perjantai 15. joulukuuta 2017

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 15. luukku

Mitään varsinaisia pikkujouluja tänä vuonna ei ole ollut eikä tule, mutta onneksi happy hourilla voi silti käydä. Tuli sinänsä aika kalliiksi, koska keksimme taas aivan loistavan reissuidean keväälle. Hupsista. Samoin kävi viimeksikin häppäröidessämme, ja silloin tie (lentokone) vei New Yorkiin. Samoin taitaa käydä nytkin.

Herkuttelun jälkeen kävin leikkimässä tonttua ja ostin pari lahjaa lapsukaisille. Menin siis ihan ostamaan vatia ja suolaa kinkkua varten, mutta Targetista ei kyllä pääse ikinä pois alle sadan dollarin laskulla.

Nyt painun saunaan, mutta ennen sitä vielä kuva tältä aamulta, kun yöllä unta vastaan taistellut pikkujantteri joutui luovuttamaan ja torkkui parhaan kaverinsa kanssa pari tuntia:

Aika söpöjä.

torstai 14. joulukuuta 2017

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 14. luukku

Me saatiin tänään ihan oikea joulukinkku. Semmoinen kunnon potka.

Paikalliset joulukinkut ovat enimmäkseen makeita spiraaliksi leikattuja kinkkuja, joten olemme viime vuosina turvautuneet IKEAn pakastelaarin tarjontaan, josta on löytynyt suolattuja kinkkurullia, joskus kypsiä, joskus raakoja. Tänä vuonna laari on tosin ollut tyhjillään joka kerran siellä (vähän liiankin usein) vieraillessani, mutta eipä minua ruåtsalaisten oharit haittaa - meitä potkaisi (get it, potkaisi?) tänä vuonna onni. Miehen siskon miesystävällä on melkoisia yhteyksiä, ja tänään meille toimitettiin tuore melkein kymmenkiloinen possunkannikka.

Nyt pitäisi uskaltautua vain ruiskusuolaamaan luinen möhkäle. Kutsuttiin lihadiileri jouluaattobrunssille, joten toivottavasti en ihan täysin teurasta (get it, teurasta?) kimpaletta.

Kuva ei liity kinkkuun mitenkään. Sisu päätti tänään, että selkää lattialla venyttelevä ja poksautteleva mamma on sopiva tyyny ja rupesi unille.

Täällä on ihminen välissä.

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 13. luukku

Meidän neitokaisen luokassa on ollut tässä joulun alla kylässä Grinch, joka antaa lapsille tehtäviä ja haluaa heidän olevan kilttejä, avuliaita ja anteliaita. Jos (ja kun) lapset tehtävissä onnistuvat, Grinch palkitsee heidät. Eilisen onnistumisen palkintona lapsukaiset saivat tänään mennä kouluun yöpuvussa.

Ehdittiin vähän leikkiä kampaamoakin ennen kouluun lähtöä.


Lapsilla oli ollut tosi mukavaa. Huomenna reppuun pitää muistaa pakata pehmolelu ja aamutossut, joiden kouluun vieminen on myös palkinto - tällä kertaa opettajilta ja muulta henkilökunnalta saaduista PAWS-lipukkeista, joita lapset saavat yleisestä hyvästä käytöksestä. Kun niitä on kertynyt tarpeeksi, lapsi voi lunastaa palkintoja kuten mm. Skittles-karkkeja (3 PAWS), hattu- tai aamutossupäivä (5 PAWS), istuminen opettajan tuolissa yhden päivän ajan (10 PAWS), jonkun toisen luokan apuopena oleminen (15 PAWS), 15 minuuttia iPad-aikaa (20 PAWS), mahdollisuus lounastaa rehtorin tai oman open kanssa luokassa tai lisäaikaa välitunnille koko luokalle (30 PAWS).

Meidän neidin mielestä välitunnit tosin ovat ajanhukkaa, sillä olisi kuulemma paljon hyödyllisempää opiskella matematiikkaa. Vaihtuikohan tuo lapsi vahingossa synnytyslaitoksella?

tiistai 12. joulukuuta 2017

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 12. luukku

Tänään tonttuilin pikkuisen, kun tekaisin yhden joululahjan, mutten uskalla laittaa siitä kuvaa, koska saaja saattaisi vahingossa nähdä sen. Jääköön siis salaisuudeksi. Uskallan kuitenkin julkaista kuvatodisteita improvisoidusta ruisleivästä.

Jääkaapissa oli vanhaksi pian menevää piimää, josta oli tarkoitus tehdä ohrariskaa, mutta koska meidän lähikaupassa ohrajauhojen kohta hyllyssä on ollut jo jonkin aikaa tyhjillään, ohrarieskan teon suhteen otti ohraleipä. Kuiva-ainekaapissa oli runsaasti ruisjauhoja, joten päätin kokeilla, millaisia limppuja saisin aikaiseksi, jos korvaisin rieskaohjeen ohrajauhot rukiilla.

Hyväähän siitä tuli, lastenkin mielestä.


Tällä hetkellä seuraillaan ääntenlaskentaa Alabaman senaattorikisasta, jossa ovat vastakkain Trumpin ja erityisesti Steve Bannonin puskema ehdokas Roy Moore, jota useat naiset ovat syyttäneet sopimattomasta käytöksestä heitä kohtaan, kun he olivat teini-ikäisiä, ja demokraatti Doug Jones. Jotkut alabamalaiset ovat antaneet haastatteluja, jossa ovat sanoneet ihan omalla nimellä ja naamalla, että on suurempi synti olla demokraatti ja toki samalla vauvantappaja kuin (ehkä) lapsiinsekaantuja. Tällä hetkellä, kun äänistä on laskettu reilut 80%, ehdokkaat ovat lähes rinta rinnan.

Jännäksi menee, vaikka kaiken järjen mukaan ei pitäisi.

maanantai 11. joulukuuta 2017

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 11. luukku


Meillä juhlittiin tänään kolmevuotiasta hepulikoiraa. Olen kuullut jotain huhuja, että labbikset, jollainen Sisu ilmeisesti puoliksi on, kasvavat ns. aikuisiksi kolmen vuoden kohdalla. Sellaisia merkkejä täällä ei kuitenkaan ole vielä ilmassa ollut. En usko, että meidän Sisu aikuistuu ikinä. Ikuinen keskenkasvuinen.


Juhliminen jäi hieman vaisuksi, sillä edes ulos ei oikein päästy riehumaan. Keli oli aurinkoinen, mutta tuulenpuuskat olivat ajoittain niin rajuja, että takapihan kalusteet löysivät itselleen uudet paikat. Eilen oli kyllä vissiin tullut temmellettyä kyläpaikassa muutaman päivän edestä, sillä synttärisankari on ollut koko päivän kuin ruumis, jolla on VIP-kortti. Olemme siis tyytyneet oikeastaan pelkkään rapsutteluun ja halailuun -- edes herkkuja ei olla pahemmin uskallettu tyypille muutaman viikon takaisen haimatulehdusepäilyn jälkeen antaa.

Ehkä vastustellaan tänä yönä sänkyyn väkisin ja muka kovin huomaamattomasti hiipivää koiraa normaalia vähemmän. Kun Sisulla iskee halipula, niin lähellä on saatava olla. Ja onhan se vielä ihan vauva.

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 10. luukku

Tänään tonttuiltiin Kansas City Chiefsien kanssa NFL-pelissä, ja hei, voitokkaasti vihdoinkin! Saimme kaverilta yllättäen ilmaiset liput Chiefs-Raiders-peliin, ja oli vaikea sanoa ei, kun hyvät ystävät vielä lupautuivat vahtimaan karvaisia ja vähemmän karvaisia lapsia. Pääsimme siis jo toiseen perättäiseen kotipeliin huutamaan äänen käheäksi. Keli oli mitä mainioin, vaikka aamulla tailgateillessa oli hieman viileää. Ei voi valittaa, jos joulukuussa tarkenee hupparissa.


Neuloin meille molemmille viikonlopun aikana kotijoukkueen väreihin sopivat kaljakintaat, mutta tulimme kotiin vain yhden kanssa, sillä vieressä istunut/seisonut fani innostui niistä niin paljon, että osti minulta tumpun kädestä. Jäimme siis melkein rahallisesti voitolle pelireissusta, jos ei lasketa niitä kympin oluita, jotka stadionilla ostimme.


Tässä varmaan kannattaisi pian alkaa harkita nukkumaan menemistä. Viime yön unet jäivät neljään tuntiin, sillä oli pakko katsoa uusin ja samalla kolmannen kauden viimeinen Outlander-jakso, minkä jälkeen pienin kaksijalkainen oli sitä mieltä, että lepo on melko turhaa. Aamukuuden herätys oli hieman karu, mutta kyllähän se kannatti.

Go Chiefs!

lauantai 9. joulukuuta 2017

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 9. luukku

"On yötä yökötellä Annin päivän aikaan."

Vaikka itselle nimipäivä ei ole koskaan ollut mikään suuren juhlan aihe, niin mummo muisti Annan, Annen, Annin jne. päivän joka vuosi ja toi minulle ruusuja yllä olevien saatesanojen kera. Sen vuoksi joulukuun 9. tuo minulle aina lämpimiä muistoja mieleen.

Yhdysvalloissa nimipäivä on oikeastaan täysin tuntematon käsite, joten meillä ei kahviteltu tai muutenkaan juhlittu yhtään mitenkään nimipäiväsankaria. Kävimme tänään heittämässä lasten kanssa mökillä pikakeikan, minkä jälkeen ajelimme läheiseen yliopistokaupunkiin, Lawrenceen ja University of Kansasin jättimäiselle kampukselle luonnonhistorialliseen museoon kiertelemään. Meidän viisivuotias neitokainen olisi voinut jäädä sinne tutkimaan jokaista pikkujuttua vaikka kuinka kauaksi aikaa, mutta tuo kaksivuotias uhmailija... ei. Ensin meni hermot, kun ulkona laitettiin takki päälle, ja sitten heti perään uudestaan, kun takki otettiin sisällä pois.

Fossiileiden ja muiden jännittävien juttujen jälkeen jatkoimme matkaa Lawrencen keskustaan syömään. Herkuttelun jälkeen vein tytön eurooppalaiseen markettiin shoppailemaan, ja isukki ja poika kävivät hakemassa paikalliselta panimolta hieman herkkuja. Me naiset löysimme mm. Turkinpippureita ja Dumleja, joten ei ollut mikään turha reissu.


Kotiin lähtiessä alkoi jo hämärtää, ja pääkadun jouluvalot syttyivät. "It's so pretty!" Totta, lapsukaiseni.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 8. luukku

Asumme naapurustossa, jossa on monien kammoksuma HOA, eli asunnonomistajayhdistys, joiden säännöt vaihtelevat naapurustosta toiseen. Joissakin tuntuu olevan aika tiukka kyttäämismeininki, ja säännöissä määrätään jopa verhojen värit, mutta meillä on onneksi aika rentoa. Mitään turhaa nipottamista ei tässä kuuden ja puolen vuoden aikana ole tullut vastaan, mutta toisaalta naapurusto on myös pysynyt siistinä ehkäpä juuri säädösten ja niitä noudattavien asukkaiden vuoksi.

Maksamme joka vuosi HOA:n vuosimaksun, joka on tässä naapurustossa 350 dollaria. Hintaan kuuluu uima-altaan käyttöoikeus (ja sen sekä yleisten piha-alueiden huolto ulkopuolisen tahon toimesta) ja näin joulukuussa hevoskärryajelu naapuruston ympäri.

Usein on käynyt niin, että meillä on ollut muita menoja heppailun aikana, mutta viime ja tänä vuonna aikataulut ovat olleet suosiollisia ja olemme päässeet puoleksi tunniksi heinäkasojen päälle kuuntelemaan kavioiden kopsetta ja ihastelemaan ja ihmettelemään naapureiden joulukoristeluja.

Monet ovat hyvällä maulla toteutettuja, toiset... Niin.


Nuo kaksikerroksiset puhallettavat barbarat kavereineen näkyvät meidän takapihalle oikein mainiosti. Kärryajelulla moni tuntui pohtivan, millainen sähkölasku näillä naapureilla mahtaa joulukuussa ollakaan. Etupiha ei ole juurikaan hillitympi.


Lapset olivat silmät ja suut pyöreänä koko ajelun ajan, ja kun sen jälkeen pääsivät vielä silittelemään jättiheppoja, niin olihan riemu katossa. Tästä puhutaan varmasti vielä pitkään.

Minulle kokemuksen kruunasi lämmittely kunnon löylyissä. Sauna, aah.

torstai 7. joulukuuta 2017

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 7. luukku

Siinä, missä eilinen oli täynnä touhua ja tohinaa, tämä päivä meni ihan rehellisesti laiskotellessa, lapsia kutitellessa ja lahjaideoita pähkäillessä (ja pari jopa hankkiessa!). Mikä ihme siinä aina on, että joillekin keksii liikaakin vaihtoehtoja, mutta joillekin on niiiiiin vaikeaa löytää se lahja? Esimerkiksi Scottylle olen aiempina vuosina keksinyt vaikka mitä kuusen alle laitettavaa, mutta tänä vuonna on aika tahmeaa. Noh, eiköhän se inspiraatio vielä iske.

Kuusesta puheen ollen, sitä ei ole vieläkään koristeltu, mitä nyt askartelin tänään Suomesta saadun tuliaiskoristeen puuhun roikkumaan. Voi olla, että koristelu jää aattoaamuun, kuten aiempinakin vuosina, vaikka lasten sormia syyhyttäisikin ripustaa kuusi täyteen kaikenlaista tilpehööriä.


Hurjaa, että tässä on enää kaksi kokonaista viikonloppua ennen joulua. Tulevana viikonloppuna voisi tehdä vaikka laatikot valmiiksi pakastimeen odottelemaan, jos vaikka malttaisin olla syömättä ne heti, ja pipareitakin pitää leipoa vielä uusi satsi jossain vaiheessa, sillä jotkut pullahiiret ovat nakerrelleet kohta menemään reilut sata keksiä. Onhan tässä vielä aikaa, mutta nopeasti se tuntuu taas menevän.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 6. luukku

Koska aivot ovat melkoista sohjoa tässä vaiheessa itsenäisyyspäivää, ja originaalit ajatukset ovat suomalaisen graniitin alla, kopioin tähän alle Facebookiin klo 13:03 (21:03 Suomen aikaa) kirjoittamani synttäritoivotukset Suomelle:
Joka vuosi 6.12. on ikävä Suomeen, mutta tänä vuonna kaipuu on satakertainen. 
On tullut pohdittua kaikkea sitä, mikä meidät nykysuomalaiset on tähän onnekkaaseen tilanteeseen tuonut. Mitä esi-isät ja -äidit ovat käyneet läpi, jottei meidän tarvitse. Kuinka omat isovanhemmat ovat sodan jaloissa tarponeet. Kuinka Karjalasta on lähdetty pienenä poikana evakkoon. Mietin tänään ukkia, kun syön itse leivottuja karjalanpiirakoita. 
Kiitos siitä, että saan olla suomalainen ja kirjoittaa tämän suomeksi (ja puhua suomea lapsilleni, joista toinen aikoi opettaa tänään koulussa luokkakavereille suomalaisia sanoja, kuten "pissi" ja "kakka" -- onneksi lopulta päädyttiin "kissaan" ja "koiraan"...) Kiitos myös siitä, että saan olla ulkosuomalainen ja osaan arvostaa Suomea ihan uudella tavalla. Puhdasta luontoa, valkoista hankea, sinisiä järviä, puhumattakaan yhteiskunnan tukiverkostoista. 
Eräs karski poikatyttö Lapinlahdelta on vetistellyt tänään VASTA neljästi, joista VAIN kerran räkä poskella. Se Finlandia-hymni...

Finlandia-roskia oli silmissä vielä pari kertaa tuon kirjoituksen jälkeenkin (yhden kerran voin laittaa osittain sipulin pilkkomisen piikkiin!). Facebookissa kierrellyttä Evakon laulua en uskaltanut edes kuunnella, sillä edellisellä kerralla reilu kuukausi sitten Toni Wirtasen vaimonsa kanssa esittämä versio aiheutti sellaisen ugly cry -näytöksen, että ajattelin jättää tänään ihan suosiolla väliin.

Pelkäksi volinaksi tämä päivä ei kuitenkaan ole mennyt, vaan on meillä syötykin hyvin - karjalanpiirakoita, liha-lantturuukkua ja tuossa kohta vielä leipäjuustoa lakkahillolla, kunhan edelliset ruoat vähän laskeutuvat. Saunassa olen jo kerran käynyt, ja toisenkin lapsen simahdettua mennään uudestaan. Ja uudestaan. Ja ehkä vielä kerran uudestaan.


Hyvää itsenäisyyspäivää, rakas Suomi. Olet hieno maa.

tiistai 5. joulukuuta 2017

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 5. luukku

Menin tänään hakemaan lasta koulusta normaaliin tapaan kävellen ja odottelin tapaamispaikassa pikkuveljen kanssa, jolle ei tällä kertaa tarvinnut ärhennellä hupun päässä pitämisestä. Taisi olla tarpeeksi kova viima, että ihan itsekin tajusi, että korvat on kiva suojata. Meidän topakka neiti käveli melkein jonon viimeisenä, tällä kertaa opettajan kanssa käsi kädessä.

"Voisinko pyytää palvelusta? Haluaisin kertoa luokalle eri tavoista viettää talven juhlapyhiä. Onko Suomessa jotain erityistä perinnettä, joka eroaa täältä?"

Hän jatkoi, että aikoi kertoa lapsille Saksan erikoisuuksista, sillä hänen äitinsä on sieltä kotoisin, mutta hän haluaisi mahdollisimman paljon tietoa muista kulttuureista. En siinä hetkessä osannut sanoa muuta, kuin että Joulupukki asuu Suomessa, mutta lupasin palata asiaan. Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin?

Kotiin päästyäni otin läppärin syliin ja istuin sohvalle naputtelemaan sähköpostia. Kyllähän meidän jouluperinteet eroavat aika lailla amerikkalaisista! Jo pelkkä tunnelma on jotenkin eri, kun ympärillä on pimeää ja kylmää. Suomessa juhliminen on hillitympää, mutta se jatkuu toisaalta pidempään joulun jälkeen. Vainajia muistetaan kynttilöin, ja joulusaunassa on harras tunnelma. Puhallettavia barbaroita on vähemmän.

Sitä tunnelmaa oli kuitenkin vaikea pukea sanoiksi, varsinkaan viisi-kuusivuotiaalle yleisölle, joten keskityin kertomaan, kuinka Joulupukki tulee moneen kotiin aattona kylään, eikä hän kulje salaa savupiipun kautta keskellä yötä, vaan reippaasti etuovesta lumisia saappaita oven pieliin kopistellen.

Kerroin, kuinka nimenomaan aatto on muutenkin suomalaisille tärkeämpi, kun taas täällä jouluaamu on se juttu. Selitin, miten jouluruoka koostuu perinteisesti laatikoista ja kinkusta, kuinka kaupat ovat päivätolkulla kiinni (olivat ainakin silloin ennen vanhaan!), kuinka tärkeä osa joulua sauna on, ja kuinka Suomen Turusta julistetaan joulurauha.

Ope kiitteli kovasti tiedoista ja pyysi vielä paria kuvaa talvisilta kotikonnuilta Lapinlahdelta. Tuli ehkä vähän ikävä.



Valmiiksi nostalgisella tuulella on hyvä lähteä huomiseen parkumaratoniin. Lapsi vie luokkakavereilleen pienen (maku)palan satavuotiasta Suomea, minä kuuntelen Finlandia-hymniä repeatillä ja katson Linnan juhlia, jos jotain näen.

maanantai 4. joulukuuta 2017

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 4. luukku

Olisipa ihanaa, jos voisin joka päivä julkaista kuvia, joista välittyy vastapaistettujen pipareiden tuoksu,  joissa komeilee kauniisti jouluvalomeressä tuikkiva talon julkisivu tai kauniisiin pinkkoihin järjestellyt pakasterasiat (huom. kaikkine kansineen), ja niin edelleen. Tiedättehän, tunnelmakuvia sellaisista jouluvalmistelujen loppusilauksista.

Todellisuus näyttää kuitenkin tältä joulukuun 4. päivä 2017:


Olen viikkaillut tänään neljä (4) isoa koneellista lakanoita, pyyhkeitä ja eri kokoisten ihmisten vaatteita olohuoneen lattialla huonossa asennossa kököttäen. Ei ole mitään puhettakaan kunnon joulusiivouksen aloittamisesta, kun juoksen koko ajan ihan peruskotitöiden perässä, enkä millään meinaa päästä niiden edelle. Tuosta kaksivuotiaasta kotiapulaisesta ei lopulta ole ihan hirveästi, no, apua.

Luulen, että tänä(kin) vuonna noudatan sitä viisautta, että kaapit pitää siivota joulua varten vain, jos aikoo viettää joulun kaapeissa.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 3. luukku

Meillä, kuten monessa muussakin amerikkalaisessa kodissa, on ollut tapana pystyttää joulukuusi olohuoneen nurkkaan kiitospäivän iltana, eli jo marraskuun loppupuolella. Tänä vuonna kuitenkin odotimme vähän pidempään, sillä hommasimme ensimmäistä kertaa tällä mantereella asuessa ihan oikean kuusen. Vielä viime joulunahan olohuoneen lattiaa peitti kulahtanut kokolattiamatto, eikä neulasten noukkiminen sen syövereistä innostanut juuri laisinkaan.

Luulen, että kuusi tuoksuu aika hyvältä, mutta varma en voi olla, sillä poskiontelot ovat täynnä mönjää. Onneksi muut aistit ovat sentään tallella. Onhan se kaunis, noin ilman koristeitakin. Ne ehtii ripustella myöhemminkin.



Virginianpihta (Fraser fir) ja minä teemme nyt tilaa olohuoneessa vielä yhdelle Fraserille, Jamie Fraserille nimittäin (ja kai vähän Clairellekin...), ja rupeamme katsomaan uusinta Outlanderia. Je suis prest.

lauantai 2. joulukuuta 2017

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 2. luukku

Kansas Cityssä on meitä suomalaisia pieni mutta pippurinen joukko, joka on kokoontunut juhlimaan itsenäistä Suomea jo useampana vuotena. Tänä vuonna olo on erityisen juhlallinen ja jopa melkein juhlava hätäisesti tekaistun kampauksen ja meikin jälkeen. Suomi täyttää keskiviikkona 100 vuotta (hei, ootteko kuulleet?), ja me juhlimme tänään.

Vetistelin jo eilen Finlandia-hymnin tahtiin. Tästä ei hyvä heilu.


Kaulasta löytyy tänään suomalaista osaamista Taigakorun Aurinko-riipuksen muodossa, korvia koristaa pikkuruiset napit, joissa on siniristilippumme, ranteessa on Leijona-kello. En sentään laittanut Reinoja jalkaan.


Meidän tarjoilu hoidetaan tänäkin vuonna nyyttikestimäisesti. Me viemme punajuurilaatikkoa, ja satunpa tietämään, että tänään päästään maistelemaan myös mm. peurankäristystä ja sahtia. Luulen, että meidän on myös pakko kuunnella Batin ja Ryydin Ehtaa tavaraa, jos sahti pääsee loppumaan.

Ehkä muutenkin.

perjantai 1. joulukuuta 2017

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 1. luukku

Monta kertaa olen meinannut avata tekstieditorin ja naputella menemään. Yhtä monta kertaa kirjoittaminen on jäänyt nimenomaan meinaamiseksi, koska aina on muka ollut jotain muuta tekemistä. Autostressiä, -remonttia ja lopulta -kauppaa, urheiluinnostus, jonka kylkiäisinä on tullut aivan saakelin kipeitä lihaksia, joita en tiennyt/muistanut olevan olemassakaan, sairastelua, kuten mm. pelkästään tällä viikolla ärhäkkä mahatauti ja sitkeä flunssa.

Olin kuulemma kuorsannut viime yönä. #fakenews

Nyt se venkoilu kuitenkin loppuu, ihan tähän paikkaan. Julkaisen joka päivä jouluaattoon asti kuvan tai pari (tekstin kera, toki), jotka on otettu kyseisenä päivänä. Toivottavasti niistä välittyy joulunodotusta täynnä oleva suomalaiskansasilainen arki, eivätkä ole inhorealistinen kurkistus laiskan kotiäidin jouluvalmistelujen lykkäämiseen. Joulukalenterin sisältö on siis yllätys minullekin!

Joulukuun ensimmäinen päivä alkoi ennätysnopealla heräämisellä ja aamupalan syömisellä, sillä tänään oli viimeinkin se päivä, kun suklaakalenterin ensimmäisen luukun saisi avata. Minulle aamu oli poikkeuksellisen rauhallinen, sillä ei tarvinnut tapella talvivaatteita kaksivuotiaan käärmeen päälle, koska daddy saattoi tänään kindergartenilaisen kouluun. Scotty korjasi viime yönä kahteen asti jotain koodia, jonka demo on tänään, mutta joka ei vielä eilen toiminut. No, nyt toimii, ja miehellä on normaalia lyhyempi päivä toimistolla.


Sain tänään siis vapaapäivän käärmeenkesytyksestä ja nautin pari kuppia vihreää teetä (jotta en muka kuorsaisi enää ensi yönä...) olohuoneessa iloisesti leikkivä pikkutyyppi ja sohvanvaltaajakoira seuranani. Kuvassa näkyy uudet sohvat, joista olen haaveillut jo piiiiitkään, joiden alusen pystyy oikeasti imuroimaan ja jotka olisin kuulemma saanut joululahjaksi, jos olisin malttanut odottaa vielä hetken. Hups. Vähän liikaakin elämää nähnyt kulmasohva sai jatkoaikaa kellarin löhöpaikkana.


Joulukuussa on se hyvä puoli, että kynttilöitä voi poltella vaikka heti aamusta, jos siltä tuntuu. Iloisesti tanssahtelevat ja auringonvalossa välkähtelevät muumit tuovat väkisinkin hymyn huulille. Tästä tulee hyvä päivä, kuulkaas!

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Pojat on poikia...

Koko rautakaupalle kävi taas kerran selväksi, mikä kuopuksemme nimi on. Aika monta kertaa jouduin hylkäämään ostoskärryn ja spurttaamaan räkäisesti nauravan karkulaisen perään. Karkulaisen, joka kiipesi juuri sinne parvelle, jossa luki "NO CHILDREN" ja veti hyllystä kamaa alas sen kun kerkesi. Huoh.

Onneksi tuo osaa olla suloinenkin. Muuten saattaisin palauttaa.

Eräs vanhempi herrasmies huomasi enimmäkseen henkisen mutta hieman fyysisenkin titaanien taistelumme ja kulki vierellämme kassoille asti blokaten kärryllään karkkihyllyt, joita kohti napero yritti tehdä täsmähyökkäyksiä. "Minulla oli kaksospojat. Tiedän, millaista se on."

Niin paljon kuin hänen elettään arvostinkin, niin väkisinkin tuli jälleen kerran mieleen, kuinka poikien perseily on jotenkin hyväksyttävämpää. Joka paikkaan kiipeilevän/juoksevan/pomppivan Tarzanin äidille vinkkaillaan silmää ja sanotaan, että "Boys... Am I right?" Kolme vuotta sitten saman ikäisen tytön äitinä en muista saaneeni sympaattisia katseita, vaan kaupan lattialla huutojoogaavaa lasta vilkuiltiin nenänvartta pitkin. Samoin kuin uhmailuun täysin väsynyttä äitiä. Etkö nyt oikeasti saa lastasi kuriin?

Viisivuotias huutojoogaa paljon vähemmän kuin kaksivuotias. Ja pysyy tarpeeksi pitkään paikoillaan kuvan ottamista varten.

En yhtään kiellä, etteivätkö vanhan kansan uskomukset tyttöjen ja poikien eroista pitäisi yleisellä tasolla ainakin osittain paikkaansa. Yksilötasolla on kuitenkin sanottava, että meidän tyttökin oli aivan yhtä hurja kiipeilemään ja riehumaan kaksivuotiaana. "Tyttömäisyys" on tullut esille vasta paljon myöhemmin, mm. itse päätetyn pukeutumisen ja tietoisesti valittujen ja varmasti alitajuisestikin ympäristön muokkaamien mielenkiinnon kohteiden myötä. Minulla kesti paljon pidempään innostua korkkareista ja meikeistä. Parikymppiseksi asti. 

En tiedä. Ehkä olen unohtanut. Ehkä kohdalle sattunut otanta ei kuvasta koko totuutta. Jotenkin vain tuntuu, että pienestä pitäen meille opetetaan, että pojat saavat olla vähän luvan kanssa villejä, koska he ovat poikia

Eräs nimeltämainitsematon istuva presidentti voitti vaalit, vaikka jäi ennen äänestystä kiinni naisten sukupuolielimiin kajoamisella uhoamisesta. Se kuitattiin miesten pukuhuonepuheena. Isotkin pojat, aikuiset miehet, ovat poikia, ja se siitä.

Huono käytös on huonoa käytöstä, löytyipä jalkojen välistä mitä tahansa. Aion olla, ja toivottavasti jo olenkin, aivan yhtä tiukka vanhempi molemmille lapsille. En halua ainakaan tietoisesti kasvattaa lapsiani eri tavalla, mutta tämä nyt voi taas olla jälleen kerran niitä juttuja, että kymmenen vuoden päästä teinin ja esiteinin äitinä nauran paskaisesti tämänhetkisille harhatiedoilleni. Ehkä kaikki stereotypiat pitävätkin paikkansa, ja minä taistelen tuulimyllyjä vastaan, kun haluan murtaa myyttejä ja jääräpäisesti ajatella lapsiani yksilöinä, en sukupuolensa edustajina.

Ehkäpä joudun vaatimaan tytöltäni enemmän, sillä hän joutuu todennäköisesti tekemään enemmän töitä ja kestämään (vähintään) tytöttelyä saavuttaakseen unelmansa, varsinkin jos hän pyrkii ns. miesten hommiin. Jää nähtäväksi. Ehkä yhteiskunnan asenteet ja valta-asetelmat muuttuvat seuraavan 15 vuoden aikana. Suunta ei valitettavasti tällä hetkellä näytä lupaavalta. Sen eteen haluan kuitenkin tehdä kaikkeni, ettei kumpikaan, tyttö tai poika, koskaan ajattele, että on oikein tarrata kiinni toisen ihmisen kroppaan ilman lupaa. Olivatpa he sitten perusduunareita, toimitusjohtajia, kotiäitejä tai -isiä, taviksia, julkkiksia tai presidenttejä.

Eikä kaupassa riehuta.

torstai 5. lokakuuta 2017

Laatta lensi ja putki on päällä

Facebookin puolella paljastinkin jo, mitä täällä on viimeisen reilun viikon aikana puuhattu. Syvennytäänpä siihen tarkemmin jännittävässä tarinassa nimeltä...


Palasin viime viikon maanantaina aivan mahtavalta tyttöjen New York -viikonloppureissulta. Pari päivää siitä palauduttuani ja meidän kylpyhuoneen feikkipilareita (monta vuotta) tuijotettuani hain autotallista vasaran ja sorkkaraudan ja ilmoitin töissä olleelle miehelle, että nyt... nyt ne muuten lähtee.

Reaktio ei ollut yllättäen mitenkään yllättynyt.

Lähtötilanne oli seuraavanlainen:


Tai oikeastaan tällainen. Edellisestä, varsin raivostuttavasta kylppärimaalausurakasta voi lukea täältä: osa 1 | osa 2

Edelliset omistajat olivat remontoineet kylpyhuoneen ja tehneet heidän mielestään varmasti varsin onnistuneita valintoja. Suomalaiseen silmään epämääräiset mosaiikkikuviot yhdistettynä uutenakin kulahtaneen näköisiin laattoihin, feikkipylväisiin ja sinisiin seiniin eivät näyttäneet aivan parhailta, joten ensiapuna annoin huoneelle tekohengitystä nelisen vuotta sitten joogaamalla tikkailla maalaamalla seinät vähän lämpöisemmällä sävyllä. Kylppäri ei siltikään tuntunut omalta.

Alunperin viimeviikkoisen remontin tavoitteena oli tuhota tekopilarit, mutta koska niiden takana ei ollut laattoja, nakuttelin ammeen ympäriltä kaiken keramiikan irti. Niin, ja edestä. Vaikkei oikeastaan pitänyt.

Hupsista s*atana.

Olin jo pidemmän aikaa haaveillut rouhean betonin ja lämpimän puun yhdistelmästä, mutta koska resurssit eivät ihan oikeasti riittäneet lattian ja suihkun laatoituksen uusimiseen, vaikka tekikin mieli jatkaa sorkkaraudan kanssa riehumista, niin piti tyytyä maaliin ja panelointiin. Altaiden yllä olleen jättipeilin halusin yhdistää mäntyisen atmöksen saavaan ammenurkkaukseen tekemällä sille puisen kehyksen, mutta toisinpa kävi.

Se hajosi.

Purkutöiden lomassa peilin vahingossa rikkonutta Scottya harmitti kamalasti, koska kuvitteli äksidentin maksavan satasia. Ehkäpä, jos olisin halunnut samanlaisen kolossikuvastimen tilalle, niin se olisi voinut olla tottakin, mutta selasin pikaisesti IKEA:n sivuja ja saisin kaksi pienempää ja paljon, paljon tyylikkäämpää ja ennen kaikkea käytännöllisempää peiliä muutamalla kympillä. Se tieto helpotti tarkan markan miestä, joka aloitti lopulta tyytyväisenä peilin jättämien kolosten paklaamisen.

Peilin alta paljastui aivan "ihana" tapetti.

Vanha ja tylsä valaisin sai myös kyytiä. Koska betoni jäi tällä erää haaveeksi, halusimme tuoda teollista tunnelmaa kylppäriin jollain muulla keinolla. Itse tehty PVC-putkesta valmistettu valaisin Edison-lampuilla oli siihen täydellinen ratkaisu.

Minusta tulee isona tekninen piirtäjä!

Maalasin seinät keskiviikon ja tostain aikana, ja kävimme ostamassa muut tarvikkeet perjantai-iltana. Voin kertoa, että rautakaupassa lasten kanssa pähkäily ei ole maailman rentouttavinta puuhaa. Lastasimme auton täyteen ponttilautaa ja PCV-putkea ja ajelimme kotiin pistämään kauhukakarat rakkaat kullanmurusemme petiin. Askartelimme illalla/yöllä vielä valaisimen, jossa pystyimme uudelleen käyttämään vanhat polttimokannat.


Päästimme sisäiset vandaalimme irti ja suihkuttelimme putkihökötyksen lauantaiaamuna mattaisella spraymaalilla mustaksi. Ja ei kun seinään!



Pienemmät peilit jättivät enemmän seinätilaa vapaaksi, joten taso jäi melkein tyhjäksi, kun tavaraa sai hyllyihin.
Panelointi valmistui (no, listoja vaille...) sunnuntaina, minkä jälkeen jäljelle jäi enää kattovalon vaihto ja parin hyllyn ripustus. Koska olin ollut melkoinen Justiina melkein kaikessa muussa (vaikkakin on pakko sanoa, että meidän maku ja ajatukset menivät todella hyvin yksiin), Scotty sai vapaat kädet valaisimen suunnittelussa. Niinpä maanantai-iltana amerikkalaista jalkapalloa kellarissa katsellessamme hakkasimme mielivaltaisesti kakkosnelosista rakennettua pölkkyä saadaksemme siitä hieman vanhemman näköisen. Petsiä pintaan ja a vot.



Hieno tuli!

Eipä kerrota Scottylle, mutta sillä oli toinenkin hyvä idea; hyllyjen kiinnittäminen ylösalaisin. Hän saa myös kunnian kaikista sähkötöistä ja siitä, ettei meidän talo ole palanut maan tasalle. Scotty hoiti paitsi valaisimien liitännät, myös asensi katkaisijaan himmentimet. Nyt on tunnelmaa!


Nyt kun kylppäri ei ole enää perseen persikan värinen, se sointuu oikein oivasti meidän makuuhuoneen sisustukseenkin, mikä on hyvä juttu, sillä välissähän ei ole ovea, vaan pelkkä oviaukko.

Harmaata, puuta, turkoosia. See a pattern here? Sängynpääty on kasattu autotallista löytyneistä hukkapaloista.

Vaikka peilin särkymisestä seuraakin perinteisesti seitsemän vuoden epäonni, en osaa olla siitä kovin surullinen. Minulla (noh, meillä...) on viimeinkin kylpyhuone, jossa tekee mieli viettää aikaa, eikä irvistellä feikkipylväille.



Mitähän seuraavaksi hajottaisi, vahingossa tai tarkoituksella?

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

No minäkin kuin muutkin

Miten voi ihmisen elämä muuttua jotenkin kiireisemmäksi, kun työt loppuvat? Uusien koulurutiinien opettelu on vienyt meistä kaikista mehut, ja vaikka viemisten ja hakemisten väliin jää monta, monta tuntia teoriassa tehokasta aikaa, kotona edelleen olevalla pienellä miehellä on ollut aivan kamala halipula. Kaksivuotias (!) takiainen roikkuu kaulassa, eikä suostu nukahtamaan päikkäreille muuten kuin nuijan avulla syliin sammumalla. Olen kuitenkin ottanut sylittelyn siltä kannalta, että sitä vartenhan minä kotona lopulta olen. Villakoirat kyllä malttavat odottaa imurointia seuraavaankin päivään.

Kaveri meni ja täytti kaksi vuotta.

Luvattoman pitkän blogiloman päätteeksi ajattelin tarttua härkää sarvista eli Viherjuuria-blogissa esitettyyn hauskaan ja suosittuun haasteeseen oman elämän aakkosista. Jospa löytäisin taas tälle harrastukselle aikaa, vaikka sitten pieni, kuorsaava ihminen puolittain sylissä (kuten nytkin)...

Elämäni aakkoset

Akrofobia eli korkeanpaikankammo. Pienempänä kiipeilin verrattain pelotta vaikka missä, mutta vuosien saatossa orastavasta pelosta muodostui kammo, joka on välillä rajoittanut menemisiä ja tekemisiä. Olen kuitenkin pakottanut itseni joskus aika hurjiinkin paikkoihin, vaikka pelko on tuntunut persiissä ihan kirjaimellisesti.

Seven Falls, Colorado Springs, CO. Hyi!

Bible Belt, raamattuvyöhyke. Asun alueella, jossa uskonto vaikuttaa usein osavaltion lakeihin, vaikka periaatteessa uskonnon ja valtion ero on määrätty perustuslaissa. Moniin paikallisiin verrattuna olen yltiöliberaali ja jumalaton ituhippi, vaikken koe olevani missään mielessä ääriaineistoa. En kuitenkaan enemmistön (?) tavoin kannata mm. avointa aseenkantoa, abortin edelleen vaikeuttamista/kokonaan kieltämistä tai Trumpia, joten pidän usein suuni kiinni poliittisissa keskusteluissa, jotka menevät helposti kiihkoiluksi ja ns. vastapuolen väheksymiseksi. Umpikuja.

Craft beer. Pienpanimo-oluet ovat iso osa meidän perheen elämää, sillä mies "keräilee" niitä ja ostaa joka viikonloppu six-packin uusia, ennestään tuntemattomia oluita. Kellarissa roikkuu lähemmäs 30 growleria eri panimoilta, ja viime lauantai meni pienpanimofestivaaleilla naukkaillen soureja, pale aleja, stouteja... Kauas on tultu niistä ajoista, kun en pystynyt juomaan edes Bud Lightia liian voimakkaan maun vuoksi. Hahahaha!

Dennis on ollut sukunimeni viimeiset kahdeksan vuotta ja on nyt luontainen osa identiteettiäni. Se on helppo ääntää, savolaisellekin, mutta on pakko sanoa, että olen tyytyväinen, etten tälle mantereelle muuton jälkeen ole saanut enää postia nimellä Tenni Anni puhelimessa nimen tavaamisen jälkeen.

Emporia, se syy, miksi sukunimeni on Dennis. Vaihto-opiskelukaupunkini, jossa tapasin tuon elämäni pörröpään, ja jonne palaan aina uudelleen ja uudelleen. Viimeksi kävimme siellä tämän kuun alussa ja uusimme vitsinä häävalamme ennen The Dan Bandin keikkaa. Pukeuduimme aivan äärettömän hienosti aiemmin päivällä kierrätyskeskuksesta ostettuihin asuihin, ja ainakin osittain sen vuoksi päädyimme paikallislehden etusivulle.

Loretta ja Chuck. Nuo viikset...

Finland, Suomi. Ah, niin rakas sydämeni kotimaa, vaikka aika on saattanut kullata muistot. Oli miten oli, on ollut vaikea pysyä pöksyissä sen jälkeen, kun varasin koko perheelle lennot tammikuun lopulle satavuotiaaseen maahan.

Game of Thrones. Jokos se kahdeksas kausi voisi alkaa?

Hockey, eli lätkä, sekä muutkin pallolajit. Ja yleisurheilu. Formulat. Amerikkalainen jalkapallo. Baseball. Mikä tahansa, paitsi NASCAR ja kansantanssit. Teiniaikojen pahin fanaattisuus on tainnut hieman laantua, mutta melkoinen penkkiurheilija olen edelleen.

Aivopesu on hyvä aloittaa nuorena.

Ikävä. Aina on ikävä jotain ja jonnekin. Kaukosuhdeaikoina ikävöin tietysti Scottya ja Kansas Cityä, ja nyt on ikävä perhettä ja ystäviä Suomessa. Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta. Pöh.

Jahkailu. Vaikka olen luonteeltani mukavuudenhaluinen ja laiska, minulla on levottomat jalat ja spontaani mieli. Se johtaa joskus vaikka minkälaisiin päähänpistoihin, joista jotkut tulee toteutettua, kun taas iso osa jää kummittelemaan mieleen. Vaikkapa nyt se satavuotias talo lähikaupungissa, joka on edelleen myynnissä krääääääääh.

Kansas City. Kotini viimeiset seitsemän vuotta.

Lapinlahti. Kotini ensimmäiset 20 vuotta. Kappale kauneinta Suomea.

Mökki. Kappale kauneinta Kansasia. Meidän Suomi-simulaattori.


New York, New York. Ensikosketus Yhdysvaltoihin vaihtoon tullessa, minkä jälkeen kaikki, erityisesti Emporia tuntui pieneltä, muttei missään nimessä mitättömältä. Edellisestä käynnistä on jo melkein 11 vuotta, mutta seuraavaan NYC-matkaan ei ole onneksi enää kuin kaksi päivää.

Outlander. Ai hemmetti, mikä koukku. Sarja- ja kirjasellainen.

Perhe. Tämä nyt varmaan on aika itsestäänselvä.

Kindergartenilainen.

QR-koodit, nuo entisen työn edelleen silmissä kummittelevat p*rkeleet. Jos en enää ikinä skannaa yhtään QR-koodia, en itke.

Road tripit, Amerikan parasta antia. Ollaan huristeltu isoja ja pienempiäkin teitä pitkin Meksikonlahdelle, Kalliovuorille, Atlantin rannalle, Niagaran putouksille, Torontoon, Gracelandiin, Nashvilleen, Minneapolisiin... Näkemistä on vielä aivan loputtomasti! Seuraava pitkä automatka siintää jo unelmissa.

Scotty. Sauna. Salmiakki. Niistä on Annin onni tehty.


Tabletti. Korvaamaton apu, kun haluaa itselleen hiljaisen hetken. Vihoviimeinen kapistus, kun se pitää vääntää viimeisillä näppivoimillaan täysillä kiinni pitävän kirkuvan lapsen kynsistä pois.

Uhmaikä. Tänään oli taas semmoinen kauppareissu, että koko Targetin henkilökunnalle ja asiakkaille tuli selväksi, mikä meidän naperon nimi on. Toivottavasti eivät luulleet, että "EEEEEI!!!" tai "Nyt oikeesti!" on nimeen kuuluva suffiksi...

Vaasassa asuin ja opiskelin elämästäni kolme vuotta, ja sieltä maailmalle ponkaisin. Voisin muuten kuvitella asuvani siellä joskus uudelleen, mutta se toinen kotimainen... Se on päässyt vähän unåhtumaan.

Wife, vaimo. Vaikka avioliitto ei meitä yhteen sido yhtään sen enempää kuin muut asiat, niin valehtelisin jos väittäisin öisin herääväni murehtimaan maailmaa, ettei minusta ole mukava olla Scottyn vaimo. Aww.

Xenofobia, muukalaispelko konkretisoitui täällä ennen niin hiljaisessa lähiössä viime helmikuussa pahimmalla mahdollisella tavalla. Mekin olimme perheinemme paikalla, kun intialainen maahanmuuttaja ammuttiin kuoliaaksi perheravintolan terassilla vain sen takia, ettei hän ollut "oikean" värinen, uskonut oletettavasti "oikeaan" jumalaan tai ollut tästä maasta kotoisin. Itsekin maahanmuuttajana tapaus pisti ajattelemaan omaa etuoikeutettua, pelkän pärstäkertoimen tuomaa asemaa ja samalla suremaan sitä, miten kamala paikka tämä maa voi olla jollekin toiselle ihmiselle, joka on muuttanut tänne paremman elämän toivossa ja auttanut yhteiskuntaa omalla panoksellaan, mutta saattaa joutua aivan yllättäen viharikoksen kohteeksi.

Yökyöpeli olen ollut aina, ja aikaiset aamuherätykset ovat tuskaa. Varsinkin turhat sellaiset, esimerkiksi nyt vaikka puoli kuudelta, ihan vain koska eräs kaksivuotias haluaa tulla katsomaan kissaa meidän huoneeseen. "Kissa, shhhh, kissa! No aa-aa, kissa!"

Zoo, eläintarha. Nuo meidän kaksi koiraa ja kaksi kissaa ovat joskus aivan tajuttoman rasittavia, esimerkiksi nyt vaikka puoli kuudelta aamulla, kun lapsi säikäyttää sikiunessa olevan kissan, joka päättää juosta pääni yli karkuun ja raapaista silmäluomea, mutta enpä silti vaihtaisi noita mihinkään. Melkoisia mussukoita.

Parhaat kaverukset.

Ålathe eli Olathe, Kansas Cityn lähiö, jossa asustamme ja jossa vähän aikaa sitten näin auton, jonka peräpuskurissa oli Ruotsin lippu ja SWEDEN-rekisterikilpi. Hyvä ja kaikesta huolimatta turvallinen paikka kasvaa lapsille. Puolen tunnin päässä downtownista.

Äiti. Titteli, jota kannan kunnialla, vaikka joskus en koekaan olevani sen arvoinen.

Örinä, vaikkakin melko hillitty sellainen, kuvaa musiikkimakuani 80-luvun rockin rinnalla ihan parhaiten.