keskiviikko 20. syyskuuta 2017

No minäkin kuin muutkin

Miten voi ihmisen elämä muuttua jotenkin kiireisemmäksi, kun työt loppuvat? Uusien koulurutiinien opettelu on vienyt meistä kaikista mehut, ja vaikka viemisten ja hakemisten väliin jää monta, monta tuntia teoriassa tehokasta aikaa, kotona edelleen olevalla pienellä miehellä on ollut aivan kamala halipula. Kaksivuotias (!) takiainen roikkuu kaulassa, eikä suostu nukahtamaan päikkäreille muuten kuin nuijan avulla syliin sammumalla. Olen kuitenkin ottanut sylittelyn siltä kannalta, että sitä vartenhan minä kotona lopulta olen. Villakoirat kyllä malttavat odottaa imurointia seuraavaankin päivään.

Kaveri meni ja täytti kaksi vuotta.

Luvattoman pitkän blogiloman päätteeksi ajattelin tarttua härkää sarvista eli Viherjuuria-blogissa esitettyyn hauskaan ja suosittuun haasteeseen oman elämän aakkosista. Jospa löytäisin taas tälle harrastukselle aikaa, vaikka sitten pieni, kuorsaava ihminen puolittain sylissä (kuten nytkin)...

Elämäni aakkoset

Akrofobia eli korkeanpaikankammo. Pienempänä kiipeilin verrattain pelotta vaikka missä, mutta vuosien saatossa orastavasta pelosta muodostui kammo, joka on välillä rajoittanut menemisiä ja tekemisiä. Olen kuitenkin pakottanut itseni joskus aika hurjiinkin paikkoihin, vaikka pelko on tuntunut persiissä ihan kirjaimellisesti.

Seven Falls, Colorado Springs, CO. Hyi!

Bible Belt, raamattuvyöhyke. Asun alueella, jossa uskonto vaikuttaa usein osavaltion lakeihin, vaikka periaatteessa uskonnon ja valtion ero on määrätty perustuslaissa. Moniin paikallisiin verrattuna olen yltiöliberaali ja jumalaton ituhippi, vaikken koe olevani missään mielessä ääriaineistoa. En kuitenkaan enemmistön (?) tavoin kannata mm. avointa aseenkantoa, abortin edelleen vaikeuttamista/kokonaan kieltämistä tai Trumpia, joten pidän usein suuni kiinni poliittisissa keskusteluissa, jotka menevät helposti kiihkoiluksi ja ns. vastapuolen väheksymiseksi. Umpikuja.

Craft beer. Pienpanimo-oluet ovat iso osa meidän perheen elämää, sillä mies "keräilee" niitä ja ostaa joka viikonloppu six-packin uusia, ennestään tuntemattomia oluita. Kellarissa roikkuu lähemmäs 30 growleria eri panimoilta, ja viime lauantai meni pienpanimofestivaaleilla naukkaillen soureja, pale aleja, stouteja... Kauas on tultu niistä ajoista, kun en pystynyt juomaan edes Bud Lightia liian voimakkaan maun vuoksi. Hahahaha!

Dennis on ollut sukunimeni viimeiset kahdeksan vuotta ja on nyt luontainen osa identiteettiäni. Se on helppo ääntää, savolaisellekin, mutta on pakko sanoa, että olen tyytyväinen, etten tälle mantereelle muuton jälkeen ole saanut enää postia nimellä Tenni Anni puhelimessa nimen tavaamisen jälkeen.

Emporia, se syy, miksi sukunimeni on Dennis. Vaihto-opiskelukaupunkini, jossa tapasin tuon elämäni pörröpään, ja jonne palaan aina uudelleen ja uudelleen. Viimeksi kävimme siellä tämän kuun alussa ja uusimme vitsinä häävalamme ennen The Dan Bandin keikkaa. Pukeuduimme aivan äärettömän hienosti aiemmin päivällä kierrätyskeskuksesta ostettuihin asuihin, ja ainakin osittain sen vuoksi päädyimme paikallislehden etusivulle.

Loretta ja Chuck. Nuo viikset...

Finland, Suomi. Ah, niin rakas sydämeni kotimaa, vaikka aika on saattanut kullata muistot. Oli miten oli, on ollut vaikea pysyä pöksyissä sen jälkeen, kun varasin koko perheelle lennot tammikuun lopulle satavuotiaaseen maahan.

Game of Thrones. Jokos se kahdeksas kausi voisi alkaa?

Hockey, eli lätkä, sekä muutkin pallolajit. Ja yleisurheilu. Formulat. Amerikkalainen jalkapallo. Baseball. Mikä tahansa, paitsi NASCAR ja kansantanssit. Teiniaikojen pahin fanaattisuus on tainnut hieman laantua, mutta melkoinen penkkiurheilija olen edelleen.

Aivopesu on hyvä aloittaa nuorena.

Ikävä. Aina on ikävä jotain ja jonnekin. Kaukosuhdeaikoina ikävöin tietysti Scottya ja Kansas Cityä, ja nyt on ikävä perhettä ja ystäviä Suomessa. Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta. Pöh.

Jahkailu. Vaikka olen luonteeltani mukavuudenhaluinen ja laiska, minulla on levottomat jalat ja spontaani mieli. Se johtaa joskus vaikka minkälaisiin päähänpistoihin, joista jotkut tulee toteutettua, kun taas iso osa jää kummittelemaan mieleen. Vaikkapa nyt se satavuotias talo lähikaupungissa, joka on edelleen myynnissä krääääääääh.

Kansas City. Kotini viimeiset seitsemän vuotta.

Lapinlahti. Kotini ensimmäiset 20 vuotta. Kappale kauneinta Suomea.

Mökki. Kappale kauneinta Kansasia. Meidän Suomi-simulaattori.


New York, New York. Ensikosketus Yhdysvaltoihin vaihtoon tullessa, minkä jälkeen kaikki, erityisesti Emporia tuntui pieneltä, muttei missään nimessä mitättömältä. Edellisestä käynnistä on jo melkein 11 vuotta, mutta seuraavaan NYC-matkaan ei ole onneksi enää kuin kaksi päivää.

Outlander. Ai hemmetti, mikä koukku. Sarja- ja kirjasellainen.

Perhe. Tämä nyt varmaan on aika itsestäänselvä.

Kindergartenilainen.

QR-koodit, nuo entisen työn edelleen silmissä kummittelevat p*rkeleet. Jos en enää ikinä skannaa yhtään QR-koodia, en itke.

Road tripit, Amerikan parasta antia. Ollaan huristeltu isoja ja pienempiäkin teitä pitkin Meksikonlahdelle, Kalliovuorille, Atlantin rannalle, Niagaran putouksille, Torontoon, Gracelandiin, Nashvilleen, Minneapolisiin... Näkemistä on vielä aivan loputtomasti! Seuraava pitkä automatka siintää jo unelmissa.

Scotty. Sauna. Salmiakki. Niistä on Annin onni tehty.


Tabletti. Korvaamaton apu, kun haluaa itselleen hiljaisen hetken. Vihoviimeinen kapistus, kun se pitää vääntää viimeisillä näppivoimillaan täysillä kiinni pitävän kirkuvan lapsen kynsistä pois.

Uhmaikä. Tänään oli taas semmoinen kauppareissu, että koko Targetin henkilökunnalle ja asiakkaille tuli selväksi, mikä meidän naperon nimi on. Toivottavasti eivät luulleet, että "EEEEEI!!!" tai "Nyt oikeesti!" on nimeen kuuluva suffiksi...

Vaasassa asuin ja opiskelin elämästäni kolme vuotta, ja sieltä maailmalle ponkaisin. Voisin muuten kuvitella asuvani siellä joskus uudelleen, mutta se toinen kotimainen... Se on päässyt vähän unåhtumaan.

Wife, vaimo. Vaikka avioliitto ei meitä yhteen sido yhtään sen enempää kuin muut asiat, niin valehtelisin jos väittäisin öisin herääväni murehtimaan maailmaa, ettei minusta ole mukava olla Scottyn vaimo. Aww.

Xenofobia, muukalaispelko konkretisoitui täällä ennen niin hiljaisessa lähiössä viime helmikuussa pahimmalla mahdollisella tavalla. Mekin olimme perheinemme paikalla, kun intialainen maahanmuuttaja ammuttiin kuoliaaksi perheravintolan terassilla vain sen takia, ettei hän ollut "oikean" värinen, uskonut oletettavasti "oikeaan" jumalaan tai ollut tästä maasta kotoisin. Itsekin maahanmuuttajana tapaus pisti ajattelemaan omaa etuoikeutettua, pelkän pärstäkertoimen tuomaa asemaa ja samalla suremaan sitä, miten kamala paikka tämä maa voi olla jollekin toiselle ihmiselle, joka on muuttanut tänne paremman elämän toivossa ja auttanut yhteiskuntaa omalla panoksellaan, mutta saattaa joutua aivan yllättäen viharikoksen kohteeksi.

Yökyöpeli olen ollut aina, ja aikaiset aamuherätykset ovat tuskaa. Varsinkin turhat sellaiset, esimerkiksi nyt vaikka puoli kuudelta, ihan vain koska eräs kaksivuotias haluaa tulla katsomaan kissaa meidän huoneeseen. "Kissa, shhhh, kissa! No aa-aa, kissa!"

Zoo, eläintarha. Nuo meidän kaksi koiraa ja kaksi kissaa ovat joskus aivan tajuttoman rasittavia, esimerkiksi nyt vaikka puoli kuudelta aamulla, kun lapsi säikäyttää sikiunessa olevan kissan, joka päättää juosta pääni yli karkuun ja raapaista silmäluomea, mutta enpä silti vaihtaisi noita mihinkään. Melkoisia mussukoita.

Parhaat kaverukset.

Ålathe eli Olathe, Kansas Cityn lähiö, jossa asustamme ja jossa vähän aikaa sitten näin auton, jonka peräpuskurissa oli Ruotsin lippu ja SWEDEN-rekisterikilpi. Hyvä ja kaikesta huolimatta turvallinen paikka kasvaa lapsille. Puolen tunnin päässä downtownista.

Äiti. Titteli, jota kannan kunnialla, vaikka joskus en koekaan olevani sen arvoinen.

Örinä, vaikkakin melko hillitty sellainen, kuvaa musiikkimakuani 80-luvun rockin rinnalla ihan parhaiten.