keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Kolikon kääntöpuoli

En ajattele itseäni ulkosuomalaisena kovinkaan usein. Toki sitä olen, mutta olen omassa pienessä mielessä paljon muutakin. Viime viikolla ulkosuomalaisuus oli kuitenkin hetkittäin kaikki, mitä konkreettisessti olin ja edustin.

Mummoni nukkui pois viikko sitten. Ei se tullut kenellekään yllätyksenä, mutta taisi se silti yllättää meidät kaikki. Olen sen verran onnekas, että syntyessäni minulla oli kolme isovanhempaa, joista ensimmäisen menetin vasta nyt, melkein 28-vuotiaana, kun oma äiti taas menetti isänsä ollessaan minua paljon nuorempi. Nyt meni toinen.

Ihan pahinta tässä on se, että olen näin kaukana. Ulkosuomalainen. En ole voinut olla äidin tukena, vaikka se vahva nainen minua tuskin varsinaisesti tarvitsisikaan kainalosauvaksi. Aika itsekkäistä syistä haluaisin olla nyt Suomessa, oman perheen parissa, jakamassa tätä ikävää kokemusta. Koko tapahtuma on jäänyt jotenkin epätodelliseksi ja etäiseksi, koska olen näin etäällä. En osaa käsitellä tätä ollenkaan, joten en käsittele. Suomessa olisi pakko.

Hautajaiset ovat ensi viikolla. En pääse paikalle. En mene paikalle. En halua lähteä lentämään Atlantin yli tämän vatsan kanssa; varsinkin, kun jo pelkkä töissä oleminen on ollut välillä tuskallista ja pelottavaa. Viime viikolla kramppasi  sen verran pahasti, että kyyhötin valvontahuoneen lattialla, kun muussakaan asennossa en voinut olla. Tämän vuoksi viimeinen työpäiväni taisikin aikaistua kuukaudella.

Minulla on kuitenkin syyllinen olo siitä, etten mene hautajaisiin. Kukaan muu minua tuskin siitä syyllistää, mutta itsellä on vähän ikävä olo. Täällä minä vain elelen omaa ihanaa elämääni, kun muut joutuvat painiskelemaan todellisuuden kanssa. Tekisi mieli ostaa lentolippu, mutta ehkäpä odotan ensi jouluun. Tuskin silloinkaan on liian myöhäistä sisäistää, mitä viikko sitten tapahtui.

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Hävettää

Olen huomannut itsestäni tänään hyvin epäilyttäviä ja mahdollisesti epämiellyttäviä piirteitä. Nämä huomiot eivät varsinaisesti ole harvinaisia, mutta tänään on melkein jo hävettänyt.

Yksi työkaveri tykkää vähän liioitella ja kerskua. Kaikkea ja kaikesta mahdollisesta. Kertoo tarinoita, jotka luulee meidän muiden nielevän ihan tuosta vain. Valehtelee päin naamaa, välillä toisten kustannuksella. On kaikessa parempi kuin kukaan muu. Normaalisti noille jutuille on tullut naureskeltua, mutta tänään minulla keitti yli, vaikka olisin voinut antaa vanhan miehen taas laskea luikuria.

Yksi niistä harvoista varsinaista tehtävistä, joita minulle on annettu, on sisäisten postituslistojen ylläpitäminen. Sain päivitettävän listan alunperin kerskujalta. Hyvin pian löysin virheitä virheiden perään ja olenkin työskennellyt verrattain paljon listan korjaamisen parissa. Kerskuja on kuitenkin kerskunut ylläpitäneensä omaa listaansa tämän koko ajan; tarjosipa päivitettyä listaansa viime viikolla minulle, jos vaikka tarvitsisin. Ei siinä muuten mitään, mutta herra itse ei siedä ollenkaan, jos joku yrittää puuttua hänen reviirilleen (portti) kuuluviin juttuihin.

Tänä aamuna sain puhelun kerskujalta. Hän pyysi minua lähettämään oman listani hänelle, jotta hän voisi alkaa päivittää sitä. Yritin kysyä kohteliaasti, miksi hän tuntee tarvetta päivittää listaa, vaikka se on minun vastuulla. "Koska pomo pyysi." Hmm, eipä kuulostanut pomon puheilta, sillä pomo on sanonut minulle kerta toisensa jälkeen, että hän ei halua liian montaa kokkia yhden sopan keittoon. Kysyin, milloin pomo oli tällaista sanonut. "Eilen." Sanoin, että juttelen pomon kanssa asiasta, sillä minä olin saanut erilaista tietoa.

Olisin toki voinut antaa koko tilanteen olla, mutta koska olen tämmöinen ikävä ihminen, niin soitin pomolle, joka ei yllättäen ollut kuullut koko asiasta mitään. Soitin takaisin kerskurille, joka väitti, että pomo on menettänyt järkensä. Pomon on myöskin kuulemma turha tulla itkemään minun lähdön jälkeen, sillä nyt hän ei aio päivittää koko listaa. Sanoin, että jos hänen tekee mieli päivittää listaa, sen kuin päivittää. Minun listani on kuitenkin se virallinen lista. Ja minun lähtöni jälkeen minun korvaajani ottaa vastuun postiasioista, eikä se korvaaja ole kerskuja.

Pomo laittoi asiasta kerskurille vielä sähköpostiakin. Muahahahaa.

Huomasin hykerteleväni koko aamupäivän, ja sitten alkoi nolottaa. Kunnes äsken kerskurilta tuli sähköpostia, jossa hän ilmoitti löytäneensä virheen minun listalta. Yhdeltä postiasemalta puuttui kuulemma kaikkien nimet. Pyysin kerskuria siirtämään Excel-taulukkoa pari pykälää vasemmalle, nimet olivat piilossa.

Eipä ole tullut vastausta. Nolottaakohan sitäkin?

Ehkäpä olen huomenna vähän kypsempi taas. Sitä odotellessa.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Loppusuora

Seitsemän viikkoa töitä. 34 päivää, mutta kuka näitä nyt laskee. Motivaatio alkaa olla aika nollassa, ellei miinuksen puolella, vaikkei tämä mikään vastenmielinen paikka olekaan. Olen vain vissiin niitä ihmisiä, jotka maratonin loppusuoran nähdessään menettävät viimeisetkin voimansa. Toiset ottavat loppukirin.

Palattiin töissä taas normaaliin ja samalla uuteen päiväjärjestykseen. Uusi tyyppi on tehnyt jo itsenäisiä työvuoroja, joten me muutkin päästiin eroon aikataulumuutoksista. Palasin vanhaan tuttuun 36 tuntiin viikossa ja sain samalla pidemmän viikonlopun, sillä maanantaisin istuskelen täällä portilla kahdesta iltakuuteen keskiviikkoisen nelituntisen sijaan.

Työkaveri suunnitteli viime viikolla, että voisin palata tänne takaisin töihin muutaman vuoden päästä. Yritin olla mahdollisimman kohtelias sanoessani "Hell no!". Täällä saa ihan hyvää palkkaa siihen nähden, mitä meiltä vaaditaan, mutta kun kiinnostaisi oikeasti tehdäkin jotain, eikä vain pönöttää typerässä uniformussa milloin milläkin tuolilla. Viiden päivän vuosiloma ei myöskään houkuttele. Ei ainakaan, jos muita vaihtoehtoja on tarjolla.

Olen kaikesta tästä märinästä huolimatta erittäin iloinen siitä, että olen saanut olla työelämässä mukana; varsinkin, kun olen nyt taas jäämässä määrittelemättömäksi ajaksi kotiin. Työpaikka ei ole mikään itsestäänselvyys varsinkaan maahanmuuttajalle, vaikka olenkin nähnyt tv-mainoksia, joissa toitotetaan laillisten maahanmuuttajien olevan uhka kunnon amerikkalaisille ja heidän työllistymiselleen. Huoh.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Pieniä vinkkejä

Miten saadaan normaalisti hyvin leppoisa (öhöm...) raskaana oleva naisihminen pahalle tuulelle heti maanantaiaamusta? Minäpä kerron.

Ensin päivitellään, miten kyseinen nainen voi olla taas kipeänä. Sitten kysytään viikonlopun kulusta, ja kun nainen vastaa innoissaan, että maalasi tulevan vauvanhuoneen, niin arvostellaan väriä, esimerkiksi tähän tyyliin: "Hmm, oranssi... Enpä kyllä olisi itse valinnut oranssia. Miksi juuri oranssi?"

Jos nainen ei vielä oirehdi liikaa ärtymyksestä, kannattaa kysellä huoneen teemasta, joka täällä on näköjään pitää olla ihan jokaisessa vauvanhuoneessa. Vaihtoehtoja on monia. Suosittuja teemoja ovat ainakin viidakko- ja meriaiheiset jutut. Kun nainen vastaa, että varsinaista teemaa ei ole, mutta oli ajatellut koristella huonetta kotoisin Muumi-esinein, pitää tietysti kysyä, mitä ne Muumit oikein ovat. Kun nainen näyttää kuvan, voi sanoa vaikkapa: "Ai virtahepoja? Okei..."

Ennakkovalmisteluina on hyvä muistaa kutsua puolituttu itsensä jo etukäteen sairaalaan vastasyntynyttä ihmettelemään; kaikkia ärsytyskortteja ei kannata läväyttää kerralla esille. Tasaisin väliajoin on suositeltavaa myös kummastella normaalisti hyvin leppoisan (öhöm...) raskaana olevan naisihmisen raskauden kulkua ja muita valintoja. Voi esimerkiksi kauhistella, jos nainen kertoo juoneensa lasillisen lähes alkoholitonta (alle 0,5-prosenttista) viiniä tai olutta.

Tapaus perustuu löyhästi tositapahtumiin.

torstai 1. maaliskuuta 2012

Mielipuolihaluja

Nyt kun olen päässyt raskausjutuissa alkuun, niin loppua ei näköjään ole ihan heti näköpiirissä. Ihanaa, kun voi olla rehellisesti ja avoimesti taas oma itsensä. Yrittäkää kestää.

Yksi yleisimmistä minulle esitetyistä kysymyksistä on, onko minulla ollut outoja mielitekoja. Vastaus on ollut tasaisen varmasti ei. Olen syönyt ehkä entistä enemmän hedelmiä, ja jotkut ruoat eivät mene alas, siinäpä se. Vanha tuttu aamupala, kaurapuuro, on ollut minun ällötyslistalla jo jonkin aikaa. Ei vain uppoa. En myöskään voi olla samassa huoneessa Pizza Hutin (ja vain ja ainoastaan Pizza Hutin) breadsticksien kanssa. Yäk. Lyhyesti sanottuna en ole päässyt juoksuttamaan miestä kauppaan, koska vauva haluaa jäätelöä ja suolakurkkuja.

Ollaan vertailtu äidin kanssa raskauksiamme. Olen oppinut muun muassa, että äidin oli tehnyt mieli hiekkaa.

Tänään on tehnyt mieli Saarioisten jauhelihapizzaa ja mykykeittoa. En voi laskea noita raskaushormonien aiheuttamiksi mielihaluiksi, sillä roiskeläppä ja mykykeitto ovat melkoisia kestosuosikkeja. Tuore tai edes semituore ruisleipäkin maistuisi, kunnon juustolla höystettynä. Ruisleipää kai saisi leipomalla tai tilaamalla netistä, mutta se ei helpota juuri tämänhetkistä mielitekoa. Hrmh.

Tilasinpa kuitenkin äsken lohdutukseksi vähän Suomi-karkkia (shh, ei kerrota kenellekään, että aion syödä kilotolkulla salmiakkia) ja pientä koristetta Potun huoneeseen. Minkäs sille mahtaa, että vauva halusi juuri noita asioita.