perjantai 25. syyskuuta 2015

Perinneperjantai: Sumuun eksyneet

Näitä elokuun 2007 merkintöjä on ollut paljon miellyttävämpi kahlata läpi kuin kevään ja alkukesän. Olimme molemmat saamassa vihdoinkin kiinni jostain, mistä ei kannattanut päästää irti. Paremmasta olosta, eheämmästä mielestä, tulevaisuudentoivosta, toisistamme.

Mitään varmuutta yhteisestä tulevaisuudesta ei kuitenkaan vieläkään ollut, ja mustia ajatuksia riitti. Suunta oli kuitenkin oikea, ja lopulta löysimme tien toistemme luo, vaikka vähän hakoteillä kuljeksimmekin.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Lauantai 11.8.2007 klo 18:38

Opelle omena

Eilinen ilta oli sen verran raju, että tänään on sitten ollut tukka vähän kipeänä. Olenkin nukkunut melkein koko päivän S:n kanssa yhdessä. Se ei tosin ole oikein malttanut nukkua, koska on omin sanojensa mukaan levoton. Levoton, koska haluaa puhua minun kanssa niin paljon.

Yöllä puhuttiinkin jo aika paljon. Tulin kotiin juttelemaan S:n kanssa, vaikka tarkoitus oli jäädä yöksi kaverin luokse. Jutusteltiin ensin hetki, josta en juuri mitään muista. S:n kaveri tuli käymään. Nukuin tunnin, pari, ennen kuin S soitteli. Sitten puhuttiinkin pitkään. S opetteli lisää suomea, ja osasi jo yhdistellä sanoja saaden aikaan järkeviäkin juttuja, kuten "rakastan kalja" ja "kaunis tyttö".

Äsken sattui pieni vesivahinko, josta en voi syyttää kuin itseäni. Ja kissaa, jos haluaisin. Sattumien summana (kissa + hyppäys ikkunalle + ikkunalle hyppäämisen estämisyritys) vesilasi kaatui tietokoneeni päälle, ja nyt kone on tuossa kuivateltavana. Kone toimii, mutta kannettavan näppäimistö ei tainnut oikein tykätä pesusta. Jospa se vielä pelittäisi, ikää kun raukalla ei vielä ole paljoa.

Lopuksi se tärkein, se minkä takia oikeastaan aloin kirjoitella. Aamuisista lauseenrakenteluista yksi nousi ylitse muiden. "Rakastan Suomi-tyttö."

Opiskelija taitaa tietää, miten opettajalta saadaan hyvä arvosana.

Maanantai 13.8.2007 klo 03:09

Summa summarum

Sanoin S:lle puolisen tuntia sitten, että nyt tää menis nukkumaan. Eipä tullut nukkumisesta mitään, joten puretaanhan taas hajatelmia tänne.

Aloitetaan vaikka semmoisella ilouutisella, että kirjoitan tälläkin hetkellä kannettavalla tietokoneellani, jonka päälle vesilasi kippautui tuossa lauantaina. Ehdin jo vähän säikähtää, että siinä kosahti kone, tai ainakin kannettavan näppäimistö, ja semmoiset oireetkin oli ilmassa, ettei ilman huoltoa tilanteesta ainakaan selvitä. No vielä mitä! Parin tunnin nikottelun jälkeen kone alkoi pelittää, ihan kuin ennenkin.

Pelittämisestä tuli mieleen semmoinen juttu, että ollaan taas nörttäilty ihan kiitettävän paljon. Olen kyhjöttänyt melkein koko viikolopun erittäin epäergonomisessa asennossa sängynkulmassa luurit korvilla ja seikkaillut virtuaalimaailmassa. S:n kanssa. I wouldn't have it any other way.

Äsken se sanoi minulle, että hän on elänyt viimeiset kuukaudet kuin jossain sumussa. Sanoi, että minun pitää mennä sinne korjaamaan se. Kuulostaa tutulta.

Haluan tehdä sen kokonaiseksi. Haluan, että se tekee minut kokonaiseksi. Haluan meidän tarinalle lopun, johon voidaan olla tyytyväisiä. Tai oikeastaan uuden alun, josta olisi hyvä lähteä rakentamaan tulevaisuutta.

Kaikkihan alkoi viattomasta kohtaamisesta hämyisessä ravitsemusliikkeessä. Kohtaaminen johti yhteydenpitoon ja sovittuun tapaamiseen, jonka jälkeen ei oikein taidettu haluta erossa ollakaan. Välillä oli kuitenkin pakko, ja lopulta tuli yllättäen vastaan tilanne, jonka sanelemana tiemme näyttivät erkaantuvan väkisin. Sen jälkeen yritettiin, luovutettiin, nähtiin, eipä luovutettukaan, soudettiin, huovattiin... Ja nyt ollaan tässä, suunnitellaan yhteiseloa.

Koska halutaan molemmat olla ehjiä. Kai me toisistamme aika paljon tykätään, kun tuommoisen revohkan jälkeen vielä pusketaan toisiamme kohti.

Torstai 16.8.2007 klo 22:15

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

No niin, tilanteet muuttuvat. Muutama päivä sitten suunnitelma oli, että menisin käymään S:n luona kylässä lokakuussa, jonka jälkeen S tulisi tänne töihin/opiskelemaan/olemaan minulle kainalo, johon käpertyä. Nyt ei ole suunnitelmaa. Nyt odotellaan. S saattaa nimittäin saada työtarjouksen sieltä paikasta. Paikasta, johon hän on aina halunnut. Se paikkakaan ei tykkää varsinaisesti ulkomaalaiskontakteista, mutta kuitekin enemmän kuin nykyinen työpaikka, joka siis kieltää meitä olemasta missään yhteydessä. Ollaan toteltu todella kiltisti.

S tapasi entisen pomonsa tiistaina. S oli kertonut tilanteestamme ja oli sanonut, että kun hän lähti Kansasista, hän kuvitteli, että tästä selvitään suhteellisen helposti, vaikka se paljon sattuikin. Aiemminhan hänellä ei ole ollut mitään ongelmia eteenpäin siirtymisessä. S oli sitten sanonut pomolleen, että minussa oli kuitenkin jotain erityistä, jotain mistä hän ei voinut päästää irti. Pomo oli sanonut, että sellaista onkin todella hankala löytää. Eikä pomon mielestä tästä tarvitse luopuakaan.

Joten nyt siis todellakin odotellaan. Odotellaan, saako S unelmiensa työn. Odotellaan, saanko mennä kylään. Odotellaan, saako S tulla minun luokse kylään. Odotellaan, luenko maisteriksi asti täällä Suomessa vai maksaako S minun opinnot rapakon takana.

Eilen meinattiin saada kina aikaiseksi. Taidettiin saadakin. Minulla oli eilen jotenkin outo päivä. Masentava. S:n oli tarkoitus tulla kotiin, pelailemaan ja juttelemaan minun kanssa, mutta Ty(tt)ökaveri (jolla on muuten nykyisin poikakaveri) pyysi S:ää ulos ja S suostui. Vanhat tuntemukset varasuunnitelmana olosta ja kakkosvaihtoehdosta nostivat ikävästi päätään, ja kun S käsitti kommenttini väärin, jouduttiin sanasotasille.

S:llä on tapana vastata hyökkäykseen hyökkäyksellä, joten hän saa usein jo valmiiksi pahan oloni tuntumaan vielä pahemmalta. Minusta tuntuu pahalta, että minusta tuntuu pahalta. Noh, selviteltiin sitten ongelmia kirjoitellen. Sanoin S:lle, että tarvitsen häntä tänään (eilen). Kysyin, olisiko hän koskaan minun tukena, jos ei nytkään pysty olemaan. Kysyin, juoksisiko S aina ongelmia pakoon, kuten eilen yritti. Sain molempiin onneksi minua miellyttävät vastaukset, ja S sanoi tulevansa ajoissa kotiin, että voidaan jutella.

Ja lopulta S tuli kotiin suoraan töistä. Kun hän ehdotti Ty(tt)ökaverille, että hän kävisi baarissa yhden tai kahden kaljan verran ja lähtisi sitten ajoissa kotiin, Ty(tt)ökaveri vetäisi herneet nenään ja sanoi: "Turha lähteä sitten ollenkaan, mene vain kotiin juttelemaan Annin kanssa." Her loss. Juteltiin sitten asiat taas kuntoon, ja kerroin epäilyksistäni. Koska onhan niitä. Paljon.

Esimerkiksi se epäilyttää, että pari vuotta sitten en olisi voinut kuvitella seurustelevani S:n kaltaisen ihmisen kanssa. Siitä ei yksinkertaisesti olisi tullut mitään. Ollaan molemmat niin itsepäisiä, enkä silloin todellakaan osanut antaa periksi, ennen kuin oli pakko. Höyrysin ja raivosin ja tarvitsin ihmisen, joka antaa mennä raivokohtausten toisesta korvasta sisään ja toisesta samantien ulos. Nyt olen harkitsevampi ja ajattelen ennen kuin alan raivota. Toki onneksi tuo kielikin ehkä rajoittaa pahimpia ärräpäitä. Vaikka englanti alkaa olla jo aika sujuvalla tasolla, kun sitä on jo joutunut aika pitkään melkein päivittäin höpöttelemään, niin silti suomeksi on helpompi ärähtää ja puuskahdella.

Taas lähdettiin rönsyilemään. Asiaan. S ei siis vastaa sitä mielikuvaa ihmisestä, jonka kanssa aikaisemmin kuvittelin päätyväni yhteen. Silti en muuttaisi hänessä mitään. No ehkä pistäisin sen syömään vihanneksia, heh, mutta muuten pitäisin ihan ennallaan. Epäilykseni S:n kanssa elämisestä, olemisesta ja toimeentulemisesta on siis turha. Hyvin ollaan tultu juttuun tähänkin asti, vaikka olosuhteet ovat olleet vähintäänkin stressaavat ja vaikeat. Ehkä olen muuttunut, aikuistunut, vahvistunut parin vuoden aikana niin paljon, että nyt pystyn elämään villihevosen kanssa ilman, että minun pitäisi alkaa sitä kesyttää.

Eikä se nyt niin villi ole. Juuri sopiva.

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Lumpsahdus arkeen

Kolmessa viikossa tottuu aika hyvin siihen, että meillä eletään vauva-arkea. Vaipanvaihto sujuu taas rutiinilla, vaikka aluksi toki ihmettelin, kun vaipan sisältä löytynyt välineistö olikin erilainen, kuin mihin olin aiemmin tottunut. Öisestä horroksesta herätessä ei mene enää kovinkaan montaa sekuntia, ennen kuin ymmärrän, mistä kitisevä ääni tulee ja mitä on tehtävä, jotta se loppuisi.


Sen olin autuaasti unohtanut, kuinka nopeasti nämä mykeröt kehittyvät ja kasvavat, vaikka olisin ihan hyvin voinut sen isosiskon vauvakirjasta luntata. Senkin olin sulkenut mielestäni, minkälainen herhiläinen minusta tulee, kun en saa nukuttua. Onneksi (?) mies sen muistaa, ja on ollut äärettömän arvokas apu niinä öinä ja aamuina, kun naamastani on paistanut lannistus ja uupumus. Venyttipä erään levottoman yön jälkeen töihinlähtöä parilla tunnilla, jotta minä saisin edes sen verran yhtäjaksoista unta. Ehkä halusi varmistaa, etten hylkäisi hänen jälkikasvuaan työpäivän aikana ottamalla äkkilähdön Ibizalle ryyppäämään nukkumaan.

Kuva eräältä känkkäränkkäpäivältä. Osaa porukasta hymyilytti.
Onneksi viime yönä palattiin ainakin hetkellisesti jo totuttuun rytmiin - kolmesta neljään tuntia unta, syöttö, rinse and repeat. Tätä ennenhän kasvava kaveri halusi syödä muutaman päivän ajan parin tunnin välein. Yöllä ja päivällä. Kyllähän siinä vähän äidin hermoja ja hartioita koeteltiin, mutta hengissä ollaan, kaikki.

Syliin on välillä vähän enemmänkin tunkua.
Isosisko on ollut enimmäkseen yhteistyökykyinen ja auttamishaluinen, mutta kyllähän isosta mutta silti niin pienestä neidistä huomaa, että elämä mullistui hieman. Tarvitsee usein ihan välttämättä apuani vessassa, vaikka tähän asti on halunnut tehdä kaiken ihan ite, ärsyyntymiseen saakka, ja tietysti juuri silloin, kun en millään pääsisi kaveriksi. Onneksi huomionhakuisuus on purkautunut vessahommiin ja yhteisiin lauluhetkiin, eikä esimerkiksi pikkuveljen tukehduttamiseen pehmolelulla.

Selfie.
Univajeista ja vessahaasteista huolimatta elämä on yllättävän normaalia. On voitu käydä ulkona syömässä, IKEAssa irtokarkkiostoksilla, mökillä yökylässä. Koti on vähän hyrskynmyrskyn, mutta toisaalta, sepä ei paljoa normaalista poikkea. Seinät eivät ole siis päässeet vielä kaatumaan päälle.

Parhaat kaverit mökkeilemässä.
Äiti ja daddy nauttivat viileästä ja pimeästä illasta terassilla.
Mökki on nykyisin ulkoakin päin vähän erinäköinen.
Sitähän minä vain siis tulin sanomaan, että äkkiä tähän taas tottui - uuten elämään ja elämänvaiheeseen, joka jaksaa yllättää vaihtelevuudellaan vielä näin toisellakin kierroksella. Juuri kun ehdit tuudittautua tutuntuntuiseen arkeen, homma kääntyy, jos nyt ei päälaelleen, niin ainakin mahalta selälleen. Jos tulee isosiskoonsa, niin siihenkään ei mene enää kovin pitkään.

Meillä on vielä ihan pieni vauva. Hetken.

perjantai 18. syyskuuta 2015

Perinneperjantai: Asia on pihvi

Olemme ehkä muuttuneet ihmisinä sitten vuoden 2007 aika paljon, mutta yksi asia on kyllä pysynyt samana: Kun päätämme jotain, sen on tapahduttava heti, mieluummin vielä vähän nopeammin.

Kun Scotty päätti lähteä kokeilemaan onneaan suomalaisen tyttösen kanssa, meidän piti löytää keino sen toteuttamiseksi. Naimisiinmenostakin puhuttiin, mutta ei koskaan vakavasti, sillä muitakin keinoja oli, eikä meistä kumpikaan ollut valmis leikkimään niin isolla asialla. Byrokraattisia ja taloudellisia kapuloita riitti rattaisiin viskottavaksi, joten alustavatkin suunnitelmat ja aikataulu muuttuivat harva se päivä.

Yhdessäolo oli melkein käsinkosketeltavaa, vaikka emme edelleenkään olleet millään tavalla virallisesti pari.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Keskiviikko 8.8.2007 klo 02:37

Tahdon rahaa, joululahjaksi rahaa

Kirjoitellaan nyt sitten tänne mietteitä muistiin, kun Nukku-Matti ei millää meinaa tulla kylään. Ja onhan niitä mietteitä kirjoitettavaksi asti.

Olen tässä pari päivää tuskaillut raha-asioiden kanssa. Valehtelematta 99 prosenttia ongelmistamme ratkeaisi rahalla. Keväisen, ja miksei kesäisenkin kidutuksen jälkeen tuntuu hurjalta, että yhdessäolo tyssää, tai ainakin viivästyy, niinkin tyhmän asian kuin rahan takia. Halu olla yhdessä, fyysisesti samassa paikassa nytheti on ehkä kovempi kuin koskaan, joten rahattomuus ja paperisota eivät huvita nyt yhtään. Me ei olla hyviä kaukosuhteilijoita.

Byrokratia, tuo hermojemme kiristäjä, meinaa myös aiheuttaa harmaita hiuksia. Jos S tulisi tänne ensin lomalle, hänen olisi palattava Yhdysvaltoihin takaisin hakemaan ja odottamaan työlupaa, jonka jälkeen hänen pitäisi lentää tänne takaisin. Ei kai siinä muuten mitään, mutta kun tuo Atlantin ylittäminen ei ole ihan ilmaista. Ja taas päästään suosikkiesteeseeni, rahaan. Ympäri käydään, yhteen tullaan.

Ja kesällä sama ruljanssi uudestaan, jos meinaa täällä syksyllä opiskella.

Naimisiinko tässä pitää mennä asioiden helpottamiseksi? Mitäh?

Ennen naimisiinmenoa taidan kuitenkin mennä käymään Yhdysvalloissa. Haluan nähdä S:n. Nämä on nyt niitä juttuja, jotka on pakko tehdä, ettei sitten vanhana muorina (jos semmoisille ikävuosille selvitään) tarvitse miettiä, että "mitä jos...". Olen tehnyt semmoisen päätöksen, että yritän elää elämäni täysillä, kuitenkin myös samalla pitäen huolta opiskelusta ja taloudesta, ettei tässä nyt ihan velkaantuisi. Eli ei ehkä ihan täysillä mennä, mutta kovaa kummiskin. Nopeusrajoitusten mukaan.

Lentoliput USA:an ja takaisin vetäisevät varmasti tilin melko tyhjille, mutta tätä seikkailua ei raha (or lack of) vesitä. Otan viikon, pari koulusta omaa lomaa ja sen lisäksi vaikka velkaa (malliesimerkki siitä, miten pidetään vastuullisesti huolta opiskeluista ja taloudesta). Pääsen lentolippujen hinnalla paitsi lentämään valtameren yli kaksi kertaa, myös nukkumaan S:n kainalossa, heräämään sen vierestä, näkemään maisemia ja kavereita, viettämään jokaisen mahdollisen hetken sen ihmisen kanssa, jonka kanssa haluaisin viettää jokaisen mahdollisen hetken muutenkin.

Että kyllä 700 eurolla aika paljon kuitenkin saa.

Tästä on muuten nyt vuosi.

Torstai 9.8.2007 klo 17:25

You Can Stand Under My Umbrella

Töissä oli tänään(kin) kuuma. Työstökeskus, jonka sisälle jouduin kurkottelemaan vähän väliä, oli kuin (todella) pahanhajuinen turkkilainen sauna. Hallissa oli kosteaa ja tunkkaista. Itse olin nihkeä ja tunkkainen. Ei oikein järkikään kulkenut.

Yhden asian ympärillähän sitä tosin taas tulikin kaikki ajatukset juoksutettua. Juteltiin eilen S:n kanssa vaihtoehdoista, ja nyt vaikuttaa siltä, että pahimmassa tapauksessa näkisin S:n vasta maaliskuussa. Sitä emme halua, mutta se voi olla raha- ja viisumiasioiden kannalta järkevin ratkaisu. Toivottavasti keksitään tässä joku järkevä ja mieleinen ratkaisu tuon seitsemän kuukauden odottelun tilalle.

S sai minut säikähtämään eilen ihan kunnolla. Tuntuu, että viime aikoina pikaiselle yhdessäololle on ilmestynyt esteitä esteen perään, ja yhdessäolo on aivan järkyttävän työn tai ainakin varallisuuden takana. Juteltuamme vaihtoehdoista hetken verran S sanoi alakuloisena: "En tiedä, Anni, en tiedä." Englanniksi, luonnollisesti. Olin vähän aikaa hiljaa, kokosin ajatuksiani ja kysyin, onko hän kenties tulossa katumapäälle. S onneksi yllättyi kysymyksestä ja sanoi, ettei siitä ole todellakaan kyse. Hän tietää, mitä hän haluaa tehdä. Hän haluaa tulla tänne. Minun luokse.

Lentosuukkojen, ikäväntunnustuksien ja naimisiinmenoprosessin selvittelyn (haha) jälkeen S lähti Ty(tt)ökaverin vanhempien talolle bileisiin. Se kertoo minulle parhaillaan illan kulusta. S oli puhunut suunsa puhtaaksi erinäisten selkkausten jälkeen. Oli haukkunut Ty(tt)ökaverin itsekeskeiseksi, ja Ty(tt)ökaveri haukkui S:n juuri äsken itsekeskeiseksi. Että näin siellä.

Ai niin. Tein eilen vahingossa kivan löydön. Tiedättehän Rihannan Umbrella-biisin? Juuri niin, sen ärsyttävän rallatuksen. No se kuulostaa hyvältä, kun joku muu sen laulaa.

Perjantai 10.8.2007 klo 17:28

Drrraamaa ja hempeilyä

Ty(tt)ökaveri pisti eilen kunnon draamat pystyyn ja sanoi S:lle, ettei voi olla enää S:n ystävä. Baarissa voi kuulemma käydä, ja muuten jutella, mutta hän ei suostu enää tukemaan S:ää ja sanomaan, että kaikki kääntyy parhain päin ja että S:n pitäisi tehdä kuten parhaaksi näkee. Ja muuta beeässää, kuten hän asian ilmaisi.

S ei sitten loppujen lopuksi ollut moksiskaan Ty(tt)ökaverin purkauksesta. Viestiteltiin eilen koko hänen työssäoloaikansa ja sen jälkeen vielä sitten Skypessä monta tuntia. Vietin viime yönä enemmän aikaa luurit korvilla kuin pää tyynyssä. S oli jotenkin todella avoin ja vapautunut. Kertoi minulle mukavia juttuja puhelusta siskonsa kanssa. Sisko oli taas kerran sanonut, ettei hän ole nähnyt S:ää ikinä tällaisena. Eilen se lähetti äidilleen sähköpostia, jossa kertoi tehneensä päätöksen, mutta nyt pitää vain vielä osata päättää, miten toivottuun päämäärään päästään.

Se löi minut eilen(kin) täysin ällikällä. Ensin se puhui, miten se olisi jo niin valmis vakavaan suhteeseen, miten se haluaisi tehdä minulle mukavia asioita, kuten hieroa selkää ja kaikkea semmoista kivaa. Passais mulle. No mutta se varsinainen ällikkä! Luulin kantaneeni kaulassa sellaista kohtuuhintaista kaulakorua huhtikuusta lähtien. Väärässä olin. Eilen selvisi sattumalta, että kaulakoruhan oli maksanut ihan sievoisen summan. Nyt minua pelottaa pitää korua kaulassa. Toisaalta tämän korun arvoa ei voi mitata rahassa. Jos kadottaisin korun, rahallinen arvo olisi täysin toissijainen. Minulle se on mittaamattoman arvokas. Se symboloi toiveita yhteisestä tulevaisuudesta, joka vielä huhtikuussa näytti lähes mahdottomalta. Ja nyt mahdottomasta on tulossa mahdollista. S sanoikin, että on hurjaa, miten kaikki utopistiset haaveet, joista hän korun antamisen yhteydessä puhui, ovat käymässä toteen.

Ty(tt)ökaveri kävi S:n luona illalla, hakemassa jotain tavaroitaan. Olivat onnistuneet puhumaan asioista ihan ihmisiksi. Ty(tt)ökaveri oli kysynyt, mikä S:n tekisi onnelliseksi, jos se kerran nyt on niin onneton. S oli vastannut: "Anni." Sanoi se eilen sen minulle suoraankin. Se sanoi, että tämä meidän juttu pitää nyt katsoa loppuun, muuten se jää kalvamaan ikuisiksi ajoiksi.

Olen täysin samaa mieltä, vaikka S vertasikin minua maukkaaseen pihviin, joka roikkuu hänen nenän edessä, tavoittamattomissa. No mieluummin pihvi kuin lusikallinen kalanmaksaöljyä.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Huono pyykkäri

Joulukuun lopulta asti odotin syksyä kuin syyskuuta nousevaa. Halusin raskauden menevän nopeasti ohi, ja vaikka yritinkin nauttia elämästä ja tehdä mahdollisimman paljon asioita, hitaasti mutta kovaäänisesti tikittävä kello istui olkapäällä muistuttamassa estoistani, jos en niitä muuten muistanut. Tik tak tik tak.

Viikon vanhat varpaat.
Vaikka minulla on edelleen tietynlainen hoppu päällä, erityisesti omasta palautumisesta, niin muuten kammoksun ohi vilistäviä päiviä ja pieneksi käyviä vauvanvaatteita. Haluaisin niin kovasti hidastaa tahtia ja imeä itseni täyteen vauvantuoksua ja pehmeitä, pyöreitä poskia.

Koska tiedän, että tämä(kin) vaihe on pian ohi.


Onhan tässä omat haasteensa. Arki kolmevuotiaan Täti Moonikan ja vastasyntyneen kanssa ei ole erityisen rentouttavaa, vaikka molemmat aika iisejä tyyppejä ovatkin. Yöheräily, vaikkakin verrattain vähäinen, vaatii veronsa, ja pinna tahtoo kiristyä päivisin vahvatahtoisen taaperon kanssa. Syliä kaipaava vauva ottaa joskus ohimoon. Varsinkin, kun yritän tehdä jotain.

Nytkin kirjoitan tätä rinnan päällä nuokkuvan vauvan pepun yli kurkotellen. Erittäin epäergonomisesti.


En voi oikeastaan olla turhaunut siitä, että kaksiviikkoinen kaveri haluaa olla lähellä ja kuulla tutut sydämenlyöntini. En voi paheksua tuoreen isosiskon huomionhakuisuutta, sillä tämä on hänellekin täysin uusi tilanne, johon on sopeutunut itse asiassa erittäin hyvin. Pitäisi jaksaa, vaikka välillä väsyttääkin. Ja jaksanhan minä, sillä pienoisesta univajeesta huolimatta nyt on aika hyvä olla.

Tiedän kuitenkin, että tulen vielä väsymään ihan totaalisesti. Henkisesti ja fyysisesti. Tulee varmasti hetkiä, jolloin haluaisin olla ihan yksin, vastuuton, itsenäinen, irti imetyksen asettamista kahleista. Oma itseni, enkä kenenkään äiti. Ihan takuulla vuodatan joskus öisiä kyyneleitä jossain pimeässä nurkassa - väsymystäni, heikkouttani, voimattomuuttani  ja inhimillisyyttäni kiroten.

Tiedän myös kokemuksesta, että tulen katumaan tunteitani, vaikka yrittäisinkin olla itselleni armollinen.


Turhanpäiväisen kierroksilla käymisen sijaan pussailen siis unista pientä miestä, vaikka niska-hartiaseutu aneleekin armoa kaiken kaulailun jäljiltä. Ei siihen nimittäin kovin kauaa mene, kun en saa kokea tällaista läheisyyttä edes pakottamalla, saati sitten vapaasta tahdosta. Mitä sitten, jos pyykit ovat viikkaamatta jo toista päivää? Ovat ne sentään puhtaita! Mitä väliä sillä lopulta on, saanko syötyä aamupalani ilman keskeytyksiä tai kirjoitettua kokonaisen blogimerkinnän ilman ajatuskatkoksia? Meillä tarvitaan nyt äitiä - olipa se sitten nukkuma-alustana, leikkikaverina tai maitoautomaattina - ja minä aion (yrittää!) nauttia näistä ohikiitävistä hetkistä.

Rypistyköön pyykit.

perjantai 11. syyskuuta 2015

Perinneperjantai: Kamelin selkä

Elokuun alussa oltiin siinä pisteessä, että jotain oli tapahduttava. Olimme henkisesti, vähän fyysisestikin, niin uupuneita, että oli otettava loikka suuntaan tai toiseen.

En ehkä vieläkään ihan täysin käsitä, mikä ihmeliima meidät piti toisissamme kiinni. Itsepäisyys? Olosuhteet olivat meitä vastaan, emmekä varsinaisesti tehneet itsellemme tai toisillemme tilanteesta ainakaan helpompaa. Olimme ihan varmasti nähneet toistemme rumimmat puolet, sillä väsyneenä, välimatkan turhauttamana, ei jaksanut esittää yhtään mitään. Ehkä siinä sitten oli sitä jotain.

Ja hyvänen aika, olihan siinä. Sitä ei vain mitenkään voinut tuolloin vielä tietää.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Tiistai 31.7.2007 klo 01:48

As Good as It Gets

S juttelee parhaillaan isänsä kanssa siitä, olisiko hänen mahdollista tulla Suomeen. On kai turha sanoakaan, että eiliset ja tämänpäiväiset pelot katosivat. Uudet jännitystä lisäävät tunteet kyllä tulivat pintaan, kun S alkoi puhua siitä, ettei jaksa odottaa enää vuotta, puolta vuotta, kolmea kuukautta. Se olisi jo aika valmis jättämään unelmatyöstä unelmoinnin taakseen ja tulemaan tänne. Vähän hymyilyttää. Ja pelottaa.

Tämä oli yksi niistä vaihtoehdoista, joihin en voinut villeimmissä unelmissanikaan uskoa. En usko vieläkään, eihän se ole totta, ennen kuin (jos) S:n tossut tämähtävät Suomen kamaralle. Mutta silti. Hurjaa. Hurjaa hurjaa hurjaa. Olin itse varautunut siihen, että nähtäisiin aikaisintaan joululomalla.

Ja nyt on, jälleen kerran, laitettava jäitä hattuun. Odotetaan rauhassa. Sillä hyväähän kannattaa tunnetusti odottaa.

Keskiviikko 1.8.2007 klo 22:29

It's Becoming Reality

S yllätti minut taas eilen puheillaan. Se on niin valmis tulemaan tänne, että sen vakavuus ja toimekkuus alkoi ihan melkein pelottaa, mukavalla tavalla tosin. Heti puhelun aluksi se sanoi, että eiköhän hoideta tämä ensi viikolla. "Niin mikä?" "Arvaa." "En arvaa." Vasta tunnin, parin päästä se sanoi, että no hänen Suomeen tuleminen tietty. Jospa kuitenkin hankkisi ensin passin. Otettiin sen jälkeen yhdessä vielä käytännönasioista selvää, mietittiin aikatauluja, paperisotaa, lentolippuja, työ- ja raha-asoita.

Suurimmaksi ongelmaksi paljastui yllättäen niinkin maallinen juttu kuin raha. Nykyisestä tilanteesta liukeneminen maksaisi S:lle sievoisen summan rahaa, eikä se täällä eläminenkään nyt ilmaista olisi. Tuosta minun opintotuesta ei välttämättä riitä varoja kahden ihmisen elättämiseen. Onneksi tässä on nyt vähän heitelty semmostakin mahdollisuutta ilmassa, että S voisi vähän hankkia taskurahaa Suomessa ja samalla saada työ- eli oleskeluluvan.

On ihan epätodellinen olo. Tästä on nyt tulossa totta, kuten S eilen asian ilmaisi puhelun päätteeksi. En tosin vieläkään uskalla luottaa siihen, että pian näkisin S:n oikeasti, enkä vain unessa, kuten hetki sitten. Äskeisillä pikkuruisilla päikkäreillä (kolme tuntia) tunsin S:n hengityksen niskassa, kosketuksen iholla ja kuulin sen äänen korvissani ilman netin tarjoamia sivusärinöitä.

Nyt on epätodellisen olon lisäksi huolestunut olo. S oli nimittäin aamulla, jo minun töissä ollessani, kirjoitellut viestejä, vaikka tiesi minun olevan poissa. Oli niin masentuneen kuuloista tekstiä, ettei se kuulostanut enää S:ltä ollenkaan. Voi kun olisinkin voinut olla paikalla, kun se minua noin kovasti tarvitsi. Nyt minun pitää odottaa vielä jonkin aikaa huolesta soikeana, ennen kuin saan tietää, mistä oikein oli kyse.

Tulisi jo tänne, niin voisin halata sen huolet pois.

Torstai 2.8.2007 klo 22:55

Huolia

Huolestuin eilen töistä tultuani S:n masentuneista ja kuuntelijan tarpeesta kielineistä viesteistä. Illalla huolestuin pikkuisen lisää, kun se ei töistä tultuaan jutellutkaan minulle. Kirjautui sisään, kyllä, mutta katosi saman tien. Aamulla huolestuin vielä lisää, kun se ei ollut käynyt netissä pikakirjautumisen jälkeen eikä siis vastannut sähköpostiinikaan, jossa pyysin häntä kertomaan, mikä oli vialla. Tänään huolestuin sitten vielä monta kertaa ja paljon enemmän, kun yritin soitella S:lle kännykkään, mutta tämä ei vastannut.

Jos eilistä merkintää kirjoittaessani olin huolesta soikeana, niin iltapäivällä olin jo huolesta kahdeksankulmiona. Lopulta, vähän vaille neljä, mesevahti äiti tuli sanomaan, että nyt kannattaisi käväistä vähän toimiston puolella. S siellä ilmoitteli itsestään, oli jo onneksi kuulemma parempi olo. Se ei silti suostunut kertomaan, mikä tiistain ja keskiviikon välisenä yönä oli vaivannut. Se oli nukkunut koko yönä vain puolisen tuntia. Toivottavasti se tänään kertoo yön ankeista hetkistä hieman tarkemmin.

Keksittiin taas uusi tapa rikkoa sääntöjä. Tai S keksi. Ollaan nyt sitten oltu S:n töihin lähdönkin jälkeen vähän juttusilla, tosin mistään vakavasta ei voida keskustella. Enkä oikein voi sanoa mitään, mikä paljastaisi, että olen ulkomaalainen. Ehkäpä tästä lähtien kuitenkin sitten tiedän, mihin aikaan S töistä kotiin lähtee, ettei tarvitse viettää koko iltaa epätietoisuudessa.

Here's to hoping.

Perjantai 3.8.2007 klo 03:04

Lisää huolia

Joskus annan S:n talloa ylitseni ihan surutta, koska en yksinkertaisesti jaksa hermostua. Tänään ei ollut semmoinen päivä. Ymmärrän sen, että miehillä ja naisilla tahtoo olla tapana nähdä asiat hieman eri tavalla. Varsinkin minulla ja S:llä, ainakin välillä. Se kuvittelee, että jos olen hyväntuulinen ja nauravainen, olen unohtanut kaikki ikävät taustalla lurkkivat asiat. Ei se niin mene. Jos en ole pahoittanut mieltäni tai osoittanut pahoittavani mieltäni erinäisistä syistä (S jätti eilen soittamatta minulle, vaikka viestitteli surullisia ja ankeita juttuja edellisenä yönä ja tiesi, että minä olin huolissani, ja syy soittamattomuuteen oli, yllätys yllätys, Ty(tt)ökaveri), se ei tarkoita sitä, etten haluaisi ja tarvitsisi tänään puhua.

Vaan S:n mielestäpä se taitaa olla niin. Se lähti suoraan töistä "parille drinkille" Ty(tt)ökaverin kanssa. Jos tilanteesta haluaa etsiä positiivisia puolia, niin nytpähän ainakin tiesin tämän, ettei tarvinnut tyhjänpanttina odottaa sitä kotiintulevaksi. Se sanoi, että jos se tulee tarpeeksi aikaisin kotiin, se voi soittaa minulle ennen kuin lähden töihin. Se, että olen valveilla vielä tähän aikaan, kertoo ehkä jotain. En usko, että se soittaa myöhemmin, joten loppuyön unet ovat turvatut. En usko, että se soittaa, vaikka pyysin sitä tulemaan kotiin ajoissa. Toivon, että olen väärässä.

Onhan se nyt selvää, että kaukosuhde on rankka, mutta välillä tuntuu, että toinen osapuoli tekee tästä vielä rankempaa, ihan omaa ajattelemattomuuttaan. Tänään väänsin jo aika paksusta rautalangasta sille, ettei tämmöinen peli vetele. Tavoite olisi olla oikeasti yhdessä muutaman kuukauden päästä, ja tiedän, että olisin silloin onnellistakin onnellisempi. Mutta: jos minulla on siihen asti toissijainen olo, mitä tästä muka voi tulla? Miten jaksan? En halua enkä voi luopua omista näkemyksistäni ja periaatteistani ihan vain sen takia, että miellyttäisin toista. Enhän? En, koska silloin en olisi enää minä. Olen tainnut kirjoittaa tästä aiemminkin, mutta kerta kiellon päälle: Tiedän, että se välittää minusta paljon, todella paljon. Välillä se ei vain tunnu siltä, ja se onkin sitten vähän huonompi juttu. Suurimman osan ajasta onneksi tiedän ja tunnen, että se välittää ja haluaa olla minun kanssa. Eniten.

Noh, viikonloppuna on aikaa puhua ja selvitellä asioita, Ty(tt)ökaveri kun ei vissiin omi sitä tulevina päivinä. S-raukallahan ei muka ole asiaan koskaan mitään sanomista...

Joku voisi pikakelata kolme kuukautta eteenpäin. Jookos?

Lauantai 4.8.2007 klo 01:50

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin

S ei soitellut minulle aamulla, kuten arvelinkin. Lähetin sille sitten aamulla kiukunpuuskassa aika kiukkuisia viestejä, kertoen tasan tarkkaan, miten S oli minua satuttanut ja niin edelleen. Tärisin vihasta ja pettymyksestä. En ollut mikään päivänsäde.

Töihin päästyäni aloin välittömästi katua viestien tiukkaa sävyä. S:llä on rankkaa, eikä se tarvitse äkäisiä ja ylidramaattisia viestejä lisäämään draamaa sen elämään. Sanoin kyllä ihan asiasta, sitä en katunut, mutta tapa jolla asiani esitin olisi ehkä voinut olla hieman ystävällisempi.

Kun tulin kotiin, minua odotti muutama viesti. S pyysi anteeksi ja kertoi, että oli kertonut Ty(tt)ökaverille aikeistaan tulla tänne. Minun luo. Se sanoi tarvitsevansa minun tukea, vaikka siitä ei juuri nyt olekaan minulle aina tueksi. Se oli myös viestitellyt, että toivoisi minun ilmoittelevan itsestäni, kunhan kotiudun. Niin tein, ja se pyysi vielä uudestaan anteeksi, ja niin pyysin minäkin. En kuitenkaan perunut sanojani, tarkoitinhan niitä. Olin minä.

Ollaan tässä nyt sitten pitkästä aikaa puheyhteydessä. Tosin tällä hetkellä se on puhelimessa äitinsä kanssa, keskustelemassa tulevaisuuden vaihtoehdoista. S pyysi minua vierailulle luokseen ennen kuin muuttaa. Muutettaisiin sen tavarat yhdessä Kansasiin, ja toisin mukanani sitten Suomeen mukavan tuliaisen. Miehen. Se on nyt melkoisen varma, että se lähtee nykyisestä paikastaan. Lähes satavarma. Aikataulukin on melkein selvillä. Matkaisin rapakon taakse jo parin kuukauden päästä.

Iih.

maanantai 7. syyskuuta 2015

Kolkytyheksän

Menin 39 viikon tarkastukseen jo valmiiksi maani myyneenä. Olisin ollut yllättynyt, jos minkään sortin edistystä olisi tapahtunut, ja oikeassa olin tuntoineni. Kaikki oli ennallaan (2 cm), ja lääkäri sanoi, että nähdäänpä ensi viikolla ja ruvetaan juttelemaan käynnistyksestä. Lähtiessäni pahoitteli vähän ronskimpaa tutkimusta ja varoitteli mahdollisesta tiputtelusta.

Kuten edellisenkin lääkärikäynnin jälkeen, ilta meni harjoitussupistusten parissa. Nukkumaan mennessä tunsin pari kipakampaa kovettumista, mutta en uskaltanut innostua, vaan lisäsin ne vain niiden asioiden listaan, jotka tekisivät tulevasta yöstä levottoman.

Neljän aikaan en saanut enää unta, sillä kipu oli lisääntynyt, ja supistuksia tuli aika tasaiseen tahtiin, joten otin kellon esille. Kellottelin pari tuntia, ja kun en saanut harjoitussupistuksia vahvempia kettuilusupistuksia loppumaan vedenjuomisella tai ympäri taloa humppaamalla loppumaan, pyysin vähän pöllämystynyttä, juuri herännyttä Scottya tekemään etäpäivän - varuilta.

Päivä tuntui pitkältä, eikä 10-15 minuutin välein tulevat supistukset oikein ottaneet voimistuakseen tai tihentyäkseen. Pakkailin kuitenkin sairaalakassin loppuun ja kävin suihkussa, vaikka olkapäällä istunut piru naureskeli minulle, koska olin pyytänyt miestä jäämään kotiin turhaan.

Puolen päivän jälkeen kipu alkoi olla ajoittain jo aika voimakasta, mutta otin lääkäriltä saadun ohjeen "jos et pysty puhumaan tai kävelemään supistuksen läpi, soita" enemmän haasteena kuin mitään muuta. Vietiin silti lapsi hoitoon - varuilta.

Supistusten väli alkoi lyhentyä, ja päätin ottaa luurin käteen ja totella lääkärin toista ohjetta "jos supistuksia tulee viiden minuutin välein tunnin ajan, soita". Käskivät mennä sairaalaan näytille.

Reilun 10 minuutin ajomatkalla sain yhden vaivaisen supistuksen. Tottahan toki ne nyt tyrehtyvät, ajattelin. Olin ihan oikeasti aika varma, että siellä naurettaisiin minut takaisin kotiin.

Hoitaja pyysi minua pukeutumaan ihanaan persauksen paljastavaan kaapuun ja asettumaan sänkyyn. Mahan ympärille aseteltiin pari anturia. Supistuksia tuli aika harvakseltaan ja olin vasta 3,5 cm auki, joten hoitaja kehotti minua pistämään toisen kaavun perseen peitoksi ja kävelemään ja kyykkäilemään käytävillä 45 minuuttia. Sen jälkeen katsottaisiin tilannetta uudelleen.

Vaikka jumppailu avitti tilannetta vain puolen sentin verran, lääkärini päätti ottaa minut sisälle. Supistukset alkoivat olla jo aika kipeitä, ja vaikka hoitaja ehdotti epiduraalia (tai sen esivalmisteluja) jo siinä vaiheessa, halusin olla vielä jalkeilla. Päätös, jota kaduin melkein välittömästi.

Pävän asu.
Vähän ennen seitsemää sain epiduraalin, joka vei pahimman terän supistuksista pois. Kuuntelimme Royalsien peliä mahani kiristellessä ja valmistauduimme rauhallisin mielin tulevaan. Yhdentoista aikaan olin kuulemma valmista kauraa, mutta vauva oli vielä aika ylhäällä, joten odottelimme hetken, josko kaveri ymmärtäisi laskeutua ja tuntisin tarvetta ponnistaa.

Sitä tarvetta ei koskaan tullut, joten kokeiltiin ponnistusta. Kun hoitaja kysyi, oliko edellisellä lapsella hiuksia ja totesi, että tällä on, oli aika selvää, että tästä selvittäisiin vähemmällä kuin viimeksi. Ei tarvitsisi ponnistaa tuntia.

Odottelimme hetken lääkäriä, jonka tehtävänä olisi kopata lapsi kiinni. Päivystävä lääkäri oli sama, joka ennusti paria viikkoa aiemmin elokuista vauvaa, Dr. Rips. Pelottavasta nimestä huolimatta kaikki meni nopeasti ja kivuttomasti, ja syyskuun 1. kello 23:53 meidän perheestä tuli nelihenkinen.

Uusi ihminen.
Vauva aseteltiin päälleni heti syntymän jälkeen, ja hetken hiljaisuuden jälkeen kaveri vetäisi ensimmäisen kerran henkeä, äänekkäästi. Maailman kaunein poikalapsi makasi kaapuni alla vaikka kuinka kauan, rauhallisesti tuhisten ja niin hyvin rentoutuen, että pissasi päälleni.

Iso ja pieni mies (3599 g ja 48,2 cm)
Ensimmäiset pari tuntia olin äärimmäisen virkeä, mutta kun alettiin lähennellä 24 tuntia hereilläoloa, väsymys valtasi mielen ja kropan. Olin kuitenkin vielä jumissa sairaalasängyssä, sillä en voinut nousta ylös omin avuin epiduraalin lamauttamine jalkoineni, ja hoitajat olivat kiireisiä hätäsektion vuoksi, eikä vauvalle oltu tuotu vielä omaa petiä, joten en uskaltanut nukahtaa. Scotty sen sijaan oli urakasta niin tööt, että nukahti epämukavalle penkille koomisessa asennossa. Vasta aamuviiden aikoihin pääsin tönkköjaloilleni, ja sairaalasänky kuskattiin huoneesta pois. Seinästä vetäistiin meille parisänky tilalle, ja pääsimme vihdoinkin lepäämään. Hetkeksi.

Oma olo oli niin hyvä, että olisin voinut lähteä kotiin jo heti seuraavana päivänä, mutta vauvan piti olla sairaalassa vähintään 24 tuntia syntymän jälkeen, jotta kaikki osavaltion vaatimat testit saataisiin hoidettua. Päivä meni onneksi nopeasti torkkujen ja vieraiden vauhdittamana, ja aivan erityisin vierailijakin kävi tapaamassa pikkuveljensä, jonka nimen hän sai vihdoinkin tietää - muutenhan sen olisi tiennyt jokainen vastaantulija jo ties kuinka kauan.

"He's MY baby broder!"
Seuraavana aamuna meidän molempien lääkärit kävivät toteamassa meidät kotiinlähtökelpoisiksi, ja olimmekin kotona jo ennen puolta päivää. Lähdin sairaalasta jälleen kerran erittäin iloisin mielin, sillä hoitohenkilökunta ja puitteet olivat erinomaiset. Paitsi se sama imetyskonsultti, jota en voinut sietää edelliselläkään kerralla. 

Meidän uusi pullaposki on ollut niin helppo hoidettava, kuin vastasyntynyt nyt voi vain olla. Nukkuu, syö, pissaa, kakkaa. Hereillä ollessaan ihmettelee ja aistii ympäristöään tuumivainen ilme kasvoillaan.

Ikää neljä päivää.
Oma olo on kuin uudestisyntyneellä - kiitos vastasyntyneen. Neljä tuntia yhtäjaksoista unta on melkoista luksusta lukemattomista vessareissuista ja jättimahan kanssa suoritetuista kyljenkännösoperaatioista koostuneen loppuraskauden jälkeen.

Ei tämä elämä muutenkaan pöllömpää ole. Meitä on nyt neljä, ja olen aika rakastunut noihin kaikkiin tyyppeihin. Mikähän on baby bluesin vastakohta?

perjantai 4. syyskuuta 2015

Perinneperjantai: Kaksoiselämää

Pikakelausta heinäkuun lopulle. Pidimme molemmat itsemme kiireisinä töiden ja sosiaalisen elämän puolesta. Minä vietin suomalaista kesää festareilla, risteilyillä ja urheilukatsomoissa, kun Scotty taas reissasi DC:ssä ja New Yorkissa ja viihdytti Kansasista saapuneita vieraitaan. Vanhoista kirjoituksista kuitenkin käy aika selväksi, että vaikka jalat viipottivat Olusilla, pää ja erityisesti sydän olivat jossain ihan muualla.

Jos olisin lukenut noita juttuja ulkopuolisen silmin, olisin saattanut kokea pakottavaa tarvetta käydä kommentoimassa tytönhupakolle, että unohtaa vain amerikkalaisen häntäheikin. Ihme, etten sellaisia kommentteja saanut - päinvastoin - sain paljon kannustavia viestejä, vertaistukea ja jopa blogituttavuuksia, jotka ovat kantaneet tänne saakka.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Sunnuntai 15.7.2007 klo 22:00

Kolme kovaa kuukautta

Eipä olisi kolme kuukautta sitten uskonut, että nyt oltaisiin tässä tilanteessa. Siitähän on tasan kolme kuukautta, kun olen viimeksi päässyt halamaan S:ää. S kertoi minulle vähän aikaa sitten, että viime tapaamisemme oli oikeasti ollut tarkoitus olla viimeinen tapaamisemme. Viimeinen kerta, kun puhutaan. Sen sijaan se toikin minulle kaulakorun ja toiveita yhteisestä tulevaisuudesta.

Ty(tt)ökaverikin oli kehottanut S:ää olemaan puhumatta minulle. Kokonaan. S oli sanonut, ettei hän todellakaan pysty siihen. Ei se edes yritä. Ollaan oltu tämän vuorokauden puolella vaatimattomat 12 tuntia webbikamerayhteydessä, vuoroin ja vuorotellen nukkuen, vuoroin jutellen. Eiköhän se kohta taas soita. Yöllä, Oluset-reissun jälkeen, juttelin S:n äidinkin kanssa. En nyt ihan sanasta sanaan muista, mitä sanoin, mutta toivottavasti en hölissyt mitään äärimmäisen tyhmää.

Kolme kuukautta sitten olin rikki. Olin turta. Olin epätoivoinen. Olin kaikkea muuta kuin onnellinen. Tänään katselin, kun S nukkui. Ja hymyilin. Toisaalta kaipuu toisen luo on niin uskomaton, että vähän sattuukin. Aika paljonkin, välillä. Pelottaa, ahdistaa. Itkettääkin. Ja sitten välillä olen hymy niin sanotusti berberissä.

Mikähän tilanne on tästä kolmen kuukauden päästä? Eipä voi tietää. Sen verran tulevaisuudesta kuitenkin tiedän, että huomenna lähden Tallinnaan.

Torstai 19.7.2007 klo 05:00

Ei eipäilyksen häivääkään

Kellohan on jo myöhä, mutta kerrottakoon sen verran, että nyt hävisi kaikki, ainakin melkein kaikki epäilykset mielestä. Juttelin justiinsa S:n ja sen siskon (ja siskon kihlatun) kanssa. Sain kutsun maaliskuisiin häihin. Sanoin, että olisi mahtavaa päästä juhlimaan. Jos se olisi sallittua, siis. S sanoi, että minähän saatan asua hänen luonaan jo siinä vaiheessa. Epäilystenhävittäjä numero 1.

Ja se oli yrittänyt lähettää minulle tekstiviestiä, jossa se pyysi anteeksi sitä, ettei soittanut enää sunnuntaina takaisin. (Epäilystenhävittäjä numero 2.) En vain koskaan saanut viestiä. Se oli tänäänkin kiirehtinyt kotiin vieraidensa kanssa, että pääsee juttelemaan minulle. S:n sisko sanoikin, että hän lensi 1000 mailia ihan vain sen takia, että pääsee juttelemaan minulle.

Yhteenveto: nyt kyllä hiljeni tuo epäileväinen Erkki tuolla minun päässä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun S:n sisko kertoi S:n ikävöivän minua, ja sitten S ihan itse kertoi oikein yleisön läsnäollessa, miten sillä on minua ikävä. (Epäilystenhävittäjä numerot 3-100.) Voi kun se Erkki pysyisikin hiljaa. Sitten olisin oikein tyytyväinen.

Nyt (takaisin) nukkumaan. Huomenna, tai no tänään, pitää jaksaa olla kahdeksan tuntia töissä ja ajella töiden jälkeen vielä katsomaan Puijolle superpesistä, kas kun vastustajajoukkueessa pelaa semmoinen mukava tuttu.

Maanantai 23.7.2007 klo 02:58

Itkisitkö onnesta

Olen hymyillyt paljon viime aikoina, vaikka ei olla edes juteltu S:n kanssa pariin päivään, miekkonen kun on ollut vähän reissuamassa siskonsa ja siskon kihlatun kanssa. Silti ne keskustelut, joita olen käynyt sen kanssa ja joita se on käynyt ystäväni kanssa männäviikolla, sekä sähköposti, jonka se lähetti minulle, ovat pitäneet mielen positiivisena ja iloisena. Joskin ikävöivänä ja muista asioista etäisenä.

Pääsin eilen vaihtamaan kuulumisia vanhan tuttavan ja ystävän kanssa, jota en ollut nähnyt reiluun puoleen vuoteen. Kyllä siinä melkein silmäkulmat kostuivat molemmilta, kun kertasin menneiden kuukausien tapahtumia. Tapahtumia, joista en ole tännekään kirjoittanut mitään. En minä nyt sentäs ihan niin lörppä ole, että kaikki salaisuuteni julkiseen levitykseen laittaisin.

Välillä tulee itsellekin ihan epäuskoinen olo, kun juttelee asiasta kavereille. Olen kuullut useasti kommentit "Tämä on ihan kuin jostain roskaromaanista!" tai "Ihan kuin jostain elokuvasta!". Niinhän se vähän on, kun tarkemmin miettii. Arkea tämä meille kuitenkin on. Kivuliasta ja omituista sellaista, tosin. Olisikin välillä mukava pystyä seuraamaan sivusta tapahtumia, edes hetken verran. Ainakin silloin synkkinä hetkinä, kun kaikki toivo tuntuu kadonneen. Niitä toiveikkaita ja onnellisia hetkiä en vaihtaisi mihinkään. En mihinkään. Silloin olen elossa.

Haluaisin helpottaa S:n taakkaa. Se tuntee vieläkin syyllisyyttä siitä, että se on aiheuttanut minulle pahaa mieltä. Se kantaa tilanteessa suurimman taakan harteillaan, eikä se voi oikein puhua tästä kenellekään muulle kuin minulle, ja hyvin valikoivasti perheelleen ja muutamille kavereilleen. Siitä ei ole edes pitkä aika, kun se sanoi minulle, että joka kerta töihin mennessään se muistaa, mistä se on luopunut ja mitä se on voinut vaarantaa ikuisiksi ajoiksi. Se sanoi ajattelevansa minua jatkuvasti, eikä se ole aina kivutonta. Tiedän tunteen. Ikävä on joskus aika ikävä asia.

Ajattelen S:ää ensimmäisenä asiana aamulla ja viimeisenä illalla. Huomaan katselevani sen kuvia vähän väliä, hymyilen surullista tai iloista hymyä sen hetkisestä olotilasta riippuen. Keskellä yötäkin herään monesti tarkistamaan, onko S ilmoitellut itsestään mitään. Yritän elää muuta elämää, elänkin, mutta en oikein osaa ajatella muuta kuin mahdollista yhteistä elämää S:n kanssa. Tai sitten niitä onnellisia, yhteisiä, jo menneitä aikoja. None the less, S pyörii mielessä 24/7, vaihtelevalla tehokkuudella.

Ja tuolla rapakon takana se toinen tekee ja kokee samoin. Tiedän ja tunnen sen. Se on sanonut niin.

Maanantai 30.7.2007 klo 01:50

Aattelepa ite

Kaksoiselämä on hankalaa. Fyysisesti elän tässä hetkessä, tässä paikassa. Mieli liitelee jossain aivan muualla, menneessä tai tulevassa. Fyysisesti olen ehtinyt tekemään tämän kesän aikana vaikka mitä, mieli on taas jumittunut jonnekin kuukausien taa ja tähyilee tulevaa. Välillä mieli on maassa, välillä taivaissa.

Nyt se on vähän maan ja taivaan välillä. En oikein tiedä. Ajatukset sinkoilevat ristiin rastiin, välillä tuudittaen minut luottavaiseen uneen, välillä ne sitten taas saavat minut näkemään hyvin todentuntuisia painajaisia. Eivätkä nuo unet ja painajaiset rajoitu siihen, kun nukun. E-hei. Päivälläkin huomaan joskus hymyileväni ääliömäisesti tai synkisteleväni toivottomana zombina. Olen muissa maailmoissa.

S tulee huomenna kotiin viikonloppureissustaan. Edellinen keskustelukerta (keskiviikkona) loppui vähän ikävissä merkeissä, ja sen jälkeen onkin ollut tyhmä olo. Soittaisin kännykkään, mutta se maksaa miljoonia, miljoonia. Soittaisin kännykkään, mutta Ty(tt)ökaveri olisi luultavasti parin metrin säteellä S:stä, emmekä voisi puhua kunnolla. Jos ollenkaan.

Onneksi sain torstaina S:ltä sähköpostin, jossa se pyysi anteeksi käytöstään, jolla se kyllä kieltämättä hieman satutti ja loukkasi minua. Se kirjoitteli pelkästään rohkaisevia juttuja, mutta silti yritän väkisinkin lukea rivien välistä jotain ihan muuta. Yritys on ehkä tuottanut tulostakin, sillä oikeasti pelkään huomista pitkää juttutuokiota, jonka S "sopi" sähköpostissaan.

Välillä haluan juosta karkuun. Pelkään satuttavani itseni todella pahasti, jos (ja kun) roikun kiinni tulevaisuudessa, joka ilkkuu minulle mahtavuudellaan, mutta on sen verran kaukana, etten saa siitä kiinni kuin sormenpäillä. Olen nyt elellyt reippaan puoli vuotta rikkinäisenä ihmisenä, pitäen kynsin, hampain kiinni yhteisestä tulevaisuudesta, vaikka välillä se näyttikin täysin mahdottomalta. Missään vaiheessa en ole saanut koottua itseäni kunnolla, ja jotta voisin olla taas kokonainen, S:n pitää joko korjata minut tai sitten rikkoa kokonaan, jolloin voin tavallaan aloittaa puhtaalta pöydältä. Se päättää.

Tietenkin voisin itse päättää ja jättää leikin kesken. Silloin rikkoisin itse itseni, enkä voisi syyttää tilanteesta ketään muuta. Eipä sillä, minulla ei ole tällä hetkellä tarpeeksi voimia tehdä niin. Eikä halua, ei varsinkaan halua.

Joten katsellaan nyt taas. Huominen selkeyttää tilannetta varmasti, suuntaan tai toiseen. S:llä on ollut nyt aikaa miettiä, ainakin sitä se toivoi. Miksi tuo miettiminen muuten kuulostaa aina niin uhkaavalta? Silloinkin, kun toinen oikein kirjoittaa, ettei tarvitse pelätä, hän ei tee mitään hulluja päätöksiä. Silloinkin, kun se kirjoittaa, että sen pää on mennyt sekaisin minusta hyvällä tavalla. Silloinkin, kun se kirjoittaa välittävänsä minusta ja ikävöivänsä minua.

Ehkä minua pelottaa, että se tulee järkiinsä liiasta miettimisestä. Itsehän olen elävä esimerkki siitä, miten miettiminen järkevöittää.