perjantai 14. huhtikuuta 2017

Varjojen yö


Huh haipakkaa. Ikuisuudelta tuntunut Suomi-vieraiden (mummo ja ukki!) odotus on nyt siinä pisteessä, että alkaa nousta hiki, kun miettii niitä hommia, jotka pitäisi/haluaisi saada valmiiksi ennen vierailua. Viikon päästä lasketaan jo tunteja ja minuutteja.

Ne lattialistat sentään saatiin paikoilleen. Maalannut niitä en kuitenkaan ole. Tietenkään.

Meidän tehtävälistalla on ollut myös kellarin varastonurkkauksen siivoaminen. Pimeään soppeen on ollut hyvä viskellä vanhoja vauvatarvikkeita, joulukoristeita, maalaustarvikkeita, käsipainoja, nuoruuden särkyneitä unelmia. Poissa silmistä, poissa mielestä -varastointimenetelmä ei kuitenkaan toimi kovin hyvin silloin, kun a) jotain pitäisi löytää ja b) kun roinat eivät enää pysy poissa silmistä, vaan alkavat vyöryä oleskelutilojenkin puolelle.

Vaikka nuo viikon päästä (apuva!) saapuvat matkalaiset tuskin varaston sotkuisuudesta häiriintyisivät, niin itseä kuitenkin ahdistaa. Kansainväliset ja verrattain harvinaiset vieraat asettavat aina kivan tulen hännän alle, joten hommia tulee tehtyä vähän erilaisella pieteetillä ja teholla. Onpa meillä toinenkin syy saada nurkkaus siivottua.

Tilattiin eilen sauna.

Kellarisaunasta on puhuttu kauan. Suunniteltu, jahkailtu, pähkäilty. Haaveissa oli rakentaa sellainen alusta asti itse, mutta tällä viikolla silmiin sattui aivan sattumalta saunapakettitarjous, josta oli vaikea kieltäytyä. Kun samoihin aikoihin tilille kilahti Scottyn yllätysbonus, ei lopulta tarvinnut kamalasti miettiä.

Meillä siis saunotaan muutaman viikon päästä, mutta sitä ennen pitäisi saada saunalle sopivan kokoinen alue raivattua roinasta vapaaksi. You guessed it, justiinsa sieltä kaatopaikalta varastonurkkauksesta. Sitten jääkin enää jännitettäväksi, mahtuvatko seinäelementit portaikosta läpi ja alas kellariin.

Ollaanpa täällä tehty muutakin kuin tehty valmisteluja (tai vältelty niiden tekemistä...) - kävimme keskiviikkona Scottyn kanssa katsomassa ja kuuntelemassa suomalaista metallimusiikkia Swallow the Sunin ja Amorphisin muodossa. Kun Swallow the Sun soitti pätkän Topi Sorsakosken Varjojen yötä lavalta poistuessaan, meinasi eräältä suomalaiselta tirahtaa suomalainen kyynel. Meinasi.



Meillä on myös tehty selväksi, kuka on pomo:

Kovis (ennen tshekkitukanleikkuuta).

Nyt pitää kai mennä loihtimaan lapsille lounasta ja pakata kamppeet mökkiviikonloppua varten. Mökille toimitetaan tänään melkoinen läjä kestopuuta, niistä pitäisi askarrella vissiin jotain.

Huh haipakkaa.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Moninapainen tyttö, Katto-Kassinen ja kissanpissaa katsomossa

"Äiti, I had a bad dream."

Voi ei, ei taas.

"I drew a picture, look!"


"Onpa hieno! Mitä siinä tapahtuu?"

Kuvassa on itse taiteilija (keskellä, ruskea), pikkuveli (kirjaimellisesti pieni veli, turkoosi), kaksi serkkua (vaaleanpunaiset), täti (vasemmalla) ja mean girl (oikealla), jolla on ilkeät kulmakarvat ja monta napaa. Ilkeä tyttö oli yrittänyt kidnapata nämä meidän naperot, mutta serkut ja täti olivat tulleet apuun. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Napoja oli kuulemma useampi sen takia, että tyttö oli ilkeä. Se minulle ei kuitenkaan selvinnyt, oliko moninapaisuus ilkeyden syy vai seuraus.

Toisin sanoen täällä elellään siis hyvin tavallista arkea. Kiireistä, mutta tavallista. Vahditaan pöydällätanssijaa, kuskaillaan isosiskoa kouluun, keksitään erinäisiä taloprojekteja. Viime viikolla isäntä kiipesi katolle korjaamaan lahonnutta vuorilautaa, rakenneltiin olohuoneeseen pari kaappia, ja huomenna olisi tarkoitus laittaa (viimeinkin...) lattialistat paikoilleen. Jos saisi talon taas vähän niin kuin semiviimeisteltyyn kuntoon ennen kuin Suomesta tulee kolmen viikon päästä tärkeitä vieraita.

Minulta olisi jäänyt kiipeämättä.

Rauhallinen työympäristö. Kuvassa myös karvapeppu ja taaperonharhauttaja, eli telkkari.

Viikko sitten lähdettiin pienelle karkumatkalle arjesta ja ajeltiin auto täynnä porukkaa (neljä aikuista ja kolme lasta) ja tavaraa St. Louisiin jääkiekkoa katsomaan. Tai no lopulta vain kaksi meistä (eli tietysti naiset, duh) pääsivät peliin asti, sillä viimeinen lauantainen kotiottelu oli (ei kovinkaan yllättäen) hintava, eikä huvittanut pulittaa satasia siitä ilosta, että pitäisi vahtia väsyneitä ja mahdollisesti kiukkuisia lapsia ahtaassa katsomossa. Näin minä ainakin itselleni asian järkeilin, kun juoksin rallatellen lapsia ja miehiä karkuun kohti Scottrade Centeriä.

Mukissa St. Louisin kuuluisinta vientituotetta, kissanpissaa Bud Lightia.

Ei oltu ihan eturivissä. Ei tosin viimeisimmässäkään - se oli kylläkin heti meidän selän takana.

Blues hävisi pelin 2,5 sekuntia ennen jatkoajan loppua Calgary Flamesille, mutta me olimmekin paikalla kannustamassa Suomea, eli sinänsä ihan sama. Hauskaa oli.

Ennen ja jälkeen itse matkan päätarkoituksen treffasimme sukulaisia ja hyppelimme pienpanimolta toiselle. Ei ehkä ihan sitä lapsiystävällisintä St. Louisin antia, mutta naperoita ei tuntunut haittaavan isolla patiolla tanssiminen tai herkkupretzeleiden napostelu. Ei myöskään hotellin uima-altaalla vesipetoilu tai serkkujen luona riehuminen. Käytiinpä kokeilemassa sitäkin, pääseekö kaaren päälle kiipeämällä. Ei pääse.


Urban Chestnut ja graavilohta!

Tämmöistä meille siis kuuluu näin maaliskuun viimeisenä päivänä. "Vapaapäivänäni." Keitin juuri lapsille kaurapuuroa (tai kuten isompi asian ilmaisee, äitipuuroa), ja vajaan tunnin päästä pitääkin lähteä viemään koululaista, no, kouluun. Sen jälkeen yritän saada pienen äijän nuijanukutettua päikkäreille, jotta voisin viimeistellä baby shower -lahjan. Juhlat on vasta huomenna, ja aloitin virkkausurakan eilen, joten eihän tässä mikään kiire sinänsä ole.

Mitä sinulle kuuluu?

torstai 23. maaliskuuta 2017

Ihana, kamala puolitoistavuotias

Arvatkaa mitä. Meillä asuu hirviö taapero. Kaveri täytti puolitoista vuotta ja päätti, että pinnasänky on vauvoille. Kiipesi sieltä pois niin että muksahti. Piti purkaa sänkyä sen verran, että saatiin patja melkein lattialle ja vankila sen myötä muistuttamaan enemmän Supermaxia kuin putkaa. Toistaiseksi muurit ovat pitäneet. Seuraavaksi laitan laidoille (rakkautta ja) piikkilankaa.

Ennen vankikarkuruutta.

Tyyppi kiipeilee ihan kaikkialle. Ruokapöydälle. Sohvapöydälle. Pianon päälle. Portaita kaiteen väärältä puolelta. Tuntuu, ettei edes silmät selässä riittäisi, vaan niitä pitäisi olla myös molemmissa kyljissä. Isommilta kolhuilta on vielä toistaiseksi säilytty, vaikka järki ei tunnu päätä kovasti pakottavan.

Mihin tuo minityyppi, joka ei päässyt pöydälle tanssimaan, oikein katosi?
Varmaan samaan paikkaan kuin tuo kokolattiamatto.

Vauhtia on. Siskoa on kiva ärsyttää viemällä lelu kesken hyvän leikin ja juoksemalla kikatellen karkuun. Koirien vesiastiat ovat oivia rumpuja, kunhan niiden sisällön kippaa ensin lattialle. Ja niin edelleen. Huoh. Onneksi pieni mutta iso mies on myös melkoisen söpö rauhoittuessaan. Tykkää istahtaa kainaloon tai syliin ja katsoa vähän aikaa piirrettyjä. Minun, daddyn tai isosiskon syliin. Tai parhaan kaverinsa Sisun "kainaloon". Haliminen on kieltämättä paljon kivempaa kuin jantterin pöydältä alas kiskominen tai työskennellessä näppäimistön suojeleminen, kun tyyppi yrittää osallistua ja läpsiä näppäimistöä.

"Kiis!" (Cheese)

Suusta kuuluu jatkuva pulina ja pälinä. Suurin osa on ihan omaa kieltä, mutta onpa sieltä tunnistettavissa jo melkoinen määrä englantia, mutta erityisesti (minun riemukseni) suomea.


Taapero-savo-englanti-sanakirja:

ai nii aa aa - I need aa aa (nukkumaan)
ap - up
dädä - daddy
gou - go
iit - eat
issää - lisää
kakka - kakka
kakku - banaani
kikka - kenkä
kikko - sisko
kukki - ukki
kuuki - cookie
leikkou - let it go
mammu - apua
momo - more
mumma - mummo
mu(r)a - muro
ninä - nenä
off - off
oudan - all done
paippa - vaippa
pappi - puppy
Puuffa - Usva
puu(r)a - puuro
Shishu - Sisu
tettä - vettä
tikutiku - kutikuti (tai tickle tickle)
tissa - kissa
tissi - pissi
titi - tuti
titti - kiitti
tuutta - juusto
äiti - äiti

Hauska, ihana, paras kaveri, mutta voi että se osaa olla rasittava. Puolitoistavuotias. Näitä aikoja odotellessa...

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Tervetullut turhista turhautuminen


Kuten parissa edellisessä kirjoituksessa uhosin, elämää on jatkettu. Arki on tuntunut taas arjelta raivostuttavine puolitoistavuotiaineen (uskaltaisinko jopa sanoa uhmaikäisineen...) ja erimielisyyksineen siitä, kuinka sitä tiskikonetta taas täytettiinkään ja säilytetäänkö likaisia vaatteita olohuoneen nurkassa vai viedäänkö ne pyykkikoriin. Normipäiviä.

Viime perjantaina tartuimme härkää sarvista ja kävimme ensimmäistä kertaa tapahtuman jälkeen ulkona syömässä. Vaikka sitä tiesi, ettei mitään pahaa tapahtuisi, niin myönnän aluksi vilkuilleeni ulko-ovelle ja tarkkailleeni muita asiakkaita, mutta olo ei ollut mitenkään ahdistunut. Vanhemman lapsen reaktio hieman jännitti, mutta hän ei ollut moksiskaan.

Ehkä silti odotamme vielä hetken, ennen kuin palaamme Austinsiin, sillä koko juttu on hänellä vielä aika tuoreessa muistissa, vaikka painajaiset ovatkin onneksi loppuneet. Unohdin tänään lompakon kotiin lapsen kouluunvientireissulla, ja napero sanoi heti, että sinähän unohdit laukun ravintolaan silloin, kun ravintola suljettiin ja sen ulkopuolella oli bad guy. Silloin kauan sitten (long time ago), kun menimme piiloon puun taakse ja me suojelimme häntä. Kulta.

Illalla pelasimme daddyn kanssa Rock Bandia kellarissa. Mulla oli innokkaita bändäreitä.

Maanantai-iltana sitten kokeilimme uutta järjestystä takapihan patiolla. Mitäpä pidätte?


Itse tykkäsin erityisesti tuosta nurmikolla pitkällään olevasta grillistä, eikä kyllä olisi tullut itselle heti mieleen asetella kalusteita tuolla tavalla kerroksittain. Luontoäiti kuitenkin ajatteli, että näin olisi hyvä - kirsikaksi kakun päälle oli lennättänyt etupihan puolelta ränninkin takapihalle pötkölleen.

Kansas Cityn yli pyyhkäisi melkoinen ukkosrintama. Parin kilometrin päässä sijaitsevalla pienellä lentokentällä lentokoneet lähtivät lentoon ilman pilottejaan, ja pari hangaaria lytistyi kasaan. Autoista hajosi ikkunat ja niiden kyljistä lähti maalit. Vielä maanantai-iltana emme olleet varmoja, oliko tuhoista syyttäminen tornadoa vai ihan rehellisiä tuulenpuuskia. Tiistaina päivänvalossa asiantuntijat tulivat siihen tulokseen, että tuhot oli aiheuttanut suora tuuli (ei siis tornado), jonka voimakkuudeksi arvoitiin 80-85 mailia tunnissa (36-38 m/s, 129-138 km/h). Meilläkin puhalteli sen verran voimakkaasti, että raskas grilli lensi pari metriä.


Kuvat paikalliskanava KCTV5:n uutiskopterista, jonka kotikenttä kärsi tuhoja.

Tornadojakin myrsky aiheutti. Erityisesti Oak Grovessa, vajaan tunnin ajomatkan päässä meiltä, nähtiin melkoisia tuhoja, kun melkein 500 kotia ja liiketilaa vahingoittui tai tuhoutui täysin EF-3-tornadon pyyhkäistyä alueen yli. Onneksi, onneksi pahemmilta henkilövahingoilta vältyttiin.

Tuulet eivät olleet ainoat tuholaiset maanantaina. Suurimmat alueella tipahdelleet rakeet olivat tennispallon kokoisia, joten meidän kaatunut grilli, pihalle rapisseet herneen kokoiset rakeet ja uudelleensijoitettu ränni olivat pientä verrattuna siihen, mitä muualla koettiin. Se pitää kuitenkin todeta, kuten joka kevät tornadokauden korvilla, että onneksi on tuo kellari.

Noin muuten meillä on tosiaan revitty hiuksia päästä pienen miehen isottelujen vuoksi. Milloin kiipeää pöydälle, milloin repii siskoa hiuksista, milloin viskelee tavaroita, milloin kirkuu. Oikea Tasmanian tuholainen. Jos se ei olisi niin perhanan söpö, niin olisin varmaan palauttanut sen jo synnytyslaitokselle.

Majakka ja perävaunu. Yritäpä tuon kaverin kanssa tehdä töitä...

Onneksi miehellä on sen verran pelisilmää, että tajuaa joskus paremmin kuin uppiniskainen vaimonsa (minähän teen, minähän jaksan, minähän en tarvitse apua!), mikä vaimolle on parasta. Usutti minut naistenpäiväiltana viinilasin ja kirjan kanssa sänkyyn, ihan yksin. Kukaan ei hokenut "äiti, äiti, hei äitiiii" tai pyyhkinyt kirkumisen aiheuttamaa räkävanaa lahkeeseen. Se, jos mikä, oli luksusta.

Enhän minä toki yksin sängyssä ollut. Petikaverina oli Jamie Fraser.

Arki tosiaan rullaa taas omilla lommoisilla raiteillaan. Pienet ongelmat tuntuvat taas isoilta. Hyvä niin, kai. Onneksi viikonloppuisin on päässyt arkea hieman karkuun, vaikkapa nyt mökille saunomaan. Viime viikonloppunakin "lähdettiin käväisemään", mutta istuin sitten lopulta puoli kahteen asti aamulla lauteilla hikoilemassa. Kirjoituksen alussa oleva kuva on muuten otettu kolme viikkoa sitten, kun karattiin ihan akkaporukalla ilman lapsia, elukoita tai miehiä mökille. 20-asteinen helmikuun päivä houkutteli veneajelulle ja hei, uimaan (vesi ei ollut 20-asteista, vaan alle 10-asteista).

Hulluja nuo suomalaiset.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Pahaa unta

"Äiti, I had a bad dream last night", lapsi sanoi, kun olin viemässä häntä alkuviikosta kouluun. "I didn't sleep very well."
"Voi kulta. Millaista unta?"

Lapsi oli ollut hiljaa viimeviikkoisesta ampumatapauksesta. Oli kertonut koulussa, että hänen oli pitänyt jättää mac & cheese ravintolaan, mutta muuten asia ei näyttänyt häntä vaivaavan. Kunnes sitten kertoi minulle "pahasta unestaan". Kuvaili tarkkaan sen keskiviikkoillan tapahtumat. Olimme ravintolassa, kuului kova pauke. Meidän piti juosta piiloon, poliisit tulivat. Ravintolan ulkopuolella oli bad guy, kävelimme kotiin. Hän lauloi, jottei meitä pelottaisi. Katsoimme telkkarista uutisia ravintolasta.

"Pelottiko sinua?"
"No, I was brave."

Hän oli nähnyt toisenkin painajaisen. Olivat olleet pikkuveljen kanssa kävelemässä, eivätkä olleet meinanneet löytää kotiin. Kun sitten lopulta olivat päässeet kotiin, olimme olleet daddyn kanssa naamarit päässä. "That scared me a little."

Autojonossa kerroin hänelle, että hän voisi kertoa opettajalle "pahasta unesta", jos hän haluaisi. Opettaja oli edellisenä perjantaina jutellut lasten kanssa vihanhallinnasta ja siitä, kuinka me kaikki olemme erilaisia, mutta se on rikkaus, eikä erilaisuutta tarvitse pelätä. Elämän perusasioita, hyviä, kasvattavia eväitä.

Vielä kun 51-vuotiaat rasistit saataisiin esikoulun penkille, niin maailma olisi parempi paikka.

Kun yritimme illalla jutella hänen kanssaan varovasti painajaisesta, hän oli hämillään. "It wasn't a dream. It really happened." Niin. Niin tapahtui ihan oikeasti. Halasimme häntä kovasti ja kerroimme hänelle, että hän on turvassa. Äiti ja daddy suojelevat. Samoin isovanhemmat. Opettaja. Ettei tarvitse pelätä, mutta jos pelottaa, se on ihan ok.

Keskustelin eilen tapahtuneesta lasten lääkärin kanssa pikkumiehen puolitoistavuotistarkastuksen yhteydessä. Hän oli järkyttynyt kuullessaan, että olimme olleet paikalla. Pyysi ottamaan yhteyttä, jos vanhemman lapsen painajaiset jatkuvat. Hän suosittelisi siinä tapauksessa terapiaa. Voisimme yrittää auttaa lasta käsittelemään asiaa piirtämällä tai leikkimällä kotonakin.

Ei ole ihmekään, että neljävuotiaan mielessä myllertää. Tämä on ollut aikuisellekin vaikea juttu. Ensin en halunnut myöntää, kuinka järkyttynyt oikeastaan olinkaan, sillä minä en ollut tilanteessa uhri, kohde, minä säilyin (fyysisesti) ehjänä. Se ei ollut minun tragediani, vaan jonkun muun. Satuin vain olemaan sitä todistamassa.

Nyt kun tapahtumasta on reilu viikko ja uhrit ovat antaneet haastatteluja, tapahtumien etenemisestä on melko selkeä kuva. Intialaiset kaverukset olivat olleet nauttimassa lämpimästä illasta töiden jälkeen katetulla terassilla heille tutussa ravintolassa. Miehet olivat puhuneet keskenään englantia; siitäkin huolimatta, että heillä oli yhteinen äidinkieli telugu.

Adam Purinton, kusipää, oli lähestynyt heitä vihainen ilme kasvoillaan ja alkanut tentata heiltä heidän viisumeistaan ja maassaolon luvallisuudesta. Srinivas Kuchibhotla, joka menehtyi ammuskelussa, oli vastannut kohteliaasti sormellaan heitä osoittaneelle ventovieraalle miehelle, että he olivat Intiasta ja laillisesti maassa H1B-viisumilla. Purintonia oltiin pyydetty poistumaan paikalta, ja mies oli lähtenyt - palatakseen puoli tuntia myöhemmin aseen kanssa. Hän oli vain alkanut ampua, ilman minkäänlaista välikohtausta tai selkkausta, kohteenaan kaksi intialaista insinööriä. Myöhemmin hän oli kertonut kuitenkin piilopaikkaa etsiessään ampuneensa kaksi iranilaista miestä.

Tapaus olisi aivan yhtä kamala, vaikka miehet olisivat olleet täysin laittomasti maahan ja Maahan tulleita marsilaisia. Se kertoo kuitenkin jotain tästä "isämmaallisesta" antisankarista, ettei hän näe mitään eroa Iranin ja Intian välillä, tai Iranin ja äärijärjestöjen välillä, vaan niputtaa kaikki tummemmat maahanmuuttajat samaan kastiin. Ahkera intialainen insinööri on hänen mielestään uhka tälle maalle. Aivan naurettavaa, ja niin turhaa ja surullista, etteivät sanat riitä.

Purintonin sukulainen kertoi viime viikolla paikallisuutisille, ettei mies ole rasisti. Hänellä on vain ongelmia alkoholin kanssa ja oli tehnyt "bad decision", huonon päätöksen. Hän oli päättänyt provoisoitua aivan turhaan, päättänyt hakea aseen, päättänyt palata takaisin, päättänyt ampua. Päättänyt tappaa. Näin punaista, kun luin sukulaisen vähätteleviä ja puolustelevia kommentteja. Minusta ei ole ainakaan vielä kertaakaan tullut rasisti parin kaljan jälkeen, mutta nyt ehkä kannattaa alkaa pelätä sitäkin vaihtoehtoa. Ei hemmetti.

En ole tavallaan halunnut tehdä omasta kokemuksesta liian isoa numeroa, mutta tästä itse tapauksesta ei voi pitää tarpeeksi kovaa älämölöä. Tällaista ei saa tapahtua. Tätä ei saa hyväksyä tai vähätellä. Tästä ei saa olla hiljaa (looking at you, tweeter-in-chief).

On kuitenkin ollut jollakin tavalla pysäyttävää huomata, kuinka huolestuneita ihmiset ovat olleet, kun ovat kuulleet meidän olleen paikalla. Itselle on tehnyt hyvää puhua asiasta, saada "lupa" olla vähän (paljon) järkyttynyt. Samalla olen kuitenkin myös tiedostanut sen, kuinka suojeltua ja helppoa elämää olen tähän asti saanut elää. Tälläkin suurkaupunkialueella on naapurustoja, joissa on pelko läsnä joka päivä - puhumattakaan ihmisistä, jotka elävät sodan keskellä. Millainen moukantuuri onkaan käynyt, että minun elämäni pelottavin kokemus on ollut se, että satuin jonkun hullun rasistin kanssa yhtä aikaa ravintolaan.

Parasta, mitä tällä hetkellä voimme tehdä, on jatkaa normaalia, iloista elämää, vaikkakin ehkä vähän enemmän ympärilleen vilkuillen, ympäristön tiedostaen. Meidän tärkein tehtävä tällä hetkellä on varmistaa, ettei lapsille jää tästä pelkoja tai traumoja, ja toisaalta tarjota heille yhtä turvallinen ja peloton kasvuympäristö kuin meillä vanhemmillakin on ollut. Onneksi meillä on paljon tukijoukkoja, mm. se ihana, myötätuntoa pursuava opettaja, jota en voi ylistää tarpeeksi. Miksei maailma voisi olla täynnä hänenlaisiaan ihmisiä?

Teimme tänään lapsukaisen kanssa kiitoskortin opettajalle. Ope kuulemma rakastaa sateenkaariponeja.

Virkkasin kiitoskortin kaveriksi pöllön.


Lisää aiheesta:

CNN:n artikkeli
Ilta-Sanomien artikkeli

perjantai 24. helmikuuta 2017

Kun muukalaisviha konkretisoituu

"Pääsen kohta lähtemään, vihdoinkin. Pitääkö käydä kaupassa? Mitä haluat ruoaksi?"
"Jotain helppoa varmaan. On ollut pitkä päivä, ja sen huomaa."
"Pakasteruokaa vai kävelläänkö Austinsiin?"
"Kävellään Austinsiin, ei mene koko lämmin päivä hukkaan töiden takia sinullakaan."

Paska, nälkävuodelta tuntunut alkuviikko. Scotty oli joutunut painamaan töitä melkein kellon ympäri, ja minun vastuulle oli jäänyt omat työt ja arjen pyörittäminen. Pieni happihyppely perheen kanssa tekisi terää hump dayna, pikkulauantaina. Olihan myös kansallinen margaritapäivä. Maksani saisi palata pieneltä lomaltaan.

Scotty tuli kotiin, ja pakkasimme pienemmän naperon rattaisiin. Isompi "pelasi jääkiekkoa" jalkakäytävällä meidän edessä, tehden välillä täyspysähdyksiä rattaiden eteen. "Say 'go Suomi, go'! Louder!"

Vilkaisin kelloa. Olisimme ravintolassa juuri kiireisimpään illallisaikaan. Toivoin, että saisimme pöydän suhteellisen äkkiä, sillä maha valitti jo ääneekkäästi, ettei kuusi näkkileipää ollut ollut tarpeeksi yhden päivän aikana. Vihjailin hienotunteisesti lätkätytöllemme, että voisi kävellä vähän rivakammin.

Ravintolan parkkipaikka oli aika täynnä, mutta siellä täällä näkyi lupaavia aukkoja. Ehkei odotus olisi kovin pitkä. Ai niin... Kansas Universityhän pelasi parhaillaan koripalloa, eikä urheiluhullu yleisö haluaisi lähteä telkkareiden edestä ennen kuin peli olisi ohi. Terassilla näytti olevan hieman tilaa, mutta pöydät olivat korkeita, eivätkä siksi lapsiystävällisiä. Vastasin terassikuikuiluni huomanneen nuoren miehen hymyyn ja nyökkäykseen.

Saimme kuin saimmekin heti ison pöydän keskeltä eläväistä ruokasalia. Tarjoilija tuli ottamaan juomatilauksemme ja kertoi meille päivän annostarjouksen, pihvi ja uuniperuna, $12. "I'm totally lying. The sirloin special is tomorrow, Thursday. Today's special is a chicken fried steak with garlic mashed potatoes and sweet corn for seven dollars", hän sanoi päätän pyöritellen ja hymyillen. "Sorry about that. Also, 20-ounce domestic draws are $2.95."

Tilasimme juomat, minä ison ja paljon kaivatun margaritan, ja Scotty otti tavoistaan poiketen kissanpissaoluen ruoan kanssa. Kun halvalla sai. Emme tarttuneet päivän kanapihvitarjoukseen, vaan tilasimme jo vakioksi muodostuneen tulisen kanapala-annoksen ja perusnachot naposteltavaksi. Vanhempi lapsi nosti päätään väritettävästä lastenmenusta sen verran, että sanoi haluavansa itselleen juustomakaroniannoksen ranskalaisilla, ja pikkuveli voisi ottaa pizzan, josta hän haluaisi pari palaa.

Saimme ruoat todella nopeasti, kuten yleensäkin Austinsissa. Laitoin pienelle miehelle ruokalapun, ja hän odotti suu ammollaan omenasosetta. Kello 19:15 isosisko teki ruoanjakotoimenpiteitä, ja minä olin ottamassa esille haarukkaa, jotta voisin ottaa ensimmäisen suupalan herkullisen näköisistä kanapalasista, kun ulkoa kuului kova ääni. Pop, pop, pop, pop.

Ihmismieli on jännä. Vaikka alitajuisesti tiesinkin heti, että joku ampui muutaman metrin päässä ikkunan takana, en antanut aivojeni hyväksyä sitä vaihtoehtoa. Halusin uskoa, että joku paukutteli ilotulituksia, ei käsiaseella. Ei meillä vain tapahdu tuollaista, ei varsinkaan keskiviikkoiltana rauhallisessa, vaikkakin koripallo-ottelun vuoksi äänekkäässä perheravintolassa.

Olisin varmasti jäänyt jähmettyneenä paikoilleni, ellei ikkunan vieressä seissyt ja terassille nähnyt tarjoilijamme olisi huutanut "Oh my God!", ellei kova, tasainen pauke olisi edelleen jatkunut, ellei Scotty olisi ruvennut riuhtomaan puolitoistavuotiastamme syöttötuolista irti ja sanonut "Let's go!".

Vaikka muistan, mikä päivän annos oli, minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, miten pääsin takaovesta ulos. Tajusin vain yhtäkkiä olevani ulkona, neljävuotias lusikkaansa edelleen pitelevä lapsi sylissä ja kamala, epätietoinen tunne, kun ei tiennyt, mitä selän takana tapahtui. Miten ihmeessä suojelisin lasta, jos ammuskelija tulisi perässä? Oliko tuolla oikeasti ammuttu? Kyllä oli. Scotty huusi "Run, hurry, this way!" ja ohjasi meidät pimeään nurkkaan ison puun taakse, kauas takaovesta tai ravintolan sivusta.

Scotty yritti soittaa hätänumeroon, mutta kukaan ei vastannut. Minun puhelin oli jäänyt pöydälle, käsilaukku tuolille. Pienellä miehellä oli jalassa vain yksi kenkä, sillä toinen oli tarttunut syöttötuolin remmiin kiinni ja tippunut kaoottisen ravintolan lattialle. Silittelin lapsia ja hoin heille, ehkä enemmän itselleni, että kaikki oli hyvin. Ei mennyt kuin pari minuuttia, kun sireenit ja välkkyvät valot piirittivät ravintolan joka suunnasta. Scotty lopetti puhelun - joku muu oli saanut hätäkeskukseen yhteyden.

Kun näimme, että ihmisiä alkoi kulkea takaisin sisälle ja poliisit juttelivat rauhallisesti ihmisille, uskalsimme lähteä kolmen muun ihmisen kanssa jakamastamme piilopaikasta. Kysyimme meidät pöytään saattaneelta työntekijältä, joka poltti kädet täristen tupakkaa, voisimmeko hakea tavaramme. Hän sanoi, että toki voisimme, mutta kannattaisi olla varovainen, sillä lasia oli joka paikassa. Scotty meni sisälle, minä jäin lasten kanssa ulos vaihtamaan epäuskoisia katseita ja sanoja muiden ravintolasta paenneiden kanssa.

Yhtäkkiä viereeni ilmestyi pieni, ehkä kymmenvuotias tyttö, jonka kauhu oli käsinkosketeltavaa. "I can't find my mom. I don't want her to be dead, I just want to go home!" Yritin rauhoitella häntä ja kyselin, miltä äiti näytti ja missä hän oli viimeksi äidin nähnyt. Etsimme yhdessä poliisin, joka lupasi auttaa tyttöä. Muutama minuutti myöhemmin jonkun avatessa takaovea, jonka edessä odotin kuumeisesti Scottyn paluuta, näin tytön kuvaileman pitkän naisen, jolla oli vihreä laukku, huutavan tyttönsä nimeä. Äiti ja lapsi löysivät toisensa.

Tiedonmurusia tippui sieltä täältä, kun ihmiset yrittivät hahmottaa, mitä oli tapahtunut. Kolmea oli ammuttu, se oli selvää. Joku sanoi, että ampuja oli heitetty ravintolasta ulos, mutta oli palannut takaisin aseen kanssa. Kuulosti siltä, että ampuja oli vakioasiakas, sillä hänen henkilöllisyys tuntui olevan tiedossa. Joku sanoi, että tekijä oltiin saatu kiinni. Minä ajattelin, että ehkä tässä oli kyse humalaisesta baaritappelusta, ja siinä missä Suomessa olisi otettu nyrkit esiin, täällä kaivettiin taskusta ase. Todellisuus oli lopulta sitäkin kamalampi.

Scotty tuli takaisin ulos pienen ikuisuuden jälkeen. Hänellä oli mukana lasten ruoka-annokset, koska oli ajatellut, että heille tulisi kotimatkalla nälkä. Meidän tarjoilijamme tuli varmistamaan, että me olimme kunnossa, ja Scotty kysyi häneltä, voisimmeko viedä lautaset kotiin. Tarjoilija sanoi, että tietysti, mutta hän voisi kyllä hakea meille laatikon tähteitä (voiko koskemattomia ruoka-annoksia kutsua tähteiksi?) varten. Scotty meni hänen kanssaan uudelleen sisään, ja kun palasi takaisin ulos, hän oli kaatanut melkein koskemattoman margaritani muovimukiin, koska ajatteli, että tarvitsin sitä nyt vielä enemmän kuin aiemmin. Oikeassa oli.

Entisen murhatutkijan lapsena Scotty tiesi, miten tilanne etenisi. Jos jäisimme antamaan lausuntoa, olisimme siellä tuntikausia. Koska emme olleet nähneet varsinaisesti mitään, meidän tiedoilla ei olisi välitöntä apua tutkintaan ja voisimme soittaa myöhemmin tutkijoille, jos tarve sitä vaatisi. Kävelimme hitaasti ravintolan eteen ja poliisien ohi, eikä kukaan kiinnittänyt meihin mitään huomiota. Toimittajia ei näkynyt vielä paikalla, vaikka myöhemmin heitä siellä laumoittain olikin. Taitaa olla vieläkin.



Kävimme lasten kanssa läheisessä eläinkaupassa katsomassa käärmeitä ja lintuja, jotta varsinkin se nelivuotias saisi ajatuksensa muualle. Hän sanoi, että oli pelästynyt kovaa "vasarointia" ja tietysti näki meidän järkytyksen. Eläinkaupassa töissä olleet kolme nuorta poikaa sanoivat, etteivät olleet ihan varmoja, pitäisikö liikkeen ovet sulkea, sillä tekijä oli ilmeisesti vielä vapaalla jalalla. Varmistuksen siihen saimme, kun ovelle tuli poliisi, joka pyysi pitämään silmät auki ja ilmoittamaan, jos näkisimme valkoisen keski-ikäisen miehen, jolla on huivi päässä.

Läksimme kuitenkin kävelemään kotiin. Se vajaa kaksi kilometriä ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä, ja askel askeleelta kävely tuntui hölmömmältä idealta. Mitä, jos ampuja oli juossut meille päin karkuun? Loogista se ei toki olisi ollut, mutta ei kai tulen avaaminen täydessä perheravintolassakaan ole. Miksi me hölmöt ei jääty eläinkauppaan odottamaan kyytiä, vaikka anopilta? Isänsä harteilla keikkunut lapsi lauloi Baa, Baa, Black Sheepiä, jottei meitä pelottaisi.

Siinä vaiheessa, kun ohi ajanut poliisi huusi meille, että menkää äkkiä kotiin, Austinsissa on ammuttu, jalat liikkuivat entistä nopeammin. Kanavoin toista lapinlahtelaista Sari Essayahia, kun harpoin rattaiden kanssa kotiin, margarita läikkyen. Kun ovi lopulta sulkeutui takana, kävin heti vetämässä verhot ikkunoiden eteen ja loin itselleni ja perheelle turvallisen kuplan. Soitimme naapureille, etteivät avaisi ovea kenellekään. Avasimme telkkarin ja seurasimme tilanteen kehittymistä. Ravintolan lähellä sijaitseva ampujan kotitalo oli piiritetty, eikä leikkipuistoissa olleet ja samassa naapurustossa asuvat lapsiperheet päässeet takaisin koteihinsa.

Minua pelotti. Pelotti niin, että tärisin. Pelotti se, mitä olisi tapahtunut ja mitä olisi voinut tapahtua, ja olin surullinen heidän puolesta, jotka olivat ammuskelussa loukkaantuneet. Siinä vaiheessa kaksi oli kriittisessä tilassa, ja yhden tila oli vakava. Pyysin Scottya jäämään seuraavana päivänä kotiin, ja hän suostui empimättä. Minusta tuntui, että tein tapahtumasta liian ison numeron, mutta toisaalta tuntui, etten tehnyt tarpeeksi isoa. Tämä ei ole, eikä tämä saa olla normaalia. Ei varsinkaan sen perusteella, mitä tiedän nyt.

Lapset eivät onneksi tilanteesta olleet silmin nähden järkyttyneitä, mutta annoimme silti meidän sänkyyn elokuvaa katsoessa torkahtaneen lapsen nukkua meidän välissä. En tiedä, kenelle siitä oli enemmän turvaa, hänelle vai meille.

Aamulla heräsimme järkyttäviin uutisiin. Yksi uhri oli menehtynyt vammoihinsa. Tekijä oli saatu kiinni puolentoista tunnin ajomatkan päästä tapahtumapaikalta, kun hän oli istunut baaritiskillä juomassa olutta ja kerskunut baarimikolle ampuneensa kaksi "Lähi-Idästä kotoisin ollutta" ja oli kysynyt, tietäisikö baarimikko hyvää piilopaikkaa.

Teon idioottimaisuutta lisää se, että hänen uhrinsa eivät todellakaan olleet Lähi-Idästä. Hän oli huutanut kahdelle intialaiselle insinöörille, jotka olivat töissä läheisessä Garminin päämajassa, että heidän pitäisi poistua hänen maastaan. "Get out of my country!" Insinööreistä toinen on nyt kuollut, ja toinen loukkaantui vakavasti ja menetti ystävänsä. Kolmas uhri oli yrittänyt taltuttaa ampujan, mutta tuli myös itse ammutuksi. Hän oli myös pyytänyt rasistisia ääliömäisyyksiä viljellyttä miestä poistumaan ravintolasta, mutta mies palasi hetken päästä takaisin aseen kanssa.

Vas: Srinivas Kuchibhotla, 32, joka menehtyi, Alok Madasani, 32, ja väliin mennyt Ian Grillot, 24. Kuva: BBC.

Veikkaan, että tiedän, ketä ampuja äänesti presidentinvaaleissa. Veikkaan, ettei hänen äänestämänsä presidentti ota tähän tapaukseen, kuten moneen muuhunkaan vastaavanlaiseen, mitään kantaa. Tämä murhaaja on toki ollut rasistinen idiootti jo paljon ennen Trumpin valtakautta, mutta Trump on teoillaan (tai tekemättömyydellään) oikeuttanut näiden hullujen sairaassa mielessä tällaisen käytöksen. Osoitan sormella paitsi 51-vuotiasta Adam Purintonia, myös Valkoista taloa.

Ääliö. Kuva: BBC.

Viharikos tekee vihaiseksi. Olisin vihainen, vaikka en olisi ollut perheineni, lapsineni, paikalla. Tämä tuli kuitenkin nyt henkisesti ja fyysisesti niin lähelle, että jättää väkisin arvet. Vaikka nyt onkin melko selvää, että olisimme todennäköisesti olleet turvassa, vaikka olisimme istuneet pöydässämme koko välikohtauksen läpi, emme sitä aseen paukkuessa muutaman metrin päässä ikkunan takana tietenkään voineet tietää. Jokin alkukantainen vaisto otti ohjat ensimmäistä kertaa elämässä, kun juoksin oman ja lapseni hengen edestä. 

Lapsi palasi tänään kouluun. Hänen opettajansa on ollut aivan järkyttynyt koko tapauksesta ja tarjosi apuaan. Halusi keskustella luokan kanssa tänään tapahtuneesta (meidän luvalla), jutella vihanhallinnasta ja toisista ihmisistä välittämisestä ja askarrella uhreille sekä heidän perheilleen kortit. Sai meiltä täyden tuen, sillä tiedolla ja "erilaisuuden" hyväksymisellä kitketään tästä tulevasta sukupolvesta mahdollisimman monta itävää vihan ja raukkamaisuuden siementä pois.

Koska tyttö ei ole itse puhunut juuri asiasta, emmekä me ole halunneet tehdä tästä hänelle isompaa juttua kuin sen tuon ikäiselle tarvitsee olla, emme ole oikeastaan hänen kanssaan vielä käyneet koko asiaa läpi. Kerroin tänään kuitenkin hänelle ennen kouluun viemistä, että opettaja haluaa jutella tänään siitä, mitä keskiviikkona tapahtui. Kysyin häneltä, tietääkö hän, mitä tarkoitan. "Yes, the restaurant boom." Kysyin, pelottiko häntä. "Yes." Luulen, että hänelle tekee hyvää käydä tämä läpi omien kavereiden ja erityisesti ammattilaisen kanssa, joka osaa puhua asiasta lapsille tekemättä siitä liian pelottavan. Neljävuotiaan ei tarvitsisi vielä pelätä mitään.

Luulen, että olen vielä jonkin aikaa vähän säikky. Ehkä vilkuilen alitajuisesti ravintoloissa käydessä valmiiksi pakoreitit, säpsähdän äkkinäisiä ääniä, mutta eihän tässä nyt elämistä voi silti lopettaa. Aion palata Austinsiin, voin jopa istua samassa pöydässä. Juoda margaritan, syödä kanaa. Minähän en p*rkele suostu rajoittamaan elämääni rasistipaskiaisten takia.

Mutta minähän en ollutkaan tässä uhri. En silmittömän ja täysin perusteettoman vihan kohde. Vaikka olen maahanmuuttaja, en näytä tai kuulosta siltä. Minun ei tarvitsekaan pelätä, ei sen enempää kuin ennenkään. Vaan miltähän tuntuu noista muualta muuttaneista ihmisistä, jotka ovat tulleet tänne luomaan itselleen menestystä ja maksamaan veroillaan Adam Purintonin toivottavasti pitkän ja tuskaisen vankilatuomion? Miltä tuntuu päästää lapsi oman kodin turvasta, kun tietää, että joku vihaa häntä ihan vain ihonvärin tai uskonnon perusteella? Vihaa tarpeeksi tappaakseen. En voi edes kuvitella.

Onneksi meidän yhteisö koostuu enimmäkseen hyvistä ihmisistä, ja uhrien perheille on tulvinut tukea. Pelkästään rahaa on lahjoitettu satoja tuhansia dollareita. Ihmisyys ei ole kadonnut eikä katoa mihinkään. Sen näytti konkreettisesti Ian Grillot, joka puolusti kahta tuntematonta kanssaihmistä. "We are all humans", hän sanoi sairaalassa.

Kaikki, paitsi Adam Purinton.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Köhivät kansasilaiset ja kipeät kannikat

Kerroin viime viikolla alakerran kokolattiamattojen kohtalosta. Tänään on luvassa pitkä jatko-osa. Jos et jaksa lukea sitä, se ei haittaa, sillä alla olevasta kuvasta löydät tiivistelmän:


Mihin jäinkään? Ai niin. Scotty kävi vuokraamassa lauantaina lattioille tarkoitetun naulapyssyn, ja toivoimme, että piskuisessa kompurassamme riittäisi tehot sen käyttämiseen. Meni kuitenkin vielä hetki, ennen kuin pääsimme itse tositoimiin, sillä meidän piti varmistaa, että saamme olohuoneen laudat kulkemaan tasan samassa linjassa keittiön lattian kanssa. Mittailimme, merkkasimme lattiaan liituviivoja, tuskastuimme. Lopulta tulimme siihen tulokseen, että olisi vain parasta alkaa korvata poistamiamme lautoja keittiön liitoskohtaan, ottaa siitä suunta ja toivoa parasta.



Niin siinä sitten aika yllättäen kävi, että summassa hoidettu aloitus toimi täydellisesti. Olipa sekin kiva huomata, että talomme on suht suora (esim. ikkunanpuitteethan eivät ole), sillä uudet laudat olivat lopulta täysin linjassa seinien kanssa. Nakuttelimme ensimmäisenä iltana noin kolmasosan olohuoneesta ja ihmettelimme, kuinka ihmeen hyvät unenlahjat lapsillamme on, kun alakerrasta kuului vasarointi, sirkkelöinti ja kompurointi.


Sunnuntaina koitti sitten jännittävin hetki: Miten kävisi väliseinän toisella puolella odottavan saumakohdan kanssa? Kun lähestyimme kohtalokasta paikkaa, näytti siltä, ettemme saisi olohuoneen lautoja kohtaamaan keittiön olemassaolevan lattian kanssa, vaan siihen jäisi parin sentin ruma rako. Se oli onneksi kuitenkin vain optinen harja, ja todellinen rako oli alle millin. Sen saimme peitettyä käyttämällä hieman sorkkarautaa apuna, ja läpsäytimme huojentuneet ylävitoset.

Koko sunnuntai meni latomishommissa, ja kun illalla kapusimme yläkertaan, kyykkäilystä suutahtaneet reidet, nivuset ja selkä huusivat hoosiannaa. Aktiivisuusranneke meinasi lentää seinään, kun väitti minun olleen laiska koko päivän. Just joo. Eikö sahaus-kyykky-asennus-sahaus-kyykky-asennus-sahaus-kyykky-asennus-yhdistelmä ollut tarpeeksi tehokasta, häh?

Maanantaille, joka oli Martin Luther King Day ja sen vuoksi vapaa, jäikin enää pieni siivu asennusta, ja uusi lattia oli paikoillaan.

Timpurin takamus.

Remontointi näytti oikeasti tältä.

Lähempää tarkastelua.

Maanantai-iltana yritimme imuroida kaikki sahanpurut ja ninjaniitit, jotta voisimme elää hetken seminormaalia elämää ennen lattioiden hiomista ja lakkaamista. Pistimme sohvan takaisin paikoilleen ja poksautimme auki ansaitun kuohuviinipullon. Vertailimme myös remontoinnin aikana saatuja haavoja, mustelmia ja kilpailimme siitä, kummalla oli kipeämpi kroppa.

Normaalia elämää ei jatkunut kovin pitkään, sillä Scotty muisti pari päivää myöhemmin, että hänellä oli kaksi lomapäivää edelliseltä vuodelta käyttämättä, ja ne pitäisi kulutella pois ennen kuun loppua. Hänpä päätti siis ottaa perjantain ja maanantain vapaaksi, joten tuli kiire päättää, minkä sävyiseksi petsaisimme lattian ja millä aikataululla hoitaisimme hiomisen.

Alunperin halusin vaalean lattian ja haaveilin valkolakkauksesta, mutta koska keittiön lattia oli punatammea, ja sen myötä myös uusi olohuoneen lattiakin, lopputuloksesta tulisi kyllä vaalea - vaaleanpunainen. Se ei houkutellut, joten päädyimme kokeilemaan harmaata sävytystä.

Koekappale vanhan lattian päällä.

Sekään ei näyttänyt hyvältä, sillä tietyssä valossa harmaa olikin violetti. Sanoin monta kertaa Scottylle, että haluaisin vain pitää lattian raikkaana, vaaleana puuna, enkä kellastuttaa sitä lakalla, kuten keittiössä oli käynyt - lattialle ja Scottyn tekemälle pöydälle. Pienoisen tutkimuksen myötä löysimme vesipohjaisen polyuretaanin, jonka ei pitäisi muuttua kellertäväksi kuten öljypohjaisen kaverinsa. Muutama gallona sitä kiitos, ja petsihaaveet pois. Lattia saisi loistaa omana itsenään ilman meikkiä.

Piano piti siirtää paikoilleen ennen lattian varsinaista hiomista, sillä emme yllättäen jaksaneet kantaa sitä kahdestaan. Se piti ujutella varasijoituspaikastaan keittiöstä narisevien pyöriensä varassa takaisin omalle paikalleen, eikä siitä hommasta selvitty ilman naarmuja. Hioimme ja käsittelimme keskiviikkona siis pianosopukan, ja olin enemmän kuin tyytyväinen siihen, miltä viimeistelty puu näytti.

Torstai-iltana kävimme vuokraamassa pelottavan näköisen hiomakoneen, mutta lopulta sen käyttö ei ollut ollenkaan vaikeaa. Aikaavievää puuhaa, toki. Ja kovaäänistä. Laitoimme lapset nukkumaan ja aloitimme uuden lattian jyystämisen.

Vaikka remppareiskalla onkin tässä hengityssuojain, sitä ei oikeastaan ison hiomakoneen
kanssa tarvittu, sillä siinä oli tehokas imuri, joka piti pahimmat partikkelit poissa ilmasta.

Vuorottelimme ison masiinan kävelyttämisen ja pikkuvessan lattian nauhahiomakoneella rapsuttelun kanssa. Kun vielä aamukahden maissa koneet ulisivat, pelotti, että naapurit soittavat poliisit paikalle meluhaitan takia. Ehkä se melu ei kuitenkaan ollut ihan niin korviahuumaava muualla kuin heti koneiden välittömässä läheisyydessä, sillä lapset vetelivät taas kerran sikeitä oikein autuaasti.

Seuraavana aamuna oli sitten keittiön hionnan vuoro. Sitä olimme pelänneet, ja syystä. Kaapistojen ja erityisesti saarekkeen aluset piti hioa käsin - käsin! - sillä mitkään sähkökäyttöisistä vehkeistämme eivät sinne ylettäneet.

Lapsiperheessä remontoidaan.

Taas piti edetä vuorovedoin. Ensin vaihtelimme läpsystä hiomista ja lasten viihdyttämistä, ja kun pienempi jantteri meni päikkäreille ja isosisko huoneeseensa leikkimään, ison koneen ja pienten vempeleiden välillä.

Massiivinen pöytä ei mahdu mitään kautta talosta ulos ilman purkamista,
joten siirtelimme sitä sitten selkä vääränä edestakaisin tieltä pois.

Pääsimme/jouduimme siihen käsinhiontavaiheeseen vasta lauantaina, ja siihen menikin sitten koko... hemmetin... päivä. 


Kaveri oli sattuneesta syystä "putkassa" ennen päikkäreille menoa.
Ei tuntunut vankeus haittaavan - päinvastoin! Lapset nauttivat autiosta olohuoneesta,
koska siellä sai juosta sydämensä kyllyydestä.

Pölyiset pöksyt.

Pölyinen hella ja jonkun hölömön rakkaudentunnustus.

Käteni ja käsivarteni näkevät tästä painajaisia vielä pitkään.

Lauantai-iltana imuri huusi, kun yritimme saada pölyä kuriin. Pienemmät laitteet ja käsin hionta olivat lennättäneet erittäin hienoa hiomapölyä yläkertaan asti, ja siitä enenevissä määrin jokaiselle tasolle mitä alemmas mentiin. Kellarissa oli myös melkoinen sotku, sillä naulapyssy oli ampunut olohuoneen lattiasta ja samalla kellarin kattovanerista kunnon säpäleitä irti, ja ne kaikki olivat lattialla, sohvalla, biljardipöydällä.

Piti tehdä melkoisen tarkka suunnitelma siitä, miten ja missä järjestyksessä käsittelisimme lattian. Polyuretaania tarvittaisiin kolme kerrosta, ja kerrosten välissä lattian pitäisi antaa kuivua kaksi tuntia, eikä siinä luonnollisesti saisi hiihdellä ollenkaan kuivumisen aikana. Paras aika sille hommalle oli siis luonnollisesti lasten nukkuma-aika. Jouduimme myös tekemään urakan osissa, sillä sohvarykelmä ei mahtunut minnekään muualle säilöön kuin olohuoneeseen tai "ruokasaliin" (eli lasten leikkitilaan), ja sitä keittiönpöytää ei tosiaan tästä talosta saa ulos kuin palasina.

Ensimmäinen kerros oli lattiassa yhden maissa. Parin tunnin päikkärit (voiko yöllä nukkua päikkärit?) ja toinen kerros. Aamulla hipsuttelimme aamutoimet niin varovasti kuin voimme, Scotty meni lasten kanssa ulos ja minä vetäisin vielä kolmannen kerroksen olohuoneeseen ja keittiöön, ennen kuin liukenin itsekin talosta ulos. Olimme koko päivän liikenteessä, sillä lattialla ei olisi saanut olla edes kevyttä liikennettä 24 tuntiin, ja meidän liikenne ei ole mitenkään kevyttä. Kävimme moikkaamassa kavereiden vauvaa Emporiassa, minkä jälkeen painuimme Ikeaan matto-ostoksille. Ja sieltä vielä syömään. Senpä jälkeen lapset olivatkin valmista kauraa petiin.

Kahden polyuretaanikerroksen jälkeen.

Asettelimme illalla sohvan varovasti takaisin paikoilleen (vaikka viimeisestä kerroksesta oli vasta 12 tuntia, öhöm...), sillä loput lattiasta pitäisi päästä käsittelemään, ja mallailimme vähän uutta mattoakin (vaikka mattoja ei olisi saanut laittaa lattialle viikkoon...).

Meillä ei ole yleensä ihan näin valoisaa, mutta lattiaa olisi ollut vähän erikoista sutia pimeässä.

Katselimme pari hölmöä elokuvaa kuivumistaukojen aikana, ja kahden maissa pääsimme nukkumaan. Maanantaina ei ollut tarkoitus tehdä mitään, mutta keittiön tasot tursuivat remppatavaraa, ja sitä pölyäkin löytyi vielä vaikka mistä, joten siivoilimme sitten. Ei kuitenkaan tarvinnut enää hioa, joten kaikki oli hyvin.

Poika ja koira.

Varsinaisia jälkeen-kuvia minulla ei vielä ole. Lupaan laittaa ne, kunhan listat ovat paikoillaan, eli palataan asiaan joskus ensi vuonna. Tässä kuitenkin pari satunnaista otosta:

Tämä taitaa olla maanantain siivouspäivältä, koska kuvassa näkyy harja.

Lasten uusi lempipaikka sotkuille leikeille.

Poika ja koira.

Koira, hoitokoira ja timpurin pyjamapeppu.

Olihan se urakka, ja pölyä löytyy vieläkin, mutta voi että se on ollut kaiken sen arvoista. On ollut ihanaa (???) imuroida alakerta, kun ei tarvitse jyrätä kahden eri imurin kanssa (puulle kanisteri-, kokolattiamatolle pysty- eli tuttavallisemmin möhkäleimuri). On niin paljon puhtaampi olo, kun ei tarvitse elää vuosikertaeritteiden kanssa. Ja erityisesti: onhan tämä omaan silmään (ja nenään!) paljon kivempi kuin ennen.

Yläkerran kokolattiamaton on parempi olla varuillaan. I'm coming for you next!

perjantai 10. helmikuuta 2017

Yökkivä ulkosavolainen ja kakkaisen kokolattiamaton kohtalo

Yksi suurimmista amerikkalaisen arjen ihmetyksistä on minulle ollut kokolattiamatto. Sitä on ollut jokaisessa paikallisessa asumuksessani, Emporian opiskelijakämpistä lähtien. Pitkä- ja lyhytnukkaista, tummaa ja vaaleaa. Yksi yhteinen nimittäjä niillä on kuitenkin kaikilla ollut: Ne ovat olleet oksettavia.

Kun aloitimme talonmetsästysprojektin kuusi vuotta sitten, toivelistalta löytyi kokolattiamatottomat oleskelutilat. Tiesin, että olisi hankalaa löytää täysin karvatonta taloa, mutta että edes ne tilukset, joissa on eniten lenkkarijalkatrafiikkia... Päädyimme kuitenkin ostamaan talon, jonka sisustusratkaisuja en todellakaan rakastanut. En tummanvihreitä tai mummokalsareiden värisiä seiniä, en elähtäneitä puisia keittiönkaapistoja, en jättimäistä ruotsinlaivasimulaattoria, en messinkisiä ovennuppeja, en vauvansinistä kylpyhuonetta, enkä erityisesti perinpohjaisesti tallattuja, kustuja ja kakittuja kokolattiamattoja.

Muita ongelmakohtia olimme muokkailleet mieleisiksi, mutta lattiat ne vain kummittelivat vuodesta toiseen, eikä tilanne ainakaan parantunut lemmikkien ja lasten lisääntyessä. Kokolattiamattoexodus alkoi kuitenkin viimein pari kuukautta sitten portaikkojen puhdistuksella. Olohuoneen matto näytti sen jälkeen entistä ellottavammalta, mutta projektin suuruus hillitsi pahimpia himoja. Kyllähän maton repisi pois suht pienellä vaivalla, mutta mitäs tilalle?

Kun uusin eläinystävämme Casper alkoi käydä kissanpissalla Savun aikoinaan hyvin merkkaamassa matonnurkassa, oli aika tehdä jotain. Vihdoinkin! Olimme säästäneet Finnairilta saadut korvausrahat kellarin saunaa varten, mutta ihan lähiaikoina sitä urakkaa ei voisi aloittaa, sillä talossamme asustaa kohta puolitoista vuotias Eemeli, joka vaatii vähintään yhtä tarkkaavaista silmäparia 24/7. Yhteinen rakennusprojekti muuttuisi siis joko toisen (Scottyn) yksin kellarin uumenissa suoritettavaksi, tai kaksistaan aamuyön pimeinä tunteina syötäväksi pakkopullaksi. Ei kiitos.

Kyllä kiitos sen sijaan sanoin, kun Scotty kysyi, haluaisinko uudet lattiat.


Kun päätös oli tehty, niin sehän oli tuttuun tapaan menoa sitten. Kansas Cityyn lupailtiin kuukausi sitten hurjaa jäämyrskyä, ja ihmisiä kehotettiin pysymään kotona ja täydentämään hätävaravarastot. Me teimme työtä käskettyä ja kävimme ostamassa myrskyviikonloppua edeltävänä torstaina melkoisen hurjan määrän puutavaraa, jonka lattialle asentamisessa karanteeniviikonloppu menisi rattoisasti. Emme lopulta saaneet sitä luvattua kahta senttiä jäätä, mutta rakennusjätettä, sahanpurua, verta ja hikeä kylläkin.


Perjantaina oli tarkoitus vain käyttää 16-vuotiaita ja talon alkuperäisiä mattoja sen verran reunoista irti, että saisimme irroiteltua tack stripit, eli matot paikoillaan pitävät hurjan näköiset listat, joissa törröttää nauloja pystyssä. Piti jättää matot paikoilleen, jotta lapset voisivat vielä leikkiä normaalisti, mutta arvaahan sen, kuinka siinä kävi. Matot rullalle, lomps.

Muistin ottaa pari kuvaa, ennen kuin tuho alkoi.

Voi tuota lelujen määrää...

Maton ja puulattian raja jopa näkyy vähän tässä kuvassa! Hienosti kuvattu.

Totuus alkoi paljastua maton alta. Ja haju.

Jos olisimme suunnitelleet vähän enemmän,
olisimme ehkä voineet viedä kamat säilöön jo tässä vaiheessa...

Hyihyihyi.

Kiskoimme niittejä ja niitä perhanan tack stripejä maton alta löytyneestä yllättävän hyväkuntoisesta vanerista koko illan. Minä taistelin yökkäilyä vastaan, kun mietin maton nurjan puolen paljastamia erinäisiä eriteläikkiä - mattohan oli pesty useaan otteeseen, ja silti...! Siinä ne meidän lapsukaiset olivat opetelleet ryömimään, ihanasti marinoidulla matolla. Pitäisi olla ainakin vastustuskykyä koko loppuelämän tarpeiksi.

Seuraavana aamuna alkoi oikeastaan koko remontin haastavin osuus. Halusimme säästää keittiön punatammilattian (koska olemme pihejä), joten uusi olohuoneen lattia piti yrittää saada liitettyä keittiön olemassaolevaan lankutukseen mahdollisimman saumattomasti.

Tämä vaihe vaati sahailua, sorkkarautailua ja shamanismia.

Purkaminen piti toistaa väliseinän toisellakin puolella.

Etuoven edessä ja pikkuvessassakin oli samanmoista puulattiaa, mutta koska olisi erittäin epätodennäköistä, että keittiöstä jatkettu lattia sattuisi juuri samaan linjaan "eteisen" lautojen kanssa, oli helpompaa ruveta purkutöihin. Sitä paitsi, pontit kulkivat juuri päinvastaiseen suuntaan, joten olisi pitänyt leikkiä adapterikappaleilla, eikä ensikertalaisia huvittanut. Ollenkaan. Vessan lattia sai kuitenkin olla rauhassa, sillä vessanpöntön siirtäminen ei ensikertalaisia huvittanut. Ollenkaan.

Meikämamma sai näin ison tuhon aikaiseksi sillä aikaa, kun mies oli vuokraamassa naulapyssyä.

Pääsimme kokoamaan lattialautapalapeliä jo samana päivänä, mutta kerron siitä lisää myöhemmin, jottei tästä merkinnästä tule kolmen kilometrin pituista. Kai nuo kamalaa älämölöä pitävät lapsetkin pitää ruokkia...