perjantai 29. huhtikuuta 2016

Perinneperjantai: Apua yllättävältä taholta

Vappua edeltäneellä viikolla rahaongelmiimme tarjoutui apua hieman yllättävältä taholta, ja Scotty valmisteli ison päätöksen tekoa. Minä opponoin, join viiniä aurinkoisella rannalla, listasin syitä, miksi halusin miehen Suomeen, ja välttelin pakkaamista. Viimeiset hetket Vaasassa alkoivat olivat käsillä, ja uuden elämän alku häämötti horisontissa.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Torstai 24.4.2008 klo 01:36

Rikas mies jos oisin...

Raha. Yleinen vaihdonväline, valuutta. Sen voi vaihtaa hyödykkeisiin eli palveluihin ja tavaroihin. Näin väittää Wikipedia. Ja oikeassa on. Sen voi myös vaihtaa vakuutukseen ja elämiseen Suomessa. Jos sitä olisi.

Käytiin eilen pitkä keskustelu siitä, milläs ihmeellä täällä sitten oikein elettäisiin. S:llä on säästöjä, kyllä, mutta se haluaisi ymmärrettävistä syistä pitää tilillään vähän varoja ihan kotiinpaluutakin silmälläpitäen. Vaikka yhtälöstä poistettaisiin tuo vakuutushässäkkä (josta johtuvia kuluja emme vielä tiedä varmaksi), elämiseen menisi silti paljon rahaa, kuten kaikki tietävät. Omat tuloni eivät tule syksyllä olemaan mitenkään päätähuimaavat, joten minun varoilla ei pitkälle pötkitä. Siksi S tutkii nyt työmahdollisuuksia. Mitähän esteitä me seuraavaksi keksitään?

S:n sisko kysyi minulta eilen, miksen vain mene sinne opiskelemaan. Syy #1: S:llä on opiskelupaikka täällä, minulla ei siellä. Syy #2: Minulle olisi äärimmäisen tärkeää, että S oppisi tuntemaan perheeni kunnolla. Ja tietysti toisinkin päin. Syy #3: On melkoisen todennäköistä, että tullaan tulevaisuudessa asumaan Yhdysvalloissa. Pysyvästi. Ihan sen vuoksi olisikin oikein lystikästä, jos S asuisi kanssani Suomessa vähän aikaa, ennen kuin minä jättäisin perheeni ja ystäväni tänne. Pysyvästi. Syy #4: Vähän sama kuin edellinen: koska olen itsekäs. Ja kuinka monesti tällainen mahdollisuus tarjoutuu?

Mutta tuo raha... Maksaisin niin mielelläni kaiken, koska on hyvin todennäköistä, että jossain vaiheessa tulen elämään täysin S:n siivellä. Senpä takia olenkin päättänyt voittaa Lotossa tänä viikonloppuna 4 700 000 euroa.

Lauantai 26.4.2008 klo 02:00

Äidin pikkupoika menee muille maille?

En pidä pakkaamisesta. En matkaa varten, enkä varsinkaan muuton takia. Tänään olen tehnyt jälkimmäistä, ensin mainittu on edessä reilun viikon päästä. Yllättäen se ei tunnukaan niin kamalalta ajatukselta.

Hoidin eilen viimeisen velvollisuuteni kandivaiheessa pois alta, kun toimin opponenttina. Sen jälkeen oli aika sopiva hetki lähteä istumaan merenrantaan syömään patonkia ja juomaan viiniä, varsinkin kun keli helli meitä ja aurinko piti lämpimänä iltayhdeksään asti. Oli todella kiva päivä.



Kotiin päästyäni juttelin vielä S:n kanssa pari tuntia, vaikka olin nukkunut juuri sen verran edellisenä yönä. Kai minä siitä vähän tykkään, kun puolitajuttomana vielä jaksan ja haluan viettää aikaa luurit korvilla.

Olihan minulla ihan asiaakin, ei ollut tarkoitus tulla lätisemään turhia. S:n äiti onnistui nimittäin yllättämään meidät. Se ei ole koskaan ollut mitenkään liian innostunut S:n Suomi-suunnitelmista. S on hänen nuorimmaisensa, ja äiti on ollut iloinen, että S asuu taas häntä lähellä.

S oli saanut tänään sähköpostia äidiltään. S:n äiti oli ottanut selvää vakuutusasioista ja puhui vielä sellaisesta mahdollisuudesta, että S:n vanhemmat maksaisivat vakuutuksen. Olin vähintäänkin yllättynyt. S:n äiti ei halua menettää omaa pikkuistaan, eikä isä pidä siitä ajatuksesta, että S jättäisi hyväpalkkaisen työnsä. Ja nyt he olisivat valmiita maksamaan vakuutuksen ja mahdollistamaan S:n opiskelun Suomessa!

S:n äiti kertoi minulle kylläkin joulukuussa kyyneleet silmissä, miten hän oli huomannut jo yli vuosi sitten, miten paljon S:lle merkitsen. Äiti oli melkein kannustanut poikaansa jättämään itärannikolle muuton väliin ja katsomaan, mihin meidän juttu olisi edennyt. Silloinhan se jäi parin kuukauden tuntemisen jälkeen ihan kesken. Se ei vain olisi ollut millään tavalla järkevää, joten S lähti, eikä äiti estellyt. En estellyt minäkään.

Nyt äiti olisi siis auttamassa meitä, vaikka se tarkoittaisi sitä, ettei äiti paljon poikaansa näkisi pariin vuoteen. Tuntui aika hyvältä. S saakin tukea kotoaan.

Tiistai 29.4.2008 klo 21:41

Väsynyttä vappua

Ei sitä näin "vanhana" enää näköjään jaksa. Vappuputkea nimittäin. Vaikka tässä on ollut sopivasti välipäiviä, silti tuntuu, että kisaväsymys iskee ennen varsinaista loppukoitosta, huomista. Voi voi.

Siihenpä ne voivottelut tällä kertaa jäävätkin. S on nimittäin pistänyt töpinäksi Suomi-suunnitelmiensa kanssa. Juuri äsken se lähetti sähköpostia jollekin vakuutusyhtiölle ja eilen se täytteli vähän papereita Kuopioon. Papereita, joilla se virallisesti ottaa vastaan opiskelupaikan. Aika hurjaa.

Puhuttiin eilen, että käytäisiin yhdessä Dallasissa tai Chicagossa oleskelulupahakureissulla. Oltiin vähän puhuttu road tripistä, ennen kuin S sai hyväksymiskirjeen. Nyt voitaistiin lätkäistä kerralla kaksi kärpästä littanaksi. Kärpäsparat.

Niin, ei mulla sitten vissiin muuta. Hauskaa vappua!


P.S. Viikon päästä olen matkalla sinne.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Aurinkoinen asenne ankeaan aiheeseen

Jos näin kolmekymppisenä on vaikeaa hyväksyä kuolemaa, vielä hankalampaa se on kolmevuotiaalle. Aikuisen on mietittävä tarkkaan, miten suru-uutisen kertoo ja sanansa asettaa, ettei lasta ala turhaan pelottaa, mutta toisaalta myös niin, että lapsi ymmärtää asian lopullisuuden.

Meidän karvainen perhe pieneni eilen yhdellä, kun toinen rottapojista nukkui pois. Rauhallisesti kenkälaatikkon tekemässä pesässään, kaverinsa viereen. Oli jo sunnuntaina meidän mökiltä kotiutuessa aivan liikkumaton ja viileä, mutta virkosi illaksi. Antoi meidän silitellä ja yritti seurustella. Koska kipuja ei näyttänyt olevan, jäimme odottamaan väistämätöntä, ja se tapahtui eilen aikaisin aamulla.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta Iitan elämässä, kun joku kuolee (mm. Lumi-kissa), mutta ensimmäinen kerta, kun hän on tarpeeksi vanha ymmärtämään, mitä tapahtui. Scotty jäi kotiin tekemään etäpäivän, koska halusi jutella tyttönsä kanssa. Kun Iita heräsi, istuimme yhdessä sohvalle, Scotty tiukasti Iitaa halaten.

"Listen, daddy needs to tell you something."
"What, daddy?"
"One of the rats went away and he is not coming back."
"Why? Where did he go?"
"He was sick. He fell asleep."
"He will wake up in the morning!"
"He won't."
"Why?"

Aikamme kierreltyämme ja kaarreltuamme Iita oli lopulta ensimmäinen, joka otti kuolema-sanan esille. Kun pikkuveljensä heräsi päiväunilta, Iita otti häntä poskista kiinni ja kertoi hänellekin surullisen uutisen.

"Listen, I need to tell you something. Listen!"
"???"
"The black rat died, but he will take a deep breath and wake up. And we still have the white one!"
"Önnönnön."
"He was sick, but then he fell asleep and now he's happy!"

Meillekin tämä oli tosiaan uusi tilanne. Emme halunneet käyttää täällä niin kovin yleistä "eläin muutti maatilalle" -selitystä, eikä lemmikkien taivaasta puhuminen tainnut käydä kummankaan mielessä, sillä olemme vähän tällaisia pakanoita. Nukkumisen käyttäminen kiertoilmaisuna tuntui sekin vähän arveluttavalta, vaikka sitä käytimmekin. Mitä jos lapsi alkaisi pelätä nukahtamista?

Iita on ollut kuitenkin ihanan positiivinen, vaikkei ole poismenon lopullisuutta oikein ymmärtänytkään. Tänä aamuna juttelimme asiasta, ja Iita kertoi rotan olevan maassa hetken ja kuolleena hetken, mutta tulevan onnellisena takaisin.

"He is going to go to the ground for a little (while) and die for a little (while). When he comes back, he will be happy."
"Ei Cain tule takaisin. Sen takia tämä onkin vähän surullista."
"But we still have the white one! He hasn't died! I put my finger in their cage and they bit me, it was funny! They thought my finger was food. Hahaha! Can I have puuro?"

Asenne on ainakin oikea. Tärkeintä on muistaa ne kivat ja hauskat ajat, olikin se sitten vaikka sormien pureskelu. Sillä tavalla pieni eläinkin elää muistoissa.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Perinneperjantai: Heikonlaista itsehillintää

Kun hyväksymiskirje Kuopion yliopistosta tuli, alkoi armoton haaveilu ja suunnittelu, vaikka Scotty ei ollutkaan vielä ottanut opiskelupaikkaa vastaan tai edes päättänyt varmaksi, tulisiko syksyllä Suomeen. Minkäänlainen realismi ei tuntunut niiden rakentamieni pilvilinnojen keskellä oikein hyvältä, joten masennuin helposti, jos puhe tuli esimerkiksi rahasta tai byrokratiasta.

Ihan hieman huvitti muuten tuo lausahdus, miten Suomessa opiskelu on kallista Yhdysvaltoihin verrattuna. Hah ja pah.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Perjantai 18.4.2008 klo 02:10

"Ekstaasiin, sinne vie pieni polku halki villin sademetsän..."

Nämä pari päivää ovat menneet aika tiiviisti tuolla yläilmoissa liidellen. Olen yrittänyt pitää edes varpaat maassa, mutta aika heikkoa on menestys ollut. Kai sitä jotenkin yrittää suojella itseään pahoilta, joskin epätodennäköisiltä pettymyksiltä, kun väen vängällä koettaa vähätellä tilanteen mahtavuutta ja minimoida omaa innostusta. Tosiasia on, että nyt näyttää hyvältä, ja saa kai sitä olokin olla sitten sen mukainen. Niin, Anni!

On ollut mahtavaa kuulla ja lukea ihmisten, tuttujen ja vähemmän tuttujen, innostuneita ja kannustavia kommentteja. En tunne itseäni ihan niin höyrähtäneeksi, kun muutkin hyppivät innosta. Varsinkin oma kotiväki tuntuu olevan oikein tyytyväinen. S olisi, siis on, enemmän kuin tervetullut mukaan perhepiiriin.

Naureskelin vähän eilen, kun minulta kyseltiin muutamaan otteeseen, olenko jo katsellut asuntoja. Ei kai sitä nyt vielä! No, nyt saa vähän naureskella minulle. Löysin itseni nimittäin tuossa aiemmin tutkimasta Kuopaksen tarjontaa. Näin sitä itsehillintää harjoitetaan.

On tämä kyllä niin uskomatonta, niin uskomatonta. Aika menee enimmäkseen hymyillessä ja päätä pudistellessa. Kun tiistain ja keskiviikon välisenä yönä saatiin selville, mitä syksyllä todennäköisesti tapahtuu, unohdin kaiken, mitä olin paria tuntia aikaisemmin keskiviikkoiseen tenttiin lukenut. Piti sitten aamulla vielä vähän kerrata... Ja soittaa äidille muutaman tunnin unien jälkeen.

Aika lahopää olen vieläkin. Ajatukset kiertävät kehää. En osaa edes kirjoittaa johdonmukaisesti. Kysyn itseltäni toistuvasti "voiko tämä olla totta?" ja naureskelen sille, miten asiat lopulta tuntuvat järjestyvän, vieläpä näin (suhteellisen) nopeaan tahtiin. Sen takia tämä tuntuukin niin uskomattomalta, kuin käsikirjoitetulta tarinalta. S on tehnyt suurimman työn tämän eteen. Sanoo se, että olen auttanut, mutta kyllähän se on enimmäksen papereita täytellyt ja työpaikkaa vaihtanut. Nyt sen pitää vielä hoitaa irtisanoutuminen kunnialla ja järkevään aikaan, sekä saada oleskelulupa. Paljon tuntuu Suomen suurlähetystö papereita ja todistuksia vaativan.

Sillä välin minä istun ja ihmettelen ja kikattelen. Ehkä voisin sen asunnon sitten joskus hommata, kun kerran olen jo esitutkimustakin suorittanut. Voisin varmaan myös lähteä käymään S:n luona vajaan kolmen viikon päästä. Olen ollut niin innoissani tästä käänteestä, etten ole muistanut edes riemuita välietapista.

Tiistai 22.4.2008 klo 03:28

On the Ground Again


Tulihan niitä mutkia viimein matkaan. Ei mitään hurjia mutkia tai ylitsepääsemättömiä esteitä, ei välttämättä esteitä ollenkaan, mutta pienoisia synkkiä pilviä kuitenkin. Nimittäin kallis, pakollinen vakuutus. Ilman sitä ei oleskelulupaa tipu. Suomessa opiskelu on näköjään aika kovan työn ja suuren varallisuuden takana. Todellisuus meinaa väkisin läpsiä poskille, mutta hymyillä tässä silti yritetään. Nyt kun yhdessäolo on näin lähellä, en siitä enää hevillä irti päästä.

Olen itse käynyt läpi viisumiprosessin Yhdysvaltain suurlähetystön kanssa. Pitihän sitä sinnekin vaikka minkälaisia lippusia ja lappusia täytellä, käydä paikallakin, mutta tuntuu, että helpommalla pääsin kuin mitä S on nyt pääsemässä. Vähemmän varallisuuttakin vaadittiin. Toki yliopistoni maksoi lukukausimaksut, sain matka-apurahan, ja valtio vielä vähän sponssasi opintotuen muodossa. On meillä aika hyvät etuudet. Sen lisäksi tarvitsin vain suht' edullisen matkavakuutuksen, ja se oli siinä. Toista se vaan on tuolla rapakon takana. Ei tarvinnut luopua hyväpalkkaisesta työstäkään. Oi ja voi. Olisi se luopumassa paljosta vuokseni. Pitää varmaan myös yrittää pitää mielessä, että se saisi paljon tänne tullessaan.

S on ollut aika ihana. Se vähän lohdutteli minua eilen, kun meinasin ihan täysin masentua, kun jouduin palaamaan maan pinnalle (yläilmoissa on paljon kivempaa). Valitin sitä, kun mikään ei ole varmaa. Noh, harvoinpa sitä voi täysin varma tulevaisuudestaan olla... S sanoi, että hän kyllä tykkää minusta ihan yhtä paljon tulevaisuudessakin, ja että jollakin keinolla ollaan vielä yhdessä, jos tämä syksyinen suomettuminen ei jostain syystä onnistukaan. Siitä kuulemma voin olla täysin varma. Olenkin.

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Ulkosuomalaisen nöyrä hetki

"Lentävähän ne lentokoneet toiseenkin suuntaan."

Veikkaan, että lähes jokaisen ulkosuomalaisen suusta on lipsahtanut ylläolevan kaltainen lause. Minunkin. Kun asuu kaukana kotimaahan jääneistä perheestä ja ystävistä, on kovan paineen alla käyttää kaikki liikenevät lomapäivät ja matkakassaan tiputetut harvat roposensa Suomessa käymiseen.

Toiselle mantereelle matkaaminen ei ole halpaa puuhaa - Yhdysvalloista alkava yhden hengen edestakainen lentomatka maksaa helposti yli tuhat dollaria/euroa. Rahan lisäksi aikakin on kortilla, sillä täkäläisillä lomapäivillä ei juurikaan juhlita. On todella tavallista, ettei vuosilomaa liikene paria viikkoa - jos sitäkään - enempää. Kun tulee aika alkaa tehdä kesän lomasuunnitelmia, vaihtoehtoja ei ole montaa. Jos haluaa nähdä perhettä ja ystäviä (ja syödä salmiakkia), on lennettävä Suomeen.

Savusaunakin on aika hyvä bonus.

Niinä pimeimpinä hetkinä, kun Suomesta käsin kysellään, milloin seuraava reissu on, ja miettii, mitä kaikkea Suomi-lentolippuihin käytetyillä tonneilla olisi voinut nähdä ja kokea, tulee väkisinkin mieleen, että ne lentokoneet todellakin lentävät toiseenkin suuntaan.

Tämän merkinnän tarkoitus ei kuitenkaan ollut suinkaan tällaisista ensimmäisen maailman ongelmista valittaminen. Päinvastoin. Ymmärrän nimittäin täysin, miksi minun odotetaan matkustavan Suomeen kaveritreffeille, eikä toisin päin.

Kikkelis kokkelis, mitäs läksit nii.

Minähän se taisin olla se, joka pakkasi kimpsut sekä kampsut ja muutin valtameren taa. Ihan ite, vapaaehtoisesti. On paljon kustannustehokkaampaa palauttaa tuhlaajatytär hetkeksi Suomeen, kuin olettaa, että Suomeen jääneet läheiset käyttäisivät vuorostaan ihan yhtä kallisarvoiset lomansa (ja euronsa) minun luokseni ja vuokseni lentämiseen. Minuahan (tai noita jälkeläisiäni) he kai pääsääntöisesti olisivat tulossa katsomaan, sillä...

Kansas Cityssä käyminen ei todennäköisesti ole kenenkään bucket listillä, eli sarjassamme pakko nähdä.

Jos asuisin jossain vähän glamourimmassa tai tunnetummassa paikassa, voisi ehkä odottaakin suurta vierailijaryntäystä. Samalla reissulla voisi moikata vanhaa kaveria ja nähdä Empire State Buildingin, Kalliovuoret tai vaikkapa ikonisen Hollywood-kyltin. Vaikka Kansas Cityssä onkin ihan oikeasti paljon tekemistä ja näkemistä, ei se ole läheskään yhtä kiinnostava lomakohde kuin New York, Colorado tai Kalifornia.

Mutta tiedättekö mitä?

Matkan pituudesta ja kohteen epähohdokkuudesta huolimatta tähän suuntaan tulevilla lennoilla on ollut erittäin tuttuja kasvoja. Vaikka itse en ole Suomessa vuosittain päässyt käymään, ei ole kulunut yhtään vuotta, jolloin meidän vierashuoneen sänkyyn ei olisi kaatunut väsyneitä suomalaisia matkaajia. Jotkut ovat käyneet kerran, jotkut monta. Jotkut niin monta, että vierashuoneen nimi on lapsen mielestä "mummo and ukki's room".

On pakko olla kiitollinen. Kun minä matkustan Suomeen, siellä odottaa perhe, ystävät ja salmiakki. Ainoa harmitus on se, ettei sen vaivaisen pariviikkoisen aikana ehdi mitenkään nähdä kaikkia, ja lähtiessä ikävä on kahta kamalampi. Yksi reissu antaa niin paljon, ettei oikeasti voi olla lainkaan pahoillaan siitä, että on "pakko" käydä taas Suomessa. Heinäkuun lopulle päivätyt liput polttelevat jo takataskussa, ja matkakuume hipoo vaarallisia lukemia. Voin jo melkein maistaa suomalaisen herkkujuuston ja ekan terassisiiderin kavereiden kanssa, tuntea savusaunan lempeästi ylle hiipivän löylyn, ja nähdä sen riemun lapsen kasvoilla, kun mummo ja ukki ovat lentokentällä vastassa. Kertonee jotain siitä "pakosta".

Tänne päin tulijat eivät pääse tappamaan kovinkaan montaa kärpästä yhdellä iskulla. Siitäkin huolimatta merkkasin vast'ikään kalenteriin alustavasti lapsuudeystäväni kolmannen reissun meidän luokse. Hiekkalaatikolta ja kuralätäköistä alkanut ystävyys ei ole välimatkasta hätkähtänyt. Vetää aika nöyräksi. Tiedän nimittäin, kuinka pitkä on matka, kuinka kotia ei näy.

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Perinneperjantai: Kirje

Huhtikuussa 2008 postiluukusta kolahti kirje, joka sinetöi meidän elämänpolkujemme muuttumisen yhdeksi. Käytännönjärjestelyt olivat kaukana valmiista tai varmasta, mutta pää oli aika pilvissä, vaikka seuraavaan reissuun ja pilvissä kirjaimellisesti lentelyyn olikin vielä muutama viikko aikaa.

Vastauksena alempana esitettyyn kysymykseen, "Missähän sitä on vuoden päästä?": Yhteisellä aurinkoisella parvekkeella suunnittelemassa yhteistä reissua Kansas Cityyn.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Lauantai 12.4.2008 klo 15:17

Ilmojen halki käy lentäjän tie

Nyt saa vissiin jo vähän innostua. 24 päivän päästä pääsen taas istumaan tuntitolkulla jalat koukussa ja syömään kyynärpää jonkun silmässä (tai jonkun kyynärpää minun silmässä), mutta on se sen arvoista. Kyllä: reissu!

Parasta kai tuossa kummiskin on se, ettei ihan heti tarvitse tulla takaisin. Saadaan olla viisi viikkoa yhdessä lämpimässä ja alkukesäisessä Keskilännessä. Ikävää on se, että näin jo viime yönä painajaista hyvästeistä, jotka joudutaan sanomaan matkan jälkeen vähän pidemmäksi aikaa. Unessa hoin itselleni tavaroita pakkaillessa, miten voi olla mahdollista, että taas, taas, pitää lähteä. Onneksi se oli unta.

Hihi, 24 päivää. Voisi ostaa itselle joulukalenterin.

Maanantai 14.4.2008 klo 17:57

Älytöntä

Siitä on nyt vuosi, kun S kävi luonani kylässä Emporiassa. Siitä taas meni puoli vuotta, ennen kuin nähtiin uudestaan. Miten nopeasti aika onkaan lopulta kulunut. Miten paljon vuodessa onkaan ehtinyt tapahtua. Miten niin toivottomasta tilanteesta ollaankin päädytty tähän.

Sitä passaakin ihmetellä. Sitäkin voi vähän kummastella, miten pieni maailma lopulta on. Istuttiin lauantaina iltaa kämppiksen serkun luona, ja selvisi, että erään blogisuosikkini kirjoittaja onkin serkun tuttu. Nauratti ehkä vähän aikaa. Nauratti vielä lisää, kun luettiin yhdessä sitten varsinaisia blogimerkintöjä.

Palataanpa takaisin tuijottamaan omaan napaan. On nimittäin ollut havaittavissa pieniä vaikeuksia keskittyä mihinkään, varsinkin koulujuttuihin. Ajatukset ovat aika vankasti jo tuolla kaukana. Menivät edeltä etuajassa. Onneksi itse pääsee kohta (22 päivää!) perässä.

Niin, ei mulla vissiin muuta. Kunhan kävin ihmettelemässä sitä, miten paljon elämä voi muuttua lyhyessä ajassa. Missähän sitä on vuoden päästä?

Keskiviikko 16.4.2008 klo 11:00

Ilmoitusluontoista asiaa

Kirjoitan tätä kahden aikaan yöllä. Tämän julkaisuhetkellä olen kertonut tuoreimmat kuulumiset jo läheisimmille kasvotusten tai puhelimen välityksellä. Jotenkin minusta tuntuu, että heillä on oikeus saada kuulla uutiset, ennen kuin ne täältä lukevat.

S tuli töistä kotiin noin puoli tuntia sitten. Juteltiin niitä näitä, ihan kuin mikä tahansa muukin päivä. Sitten sen puhelin soi. Isä siellä soitteli. "Hey, what's up. Well, that could be good news or bad news. Open it." Jaa, joku kirje. Kannattaisi varmaan tehdä osoitteenmuutos, että saisi postinsa oikeaan osoitteeseen. "Kuopio. Kuopio. It's pronounced Kuopio." Mutta... Eihän se voi olla... Toukokuussahan niiden vasta piti ilmoittaa! "Well, that's good news. I need to pick that up. Yeah, you can tell mom..." Ei, ei se oikeasti voi olla!

S lopetti puhelun, eikä sanonut mitään. Herra oli rauhallisuuden perikuva, vaikkakin vähän virnuili; täällä päässä kädet tärisivät. Uteliaisuus voitti, ja kysyin, mistä oli kyse. Yritin olla hymyilemättä, mutta hankalaa se oli. Mitäs luulet, oli vastaus. Pienen urkinnan jälkeen selvisi, että olin kuin olinkin luuloineni oikeassa.

On aika todennäköistä, että S aloittaa syyskuussa opinnot Kuopiossa. Ainakin sillä on nyt opiskelupaikka. Olisinko vuosi sitten uskonut? En. En oikein tahdo uskoa nytkään. Pitäisi varmaan rauhoittua, ainakin siksi aikaa, kun suunnitelmat on lyöty lopullisesti lukkoon. Vaan yritäpä itse ottaa rauhallisesti. Et pystyisi. Et.

*****

(Hihihii, ahhahaa, ei voi olla totta, ei voi olla totta, ei voi olla totta!)

torstai 14. huhtikuuta 2016

Hukkapaloja

Monenmoinen hulina on jäänyt blogin puolella aivan pimentoon. Tässäpä parhaita paloja meidän keväältä:

Mökkisauna on kuin Death Star - operational


Helmikuussa urakoitiin saunan parissa sen verran paljon, että päästiin heittämään ensimmäiset löylyt. Tarkoitus oli ihan vain testata saunaa pikaisesti, mutta lopultahan siinä kävi niin, että helmikuisena ja hyisenä yönä hullut suomalaiset ja niiden hupsut amerikkalaiset puolisot saunoivat tuntitolkulla puolivalmiissa saunassa. Talviturkitkin tuli siinä samalla hävitettyä.

Scotty teki saunaan oven, minä kahvat. Aika reilu työnjako, minusta.

Itse saunan puolelta puuttuu enää lattialistat ja alalauteelta pari seetrilankkua. Pukuhuone onkin sitten vielä aivan alkutekijöissään, ja ulkoa vielä vähän keskeneräiseen ja puoliksi maalattuun rakennukseen könytään porrasjakkaraa apuna käyttäen. Hyvällä mallilla, kuitenkin. Pääasiahan on, että saunomaan pääsee!

Suomirokkia kurkku suorana, Suomirokkia Kansas Cityssä


Maaliskuussa tanner tömisi, kun suomalaiset ja amerikkalaiset rokkimöröt tunkeutuivat Uptown Theateriin katsomaan Sonata Arcticaa ja Nightwishiä. Keikkaa ennen käytiin täyttämässä kuvut kadun vastapäätä sijaitsevassa uudessa skandinaavisessa ravintolassa. Ruokalistalta löytyi paljon tuttuja makuja, kuten graavilohta, lakkaa ja (ah, uppopaistettuja) juureksia, kuten lanttua ja punajuurta.

Sonata Arctica rokkasi meikäläisen mielestä oikeastaan kovempaa kuin pääesiintyjä Nightwish, vaikka eipä heidänkään setti mitenkään huono ollut, vaikka äänentoisto-ongelmista hieman alkuun kärsivätkin. Jos kemiläiset metallimiehet jostain syystä sattuvat lukemaan tätä, niin se oltiin sitten me, jotka niin rytmikkäästi ja suomalaisella aksentilla rallattelivat: "Tallulah, Tallulah, Tallulah!"

Spontaani patiopäivitys


Huhtikuun alussa testasimme, kuinka paljon tavaraa mahtuu pieneen Hiaceen Kia Sorentoon, kun päätimme eräänä hitaana sunnuntaina formulat katsottuamme lähteä vähän ruåtsalaiseen huonekalukauppaan. Takapihan betonilätyskäpatio oli ollut jo jonkin aikaa tyhjillään, sillä veimme maaliskuun alussa vanhat kalusteet mökille. Keli oli niin loistava, että ketutti istua sisällä, mutta takapihallakaan ei oikein voinut, joten eipä auttanut muuta kuin ryhtyä tuumasta toimeen. Mieluilemani kalustesarja oli sopivasti tuntuvassa alennuksessa, joten kuvittelin saaneeni hyvän diilin, vaikka lovi lompakkoon tulikin.

Vastaus on paljon. Paljon tavaraa mahtuu.

Rustiikkinen pöytä löytyi omalta pihalta. Vanha viskitynnyrinpuolikas oli ehtinyt toimia rikkaruohojen kukkaruukkuna ja muurahaispesänä jo monta vuotta. Suunnitelmissa oli rakentaa siihen uusi pöytätaso, sillä olin varma, että pohja oli maatunut tai lahonnut käyttökelvottomaksi aikoja sitten. Yllätykseksemme koko hökötys oli kuitenkin vielä oikein hyvässä kunnossa, ja perusteellisen putsauksen jälkeen se pääsi ansaitsemalleen eläkkeelle.

Poika on tullut kotiin


MLB:n ja samalla koko maailman mestari Kansas City Royals aloitti urakkansa uutta kruunua kohti samana päivänä, kun me tahkosimme IKEAn kalusteiden parissa. Valitettavasti emme päässeet paikan päälle katsomaan kauden avajaisia, mutta jo seuraavana perjantaina istua törötimme Kauffman Stadiumilla.

Keli ei hellinyt samalla tavalla kuin avajaisiltana, ja yritimme pysyä parhaamme mukana lämpiminä. Kylmä tuuli kiersi stadionia, mutta lapsukaisilla ei ollut mitään hätää - Olavi nukkui lämpöisen karhupukunsa sisällä, ja Iita kääriytyi viltin sisään. Seitsemännen vuoroparin jälkeen meikäläisen nenänpää oli sen verran kylmä, että ajoimme nopeasti lähellä asuvien ystävien luokse katsomaan pelin lopun. Sauna oli jo valmiiksi lämmin.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Perinneperjantai: Kaukosuhde kotiopettajattaren tapaan

Niinköhän istuisin nyt kotisohvallani Kansas Cityn lähiössä, jos olisin ollut vaihdossa vaikkapa 90-luvun alussa - vain 15 vuotta aiemmin? Olisin toki hullaantunut silloinkin päätä pahkaa pörröpäiseen amerikkalaiseen, mutta olisiko tunteidenpalo ollut tarpeeksi voimakas pitämään kirjepostin välityksellä lähetetyt liekit hengissä? Johtuuko erittäin kärsimätön luonteeni siitä, että olen elänyt yli puolet elämästäni aikana, jolloin salamannopea yhteydenpito on ollut mahdollista ja niin moni asia on napinpainalluksen päässä, vai olisinko ollut samanlainen hätähousu syntymävuodesta riippumatta?

Näitä asioita pohdin jo kahdeksan vuotta sitten, mutta matkasin ajassa vielä kauemmaksi kuin 90-luvun alkuun. Olipa nykyteknologiaa kiittäminen tai ei (on sitä), niin tässä ollaan, ja hyvä niin.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Keskiviikko 2.4.2008 klo 18:15

The Past Is Gone

Huomasin, että blogini kuvauksessa on vähän vanhaa tietoa. "Mahdoton kaukosuhde, joka ei voi jatkua olosuhteiden pakosta. Vai voiko?" Olosuhteet muuttuivat (tai S muutti niitä), eikä suhde ole enää todellakaan mahdoton. Se on mahdollinen, ennen kaikkea todellinen. Pitänee muuttaa kuvausta. Vielä kun saisi tuon kauko-etuliitten pois eräänkin sanan edestä. Some day.

Haluaisin muutenkin unohtaa meidän kummalliset vaiheet. Ne ovat määrittäneet meitä liikaa, nyt niiden ei enää tarvitse. Ei tarvitse jutella salassa tai yrittää väkisin kulkea eri suuntiin. Sen sijaan saadaan suunnitella tulevaisuutta ja nähdä toisiamme. S:n ei tarvitse enää salata mitään.

Voisin siis suosiolla unohtaa tuon salarakasvaiheen, jos vain pystyisin. Sitä vain elettiin sen verran kauan, että se ehti jättää jälkensä. Siitä S:n sukulaiset puhuivat muutama viikko sitten häissä. Siitä varmasti tullaan puhumaan aina. Olihan se sen verran erikoista.

Mutta se on menneisyyttä. Nyt haluaisin keskittyä tulevaisuuteen. Menneisyys on osa meitä ja niin sen pitääkin olla, mutta sen ei tarvitse olla enää SE juttu. Eikä varsinkaan pitäisi. Ei minulle, ei muille.

Ajan kanssa salarakaskauden merkitys ja epämiellyttävät muistot himmenevät. Ovat himmenneet jo, paljon. Suunta on ollut jo pitkään ylöspäin. Senpä takia tuon surkeilevan, joskin hieman toiveikkaan ja arvoituksellisen kuvauksen voisi muuttaa.

Nyt eletään kansainvälisessä kaukosuhteessa, kuten niin moni muukin. Vaikkei se ainutlaatuista olekaan, se on silti erityistä ja erikoista. Eiköhän jokainen onnellinen parisuhde ole. Erityisyyteen ei tarvita mitään ylimääräistä jännitystä tai draamaa.

Ja kyllä tämä sittenkin on ainutlaatuista. Minulle.

Sunnuntai 6.4.2008 klo 22:41

Mulle kaikki heti nyt

Nothing new to report. Ikävä on jotenkin tasoittunut sille normaalille tasolle. Äkkiä tähän erossaoloon taas turtui. Seuraavaan tapaamiseen ei näillä näkymin olisi edes kovin pitkä aika, mutta vielä en halua enkä uskalla innostua liikaa, kun mitään ei ole vielä lyöty lukkoon. Vähänhän sitä kuitenkin väkisinkin innostuu.

Olen kuullut monesti sanottavan, ettei kaukosuhteessa eläminen ole välttämättä mitenkään kamala juttu; onhan niitä yhteisiä vuosia (toivottavasti) edessä vaikka kuinka paljon. Totta, kyllä, mutta entä jos haluaa, että kuluva vuosi, kuukausi, päivä olisi jo yhteinen? Haluaisin olla mukana S:n elämässä muutenkin kuin netin välityksellä. Nyt. Tai ainakin mahdollisimman pian.

Olisi oikein mukava, jos olisi edes sellainen semivarma tulevaisuudensuunnitelma. Nykyisellään ei kuitenkaan voida sellaista laatia. Nyt pitää odottaa. Ärh. No mutta, ei pitäisi valittaa. Minulla on sentään elämässä ihminen, jonka kanssa haluan tulevaisuuteni viettää, ja joka taas puolestaan haluaa viettää omansa kanssani. Kovasti se ainakin puhuu (vitsailee) häistä ja lapsista. Ja niiden lykkäämisestä hoitoon sukulaisille.

Ai niin, sain yhden odotuksen päätökseen. Esittelin kandintyön viime torstaina. Yksi stressitekijä poistettu, siis.

Tiistai 8.4.2008 klo 16:26

Mulle kaikki heti nyt (osa 2)

Luinpa tuossa perjantaista tenttiä varten Charlotte Brontën Jane Eyren (Kotiopettajattaren romaani) vuodelta 1847. Viime yönä olin kirjoittanut kännykkään seuraavaa: "Jane Eyre, yhteydenpito, kesto, hermoromahdus". Antakaas kun selitän.

Jane Eyren aikoihin 100 mailia oli järkyttävän pitkä matka ja se kuljettiin hevoskärryillä. Yhteydenpito kaukana oleviin ihmisiin oli pikkuisen hankalampaa ja pitkäkestoisempaa kuin nykyisin. Tämän lisäksi ihmisten odotettu elinikä oli paljon lyhyempi. Ja silti he odottivat. Odottivat ja odottivatpa vielä vähän lisää.

In the course of my necessity correspondence with Mr. Briggs about the will, I had inquired if he knew anything of Mr. Rochester's present residence and state of health: but, as St. John had conjectured, he was quite ignorant of all concerning him. I then wrote to Mrs. Fairfax, entreating information on the subject. I had calculated with certainty on this step answering my end. I felt sure it would elicit an early answer. I was astonished when a fortnight passed without reply; but when two months wore away, and day after day the post arrived and brought nothing for me, I fell a prey to the keenest anxiety.
I wrote again: there was a chance of my first letter having missed. Renewed hope followed renewed effort; it shone like the former for some weeks, then, like it, faded, flickered: not a line, not a word reached me. When half a year wasted in vain expectancy, my hope died out; and then I felt dark indeed.

Itse olen välittömästi huolissani (tai ainakin kärsimätön), jos S ei vastaa kännykkäänsä parin soittokerran jälkeen. Tiedän yleensä aina, missä se liikkuu; se tietää, missä minä liikun. Eilenkin se soitti minulle vain ilmoittaakseen, että lähtee katsomaan, millaiset voitonjuhlat Jayhawksien kotikaupungissa, Lawrencessa on. Ja sitten minä soitin sille, kun se oli ajamassa kotiin vain kysyäkseni, millaista siellä oli.

Niin, onkohan jokaisen liikkeen tietäminen sitten välttämätöntä tietoa? Tuskinpa, mutta siihen ollaan totuttu. Olisin hermoromahduksen partaalla, jos en tietäisi, missä S on, enkä kuulisi siitä mitään kahteen päivään, saatika sitten kahteen viikkoon tai kahteen kuukauteen.

Vaan 161 vuotta sitten ei olisi ollut mitenkään mahdollista rimpautella toisille vähän väliä, tai no, ollenkaan. 161 vuotta sitten en olisi päättänyt (voinut) lähteä opiskelemaan yliopistoon, enkä varsinkaan olisi voinut lähteä yliopistoni kumppaniyliopistoon vaihtoon keskelle Yhdysvaltoja. 161 vuotta sitten en olisi koskaan tavannut S:ää, joten 161 vuotta sitten minun ei olisi tarvinnut tietää, mitä se tekee, mitä sille kuuluu.

Että onhan tässä ajat muuttuneet. Jane Eyren aikoihin ihmisten oli pakko olla kärsivällisempiä; meidän ei tarvitse, mutta kannattaisi kyllä. Minun ainakin. Olen niin malttamaton monenkin asian suhteen, varsinkin tämän suhteen suhteen. Jokainen hetki erossa tuntuu ajan haaskaukselta, vaikka aikaa vielä (toivottavasti) paljon jäljellä onkin.

Nyt onneksi näyttäisi siltä, että pääsen ihan pian kylään vähän pidemmäksi aikaa. Eikä minun tarvitse matkustaa hevoskärryissä.

torstai 7. huhtikuuta 2016

Suomea suomalaisille

Maanantaina kuultua:

"When I grow bigger, I'm going to be a baseball player and live at the baseball player house forever. I'm going live there with Salvy FOREVER. He is my favorite player."
"Siis muutat baseball-stadionille?"
"Jep. Salvy needs one more baseball player. Salvy needs me!"
"Selvä. Saadaanko me tulla kylään?"
"Jep. If you bring some goldfish. That'll be delicious!"

Pieni fanityttö.

Aiemmin tänään kuultua:

"Äiti, äiti, my friend Sarah is here! And bad Iita!"
"Niin, siis ketä täällä nyt on?"
"My friend Sarah and bad me!"
"Jaahas."
"We are running around!"
"Niinpäs näkyy."
"Sarah and bad me are going to stay here FOREVER!"

Meidän kaksikielisyys on vielä aika passiivista sorttia. Jutut ovat onneksi hyviä ja mielikuvituksekkaita englanniksikin. Meillä "näkyy" vaihteleva määrä erilaisia mielikuvituskavereita, ja tulevaisuudensuunnitelmat ovat olleet paljon tapetilla. Haaveammatteihin on kuulunut mm. tarjoilija, marsilainen oluenjuoja ja nyt viimeisimpänä baseball-pelaaja. Tänä aamuna kertoi menevänsä prinsessan kanssa naimisiin.

Puhun lapsille päivät pitkät suomea, mutta illalla helposti lipsahtaa englanniksi, kun jutellaan koko perheen kesken. Ihan viime päivinä olen kuitenkin ottanut oikein asiakseni pakottaa tytön puhumaan suomea - olen nimittäin huomannut pienoista vastentahtoisuutta suomea kohtaan. Tyttö sanoo usein "What did you say?", kun puhun hänelle suomea, vaikka tiedän, että hän ymmärtää. Hän ei laske enää sormiani suomeksi, vaan korjaa minua laskemaan englanniksi, kun yritän saada häntä laskemaan suomeksi.

Iitan puheeseen on vakiintunut muutama suomalainen sana, joita napero käyttää englannin seassa lähes poikkeuksetta. Puudo (puuro), töissä, kakka. Pyynnöstäni sanoo mm. kiitos. Eilen kuitenkin opeteltiin ihan kokonainen lause, joka taitaa olla ensimmäinen (suomalaista) laatuaan. "Olavi on minun pikkuveli." (Äsken tosin sanoi, että "Olavi on my pikkuveli.")

Iita selvästi ujostelee suomen puhumista, sillä ei osaa välttämättä lausua sanoja oikein. Toistaa uusia sanoja perässäni niin hiljaa, etteivät meidän koiratkaan kuule niitä. Pitää siis vain tsempata. Ja kiristää. Tänään ei esimerkiksi saanut välipalaksi niin kovasti tahtomaansa myslipatukkaa, ennen kuin suostui sanomaan, että hänellä on nälkä, eikä hungry.

Pitänee vain alkaa pikkuhiljaa heittäytyä aivan tavan tolloksi, joka ei ymmärrä lastensa suusta tulevaa englantia. On vain tuntunut tähän asti jotenkin raa'alta, kun se vahvempi kielikään ei ole vielä ollut kovin vahva, mutta nyt kun tuota pulinaa tulee ihan jopa joskus liikaa, niin eipä haitanne, jos vähän korotetaan panoksia. En usko, että meillä koskaan puhutaan suomea ja englantia yhtä vahvana, mutta jos edes vähän sitä ensimmäistä, niin olisi kiva. Muutakin kuin kakkajuttuja. Se riittäisi.

Suomea suomalaisille.

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Eräs aprillipäivä

Aprillipäivä meinasi alkaa aivan liian aikaisin, kun normaalisti yöt läpeensä nukkua posotteleva vauva heräsi puoli neljältä huhuilemaan mahantäytettä. Ehdin hekotella mm. Karhun raikkaalle uutuudelle, ennen kuin pistin kaverin vähän kylläisempänä takaisin omaan sänkyynsä höpöttelemään. Tasan seitsemän kuukauden ikäinen pikkumies uinui onnekseni puoli yhdeksään. Unet tulivat tarpeeseen, sillä olimme edellisenä iltana juhlistaneet Scottyn maan mainiota kehityskeskustelua vähän pidemmän kaavan mukaan puolille öin kukkuen.

Maistunee kuravedeltä. Kuva täältä.

Ehdin tehdä hetken töitä (eli istua lattialla läppärin ja vauvan kanssa), ennen kuin isosisko kömpi kammaristaan ja halusi halia. Siinä sitten halailin yhdellä kädellä, tein töitä toisella, ja otinpa vielä jalallani muutaman kopin liian lähellä olohuoneen pöytää keikkuneesta pikkuveljestä. Tasapaino ei vielä ihan riitä sohvasta irti päästämiseen.

Kymmenen maissa pieni Olavi-isäntä hieroskeli silmiään siihen malliin, että pian pitäisi päästä päiväunille. Minulla oli kuitenkin vielä kolmisen varttia töitä tehtävänä, ja kaupoillekin pitäisi päästä, joten en halunnut viedä vauvaa sänkyynsä vain hänet sieltä pian herätelläkseni. Isosisko hurjasteli ympäriinsä potkuautollaan painellen riikkaria kielloista huolimatta, ja jokainen torventoitahdus pullisti otsasuonta. Mieliteosta huolimatta en alkanut raivoamaan, vaan kaivelin viimeiset zen-rippeeni ja viihdytin vauvaa pomputtamalla häntä toisella kädellä polvellani ja tekemällä toisella töitä.

Kun työtuntimäärä kilahti täyteen, painoin läppärin kiinni ja aloin tarkastella parituntisen aikana tapahtuneita vahinkoja. Iita oli ehtinyt vaihtaa kaikista tusseistaan tulpat vääriin kyniin, mikä sai OCD-elohiireni väpättämään silmäkulmassa. Annoin huopakynien kuitenkin olla rauhassa - olihan niissä sentään suoja päällä, ja olipa lapsi osannut yhdistellä värisilmää miellyttävät kynä-tulppa-yhdistelmätkin - ja keräsin kaikki alakerran lelut takaisin koreihin. En viitsinyt aloittaa tunteja kestävää väsytystaistelua siivoamisesta. Oli kiire kauppaan. Ei kuitenkaan niin kiire, etten olisi ehtinyt tarttua Facebookissa näkemääni lipputarjoukseen. Kauden ensimmäiset baseball-otteluliput oli hankittu.

"Äiti, can I bring six toys to the kauppa?"
"Ei, kun saat ottaa kaksi mukaan. Ja nekin pitää jättää autoon, kun mennään kauppaan."
"Can I bring four?"

Ennen autoon pakkautumista huomasin jotain erikoista pikkumiehen suussa. Ensimmäinen hammas! Näin mielessäni sen tuhon, joita viime aikoina syötön loppuvaiheessa lukkiutuneet leuat saisivat pian aikaiseksi uuden naskalin kera. Legoleuka nukahti lyhyellä ajomatkalla, mutta heräsi heti, kun pysähdyimme. Pahimmat pelkoni väsyneen vauvan kanssa shoppailusta eivät kuitenkaan toteutuneet, vaan tyyppi jaksoi ihmetellä tyytyväisenä Targetin kattovaloja ja isosiskon takaraivoa.

"Äiti, where is daddy? Is he töissä?"
"Kyllä, daddy on töissä."
"Why?"
"Koska sieltä saa rahaa. Ja kaupassa tarvitaan rahaa."
"Why?"

Kiertelimme hyllyjä ristiin rastiin, sillä ostoslistalla oli kaikkea synttärilahjasta ja vaippoihin. Kärry tursui tavarasta, ja lopulta jouduin pyytämään isompaa ostosapulaista kävelemään, jotta sain lisää ruokaa ja roipetta istuinosaan.

"Hmm, what toys do I need..."
"Ei me nyt osteta sinulle leluja, vaan kaverille, lahjaksi."
"Why?"
"Koska kaverilla on synttärit."
"Why?"

Kassalla ostin itselleni hetken mielijohteesta energiajuoman. Aamuiset uneni olivat häiriintyneet sekavista unista ja poskelle pussaamisella minua sydänjuuria myöten säikäyttäneesta töihinlähtijästä. Kasasin kaksi jättimäistä vaippalaatikkoa ja noin neljä tusinaa ostoskasseja huojuvaksi torniksi kärryn päälle ja lähdin kuljettamaan saalista autolle. Uusi auto imaisi ostokset vaivatta takakonttiinsa, ja olin jälleen kerran tyytyväinen hankintaamme.

Naksautin lyhyellä kotimatkalla energiajuoman auki ja kuuntelin maksusuoritusta tehdessäni saamani ääniviestin. Lääkäriaika pitäisi siirtää. Soittaisin, kunhan pääsisin kotiin ja saisin pienen miehen päikkäreille.

Helpommin sanottu kuin tehty. Yliväsynyt tyyppi taisteli unta vastaan, eikä edes maitohetki tainnuttanut häntä. Kuorsauksen sijaan kaveri röyhtäisi, johon yltiökohtelias isosisko ohjeisti: "Say excuse me! Äiti, why isn't he saying excuse me?"

Kun viimeinkin sain nyytin nukahtamaan, soitin lääkäriin. "Can I say hi? I really want to say moi!" Iita hoki pomppien tasajalkaa vieressäni. Kun kävelin puhelimen kanssa taaperoa karkuun, alkoi itku, joka ei loppunutkaan sitten aivan hetkeen. "I really wanted to say hi! Call them back!"

Tilanne rauhottui kuitenkin lopulta, ja halauksen jälkeen neiti palasi aiemmin sotkemiensa tussien pariin ja harjoitteli nimensä kirjoittamista. Minä istahdin jo lämmenneen energiajuomani kanssa sohvalle kirjoittamaan kaunistelematonta blogimerkintää arkisesta aprillipäivästämme.

Melkoinen melukylä meillä.

Perinneperjantai: Riittäisikö ikuisuus?

Maaliskuun 2008 vedellessä viimeisiään kevätaurinko alkoi huomaamatta luoda valonpilkahduksia risukasaan, jota kaukosuhteeksikin kutsuttiin. Varmuus tulevasta oikeasta yhdessäolosta antoi vielä odotella itseään, mutta se oli jo niin lähellä, että sen olisi voinut maistaa, jos olisi tiennyt, mistä kohtaa haukata.

Matkan jälkimainingeissa toki mylläsin ja syvässä kaukosuhdekuopassakin käväisin. Voi, jos olisin tiennyt, mitä uutisia parin viikon päästä juhlisin, en olisi synkistellyt ollenkaan.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Torstai 27.3.2008 klo 13:55

Keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu?

Selviydyin koko yli vuorokauden kestäneestä lentokoneissa, lentokentillä, bussissa ja junassa istumisesta vaipumatta täysin epätoivoon. Vaan täällä "kotona" se sitten vihdoin jostain ilmestyi. Äärimmäisen väsymyksen ja ikävän yhdistelmä vetäisi pohjalle, enkä ole kuopasta vielä kokonaan onnistunut kiipeämään pois. Tämä harmaa sääkään ei auta yhtään.

Eikä se, että huomenna pitää palauttaa kandintyö, jonka "viimeistelin" viime yönä. Johon en ole saanut ohjaajalta mitään apua ennen tätä päivää. Joka pitää esitellä ensi viikolla. Jota ei enää palauttamisen jälkeen voi parannella. Ehkä huomenna on jo parempi mieli ja olo, kun ei enää tarvitse stressata työstä. What's done is done.

Ikäväkään ei ole niin paha asia, kuin äkkiseltään luulisi. Se ei ole epätoivoista, niin kuin joskus taannoin. Olosuhteet eivät edelleenkään ole ihan sieltä ihanteellisimmasta päästä, kun tuossa välissä kerran vähän suolaista vettä, mutta epätoivoinen ei tarvitse olla. Päin vastoin, olo on jopa toiveikas. Toukokuussa saadaan tietää, tuleeko S syksyllä Suomeen vai ei. Toukokuu ratkaisee paljon. Ja toukokuussa näillä näkymin nähdään taas.

Vaikka tämä ikävä on muunlaiseen kokemaani ikävään verrattuna positiivista, on se silti jotain, josta haluaisi eroon. Pahinta tämä on juuri tällaisina hetkinä, yhdessäolon jälkeen. Kun oli niin kivaa. Pari viikkoa on kuitenkin lyhyt aika olla yhdessä, vaikka siihen paljon kaikenlaista mahtuukin, varsinkin tällä kertaa. Olen huomannut pientä kaavamaisuutta reissuissa. Ensimmäinen puolikas, menee yleensä tyytyväisesti hymyillessä ("Tässähän on vielä vaikka kui palju päiviä jäljellä!"), mutta toisella puolikkaalla alkaa päivien laskeminen, ja pikkuhiljaa se ahdistus ja masennus alkaa nakertaa rentoa yhdessäoloa. Ihan sama, onko aikaa viikko, kaksi, neljä, vai kaksikymmentä. Viimeisimmästä ei tosin ole kokemusta, notta en tiedä sitten.

Niin, kuinkahan pitkään sitä sitten pitäisi saada olla yhdessä, ettei tarvitsisi itkeskellä tai masentua, kun pitää lähteä. Ettei mikään jäisi kesken. Kuinka pitkään olisi tarpeeksi?

Ikuisuus?

Sunnuntai 30.3.2008 klo 11:31

Calling You

Luulin, että pääsin eroon jet lagista nukkumalla pari päivää melkein läpeensä, mutta taisin olla väärässä. En nimittäin näköjään osaa nukkua öisin neljää tuntia enempää. Yhteen menoon siis. Sehän tarkoittaa sitten päikkäreitä, mikä taas tarkoittaa lyhyempiä yöunia, mikä tarkoittaa taas päikkäreitä jne. Noidankehä.

Vaan minäpä kävin viime yönä ehkä yhden historian mukavimmista keskusteluista puhelimessa. S on käymässä Emporiassa (epistä), ja soitin sille sitten eilisen ulkoilureissun jälkeen. Juttelin siinä ensin monen tutun kanssa, ja taustalta kuului vähän väliä "We love you, Ani!". Olivat innoissaan siitä, että päästään yhdessä float tripille kesäkuun alussa. Kyllä hymyilytti. On mulla ikävä sitä porukkaa.

S:n kanssa vaihdetut sanat pitävät vieläkin mielen iloisena. Se kertoi, kuinka se oli kertonut kaikille halukkaille (mm. entiselle heilalle) "meidän tarinaa". Se sanoi, että tuntuu hyvältä voida vihdoinkin puhua avoimesti siitä, mitä meidän välillä oli ja tapahtui tuossa viime talven, kevään ja kesän aikana. Kun se ei aiemmin voinut.

Sitten se pyysi anteeksi kaikkia menneitä ja tulevia riitoja. Kiitti minua siitä, että olen minä. Ynnä muuta.

Ja tämä kaikki kaikkien kuullen. Tämä kaikki miehen suusta, joka ei reilu vuosi sitten halunnut pitää julkisilla paikoilla edes kädestä kiinni.

Vaikka sataakin vettä ja keli on harmaa, olo on aurinkoinen. Ei siihen muuta tarvita kuin kauniita sanoja tärkeältä ihmiseltä.

*****

Well I will keep calling you to see
If you're sleeping, are you dreaming
If you're dreaming, are you dreaming of me
I can't believe you actually picked... me


*****