Toisena Toronton-aamuna heräsimme siihen todellisuuteen, ettei meillä ollut enää virallisesti vauvaa, vaan yksivuotias taapero. Olin yöllä syöttänyt pienen miehen vielä viimeistä kertaa, sillä edellisenä yönä huonenaapuri oli hermostunut vauvan itkusta niin paljon, että hakkasi nyrkillä seinää. En varsinaisesti halunnut tietää, miten paljon häntä olisi kyrsinyt taaperon protestointi. En tosin silloin vielä tiennyt, että se jäisi (vahingossa) viimeiseksi maitohetkeksi. Onneksi en tiennyt - olisi saattanut olla vähän haikeaa.
Kävimme syömässä hotellilla erittäin amerikkalaisen vaikkakin kanadalaisen aamupalan (muroja, puuroa, muffinsseja, bageleita) ja palasimme jälleen päivän tauon jälkeen tutuiksi käyneille autonpenkeille. Scotty halusi välttää downtownin aamuruuhkan, joten hyvästelimme Toronton pohjoisen kautta. Samalla näimme toinen toistaan upeampia kartanoita, joten meillä on jo valmiiksi pari talovaihtoehtoa katseltuna, jos niikseen tulee.
Ajelimme hennon tihkusateen läpi kohti Yhdysvaltoja ja Detroitia. Halusin ihan ehdottomasti käydä ottamassa pari valokuvaa synttärisankarista rakkaan (?) vihollisen baseball-stadionin edessä. Toivoin, että se edes hieman kompensoisi sitä, että tyypin ensimmäinen syntymäpäivä menisi enimmäkseen autossa körötellen.
 |
| Nelisensataa kilometriä. |
Rajamuodollisuudet Yhdysvaltoihin tullessa olivat hieman napakammat kuin Kanadaan mennessä, mutta pitkään siinäkään ei mennyt. Suurin hidaste oli rajavartijan huono kuulo, sillä jouduimme toistamaan lähes kaiken sanomamme. USA:n puolella oli kuitenkin taas kotoisaa olla, vaikkei Kanadassa kovin vieras olo ollut, sielläkään.
Ensimmäinen pysähdys Detroitissa oli tosiaankin Detroit Tigersien kotistadioni, Comerica Park. Tai siis piti olla, sillä jouduimme viemään auton keskustaan parkkiin, sillä baseball-stadionin viereiset parkkipaikat veloittivat pysäköinnistä 20-30 dollaria. Syykin selvisi - Detroit Lions, NFL-joukkue, pelasi viereisellä stadionilla illemmalla harjoitusottelun Buffalo Billsejä vastaan.
Koska meillä oli nälkä (niin aina), kävimme ennen kuvaussessiota syömässä koko reissun parasta ruokaa, ihan vahingossa. Chrysler Housen sisällä oleva Dime Store näytti ohi kävellessä oikein lupaavalta, eikä ulkonäkö pettänyt. Scottyn kanssa herkuttelimme mausteisilla korealaisilla ranskalaisilla (ohueksi siivutettua marinoitua pihviä, sriracha-majoneesiä, säilöttyjä vihanneksia ja niitä ranuja) ja possuhampurilaisella, ja lapset söivät hyvällä ruokahalulla kotitekoista mac and cheeseä (vaikka Iitan mielestä se ei ollutkaan tarpeeksi keltaista...) ja hedelmäsalaattia. Kyytipojaksi (meille isommille) vähän paikallista olutta, ja ei kun syömään.
Ison lounaan jälkeen olisi tehnyt mieli nukkua päikkärit, mutta koska meillä oli missio, läksimme kävelemään. Stadionin edustalle päästyämme tajusin, että pikku-ukon kengät olivat jääneet autoon. Yritin ottaa pikaisesti kuvia istuvasta ikiliikkujasta, mutta saldo jäi aika köyhäksi kaverin halutessa juosta. Muutaman sylissä otetun räpsyn jälkeen luovutin ja läksimme kiertelemään kaupunkia kävellen.
 |
| Vielä ok... |
 |
| Me on hävitty tää peli. |
En ollut kuullut Detroitista viime aikoina juuri mitään hyvää. Uutisissa kerrotaan, kuinka Michiganin autoteollisuus kituu ja Detroit kuihtuu. On rikollisuutta, köyhyyttä. Detroit Tigerseja. Olisi kuitenkin kannattanut viskata ennakkoluulot jo ennen reissua romukoppaan, sillä keskusta oli siisti, turvallinen (ainakin päiväsaikaan) ja verrattain vilkas. Reilun neljän miljoonan asukkaan suurkaupunkialueelle mahtuu varmasti monenlaista, mutta meille jäi lyhyestä pintaraapaisusta positiivinen mielikuva.
 |
| Motor City. |
Muutaman tunnin kiertelyn jälkeen läksimme ajamaan kohti Chicagoa, emmekä vielä tienneet, missä olisimme yötä. Vai olisimmeko missään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti