perjantai 28. marraskuuta 2014

Perinneperjantai: Kohtalokas kohtaaminen

Jotteivät Perinneperjantait menisi liikaa saman toistoksi, hypätään ajassa vähän eteen päin. Väliin mahtui monta yöllistä merkintää ja pari hullaantumista, koulussa silloin tällöin käymistä ja liikaa paljon sosiaalista elämää. Ei siis mitään uutta.

Tämänpäiväiset nostopostaukset eivät aiemmasta paljon sinällään poikkea, mutta lokakuun puolessa välissä tapahtui jotain erityistä, joka lopulta vaikutti loppuelämääni aika paljon. Erään kohtaamisen takia istun tällä hetkellä kansascityläisessä lähiössä ja kuuntelen puoliamerikkalaisen lapseni leikkejä.

Kun näin Scottyn (maanantai-iltana...) baarissa, sanoin tytöille, että siinä on elämäni rakkaus. Ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta tai ensimmäinen nätti poika, josta olin niin sanonut, mutta ensimmäistä kertaa se oli totta.

Scotty kertoi myöhemmin, että oli ennen meidän jutustelua luullut minun olevan venäläinen (koska puhuin vierasta kieltä). Onneksi ei sentään ruåtsalainen.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Maanantai 16.10.2006 klo 01:07

Tailgating

Taisin kirjoittaa viimeksi perjantaina päivällä. Sen jälkeen on tapahtunut taas vaikka mitä. Viikonloput ovat täällä aina hauskoja, hauskempia, hauskimpia.

Perjantai-iltana mentiin perinteisesti Dugoutiin. Se on kiva kapakka, jossa voi pelata biljardia, juoda halpaa olutta ja nauttia hyvästä seurasta. Dugoutista mentiin perinteisesti jatkoille siniseen taloon. Siellä juteltiin neljään asti uskonnosta, historiasta ja politiikasta. Se on aina mielenkiintoista amerikkalaisten kanssa. Näkemykset eroavat aika lailla suomalaisista ajatuksista, tai ainakin meidän ajatuksista, mutta silti tullaan toimeen oikein hyvin sinitalolaisten kanssa. Niin hyvin, että pojat miettivät jo reissua Suomeen.

Lauantaina oli homecoming, ja sen myötä myös toisiksi viimeinen jalkapallo-ottelu kotiareenalla. Meidän oli tarkoitus herätä yhdeksän maissa tailgatingia varten. No, herättiin yhdeltätoista, mutta ehdittiin silti hyvin mukaan parkkipaikkarientoihin. Amerikkalaiset ovat siitä hienoa porukkaa, että heihin on todella helppo tutustua. Lauantaina nähtiin monta vanhaa tuttua, mm. Mr. Traditional ja cowboy-Dustin maantiedon tunnilta. Saatiin myös paljon uusia kavereita, yksi heistä kutsui illalla jopa luokseen käymään. That's how we roll. Itse jalkapallo-ottelu jäi tällä kertaa vähän paitsioon (no pun intended), kävimme katsomassa ensimmäiset viisi minuuttia. Tailgating vei voiton, ja niin vei vastustajajoukkuekin lopulta luvuin 14-13.

Illalla mentiin taas siniseen taloon. Sieltä lähdettiin porukalla piipahtamaan keg partyihin, jossa nähtiin lisää vanhoja tuttuja. Keg partyista matka jatkui Dugoutiin ja Dugoutista taas siniseen taloon. Kävimme myös ostamassa 13 spicy chicken -hampurilaista drive throughsta ja kuuntelimme, kun pojat juttelivat toisilleen bud love -kieltä (halusivat myös salakielen, kun eivät oikein ymmärrä meidän salakieltä, suomea). Se oli kaunista kuunneltavaa: "Shibby shibby shibby shibby shibby bud love."

Eilinen meni levätessä. Näin myös aika levottomia unia. Aloitimme täällä uuden käsimerkkiperinteen. Unohtakaa shockerit ja west sidetTrekkie-merkit ovat täällä taas! Now that's a shocker! Joo, siis käytännössä teemme tyhmiä käsimerkkejä kuvissa, kun muut yrittävät olla cooleja shockereiden ja peace-merkkiensä kanssa. No, nyt näin sitten semmoista unta, että tein Vulcan saluten muotoisia pipareita.

Taitaisi olla aika mennä hoitoon. Tai päikkäreille.

Keskiviikko 18.10.2006 klo 03:15

Miami Beach, Bitch!

No mitäs, tänään oli vähän outo maantiedon tunti. Opettaja lopetti tunnin puolen tunnin jaarittelun jälkeen, kun asia loppui totaalisesti. Hyvin suunniteltu kurssi, ei voi muuta sanoa. Kaikki opiskelijat olivat saaneet kotitentistä kiitettävän (tosin eivät täysiä pisteitä kuten eräät, öhöm). Tänään oli myös Shakespeare-tentti. Valmistauduttiin siihen taas loistavasti. Eilen illalla käytiin pelaamassa biljardia. Taas tapasin vanhoja tuttuja ja yhden mukavan uudenkin, joka oli tavallaan vanha tuttu (kulttuuriantropologian tunnilta). On se täällä niin helppoa, uusien kavereiden saaminen nimittäin. Täällä ei pelkästään tapaa uusia ihmisiä, heihin on myös helppo tutustua, kun seuraavana päivänä vielä moikataan koulussa tai otetaan netissä yhteyttä. Tää tykkäis.

Tänäänkin käytiin pelailemassa biljardia Dugoutissa. Olin Luken pari, voitettiin kolme ottelua putkeen. Oltiin aika tulessa. Jopa minä olin. Oli kyllä hauska ilta. Niin aina.

Huomenna (tai no tänään, alle kahdentoista tunnin päästä) lennetään Miamiin. Olen tykännyt olla Emporiassa niin paljon, ettei edes innosta lähteä reissuun niin paljon, kuin haluaisin innostavan. Toisaalta, ei minua innostanut kesällä tännekään lähtö mitenkään liikaa, mutta kappas, silti minulla on ollut täällä hauskempaa kuin ikinä. Ei se paikka vaan ne ihmiset. Pitää kai sitä nyt kuitenkin uhrautua ja lähteä makoilemaan Floridan aurinkoon. Ja käydä katsomassa vähän NHL-lätkää. Ja.

En kirjoita enää koskaan kolmen aikaan yöllä kolmen kaljan jälkeen yhtään mitään. Enpä vissiin.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Käsintehty lahja lapselle

Olen aika kausiluontoinen ihminen. Joskus innostun maalaamisesta, ja sitten maalataan niin maan ärkeleesti, ettei tee enää ikinä mieli maalata. Joskus kuuntelen jotain levyä semmoisella teholla, että levy sanoo sopimuksensa irti. Toisinaan taas neulon, ja sitten, ihan yhtäkkiä, heitän puikot nurkkaan, ja jälleen kerran minulla on keskeneräinen työ, joka ei ikinä valmistu, vaan päätyy purkuinnostuksen sattuessa jämälankalaatikkoon.

Onneksi siellä jämälankalaatikossa oli entisiä pipon- ja sukantekeleitä, sillä keskiviikkona iski armoton virkkausinto. Keskiviikkoiltapäivästä lauantaihin en oikeastaan muuta tehnytkään, kuin virkkasin. No, välillä söin, nukuin, ja kävinpä kuvaamassa yhdet baby showeritkin, mutta muuten virkkasin.

Talosta valitettavasti huomasi kyllä, että rouva on istunut sohvalla niska kyyryssä ja koukku kourassa.

Mitäpä näpertelin? No lapselle joululahjan:








Lapsellepa joululahja hyvinkin. En tietenkään malttanut odottaa jouluun asti, joten lapsi ja hippo pääsivät tekemään tuttavuutta jo lauantai-iltana. Kun ensimmäinen reaktio oli "Big hippo! I want to ride!", päätin nostaa kovalla työllä tehdyn tekeleen hyllyn päälle turvaan. Siellä se töröttää edelleen, pienen ratsastajan ulottumattomissa.

Äiti taisi tehdä itselleen lelun.

Inspiraatio löytyi täältä, ja ohje täältä.

perjantai 21. marraskuuta 2014

Perinneperjantai: Koulumenestystä

Tämän Perinneperjantain kunniaksi ajattelin demonstroida, että kävin minä vaihtovuonna ihan kohtuullisella menestyksellä koulussakin. Ja riiasin, mutta sehän taisi olla jo entuudestaan selvää.

Minunhan oli tarkoitus olla Emporiassa vain syyslukukausi, mutta jo syyskuussa kipinä vaihtoajan venyttämisestä kyti. Koulu oli helppoa, sosiaalinen elämä vähän liiankin vilkasta. Olin irrallani oikeasta elämästä, ja paluu Vaasaan olisi tarkoittanut opintojen tosissaan ottamista. Arkea. Ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä, että 22-vuotias Anni päätti lopulta pakoilla velvollisuuksia ja jatkaa vaihtopestiä.

Koska tänään on niin paljon luettavaa noiden viiden tähden (jotka eivät valitettavasti viittaa kirjoituksen laatuun) alla, lopettelen esipuheen tähän. Se pitää kuitenkin vielä mainita, että ensimmäisessä merkinnässä kehuskelen monivalintatentin tuloksella, joka tuli kulttuuriantropologian kurssilta (101, eli alkeiskurssi). Luennot pidettiin isossa auditoriossa. Siellä ison auditorion perällä istui eräs pörröpäinen, vilkkusilmäinen poika, jolla tuntui olevan kaverinsa kanssa aina äärettömän hauskaa, mutta joka kuitenkin, yleensä ainoana vapaaehtoisena, vastasi opettajan esittämiin kysymyksiin. Oikein.

Kukahan se poika mahtoi olla?

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Tiistai 19.9.2006 klo 22:37

Ahhahaa

Olen aika ässä. Kävin tänään katsomassa eilisen tentin tulokset, ja olin saanut... 98/100 pistettä! Yksi väärin viidestäkymmenestä monivalintakysymyksestä. Paras tenttitulos koko yliopistourallani. Minä niin tykkään tuosta kurssista. Se ei vaadi minkäänlaista työtä, opettajaa on ilo katsella, ja kurssilta saa olla vielä poissakin niin paljon kuin huvittaa. Hahaa.

Heräsin tänään siihen, kun hytisin kylmästä sikiöasennossa. Makuuhuone oli jääkylmä, koska ulkona oli kylmä. Täällä ei paljon lämmöneristyksen päälle ymmärretä. Viime yö oli kyllä aikas vilpoisa. Kävin kävelyllä puolenyön aikoihin. Oli aivan mahtavaa kävellä rauhallisia katuja kirkkaan tähtitaivaan alla ja kuunnella Apulantaa ja muuta kivaa musiikkia. Olisi ollut mahdollisuus mennä tapaamaan Ystävää, mutta vähän ujostutti.

Lauantaina lähdetään mitä luultavimmin käymään Kansas Cityssä vähän ostoksilla. Pitää ostaa esimerkiksi lämpimiä vaatteita, syksy tänne on tulossa. Virallisesti syksy alkaa juuri ensi lauantaina. Huvittavaa, että syksyn alku on oikeasti merkitty kalenteriin. Outoja nämä amerikkalaiset.

Keskiviikko 20.9.2006 klo 22:11

The Best Things in Life Are Free

Kirjoitin tuossa justiinsa esseen Shakespearen Titus Andronicuksen filmatisoinnista (Julie Taymorin versio). Kuulostaa mielenkiintoiselta, ja sitä se onkin. Esseestä tuli huono. Huono! Mutta ei anneta sen haitata. Tänään on keskiviikko (dollari-ilta). Huomenna on Shakespeare-tentti. En ole lukenut. Yhtään. Lukematta tässä on ennenkin pärjätty (tosin huomenna en tule pärjäämään).

Suru-uutisia. HIMin keikka Kansas Cityssä on peruttu. Meidän oli tarkoitus mennä 4.11. katsomaan HIMiä sinne, mutta nytpä se ei onnistukaan. Harmillista. Erittäin.

S
aatiin tänään Dairy Queenistä ilmaiset jätskit. Isot sellaiset. Hys hys, ei saa kertoa omistajalle. On hyvä, että on olemassa Ystäv(i)ä.

Maanantai 25.9.2006 klo 22:33

Perinteistä

Jaahas. Taitaisipa olla aika taas vähän kirjoitella tännekin. Ei vaan ole ehtinyt kirjoittelemaan kaikelta juhlimiselta ja matkustamiselta. Eipä vissiin.

Keskiviikkoilta meni taas 707:ssä. Näkyi tuttuja. Paljon. Muun muassa Mr. Traditional. Mr. Traditional tunnisti meidät ja huusi: "
Finland girls!" Ei päästy juttelemaan nyt miesten ja naisten tasa-arvosta, kun piti tanssia. Ei tosin Mr. Traditionalin kanssa, monen muun kylläkin. Baaritanssikulttuuri on täällä aivan erilaista kuin Suomessa. Tai ainakin aivan erilaista kuin Pullossa. Hink hink hink, jyyst jyyst jyyst.

Torstaina jäi aamutunti väliin, mutta käytin sen ajan hyödyksi lukemalla Shakespeare-tenttiin. En tiedä, oliko lukemisesta mitään hyötyä, mutta tentti ei ehkä menny ihan niin pieleen, kuin olisi voinut kuvitella. Pitää odottaa arvosanaa. Jännää. Illalla käytiin toteamassa, että torstaisin Emporia ei ole maailman vilkkain metropoli, vaikka olutta saakin 75 sentillä.

Perjantaina käytiin koulussa ja Peter Pan Parkissa. Oli kuuma päivä. No, Peter Panin jälkeen tultiin kotiin pyykkäämään ja nukkumaan, koska illalla piti taas lähteä bileisiin. Sieltä oikein soiteltiin jo perään, että missä sitä viivytään. Partyissä oli aika vauhdikas meininki, vaikka osallistujia ei ollut paljon. Pidin jopa käärmettä sylissä. Boa oli hän. Muistaakseni. Pieni kyllä, mutta kärmes kuitenkin. Bileistä matka jatkui baariin. Siellä näkyi lisää tuttuja, muiden muassa Mr. Traditional, jonka kanssa tulin yllättäen erittäin hyvin juttuun.


199392.jpg
Peter ja minä Peterin puistossa.

199389.jpg
Kyllä, täällä on vettä.

199391.jpg
Jutustelin William Allen Whiten (kenen?) kanssa PPP:ssä.


Perjantain ja lauantain välisenä yönä todistin mielenkiintoisen välikohtauksen. Olin käymässä nukkumaan, kun ulkoa kuului "Freeze!". Ikkunasta näkyi kaksi poliisiautoa ja tavallinen henkilöauto. En tiedä, mitä henkilöautoilija oli tehnyt, mutta kovasti poliisisedät hänelle huusivat ja osoittivat oikein aseella. I'm in America.

Lauantaiaamuna piti herätä aikaisin, kun yhdeksältä oli lähtö Kansas Cityyn ostoksille. Reissattiin seitsenhenkisen seurueemme kanssa ostoskeskukseen, ja siellähän se päivä vierähti oikein mukavasti. Oih, ostin ihanat kengät! Herää vaan kysymys, että mitä teen näille kaikille kengille, kun tulee kotiinlähdön aika... Se on sen ajan murhe. Juu, yöksi mentiin motelliin. Siisti huone, kohtuullinen hinta, 77 tv-kanavaa, mutta: KYLMÄ KU MIKÄ! Lämmitin oli kyllä, mutta se haisi pahalle. Ovesta näki ulos, vaikka se oli kiinni. Hyvät eristeet.



Sunnuntaina käytiin KC:n keskustassa. Iso kaupunkihan se on, paljon näkemistä. Oli tarkoitus tehdä lisää ostoksia, mutta hintataso oli toista kuin ostoskeskuksessa. Ostin yhden paidan. Yhden, vaikka kierrettiin kauppoja monta tuntia. Parasta sunnuntaissa oli ehkä se, että sain SALMIAKKIA ja SUOMALAISTA LAKRITSIA! Ja HAPANKORPPUA! Eräässä kaupassa oli aika hyvät valikoimat, to say the least.

Emporiasta on tullut lyhyessä ajassa koti. Tänne oli mukava palata sunnuntai-iltana. Emporia on ollut minulle hyvä. Oikein hyvä. Tekisi melkein mieli jäädä tänne kevätlukukaudeksikin, mutta se vaatisi vähän rahaa. Eikä ihan vähän. Toisaalta on kyllä kiva päästä näkemään kavereita ja perhettä Suomeen joulukuun lopulla. Molempi parempi. Mut ku mä haluun!

Nyt lähden lenkille, ettei tarvitse tehdä historian kotitenttiä. Kiitostack.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Kaksivuotias Jope Ruonansuu

Nashvillen-reissun jälkeen olen ollut aivan äärimmäisen ihastunut. Omaan lapseeni. Tämä kaksivuotias on niin maan mainio tapaus, ettei ole todellista. Tasaisin väliajoin iskevät kiukkukohtauksetkin lähinnä huvittavat nykyisin, kun tunnistan itseni lapsen eleissä ja sanoissa. On tullut sellainen olo, että ehkä, ehkä tähän voisi ryhtyä uudemmankin kerran. Ehkä.

Paljossa olemme siis ilmeisesti onnistuneet, mutta paljossa olemme epäonnistuneetkin. Tai ainakin minä olen. Monesta periaatteesta olen luistanut. Monessa asiassa olen joutunut myöntämään (ainakin itselleni) olevani väärässä, vaikka muka tiesin, miten lasta kasvatetaan ja miten ongelmatilanteissa toimitaan. Monesti olen pyytänyt lapselta anteeksi, kun äiti on sanonut tai tehnyt vähän tyhmästi.

Otetaanpa esimerkiksi vaikka se, miten ennen kaikkiruokaisesta kakarasta on tullut nirsoileva napero, enkä oikein tiedä, mitä tekisin, tai mitä olen tehnyt väärin. Kotona niin hyvin maistuvat ruoat, kuten lihapullat, eivät ravintolassa yhtäkkiä maistukaan, koska niiden päällä on kastiketta. Lapsi pyytää usein makkaa (makkara) leivän päälle, mutta jos leivälle yritetään ujuttaa mitään muuta leikkelettä kuin salamia, koko leipä jää syömättä. Miten niin itsepäinen? Vähän luulen, että väkisin epämieluisen ruoan työntäminen kurkusta alas aiheuttaisi vain lisäongelmia, joten sitä en harrasta. Lapsi on kuitenkin jo sen verran iso, ettei näänny nälkään välittömästi, jos joku ateria jää vähän vajaaksi, joten mitään korvikkeitakaan nirsoilun vuoksi lautaselle jääneille ruoille lapsi ei saa. Mutta olisihan se kiva, jos kaikki maistuisi. Ehkä tämäkin on vain kuuluisa vaihe.

Toisaalta olen yrittänyt ajatella, että kasvatusasioissakin pätee vanha viidakon sananlasku -- pick your battles. Ihan joka asiasta ei tarvitse vääntää, kunhan tietyistä periaatteista ja isommista, yhdessä sovituista linjauksista pidetään kiinni. Meillä ei esimerkiksi saa lyödä toista. Ei äitiä, ei daddya, eikä erityisesti eläimiä. Potentiaalisesti erittäin vaaralliset jutut, kuten puuvärikynä kädessä juokseminen tai porraskaiteen väärällä puolella kiipeily ovat kiellettyjä. Kiukuttelemalla ei saa mitään periksi, sillä äiti on vielä itsepäisempi kuin lapsi. Maalaisjärjellä ja suomalaisella jääräpäisyydellä sisulla edetään.

Muuten en jaksa aina pingottaa. Jos lapsi imitoi meitä hermostuessaan sormenheilutuksineen ja äänenpainoineen, niin matkii toki myös muuten puuhaillessaan. Jos äiti ja daddy ovat vähän lepsuja ja laiskoja joissain asioissa, lapsikin on. Jos äiti hyppii sohvalla urheilua katsoessaan, lapsi saattaa ottaa parit loikat. On hankala kieltää kaksivuotiaalta asioita, joita hän näkee vanhempiensa tekevän tai vaatia asioita, jotka vanhemmat jättävät tekemättä. Ehkä myöhemmin voin ottaa klassikon "koska minä sanon niin" käyttöön, mutta nyt on näytettävä esimerkkiä ja toivottava, että se riittää. Meidän "kasvatus" onkin aika passiivista. Kun suorittaminen ja pilkunlempiminen jää vähemmälle, on enemmän aikaa nauttia yhdessäolosta.

Apinoimisesta ja oppimisesta puheen ollen, seuraavia lauseita on kuultu leikkien lomassa ja muutenkin (tästä minä oikeastaan tulin kirjoittamaankin, mutta mopo pinkaisi taas ojasta allikkoon):

  • Wow, nice catch. (Onkohan katsottu tarpeeksi baseballia?)
  • Touchdown! (...ja footballia...)
  • Thank you. (There) you go. I welcome. Open that, p(l)ease?
  • I scared a dark. (En tiedä, mistä tämän on oppinut.)
  • One dy-na-MITE ga(l). (Wreck-It Ralphista, tämänhetkisestä lempielokuvasta.)
  • Wow, amasing (amazing)!
  • Go Woyals. See you tomowwow (tomorrow).
  • Äiti turn. Daddy turn. My turn!
  • Better, Daddy? Better?
  • I want (l)eipä, makka, cheese.

Uusi tuoli IKEAsta (yllätys!). "I hove (love) it!"

Maria kirjoitti mielenkiintoisen jutun intonaatiosta vähän aikaa sitten. En ollut tullutkaan aiemmin ajatelleeksi, mutta kyllä se niin on, että meidän pienellä puoliamerikkalaisella ovat intonaatiot, nousevat ja laskevat, aika hyvin hanskassa. Jos napero koskaan suostuu puhumaan suomea, niin on jännä nähdä, siirtyykö soinnillisuus yleensä niin monotoniseen ensimmäiseen kotimaiseenkin.

Ihan kaikki kielen osa-alueet eivät kuitenkaan ole vielä täysin hallussa, ja jotkut sanat ääntyvät vähän hassusti. Esimerkiksi nyt vaikka frog (fak, f*ck) ja clock (kak, cock).

Jatketaan harjoituksia.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Perinneperjantai: Outoja nuo amerikkalaiset

Olin osannut asiantuntijamaisesti listata amerikkalaisten omituisuuksia jo reilun kuukauden oleskelun jälkeen. Jotkut noista allekirjoitan edelleen, osan pistän päästään täysin pyörällä olleen tytön nuoren naisen horinoiksi.

Se on totta, että täällä voi hoitaa melkein minkä tahansa asian autostaan käsin. Yllättikö nälkä? Ei hätää, ei tarvitse nostaa persausta kuskinpenkiltä; ajat vain lähimpään pikaruokaravintolaan ja hihkaiset tilauksesi ikkunasta. Pitääkö hoitaa pankkiasioita? Autokaistalle vain. Ai piru, apteekissa pitäisi käydä... No, onneksi senkin voi hoitaa ikkunan alas veivaamalla. Jos olet sähköikkunoiden onnellinen omistaja, pelkkää nappia painamalla. Emporiassa oltiin menty jo niin pitkälle, että viikonlopun (tai miksei arki-illankin) alko-ostokset onnistuivat ratin takaa. Terkkuja Carlosille!

Leipä- ja karkkivalikoima on edelleen perberistä. Vaihtovuosien vaaleasta paahtopullasta ollaan edetty kuitenkin jo kokovehnä(paahto)leipään, eikä leipähyllystä leijaileva haju aiheuta enää tahattomia yökkäyskohtauksia, mutta krooniseen salmiakkipulaan ei ole juuri tullut parannusta. Onneksi asun kuitenkin nykyisin Kansas Cityssä, josta löytyy alan kuin alan erikoiskauppoja. Tanskalainen ja saksalainen "salmiakki" auttavat pahimpaan ammoniumkloridivajeeseen.

Kokolattiamattoja vihaan edelleen. Ja heppoisia rakennusratkaisuja. Meidän 13 vuotta vanhassa talossa on kaksinkertaiset ikkunat, jotka oli mainittu myynti-ilmoituksessa oikein erikseen. Vuotavat silti kuin seula, ja meidän onkin pitänyt lisätä tiivistenauhaa varmaan puoleen ikkunoista.

Puhelinnumeron pyytäminen (vaate)kaupassa on vain lisääntynyt noista ajoista. Jotkut kaupat käyttävät niitä asiakkaan tunnistamiseen, jotkut osoitteen selvittämiseen ja mainosspämmin lähettämiseen. Numeroa ei kuitenkaan ole pakko antaa, jos ei halua, ja monesti jätänkin sen omaan tietooni.

Lava-autojakin on edelleen paljon enemmän kuin Suomessa, ja syyskuiset illatkin tuppaavat olemaan lämpöisempiä näillä leveysasteilla.

Yökerhoissa en sen sijaan enää juuri käy tutkimassa tanssityylejä, en hengaile puolituttujen poikien kanssa, eikä oluen halpa hinta ole tärkein ostokriteeri.

Minustahan on tullut melkein aikuinen!

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Perjantai 15.9.2006 klo 21:44

Ei ikinä Suomessa

Ei Suomessa:
  • drive through -pankkia
  • drive through -viinakauppaa
  • yleistä hinkkaamista tanssilattialla
  • näin halpaa kaljaa (Joo, en joisi olutta Suomessa ollenkaan. Tämän jälkeen kyllä.)
  • autoista vislailevia miehiä
  • näin suoraa puhetta
  • hengailua ("let's hang out")
  • huonoa leipävalikoimaa
  • HUONOA KARKKIVALIKOIMAA
  • torakoita
  • lämpimiä öitä syyskuussa
  • auringonottoa altaalla syyskyyn alussa
  • ruskettumista
  • hyviä bileitä
  • keg partyja (no, okei, tää on melkein sama asia tuon ylemmän kohdan kanssa)
  • polkupyöräpoliiseja keskiviikkoiltana
  • Star Wars -ääniä liikennevaloissa
  • HUUTAVIA JUNIA
  • puhelinnumeron pyytämistä kaupassa, kun käyt ostamassa vyön (!!!!!)
  • pick up truckeja
  • talking stickejä yliopistoluennolla
  • sisar- ja veljeskuntia
  • ilmastointilaitteita ikkunoissa
  • paperista tehtyjä seiniä
  • kokolattiamattoja JOKA PAIKASSA
  • yksinkertaisia ikkunoita
  • tornadoja
  • Dairy Queeniä

To be continued...

tiistai 11. marraskuuta 2014

Yksi auto, kaksi aikuista, yksi kaksivuotias, kolme päivää ja viisi osavaltiota, eli road trip Nashvilleen

Tässä maassa olisi aivan loputtomasti näkemistä. Vaihtovuonna otin opintolainaa sitä varten, että voisin kokea edes murto-osaan siitä, mitä Yhdysvalloilla on tarjottavana. Kävin (kävimme) syyslomalla Miamissa makaamassa rannalla ja kannustamassa Olli Jokista, kiitospäiväviikonloppuna Coloradossa hengittämässä ohutta vuoristoilmaa, kevätlomalla (spring break!) San Franciscossa kävelemässä mäkisiä katuja ja ihastumassa rentoon meininkiin, kesällä ja joulun alla New Yorkissa katsastamassa pakolliset nähtävyydet ja ostamassa (kenkä)kaupat tyhjiksi. Köyhältä opiskelijalta ihan kelposuoritus.

Muutimme tuon miekkosen kanssa tälle puolelle Atlanttia reilu neljä vuotta sitten. On todella noloa, miten vähän olemme sen jälkeen Kansas Citystä liikkuneet mihinkään ilmansuuntaan. On nähty Chicago, St. Louis, Indianapolis, Colorado Springs (ja pikaisesti Denver), Ness City (ja tietysti Suomi muutaman kerran, mutta eihän sitä lasketa). Aika heppoinen suoritus.

Senpä takia ei tarvinnutkaan miettiä vastausta kovinkaan kauaa, kun Scottyn veli, joka on ollut USA:n Tampereella Nääsvillessä Nashvillessä, Tennesseessä viimeiset neljä viikkoa koulutuksessa, kutsui meidät viime viikolla kylään muutaman päivän varoitusajalla.

Pakkasimme pikku-Focuksemme täpötäyteen tavaraa ja starttasimme aikaisin perjantaiaamuna kohti Nashvilleä. GPS näytti yhdeksää tuntia - me olimme varautuneet vähintään kymmeneen, sillä takapenkillä oli eräs kaksivuotias piällysnainen, jonka pillin mukaan oli tanssittava.

Joko ollaan perillä?
Suoraan sängystä turvaistuimeen repäisty neitokainen jatkoi uniaan parin tunnin ajan, joten huristelimme menemään aamuauringon paistaessa suoraan silmiin. Heräämisen jälkeenkin tyttö oli niin hyvällä tuulella, että posottelimme ajaa St. Louisiin. Ja ohi. Vasta puolivälin jälkeen alkoi maha kurnia ja bensatankki tyhjentyä, joten pysähdyimme Illinois'ssa tankkaamaan itseämme ja autoa.

Neljän tunnin istumisen jälkeen maisemat olivat tällaiset. St. Louis, Missouri.
Jossain Illinois'ssa.
Lounaan jälkeen matka jatkui jälleen tauoitta ihan perille asti. Yhdeksän tunnin matka 8,5 tunnissa taaperon kanssa. Sanoisin, että hyvin meni.

Kentuckyn syysmaisemia ja tietyömaata.
Tennessee. Melkein perillä.
Nashville Instagramin Nashville-filtterin läpi.
Tapasimme velipojan vähän Nashvillen eteläpuolella sijaitsevalla hotellilla, josta riensimme luonnollisesti suoraan syömään. Kansascityläisinä BBQ-snobeina kävimme tietenkin testaamassa paikallisen barbecuen. Satunnaisotannan (Martin's Bar-B-Que Joint) perusteella voisi sanoa, että tennesseeläinen grilliliha ei vedä vertoja KC:n herkuille. Saatan olla vähän puolueellinen. Wingsit olivat erittäin maukkaita, mutta muu liha ja makeahko BBQ-kastike taas ei meille etikkaisemman version ystäville oikein uponnut.

Loppuilta meni hotellilla happy hourin (jonka aikana lapsi rakastui kirsikoihin ja kävi pyytämässä poopieseja baarimikolta jatkuvalla syötöllä), uima-altaan ja saunan merkeissä, ennen kuin painuimme pehkuihin. Hyvin nukutun yön ja vielä paremmin syödyn aamupalan jälkeen oli aika lähteä tutkimaan Nashvilleä. Kyselin Facebookissa USA:n suomalaisilta vinkkejä coyntrymusiikin kehtoon, ja sainkin oikein mainioita ehdotuksia. Jenni vinkkasi, että Nashvillen ruokaerikoisuuksiin kuuluu hot chicken, ja sehän kuulosti meistä herkkup*rseistä oikein hyvältä. Jenni oli käynyt aidossa ja alkuperäisessä kanapaikassa, mutta piiiiitkä jonotus ei oikein houkutellut kaksivuotiaan tehotytön kanssa. Tulista kanaa oli siis etsittävä muualta, ja Midtownissa sijaitseva Hattie B's vaikutti hyvältä ehdokkaalta.

Autoa kaupungin kirjaston parkkiin laittaessa meillä ei ollut mitään muita suunnitelmia, kuin kävellä Centennial Parkiin, sieltä syömään, ja sieltä Downtowniin. Eipä siinä paljon muuta tarvittukaan. Meidän päivä näytti lopulta tältä:

GPS ohjasi meidät suljetulle rampille, joten jouduimme tekemään pienen kiertoajelun Nashvillen teollisuusalueella. Nähtiinpä näin kivannäköisiä mökkejä.
Saatiin auto kätevästi kirjaston parkkihalliin. Ulkopuolella oli tällainen taideteos ja koditon mies, jonka mielestä meidän lapsella oli ihan älyttömän hienot kengät.
Radan yli Midtownia kohti.
Ensimmäinen varikkopysähdys.
Vanderbiltin yliopiston vastapäätä oli hotelli, ja hotellin pihalla kitara.
Daddyn olkapäillä oli hyvä taivaltaa.
Centennial Park ja paatti.
Käppyrä.
Parthenonin kopio Centennial Parkissa.
Sama pytinki.
Ruokaa!
Ulkona jonossa. Jotkut meistä ottivat rennosti.
Kannatti odottaa tunti. Olisi myös kannattanut ottaa mausteisempi versio. Minun medium-tendereissä ei ollut tarpeeksi potkua, mutta Scottyn hot alkoi jo poltella pikkuisen.
Mahat täynnä, valmiina jatkamaan vaellusta.
Downtownia kohti.
Tidittii tidittii...

Visitor Center.
Pekka Rinteen kotihalli! Predators oli reissussa St. Louisissa lauantaina. Ei päästy siis katsomaan lätkää.
Jono Tootsie'siin. Iltapäivällä.
Jos meillä ei olisi ollut naperoa mukana, olisin ollut heti polkemassa tuollaista tavernaa.
Käytiin lahjakaupassa ostamassa Memphis-aiheinen juttu seinälle. Oli osuva, koska Scotty kertoi kaikille ennen reissua, että ollaan menossa Memphisiin. Vielä tien päälläkin innostui, kun näki Memphis-kylttejä. Onneksi GPS hoiti navigoinnin.
Kävelysilta joen yli. Pelotti.
Tennessee Titans -joukkueen (NFL) stadioni.
Hämärtyvä iltapäivä.
Jokohan nämä kuvat riittäisi? Tässäkin erittäin onnistunut otos...
Siinä meidän pakkomarssi. Scottyn veli valitti väsyneitä jalkoja jo 15 minuutin jälkeen.

Illalla piti käydä taas saunassa lepyttelemässä lihaksia ja järkyttämässä amerikkalaisia ovensuussa norkoilleita teinityttöjä kuumuudella (en ollut edes heittänyt vielä löylyä). Kotiin piti lähteä jo seuraavana aamuna, ja tällä kertaa ei päästy perille ihan yhden pysähdyksen taktiikalla. Pidettiin St. Louisissa vähän pidempi tauko, kun treffattiin Scottyn eno ja serkut puolisoineen. Kotona oltiin kuitenkin jo ennen iltayhdeksää.

Kaiken kaikkiaan reissu oli aivan mahtava. Scotty oli seitsemännessä oluttaivaassa, kun löysi kaipaamaansa Yuenglingiä. Minä olin aivan älyttömän ylpeä eräästä pienestä neidistä, joka jaksoi rehveltää meidän mukana ja matkustaa turvavöihin kahlittuna tuntitolkulla ja taas tuntitolkulla. Jotain on taidettu vahingossa tehdä oikeinkin.

Tällaisia pikaiskuja lähikaupunkeihin (10 tunnin säteellä) voisi todellakin tehdä useammin. Veli on menossa helmikuussa Dallasiin koulutukseen.

Are you thinking what I'm thinking?

perjantai 7. marraskuuta 2014

Perinneperjantai: Football, 9/11 ja maksakirroosi

Jo vaihtovuoden toisena kuukautena assimilaatio paikalliseen opiskelijaelämään oli täydellistä. Vaasan etkot, jatkot, sitsit, Fonat ja Pullot vapiskoot krapulasta pelosta - kansasilaisessa pikkukaupungissa, jossa oli ainakin jossain vaiheessa eniten baareja per opiskelija, osataan juhlia. Liiankin hyvin.

Kenen viisas idea näiden merkintöjen uudelleenjulkaiseminen olikaan?

Kävin minä tunneillakin. Erikoisin koulukokemus taisi olla enemmän aikuisopiskelijoille suunnattu iltakurssi, joka käsitteli Amerikan länteen laajentumista. Opettaja tiesi varmasti kaiken intiaaneista, mutta opetusmetodit olivat, no, erikoiset, ja hän piti meitä suomalaisia englanninopiskelijoita vähä-älyisinä, joten oppimismotivaatio oli aika vähäistä. Kun tuli puhe 9/11-terrori-iskuista, opettaja selitti meille, että se oli se päivä, kun lentokoneet lensivät New Yorkissa kahta korkeaa tornia päin.

Aijaa.

Olin näköjään kirjoittanut, että amerikkalaiset miehet ovat suorapuheisia. Osa onkin, juu, mutta hieman näiden kirjoitusten jälkeen tutustuin mieheen, joka oli melkoisen oikukas ja arvoituksellinen. Raivostuttavan itsepäinen.

Olemme olleet nyt onnellisesti naimisissa hieman yli viisi vuotta.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Sunnuntai 10.9.2006 klo 21:23

Taputa niin ne luulee, että tajusit


Olihan viikonloppu. Huhhuh. Perjantaina bileet, eilen bileet, ja oikein kunnon bileet olikin. Siitä oli rauhallinen koti-ilta kaukana. Kotiuduin jo kuudelta aamulla. Homma meinaa vähän karata käsistä. Jos perjantaina kävin jo uimassa vaatteet päällä (no en ihan kaikki vaatteet päällä), niin eilen taisi mennä vielä villimmäksi. Ilmaista olutta. Tynnyrikaupalla. Eipä tarvinnut lähteä baariin, vaikka olinkin vähän luvannut mennä.

Noissa bileissä parasta on kyllä se, kun pääsee tutustumaan uusiin ihmisiin. Eilenkin käytiin tosi mielenkiintoisia keskusteluja uskonnosta, politiikasta ja vedestä (Suomessa on PARASTA vettä). Evoluutioteoria on täällä joku huuhaa-juttu ja Raamattu uskotaan sanasta sanaan. Outoja nuo amerikkalaiset. Varsinkin miespuoliset. Osaavat kyllä imartelun jalon taidon, ja asiaan käydään suoraan ilman mitään kiertelyjä ja kaarteluja. Siinä on vielä totuttelemista. Ja Suomessa täytyy taas totutella siitä pois. Kulttuurieroja, kulttuurieroja...

Eilen käytiin katsomassa amerikkalaista jalkapalloa. Kentällä on ottelun lisäksi kaikenlaista oheistoimintaa: cheerleadereita, tanssijoita, bändi... Ne vievät huomion pelistä pois, se tekopirteyden määrä alkoi jo ärsyttää. Itse peli oli hieman hankalaa seurattavaa, kun säännöt ovat vielä vähän hämärän peitossa. Selostus puuttui, toisin kuin Super Bowlissa. Onneksi vierustoverilta pystyi kysymään välillä, että mille nyt taputetaan. Pitänee käydä kaikissa Hornetsien kotipeleissä, että pääsee kunnolla jyvälle.

Huomenna on jännä nähdä, miten täällä suhtaudutaan 9/11:iin ja näkyykö se täällä päin Yhdysvaltoja mitenkään. Nyt voisi pitää muutaman alkoholittoman päivän, ettei maksa sano poks. Tipaton alkuviikko. Näin on. Haluaisin ihan hirveästi päästä taas juoksemaan! Pitää huomenna katsoa, josko jalka kestäisi jo hölkkäilyä. Eilen en tainnut saada mitään lisävammoja, joten paranemaan päin ollaan.


Tiistai 12.9.2006 klo 14:52

SALMIAKKIA JA RUISNÄKKÄRIÄ

Tänään tuli paras, PARAS, PARAS paketti kotipuolesta. KIITOSKIITOSKIITOS! Sisällä oli melkein kahden kilon edestä salmiakkia, näkkäriä sekä kuvia Niilasta ja muista eläinystävistä. Aijai, nyt herkutellaan. Joutuu syömään salmiakkia ja näkkäriä vuorotellen. Aika kamalaa.

Eilen oli tosiaan 9/11. Täällä sitä ei huomannut muusta kuin puolitangossa olevista lipuista, mutta jos meillä näkyisi enemmän kanavia (nyt "näkyy" yksi), niin olisimme varmasti nähneet kymmeniä 9/11-uutislähetyksiä ja -dokumentteja. Ainakin eilinen New York Times oli täynnä juttuja, jotka liittyivät viiden vuoden takaisiin tapahtumiin. Nämä ihmiset eivät halua unohtaa sitä, mitä tapahtui. Tai jos haluavat, niin heille ei anneta siihen minkäänlaista mahdollisuutta. Haavat revitään joka vuosi auki.

Päätin eilen käydä kokeilemassa juoksemista. Nilkka on jo ihan hyvässä kunnossa, mutta polvetpa eivät kestäneetkään asfaltilla juoksua. Joten kävelin. Kävely on ihan kivaa, mutta siihen pitäisi käyttää enemmän aikaa. Aikaahan täällä kyllä olisi riittävästi, mutta olen nopean toiminnan ystävä. (No en kaikissa asioissa.) Juokseminen pitää nyt unohtaa vähäksi aikaa, ei näillä polvilla muuten kohta edes kävellä. Sen siitä saa, kun innostuu liikaa.

Nyt voisi mennä päikkäreille. Salmiakkipaketti kotoa kyllä piristi aika lailla, mutta viikonlopulta taitaa olla univelkaa. Illalla pitää mennä taas kuuntelemaan outoa historianopettajaa. Viimeksi se jakoi meille talking stickit. Meidän piti käydä luokkaantulojärjestyksessä hakemassa luokan edestä kepit, ja Mr. Brown Nose vielä vahti, että käytiin varmasti oikeassa järjestyksessä. En pystyisi villeimmissä unissanikaan näkemään vaasalaisia opettajia jakamassa risuja ja flanellipalasia luokan edessä, jotta kaikilla opiskelijoilla olisi kepit puheenvuoroja varten. Outoja nuo amerikkalaiset.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Kellarin kasvojenkohotus

Eiliset vaalitulokset olivat sen verran kova pettymys, että uhosin miehelle muuttavani pois Kansasista. Ja sitten USA:sta. Tässähän on huomattavissa vähän sama ilmiö kuin urheilun kanssa; en katso enää ikinä. Enpä.

No, jos eilinen meni murjottamiseksi, niin viikonloppuna onneksi tuli iloittua siitäkin edestä. Lauantai-iltana meille kokoontui mm. laiskiainen, Peppi Pitkätossu, erittäin uskottava Suomi-turisti (sandaalit + sukat; vain vyölaukku puuttui), Leijona-sankari, tuomari, cowboy, Mr. Clean pölypupusensa kanssa, merirosvoja, harlekiini, Jordy Nelson, pari Eric Hosmeria... Halloween-bileet.

Kirjoittelin viime viikolla, että hääräsin kellarissa ennen pirskeitä. Tältä siellä nyt näyttää:

Porrastasanteella roikkuu pari palapeliä.
Rappukäytävältä löytyy muutama olutjuliste ja palapeli. Huomatkaa erityisesti vuoden -95 MM-Leijonat.
Hämäävä vessakyltti. Lähin vessa löytyy tällä hetkellä kerrosta ylempää. Toivottavasti siihen saadaan muutos. Ja pian.
Portaiden vierestä löytyy heti paikka janoisille.
Baaritiskin kupeessa on meille kilpailuhenkisille ajanvietettä biljardin muodossa.
Kävin IKEAssa.
Biljardipöydän viereinen seinä uuden hyllyn kera. IKEAsta.
Tässä nurkkauksessa voi juosta (matto oli 30-vuotislahja mieheltä...) ja pelata Rock Bandia. Vain toista aktiviteettia suositellaan parin kaljan jälkeen. Noiden bannereiden takana on tällä hetkellä varastotilaa. Toivottavasti joku erittäin kaunis päivä sauna. Ja se vessa.
Dartsia ja tuore Royals-logo.
En siis tehnyt muuta, kuin maalasin seinät eräästä projektista yli jääneellä maalilla, minkä jälkeen ylimääräiset tavarat saivat kyytiä. (Usva sai justiinsa raivokohtauksen, kun hyväntekeväisyysjärjestön ukkelit kävivät hakemassa viimeiset kalusteet.) En ottanut yhtään ennen-kuvaa. Vaihekuvia on yksi. Tämän(kään) vuoksi minusta ei tule ikinä oikeaa bloggaajaa.


Itse juhlistakaan en tietenkään ottanut kuvia kuin kourallisen (puhelimella, totta kai!), ja niistäkin julkaisukelpoisia on ehkä kaksi. Olkaa hyvä.

Eric Hosmer ja Slutty Eric Hosmer. Voitte päätellä, kumpi oli kumpi. En tiedä, miksi mutristellaan.
Tässä vaiheessa iltaa tämä Eric Hosmer oli näköjään vaihtanut vapaalle ja avannut ylimääräisiä paidannappeja.
Huono äiti ei ottanut lapsestakaan Halloweenina kuvia. Tämä sovituskuva asusta sentään on:

Super Mario -peleistä tuttu sienihän siinä. Muumi-essussa.
Menen nurkkaan häpeämään saamattomuuttani.