Obamacare

Ehdin eilen innostua jo järjenvoitosta, kun terveydenhuoltouudistus Patient Protection and Affordable Care Act, eli tuttavallisemmin Obamacare julistettiin korkeimman oikeuden toimesta lainmukaiseksi. Suomalaisesta näkövinkkelistä katsottuna yksityisen sairausvakuutuksen ostamiseen "pakottava" laki on aika konservatiivinen ratkaisu demokraattipresidentiltä, ja käytävän oikealta puoleltahan tuo ajatus on alunperin lähtenytkin, mutta on tämä silti askel oikeaan suuntaan. Reippaasti yksinkertaistettuna lain kiistellyin osa, Individual Mandate, velvoittaa hommaamaan sairausvakuutuksen, jos sellaista ei työn puolesta tai muuten jo ole, tai jos siihen on varaa. Vähävaraisille tarjotaan verovaroin maksettua valtionvakuutusta, ja sen piiriin kuuluva määrä tulee tämän lain mukaan kasvamaan. Jos henkilö, jolla on varaa maksaa vakuutuksesta, ei sellaista ole hommannut, IRS, verohallinto, kerää ylimääräisen veron rangaistukseksi.

Mitä tästä sitten hyödytään? USA:ssa(kaan) ei yksikään sairaala käännytä vakavasti ja akuutisti sairasta ihmistä ovelta pois, vaikkei vakuutusta löytyisikään. Jonkun nämä vakuuttamattomien kulut pitää kuitenkin maksaa, ja jos itse potilas ei siihen pysty, niin lasku lähtee yleensä veronmaksajille tai vakuutusyhtiölle korotettujen sairaalapalvelumaksujen muodossa, jotka vakuutusyhtiö sitten vuorostaan vyöryttää asiakkailleen. Terveydenhuoltouudistus pyrkii minimoimaan nämä tapaukset. Tiedän itsekin monta nuorta aikuista, jotka eivät ole vakuutusta ottaneet; säästäähän siinä kuukaudessa kivan summan rahaa. Mutta mitä jos jotain tapahtuukin? Olisiko heillä varaa maksaa kymppitonnin sairaalalaskua? Suurimmalla osalla ei.

Obamacare rajoittaa vakuutusyhtiöiden "oikeuksia" korottaa vakuutusmaksuja tuosta vain. Se myös pakottaa yhtiöt myöntämään vakuutuksen ihmisille, joilla on pre-existing condition, eli joku (krooninen) sairaus tai muu hoitoa vaativa tila. Uudistuksen myötä alle 26-vuotiaat nuorukaiset voivat jatkaa vanhempiensa vakuutuksen piirissä, jos niin haluavat. Tähän asti ikäraja on ollut 18 (collegeopiskelijat ovat olleet poikkeus). Ennaltaehkäiseviä hoitopalveluja lisätään vakuutuksen piiriin, naisilta ei voi enää periä suurempia maksuja kuin miehiltä, eivätkä vakuutusyhtiöt voi määritellä kattoa korvauksille.

Voisi kuvitella, että "yhteiskunnan loisia" vihaava republikaanipuolue olisi tästä yksityistetystä yhteysvastuusta innoissaan, mutta ei. Yksi lain äänekkäimmistä vastustajista, republikaaniehdokas Mitt Romney, oli kuvernööriaikoinaan vienyt läpi lähes identtisen lain Massachusettsissa, jossa se on toiminut mallikkaasti. Romney on halunnut kuitenkin koko kampanjan ajan ottaa etäisyyttä Romneycaresta, sillä Obaman tekosia nyt pitää vastustaa vaikka väkisin.

Kuulin eilen niin naurettavia perusteita Obamacaren pahuudelle, etten oikein tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Suosikkini taisi olla se, että tämän uudistuksen myötä terveydenhuoltojärjestelmän pariin tupsahtaa yhtäkkiä 30 miljoonaa uutta hoidettavaa. Siis 30 miljoonaa ihmistä, joilla ei tähän asti ole ollut vakuutusta. Tämä kuulemma aiheuttaa niin järkyttäviä jonoja, etteivät nykyvakuutetut, hyvään ja nopeaan palveluun tottuneet tule olemaan tyytyväisiä. Hohhoijaa... Onhan se parempi jättää osa väestöstä kokonaan hoitamatta, toki. Demokraatit voisivat mainostaa tätä työpaikkoja luovana lakina, sillä nythän noita töitä tuntuisi terveysalalla riittävän, jos republikaanien kauhukuviin on uskomista.

Vaikkei tämä uudistus tämän maan terveydenhuolto-ongelmia ratkaisekaan, niin tuo se kuitenkin jonkinlaista lisäturvaa elämään. Republikaanit vouhkaavat nyt tietysti tämän lain kumoamisesta ja sen korvaamisesta jollain muulla. Millä? Ei mitään tietoa, mutta tärkeintä tuntuu olevan, että Obamacare ja sen tuomat edut katoavat.

Oho, tulipas melkoisen pitkä ja poliittissävytteinen merkintä. Piti vain tulla jättämään jonkinlaiset puumerkit, kas kun edellisestä kerrasta on taas venähtänyt kokonainen viikko. Lähti taas vähän käsistä.

The Daily Show with Jon Stewart	Mon - Thurs 11p / 10c
CNN & Fox News Report Supreme Court Decision
www.thedailyshow.com
Daily Show Full Episodes Political Humor & Satire Blog The Daily Show on Facebook

Ai niin, tasan viikko laskettuun aikaan.

38 viikkoa

Eipä mitään uutta Kansasin auringon alla. Laskettuun aikaan on kaksi viikkoa, ja Pottu voi tupsahtaa (olisikin noin helppoa) tähän maailmaan milloin vain. Olen entistäkin kärsimättömämpi, ja tähän asti hurjaa vauhtia juossut aika on alkanut hidastella, ryökäle. Näin viime yönä unta, jossa lääkäri sanoi käynnistävänsä synnytyksen 16. heinäkuuta. Minä suutuin tohtorisedälle, koska en halua odottaa niin pitkään. Patience is not my style.

Tuleva synnytyskoetus ei oikeastaan pelota, koska en tiedä, mitä pelätä. Enemmän jännittää se, osaanko lähteä oikeaan aikaan sairaalaa kohti. Kyllä sen sitten tietää, olen kuullut, mutta entä jos en tiedä? Uunituoreen Potun hoitaminen jännittää tietysti myös, mutta tuskinpa olen ensimmäinen tähän maailmaan lapsen pukannut, joka ei heti kättelyssä ole ammattilainen. Ehkä tässä pärjätään.

S:kin taitaa olla valmis. Se on ollut ihan mahtava ja on ymmärtänyt hieroa minun hartioita ja selkää ilman anomista. Vaikka nuo pelottavat hormonit ovat pysytelleet melko hyvin piilossa ja aisoissa, ja pahimmilta hermoromahduksilta on vältytty, niin jatkuvasti ähisevä ja puhiseva vaimo ei välttämättä ole mitään herkkua. Se varmaan käsittelisi mieluummin pienempää ähisevää ja puhisevaa neitokaista.

*****

Hyvää juhannusta! Nauttikaa te Suomessa juhlivat yöttömästä yöstä meidän ulkosuomalaistenkin edestä. Joku voisi uhrautua vaikka siemailemaan kuivan omenasiiderin minun puolesta, jos se ei vain ole liikaa pyydetty...

Kypsä Pottu

Jos meidän uuni-Pottu päättäisi syntyä tänään, niin sepä ei olisi enää mikään raakile. Aika hurjaa. Lääkärin ja hoitajan (ARNP, Advanced Registered Nurse Practitioner) mukaan kaikki on tällä hetkellä varsin mallikkaasti. Potun pää on jo melko syvällä lantiossa, joten nivuset venyy ja paukkuu melkein joka askeleella ja niiden välissäkin. Mutta hei, hengittäminen on helpompaa, ja Pottu alkaa olla lähtökuopissa, joten jotain positiivistakin tässä pään poraamisessa on.

Olen seuraillut joitakin suomalaisia keskustelupalstoja, ja yksi asia on alkanut ihmetyttää. Ehdin olla jo himpun verran huolissani, kun lääkäri on kerta toisensa jälkeen sanonut, että sf-mitta, eli kohdunpohjan korkeus, on pikkuisen pieni viikkoihin nähden. Esimerkiksi nyt viime käynnillä, kun viikkoja oli kasassa 36+3, sf-mitta oli himpun verran vajaa 36 cm. Maha on kuulemma siro ja vauva keskikokoinen. Joo, tosi siro. Olo onkin kuin keijukaisella.

Keskustelupalstakierroksen jälkeen olen kuitenkin huomannut, että olen ollut ehkä, jälleen kerran, turhaan huolissani. Täällä käsittääkseni senttien tulisi vastata viikkoja, sillä siisti. En tiedä Suomen käyristä oikeastaan hölkäsenpöläystä, mutta kun suomalaiset palstailijat ilmoittavat olevansa keskikäyrällä sf-mittoineen, jotka ovat muutamia senttejä tätä röllykkää pienempiä, niin mieli on ollut kepeämpi. Hassua, miten luotan joissakin asioissa mieluummin näköjään suomalaiseen osaamiseen kuin täkäläiseen. Tai ehkä kyse ei olekaan osaamiseen luottamisesta, vaan oman mielen rauhoittamisesta. Yritän napsia positiivisia juttuja sieltä, mistä voin, maasta viis, asiaa täysin ymmärtämättä. Korjatkaa, viisaammat, jos olen käsittänyt jotain väärin.

Nyt, kun kävely on mennyt könkkäilyksi, ja paras mahdollinen tapa viettää hellepäivä on sisällä, sohvalla, kattotuulettimen alla, EM-turnausta katsellen, niin luonnosta nauttiminen on jäänyt vähille. Viime viikolla kuitenkin riitti virtaa vielä sen verran, että käytiin Usvan kanssa melkein meidän takapihalla sijaitsevassa koirapuistossa ensimmäistä kertaa. Muistinpa tuossa myös taannoin lupailleeni laittaa kuvia kansasilaisista maisemista, joten tässä olisi muutama.

Erään kansasilaisen lähiön laitaa helmikuussa.

Matkalla Emporiaan maaliskuussa.

Tasaista on, kun lähdetään meiltä länteen päin.

Juna.

12th and Merchant, Emporia, KS.

Ensimmäinen Emporia-asumus sijaitsi samoilla kulmilla, joten nämä ovat tuttuja maisemia jo lähes kuuden (!!!) vuoden takaa.

Heritage Park kesäkuussa.

"Siro maha" ja Usvan karvatakamus.

Lottovoitto

Olen tiennyt, että tähän maahan mahtuu melkoisen kirjava joukko meitä siirtolaisia. Olen kuitenkin ollut ja elänyt enimmäkseen alkuasukkaiden kanssa, joten on ollut mielenkiintoista tutustua erääseen Lähi-idästä lähtöisin olevaan pariskuntaan, heidän kulttuuriinsa ja tapoihinsa. Kyseessä on S:n entinen työkaveri ja tämän melko tuore vaimo.

Työkaveri on asunut täällä melkein koko ikänsä; vanhemmat olivat lähettäneet alle kymmenvuotiaan poikansa tänne kouluun, yksin. Myöhemmin hän oli omien sanojensa mukaan rakastunut amerikkalaiseen naiseen, jonka kanssa meni naimisiin ja sai lapsen. Suhde ei kuitenkaan kestänyt.

Kun tapasin työkaverin ensimmäistä kertaa, hän suutahti, kun toinen työkaveri ihmetteli, miten melkein koko ikänsä täällä asuneella ihmisellä voi olla paksumpi aksentti kuin vajaan vuoden verran Yhdysvaltoja kodikseen kutsuneella (minulla). Hän väitti loukkaantuneena, ettei hänellä ole aksenttia, ja nyt myöhemmin taidankin ymmärtää, miksi tuo oikeasti mitätön ja viaton aksenttikommentti häntä kaiveli. Siitä lisää myöhemmin.

Työkaveri oli meidän tapaamishetkellä kihloissa. Mies oli kertonut aikoinaan S:lle, että kihlattu on hänen pikkuserkkunsa, asuu hänen vanhassa kotimaassaan, ja avioliitto on järjestetty vanhempien toimesta. Oli sanonut, että hän oli mennyt kerran rakkaudesta naimisiin, eikä se selvästikään ollut hänelle oikea vaihtoehto. Sitä paitsi, heidän kulttuurissaan on tapana, että vaimo huolehtii miehestä kotona, joten hän odotti innolla sitä, ettei hänen tarvitse enää ikinä pestä pyykkiä.

Kihlattu muutti tänne muutama kuukausi sitten, ja hänestä tuli rouva melkein heti, kihlattuviisumilla kun tänne tuli. Käytiin syömässä tuoreen avioparin kanssa, ja mies pyyteli anteeksi vaimonsa heikkoa englannintaitoa, joka ei muuten oikeasti ollut heikko. Hän kysyi jatkuvasti, pitäisikö meidän muiden puhua hitaammin, jotta vaimo pystyisi seuraamaan keskustelua paremmin. Vähättelyä jatkui koko illallisen ajan. Siltikin, kun kysyttiin vaimolta, miten hän on viihtynyt Kansas Cityssä, vastaus oli: "Olisin onnellinen missä vain, kunhan vain saan olla miehen kanssa. Hän rakastaa minua niin paljon."

He kävivät meillä pari viikkoa sitten. Vaimo huokui avioliitto-onnea ja hehkutti, miten hänen elämänsä on nyt saanut täyttymyksen, kiitos Allahin. Hän oli hyvin kiinnostunut S:n ja minun suhteesta, ja oli pettynyt kuullessaan, että olimme asuneet yhdessä ennen kuin menimme naimisiin. Kysyi, onko tuo kovinkin tavallista kulttuurissani. Vastasin kyllä, ja sanoin myös, ettei naimisiinmeno muuttanut meidän suhteessa mitään. Hän ei voinut ymmärtää, sillä nimenomaan vaimona olo oli hänen mielestään parasta maailmassa. Mies hehkutti, että hänen elämänsä on parantunut aamupalasta lähtien, sillä ennen hänen oli pakko tyytyä pikaruokaan. Nyt hän saa kotiruokaa.

Mies kysyi minulta, ovatko vanhempani innoissaan, kun saavat amerikkalaisen lapsenlapsen. Siis mitä? Sanoin, että lapsenlapsen kansalaisuudella ei ole heille mitään väliä. S naurahti, että olisivat varmaan tyytyväisempiä, jos vauva olisi ihan suomalainen; olisi ainakin luultavasti lähempänä. Työkaverin vastaus oli: "Ei millään pahalla, mutta Suomessa on jotain kolme, neljä miljoonaa asukasta. America is the shit, the place to be!"

Ensin meinasin ruveta puolustuskannalle tuon asiavirheitä vilisevän lausahduksen jälkeen, mutta pienen harkintahetken jälkeen ajattelin pitää suuni kiinni, kerrankin. He ovat muuttaneet tänne  paremman elämän perässä, minä miehen perässä. Esimerkiksi vaimo kertoi aloittelevansa catering-yritystä. Sanoi, että se oli ollut hänen äitinsä suuri haave, mutta heidän kotimaassaan naisilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia kuin täällä. Hän opetteli parhaillaan ajamaan autoa ja haaveili ajokortista ja sen tuomasta vapaudesta. Minä tulen maasta, jossa sukupuoleni ei ole estänyt minua tekemästä mitään, sähköä riittää koko päiväksi ilman ylimääräisiä generaattoreita, ja terrorisminuhkakin on enimmäkseen muutamien hupsujen päässä, ei arkipäivää.

Kyllähän Yhdysvallat on paratiisi, kun vertailukohta on jotain muuta kuin esimerkiksi minulla.

Työkaveri rakastaa Yhdysvaltoja ja amerikkalaisuutta. Hän haluaa sulautua joukkoon, mutta se on ollut hänelle varmaan lähtökohtaisesti hankalampaa kuin minulle, sillä hän näyttää ulkomaalaiselta, maahanmuuttajalta. Ehkäpä sen vuoksi hänelle onkin niin tärkeää kuulostaa amerikkalaiselta, ja sitähän hän virallisesti onkin. Ehkä ihmiset odottavat kuulevansa erilaisuutta puheessa, koska hipiä on tummempi. Minä menen löysemmän seulan läpi.

Eipä ole kovin reilua, varsinkin, kun itse en koe mitään tarvetta olla amerikkalainen. Saatan kuulostaa aika kiittämättömältä tämän pariskunnan korviin, mutta toivottavasti hekin ymmärtävät, että tulin tänne aivan eri syistä kuin he. Viihdyn täällä todella hyvin, mutta ei minun tarvitse muuntautua amerikkalaiseksi pitääkseni tätä maata kotina. Minusta saattaa joskus tulla USA:n kansalainen, mutta olen aina silti suomalainen.

Jos en nyt kokenut välitöntä herätystä Yhdysvaltojen mahtavuudesta, niin osaanpahan ainakin taas arvostaa kaikkea, mitä olen pitänyt ainakin ajoittain itsestäänselvyytenä. Suomeen syntyminen taitaa sittenkin olla lottovoitto.

30

Tänä aamuna porrastasanteella oli vastassa tämmöinen synttärinaama:

Täytettiin Usvan kanssa eilisen ja tämän päivän aikana yhteensä 30 vuotta. Eipä voi sanoa, että tätä oltaisiin juhlittu mitenkään railakkaasti. Putsailtiin eilen autot (S putsasi, minä katsoin sivusta) ja laitettiin Potun turvakaukalon telakat paikoilleen, katsottiin baseballia, kuten normaaleihin iltarutiineihin jo kuuluu (mikä minussa on vikana?) ja syötiin pizzaa. Aika villiä. Joku väitti eilen, että olen tulossa vanhaksi, mutta minä syytän loppuraskautta tästä matalalennosta.

Meillä on ollut aika kova autokuume tässä viime aikoina. Ensin ajateltiin, että oltaisiin vaihdettu meidän kaksiovinen 16-vuotias veteraani farmariin. Käytettyyn sellaiseen, tietenkin. Sitten S alkoi haaveilla uudesta autosta, sillä uusissa ajoneuvoissa pääsee paremmille kulutuslukemille. Kohta puhuttiinkin jo SUV:stä (citymaasturi?), ensin viidenistuttavasta ja kohta jo kolmannella penkkirivillä varustetusta. Ja niin edelleen.

Ajatus autolainan ottamisesta ei kuitenkaan houkuttele meistä kumpaakaan. Tällä hetkellä meillä ei sellaista ole, ja tämä on melko kiva tunne. Tuo vanha pikkuauto on palvellut S:a jo 13 vuotta ja toimii edelleenkin mainiosti minun kauppakassina. Kaksiovisuutensa vuoksi se ei oikein meinaa kuitenkaan soveltua vauvankuljetukseen, joten suunnitelmissa on ollut vaihtaa S:n kanssa autoja, kun Pottu syntyy.

Mutta onko järkevää seisottaa uudempaa ja turvallisempaa autoa autotallissa? S ajaa joka (työ)päivä puoli tuntia valtateillä suuntaansa. Minä käyn kaupassa muutaman kerran viikossa, matkaa pari kilometriä. Kun tuohon lisätään satunnaiset lääkärikäynnit ynnä muut pakolliset menot, niin eipä noita ajokilometrejä silti hirveästi tälle rouvalle kerry.

Suurin oikea syy auton ostamiseen, autokuumeet jääkööt omaan arvoonsa, on ollut toisen turvallisen ajoneuvon hommaaminen, jotta S voisi huristella töihin sardiinipurkkia isommassa ja jämäkämmässä kotterossa. Yhden illan pähkäilyn seurauksena päädyttiin kuitenkin siihen, että minä jatkan sardiinipurkilla ajelua, jos saadaan turvakaukalo takapenkille ollenkaan järkevästi. Voidaanhan me aina vaihtaa autoja päiväksi tai pariksi, jos tiedän, että minun pitää päästä päivän aikana Potun kanssa jonnekin; minulla pitää vain olla jokin ajoneuvo, johon Potun saan turvallisesti kiinni, jos tulee äkkilähtö jonnekin. Tuskin me ajellaan p*llurallia ympäri KC:tä, ja jos semmoinen himo iskee, niin pitää sitten vaihtaa tuon isukin kanssa kulkuneuvoja.

Tavoite on nyt sitten jatkaa kahden velattoman auton taktiikalla ainakin vuoden verran, sillä S sai kuin saikin vyötettyä telakan paikoilleen autovanhukseen. Meillä ei ole aavistustakaan, miten paljon tuohon uuteen tulokkaaseen alkaa upota kuukaudessa rahaa, joten voi olla ihan fiksua jättää autolainat myöhemmäksi, jos sellaiseen ei kerran oikeasti pakottavaa tarvetta ole. Meillä ei ole vielä kunnon käsitystä siitäkään, miten isoa autoa tässä kannattaisi järkevästi katsella. Saa kai nuo SUV:t täyteen vauva- ja muuta kamaa, jos haluaa, mutta ehkä on parempi totutella mahtumaan pikkusedaniin. Vaikka olisihan se upouusi biili aika kiva, nyt heti...

Savulta tuoreita terkkuja, se pitää mulle bloggausseuraa.

Pssst. Tänään on enää tasan kuukausi, eli 30 päivää laskettuun aikaan. Pottu on kilttinä tyttönä asettunut raivotarjontaan, se varmistettiin toissapäivänä oikein ultralla. Kohta voi syntyä jo, vaikka tulevat vanhemmat taitavat olla vielä vähän sormi suussa kaiken kanssa (viimeksi eilen turvakaukalon kanssa).