli oksentaa joka kerran, kun muistin, että olen ruotsalaisessa kaupassa. Täällä kaukana ei kuitenkaan voi olla kovin nirso, joten en esim. sylkäissyt mihinkään, vaan ihastelin yksinkertaisia ja kauniita sisustusratkaisuja.

Löysin vihdoin pikkuneidille pikkupöydän ja pikkutuolit, joita olin metsästänyt, jos nyt en kissojen ja koirien kanssa (meidän kissoista ja koirasta ei ainakaan olisi mitään hyötyä huonekalukaupoilla), niin ainakin ahkerasti jo monen kuukauden ajan monesta eri kaupasta. Ostin myös erittäin edullisesti lapselle pienen täkin (duvet, ei comforter), joita olin aiemmin onnistunut löytämään vain netistä, ja aika kirpsakkaan hintaan. Teki mieli käydä räjäyttämässä vanhat kalusteet, varsinkin keittiö, ja ostaa kaikki IKEAsta.

Nyt kelpaa järjestää teekutsut. Pöytä oli kokonaiset $7.99 (+ verot). Ihan ite osasin koota.
Kun olin kerännyt kärryllisen kaikkea erittäin tarpeellista sisustuspuolelta mukaan, oli ruokahyllyraidauksen vuoro. Olin vähän pettynyt karkkiosaston mitättömyyteen, mutta ehkä on ihan hyvä, ettei tämmöinen herkkuhirmu löytänyt liian helppoja apajia. Onneksi muuten ei tarvinnut masentua. Kannoin kotiin ainakin Kallen mätitahnaa, puolukka- ja kuningatarhilloa, lihapullia.

Pitää mennä pian takaisin, mieluiten ilman väsynyttä, kiukkuista ja päälläseisovaa lasta, jotta voin hiplailla kaikki mahdolliset nurkat ja herkut. Oli aika hurjaa, miten kotoisa olo tuli ruotsalaisessa kaupassa Yhdysvalloissa. Haluan siirtää saman tunteen oman katon alle.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Joutsenprinsessa ja isoja tunteita

Sarjassamme "Eipä uskoisi, että reissussa oli kuusi kolmekymppistä (tai yksi tietty kolmekymppinen...)", eli vihdoinkin reportaasia meidän kelluntaretkestä. Kiitos muuten, Walmart, erittäin vikkelästä kuvien toimituksesta ja hyvästä asiakaspalvelusta. #sarcasm

Yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni tuli käymään meillä elokuussa, ja koska tämä oli jo neitokaisen toinen matka Kansas Cityyn, kaikki pakolliset paikalliset jutut oli jo nähty kertaalleen. Rapsuttelin hetken jos toisenkin päätäni yrittäessäni pohtia, mitä keskiläntistä kivaa voisi tehdä, ja sitten se iski kuin tornado kirkkaalta taivaalta -- float trip. Saatiin kuin saatiinkin pieni, mutta sitäkin innokkaampi porukka kasaan erittäin lyhyellä varoitusajalla, joten varasin meille telttapaikan tutulta leirintäalueelta Missourin, Arkansasin ja Oklahoman kulmilta.



Kun odotettu perjantai vihdoin saapui, pakkasimme pikkuisen automme niin täyteen, kuin oikeastaan oli mahdollista. Kun lapsi ja karvalapsi oli viety hoitoon, kolmen tunnin ajomatka Noeliin alkoi. Parin mutkan ja viivästyksen (lounasravintola ei ollutkaan lounasaikaan auki, ja Scotty halusi jälleen ajella jättitornadon runteleman Joplinin läpi) jälkeen pääsimme iltapäivällä leirintäalueelle, ja siellä odotti tämmöinen näky:

Ponitynnyri Kansas Cityn omaa Boulevard Wheatia.
Ensimmäinen ilta meni beer pongia pelaillessa, grillaillessa ja joessa lilluessa. Leirintäalue oli myöhäisen retkiajankohtamme vuoksi yllättävän hiljainen, mikä kyllä sopi meille senioreille. Sää oli mitä parhain, sillä päivällä oli kuuma ja yöllä sopivan vilpoisaa, joten ei tarvinnut nukkua saunassa, kuten normaalisti. Jokivesi oli mukavan lämmintä, mutta ei liian. Ainoa miinus tuli iilimadosta, joka imutteli polveni kanssa.

Seuraavana aamu alkoi hienosti Mimosoilla. Paitsi ei hienosti, sillä ostettiin halvinta mahdollista kuohuviiniä (vaikka etiketissä kyllä luki champagne...) ja halvinta mahdollista appelsiinimehua. Siinä vaiheessa, kun André-pulloa avatessani huomasin siinä olevan kierrekorkin, niin tiesin, että nyt oli lähtenyt vitosella laatutavaraa mukaan. Yäk.

Meidän bussi lähti kymmeneltä viemään porukkaa yläjuoksulle, joten pakkasimme kimpsut ja kampsut hyvissä ajoin kasaan ja suuntasimme lähtöalueelle. Siinä vaiheessa, kun meitä jo huudeltiin bussiin, huomasin, että aurinkorasva oli jäänyt teltan viereen. Ja aurinko porotti aika armottomasti. Juoksin lättäpohjaiset vesikengät jalassa yllättävän pitkän matkan takaisin teltalle, nappasin rasvat mukaan ja kipitin takaisin. Vain huomatakseni, että meidän lähtöä oli viivästetty, eikä olisi tarvinnut urheilla ihan täydellä teholla maha täynnä "Mimosaa".

Pääsimme lopulta matkaan. Meidän kuuden hengen porukka vei bussista paljon enemmän tilaa, kuin olisi ehkä pitänyt, sillä meillä oli mukana...

...joutsenprinsessa Beatrice...
...André-hai...
...ja veteraani, jo toista kertaa mukana ollut Leo. Arvatkaa, kenen idea. Kasvankohan koskaan aikuiseksi?
Matkaa oli edessä viisi mailia, ja muutama ensimmäinen erikoiskoe meni monen pysähdyksen taktiikalla. Syötiin lounasta (hei, tein mukaan pizzaa!), pelattiin beer pongia kylmälaukkujen päällä, kelluttiin lelujen kanssa, hypittiin silloilta/kiviltä/oksilta veteen. Helle helli, lämpöä taisi olla 35 astetta, ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Ei olisi voinut toivoa parempaa kelluntasäätä. Vesi oli matalalla, kuten odottaa saattoi, joten iso osa alkumatkasta menikin kahlatessa ja/tai kellukkeiden päällä rymytessä.

Jossain vaiheessa tajusin, etten ollut istunut vielä kertaakaan kumiveneessä, vaan matka oli taittunut puhallettavan joutsenen päällä tasapainoillessa vaihtelevalla menestyksellä, joten päätin itsepäisesti ja -kkäästi, että näin jatketaan koko matka, kahdeksan kilometriä, ja niin teinkin, lopulta kokonaiset kymmenen tuntia. Roikuin veneessä kiinni silloinkin, kun Beatricen maha sai kivikuorinnan matalikoissa. Sitkeä typy. Se joutsen siis.

Siinä vaiheessa, kun aurinko alkoi olla enimmäkseen puiden takana, ja matkaa oli jäljellä vielä ties kuinka paljon, epätoivo hiipi ylle varjon lailla. Ei vähiten sen takia, että Scotty huomasi nimettömänsä olevan sormusvapaa. Suomesta hankittu kihlasormus, samanlainen kuin minulla, oli tippunut jonnekin matkan varrelle. Jokeen.

Upouudet sormukset vuonna 2009.
Ensireaktiona teki mieli raivota miehelle, että enkös minä sanonut (jätin omat sormukseni kotiin), mutta kun huomasin, miten valtavasti Scottya harmitti, pidin suuni kiinni. Kaiveltiin kylmälaukut, kumiveneen pohja, kaikki kassit, eikä sormusta näkynyt missään. Se oli kadonnut.

Kun viimeinkin pääsimme leirintäalueelle, illan jo ihan tosissaan hämärtyessä, Scotty kävi jopa täyttämässä katoamisilmoituksen, vaikka tiesi ihan varmasti itsekin, ettei sormusta koskaan löydy. Miehen mieli oli todella matala, ja vaikka minuakin kismitti sormuksen kohtalo, niin osasin olla olkapäänä.

Kai minä sittenkin olen vähän aikuistunut, kaikista leluista, tekoviiksistä ja lapsettamisesta huolimatta, sillä parikymppisenä olisin kuohinut kadottajan.

Sormusepisodista huolimatta retki oli onnistunut. Kukaan ei palanut korpuksi, satuttanut itseään kivikoissa, tai esim. hukkunut. Kadonnut kultarinkula on kuitenkin lopulta aika pieni vahinko, vaikka harmittihan se. Paljon.

Scottyllakin on nykyään uusi sormus sormessa, ja mieli on parempi, vaikka sitä entistä ei tunnearvonsa vuoksi voikaan korvata. Onneksi tunteita ja muistoja voi kuitenkin liittää uuteenkin esineeseen.

Tämä on muuten soinut päässä jo monta viikkoa. Olkaa hyvä.

torstai 11. syyskuuta 2014

Tilannekatsaus: 2 vuotta ja 2 kuukautta

Lapsi uuvahti juuri päikkäreille, mutta ei ennen, kuin huolehti, että vieressä oli ice water (voi, me ei voida ikinä muuttaa Suomeen - daddy on aivopessyt lapsensa, ja vaimonsa, öhöm, rakastamaan jäävettä, aina, koko ajan, joka paikassa), ja Baby-nukke oli saanut pitkiä suukkoja tusinan.

Menossa on pussailukausi. Lapsi tulee kohti huulet mutrulla ja posket lommolla ja moiskauttaa äänekkään pusun kohteelleen, joka on yleensä joko äitin tai daddyn poski, tai sitten nuken nenä. Jos joku suukottelee telkkarissa, pikkuneiti pitää huolen, että sama toistetaan oikeassa elämässä.

Tästä päästäänkin omaksumiskauteen. Kaikkea pitää apinoida, hyvässä ja pahassa. Onpa tässä viime aikoina kuultu lapsen sanovan spontaanisti mm. damn it (hitto vieköön), kun katsottiin porukalla baseballia. Oli ihan hirveän vaikeaa olla nauramatta. Samasta lähteestä pulpahtelevat myös onneksi lauseet go, go, go, nice (kunnarin toivossa) ja let's go Royals clap, clap, clap (taputus hoidetaan nimenomaan kirjaimellisesti ja suullisesti). Kun tieteisdokumentin dinosaurus tömistelee menemään, pikkuepeli innostuu juoksemaan ympyrää olohuoneessa. Sasör (dinosaur) stomp, stomp, ROAR! Ruokapöydässä ei voi, sitten millään, istua enää edes korokkeella, vaan samalla tavalla meidän isompien kanssa. I sit here, no there.

Kuten kaikista esimerkkilauseista voi huomata, englanti on suosikki. Napero kyllä ymmärtää ihan yhtä hyvin suomea ja puhuukin sitä silloin tällöin, mutta englannin sanavarasto on jo selvästi suurempi, eikä se nyt tietysti ole ihmekään, sillä kyllähän hän kuulee englantia paljon enemmän. Jopa minun suustani. Minun pitäisi olla aktiivisempi ja kannustaa suomen puhumiseen, mutta se on ollut jotenkin hankalaa. Lapsen kieli, kumpikaan niistä, ei kuitenkaan ole vielä sillä tasolla, että haluaisin esittää esimerkiksi ymmärtämätöntä, kun pikkuihminen puhuu minulle englanniksi. Kun miniminä pyytää more milk, korjaan lis(s)ää maitoa, ja lapsi toistaa lissä maito. Jotenkin haluaisin uskoa, että tämä(kin) asia hoituu omalla painollaan, maalaisjärjellä, moukantuurilla, mutta joku moukaroi lekalla takaraivoa ja yrittää takoa päähän, että enemmän pitäisi panostaa.

Nooh, ehkä aloitan huomenna. Samoin kuin sen siivouksen, joka piti hoitaa tänään pois alta.


Muita hauskoja juttuja, joita kaksivuotiaamme tekee:
  • On erittäin kohtelias. Tänks (thanks), kiitus ja welcome (you're welcome) toistuvat puheessa paljon. Myös silloin, kun tilanne ei kyseisiä sanoja edes vaadi.
  • Baby-nukke istuu usein aamupalapöydässä omalla paikallaan lapsen vieressä. Tänä aamuna lapsi vaati nukelleen oman juustosiivun, eikä siihen saanut koskea kukaan muu kuin Baby. No-no-no, Baby cheese.
  • Kaikista rakkain asia maailmassa on rätti, eli harso, jonka kanssa lapsi on nukkunut vauvasta asti. Puhkirakastettuja rättejä on itse asiassa kolme, koska ne vaativat jatkuvaa pyykkäystä. Miksikö? Koska rätin kulma on säännöllisesti suussa, nenässä tai varpaiden välissä, jonne lapsi pyytää meitäkin sitä ujuttamaan. Hätti, toes.
  • Luulee, että piis (please) on taikasana, jolla saa kaiken. Nytheti, mieluummin vielä vikkelämmin. Jos vieno pyyntö ei toimi, lapsi ottaa aikuisen kasvoista molemmilla käsillä kiinni ja toistaa pyyntönsä matalalla äänellä. Jos sekään ei toimi, alkaa poru. Ja se nyt ei ainakaan toimi.
  • Kävelee hupullinen kylpypyyhe päällään hiiiiitaaaasti omaan huoneeseensa samalla hyräillen tätä.
"Hätti" turvallisesti poskessa kiinni.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Hello Kitty ja huulivillapaita

Joskus sitä ei millään uskoisi itsekään, että mittarissa on jo kolmekymmentä kypsää ikävuotta.

Vielä perjantaiaamuna en tiennyt, mihin autoni nokka pitäisi suunnata. Ohjelmassa oli siis ystävän kaksipäiväiset polttarit, joita olin odottanut innolla, mutta informaatio kulki sen verran katkonaisesti, jos ollenkaan, että olisi tehnyt mieli jäädä kotiin mököttämään. "Onneksi" en jäänyt, sillä muuten sisäinen seitsemänvuotias ei olisi päässyt valloilleen, ja some ei olisi täynnä noloja kuvia.

Perjantai-iltana kansasilaisessa kansallispuistossa sijaitseva mökki oli jo vallattu kuuden naisen voimin. Koristelujen puolesta olisi voinut kuvitella, että oltiin kuusivuotissynttäreillä, sillä koko kämppä oli täynnä pinkkiä ja Hello Kittyä. Tarjoilujen puolesta... Niin.

Lauantaiaamuna happi oli joillain heikompi, joillain vahvempi. Kun muut vielä hengittelivät syvään, morsian ja pari morsiusneitoa, minä mukaanlukien, olivat sen verran hyvässä (oikeasti!) kuosissa, että valitsivat nestemäisen aamiaisen, joten lounasaikaan ihmisten ilmoille mennessä ilo oli jo ylimmillään.

Breakfast beer! Juu, siellä on järvi takana. Kansasissa! Järvi!
Käytiin syömässä sulhasen kotikylässä, jossa kaikki tuhat asukasta tuntevat kaikki tuhat asukasta. Soitettiin jukeboxista Eye of the Tiger ja pelattiin arcade-ammuntapeliä, syötiin rasvaista pubiruokaa, ja tehtiin aamun lihaskuntotreeni skoolailemalla litran lasituopeilla. Liberaali ituhippi joutui puremaan huulta ja hammasta, kun John Deere -lippikseen sonnustautunut herra alkoi solvata demokraatteja ilman minkäänlaista sytykettä. Samainen herra kuitenkin tarjosi muille neitokaisille (minä kieltäydyin) lounasshotteja, joten kannatti olla hiljaa. Sitä paitsi sillä oli varmasti pyssy piilossa cowboy-saappaansa varressa.

"Tiedättekö, miksi itärannikko on niin p*ska paikka? Se on täynnä liberaaleja, ja se tilanne pitäää korjata. Voitaisiin aloittaa Obummerista ja Bidenistä. Kippis!"
Sitten. Sitten löysin viikset. Joku oli viisaasti tuonut pari pakettia tekoviiksiä mukanaan, ja minähän innostun kaikesta, minkä voin liimata huulen yläpuolelle kiinni. Käveltiin sitten rehvakkaasti edellisillasta kasvaneella porukalla läheiselle uimarannalle güntherit nenän alla, eikä edes hävettänyt ollenkaan.

Oooh, you touch my tralala.
Respect my authoritah!
Vaihdoin lopulta jokaisella vessareissulla uudet räkäjarrut, joten nenänalus on hieman kipeä edelleen. Onneksi en ollut ainoa, jolla on (teko)viiksifetissi, sillä myös jääkaappi, vieraskirja ja Hello Kitty saivat osansa miehekkyydestä.


Hauskaa oli, jos se nyt kuvista jäi välittymättä. En ole koskaan ollut suomalaisissa polttareissa, mutta käsittääkseni siellä ohjelma ja jopa ajankohta pidetään juhlakalulta salassa. Täällä taas morsian/sulhanen on monesti mukana suunnittelussa, ainakin mitä aikatauluun tulee. Meillä oli pieniä yllätyksiä, kuten muutama leikki (arvaa, kuka osti nämä kalsarit), mutta ei pistetty morsmaikkua esimerkiksi hiihtämään spandexit päällä kylänraittia pitkin. Morsian oli kuitenkin erittäin tyytyväinen, väsynyt ja onnellinen viikonlopun jäljiltä, ja sehän tässä on tärkeintä.

Ja viikset. Ei passaa unohtaa viiksiä.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Näytä mulle missä sul on pikseliraidat, piirrä ne näytölle

Mulla saattaa olla maailman paras mies. Ihan oikeasti. Koko maailman.

Kitisin taannoin tietokoneestani, joka hyppäsi ulospäin 2,5 volttia kerien pöydältä ihan lattialle asti lapsen suosiollisella avustuksella. Kone selvisi, mutta siinä rytäkässä näyttö otti nokkiinsa, ja pienestä pintanaarmusta kasvoi kuukausien saatossa märkivä avohaava. Viime torstaina tilanne oli sen verran turhauttava, että lähetin miehelle seuraavan havainnollistavan kuvan yliapaattisen saattoviestin kera:

HP - Hitokseen Pyllystä
Scotty pahoitteli ja sanoi, että voidaan jutella uuden tietokoneen hankinnasta illalla. Ehkäpä syyskuussa voitaisiin vinguttaa Visaa ja hankkia mammalle uusi harraste- ja yhteydenpitoväline. Marttyyrimaiseen tapaani huokaisin (virtuaalisesti ja varmaan ihan oikeastikin), että enköhän minä pärjää. Kone kuitenkin toimi, no, jotenkuten, ja näytössäkin oli vielä sentään postikortin kokoinen alue, joka ei ollut mustien viirujen peitossa. Turhaa rahantuhlausta, uudet masiinat. Nyyh.

Kun mies tuli iltapäivällä töistä kotiin, ovikello soi. Scotty meni avaamaan oven ja kantoi keittiöön litteähkön pahvilaatikon virne naamallaan. "Open it."

Acer - Anni Ciittää Erittäin Runsaasti
Mies oli tilannut kannettavan alkuviikosta, jolloin en ollut edes vinkunut ja märissyt mistään teknologian takia. Pieni float tripin jälkeinen morkkis saattoi painaa vaakakupissa (siitä lisää myöhemmin), mutta suurin syy uuden leikkikaverin hommaamiseen taitaa olla miehen suuri sydän. Scotty tietää, miten tärkeä väline toimiva tietokone minulle ja lapsukaiselle on. Yhteydenpito mummon ja ukin kanssa on täysin sen varassa. Onkin ollut huomattavan paljon mukavampaa jutella, kun jompikumpi isovanhemmista ei näytä tiikeriltä.

Tietääpä miekkonen senkin, miten tärkeää kirjoittaminen minulle on. On ollut ihan eri tavalla mielekästä kirjoitella, kun ei joudu luovimaan mustan raitaviidakon lomassa sokkona ja arpomaan, tuliko kirjaimet oikeaan järjestykseen, tai vaihtoehtoisesti pienentämään ikkunaa niin pieneksi, ettei blogieditori mahdu kokonaisuudessaan näkyviin. Nyt pitää vain huolehtia, ettei tämäkin yksilö innostu uimahyppelystä tai telinevoimistelusta.

*****

Psssst. Osallistun pahasti laiminlyömäni ja laimeasti pahoinpitelemäni Instagramin (että sitä pitääkin työntää lusikkansa joka soppaan...) puolella Kristan alulle laittamaan 30 kuvan haasteeseen, jonka hokasin Veeran blogista. Vielä ehtii osallistua, joten hophop mukaan! Kaksi päivää ja kuvaa takana, enkä ole vieläkään unohtanut haasteen olemassaoloa!

@onnianni #pichaaste