Ulkosavolaisen joulukalenteri: 16. luukku

Oli ehkä hieman naiivia ajatella, että ehtisin laittaa joulua samalla tavalla kuin männävuosina -- vaikka siis olen nyt 40 tuntia viikosta töissä (plus toki työmatkat shiihen shelekään), eikä se tullut mitenkään yllätyksenä, että sitä ns. luppoaikaa on nykyisin aika paljon vähemmän. Senpä takia tänään on sitten viimeisen täyden viikon kunniaksi väännetty hampaat irvessä pipareita, ruiskusuolattu kinkkua ja leivottu marjapiirakkaa työpaikan nyyttikesteille. Koska täytyy näköjään suorittaa.

Lapsukaisten pipareita.

Toivoin aamulla vähän salaa, että toimisto olisi lumen takia suljettu, mutta aamukuudelta kilahti tekstari, jossa ilmoitettiin, että työpaikka on tänään auki normaalisti. Olisin toki voinut ottaa siltikin palkatonta vapaata, jos olisin kokenut, että tuo reilun 20 minuutin matka olisi ollut turhan riskialtis, mutta nelivetomme meni jo eilen ongelmitta puolihuolimattomasti auratuilla teillä, joten vähän ennen seitsemää istahdin Kian ratin taakse ja lähdin rauhallisesti liikkeelle. 

Pääsin perille ilman mitään oikkuja. Jopa luolaan johtava jyrkähkö alamäki oli varsin ajokelpoinen, joten iltapäivällä oli toivoa päästä maan alta poiskin. Sisällä toimistossa oli kuitenkin vastassa aavekaupunki. Suurin osa oli päättänyt jäädä kotiin viettämään lumipäivää. Pitkämatkalaisemmat varmasti ihan pakon edessä. Ei todellakaan olisi huvittanut lähteä urheilemaan (moneksi) tunniksi jonnekin valtatielle.

Sain luolaan päivitystä lumitilanteesta. Meidän neidillä oli mukava päivä daddyn kanssa kotona. Pikkuveli meni hoitoon, jotta isukki sai vähän tehtyä töitäkin, eikä koko päivä mennyt erotuomarin hommissa.

Vedimme sitten tämän työpäivän vähän vajaalla miehityksellä ja naisituksella. Olen tainnut aiemminkin mainita, että kenenkään läsnä- tai poissaolo ei varsinaisesti vaikuta muiden työtaakkaan, joten aika leppoisaa oli tänäänkin.

Tällä viikolla on siis enää 31 tuntia töitä. Ja tulihan tuota to do -listaa hieman purettua muutenkin.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 4. luukku

Olen päässyt uuden työn kanssa siihen vaiheeseen, etten enää heräile pitkin yötä hätäilemään milloin mitäkin asiaa, vaan nukun kuin tukki herätyskellon pirinään (5:45!) saakka. Siinähän on puolensa ja puolensa. Katkonaisen yön jälkeen herääminen on ollut jotenkin helpompaa, kun on valmiiksi jo puoliksi hereillä, ja sikiunesta itsensä elävien kirjoihin kiskominen on jotenkin kamalan vaikeaa aamumörököllille.

Tänään ajelin jo luola(sto)ssa kuin vanha tekijä oikeaan paikkaan, enkä edes joutunut höpöttämään itselleni kovin paljoa. "Noniin, tästä oikealle, seuraavasta STOP-merkistä vasemmalle... Auto parkkiin tuonne ja sitten kävellään tuota "polkua" pitkin toimistolle, jota ei näe pilariviidakossa, ennen kuin on jo ihan kohdalla. Hyvin sää Anni vedät!"

On ollut todella mukava aloittaa työt näin joulun alla, kun ihmiset lomailevat (hei, meillä on amerikkalaisittain oikeasti hyvät lomaedut!) ja ovat muutenkin juhlamielellä. Kouluttajani, joka on erään murhatun presidentin murhatun veljen kaima, on iloinnut kivasta vaihtelusta normiarkeen. Ihan hetkeen hän ei ole päässyt uusia työntekijöitä opettamaan luolan koukeroihin -- viimeisin uusi tyyppi ennen minua palkattiin puoli vuotta sitten. Ja sitä edellinen useampi vuosi sitten. Ihmiset viihtyvät tuossa työpaikassa, ja se on hyvä se.

Kaima kysyi tänään, joko päivät tuntuvat kamalan pitkiltä. Vastasin, ettei ainakaan vielä, sillä aika oikeasti menee todella nopeasti kaiken uuden asian keskellä, mutta sanoin myös, etten malta odottaa sitä, kun kaikesta tulee rutiinia ja voin alkaa rutista töistä, niin kuin kunnon duunarin kuuluukin (hehehahahöhö). Nyt on selkeästi joku kuherruskuukausi menossa, ja tänään koin ihan oikeita oivalluksen ja onnistumisen hetkiä laatikoita tonkiessani. Olen oppinut tässä paitsi heräämään (liian) aikaisin, mutta myös todella paljon intiaanien historiasta (erityisesti lähisellaisesta) ja hierarkiasta, sekä pikkuisen myös kirjanpitojuttuja ja sen semmoista. Kyllä nämä keski-ikää lähentelevät aivot näköjään vielä osaavat imeä sisuksiinsa muutakin kuin...

En edes keksi mitään. Olen niin huonomuistinen pahkapää.

Illat ovat kyllä kieltämättä lyhyet, koska teen yhdeksäntuntista päivää (omasta valinnasta) ma-to, ja työmatkoihinkin menee yhteensä melkein tunti, mutta perjantaina pääsenkin lähtemään jo neljän tunnin jälkeen, eli 11:30. Ehkä ehdin silloin hieman valmistella joulua, joka on siis ihan kohta. Jos ette tienneet. Saan sanella tiettyyn pisteeseen asti oman aikataulun, mikä on aika mahtava etu sekin. Suurin osa viikosta menee kuitenkin niin, että lähden auringon ja lasten vasta heräillessä ajamaan töihin, ja kotiin tullessa onkin jo oikeastaan pimeää.

Suomalaiset eivät varmasti osaa samaistua tähän ollenkaan?

Suomalaiset eivät myöskään osaa samaistua siihen, miten ihana ja rentouttava tunne on istahtaa hetkeksi jos toiseksikin saunanlauteille vain hengittelemään syvään ja nauttimaan hiljaisuudesta. Tosin meillä hiljaisuuden rikkoo aina saunakoira-Sisu, joka ulisee lasioven takana, jos sitä ei päästetä saunaan.

Meinaakohan se tunkeutua joulusaunaankin?

P.S. Eihän se paketti tietenkään tänään vielä perille mennyt. "Lähetys on viivästynyt."

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 2. luukku

Ensimmäinen kokonainen työviikko alkoi. Viime viikollahan tosiaan juhlittiin kiitospäivää, ja perjantaille tarjottiin ommaa lommaa, joten otin tarjouksen vastaan. Pehmeästä laskusta oli varmasti hyötyä!

Meidän nuorempi jantteri aloitti kokopäiväisen esikoulun/päivähoidon jo kaksi viikkoa sitten, ja sisko (ja samalla me vanhemmat) oli niin onnekas, että pääsi samaan paikkaan koulunjälkeiseen hoitoon. Pikkuinen bussi hakee lapsen koulusta ja vie hoitopaikkaan syömään välipalaa/tekemään läksyt/leikkimään, ja minä käyn sitten hakemassa lapsukaiset viiden maissa, riippuen siitä, kuinka nopeasti löydän itseni luolan syövereistä ulos.

Onneksi saan töistä ihan palkkaakin, sillä aivan ilmaista tuo päivähoito ei täällä päin ole. Maksoin juuri äsken viime viikon laskun, $328,70. Siihen sisältyy siis ukkelin kokopäiväinen ylläpito viideltä päivältä (vaikka itse paikka oli kiinni torstaina ja perjantaina pyhien takia), isosiskon iltapäivähoito, ja 13 dollarin lisämaksu keskiviikolta, jonka hän vietti hoitopaikassa koulun kiinniolon takia.

Hyvää joulua!

Tämän takia meillä on mietitty pitkään ja hartaasti minun töihinpaluuta, mutta eiköhän tässä plussalle onneksi jäädä. Erityisesti henkisesti, sillä on ollut aivan ihanaa tuntea itsensä aikuiseksi. Ryömin välillä jossain aivan ihmeellisissä pohjamudissa, kun täysin miehen varassa oleminen pelotti, vaikka ei tuo uskaltaisi minua jättää (paitsi sillä tavalla lopullisesti, mutta eipä edes mietitä semmoisia). Epävarmuus omasta tulevaisuudesta ja työmarkkinoilla pärjäämisestä oli aivan kamala mörkö, ja luulen, että moni kotiäitinä "uraa" tehnyt tunnistaa tunteen.

Lapset ovat onneksi ihan aikuisten ja lasten oikeasti rakastaneet hoidossa olemista! Pikkuäijä on oikein nukkunut siellä päikkäreitä, syönyt salaattia (!!), saanut kavereita ja oppinut, mitä parilliset ja parittomat numerot ovat. Erinomaisesti alkaneen uuden arjen kunniaksi kävimme lasten kanssa ensimmäisen viikon päätteeksi katsomassa Frozenin jatko-osan.

Voitte arvata, mitä lauluja meillä on sen jälkeen laulettu. Korkealta ja kovaa.

Loppukevennykseksi vielä eilisen Chiefs-Raiders-ottelun kooste:

Tilanne ensimmäisen puolikkaan jälkeen: 21-0 Chiefseille.

Lopputulos: 40-9. Chiefseille.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 1. luukku

Suomessa vietetään jo joulukuun 2. päivää, mutta täällä on vielä ensimmäinen adventti. Meillä sitä ei ole sen erityisemmin noteerattu, mitä nyt lapset saivat avata ekan luukun suklaakalenterista aamulla. Kiitospäiväviikonlopun jälkeen rauhallinen sunnuntai penkkiurheilun (formulat, amerikkalainen jalkapallo) merkeissä on tullut enemmän kuin tarpeeseen.

Kauden vikat formulat.

Haimme joulukuusen tänä vuonna perinteistä poiketen jo ennen kiitospäivää, tarkemmin ottaen keskiviikkona. Löysimme ison, tuuhean Fraser fir (virginianpihta) -kuusen rautakaupan pihalta, ja sen huumaavasta tuoksusta saatu nyt nauttia jo muutama päivä. Kissat ja koiratkin ovat antaneet sen olla ihan rauhassa.

Koristeita en ole vielä kuuseen valoja ja latvatähteä lukuunottamatta raaskinut laittaa. Tuossa ne ovat laatikossa, kuusen edessä, mutta kun se on niin kaunis ilmankin. Ehkä en halua myöntää itselleni, että nyt on jo joulukuu.

Syksy meni ihan kamalan nopeasti kaikkien työhässäköiden kanssa. Täytin sivutolkulla lomakkeita ja lähetin todisteita valtiolle soveltuvuudestani. Viikot kuluivat kulumistaan, mutta niin siinä kuitenkin kävi, omasta pessimismistä huolimatta, että viikko sitten maanantaina aloitin työt Yhdysvaltain sisäministeriön alaisuudessa (contractor). Olen töissä kirjaimellisesti luolassa (iso vanha louhos, josta on tehty maanalainen toimistokompleksi), jossa etsin arkistoista intiaaniheimojen ja liittovaltion välisiin lakijuttuihin liittyviä asiakirjoja. Noin yksinkertaistettuna.

Tähän mennessä vaikeinta on ollut olla eksymättä maan alle.

Uuteen arkeen totuttelun ja joulukiireiden keskellä voi olla hieman haastavaa löytää blogille ja  nyt jo perinteiselle joulukalenterille aikaa, mutta hei, kokeillaan! En myöskään tiedä, kuinka jännittävää sisältöä pystyn tuottamaan, kun olen luolamörkönä 40 tuntia ja sitten äitimörkönä loput 128, mutta lupaan ja vannon yrittää käydä päivittäin vähintään lähettämässä jonkun suttuisen kuvapäivityksen.

Eilisen friendsgivingin tunnelmia.

Tervetuloa siis mukaan leikkimään aikuista ihmistä!

Ihan kybällä

Luvusta kymmenen on tullut viime aikoina maaginen. Pakkomielle. Saanen selittää.

Työtavoitteena tasaluvut

Minimityötuntimääräni on kymmenen per viikko (max. 29), ja sen täyttyminen on kummitellut mielessä erityisesti niinä viikkoina, kun töitä on ollut tarjolla vähänlaisesti, ja olen joutunut käytännössä päivystämään tietokoneella, jotta saisin kympin täyteen. Viime aikoina hommia on kuitenkin ollut ihan tehdä asti, ja koska saan päättää itse työaikani ja kuinka paljon/vähän teen akselilla 10-29 h, olen kurkotellut korkeuksiin ja tuplannut vaadittavat tunnit. Tällekin viikolle tunteja on kasassa jo 17,5, vaikka huomiota on pitänyt jakaa myös lapsille ja jääkiekolle (ihanaa, Leijonat, ihanaa!), ja veikkaanpa, että puristan vielä ne "puuttuvat" 2,5 tunteroista huomenna. Kympit paukkumaan!

Jaksamista juoksulenkille

Facebook muistutteli eilen minua siitä, kun hiprakkapäissäni uhosin juoksevani kymmenen kilometriä ennen kuin täytän kolmekymmentä. Ja senhän tein. Vaikka juoksukunto ei ole vielä ihan entisellään raskauden laiskottelun jälkeen, niin edistystä on tapahtunut, ja vitonen menee jälleen verrattain helposti. Hölkkäsinpä viime viikolla 6,5 km, ja olo oli lenkin jälkeen niin hyvä, että mieleen hiipi varovainen ajatus kymppikuntoon tähtäämisestä, vaikka siitä taidetaankin olla vielä aika kaukana. Koska en kerralla sitä vielä pysty ainakaan täysin tajuissani juoksemaan, tyydyn tällä hetkellä siihen, että reippailen viikossa vähintään yhden vitosen, ja jos elämä sallii, kaksi, eli yhteensä kymmenen kilometriä.

Kannustava kahle

Ostin talvella Scottylle synttärilahjaksi aktiivisuusrannekkeen, ja koska rakastan antaa lahjoja, tilasin sellaisen silloin itsellenikin. Odotin meidän joko kyllästyvän koko vempeleeseen nopeasti tai ottavan homman tosissaan, ja jälkimmäinen uhka ja mahdollisuus toteutui. Meidät löytääkin nykyisin usein humppaamasta olohuonetta edestakaisin, koska päivän tavoiteaskelmäärä ei ole täynnä. Ja se tavoite? 10 000 askelta. Päivittäisen kymppitonnin ansiosta olo on parempi ja persaus ehkä hitusen kiinteämpi, mutta ihan parastahan tässä on se, että minulla on pidempi tavoiteputki päällä kuin Scottylla, joten en todellakaan voi jättää päivän askelia ravaamatta, ettei 41 päivän putkeni vain katkea.

Tuo piikki? Sehän on Rockfest ja 21 712 askelta, joista osa saattaa olla tanssisellaisia. Tänään pitää tepastella vielä 7 700 askeleen verran.

Kun pään päällä pilven lailla väijyvät kympit on saatu pois päivä- tai viikkojärjestyksestä, olo on mitä mainioin. Vaikka en varsinaisesti ennenkään ole istuskellut täysin tyhjänpanttina, nyt tuntuu, että olen tehnyt jotain, saanut jotain aikaiseksi. Auttanut laskujen maksamisessa (tai mahdollistanut uuden telkkarin ostamisen rikkoutuneen tilalle banaaninostoreissulla). Kohottanut kuntoa ja vireystasoa.

Vaikka kotiäiteys on tärkeää ja vaativaa hommaa, sen saavutuksia ei voi mitata millään pikaisella mittarilla. Niistä hedelmistä nautitaan (toivottavasti!) myöhemmin. Senpä takia onkin ollut aika hienoa pystyä lyömään pöytään ihan konkreettisia numeroita ja taputella itseään olkapäälle. Antaa itselleen kympin kustakin kympistä.

Arkinen haaste, osa 6

Maanantai 29.2.2016 (Arkihaaste 6/7)

Maanantai oli kyllä maanantai isolla ämmällä. Oli todella hankalaa saada viikonloppuna täysillä kierroksilla käynyt kone käyntiin. Normaalisti kahdeksaan asti torkkuva pieni mies oli virkeänä jo kuuden jälkeen, joten minä tankkasin kofeiinia ja rupesin tekemään töitä. Niitä ei taas kerran riittänyt 20 minuuttia pidempään, joten kun Olavi alkoi hieroa silmiään, kannoin hänet takaisin sänkyyn, ja meninpä itsekin hetkeksi pötköttelemään. Työtön.

Eipä tarvinnut laiskotella yksin.

Melkein heti yläkertaan palattuani Iita kömpi pesästään ja kipsahti kainalooni. Halusi katsoa hetken piirrettyjä, ja se sopi minulle enemmän kuin hyvin, sillä silmäluomet olivat kuin lyijyä. Taisin torkahtaakin hetkeksi, ennen kuin nälkä ilmoitteli olemassaolostaan. Keittelin meille naisille kaurapuuroa evääksi.

Nämä kaverit jäivät vielä lepäämään. On heillä rankka elämä.

Päivä kului pieniä arkiaskareita tehden, ja kun enimmät kaurapuurosotkut oli siivottu keittiöstä, kaivoin aikoja sitten aloitetun neuletakintekeleen laatikosta ja rupesin tavaamaan jo unohdettua ohjetta. Kolmen jälkeen kurkkasin, olisiko lisää töitä, ja kappas, olihan niitä. Istuinkin sitten vielä näpyttelemässä läppäriä, kun Scotty tuli kotiin. Mies hoiti hienosti lapset ja kokkailun, ja minä tein töitä kuuteen asti.

Ilta sujui normaaliin tapaansa. Leikkiä, vaipanvaihtoa, ruokkimista, iltapesuja ja -satuja. Saimme tietysti mahdutettua sinne väliin vähän Castleakin.

Iloitsin siitä, etten ollut vieläkään tappanut yrttiseinän yrttejä.

osa 1 | osa 2 | osa 3 | osa 4 | osa 5

Kotiäiti

Musta, uutuudenkiiltäväksi viikonloppuna pesty ja vahattu tila-auto lipuu heräilevän naapuruston läpi. Takapenkillä istuu kaksi ja puoli lasta, jotka riitelevät siitä, kuka saa valita autossa tänä aamuna katsottavan elokuvan. Kuskin paikalla naapureille tekohymynsä takaa vilkutteleva äiti ei malta odottaa joka-aamuista autokaistalta haettua isoa lattea, jonka sekaan hän haluaisi lorauttaa vähän konjakkia, mutta malttaa mielensä, sillä on vasta maanantai.

Kun lapsista vanhin on viety kouluun, äiti palaa loppukatraansa kanssa kotiin. Hän, kuten niin moni muukin, on laittanut uransa tauolle ja alkanut kokopäiväiseksi lastenhoitajaksi. Kotiäidiksi. Mies on jälleen kerran työmatkalla, ja kun perheen nuorin saa aamun kolmannen uhmakohtauksen, konjakki alkaa kuulostaa entistäkin houkuttelevammalta, mutta latte ehti jo loppua. Onneksi kofeiini alkaa pikkuhiljaa potkia torkkuvia aivosoluja hereille.

Äiti katsoo itseään peilistä ja irvistää. Juurikasvu pitäisi käydä värjäämässä piiloon. Onko tuo harmaa hius? Äiti huokaisee syvään ja suoristelee silmien ympärille kertyneitä viiruja. Pitäisiköhän kokeilla botoxia? Naapurin Debbie on suositellut pistoksia. Hän näyttääkin vuosia nuoremmalta, vaikkakin ilmeettömämmältä, sillä edellinen hoitokerta oli mennyt hieman pieleen. Siitä äiti on salaa vähän hyvillään.

Debbie näyttää aina niin huolitellulta, ja heidän tila-autonsakin on tämän vuoden mallia. Hyvähän rouvan on kulkea puunaamassa itseään, kun lapsista huolehtii nanny. Vaikka äiti onkin puhunut Debbien selän takana, kuinka traagista on se, ettei oma äiti kasvata lapsiaan, niin oikeasti hän on kateellinen. Jazzercise-tunti, jonne Debbie on jumppahousuista päätellen juuri matkalla, kuulostaa äidin mielestä paljon mukavammalta kuin väriliitujen jynssääminen seinästä.

Mitäs tehtävälistallani tänään onkaan? Ai niin. KAIKKI.

*****

Kotiäiteys on verrattain yleistä Yhdysvalloissa. Vuoden 2012 tietojen mukaan 29% kaikista äideistä, joilla on alle 18-vuotiaita lapsia, ei käy kodin ulkopuolella töissä. Syitä on monia. Osalle kotona oleva äiti ja perheensä elättävä isä on statuskysymys. Osalle kotiin jääminen on taloudellinen päätös. Joillekin pakon sanelema tilanne, kun töitä ei ole. Jotkut ovat unelmoineet siitä koko pienen ikänsä. Ja niin edelleen.

Minä olen ollut työelämästä poissa jo yli kolme ja puoli vuotta. Miehen verrattain hyvä työ mahdollisti sen, ettemme olleet rahallisesti ongelmissa, kun toinen tulo jäi pois. Palkkani oli sen verran pieni, että siitä suurin osa olisi mennyt päivähoitomaksuihin, joten minun oli oikeastaan taloudellisesti järkevää jäädä lapsen kanssa kotiin. Amerikkalaiset (ja täällä asuvat suomalaiset!) maksavat lapsen päivähoidosta keskimäärin vähän alle 1000 dollaria (melkein sama euroissa) kuussa, ja alueelliset vaihtelut ovat suuria. Julkista päivähoitoa ei ole tarjolla, joten monessa perheessä päädytään siihen, että toinen vanhemmista, yleensä äiti, jää kotiin, varsinkin jos lapsukaisia on enemmän kuin yksi.

Meillä oli myös muita syitä kotiäitiyteen päätymiseen. Halusin varmistaa, että lapsi oppii suomea. Jos napero olisi mennyt englanninkieliseen päivähoitopaikkaan, suomen kuuleminen olisi jäänyt melko vähälle, sillä iltaisin juttelen isukille englanniksi. Päivisin minulla on aikaa huastella savvoo. Nelisen vuotta sitten päätöstä tehtäessä meillä ei myöskään ollut yhden yhtä suomalaista ystävää, joilta lapsi olisi kuullut suomea muissa tilanteissa. Toisin on onneksi nyt.

Tänään kotiäitiyteni muuttuu, sillä aloitan väli- ja osa-aikaiset, kotoa käsin tehtävät työt. Minulla on asiasta jotenkin sekavat tunteet. Aluksi olin todella innoissani, että saan tehdä jotain muutakin, kuin pyyhkiä pyllyjä ja pestä pyykkiä. Hankkia vähän saunarahoja, auttaa miestä mäessä. Sitten iski hienoinen syyllisyys, äiti kun olen. Tuo pieni mies on vielä niin pieni, että haluaisin olla ihan täysillä vielä saatavilla. Onpa semmoinenkin tollo ajatus käynyt mielessä, että ajattelevatko ihmiset meidän ajautuneen taloudelliseen ahdinkoon, kun keskiluokkainen rouva aloittaa työt. Herää, pahvi.

Olen edelleen kotiäiti. Sataprosenttisesti. Lohkaisen nyt päivästä pari tuntia muiden juttujen tekemiseen, mutta olen tehnyt itselleni selväksi, ettei se saa tapahtua lasten tai parisuhteen kustannuksella, sillä he ovat se minun oikea työni. Tällä hetkellä ja tässä elämäntilanteessa. Käytännössä tämä hoituu niin, että herään aamulla miehen kanssa ja hoitelen työt aamu-unisten lasten edelleen uinuessa. Päivällä piirrellään, halitaan ja varmasti riidelläänkin, jos vanhat merkit pitävät paikkansa. Amerikkalaiseen tyyliin tämä työ voi loppua milloin vain, ilman mitään irtisanomisaikoja, joten taotaan nyt, kun rauta on haaleaa. Onneksi tästä toisesta, kokopäiväisestä ja ympärivuorokautisesta työstäni ei voi saada ihan tuosta vain monoa persuuksille.

Mutta onpas kiva saada pitkän tauon jälkeen jotain elonmerkkejä ansioluetteloon. Wish me luck!

Täällä taas

Kääk, enpä olisi uskonut, että viimeinen työviikko olisi ollut noinkin kiireinen; en ehtinyt blogimaailmassakaan oleilla ollenkaan. Koulutin seuraajaa neljä päivää, vaikka työtehtävät ovat harvinaisen simppeleitä. No, onpahan koulutettu perusteellisesti.

Vika viikko oli melkoisen tehokas itsetunnon kohotuksen kannalta. Tiistaina työporukka ja asiakkaan edustajat olivat järjestäneet minulle Muumi-teemaiset vauvakutsut, yllätyksenä. Oli aika uskomatonta! Pomo kirjoitti minulle todella imartelevan suosituskirjeen ja pyysi ottamaan yhteyttä, jos vain tarvitsen suosittelijaa. Sain jos jonkinmoista korttia, lahjaa ja kiitosta. Oli mukavaa kuulla, että olin ollut pidetty ja arvostettu työkaveri. Tänään olenkin kirjoittanut käsi vääränä kiitoskortteja.

Nyt eletään taas kotirouvan arkea. Jo nyt toisena päivänä vanha tuttu hyödyttömyyden tunne on alkanut kalvaa. Onneksi vielä ainakin tämä viikko menee häslätessä maahanmuutoasioiden kanssa. Meidän pitää hakea minulle uutta pidempiaikaista oleskelulupaa; ekahan on voimassa vain kaksi vuotta, koska oltiin oltu naimisissa alle kaksi vuotta green cardin hakuhetkellä. Nyt pitäisi sitten esittää jos jonkinmoista todistetta siitä, että ollaan naimisissa oikeista syistä. Pitää kasata kokoon yhteisiä lainapapereita, vakuutuksia, tilitietoja, valokuvia, joulukortteja... Kivaa.

Kyllähän minulla tekemistä riittää tämänkin viikon jälkeen. Tällä hetkellä on jo kaksi keskeneräistä käsityöprojektia odottamassa valmistumista, kolme Muumi-taulua ja toinen kylppäri vaativat maalaamista, ja Potun huone kaipaa järjestelyä ja liinavaatteita. Aikaa tälle kaikelle on kolmisen kuukautta. Ei paha.

Näillä siis mennään, täällä taas ollaan.

Hävettää

Olen huomannut itsestäni tänään hyvin epäilyttäviä ja mahdollisesti epämiellyttäviä piirteitä. Nämä huomiot eivät varsinaisesti ole harvinaisia, mutta tänään on melkein jo hävettänyt.

Yksi työkaveri tykkää vähän liioitella ja kerskua. Kaikkea ja kaikesta mahdollisesta. Kertoo tarinoita, jotka luulee meidän muiden nielevän ihan tuosta vain. Valehtelee päin naamaa, välillä toisten kustannuksella. On kaikessa parempi kuin kukaan muu. Normaalisti noille jutuille on tullut naureskeltua, mutta tänään minulla keitti yli, vaikka olisin voinut antaa vanhan miehen taas laskea luikuria.

Yksi niistä harvoista varsinaista tehtävistä, joita minulle on annettu, on sisäisten postituslistojen ylläpitäminen. Sain päivitettävän listan alunperin kerskujalta. Hyvin pian löysin virheitä virheiden perään ja olenkin työskennellyt verrattain paljon listan korjaamisen parissa. Kerskuja on kuitenkin kerskunut ylläpitäneensä omaa listaansa tämän koko ajan; tarjosipa päivitettyä listaansa viime viikolla minulle, jos vaikka tarvitsisin. Ei siinä muuten mitään, mutta herra itse ei siedä ollenkaan, jos joku yrittää puuttua hänen reviirilleen (portti) kuuluviin juttuihin.

Tänä aamuna sain puhelun kerskujalta. Hän pyysi minua lähettämään oman listani hänelle, jotta hän voisi alkaa päivittää sitä. Yritin kysyä kohteliaasti, miksi hän tuntee tarvetta päivittää listaa, vaikka se on minun vastuulla. "Koska pomo pyysi." Hmm, eipä kuulostanut pomon puheilta, sillä pomo on sanonut minulle kerta toisensa jälkeen, että hän ei halua liian montaa kokkia yhden sopan keittoon. Kysyin, milloin pomo oli tällaista sanonut. "Eilen." Sanoin, että juttelen pomon kanssa asiasta, sillä minä olin saanut erilaista tietoa.

Olisin toki voinut antaa koko tilanteen olla, mutta koska olen tämmöinen ikävä ihminen, niin soitin pomolle, joka ei yllättäen ollut kuullut koko asiasta mitään. Soitin takaisin kerskurille, joka väitti, että pomo on menettänyt järkensä. Pomon on myöskin kuulemma turha tulla itkemään minun lähdön jälkeen, sillä nyt hän ei aio päivittää koko listaa. Sanoin, että jos hänen tekee mieli päivittää listaa, sen kuin päivittää. Minun listani on kuitenkin se virallinen lista. Ja minun lähtöni jälkeen minun korvaajani ottaa vastuun postiasioista, eikä se korvaaja ole kerskuja.

Pomo laittoi asiasta kerskurille vielä sähköpostiakin. Muahahahaa.

Huomasin hykerteleväni koko aamupäivän, ja sitten alkoi nolottaa. Kunnes äsken kerskurilta tuli sähköpostia, jossa hän ilmoitti löytäneensä virheen minun listalta. Yhdeltä postiasemalta puuttui kuulemma kaikkien nimet. Pyysin kerskuria siirtämään Excel-taulukkoa pari pykälää vasemmalle, nimet olivat piilossa.

Eipä ole tullut vastausta. Nolottaakohan sitäkin?

Ehkäpä olen huomenna vähän kypsempi taas. Sitä odotellessa.

Loppusuora

Seitsemän viikkoa töitä. 34 päivää, mutta kuka näitä nyt laskee. Motivaatio alkaa olla aika nollassa, ellei miinuksen puolella, vaikkei tämä mikään vastenmielinen paikka olekaan. Olen vain vissiin niitä ihmisiä, jotka maratonin loppusuoran nähdessään menettävät viimeisetkin voimansa. Toiset ottavat loppukirin.

Palattiin töissä taas normaaliin ja samalla uuteen päiväjärjestykseen. Uusi tyyppi on tehnyt jo itsenäisiä työvuoroja, joten me muutkin päästiin eroon aikataulumuutoksista. Palasin vanhaan tuttuun 36 tuntiin viikossa ja sain samalla pidemmän viikonlopun, sillä maanantaisin istuskelen täällä portilla kahdesta iltakuuteen keskiviikkoisen nelituntisen sijaan.

Työkaveri suunnitteli viime viikolla, että voisin palata tänne takaisin töihin muutaman vuoden päästä. Yritin olla mahdollisimman kohtelias sanoessani "Hell no!". Täällä saa ihan hyvää palkkaa siihen nähden, mitä meiltä vaaditaan, mutta kun kiinnostaisi oikeasti tehdäkin jotain, eikä vain pönöttää typerässä uniformussa milloin milläkin tuolilla. Viiden päivän vuosiloma ei myöskään houkuttele. Ei ainakaan, jos muita vaihtoehtoja on tarjolla.

Olen kaikesta tästä märinästä huolimatta erittäin iloinen siitä, että olen saanut olla työelämässä mukana; varsinkin, kun olen nyt taas jäämässä määrittelemättömäksi ajaksi kotiin. Työpaikka ei ole mikään itsestäänselvyys varsinkaan maahanmuuttajalle, vaikka olenkin nähnyt tv-mainoksia, joissa toitotetaan laillisten maahanmuuttajien olevan uhka kunnon amerikkalaisille ja heidän työllistymiselleen. Huoh.

Pottu

Muistatteko, kun joskus taannoin tein 100 faktan haastetta? Muistatteko, että pääsin 99 faktaan asti, mutta sadas jäi kertomatta? No tässä tulee, fakta #100:

Pottu/Spud rv 20+6.

Nyt kun ollaan päästy nippanappa puolenvälin yli, niin tuntuu tarpeeksi turvalliselta kertoa tästä koko maailmalle (koska koko maailmahan tätä blogia todellakin lukee...). Meille tulee siis kesällä perheenlisäystä, tällä kertaa vähempikarvaista lajia (toivottavasti!) kuin ennen. Käytiin eilen rakenneultrassa, ja päällisinpuolin kaikki oli kunnossa. Hermoheikko odottaja sai edes pikkuisen mielenrauhaa lääkäriltä mukaan. Niin, ja melkoisen liudan ultrakuvia!

Olen pitänyt tässä sivussa salablogia itselle ja läheisille. Salaisena taidan blogin pitää jatkossakin, mutta voi olla, että nostelen sieltä juttuja tällekin puolelle. Siellä on tähän asti jutusteltu mm. lääkärikäynneistä ja navan alati muuttuvasta muodosta. Hirmu jännää.

Pikakelauksena kuitenkin voisin kertoa nyt sen verran, että pissasin plussan tikulle juuri ennen Halloweenia, joten jo jonkin aikaa tässä on ehtinyt sopeutua ajatukseen vanhemmuudesta. Kaikki on mennyt tähän asti oikein hyvin. Pahoinvointia ei ole pahemmin ollut, maha on alkanut kasvaa, ja onneksi vain maha (vanhat farkut menevät vielä helposti jalkaan kumilenkkiä nappiapuna käyttäen), mielialat ovat S:n helpotukseksi olleet yllättävän tasaiset, ja lamaannuttava väsymyskin on alkanut väistyä.

Kerroin tänään pomolle, että jatkan työntekoa korkeintaan huhtikuun loppuun asti. Piste. Työelämään tulee siis semmoisia muutoksia, että työelämä vaihtuu kotielämäksi, jälleen kerran, mutta tällä kertaa vähän erilaisissa merkeissä. Jään kotiin vielä määrittelemättömäksi ajaksi, hoitamaan uutta tulokasta, jolle jonkun pitää opettaa suomeakin. Toivottavasti saan jonkun ahaa-elämyksen kotiäitipestini aikana; olisi ihan kiva, jos tässä pikkuhiljaa keksisi, mitä tällä elämällään oikein tekisi. Ehkäpä palaan koulunpenkkin. Ehkäpä en.

Nyt voidaan kuitenkin keskittyä tähän uuteen elämänvaiheeseen, tulevasta ei tarvinne vielä huolehtia liikoja. Eiköhän tuo pieni ihminen pidä minut jonkin aikaa sen verran kiireisenä, että tulevia urakuvioita ei ehdi edes miettiä. Tässä ihan lähitulevaisuudessa pitäisi osata mm. päättää, minkälaiset rattaat ja turvaistuin ostetaan. Askel kerrallaan.

:)

Tylsääkö?

Muistatteko tämän? No, nykytilanne on seuraavanlainen:

P.S. Kyllä, olen töissä.

Joko soitetaan piipaa-auto?

Eilen sen keksin, uuden tavan tappaa aikaa töissä. Miinaharava alkoi maistua oikealta haravoinnilta (jota muuten pitäisi varsinkin etupihalla harrastaa), joten päätin keskittyä johonkin kehittävämpään puuhaan.

Pelaan kaikki Vapaakentän pelit numerojärjestyksessä läpi! 22 takana, vain 999978 edessä.

Ei sitten mitään saunalisiä

Lauantai-ilta. Arvatkaapa missä olen.

Töissä. Tuuraamassa viikonloppuvartijaa. Kotiin (baariin) pääsen onneksi jo vajaan tunnin päästä, jos tyyppi ei aio jättää hoitamatta loppuvuoroaan. Miekkosen vaimo soitti äsken. Oli yllättynyt, kun aviomies ei ollutkaan töissä. En siis uskalla minäkään uskoa kymmeneltä koittavaan vapauteen, ennen kuin näen sen kyyryniskan tulevan valvontahuoneen ovesta sisään.

Työasioista puheen ollen: Mulla on ketku pomo. Se keksi laittaa torstaina melkoisen vuolaat kehut sähköpostilla. Olen "valuable asset" ja pomo on kuulemma saanut useita ylistäviä kommentteja asiakkaalta. Menin ihan noloksi, varsinkin kaiken nurinan jälkeen. Onneksi ei oltu kasvotusten.

Eilen sain lyhyen ja ytimekkään sähköpostin firmamme branch managerilta: "Great job, Anni!"

Työmotivaatio kohosi kertaheitolla, ja hymyilinkin koko eilisen päivän ihan hölmönä, vaikka tiedän, että amerikkalaseen tapaan kuuluu jaella kehuja aika heppoisinkin perustein. Oli silti oikein kiva kuulla, että olen täyttänyt odotukset, olivatpa ne sitten kuinka alhaiset tahansa. Paistaako suomalainen pessimismi läpi tarpeeksi hyvin?

En muuten enää koskaan valita normityöni tylsyydestä (enpä vissiin). Lauantaista työvuoroankeutta ei pelasteta edes Miinaharavalla.

Miinojen lakaisua

Security Officerin työpäivä:

Lätkää!

Aika rientää näköjään paljon nopeammin näin ahkerana (haha!) työmuurahaisena. Taas on perjantai. En valita.

Kuluneen reilun viikon kohokohta taisi olla tiistainen NHL-harjoitusottelu, jota käytiin todistamassa. Toisistaan mittaa ottivat Pittsburgh Penguins ja Los Angeles Kings. Minä sain olla kerrankin asiantuntijana, sillä mukaan houkuttelemani muuten urheiluhullut kaverit eivät olleet varsinaisia jääkiekkoveteraaneja. Huomasin myös olevani jääkiekkosnobi, sillä minua ärsytti aivan suunnattomasti se, että tappeluille hurrattiin enemmän kuin maaleille tai pelaajien taidonnäytteille. Ärr.

Sprint Center, Kansas City, Missouri.

Ennen peliä yritin miettiä, kumpaa joukkuetta kannattaisin. Kummassakaan joukkueessa ei ollut suomalaisia, joten kotiin päin en voinut vetää. En voinut myöskään vihata toista joukkuetta ruotsalaispelaajien vuoksi, sillä sinikeltaisia hannuhanhia ei kokoonpanoista löytynyt. Lopulta päädyin huutamaan ääneni käheäksi LA Kingsin puolesta, sillä suurin osa yleisöstä oli Pingujen puolella.

Häviö tuli, mutta minkä pelin jälkeen! Jos kerron, että ottelun ratkaisu venyi aina rankkareiden voittolaukauskilpailun kahdeksanteen laukojaan, niin ehkäpä saatte jonkinlaisen kuvan pelin tasaisuudesta ja jännittävyydestä. NHL-harjoitusottelun jälkeen olisimme vielä voineet jäädä katsomaan college-lätkää, mutta seuraavan päivän aamuherätys (klo 05:15...) kummitteli mielessä. Muuten jälkiruoka lisäjääkiekon merkeissä olisi kyllä kelvannut.

Meidän urheiluviikko huipentuu sunnuntaina Kansas City Chiefs - Minnesota Vikings -jenkkifutisotteluun. Kotijoukkue on kyntänyt ihan urakalla alkukaudesta, eivätkä parhaiden pelaajien loukkaantumiset ole ainakaan auttaneet asiaa. Toivottavasti tuleva sunnuntai tuo kauden ensimmäisen voiton.

Mitäs muuta? Usvasta tuli kyborgikoira viikko sitten, kun eläinlääkäri asensi mikrosirun Usvan niskaan. Sirutus tuli ajankohtaiseksi, kun eräs nimeltämainitsematon perheenjäsen unohti koiran aitaamattomalle takapihalle puoleksi tunniksi. Usva ei ollut onneksi lähtenyt seikkailemaan minnekään, vaan makoili tyytyväisenä takakuistilla. Säikähdin silti, joten päätettiin laitattaa mikrosiru vuositarkastuksen yhteydessä. Eräs perheenjäsen taisi myös saada sellaisen ripityksen, ettei koira, sirullinen tai ei, enää unohdu yksin ulos.

Ai niin. Päätin sijoittaa (aika ison...) osan ensimmäisestä oikeasta palkastani uuteen läppäriin, jolla kirjoittelen tätäkin merkintää. Ehkä säästän seuraavan palkan. Ehkä en.

Vihreämpää ruohoa

Vaikka työpaikasta valittaminen onkin mielestäni typerää ja kiittämätöntä toimintaa, niin taidanpa silti sanoa muutaman seminegatiivisen sanasen työpaikastani ja sen ilmapiiristä. Antakaa anteeksi.

Aloitetaan kuitenkin hyvillä puolilla. Olen ihan äärettömän tyytyväinen, että työni on sosiaalista ja fyysistä. Kiipeän työpäivän aikana monet rappuset ja kävelen monta kilometriä, joten kotona voin ottaa rennosti ja mässäillä hyvällä omallatunnolla. Kun en ole hoitamassa postipestiäni tai vartijatehtäviäni, vastailen puhelimeen joko valvontahuoneessa tai vastaanotossa. Välillä otan vastaan vieraita ja lähetyksiä, joten saan harrastaa paljon small talkia, josta ihan oikeasti pidän.

Suurimman osan ajasta istun kuitenkin pyörittelemässä peukaloitani, sillä saan hoidettua tehtäväni muutamassa tunnissa. Eikä minulta odotetakaan mitään muuta.

Luulin, että halusin vähäistä aivotoimintaa vaativan työn, joka ei tunkeudu yöuniin. Taisinpa olla väärässä, sillä jo nyt parin viikon jälkeen olen, no, tylsistynyt. Toki tasainen päivärytmi ja sosiaalinen kanssakäyminen tuo elämään enemmän virikkeitä kuin kotona lemmikeille lässyttäminen ja vaatteiden viikkaaminen, mutta ehkäpä haluan tehdä vielä jotain pikkuisen vaativampaa. Pakko myöntää, että minulla on ikävä entistä työtä ja sen tuomia haasteita. Haluan, että minulta odotettaisiin enemmän kuin sitä, että osaan kävellä paikasta A paikkoihin B, C ja Ö. Ruoho taitaa olla aina vihreämpää aidan toisella puolella.

Olen päässyt tutustumaan työtovereihini jo melko hyvin. Aika sekalainen seurakunta meitä on. On koristeltua sotaveteraania (äärikonservatiivi), entistä ammattijenkkifutaajaa (ääriliberaali) ja palomiestä (konservatiivi), urautuneita turvamiehiä (konservatiivi ja liberaali) ja niin edelleen. En ole vielä onnistunut hankkimaan itselleni vihamiestä, vaikka melkein kaikilta muilta sellainen taitaa löytyäkin. Olen se uusi tyttö, jolle käydään haukkumassa toista työkaveria. Ahdistavaa.

Lähin esimieheni, joka on samalla S:n vanha tuttu, on saanut verenpaineeni kohoamaan hurjiin lukemiin jo muutaman kerran. Vietän suurimman osan työpäivästäni valvontahuoneessa, jonka operaattori tämä tyyppi on. Eipä siinä muuten mitään, mutta kun ainoat virikkeet ovat Miinaharava, pasianssi ja Fox News -kanava, joka on muuttunut aikojen saatossa piilorepublikaanisesta 24h-uutiskanavasta jo melko avoimeksi GOP:n mainosväyläksi, niin valvontahuonehöperyys on ihan oikea uhka.

Kun tämä äärirepublikaaninen esimies alkoi yhtenä päivänä taas luennoida, ettei presidentti Bushilla ollut USA:n nykyisen talousahdingon kanssa mitään tekemistä, vaan tämä(kin) on Obaman vika, niin en enää kyennyt pitämään mielipidemölyjäni mahassa. Bush vs. Obama -väittelystä jatkettiin sosiaaliturvaan, ja siinä vaiheessa, kun esimiehen mielestä sosiaaliturvasta pitäisi päästä kokonaan eroon, niin päässä pimahti lopullisesti. Ratkaisu ongelmaan olisi kuulemma se, että jokainen olisi vastuussa itsestään ja perheestään, ja vähempiosaisista huolen pitäisivät hyväntekeväisyysjärjestöt, joille ihmiset antaisivat enemmän rahaa kuin nykyisin, sillä käteen jäisi enemmän massia, kun iso paha verottaja ei palkkaan juuri koskisi. Just joo.

Nauroin, vaikka/sillä tyyppi oli ihan tosissaan. Yritin selittää, että ihmiset tuppaavat olemaan luonnostaan ahneita ja itsekkäitä, ja itsekäs käytös vain korostuisi tilanteessa, jossa ainoa turvaverkko pahan päivän varalle olisi oma pankkitili. Ei mennyt läpi, sillä Social Security on kuulemma Ponzi-huijaus ja täten paha, paha juttu. Totta kai se on, koska Teksasin kuvernööri ja presidenttiehdokas Rick Perry sanoi niin. Rick Perrystä taas on sanottu seuraavaa: "He's like Bush, only without the brains".

Kaikesta turhautumisesta ja tylsistymisestä huolimatta olen erittäin iloinen siitä, että minulla on työpaikka, josta voin kitistä turhaan. Huomenna minulla on edessä helppo ja lyhyt päivä portinvartijana, josta taidan ottaa kaiken ilon irti pakkaamalla jonkin hyvän kirjan mukaan. Keskiviikkoisin ei tarvitse edes katsella Fox Newsia, vaan voin kuunnella paikallista Radio Rockia. Ei voi valittaa, oikeasti. 

When life gives you lemons, ask for salt and tequila.

Ruokaketju

Oho. Työläisen arki on näköjään ollut sen verran kiireistä, etten ole ehtinyt/viitsinyt paljon koneella istuskella. Tämä viikko meni vielä harjoitellessa, huomenna pitäisi osata tehdä hommat jo semi-itsenäisesti. Vähän hirvittää, mutta onneksi ei liikaa.

DIY-projektit ovat edenneet, hmm, vaihtelevasti. Pianon virittelin ihan ite, ja taisin siinä onnistuakin välttävästi. S sai yhden virtapiirin valmiiksi ja toimintakuntoon, eikä edes satuttanut itseään. Katon maalaus ei ole edennyt yhtään, eikä varmaan etenekään ihan heti, sillä onnistuttiin hankkimaan eilen lisää askarreltavaa. Palasina olevan biljardipöydän kokoaminen on varmasti paljon mielekkäämpää kuin katonrajassa kiikkuminen, varsinkin tällaiselle korkeanpaikankammoiselle. Jos saadaan pöytä kasattua, niin myöskin pöydän koekäyttö saattaa mennä kattoparrutuunauksen edelle...

Mutta siis onhan meillä myös pieniä isoja uutisia! Meidän jo valmiiksi karvainen perhe sai lisäystä viime lauantaina kahden rottatytön muodossa. Näköjään jokavuotinen koiranpentukuume iski taas allekirjoittaneeseen, ja kun S ei millään suostunut hommaamaan colliepentua (olisin halunnut pikku-Usvan lisäksi ison Usvan), niin tehtiin spontaani kompromissi. Tuhlattiin 200 dollaria lemmikkikauppaan ja tultiin kotiin uusien perheenjäsenten kanssa.

Io ja Callisto. Tuo ruskea juttu oli vielä eilen riippumatto, mutta tytöt päättivät tehdä siitä itselleen makuualustan.

Animal hoarding -ohjelmat, täältä tullaan! Tosin, kuten S on todennut jo pariinkin otteeseen, meidän "ongelma" tuskin pääsee leviämään käsiin, sillä meillä on nyt sen verran hyvä ruokaketju, että "ongelmaan" tulisi ratkaisu ihan itsestään.

Lumi istuu luonnollisesti koko ketjun korkeimmalla pallilla.

DIY, CPR, AED

Kotiuduin justiinsa ensiapukurssilta. Töiden puolesta sitä vaaditaan, eivätkä nuo tiedot ja taidot mene varmasti kotonakaan hukkaan. Varsinkaan nyt, kun tuon miehenpuolikkaan on vallannut kunnon tee-se-itse-into.

Se sai jostain päähänsä, että kellarikerrokseen tarvitaan lisää pistorasioita. No joo, olen kyllä samaa mieltä, sillä tällä hetkellä meidän (wo)man cavessa on yksi rasia, eli paikka kahdelle pistokkeelle. Siitä en välttämättä ollut ainakaan aluksi samaa mieltä, että ne sähkötyöt tehdään itse.

Pyydettiin parilta sähköasentajalta ensin tarjoukset, ja kun S lupasi ja vannoi osaavansa yhdistää oikeat piuhat oikeisiin paikkoihin ja pystyvänsä tekemään koko homman paljon halvemmalla kuin ammattilaiset, myönnyin minäkin, vaikka hieman hirvittää vieläkin. Aloitettiin urakka kuitenkin eilen illalla maksamalla itsemme ensin kipeiksi tarvikkeista, ja sen jälkeen minä sain itseni vielä kipeämmäksi kellarin katon maalamisella. Eipä muuten olekaan mikään pikku-urakka sekään, let me tell you. Täytyypä ottaa ennen ja jälkeen -kuvia (jos muistan).

Toinen DIY-projekti, joka tuskin vaatii sen kummempia ensiaputaitoja tai lupia kaupungilta, on pianonviritys. Kyllä, pianonviritys. S oli hommannut minulle Suomi-reissun aikana pianon (spinetti, maksoi kokonaisen satasen!), joka sitten kannettiin selkä vääränä kotiin heti ekana Kansas-viikonloppuna. Reppana oli (ja on vieläkin) aika pahasti epävireessä, ja varsinkin kaksi kosketinta saivat aikaan päänsärkyä aiheuttavat riitasoinnut. No, väänneltiin nuppeja kotikonstein sen verran, että pianoa voi nyt soittaa ilman, että korvat vuotavat verta. Tästä innostuneena tilattiin Amazonista pianonviritystarvikkeet. Katsotaan, pitääkö meidän virityksen jälkeen soittaa paikalle ihan oikea ammattilainen.

Syntymätodistus

Katsoin eilen viisaimmaksi vaihtoehdoksi pitää tietokoneen koko illan kiinni. Hyvä niin, sillä tänne olisi saattanut ilmestyä melkoisen tulikivenkatkuista tekstiä.

Kävin eilen orientaatiossa, joka koostui pääasiassa kuuden (!) VHS:n (!) katsomisesta. Sen jälkeen suuntasin poliisilaitokselle hakemaan vartijanlupakirjaa (Private Officer License). Minulle kerrottiin etukäteen, että mukana pitäisi olla ajokortti, oleskelulupa, passi, sosiaaliturvatunnuskortti ja avioliittotodistus. Check.

Löysin perille navigaattorin avulla, sillä downtown on tällaiselle lähiörouvalle vielä melko vierasta aluetta. Astelin tiskille, ja virkailijatäti alkoi tivata dokumenttien perään. Kävimme kutakuinkin seuraavanlaisen keskustelun:

Virkailijatäti: "Missäs sun syntymätodistus on?"

Anni: "Eh, Suomessa ei varsinaisesti myönnetä sellaisia. Minulle sanottiin, että passi riittää."

VT: "Joo, ei riitä. Pitää olla syntymätodistus."

A: "Minulla ei ole semmoista."

VT: "Ootas, käyn kysymässä pomolta neuvoa."

VT: "Joo ei, syntymätodisus tarvitaan. Tai USA:n passi. Onks sulla semmosta?"

A: "Ei ole."

VT: "Miks? Eikös sun aviomies oo kansalainen? Eikös sunkin sillon pitäs olla?"

A: "Aviomies on kansalainen, juu. Se ei valitettavasti tee minusta automaattisesti kansalaista."

VT: "Ai, onpa outoa. No tää sun oleskelulupa on voimassa vain ensi kesään asti. Pitääks sun siis uusia tää?"

A: "Pitää."

VT: "No joo, mut siis sun passissa ei lue esimerkiks sun vanhempien nimiä. Me tarvitaan syntymätodistus. Katsos kun meille a-me-rik-ka-lai-sil-le myönnetään syn-ty-mä-to-dis-tus."

A: "Käviskö virkatodistus? Kas kun meillä Suo-mes-sa on Väes-tö-re-kis-te-ri, jossa säilytetään kansalaisten tietoja (toisin kuin täällä takapajulassa)."

VT: "En tiiä, faksaa se mulle."

Kiirehdin takaisin tuttuun lähiöön faksaamaan tädeille ja sedille virkatodistuksen, jota käytin oleskeluluvan hakuun. Matkalla kirosin jo ihan suomeksi sitä, miten paljon ärsyttää tulla kohdelluksi kuin kakkosluokan kansalainen. Sitten muistin, etten ole edes kansalainen.

Faksasin. Soitin perään. Eivät olleet ehtineet vielä katsoa. Jätin puhelinnumeroni. Soitin uudestaan perään. Ei vieläkään mitään. Odotin neljään asti puhelua, jota ei koskaan tullut.

Illalla uhosin jo muuttavani takaisin Suomeen, jos tämä byrokratiap*ska ei lopu tai ainakin muutu vähemmän p*skamaiseksi. Kyseessä on siis lupakirja, joka antaa minulle oikeudet käyttäytyä tasan samalla tavalla kuin muutkin siviilit. Mistään aseenkantoluvasta tai kierrepotkun luvallisesta käytöstä ei ole ollut edes puhetta!

Ah, joku ehkä muistaa, miten republikaanit olivat saaneet jostain päähänsä, että Obama ei ole syntynyt USA:ssa, eikä sen vuoksi voisi olla presidentti. Obamahan on syntynyt Havaijilla, jossa syntymätodistusta kutsutaan eri nimellä (Certification of Live Birth) kuin joissain muissa osavaltioissa (Birth Certificate). Tästä riitti polttoainetta hupsuimmille konservatiiveille pitkäksi aikaa; mm. Donald Trump lähetti "yksityisetsiviä" Havaijille tutkimaan asiaa. Haha, onneksi tämä asia on jo loppuunkäsitelty ja Obaman amerikkalaisuus todistettu.

Onneksi omakin solmu alkaa olla selvä. Soitin tuossa äsken (taas) poliisilaitokselle ja sain sieltä ilokseni ja yllätyksekseni hyviä uutisia. Nyt voinkin siis palata takaisin laitokselle hakemukseni kanssa ja saan toivonmukaan tänään sieltä jonkinlaisen kortinkin mukaan. Kun kortti on kourassa, voin mennä sovittelemaan niitä uniFormuja!