En ajattele itseäni ulkosuomalaisena kovinkaan usein. Toki sitä olen, mutta olen omassa pienessä mielessä paljon muutakin. Viime viikolla ulkosuomalaisuus oli kuitenkin hetkittäin kaikki, mitä konkreettisessti olin ja edustin.
Mummoni nukkui pois viikko sitten. Ei se tullut kenellekään yllätyksenä, mutta taisi se silti yllättää meidät kaikki. Olen sen verran onnekas, että syntyessäni minulla oli kolme isovanhempaa, joista ensimmäisen menetin vasta nyt, melkein 28-vuotiaana, kun oma äiti taas menetti isänsä ollessaan minua paljon nuorempi. Nyt meni toinen.
Ihan pahinta tässä on se, että olen näin kaukana. Ulkosuomalainen. En ole voinut olla äidin tukena, vaikka se vahva nainen minua tuskin varsinaisesti tarvitsisikaan kainalosauvaksi. Aika itsekkäistä syistä haluaisin olla nyt Suomessa, oman perheen parissa, jakamassa tätä ikävää kokemusta. Koko tapahtuma on jäänyt jotenkin epätodelliseksi ja etäiseksi, koska olen näin etäällä. En osaa käsitellä tätä ollenkaan, joten en käsittele. Suomessa olisi pakko.
Hautajaiset ovat ensi viikolla. En pääse paikalle. En mene paikalle. En halua lähteä lentämään Atlantin yli tämän vatsan kanssa; varsinkin, kun jo pelkkä töissä oleminen on ollut välillä tuskallista ja pelottavaa. Viime viikolla kramppasi sen verran pahasti, että kyyhötin valvontahuoneen lattialla, kun muussakaan asennossa en voinut olla. Tämän vuoksi viimeinen työpäiväni taisikin aikaistua kuukaudella.
Minulla on kuitenkin syyllinen olo siitä, etten mene hautajaisiin. Kukaan muu minua tuskin siitä syyllistää, mutta itsellä on vähän ikävä olo. Täällä minä vain elelen omaa ihanaa elämääni, kun muut joutuvat painiskelemaan todellisuuden kanssa. Tekisi mieli ostaa lentolippu, mutta ehkäpä odotan ensi jouluun. Tuskin silloinkaan on liian myöhäistä sisäistää, mitä viikko sitten tapahtui.