Joulu on (ohi) taas

Vaikka tuossa pari viikkoa sitten synkistelinkin joulumielen kadottamisesta, niin kyllähän se lopulta löytyi. Valmisteltiin koti joulukuntoon viime viikolla, ja vaikkei joulukoristeita laitettukaan yhtään enempää, niin esimerkiksi makuuhuoneen pyhiksi valmistunut maalausurakka piristi mieltä. Seinään oli muuten tarkoitus tällätä jonkinmoinen lämmin harmaansävy, mutta huone näyttää tällä hetkellä melkoiselta Laventelilullalta, sillä maali taittaa kivasti violettiin. On se siltikin parempi kuin se entinen siniharmaapimeys, niin!

Ennen.

Jälkeen. Huomatkaa toki myös keskeneräinen sänkyprojekti ja väliaikainen yöpöytä (tuoli).

Olin ollut taas vissiin ihan mielettömän kiltti, sillä lahjapaketeista paljastui ajatuksella ja lämmöllä käärittyjä aarteita. Kohokohtia olivat mm. perintökaulin, kotiseuduilla valmistettu kaunis kaulakoru, englanninkielinen versio Pikku Prinssistä ja tilaustyönä teetetty taulu. Ja tietysti salmiakkipaketti. Ja Marimekon lakanasetti. Ja niin edelleen.

Pukki unohti käydä meillä, mutta Joulumuori onneksi pelasti joulun.

S:n kanssahan lahjottiin toisiamme jo aikapäiviä sitten, kun minä menin möhlimään joulun jättiyllätyksen. S antoi minulle myös lahjansa silloin, ihan vain tasatakseen tilit. Sain Kindle Touchin, johon olenkin lataillut jo melkoisen läjän erinäisiä opuksia (ja pelejä...). Halusin kuitenkin ostaa S:lle vielä vähän kuusenalustäytettä, ja mies oli tehnyt samoin. Pahoittelin moneen kertaan sitä, että olin antanut "ison lahjan" jo aiemmin, jotta S osaisi varautua vähän vaatimattomampiin lahjuksiin (ei näillä turvapalvelupalkoilla monia pelikonsoleita ostella!). S oli onneksi ollut samoilla linjoilla hankkiessaan minulle korvikelahjaa.

Tai niin luulin. S sai lautapelin ja työkaluvyön (joka päällä herra ilmestyi jouluaamuna vanhempiensa luo huudahtaen "Who ordered the entertainment?"). Minä sain uuden kameran ja muistikortin. Ei mennyt ihan tasan, mutta en valita. Onneksi S:n synttärit ovat reilun kuukauden päästä, pääsen lahjomaan vähän lisää.

Vaikka lahjoja tuli ja meni, niin kyllä ihan parasta taisi silti olla Skype-hetki Suomi-perheen kanssa, rauhallinen aattoilta omassa olohuoneessa takkatulen ääressä, joulusaunan korvannut lämmin kylpy kuohuviinin kera sekä S:n pienten siskontyttöjen aito jouluilo jouluaamuna. Kornia, mutta totta.

Maailma, olet menettänyt minussa lahjakkaan kuvankäsittelijän!

Tai virkkaajan.

Joulumörkö

Tänä vuonna on joulufiilis ollut hakusessa, vaikka (teko)kuusi on koristanut olohuoneen nurkkaa jo kiitospäivästä lähtien. Lahjojen hankkiminen on ollut mukavaa, mutta antamisen ilonkin onnistuin osittain möhlimään lipsauttamalla S:lle, mitä kuusen alta tulisi löytymään. Annoin siis uuden Xbox 360:n (entinen osoitti jo aika pahoja punaisen renkulan oireita) miehelle heti sen saavuttua, mitä tuota nyt enää paketoimaan. Onneksi konsoli oli mieluinen lahja, vaikka se otettiinkin käyttöön jo reippaasti ennen aikojaan.

Olen ollut viime aikoina niin väsynyt, että olen painunut töiden jälkeen melkein säännönmukaisesti päikkäreille. Olisi voinut kuvitella, että oman kodin joulukoristeluun riittäisi energiaa ihan eri tavalla, mutta ei. Meidän ulkoa jouluvaloton talo näyttää aika alastomalta naapureiden pumpattavien barbaroiden lumiukkojen ja välkkyvien porojen rinnalla. Sisälläkin on tosiaan oikeastaan vain se kuusi, sekin koristelematon. Ehkäpä pistän tänään joulusinapit ja piparkakkutaikinat tulille ja painun jouluhulluuden luvattuun maahan Walmartiin ostamaan joulupuolen tyhjäksi kaikesta korkeintaan semikornista krääsästä. Pahimmat ällötykset taidan jättää ihan suosiolla muille. Mitään puhallettavia ja vilkkuvia rantaleluja meidän taloon ei tule, piste.

Sääkään ei ainakaan auta. Tällä hetkellä on ällöttävän hämärää ja märkää, mutta lämpöasteita on silti varmaan 15, ellei enemmän. Viime viikolla satoi lunta noin sentin verran, ja kuten odottaa saattoi, liikenne sekosi, vaikka lumi oli tipotiessään iltapäivään mennessä. Valkoisesta joulusta en uskalla edes unelmoida, vaikka semmoinen viime vuonna saatiinkin.

Paketointi on ollut perinteisesti lempipuuhaani, ja yhden paketin värkkäämiseen saattoikin ennen kulua helposti vähintään vartti, kun siihen piti näpertää kiinni Tiimarista ostettuja nappuloita ja hileitä. Ei tänä vuonna. Nopeasti ja kivuttomasti vain kääreisiin. Ihan oikeasti vähän masentaa tämä oma innottomuus. Mihin se hupsu jouluihminen on kadonnut?

Ehkä eniten jouluapeuteen vaikuttaa se, että tänäkin vuonna piti lähettää lahjat omalle perheelle pahvilaatikossa matkalaukun sijaan. Epätietoisuus siitä, milloin seuraavan kerran vietetään joulua yhdessä muutenkin kuin Skypen välityksellä taitaa ahdistaa pikkuisen.

Tylsääkö?

Muistatteko tämän? No, nykytilanne on seuraavanlainen:

P.S. Kyllä, olen töissä.

Sheriffin hellyttävä uniformu

Tällaiselle englantia arkikielenä käyttävälle ulkosuomalaiselle suomen kieli on noussut arvoon arvaamattomaan. Sitä haluaa vaalia, sillä varsinkin puhuttu kieli tankeroituu yllättävän äkkiä. Välillä kangistuvat myös näppäimistöllä vilistävät sormet, jos aivot ovat jo valmiiksi solmussa, kuten kirjoitusvirheistä ja kankeasti muotoilluista lauseista saattaa nähdäkin.

Pidän englannista, sen puhumisesta, kuuntelemisesta ja lukemisesta, mutta kyllä suomi on silti ehta ykkönen, vaikka puhunkin sitä keskimäärin kerran viikossa (Skype-treffit äidin kanssa!). Vaikka ulkomaalaisten korviin suomi kuulostaakin töksähtelevältä (näin minulle on ainakin kerrottu) ja sanat näyttävät pisteitä viliseviltä hirviöiltä, niin minusta suomi on kaunis ja monipuolinen kieli. Äidinkieltä on ikävä varsinkin riitatilanteissa, joissa oikeasti särähtelevät ärräpäät olisivat paljon tehokkaampia kuin tasaisesti kasvavan aggression vuoksi takelteleva sulosointuinen englanti.

Olen huomannut, että omaa kieltä huoltaessa tulee siinä sivussa takerruttua ihan mitättömiin asioihinkin. Otetaanpa esimerkki. Minua ärsyttää aika reippaasti mm. kirjoitusasut hellyyttävä (hellyttävä), kuullostaa (kuulostaa) ja niimpä (niinpä). Isoja ongelmia, juu. Ärsyttää silti.

Vaikka olen tietoinen, että kielenhuoltajatädit ja -sedät ovat päättäneet, että vihollisvaikutteiset sanat pitäisi nykyisin raapustaa enemmän suomalaiseen muotoon (esimerkiksi shampoo pitäisi kirjoittaa sampoo, sheriffi olisi muka seriffi ja uniformu univormu), niin jääräpäänä en kuitenkaan suostu niin tekemään. Tämähän saattaa ärsyttää joitakin kielipoliiseja vähintään yhtä paljon, ellei jopa enemmän, kuin hellyyttävät asiat korpeavat meikäläistä. Ei kiinnosta: näitä sanoja en silti kirjoita, enkä edes lausu, oikein.

Tiedostan täysin tilanteessa vallitsevan kaksinaismoralismin.

Ylpeys ja se ennakkoluulo

Kirjoittelin joskus aiemmin ääri-isänmaallisesta ja -konservatiivisesta työkaveristani. Viime viikolla oli ilmassa taas ainekset ilmiriitaan Fox Newsin pauhatessa taustalla, mutta jotenkin siltä vältyttiin. Tällä kertaa.

Työkaveri innostui, kaikkien yllätykseksi, kritisoimaan Obamaa; kas kun presidentti oli mennyt kutsumaan amerikkalaisia laiskoiksi. Työkaverin mielestä amerikkalaisia pitäisi ainoastaan ylistää, kun taas minun mielestäni kritiikkiä voi ja pitääkin esittää. Kuinka voi korjata yhteiskunnan epäkohtia, jos niitä ei edes tiedosta?

Työkaveri aloitti luennon amerikkalaisten työviikkojen pituudesta (40 tuntia), joka on kuulemma paljon pidempi kuin laiskassa Euroopassa, jossa lyhyiden työviikkojen lisäksi saa vielä pitää palkallista vapaatakin vaikka kuinka paljon. Aika hyviä, vaikkakin hieman harhaisia argumentteja. Sitä paitsi työviikon pituus ei kerro työntekijöiden ahkeruudesta yhtään mitään.

Sen jälkeen alkoi ylistys Yhdysvaltojen ylivaltaisuudesta. Sanat pride ja proud lentelivät ympäri valvontahuonetta. Minullakin meinasi lähteä mopo käsistä juurikin näillä hetkillä.

Avauduin siitä, kuinka typerää on olla ylpeä jostain, jonka eteen ei ole tehnyt mitään. Minun mielestäni vain on tyhmää olla ylpeä sukupuolesta, ihonväristä, ulkonäöstä, kansalaisuudesta. Ja niin edelleen. Itse kyllä viihdyn varsin hyvin naisena ja tykkään kyllä kotimaastanikin, mutta en todellakaan ole ylpeä siitä, että minulla sattuu olemaan kaksi X-kromosomia, ja että äiti ja isä asuivat Suomessa, kun minä synnyin. Iloinen, kyllä, mutten ylpeä.

Ylpeä voisin olla mm. siitä, että olen uskaltanut seurata sydäntäni ja muutin kauas kotoa. Sain myös koluttua korkeakoulututkinnon loppuun, vaikka motivaatio kyseistä alaa kohtaan olikin aika vähissä. Minulle nämä ovat jonkinasteisia saavutuksia, vaikka jollekin toiselle voivatkin olla ihan pikkujuttuja. Olen myös ylpeä läheisteni ja kulta-Leijonien menestyksestä, sen verran isänmaallinen pitää olla!

Menee ehkä vähän semantiikan puolelle, mutta ärsyttää tuommoinen "American and proud of it!" -asenne. Ihan samalla tavalla ärsyttää ihonväriin, kansalaisuuteen (amerikkalainen tai ei) tai sukupuoleen perustuva ylpeily ja itsensä jalustalle asettaminen. Maataan, sukupuoltaan ja vaikkapa sitä pigmenttiäänkin voi rakastaa ja palvoa, mutta siinä vaiheessa kun se menee muiden alistamiseksi ja/tai alentamiseksi, niin tällä tädillä keikahtaa kuppi nurin.

Obaman laiskuuskommentilla ei muuten ollut mitään tekemistä amerikkalaisten työetiikan kanssa, vaan Obama kritisoi amerikkalaisten laiskaa markkinointistrategiaa ulkomaille päin.

Vaan eipä maailman parasta valtiota tietenkään tarvitse kenellekään edes markkinoida.

Pet Peeves eiku Pics

Äiti esitti taannoin vienon toiveen lemmikkikuvista, joita voisi tulostella isovanhempien iloksi. "No toki", lupasin. Mielessä kävivät veistokselliset, hienosti sommitellut kuvat majesteellisista muotovalioistamme.

Kuinkas sitten kävikään?

Anagrammikaksoset Savu ja Usva.

Lumipallopainia!

Pikkuisen filmauksen makua tässä touhussa.

Usvan niskan vuoro.

Myöhäisemmät otokset eivät laadultaan hurjasti parantuneet.

(^o^)

Where's Waldo?

Siellä se Waldo on!

Joulupukki tietää jo, että haluan paremman kameran.

Monday Night Football!

Maanantaina oli Halloween. Olimme valmistautuneet naapuruston lasten karkki-vai-kepposteluun ostamalla säkkitolkulla karkkia (suklaata, hyh). Sunnuntai-iltana kaveri kuitenkin laittoi viestin, joka pisti suunnitelmat uusiksi. Saimme ilmaiset liput maanantai-iltaiseen jenkkifutisotteluun. Urheilu vei siis voiton sokerihumalaisista lapsista.

Tailgating.

Monday Night Football on kova juttu, sillä kaikki joukkueet eivät saa mahdollisuutta pelata ylhäisessä yksinäisyydessään (vastustajajoukkueen kanssa, tietenkin) maanantaina; muut otteluthan pelataan sunnuntaina. Maanantai-illan peleiksi valitaan yleensä mielenkiintoiset ja hyvätasoiset pelit, ja tänä vuonna meidän oma Kansas City Chiefs saa kunnian pelata kahdesti maanantaina, ensin arkkivihollista ja divisioonakolleegaa San Diego Chargersia ja myöhemmin New England Patriotsia vastaan.

Ei pöllömmät paikat.

En nyt ala referoida koko ottelua, mutta sanotaan nyt kuitenkin, että San Diego ja pelinrakentaja Philip "Cry Me a" Rivers sössivät melko varman voiton, ja Kansas City päihitti kalifornialaiset potkumaalilla jatkoajalla 23-20. Aaaah! KC:n puolustus teki upeaa työtä, kuten myös kotiyleisö. Yleisö huusi kuin riivattu kasa teurastettavia sikoja vastustajan hyökkäyksen ollessa kentällä, sillä kommunikoinnista pelaajien kesken halutaan tehdä mahdollisimman vaikeaa. Oman hyökkäyskokoonpanon ollessa kentällä taas ollaan ihan hiljaa, jotta pelinrakentaja saisi ohjeensa perille mahdollisimman hyvin.

Yleisö seisoi koko pelin ajan.

Riemusta ratkeava Arrowhead Stadium.

Chiefsit tekivät historiaa, sillä se on ensimmäinen joukkue, joka on hävinnyt kauden kolme ensimmäistä ottelua ja sen jälkeen kohonnut divisioonaykköseksi neljällä perättäisellä voitolla. Haha, tämä koko laji on tilastoa tilaston perään, mutta ai että se on viihdyttävää!

Eilinen päivä menikin sitten melkoisissa zombietunnelmissa, sillä nukkumaan päästiin yhdeltä yöllä. Herätys oli ihanasti viisi tuntia myöhemmin.

Savu

Sivusin aiemmin Savun kotiutumista tähän talouteen. Nyt voisin mennä vähän pintaa syvemmälle.

Kaikkihan siis lähti siitä, että S sai houkuteltua oi niin vastentahtoisen vaimonsa lähtemään katsomaan kissanpentuja eräänä perjantai-iltana. Vain yksi löytöeläinkoti oli auki, joten paikkavalinta oli melkolailla selvä. Onneksemme kyseessä oli mitä ällistyttävin paikka, no-kill shelter Wayside Waifs, joten kisunostorahat jäivät hyvään tarkoitukseen. Toimitilat olivat niiiiiin siistit, ja työntekijät muistuttelivat vierailijoita ja adoptioreissulla olleita käsidesin käytöstä, etteivät mahdolliset pöpöt leviäisi eläimestä toiseen.

Meidän ipana oli heti ovella vastassa, ja semmoinen cuddle bug se olikin, että sydän suli kertaheitolla. Savu oli vähän yli kaksi kuukautta vanha rääpäle, ja Waysiden oma eläinlääkäri oli huolehtinut kaikki rokotukset ajan tasalle. Tämän lisäksi pikkupoika oli jo leikattu ja mikrosirutettu.

Kotiin saatiin mukaan pussillinen melko hintavaa kuivamuonaa ja ohjeet ruokintaan. Meitä varoiteltiin, että mahdollinen uusi ruokavalio kannattaa ottaa käyttöön pikkuhiljaa, samalla vielä antaen ruokaa, johon kissa on tottunut. Oltiin kaikki asiasta täysin samaa mieltä. Paitsi Savu.

Kun päästiin kotiin, Savu meni Usvan ruokakupille ja alkoi napsia melkein itseään isompia raksuja. Se siitä totuttelusta.

Sunnuntaina Savu jäi kiinni Usvan luun järsimisestä. Kohta se varmaan alkaa haukkua.

*****

Käytiin sunnuntaina taas katselemassa kisuja, tällä kertaa tosin kaverille, joka vei kotiinsa kaksi harmaata tuholaista. S ihastui pariin oranssiin kissanpentuun, ja semmoinenhan meidän on pakko jossakin vaiheessa hankkia, sillä ei Savua ilman Tulia.

Joko soitetaan piipaa-auto?

Eilen sen keksin, uuden tavan tappaa aikaa töissä. Miinaharava alkoi maistua oikealta haravoinnilta (jota muuten pitäisi varsinkin etupihalla harrastaa), joten päätin keskittyä johonkin kehittävämpään puuhaan.

Pelaan kaikki Vapaakentän pelit numerojärjestyksessä läpi! 22 takana, vain 999978 edessä.

Ei sitten mitään saunalisiä

Lauantai-ilta. Arvatkaapa missä olen.

Töissä. Tuuraamassa viikonloppuvartijaa. Kotiin (baariin) pääsen onneksi jo vajaan tunnin päästä, jos tyyppi ei aio jättää hoitamatta loppuvuoroaan. Miekkosen vaimo soitti äsken. Oli yllättynyt, kun aviomies ei ollutkaan töissä. En siis uskalla minäkään uskoa kymmeneltä koittavaan vapauteen, ennen kuin näen sen kyyryniskan tulevan valvontahuoneen ovesta sisään.

Työasioista puheen ollen: Mulla on ketku pomo. Se keksi laittaa torstaina melkoisen vuolaat kehut sähköpostilla. Olen "valuable asset" ja pomo on kuulemma saanut useita ylistäviä kommentteja asiakkaalta. Menin ihan noloksi, varsinkin kaiken nurinan jälkeen. Onneksi ei oltu kasvotusten.

Eilen sain lyhyen ja ytimekkään sähköpostin firmamme branch managerilta: "Great job, Anni!"

Työmotivaatio kohosi kertaheitolla, ja hymyilinkin koko eilisen päivän ihan hölmönä, vaikka tiedän, että amerikkalaseen tapaan kuuluu jaella kehuja aika heppoisinkin perustein. Oli silti oikein kiva kuulla, että olen täyttänyt odotukset, olivatpa ne sitten kuinka alhaiset tahansa. Paistaako suomalainen pessimismi läpi tarpeeksi hyvin?

En muuten enää koskaan valita normityöni tylsyydestä (enpä vissiin). Lauantaista työvuoroankeutta ei pelasteta edes Miinaharavalla.

Kiitää alla autostrada

Olen aina ollut melko arka kuski, eikä se arkuus ainakaan vähentynyt tähän miljoonametropoliin muuttaessa. Kun ottaa huomioon, että olen järjestelmällisesti kieltäytynyt ajamasta esimerkiksi Kuopion keskustassa, niin voitte varmaan kuvitella, miten parhaimmillaan kuusikaistaiset (suuntaansa) valtatiet pelottivat.

Paikallisen ajokortin ajoin viime maaliskuussa. Sitä ennen ja sen jälkeenkin autoiluni rajoittuvat lähinnä parin kilometrin mittaisiin, sivuteillä suoritettuihin ruokakauppareissuihin. Entisen asunnon välittömässä läheisyydessä kuhissut Interstate 35 -valtatie hirvitti, ja onnistuinkin välttelemään sillä ajelua aika tehokkaasti.

I-35.

Nyt se ei enää onnistu. Samainen valtatie on osana työmatkaa. I-35:n lisäksi kurvailen I-435-kehätiellä. Matka kestää melko tarkalleen puoli tuntia, jos liikenne on sujuvaa. Useimmiten, varsinkin iltapäivällä, nämä valtatiet kuitenkin ruuhkautuvat aika tehokkaasti, joten kärsivällisyyttä on pitänyt lisätä ja road ragea vähentää.

Kehitystä on tapahtunutkin tässä reilussa kuukaudessa, ja nykyisin jopa pidän ajamisesta. Vaikka käyttäisinkin mieluummin julkisia kulkuvälineitä kuin omaa autoa, niin siinä missä Kansas City saa nuhteita julkisten puutteellisuudesta, niin se saa kehuja toimivasta tieverkostosta.

Pidän muutenkin amerikkalaisesta tiemerkintätavasta. Se on niin selkeä ja looginen! Uskaltaisin väittää, että useimmissa kaupungeissa itä-länsi-suuntaiset kadut on pääsääntöisesti numeroitu (kaupungin keskustasta poispäin, yy kaa koo) ja pohjois-etelä-suuntaiset ovat nimetty. En siis tarvitse tarkkaa osoitetta tai navigaattoria löytääkseni perille. Riittää, että tiedän risteyksen. Esimerkiksi meidän entinen asumus oli 51st Streetin ja Lamar Avenuen kulmassa. Helppoa kuin heinänteko! Jos siis tietää, missä suunnassa Lamar on omasta sijainnista katsoen. Tai jos pitää heinäntekoa helppona.

Valtateillä suunnistaminenkin on helppoa. Rampit on merkitty selvästi ilmansuunnin ja isompien kaupunkien nimin (I-35 South Wichita, I-35 North Kansas City; I-70 West Kansas City, I-70 East St. Louis). Lapinlahdelta Lappiin mennessä voisi kompassittomalta tai kartattomalta mennä sormi suuhun, jos ei tietäisi, että Vitostien ramppiviittojen Iisalmi on pohjoisessa ja Kuopio etelässä.

Valtateillä on myös mile markereita, eli mailipylväitä. Teiden varsilla olevista merkeistä käy selville, kuinka pitkä matka osavaltion eteläiselle tai läntiselle rajalle (yleensä). Rampitkin on numeroitu, juuri mile markereiden perusteella. Esimerkiksi ramppi Kansas City International -lentokentälle on Exit 13. Se sijaitsee (noin) 13 mailin päässä Missourin eteläiseltä rajalta.

Ettei tämä menisi nyt ihan pelkäksi kehumiseksi, niin voisin nurista pikkuisen vaikka jatkuvista tietöistä ja teiden huonosta kunnosta. Ja tolloista kuskeista.

Ja niin edelleen.

Miinojen lakaisua

Security Officerin työpäivä:

Happiness Is...

Vaikka välillä on päiviä, jolloin mikään ei tunnu menevän putkeen, niin useimmiten olen huomannut olevani erittäin tyytyväinen elooni ja olooni. Suurin syy tähän mielenhäiriöön taitaa olla tuo mies, jonka takia tähän maailmankolkkaan kotini perustin.

Kun olen viettänyt päivän töissä kuunnellen Fox Newsin "uutisia" ja työkaverin poliittista paasausta, S toimii oivana ja ymmärtäväisenä tuuletuskanavana. Jos joutuisin vääntämään kotonakin kättä näistä asioista, niin saattaisin olla vieläkin hupsumpi kuin nyt. Toki on asioita, joista olemme eri mieltä, mutta periaatteemme ovat aika lailla yhteneväiset.

Kun S on viettänyt yhden illan räiskiessään virtuaalisia vihollisia matalaksi kavereidensa kanssa, mies pitää huolen, että seuraavana iltana tehdään yhdessä jotain kivaa.

Kun haluan nukkua viikonloppuna pidempään kuin arkena, aamuvirkumpi puolisko tyhjentää tiskikoneen ja tekee meille aamiaista (lue: lounasta).

Kun mies kysyy satunnaisena lokakuisena perjantai-iltana, mitä haluaisin tehdä, ja kun vitsailen, että haluan hakea kissanpennun, mies etsii avoinna olevan löytökodin ja vie minut hakemaan uuden karvakaverin kotiin.

Tosin vasta vannotettuaan, että kuudetta lemmikkiä meille ei tule.

Savu, 2 kuukautta.

Perjantaipäivitys

Perjantainen päivitystraditio jatkukoon. Tuntuu, ettei tämänkään viikon aikana ole tapahtunut mitään erikoista, mutta toisaalta olen saanut mm. iloisia vauvauutisia, käynyt huutamassa nielurisani pilalle Chiefs-ottelussa ja vastasin ensimmäiseen hätätilanteeseen (sairaustapaus) töissä. Ei mikään turha viikko, siis.

Meidän oma rakas jefujoukkueemme Kansas City Chiefs otti kauden ensimmäisen voiton viime sunnuntaina päihittämällä Minnesota Vikingsin 100-0 22-17. Pahimmat alkukauden kyntäjät, eli pelinrakentaja Matt Cassel ja kicker Ryan Succop pelasivat vihdoinkin omalla tasollaan (Succop the F up ehkä jopa paremmin). Kiitos siitä. Stadionilla ja sen ulkopuolella oli ihan uskomaton fiilis!

Hyhhyh, vähän pelotti. Horisontissa Kansas City.

Meidän pelipäivä alkoi aikaisin aamulla, sillä olimme parkkipaikalla grillaamassa jo kahdeksan aikaan (peli alkoi kahdeltatoista). Aamu oli viileä, mutta iltapäivällä oli kuuma. Nenä punoittikin kotiin päästessä. Jätetään kommentoimatta, johtuiko punoitus auringosta vai aamulla nautituista margaritoista.

Tänään olisi tarkoitus mennä katsomaan vapaaottelua, mutta ei huvita yhtään. Viime viikonloppu oli semmoista jatkuvaa hulinaa, että nyt haluaisin vain olla kotona, katsoa Chuckia, pelata biljardia, snookeria (S osti pallot...) ja ehkä vähän World of Warcraftiakin, öhöm. Hei, pitäähän uutta läppäriä testata!

Kirjoitan ensi viikolla enemmän. Pinky swear.

Lätkää!

Aika rientää näköjään paljon nopeammin näin ahkerana (haha!) työmuurahaisena. Taas on perjantai. En valita.

Kuluneen reilun viikon kohokohta taisi olla tiistainen NHL-harjoitusottelu, jota käytiin todistamassa. Toisistaan mittaa ottivat Pittsburgh Penguins ja Los Angeles Kings. Minä sain olla kerrankin asiantuntijana, sillä mukaan houkuttelemani muuten urheiluhullut kaverit eivät olleet varsinaisia jääkiekkoveteraaneja. Huomasin myös olevani jääkiekkosnobi, sillä minua ärsytti aivan suunnattomasti se, että tappeluille hurrattiin enemmän kuin maaleille tai pelaajien taidonnäytteille. Ärr.

Sprint Center, Kansas City, Missouri.

Ennen peliä yritin miettiä, kumpaa joukkuetta kannattaisin. Kummassakaan joukkueessa ei ollut suomalaisia, joten kotiin päin en voinut vetää. En voinut myöskään vihata toista joukkuetta ruotsalaispelaajien vuoksi, sillä sinikeltaisia hannuhanhia ei kokoonpanoista löytynyt. Lopulta päädyin huutamaan ääneni käheäksi LA Kingsin puolesta, sillä suurin osa yleisöstä oli Pingujen puolella.

Häviö tuli, mutta minkä pelin jälkeen! Jos kerron, että ottelun ratkaisu venyi aina rankkareiden voittolaukauskilpailun kahdeksanteen laukojaan, niin ehkäpä saatte jonkinlaisen kuvan pelin tasaisuudesta ja jännittävyydestä. NHL-harjoitusottelun jälkeen olisimme vielä voineet jäädä katsomaan college-lätkää, mutta seuraavan päivän aamuherätys (klo 05:15...) kummitteli mielessä. Muuten jälkiruoka lisäjääkiekon merkeissä olisi kyllä kelvannut.

Meidän urheiluviikko huipentuu sunnuntaina Kansas City Chiefs - Minnesota Vikings -jenkkifutisotteluun. Kotijoukkue on kyntänyt ihan urakalla alkukaudesta, eivätkä parhaiden pelaajien loukkaantumiset ole ainakaan auttaneet asiaa. Toivottavasti tuleva sunnuntai tuo kauden ensimmäisen voiton.

Mitäs muuta? Usvasta tuli kyborgikoira viikko sitten, kun eläinlääkäri asensi mikrosirun Usvan niskaan. Sirutus tuli ajankohtaiseksi, kun eräs nimeltämainitsematon perheenjäsen unohti koiran aitaamattomalle takapihalle puoleksi tunniksi. Usva ei ollut onneksi lähtenyt seikkailemaan minnekään, vaan makoili tyytyväisenä takakuistilla. Säikähdin silti, joten päätettiin laitattaa mikrosiru vuositarkastuksen yhteydessä. Eräs perheenjäsen taisi myös saada sellaisen ripityksen, ettei koira, sirullinen tai ei, enää unohdu yksin ulos.

Ai niin. Päätin sijoittaa (aika ison...) osan ensimmäisestä oikeasta palkastani uuteen läppäriin, jolla kirjoittelen tätäkin merkintää. Ehkä säästän seuraavan palkan. Ehkä en.

Vihreämpää ruohoa

Vaikka työpaikasta valittaminen onkin mielestäni typerää ja kiittämätöntä toimintaa, niin taidanpa silti sanoa muutaman seminegatiivisen sanasen työpaikastani ja sen ilmapiiristä. Antakaa anteeksi.

Aloitetaan kuitenkin hyvillä puolilla. Olen ihan äärettömän tyytyväinen, että työni on sosiaalista ja fyysistä. Kiipeän työpäivän aikana monet rappuset ja kävelen monta kilometriä, joten kotona voin ottaa rennosti ja mässäillä hyvällä omallatunnolla. Kun en ole hoitamassa postipestiäni tai vartijatehtäviäni, vastailen puhelimeen joko valvontahuoneessa tai vastaanotossa. Välillä otan vastaan vieraita ja lähetyksiä, joten saan harrastaa paljon small talkia, josta ihan oikeasti pidän.

Suurimman osan ajasta istun kuitenkin pyörittelemässä peukaloitani, sillä saan hoidettua tehtäväni muutamassa tunnissa. Eikä minulta odotetakaan mitään muuta.

Luulin, että halusin vähäistä aivotoimintaa vaativan työn, joka ei tunkeudu yöuniin. Taisinpa olla väärässä, sillä jo nyt parin viikon jälkeen olen, no, tylsistynyt. Toki tasainen päivärytmi ja sosiaalinen kanssakäyminen tuo elämään enemmän virikkeitä kuin kotona lemmikeille lässyttäminen ja vaatteiden viikkaaminen, mutta ehkäpä haluan tehdä vielä jotain pikkuisen vaativampaa. Pakko myöntää, että minulla on ikävä entistä työtä ja sen tuomia haasteita. Haluan, että minulta odotettaisiin enemmän kuin sitä, että osaan kävellä paikasta A paikkoihin B, C ja Ö. Ruoho taitaa olla aina vihreämpää aidan toisella puolella.

Olen päässyt tutustumaan työtovereihini jo melko hyvin. Aika sekalainen seurakunta meitä on. On koristeltua sotaveteraania (äärikonservatiivi), entistä ammattijenkkifutaajaa (ääriliberaali) ja palomiestä (konservatiivi), urautuneita turvamiehiä (konservatiivi ja liberaali) ja niin edelleen. En ole vielä onnistunut hankkimaan itselleni vihamiestä, vaikka melkein kaikilta muilta sellainen taitaa löytyäkin. Olen se uusi tyttö, jolle käydään haukkumassa toista työkaveria. Ahdistavaa.

Lähin esimieheni, joka on samalla S:n vanha tuttu, on saanut verenpaineeni kohoamaan hurjiin lukemiin jo muutaman kerran. Vietän suurimman osan työpäivästäni valvontahuoneessa, jonka operaattori tämä tyyppi on. Eipä siinä muuten mitään, mutta kun ainoat virikkeet ovat Miinaharava, pasianssi ja Fox News -kanava, joka on muuttunut aikojen saatossa piilorepublikaanisesta 24h-uutiskanavasta jo melko avoimeksi GOP:n mainosväyläksi, niin valvontahuonehöperyys on ihan oikea uhka.

Kun tämä äärirepublikaaninen esimies alkoi yhtenä päivänä taas luennoida, ettei presidentti Bushilla ollut USA:n nykyisen talousahdingon kanssa mitään tekemistä, vaan tämä(kin) on Obaman vika, niin en enää kyennyt pitämään mielipidemölyjäni mahassa. Bush vs. Obama -väittelystä jatkettiin sosiaaliturvaan, ja siinä vaiheessa, kun esimiehen mielestä sosiaaliturvasta pitäisi päästä kokonaan eroon, niin päässä pimahti lopullisesti. Ratkaisu ongelmaan olisi kuulemma se, että jokainen olisi vastuussa itsestään ja perheestään, ja vähempiosaisista huolen pitäisivät hyväntekeväisyysjärjestöt, joille ihmiset antaisivat enemmän rahaa kuin nykyisin, sillä käteen jäisi enemmän massia, kun iso paha verottaja ei palkkaan juuri koskisi. Just joo.

Nauroin, vaikka/sillä tyyppi oli ihan tosissaan. Yritin selittää, että ihmiset tuppaavat olemaan luonnostaan ahneita ja itsekkäitä, ja itsekäs käytös vain korostuisi tilanteessa, jossa ainoa turvaverkko pahan päivän varalle olisi oma pankkitili. Ei mennyt läpi, sillä Social Security on kuulemma Ponzi-huijaus ja täten paha, paha juttu. Totta kai se on, koska Teksasin kuvernööri ja presidenttiehdokas Rick Perry sanoi niin. Rick Perrystä taas on sanottu seuraavaa: "He's like Bush, only without the brains".

Kaikesta turhautumisesta ja tylsistymisestä huolimatta olen erittäin iloinen siitä, että minulla on työpaikka, josta voin kitistä turhaan. Huomenna minulla on edessä helppo ja lyhyt päivä portinvartijana, josta taidan ottaa kaiken ilon irti pakkaamalla jonkin hyvän kirjan mukaan. Keskiviikkoisin ei tarvitse edes katsella Fox Newsia, vaan voin kuunnella paikallista Radio Rockia. Ei voi valittaa, oikeasti. 

When life gives you lemons, ask for salt and tequila.

Ruokaketju

Oho. Työläisen arki on näköjään ollut sen verran kiireistä, etten ole ehtinyt/viitsinyt paljon koneella istuskella. Tämä viikko meni vielä harjoitellessa, huomenna pitäisi osata tehdä hommat jo semi-itsenäisesti. Vähän hirvittää, mutta onneksi ei liikaa.

DIY-projektit ovat edenneet, hmm, vaihtelevasti. Pianon virittelin ihan ite, ja taisin siinä onnistuakin välttävästi. S sai yhden virtapiirin valmiiksi ja toimintakuntoon, eikä edes satuttanut itseään. Katon maalaus ei ole edennyt yhtään, eikä varmaan etenekään ihan heti, sillä onnistuttiin hankkimaan eilen lisää askarreltavaa. Palasina olevan biljardipöydän kokoaminen on varmasti paljon mielekkäämpää kuin katonrajassa kiikkuminen, varsinkin tällaiselle korkeanpaikankammoiselle. Jos saadaan pöytä kasattua, niin myöskin pöydän koekäyttö saattaa mennä kattoparrutuunauksen edelle...

Mutta siis onhan meillä myös pieniä isoja uutisia! Meidän jo valmiiksi karvainen perhe sai lisäystä viime lauantaina kahden rottatytön muodossa. Näköjään jokavuotinen koiranpentukuume iski taas allekirjoittaneeseen, ja kun S ei millään suostunut hommaamaan colliepentua (olisin halunnut pikku-Usvan lisäksi ison Usvan), niin tehtiin spontaani kompromissi. Tuhlattiin 200 dollaria lemmikkikauppaan ja tultiin kotiin uusien perheenjäsenten kanssa.

Io ja Callisto. Tuo ruskea juttu oli vielä eilen riippumatto, mutta tytöt päättivät tehdä siitä itselleen makuualustan.

Animal hoarding -ohjelmat, täältä tullaan! Tosin, kuten S on todennut jo pariinkin otteeseen, meidän "ongelma" tuskin pääsee leviämään käsiin, sillä meillä on nyt sen verran hyvä ruokaketju, että "ongelmaan" tulisi ratkaisu ihan itsestään.

Lumi istuu luonnollisesti koko ketjun korkeimmalla pallilla.

DIY, CPR, AED

Kotiuduin justiinsa ensiapukurssilta. Töiden puolesta sitä vaaditaan, eivätkä nuo tiedot ja taidot mene varmasti kotonakaan hukkaan. Varsinkaan nyt, kun tuon miehenpuolikkaan on vallannut kunnon tee-se-itse-into.

Se sai jostain päähänsä, että kellarikerrokseen tarvitaan lisää pistorasioita. No joo, olen kyllä samaa mieltä, sillä tällä hetkellä meidän (wo)man cavessa on yksi rasia, eli paikka kahdelle pistokkeelle. Siitä en välttämättä ollut ainakaan aluksi samaa mieltä, että ne sähkötyöt tehdään itse.

Pyydettiin parilta sähköasentajalta ensin tarjoukset, ja kun S lupasi ja vannoi osaavansa yhdistää oikeat piuhat oikeisiin paikkoihin ja pystyvänsä tekemään koko homman paljon halvemmalla kuin ammattilaiset, myönnyin minäkin, vaikka hieman hirvittää vieläkin. Aloitettiin urakka kuitenkin eilen illalla maksamalla itsemme ensin kipeiksi tarvikkeista, ja sen jälkeen minä sain itseni vielä kipeämmäksi kellarin katon maalamisella. Eipä muuten olekaan mikään pikku-urakka sekään, let me tell you. Täytyypä ottaa ennen ja jälkeen -kuvia (jos muistan).

Toinen DIY-projekti, joka tuskin vaatii sen kummempia ensiaputaitoja tai lupia kaupungilta, on pianonviritys. Kyllä, pianonviritys. S oli hommannut minulle Suomi-reissun aikana pianon (spinetti, maksoi kokonaisen satasen!), joka sitten kannettiin selkä vääränä kotiin heti ekana Kansas-viikonloppuna. Reppana oli (ja on vieläkin) aika pahasti epävireessä, ja varsinkin kaksi kosketinta saivat aikaan päänsärkyä aiheuttavat riitasoinnut. No, väänneltiin nuppeja kotikonstein sen verran, että pianoa voi nyt soittaa ilman, että korvat vuotavat verta. Tästä innostuneena tilattiin Amazonista pianonviritystarvikkeet. Katsotaan, pitääkö meidän virityksen jälkeen soittaa paikalle ihan oikea ammattilainen.

Syntymätodistus

Katsoin eilen viisaimmaksi vaihtoehdoksi pitää tietokoneen koko illan kiinni. Hyvä niin, sillä tänne olisi saattanut ilmestyä melkoisen tulikivenkatkuista tekstiä.

Kävin eilen orientaatiossa, joka koostui pääasiassa kuuden (!) VHS:n (!) katsomisesta. Sen jälkeen suuntasin poliisilaitokselle hakemaan vartijanlupakirjaa (Private Officer License). Minulle kerrottiin etukäteen, että mukana pitäisi olla ajokortti, oleskelulupa, passi, sosiaaliturvatunnuskortti ja avioliittotodistus. Check.

Löysin perille navigaattorin avulla, sillä downtown on tällaiselle lähiörouvalle vielä melko vierasta aluetta. Astelin tiskille, ja virkailijatäti alkoi tivata dokumenttien perään. Kävimme kutakuinkin seuraavanlaisen keskustelun:

Virkailijatäti: "Missäs sun syntymätodistus on?"

Anni: "Eh, Suomessa ei varsinaisesti myönnetä sellaisia. Minulle sanottiin, että passi riittää."

VT: "Joo, ei riitä. Pitää olla syntymätodistus."

A: "Minulla ei ole semmoista."

VT: "Ootas, käyn kysymässä pomolta neuvoa."

VT: "Joo ei, syntymätodisus tarvitaan. Tai USA:n passi. Onks sulla semmosta?"

A: "Ei ole."

VT: "Miks? Eikös sun aviomies oo kansalainen? Eikös sunkin sillon pitäs olla?"

A: "Aviomies on kansalainen, juu. Se ei valitettavasti tee minusta automaattisesti kansalaista."

VT: "Ai, onpa outoa. No tää sun oleskelulupa on voimassa vain ensi kesään asti. Pitääks sun siis uusia tää?"

A: "Pitää."

VT: "No joo, mut siis sun passissa ei lue esimerkiks sun vanhempien nimiä. Me tarvitaan syntymätodistus. Katsos kun meille a-me-rik-ka-lai-sil-le myönnetään syn-ty-mä-to-dis-tus."

A: "Käviskö virkatodistus? Kas kun meillä Suo-mes-sa on Väes-tö-re-kis-te-ri, jossa säilytetään kansalaisten tietoja (toisin kuin täällä takapajulassa)."

VT: "En tiiä, faksaa se mulle."

Kiirehdin takaisin tuttuun lähiöön faksaamaan tädeille ja sedille virkatodistuksen, jota käytin oleskeluluvan hakuun. Matkalla kirosin jo ihan suomeksi sitä, miten paljon ärsyttää tulla kohdelluksi kuin kakkosluokan kansalainen. Sitten muistin, etten ole edes kansalainen.

Faksasin. Soitin perään. Eivät olleet ehtineet vielä katsoa. Jätin puhelinnumeroni. Soitin uudestaan perään. Ei vieläkään mitään. Odotin neljään asti puhelua, jota ei koskaan tullut.

Illalla uhosin jo muuttavani takaisin Suomeen, jos tämä byrokratiap*ska ei lopu tai ainakin muutu vähemmän p*skamaiseksi. Kyseessä on siis lupakirja, joka antaa minulle oikeudet käyttäytyä tasan samalla tavalla kuin muutkin siviilit. Mistään aseenkantoluvasta tai kierrepotkun luvallisesta käytöstä ei ole ollut edes puhetta!

Ah, joku ehkä muistaa, miten republikaanit olivat saaneet jostain päähänsä, että Obama ei ole syntynyt USA:ssa, eikä sen vuoksi voisi olla presidentti. Obamahan on syntynyt Havaijilla, jossa syntymätodistusta kutsutaan eri nimellä (Certification of Live Birth) kuin joissain muissa osavaltioissa (Birth Certificate). Tästä riitti polttoainetta hupsuimmille konservatiiveille pitkäksi aikaa; mm. Donald Trump lähetti "yksityisetsiviä" Havaijille tutkimaan asiaa. Haha, onneksi tämä asia on jo loppuunkäsitelty ja Obaman amerikkalaisuus todistettu.

Onneksi omakin solmu alkaa olla selvä. Soitin tuossa äsken (taas) poliisilaitokselle ja sain sieltä ilokseni ja yllätyksekseni hyviä uutisia. Nyt voinkin siis palata takaisin laitokselle hakemukseni kanssa ja saan toivonmukaan tänään sieltä jonkinlaisen kortinkin mukaan. Kun kortti on kourassa, voin mennä sovittelemaan niitä uniFormuja!

Kotirouvailun loppu

Se viimeperjantainen haastattelu meni sen verran hyvin, että henkilöstöpäällikkö soitti perään noin tunti juttutuokion jälkeen. Halusivat tarjota minulle työpaikkaa. Kotihengettären kuvaannollinen essu lensi naulaan välittömästi. Saatoin myös nauttia yhden oluen sohvalla miehekkäästi röhnöttäen.

Koko juttuhan lähti siitä, että erään turvallisuuspalveluita tarjoavan yrityksen palkkalistoilla oleva kaverimme laittoi minulle pari viikkoa sitten viestiä avoimesta paikasta. Toimenkuvaan kuuluisi postinlajittelua ja -jakamista sekä muiden ihmisten, kuten vastaanottovirkailijan tauottamista. Hakivat sosiaalista ja ystävällistä ihmistä, jollaista minäkin osaan kahdeksan tuntia päivässä esittää. Laitoin hakemuksen menemään.

Homma eteni sitten siis siihen pisteeseen, että kävin kehuttavana haastateltavana viime perjantaina. Haastattelijat olivat "very impressed" minun monipuolisesta ansioluettelosta (kiitos kesätyöt!), koulutuksesta ja vastauksista.

En kuitenkaan ole paukutellut henkseleitä hurjan erävoiton takia, sillä tuo on entry level -paikka, eli ihan pohjalta aloitan, joten vaatimustasokaan ei välttämättä ollut ihan päätähuimaava. Nyt minulla on kuitenkin jotain (toivottavasti) mielekästä tekemistä päivisin, ja saanpa vielä siitä hyvästä ihan omaa rahaakin tuhlattavaksi. Orientaatio alkaa huomenna, joten tänään on viimeinen kotirouvapäivä.

S on muuten tainnut olla eniten innoissaan siitä, että joudun käyttämään uniformua (en suostu kirjoittamaan tuota sanaa v:llä, näyttää ja kuulostaa typerältä, sanokaa kielenhuoltajat mitä sanotte!).

I'm Back...

Huhheijaa, jopas tuli taukoa kirjoitteluun! Ensin olin siis kyläilemässä Suomessa, minkä jälkeen mukava ystäväiseni lensi Atlantin yli tänne meille kahdeksi kesälomaviikoksi. Sanottiin eilen heipat. Hulinaa on siis riittänyt, ja niin riittäisi kerrottavaakin.

Koska en tiedä, kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien, tai sen kaiken rikkauden, niin taidanpa napata kiinni blogilleni myönnettyihin palkintoihin! Iso kiitos niistä, piristivät kummasti!

Ensimmäinen tunnustus tuli kivalta maailmanvalloittajalta, hanshulta:

Palkinnon mukana tuli 10 kysymyksen haaste.

1. Suosikkiväri: Vaikea vastata, kun Jukka Kuoppamäen Sininen ja valkoinen soi päässä. Hmm, ehkäpä vihreä. Tai punainen.

2. Suosikkieläin: Usva ja Lumi.

3. Suosikkinumero: 7.

4. Suosikkijuoma (alkoholiton): Sprite Zero.

5. Facebook vai Twitter?: Facebook. En varmaan edes osaisi twiittailla, ha, kalkkis. Odotan innolla Google+:n maailmanvalloitusta.

6. Intohimosi: Hmm, jääkiekko (LA Kings vs. Pittsburgh Penguins -harjoitusottelu Kansas Cityssä ensi kuussa!) ja salmiakki.

7. Saada vai antaa lahja?: No siis molemmat on kivoja! Paketointi taitaa olla ihan parasta.

8. Suosikkikuvio: Haha, ihanan random. Tähti, vaikka.

9. Suosikkiviikonpäivä: Lauantai!

10. Suosikkikukka: Päivänkakkara.

Toinen tunnustus tupsahti tyylitaituri Sannalta:

Tehtävänä oli listata omia lempijuttuja.

Väri: Pakko varmaan vastata sama kuin tuolla ylempänä, ettei minua pidetä ihan hupsuna. Punainen tai virheä. Tai molemmat.

Ruoka: S:n tekemät hampurilaiset, jos on ihan pakko valita vain yksi. (Tai iskän lasagne...)

Paikka, jossa haluaisin käydä: Olisi varmaan helpompaa valita paikka, jossa en haluaisi käydä (Ruotsi), mutta sanotaan nyt vaikka Yellowstone.

Hyvän pitäisi tietysti antaa kiertää tunnustusten eteenpäinjakamisen merkeissä, mutta juuri nyt ei taida aivokapasiteetti riittää siihen. Tuolta minun seuratuiden blogien listalta taitaa onneksi saada jo vähän vinkkiä siitä, kenestä minä tykkään. :)

Nyt keskityn jännittämään huomista työhaastattelua.

Tui tui.

Rumpujen pärinää...

Nyt voi lopettaa jännittämisen, sillä arvonta on suoritettu! Olen nauranut ja hymyillyt ja ehkä vähän herkistynytkin (muttei kerrota kenellekään) noita teidän kommentteja lukiessa. Olisin halunnut palkita kaikki, mutta S ei ehkä tykkäisi, jos ostelisin kilotolkulla bbq-kastiketta ja antaisin putelit jollekin muulle kuin hänelle itselleen. Onneksi siis pystyin turvautumaan puolueettomaan arvontaan, eikä minun edes tarvinnut yrittää valkata parasta vastausta, sillä tehtävä olisi oikeasti ollut melkolailla mahdoton. Aika mahtavia tyyppejä siellä ruudun toisella puolella on!

Sitten itse asiaan:

Ensin kirjoitin käsi vääränä.

Seuraavaksi taittelin leikellyt lappuset Hessu Hopo -hattuun, kun en muutakaan arvonta-astiaa löytänyt.

 Morgana voitti!

Ilmoitatko Morgana postitustietosi minulle (sounot(at)gmail.com), niin saan pakettisi matkaan, jahka rantaudun rapakon toiselle puolelle. Jättikiitos vielä kaikille osallistuneille! Kiitos myöskin toiveista ja ehdotuksista, ne ovat jo takaraivossa hautumassa. :)

Savo-lomailu jatkuu tänään mökkeilyn merkeissä, johon tietysti sisältyy saunomista, herkkuruokaa ja ehkä vähän kalijaakin. Kansasissakin pääsee kai tänään saunomaan, sillä Celsius-mittarin on ennustettu kohoavan 42 asteeseen.  Hyhhyh!

Kohta lähtee

Lento lähtee muutaman tunnin päästä. Jännittää pikkuisen, mukavalla tavalla. Pakkaaminen on takkuillut totuttuun tapaan, mutta melkein kaikki on jo silti laukussa. On ollut jotenkin hankala hahmottaa, että mukaan kannattaisi ottaa pitkähihaista ja -lahkeista vaatetta, sillä täällä ei sellaisia ole tarvinnut ihan hetkeen. Mukava pistää päälle jotain muutakin kuin mahdollisimman kevyitä kesämekkoja, joita minulla on melko rajallinen määrä. Vaihtelu virkistää!

S:n sisko kutsui meidät eilen illalliselle luokseen, mutta S kieltäytyi kohteliaasti vedoten siihen, että haluaa viettää "viimeisen" yhteisen iltamme ihan rauhassa. Sisko sanoi oksentaneensa pikkuisen liiallisen söpöyden takia, mutta sanoi onneksi ymmärtävänsä.

Tällä hetkellä tuntuu, että lähden käymään ulkomailla (siis mitä ihmettä?!), ja jätän kodin vähäksi aikaa. Onpa jännä nähdä, muuttuuko mieli kahden kotoisan Suomi-viikon aikana. Luultavasti, ainakin pikkuisen. Täytyy kuitenkin myöntää, että minulle tulee ikävä tätä meidän pikkuperhettä. Pikkuperhe on Lumin kauhuksi ollut viime aikoina vähän suurempi, sillä appivanhempien koirat ovat olleet meillä hoidossa heidän Skotlannin-reissunsa ajan.

Hoover, Usva ja Puddles.

Usva ja Dave & Buster'sista voitettu (ostettu) Angry Bird.

Aah, kohta pääsen ahtamaan kiduksiini salmiakkia, siideriä, sinappia ja Saarioisten jauhelihapizzaa (ja pakastepinaattikeittoa)! Ekan illan seurakin on taattua Emporia-laatua, joten reissu ei voisi enää oikeastaan paremmin alkaakaan.

Palataan asiaan Suomen kamaralta, viimeistään arvontatulosten muodossa. :)

Welcome to the Blue Hell

Kansas Cityn MLS-joukkue (Major League Soccer) Kansas City Wizards vaihtoi nimeään ja osavaltiota kuluvalle kaudelle. Ennen Missourin puolella pelannut joukkue sai upouuden kodin kansasilaisesta Livestrong Sporting Parkista ja tottelee nykyisin nimeä Sporting KC, joka on kieltämättä pikkuisen coolimpi kuin The Wiz.

Sporting KC pelasi ensimmäisen kotiottelunsa uudella areenalla kesäkuussa. Meillä matsia töllötettiin telkkarin välityksellä, ja himo olla paikan päällä oli aika kova. Vannottiinkin, että tuonne mennään, pian! Ollaan kuitenkin sen verran laiskoja, että omatoiminen lippujen hankinta venyi ja venyi.

Onneksi yksi S:n lapsuudenystävistä oli saanut ilmaisia lippuja lauantain peliin ja kutsui nämä laiskiaiset mukaan. Koska tyyppi oli tehnyt iPhone-sovelluksia uudelle stadionille, nämä ilmaisliput eivät olleet ihan huonoimmasta päästä.

Shield Clubissa, jonne pääsyyn liput meidät oikeutti, oli wokkikokkeja, jättiscreenit ottelun seuraamista varten, sekä ilmastointi, joka oli lauantain saunamaisessa helteessä (100°F/37,8°C) enemmän kuin kiva juttu. Stadionin laidoilla roikkuneet Welcome to the Blue Hell ja Kansas City Cauldron -liput kuvasivat kuumaa ja kosteaa tunnelmaa paremmin kuin hyvin.

Sporting KC - Toronto FC

Toronton pelaajaesittelyn mukaan kanadalaisesten kokoonpanoon kuului mm. Celine Dion, Justin Bieber ja Gordon Bombay (Emilio Estevez).

Päädyn fanikatsomon riehakas tunnelma levisi koko stadionille viimeistään siinä vaiheessa, kun Sporting avasi maalihanat oikein kunnolla. Kolme maalia kymmenen minuutin sisään teki nannaa, ja omia äänijänteitäkin tuli treenattua jonkin verran. Penkkirivien välissä pomppiminen ei ainakaan vähentänyt hikoilua, kuten eivät myöskään $8,50 maksaneet oluet tai $4,50 maksanut vesipullo...

Olen käynyt täällä paljon ahkerammin katsomassa live-urheilua kuin Suomessa, mutta määrä ei tässä tapauksessa ole korvannut laatua (baseball vs. jääkiekko tai suomalainen pesäpallo). Lauantain pelissä löysin onneksi (?) taas sisäisen rekkamieheni ja huutelin jo hävyttömyyksiä tuomareille (ei sillä, että rekkamiehet olisivat mitenkään hävyttömiä). Täytynee siis käydä uudestaankin nostattamassa sykettä Livestrong Sporting Parkissa. Olen kaivannut tuota tunnetta!

Sporting muuten voitti 4-2.

Jari Litmanen, koska kuitenkin luet tätä, niin jaanpa sinulle kuningasideani, jonka sain lauantaina. Voisitko harkita davidbeckhamien tekemistä ja dollarikentille siirtymistä? Sporting kaipaisi pätevää keskikenttätaituria ja lisää pohjoismaista osaamista (ykkösmaalivahti on tanskalainen vaalea torni nimeltä Jimmy Nielsen). Voisit olla vaikka alkuun meillä yötä, jos et löydä heti omaa kotia. Olet varmasti jo kyllästynyt hotelleissa nukkumiseen. Meillä olisi tarjota ilmastointiteipillä korjattu ilmapatja tai vaihtoehtoisesti vuodesohva, molemmat queen-kokoa. Mieti edes.

Psssst. Kiitos alla olevaan merkintään tulleista kommenteista. Kyllä te sitten olette mukavia!

100K

Nyt kun tässä osoitteessa on joku (äiti) jaksanut vierailla yli 100 000 (!) kertaa, niin ajattelin, että on aika muistaa niitä ihmisiä, jotka tästä hommasta näin mielekästä tekevät. Haluaisin siis tarjota teille mahdollisuuden saada itselleen palasen maukkainta Kansas Cityä, pullollisen allekirjoittaneen suurinta pahetta (no, on se ainakin yksi suurimmista...), sekä jotain, jolla voi laittaa suun kirpeäksi. Saattaapa pakettiin löytää tiensä vielä jotain muutakin.

"Säännöt" ovat seuraavanlaiset:

1. Keksi itsellesi nimimerkki, jos kommentoit anonyymina.
2. Kerro, mitä kautta löysit/eksyit tänne.
3. Jätä (halutessasi) risuja ja/tai ruusuja.
4. Jännitä kädet täristen arvontatulosta.

Vastausaika alkaa nyt ja päättyy 28.7. klo 23:59 Suomen aikaa. Good luck!

*****

Käsi ylös: kuka luuli, että pullollinen suurinta pahettani on alkoholipitoista?

Joplin

Ajoimme viime perjantaina EF5-luokan tornadon runteleman Joplinin läpi matkalla Noeliin float tripille. Suurin osa vilkkaasta kaupungista oli ulkoisesti täysin ehjä, vaikka jo ennen varsinaisen tuhoalueen näkemistäkin tornadon turmiollisuudesta sai jonkinlaisen kuvan. Vielä kaksi kuukautta myöhemminkin teiden varsilla oli isoja telttoja, joista jaettiin vettä, ruokaa ja vaatteita. Monet yritykset tarjosivat ilmaisia aamiaisia ja/tai lounaita sekä ilmastoituja tiloja; täällä on ollut melkoisen kovat helteet viime aikoina.

Kun käännyimme Main Streetille, eli nimensä mukaisesti kaupungin pääkadulle, mitkään CNN:n lähetykset ja raportoinnit eivät olleet valmistaneet meitä siihen, millainen näky meitä odotti. Vaikka viranomaiset ja vapaaehtoiset olivat tehneet upeaa työtä ja siivonneet jälkiä jo vaikka kuinka paljon, niin myrskyn tuhot olivat vielä varsin selvästi nähtävissä.

Yritin ottaa edesmenneestä naapurustosta muutamia kuvia liikkuvan auton ikkunan läpi. Oli vähän häijy olo tallentaa toisten menetystä muistikortille, joten nämä ovat todellakin pikaisia salaräpsyjä:

Voi kuinka pieniä me ihmiset luonnonvoimien edessä olemmekaan. Tornadon moukaroima alue on reilun kilometrin levyinen ja yli 30 kilometrin pituinen polku, ja tietysti keskellä vilkkainta Joplinia. Yli 8000 kotia katosi kokonaan tai tuhoutui asumiskelvottomiksi, 159 ihmistä menetti henkensä. Me näimme hävityksestä vain murto-osan, emmekä varmasti oikeasti ymmärtäneet paikallisten tuskasta sitäkään vähää.

Hiljaiseksi veti, siltikin.

If You Hear Banjos, Paddle Faster

Tämä olisi innoissaan tulevasta viikonlopusta! Huomenna tähän aikaan ollaan toivottavasti jo puolessa välissä neljän tunnin ajomatkaa lähelle Arkansasin rajaa. If you hear banjos, you've gone too far. Näyttää siltä, että tämä on vähään aikaan viimeinen float trip, sillä meidän kaveripiiri alkaa olla siinä iässä, että jo ensi kesänä osa porukasta taitaa keskittyä lastenhoitoon kaljakellunnan sijaan. Tästä retkestä täytyy siis ottaa kaikki ilo irti.

Katsotaan, innostuuko kukaan kesyttämään kelluvaa tukkia ylihuomenna. Kuva vuodelta 2008.

Viikonlopun sääennuste näyttää vesileikkien osalta lupaavalta, mutta teltassa nukkuminen vähän pelottaa. Jos yön alin lämpötila on 24 astetta, niin kangastötterössä voi olla aika tukalaa. Pitäneekin pakata kylmälaukkuun reippaasti vettä. Margarita ja olut ovat aika heikkoja janonsammuttajia noin pidemmän päälle, vaikka muunlaisina sammuttajina varmasti hyvin toimisivatkin.

Vaikkei minua Pohjoisen lapsukaisena olekaan rakennettu kestämään tällaisia kesähelteitä, niin yllättävän hyvin olen melkein 40 asteen lämpötiloista selvinnyt. Toki olen kovilla helteillä paljon mieluummin sisällä ilmastoinnin hellässä huomassa kuin ulkona paahtamassa itseäni, mutta meidän teltassa ei ole valitettavasti ilmastointia, joten nyt on karpaasin vain kestettävä. Meidän kodin sisälämpötila on muuten asetettu 80 fahrenheitiin, eli melkein 27 celsiusasteeseen, jotta sähkölasku ei olisi kukkarolle liian karu. Silti sisällä on ihanan viileää, vaikkei toki läheskään yhtä vilpoista kuin paikallisissa ravintoloissa ja kaupoissa, joiden ilmastointi tuntuu olevan reippaasti pakkasen puolella.

Ilmastointiparka.

Ehditäänpä muuten tekemään jotain erityisen kivaa vielä ennen retkelle lähtöäkin. Viimeinen Harry Potter tulee täällä ensi-iltaan huomenna, ja me mennään klo 00:16 alkavaan näytökseen. Aika pelonsekaisin tuntein elokuviin lähden, mutta onneksi osana sekamelskaa on myös innostusta ja odotusta. Hui, nyt se loppuu.

No niin, nyt kauppaan terveellisten retkieväiden ostoon. Hyvää viikonloppua!

Margaritaville

Voi apua, miten nopeasti tämä kesä etenee! Viikon päästä suunnataan etelä-Missouriin kauan odotetulle float tripille, ja kolmen viikon päästä olen jo Suomessa. Huomenna juhlitaan meidän kaksivuotishääpäivää. Miten meidän maistraattireissustakin voi olla jo kaksi vuotta?

Viime viikonloppuna juhlittiin Yhdysvaltojen itsenäisyyttä. Katukuvassa näkyi ehkä hieman normaalia enemmän tähtilippuja, mutta muuten en mitään yltiöisänmaallisuutta huomannut. Kai siihenkin on jo sitten tottunut. Me järjestettiin omat Celebration of the day Will Smith saved us from an alien invasion -juhlat (Independence Day -elokuva, tiedättehän, öh) viime sunnuntaina, ja kaksi ystävystämme olivat päättäneet hankkia meille tämmöisen:

No shoes, no shirt, no problem.

Johdoton margaritakone! Juotiin siis amerikkalaisten itsenäisyyden kunniaksi meksikolaisia drinksuja ja syötiin kreikkalaista salaattia. Onneksi S sentään grillasi cowboy-pihvejä, ettei touhu mennyt aivan täysin epäisänmaalliseksi. Meidän naapuri muuten arvasi jo edellisenä päivänä, että ollaan järjestämässä jonkinlaiset pirskeet, sillä nikkaroitiin taas autotallissa (ja jouduttiin lainaamaan naapurin akkuporakonetta, kun omasta loppui mehut). Tehtiin pöytä takapihan terassille, ja naapuri oli tullut siihen tulokseen, että me rakennetaan aina jotain juuri ennen bileitä.

Hiontaa ja petsausta vaille valmis.

Itse juhlapäivänä käytiin katsomassa ilotulituksia anopin ja S:n siskon perheen kanssa. Meidän kummityttönen katseli räiskettä silmät pyöreänä, mutta kaksivuotias isosisko ei ollut aivan yhtä innoissaan. Varttitunnin jälkeen tienoo kuitenkin hiljeni niin paukkuvista ilotulitteista kuin huutavista taaperoistakin, ja maassa oli taas rauha.