Halloveeni

Jos kesä livahti ohi melkein huomaamatta, niin syksy on laittanut oikein turbovaihteen päälle ja kaasun pohjaan. Syytän baseballia.

Kuva kaveriporukan vuosittaiselta Louisburg Cider Millin pumpkin patch -reissulta.

Olen ollut aivan Anni Myöhänen kaikissa syysjutuissa. Otin Halloween-koristeet esille tänään. Tänään on Halloween. Lapsen asu on kesken. Onhan tässä vielä monta tuntia, ennen kuin käydään kerjäämässä naapureilta karkkia. Ja naapurit meiltä. Kurpitsat kaiverrettiin eilen. Naapureiden pihat ovat olleet juhlakuosissa jo kuukauden.

Ned Yost, Kansas City Royalsien manageri/päävalmentaja. Tasapuolisuuden vuoksi. Viime vuonnahan kaiversin Chiefsien koutsin.

Miehen ja lapsukaisen luomukset. Saatte arvata, kumpi on kumman.

Meillä on huomenna jälkijättöiset Halloween-bileet. Olen laittanut kellaria vähän uuteen uskoon viime aikoina, joten nyt passaa juhlia. Maalasin seinät ja raivasin turhat tavarat pihalle. Ja sitten kävin IKEAssa hakemassa tavaraa niiden tilalle.

Katsotaan, jääkö joulufiilistelykin yhtä viime tippaan (joku sanoi äsken Facebookissa, että ihanaa, kun huomenna voi ruveta luvan kanssa kuuntelemaan joulumusiikkia...). Veikkaisin, että ei jää, sillä kävin jo erittäin miehekkäästi tiristelemässä kyyneleitä IKEAssa, kun näin symppiksiä, skandinaavisia joulukoristeita. Saatoinpa ostaa lahjapaperia. Ihan hyvä vain, sillä jos meinataan saada joululahjat suht' ajoissa Lapinlahdelle eikä esim. Hämeenlinnaan, ne pitäisi laittaa matkaan jo nyt. Pitäisi vain ensin hankkia ne kyseiset lahjat.

Nyt olisi ehkä parasta keskittyä käsillä olevaan juhlaan ja ottaa virkkuukoukku kauniiseen (?) käteen ja viimeistellä pikkuneidin asu. Siinäkin mielessä hyvä hetki, että lapsi tuntuu viihtyvän omien leikkiensä parissa oikein hyvin. Olohuoneesta kuuluu seuraavanlainen pulputus:

"Climb a mountain, climb, climb, climb. Hi, happy, fun. Go Royals! I see you tomorrow. T(h)ank you, I welcome."

Happy Halloween!

Psssst. Huomaa myös aiemmin aamulla julkaistu merkintä. Meikähän on tänään liekeissä! (Eli välttelen siivousta...)

Perinneperjantai: Conan O'Brien

Tämän perjantain muistelomerkinnän vuoksi tekisi mieli läiskäyttää itseäni otsaan oikein antoisasti avokämmenellä. Siis facepalmata, kuten nuorisolla taitaa olla tapana sanoa.

Amerikkalainen college-kulttuuri tuli kyllä Emporia-kuukausien aikana todella tutuksi veljeskuntineen ja juomapeleineen. Opiskelu oli vähän toissijaista toimintaa, kuten huomata saattaa. Kävin kurssit kuitenkin jollain ilveellä semikunnialla läpi ja sain vaasalaiseen tutkintotodistukseeni Emporian opinnoista sivuainekokonaisuuden. Sosiaalinen antropologia. Sen eteen ei välttämättä tehty juurikaan oikeita töitä, mutta monta tuntia, dollaria ja aivosolua se vaati.

Sinänsä aika oiva nimitys sivuaineelle, sillä sosiaalista ihmistutkimustahan me luokkahuoneiden ulkopuolellakin harrastettiin.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Keskiviikko 30.8.2006 klo 18:46

Fire Ze Missilez!

Janottaa. Siihen on kaksi syytä:

    1) eilen oli veljeskuntabileitä

    2) kävin tänään juoksemassa.

Meillä oli eilen koulua kymmeneen asti. Iltatunnit ovat tarpeeksi pahoja muutenkin, mutta meidät silmätikukseen ottanut historian opettaja ei tee tunneista yhtään miellyttävämpiä. Eilen kärvistelimme kolmesta tunnista kaksi ensimmäistä, kun opettaja selitti meille englannin pääaineopiskelijoille esimerkiksi siitä, miten historiaa opiskellaan. Että kirjatkin ovat kuulemma helppolukuisia. Oletettiin, että syy meidän ryhmästä erottelemiseen olisi ollut kansalaisuutemme, ei pääaineemme, mutta opettaja järkyttyi viimeisellä tunnilla, kun sanoin, että ollaan Suomesta. Opettaja sanoi: "I took you for Easterners!" Kai sitä kuulostaa jo niin jenkiltä... Heh. Tiedä häntä. Kun eräs poika kuuli, että olemme Suomesta, hän hihkaisi heti: "Conan O'Brien!"

Illalla oli tarkoitus lukea sitten kokeeseen, jonka olisi pitänyt olla tänään yhdeltätoista (se olikin peruttu, mutta kuultiin peruutuksesta vasta yhdeltätoista tänä aamuna). Eihän siitä lukemisesta mitään tullut, kun lähdettiin katsastamaan veljeskuntabileitä. Ilmaista olutta. Paljon. Yöllä pelattiin Kappa Sigma -veljeskunnan talon alakerrassa juomapelejä. Sen jälkeen jatkoille. Kotiin viideltä, kengän korko poikki.

Heräsin pirteänä, ilman herätyskellon apua, jo ennen puoli kymmentä. Yritin lukea kokeeseen, mutta en jaksanut keskittyä. Sen sijaan naureskelin omalle öiselle päiväkirjamerkinnälle. Kyllä näki käsialasta, ettei ollut ihan ajokunnossa.

Perutun tunnin jälkeen yritin nukkua päikkärit. Yritykseksi jäi. Se oli kummallista. Ajatukset vain laukkasivat päässä, pyörin tunnin viihtyisällä ilmapatjallani ja annoin periksi. Tulin istuskelemaan tietokoneelle, tietokone sekosi (tai nettiyhteys oikeastaan). Meni hermot. Lähdin juoksulenkille. Helle + pilvettömältä taivaalta porottava aurinko + edellisenä iltana juodut oluet = huono idea. Jaksoin kyllä juosta ihan hyvin, mutta noin 15 minuutin juoksentelun jälkeen erehdyin kävelemään. Jalat olivat niin jumissa, että köpöttelin etanavauhtia kotiin.

Liikunta on pahasta. Sen takia lähdemmekin illalla dollari-iltaan. Kyllä kotoisen Pullon kahden euron illat kalpenevat sen rinnalla.

Perinneperjantai: Mökkihöperö

Kun lähtee keskelle ei mitään kaikkea vaihtoon, mielikuvitus voi joskus olla koetuksella tekemisenpuutteen vuoksi. Hienoiset ADHD-taipumukset rehottavat valtoimenaan, kuten jääkiekkoilijoiden play off -parrat konsanaan. Koulun vapaasti käytettävissä olevan kuntosalin sijaan kannattaa ehdottomasti jumpata komerossa tai kanniskella kalusteita kaupungin läpi. Taantuminen 2-vuotiaan tasolle on täysin mahdollista, joten kannattaa pakata varuilta vaippoja mukaan.

Ensimmäiset viikot Emporiassa olivat kyllä hauskoja, mutta näin levottomalle ihmiselle hieman haasteellisia. Alla olevasta tekstistä sen saattaa aivan tarkkasilmäisimmät huomatakin. Pahvilaatikkoon ahtautumiset ja yöjuoksut (siis kirjaimelliset sellaiset) loppuivat onneksi (?) melko pian, kun elämä täyttyi teini-iässä väliin jääneistä tolloiluista.

Mistä tuota energiaa riittikään noin loputtomasti? Olisikohan kannattanut säästää vähän seuraavalle vuosikymmenellekin...

Kännykkäkuvien laatu on parantunut hieman kahdeksassa vuodessa.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 28.8.2006 klo 23:50

Boredom Comes from a Boring Mind

Eilen oli aika tylsä päivä. Lievästi sanottuna. Oli niin tylsää, että ahtauduin kaksi kertaa tv:n laatikkoon. Rules.

Perjantaina oltiin ihan kotosalla, mitä nyt käväistiin koulussa tunnin verran. Rankkaa on. Käytiin kyllä myös kantamassa taas pöytiä ja tuoleja, siitä on tulossa mukava perjantaiperinne. Päivällä piirtelin seinille. Päästiin askartelemaan New York -seinää ja Emporia-seinää. Virikkeitä pitää olla. Nyt on vähän väriäkin olohuoneessa, kun vuorattiin seinät isoilla ja värikkäillä papereilla.

Yksityiskohta New York -seinästämme.

Yksityiskohta Emporia-seinästämme (a.k.a. The Wall of Shame).

Illalla ukkosti. Oli mukava laittaa valot pois, maata kokolattiamatolla hyvässä seurassa ja katsoa koko taivaan halkovia salamoita. Sitä tehtiinkin melkein koko ilta, välillä pelattiin korttia. Kuulostaa tylsältä, mutta meillä oli oikein kiva ilta, kyl. Juu, ja pari kertaa katsottiin Jukka Keskisalon kultajuoksu. Uskomaton äijä. Voi Göteborg sentään.

Lauantaina käytiin täydentämässä elintarvikevarastoja ja muita varastoja. Illalla pelattiin taas korttia (opittiin perjantaina uusi peli) ja sen jälkeen lähdettiin paikalliseen Fontanaan, eli 707:iin. Törmättiin siellä sattumalta tuttuihin, ja tanssahtelujen ja amerikkalaisen baarikulttuurin ihmettelyn (baarit menevät kahdelta kiinni!) jälkeen lähdettiinkin jatkoille. Always a good idea.

Aamulla olisi voinut olla hyvinkin paha olo, mutta yllättäen fiilinki olikin oukei. Normipäivä. Tylsä kuin mikä, tosin. Olo oli todella levoton, tylsi pahemman kerran. Kävin vetämässä leukoja vähän väliä komerossa, hyppäsin keittiön ja tietokoneen väliä koko ajan jne. Juu, ja laatikossa olin kerran pari. Täytyy yrittää jatkossa välttää eilisen kaltaisia päiviä, muuten sekoaa ja tulee mökkihöperöksi. Taidan vähän olla jo. Kohta tytöt pakkaavat minut tv-laatikkoon, laittavat pakkausteipillä sen kiinni ja lähettävät Suomeen.

Tänään käveltiin Wal-martiin. Matka ei sinänsä ole näin suomalaisen näkökulmasta pitkä käveltäväksi, mutta järjetön helle ei ole paras mahdollinen kävelykeli. Matka vei tunnin suuntaansa, takaisin tullessa oli vielä reput täynnä kannettavaa (vaatteita, piirustusvälineitä, antenni televisioon...). Aamulla ja päivällä oli todella vetämätön olo, mutta olen näköjään melkoinen yöeläjä, sillä illalla yhdeksän aikaan sain päähäni lähteä juoksulenkille. Soile lähti sparraamaan pyörällä. Juokseminen tuntui yllättävän hyvältä, jaksoin vetää ylämäetkin suhteellisen lujaa. Yritettiin samalla reissulla korjata viime viikolla ostettu pyörä, josta katkesi ketjut jo päivän käytön jälkeen, ja joka on siitä lähtien ollut väliaikaisvarastossa toisaalla. Tajuttiin siinä sitten vaan Soilen kanssa, että eihän me osatakaan laittaa pyörään ketjuja paikoilleen. Hih, aika naisellista. Käytiin pyytämässä pojat apuun, mutta ketju olikin katkennut hankalasti, eikä sitä saanut ilman työkaluja korjattua, vaikka yritys ei ollut ollenkaan huono.

Nyt voisin mennä suihkuun ja nukkumaan. Viikonlopun jäljiltä tunnustaisi olevan vähän univelkaa, ja ehkä tuo tämänpäiväinen reippailukin on verottanut hieman energiavarastoja. Voisi useamminkin käydä juoksemassa, tänään ei nimittäin ole tullut kertaakaan sellainen olo, että pitäisi mennä pahvilaatikkoon. Ehkei kaikkea toivoa ole vielä menetetty.

Vanhoja tyttöjä viiksekkäitä

Kerroinkin Facebookin puolella ilouutiset -- voitin viikonloppuna viiksikilpailut. Ihan oikeasti. Aloitetaanpa alusta.

Vanhat Emporian-ystävämme kuuluvat Beard Team Kansas -porukkaan, joka järjesti viime lauantaina toisen vuosittaisen hyväntekeväisyyspartakilpailun, Oktobeardfestin. Olimme suunnitelleet menevämme paikalle katsojan roolissa, koska anoppi oli tarjoutunut vahtimaan lapsukaista, mutta toinen sitkeä syysflunssapöpö kuukauden sisään päätti muuttaa meille, joten reissu oli vaarassa vesittyä limoittua. Lopullinen päätös lähdöstä tehtiin vasta perjantai-iltana. Samana iltana sain tapahtuman juontavalta kaverilta tekstiviestin, jossa meitä kannustettiin ottamaan kisoihin osaa. Lupasin miettiä asiaa.

Scotty oli nyreissään, sillä olin vähän aikaa sitten (muka) pakottanut miehen siistimään naamakarvansa (siis sanoin vain, etten suostu pussailemaan kulkukoiran näköistä miestä...), joten ainoa kategoria, johon hän pystyi osallistumaan oli Trend Beard. Scottyn lauantaiaamu menikin mallaillessa jos jonkinlaista kuviota partaansa. Lopulta hän päätyi muotoilemaan itselleen kaksi chinstrapia ja todella limanuljaskamaiset viikset. Eikä mulla tietenkään ole yhtään edes semihyvää kuvaa gigolosta...

Minä sen sijaan dyykkailin. Olin rapsauttanut hiuksista kymmenisen senttiä pois reilu viikko aiemmin, joten kaivoin tukkatähteet roskiksesta (jep!) ja rupesin askartelemaan. Kihartelin suortuvia ja liimasin ne tekoviiksien päälle. Lopputulos oli aika hauska, joten laitoin kavereille viestin, että osallistun Fake Mustache -kategoriaan. Kasvatin omat viikseni, hei!

Scottyn ryhmä oli vuorossa ennen minua. Tai kun sanon ryhmä, niin tarkoitan, että Scotty. Hän oli ainoa osallistuja trendikkäässä luokassaan, joten voitto oli automaattinen. Iloittiin siitä silti!

En ole millään tavalla luontainen esiintyjä tai elementissäni yleisön edessä, joten jännitin pikkuisen lavalle nousua. Meidän tekoviiksekkäiden kategoria oli kolmanneksi viimeisenä, joten odotella sai hetken jos toisenkin. Luovuus oli kukkinut niin oikeilla kuin feikkikarvoillakin, joten odotukseni eivät olleet korkealla. Kilpailu oli oikeasti aika kovaa! Paitsi Scottylla, tietysti.

Niin siinä kuitenkin kävi, että voitin tekoviiksiskaban.

Nenänalus haisee vieläkin liimalle ja hiuslakalle, mutta eipä tuo haittaa. Oli todella hauska kokemus, ja ensi vuonna pitää tietysti mennä puolustamaan voittoa.

Muitakin karvaisia kuulumisia on kerrottavana. Viime viikkoisen Royals-voiton ja World Series -finaaliin etenemisen kunniaksi meille muutti kaksi rottapoikaa, LoCain (jonka lapsi ääntää cocain...) ja JGuts. Savu-kissa on kehrännyt häkin vieressä nyt viikon verran. Non-stop.

Pahoittelut kuvien laadusta. Taas. Järkkärikin olisi tuossa melkein käden ulottuvilla...

Renny, Kyösti ja Anni

Karkeasti karrikoiden tähän maahan muuttaneet suomalaiset voisi jakaa kolmeen ryhmään:

Renny Harlin

Oikealta nimeltään Ryijy Härmäläinen, Renny Harlin on härmäläisestä nuoruudestaan huolimatta täysin amerikkalainen. R:t ovat pehmeitä, aksentti on korostetun ämerikkäläinen, eikä suomi enää (muka) muistu mieleen ollenkaan. Kiristelee ylivalkaistuja hampaitaan, jos joku kommentoi hänen hassua puhetapaansa, koska hän haluaa olla amerikkalainen enemmän kuin mitään muuta. Renny käy lauantaisin ravintolassa lenkkarit jalassa ja syö käsin, ellei eteen tuoda pihviä, jonka Renny sitten teurastaa haarukalla. Ei ota lenkkareitaan kotonaankaan pois, vaan tallustelee tyytyväisenä pehmeällä ja, kiitos kuraisten lenkkareiden, likaisella kokolattiamatollaan.

Kyösti Kaksoiskonsonantti-Kääriäinen

Kyösti Kaksoiskonsonantti-Kääriäisen kotoa löytyy suomalaista designia enemmän kuin Iittalan tehtaanmyymälästä. Aamukahvit (ylihintaista Presidenttiä) Kyösti hörppii Arabian Teema-mukista, jonka jälkeen Kyösti petaa Unikko-lakanoilla vuoratun sänkynsä säntillisesti, kuten armeijassa aikoinaan opetettiin. Kyösti kuuntelee netistä Iskelmäradiota ja seuraa Salkkareita. Köpsä käy Suomessa vähintään kaksi kertaa vuodessa täydentämässä sinappi-, salmiakki- ja suklaavarastojaan ja maksaa joka kerta ylipainosta lisämaksun, mutta kyllä se on sen väärti. Hän tuhahtelee, jos (kun) paikalliset eivät osaa ääntää hänen kauniisti soljuvaa nimeään oikein, pärähtävine ärrine päivineen. Kyöstin mielestä kaikki on Suomessa paremmin, mutta haluaa silti asua rapakon tällä puolella.

Anni Dennis

Anni Dennis on Rennyn ja Kyöstin rakkauslapsi. Syö ateriansa useimiten oikeaoppisesti haarukalla ja veitsellä, mutta onpa hänet nähty nuoleksimassa sormiaan sotkuisen hampurilaisaterian jälkeen. Anni vastaa, jos häntä puhutellaan Anniena (Äni), eikä hän korjaa "virhettä". Anni on alkanut esitellä itsensä Anina, sillä on huomannut sen olevan kaksoiskonsonanttihaasteellisille amerikkalaisille helpompi äännettävä kuin Annnnni. Anni kaipaa Suomea ja haluaa rakentaa kellariinsa saunan, mutta ei haaveile paluumuutosta. Itkee ikävissään, kun kuuntelee Juicen Syksyn sävelen tai Veskun Varpunen jouluaamuna, mutta muuten ei ilosta itke, ei surusta itke. Hermostuu, jos joku luulee häntä ruotsalaiseksi, mutta kantaa IKEAsta kassitolkulla tavaraa kotiinsa.

*****

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin kyllähän meitä amerikansuomalaisia on moneen ja taas moneen junaan, laivaan ja lentokoneeseenkin, eikä ihmisiä voi tietenkään niputtaa noin rankalla kädellä. Sosiaalisen median kautta on kuitenkin ollut liiankin helppo tehdä ahdasmielisiä yleistyksiä siitä, miten tänne tulleet elämäänsä suhtautuvat ja sopeutuvat. Asenteissa on hurjia eroja. Joku näkee kaiken tähtilippuisten lasien läpi, joku toinen sinivalkoisten, ja jollain kolmannella on yksissä laseissa kaksi erilaista linssiä. Neljäs, viides ja kuudes putoavat jonnekin välimaastoon. Rennyn, Kyöstin ja Annin tavat sopivat parhaiten juuri heille, ja se sallittakoon.

Se minua kuitenkin kismittää, että moni tuntuu hihittelevän amerikkalaisraukoille, jotka eivät osaa edes ääntää suomalaisia nimiä oikein. Voisin kirjoittaa pitkät pätkät siitä, miten amerikkalaiset kuulevat jotkut suomalaiset äänteet eri tavalla kuin me (esim. meidän P ilman aspiraatiota/henkäystä on helposti B, samoin T:stä tulee D ja K:sta G), mutta ihan samalla tavalla aika monet englanninkieliset äänteet ovat meille suomalaisille hankalia erotettavia ja äännettäviä (judge, church, zoo). Y ja suomalainen R ovat paikallisille todella haasteellisia, samoin kuin kaksoiskonsonantit. Minusta on hienoa, jos joku edes kokeilee ääntää nimeni oikein, saati opettelee muutamia suomalaisia sanoja, mutta ei siitä kyllä kannata nokkiinsa ottaa, jos ne eivät mene justiinsa nappiin. Hauskoja variaatioita suomalaisista nimistä kyllä saa, sitä ei käy kieltäminen.

Samoin voisin vähän avautua siitä, miksi pitää jatkuvasti valittaa amerikkalaisista ja Yhdysvalloista noin yleisesti. En nyt tarkoita sitä, etteikö yhteiskunnan epäkohtia saisi tarkastella tai yrittää muuttaa, mutta semmoinen loputon napina käy hermoille. Jos amerikkalaisessa elämässä ei ole mitään hyvää, miksi haluaa asua täällä? Itsehän me olemme tänne muuttaneet, ihan vapaaehtoisesti vieläpä, joten eikö olisi kivempi nauttia omasta ratkaisustaan ja lopettaa turha narina?

Nyt Anni lopettaa oman kitinänsä ja menee antamaan lapselle välipalaksi suomalaista pannukakkua IKEAn kuningatarhillolla höystettynä. Renny taas on parhaillaan ajelemassa avoautollaan Route 66:ä pitkin ja sokaisee vastaantulijat häikäisevällä hymyllään. Kyösti on lukemassa läpi Kalle Päätalon tuotantoa kuudetta kertaa (vuoden sisällä) ja on niin uppoutunut kirjaan, että Teema-kupillinen Presidenttiä on päässyt jäähtymään. Ei auta kuin käyttää mikrossa, sillä kylmä kahvi ei Kyöstiä kaunista.

Perinneperjantai: Herra Perinteinen

Tänään kulutetaan koulunpenkkiä amerikkalaiseen tapaan. Valitsin vaihtolukukaudelle tarkoituksella helppoja ja toisaalta mielenkiintoisia kursseja (maantieto, kulttuuriantropologia, historia ja englanti), joihin ei tarvinnut liikaa panostaa. Arvosanat eivät siirtyneet Vaasaan; pelkästään läpipääsyllä ja opintopisteillä oli merkitystä, joten koin tarpeellisemmaksi ja, no, hauskemmaksi tutustua oikeaan elämään nenä kirjassa istumisen sijaan. Sitä sai, mitä tilasi, sillä useimmat tunnit Shakespeare-kurssia lukuunottamatta olivat hämmästyttävän lukiomaisia ollakseen yliopistokursseja.

Olipa taas huvittavaa ja hieman kummallistakin lukea vanhoja blogimerkintöjä. Aavemaisen tunteen aiheutti se, että alla kuvaillun kurssin opettaja menehtyi äkillisesti kesken lukukauden. Toisaalta se taas nauratti, että niin superärsyttävällä Mr. Traditionalilla ja minulla oli myöhemmin hienoista ihastusta ilmassa. Siitä ei sitten yllättäen tullut mitään vakavampaa, mutta hyviä, vaikkakin täysin tuloksettomia väittelyitä meillä oli.

Tasa-arvon (see what I did there?) nimissä on sanottava, että onpa täällä Kansasissa onneksi myös miehiä, jotka vaihtavat mukisematta vaippoja.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Torstai 25.8.2006 klo 23:15

Tarja on kingi

Tänään opin paljon amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja amerikkalaisten ajatusmallista. Ollaan kurssilla, jonka nimi on Gender, Place, and Culture. Jo viime kerralla yksi kurssilla olevista pojista/miehistä puhui siitä, miten miehen tulee olla perheessä elättäjä ja nainen on huolenpitäjä. Traditional, eh? Opettaja kysyi viimeksi myös naisilta, kuinka moni odottaa miehen osallistuvan vaipanvaihtoon. Me suomalaiset viittasimme, tietysti. Taisimmepa olla melkein ainoat.

Tänään opettaja kysyi meiltä, miten tasa-arvoasiat ovat Euroopassa. Vastasin, että on vähän hankala puhua koko Euroopan puolesta, mutta Suomessa miehet ja naiset ovat aika tasa-arvoisia. Opettaja sanoikin siihen, että hän on kuullut, että Skandinavia on malliesimerkki tasa-arvosta. Sanoin hänelle, että onhan meillä sentään naispresidenttikin. Opettaja oli siitä innoissaan, niin oli eräs naisopiskelijakin, mutta Mr. Traditional sanoi, että hän ei voisi hyväksyä sellaista.

Myöhemmin opettaja kysyi ryhmän miespuolisilta jäseniltä, voisivatko he työskennellä naispomon alaisuudessa. "Assuming that she's competent", opettaja tarkensi vielä. Eturivistä kuului myöntävä vastaus, mutta Mr. Traditional sanoi, että hän ei voisi. Sitten hän lisäsi, että ehkä Mäkkärissä voisi olla nainen johdossa, mutta ei koskaan korkeammissa viroissa kuten presidenttinä. "I'm traditional." A.k.a. stupid.

On tämä vielä niin takapajuinen paikka. Tai ainakin Kansas on. Suomessa on helppoa olla nainen. En(pä vissiin) valita enää ikinä.

Miksi maito on täällä paremman makuista kuin Suomessa? Miksi täältä ei saa kunnollista leipää? Miksi kaikki jogurtit ovat low fat tai non-fat? Miksi pitää olla olemassa semmoinen laki, että junan pitää huudattaa pilliä, kun se kulkee kaupungin läpi?

Omituista.

Hulk

Täällä luonnoksissa oli odottamassa eilen aloitettu merkinnänraakile siitä, miten hienoa onkaan, että näin kaukana kotoa saattaa löytää itsensä yhtäkkiä tiiviistä suomalais-amerikkalaisesta porukasta - perheestä - joiden kanssa voi parantaa maailmaa, syödä hyvin, saunoa tuntitolkulla...

Blaa blaa blaa. Tänä aamuna ei enää elon ihanuus hymyilyttänyt, joten yltiöimelä kirjoitus sai kyytiä.

Kaiken järjen mukaan hymyn kuitenkin pitäisi olla korvissa ja persiissä. Kotona on kaikki oikein mainiosti, aurinko paistaa, ja sydämessäni Jokereiksi Jokereiden paikalle noussut Kansas City Royals voitti eilen jo seitsemännen pudotuspeliottelunsa putkeen ja on nyt yhden voiton päässä World Series -finaaleista.

Ehdin iloita eilisestä voitosta pari sekuntia viimeisen palon jälkeen, kun kyyneleet kihosivat silmiini. Ei (pelkästään) ilosta, vaan kateudesta. Katkeruudesta. Sosiaaliseen mediaan alkoi putkahdella kuvia voitonjuhlista stadionilla, ja minä halusin niin kovasti olla siellä myös, mukana laulamassa ja tanssimassa.

Yritän yleensä ajatella, että toisten onni ei ole minulta pois. Tällä kertaa oli. Stadionilla oli kavereita, joille tämä oli ensimmäinen peli koko kautena (tai moneen kauteen). Ja he olivat onnistuneet saamaan lipun. Jotkut napsivat niitä itselleen, vaikka heillä ei ollut pienintä aikomustakaan mennä katsomoon, vaan kääriä kivat tulot myymällä liput eteenpäin sikahintaan.

Mutta minä en saanut. Minä, joka vietin tietokoneella monta turhauttavaa tuntia yrittäen ostaa lippuja peleihin, turhaan. Minä, joka en periaatteesta halua (enkä toisaalta pystyisikään) pulittaa triplahintoja trokareiden tyrkyttämistä tiketeistä. Minä, joka olen uskollisesti kannattanut joukkuetta huonoinakin aikoina ja ravannut peleissä, enkä vasta nyt hypännyt menestyvän luotijunan kyytiin.

Kismittää kamalasti, että minusta kuoriutui tämmöinen vihreä hirviö. Totta kai kenellä tahansa on oikeus iloita urheilujoukkueen menestyksestä. Siis ihan oikeasti. Vaikka hieman (öh...) fanaattinen olenkin, olen ollut myös bandwagon-fani. Erityisesti 90-luvun alussa, kun Suomessa oli periaatteessa kaksi jääkiekkojoukkuetta, Jokerit ja TPS, joista valitsin itselleni kannatettavaksi Jokerit, koska luokan pojat tykkäsivät Tepsistä. Päähänpisto johti siihen, että hengitin vuosikaudet Jokereita. Minusta tuli "oikea" fani. Miksi en soisi samaa mahdollisuutta muille? Miksi kannattajuuden pitäisi alkaa pohjamudissa ryyppäämisestä rypemisestä? Miksei huipulta?

Minun katkeruus ja kateus meni eilen lopulta siihen pisteeseen, että unohdin iloita joukkueen voitosta täysin rinnoin. Tänään on onneksi uusi mahdollisuus yrittää olla parempi fani ja ennen kaikkea parempi ihminen, vaikka en stadionille tälläkään kertaa pääse.

Toivottakaa onnea.

Perinneperjantai: Emporia

Kun olin hakemassa opiskelemaan englantia Vaasan yliopistoon, luin jostain oppaasta, että yhtenä tutkintovaatimuksena on opiskelu tai työskentely englanninkielisessä maassa. Tämähän suoraan sanoen hirvitti täynnä mahdollisuuksia olleen välivuodenkin tiiviisti kotikulmilla viettänyttä lapinlahtelaistyttöä, joka jännitti, jos joutui vaihtamaan junaa kesken matkan.

Muutin Vaasaan, ja junanvaihdot tulivat erittäin tutuksi, kiitos vain itä-länsisuunnassa kulkevat raiteet, tai oikeastaan niiden puute. Toisena opiskeluvuonna rohkeutta oli jo niin paljon, että pistin vaihtopaperit vetämään. Varteenotettavin vaihtoehto oli Emporia State University, jonka kanssa Vaasan yliopistolla oli (on?) kahdenvälinen sopimus, ja jonne Vaasasta lähti joka vuosi kymmenen innokasta opiskelijaa.

Googletin, missä on Emporia State University. Ja sitten googletin, missä on Kansas.

Vaihtolotto napsahti kohdalle, ja pääsin kolmannen vuoden syksyllä matkaan kahden hyvän ystävän ja enkkukollegan kanssa. Lähteminen oli helpompaa, kun oli seuraa ja turvaa. Viiden vuoden seurustelusuhde oli juuri päättynyt, yhteisymmärryksessä, mutta silti oli orpo olo olla yksin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Tai ehkä ikinä. Senkin takia oli hyvä, että lähellä oli tuttuja ihmisiä.

Viime viikolla julkaisin raportin meidän New York -etapista ennen Emporiaan matkustamista. Oli lievä shokki tulla pilvenpiirtäjien keskeltä peltomaisemiin (Kansas Cityn lentokentälle saapuessa näytti oikeasti ihan siltä, kuin kone laskeutuisi pellolle). Pienoinen kapinointi, ehkäpä kulttuurishokkikin, taitaa huokua tämän perjantain bloginostoista.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Sunnuntai 20.8.2006 klo 15:05

Hengissä ollaan

Viikko Emporiassa takana, monta edessa. Akkia on aika mennyt. Toisaalta tuntuu, etta olisi ollut reissussa jo paljon pidempaan kuin vajaat kaksi viikkoa.

Tama United States of America on omituinen paikka. Tai ainakin Emporia, KS on. Taalla ei kavella, taalla on autokaistat pankkiin ja viinakauppaan. Siksipa meita suomalaisia katsotaan kieroon, kun me kavellaan joka paikkaan. Tassa yksi paiva kannettiin kalusteita kilometrin verran meidan kampalle. Se varmaan auttaa paljon hyvan maineen saamisessa. Hurjia nuo suomalaiset.

Nyt taytyy lahtea ruokaostoksille ja katselemaan Emporian nahtavyyksia. Viime yona kaytiin katsomassa junaa. On tama hurja paikka.

Maanantai 21.8.2006 klo 13:05

So Much Time, So Little to Do

Arki alkoi todenteolla. Tanaan oli jo paivan ensimmainen ja viimeinen luento (kulttuuriantropologian johdantokurssi). Nyt olisi sitten loppupaiva aikaa tappaa aikaa. Meilla ei ole viela edes telkkaria! Eika nettia. Siksi joutuu istumaan taalla jossain erittain ilmastoidussa tietokoneluokassa. Tekemisen puute taalla iskee helposti, eilenkin nukuttiin paikkarit, kun ei parempaa tekemista keksitty.

Ai niin, kaytiin tuossa lauantaina ensimmaista kertaa baarissa Emporiassa. Lyhyeksi jai se reissu, baarithan menevat kahdelta kiinni. Lahdettiin meille sitten jatkoille, eli syomaan pizzaa ja juomaan maitoa. Sita ennen kaytiin tosiaan katsomassa junia. Ne pitavat kovaa metelia, huudattavat jotain pillia ohikulkiessaan. Ihana aani. Kuuluu oikein tuonne Upper West Sidelle asti, kuten leikkisasti asuinaluettamme kutsumme. Seinat on tehty jostain paperista ja ikkunat on ohuita, niin eihan tuo ihme ole, jos aanet vahan lapi tunkeutuvat. Hyvin varmaan kuuluu meidankin metelointi naapuriin. Sou not, eivatpahan ainakaan ymmarra sanaakaan meidan melusta.

Tanaan pitaisi kylla kehitella jotain kehittavaa tekemista. Jos vaikka alkaisi askarrella seinille jotain piristysta. Valkoiset seinat alkaa pikkuhiljaa ahdistaa. Tai sitten jumitan tanne tietokoneelle. Ei voi tietaa.

Suomalaisen kasvattama amerikkalainen

Olen vahingossa kasvattanut meidän lapsesta yltiökohteliaan, turhaa vaatimattomuutta välttelevän, leveästi ja luontevasti valokuvissa poseeraavan amerikkalaisen.  Aika hyvä suoritus tämmöiseltä Suomi-möröltä.

Hymyilevä aamunaama daddyn kainalossa.

Kun tyttö näkee kameran, hän sanoo välittömästi cheese ja vetäisee esiin, jos nyt ei Pepsodent-, niin ainakin Orajel Sesame Street Training Toothpaste -hymyn. Tai siis virnistyksen. Silmät kiinni. Taaperomme rakastaa katsella omia kuviaan ja videoita. "I go nuk (look), I go nuk! Haha, so fun. So amazing. I so cute." ("Menen katsomaan, menen katsomaan. Haha, niin hauska. Niin ihmeellinen. Minä niin söpö.") Kuten sanoin, amerikkalainen.

Tämä näky odotti yksi päivä, kun olin saanut tiskit tiskattua. Marakatti oli hakenut jumppamaton komerosta ja harrasti joogaa (?).

Puhetta tulee ihan solkenaan. Kaksivuotistarkastuksessa kysyttiin, hallitseeko neito kahden sanan lauseet. Osasi kyllä, mutta ilmaisi itseään vielä muutama kuukausi sitten sanallisesti paljon vähemmän. Nyt papupata porisee jo yli äyreiden. Enimmäkseen englanniksi, edelleen. Kova on komentamaankin (mistä lie sen perinyt?!). Kun daddy tulee töistä kotiin, Scottyn täytyy mennä istumaan pikkupöytään, koska pitää järjestää teekutsut isukin kanssa. "Daddy tea party." Minua ei kutsuta mukaan, paitsi jos daddy ei ole kotona, ja yllättävä kokkaamisentarve iskee. "Äiti, sit down, I cook. Sit right here. Äiti eat pista (pizza) and egg." ("Äiti, istu alas, minä teen ruokaa. Istu tähän. Äiti syö pizzaa ja munan.")

Toisenlaista joogaa erään IKEA-reissun jälkeen.

Napero hallitsee kirjaimet, numerot, ja osan väreistä. Lempiyhdistelmäni näistä sanoista on ehdottomasti "bljiu (blue - sininen) dabljiu (W-kirjain)", jota kuullaan monesti kylvyn yhteydessä, kun lapsi leikkii vaahtomuovikirjaimillaan. Eilen myös mallaili H- ja C-kirjaimiaan suihkun hot- ja cold-merkintöjen päälle. Tyttönen tunnistaa myös sukupuolet ("äiti tyttä, daddy poikka"), joten meiltä on turha tulla kysymään neuvoja sukupuolineutraaliin kasvatukseen.

Lapsi ei ikinä sano yes tai kyllä. Se on joko okei, siis sillä tavalla, että "hyvä, että ehdotit, okei!", tai noup (nope). Viime aikoina on taisteltu päikkäreiden takia, ja noup päänpudistukseen on tullut tutuksi. Joinakin päivinä miniminä ei edes tarvitsisi päikkäreitä, mutta sitten taas on päiviä, kun minä todellakin tarvitsen hetken hiljaisuutta ja rauhaa lapsen päikkäreiden muodossa. Yliväsynyt lapsi ja lyhytpinnainen äiti ei ole maailman paras yhdistelmä. Usein käykin niin, että kun olen yrittänyt ja taas yrittänyt saada lasta pysymään sängyssään tai edes huoneessaan, sinnikäs pikkuihminen nyyskähtää nukahtaa olkapäälleni. Tai käsivarrelleni. Tai ruokapöytään.

Väsy vei voiton.

Sen verran suomalaisuus kuitenkin puskee läpi, että vaatteita ei käytetä, ellei ole pakko. Neiti riisuukiin yöpuvun heti aamupalan jälkeen ja juoksentelisi nakuna koko päivän, jos vain saisi. Äsken toi nuken minulle riisuttavaksi. "Clothes off. Piis (please)." ("Vaatteet pois, ole kiltti.") Tämähän ei sovi ollenkaan paikalliseen häveliäisyyteen. Myös muutamat sanat tulevat useimmiten suomeksi (kakka, potta, pipi, napa, (l)eipä, sylkky, sauna...), joten älkääs peljätkö, jäyhät ja nakuilevat Pohjolan kasvatit, peliä ei ole täysin menetetty.

Nakupelle simahti tällä kertaa sohvatyynyn päälle.

Amerikkalaisuuden parhaat puolet, kohteliaisuus ja (tiettyyn rajaan asti) hyvä itsetunto ovat kuitenkin iskostuneet syvään jo nyt suomalaisesta mörköäidistä huolimatta. "Tadaa, I fixed/found/got it!" ("Tadaa, minä korjasin/löysin/sain sen!") raikuu talossa, vaikka korjaajana/löytäjänä/saajana olisi ollut ihan joku muu. Eräänä iltana mukin jäävedellä lapselle täytettyäni sain kuulla erittäin vaatimattomasti: "Tänks (thanks), äiti, tänks. I welcome." ("Kiitos, äiti, kiitos. Olen hyvä.") Lapsi antaa myös kohteliaasti minulle vuoron asioissa, joita ei halua itse tehdä. "I want hätti." ("Haluan unirätin.") "No käy ite hakemassa. Se on yläkerrassa." "Äiti's turn." ("Äitin vuoro.")

Maha täynnä on hyvä torkkua. Vaikka ruokapöydässä.

Kaikin puolin aika mainio sekoitus epäromanttista, jurottavaa suomalaista ja kohteliasta, ajattelevaista amerikkalaista. Kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Romanttinen illallinen kahdelle

Viime viikolla meinasi kaatua seinät päälle. Oli flunssaa, syysmyrskyjä, jotka pitivät minut aika tarmokkaan kaksivuotiaan kanssa niiden pahasti huojuvien neljän seinän sisällä, ja olipa minulla ihan muutenkin vain uloke otsassa. Siispä ihan paras Scotty päätti yllättää minut hommaamalla lapsenvahdin ja varaamalla meille kahdelle aikaa, vaikka itselläänkin oli ollut ankea työviikko. Tai ehkä juuri siksi.

Viime viikolla olisi tehnyt mieli juoda aamuteen sijaan jotain miestä ja jopa naistakin väkevämpää. Kuvituksena Instagram-otoksia viime ajoilta.

Kyllä tuo mies minut taitaa jo tuntea, sillä ei vienyt minua hämyiseen, yltiöromanttiseen, valkoisilla pöytäliinoilla vuorattuun ravintolaan, jossa olisi pitänyt osata olla hillitty lady, vaan kiikutti minut sporttibaariin kaljalle ja katsomaan Royalsien pudotuspeliä. Joskus on kiva olla sivistynyt ja fiini, mutta perjantaina ei ollut ollenkaan semmoinen olo.

Meinasi vissiin jännittää. Äänikin lähti.

Sekin vähän ketutti, että olin aiemmin viettänyt kaksi ja puoli tuntia puuduttamassa persusta tietokoneen edessä, koska yritin ostaa perjantaiaamuna lippuja mahdollisiin jatkopeleihin. Lipunmyynti oli toteutettu niin, että jonon sijaan ostajat laitettiin odottamaan virtuaaliseen odotushuoneeseen, josta sitten sattumanvaraisesti valittiin onnekkaita varsinaiseen lippukauppaan. Kone huusi fanfaarit muutamaan kertaan, mutta lippukauppalinkki veikin takaisin kidutusodotushuoneeseen. Kun viimeinkin pääsin kädet täristen valitsemaan lippuja, kökkösivusto ilmoitti, että ne ovat loppu. Kiva, kiitti. En olisi halunnutkaan päästä lempijoukkueeni välieräpeleihin!

En-pä.

Kuva viimeisimmästä ottelusta, jossa kävimme muutama viikko sitten.

No, onneksi illan pelistä kehkeytyi taas mahtava jännitysnäytelmä, jonka siniset pojat veivät jatkovuoropareissa, ja sunnuntaina saatiin sinetti neljän parhaan joukkoon pääsylle, kun Los Angeles Angels, MLB:n paras runkosarjajoukkue, kaatui kotona. Koko kaupunki on seonnut baseballista ja Royalseista. Fanikama viedään käsistä, ja näköjään liputkin. Suihkulähteet on värjätty siniseksi, ja kaupoissa joka toisella on Royals-paita tai -lippis päässä, kun yleensä tähän aikaan vuodesta Kansas City on Chiefsiensä (amerikkalainen jalkapallo) lumoissa, ja Royals-kamat ovat pölyttymässä kaapin perukoilla. Jotain urheilurompetta pitää olla vuodenajasta riippumatta päällä, koska ollaanhan sentään amerikkalaisia.

Mullakin on jo Chiefs-roippeet valmiina odottamassa baseball-kauden loppua. Ite tein pipon.

Lupaan kirjoittaa jostain muustakin kuin penkkiurheilusta pian. Lapsen kielikukkasista ja -kakkasista ainakin. Nyt on vain ihan hirveä täpinä päällä. Kyllä kannatti rämpiä huonot kaudet mukana, sillä nyt tämä menestys tuntuu niiiiiiin hyvältä.

Kerta kiellon päälle. Let's go, Royals!

Perinneperjantai: New York ja ensikosketus Kansasiin

Nyt ollaan muisteloissa jo uudella mantereella! Kirjoittelin kampuksen kirjastossa parina iltana erittäin, hmm, tiiviin tiivistelmän Isosta Omenasta ja ensimmäisistä päivistä uudessa opiskelukaupungissa. Olipa hauskaa (?) lukea, miten olen nykyistä kotimaatani reilu kahdeksan vuotta sitten tuorein silmin katsellut.

Ei, meillä ei ollut valmiiksi asuntoa Emporiaan mennessä. Ei, en ole enää aivan yhtä huoleton.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 14.8.2006 klo 17:55

Leaving New York, Never Easy

Nonnih, taalla ollaan! Kirjoittelen yliopiston kirjastosta amerikkalaisella nappaimistolla. Outo on tama. Nappaimet ihan vaarissa paikoissa, ja osa viela puuttuu. Voi voi, on tama taas tammoista... Niin paljon on tapahtunut edellisen kirjoituksen jalkeen, en osaa kirjoittaa siita oikein mitaan. Ei edes ymmarra, mita kaikkea on paassyt kokemaan!

Aloitetaanpa alusta.

Tiistai:

Lensimme New Yorkiin samalla koneella Sanna Saarijarven ja Iiro Seppasen kanssa. Lento meni hyvin ja yllattavan nopeasti. Perilla olimme vaille nelja paikallista aikaa. Passintarkastusjonossa meni ikuisuus, mutta lopulta paasimme hakemaan matkatavaroita ja matkaamaan taksilla Manhattanille. Oli aivan uskomaton tunne paasta Manhattanille. Ei sita voinut uskoa, etta on oikeasti New Yorkissa. Tai etta on edes Yhdysvalloissa. Ensimmainen ilta menikin ajatukseen totutellessa, erittain vasyneissa tunnelmissa. Tiistai oli aika pitka vuorokausi meille matkalaisille, mutta nukuin sen aikana ehka yhteensa nelja tuntia. Etta vasytti kylla aika ansiokkaasti. Burger Kingissa "nautitun" illallisen jalkeen kavimme parissa kaupassa ja menimme suosiolla nukkumaan.

Keskiviikko:
Keskiviikko oli kavelypaiva. Kavelimme Manhattanin etelakarkeen Staten Island Ferrylle. Matkalla (joka oli muuten pitka) tuli nahtya muun muassa Ground Zero. Oli aika vaikuttava paikka. Lauttamatkan jalkeen emme oikein enaa jaksaneet kavella helteessa takaisin hotellille, joten menimme metrolla. Osasimme ihan itse. Illalla kavimme Times Squarella. Kavellen taas. Keskiviikkona soimme koko reissun kalleimman illallisen Hard Rock Cafessa. Hyvaa ruokaa, hyvaa musiikkia. Kallista juomista, jossa oli paljon alkoholia.

Minun taytynee kirjoitella matkasta loppuraportti myohemmin, silla kirjasto menee kohta kiinni. Pitaakin lahtea valmistautumaan jonkin sortin hippoihin. Kivakiva. Terkkuja kaikille mukaville kotiin! Ikava on!

Torstai 17.8.2006 klo 20:45

Jatkuu...

No niin, jatkoa edelliseen...

Torstai:
Aikomus oli menna museoihin, silla saatiedotus lupasi epavakaata saata. Aikomukseksi jai. Ensimmaisen parin korttelin kulkemiseen taisi menna kaksi tuntia, kun piti pysahtya kaiken maailman kaupoissa. Torstain aikana taisin ostaa kahdet farkut, kolme paitaa (ainakin), kahdet kengat ja koruja. Eihan reissu New Yorkiin olisi taydellinen ilman kunnon shoppailua! Eihan? Kavelimme Central Parkiin ja sorruimme lahtemaan riksa-ajelulle. Oppaana ja polkijana oli bulgarialainen Marty. Olimme menossa katsomaan John Lennonin muistomerkkia, kun ukkosmyrsky yllatti. Ukkonen New Yorkissa kuulostaa niin erilaiselta kuin ukkonen Lapinlahdella tai missaan Suomessa. Jyrina jylisi rakennusten valissa pelottavan kovasti. Sade onneksi hellitti pian, ja ajelun jalkeen lahdimme kavelemaan takaisin hotellille. (Olemme nakojaan kovia kavelijoita. Walking Finns). On kai turha sanoakaan, etta matkalla hotellille mukaan tarttui pari uutta ostoskassia. Havettaa.

Perjantai:
Perjantaina selviydyimme oikeasti museoihin. Metrolla, ei kavellen. Ensimmaisena rastina oli American Museum of Natural History. Pelkastaan siina rakennuksessa olisi voinut viettaa viikon. Uskomaton paikka! Paivan aikana piti kuitenkin ehtia viela Metropolitaniin, joten jouduimme melkein juoksemaan jotkut osastot lapi. Monta taisi jaada viela nakemattakin. No, ensi kerralla sitten. Metropolitanissa iski melkein paniikki, kun oli niin paljon nakemista, mutta liian vahan voimia kaiken nakemiseen. Ei kukaan varmaan voi yhden paivan aikana nahda kaikkea, mita siina museossa on esilla. Illalla paatimme viela kayda katsastamassa New Yorkin yoelamaa. Menimme irkkupubiin (O'Reilly's nimeltaan), silla irkkupubeistahan varmasti saa todenmukaisimman kuvan newyorkilaisesta baarikulttuurista. No, sehan oli hotellista katsottuna lahin paikka, mista sai alkoholia. Ajattelimme kayda yhdella, mutta eihan se koskaan mene niin. Pubissa oli aivan loistava baarimikko (irlantilainen Seamus), pari kivaa parikymppista (eli alaikaista) kanadalaista poikaa ja erittain kummallinen Cedric, joka tarjosi meille juomista (vaikka kieltaydyimme), piirsi meista kuvan ja antoi meille puhelinnnumeronsa. Ihana mies. Paitsi etta ei. Noh, Seamus piti baaria puoli viiteen asti auki. Kanukit ja me olimme viimeiset asiakkaat. Yllattaen. Olihan hauskaa.

Lauantai:
Viimeinen paiva New Yorkissa. Kavimme syomassa aamupalaksi bageleita ja sen jalkeen menimme jonottamaan Empire State Buildingiin. Meni kaksi tuntia ennen kuin paasimme nakoalatasanteelle. Se oli aika hurja kokemus tallaiselle korkeanpaikankammoiselle. Nakoalatasanteella oleminen sujui yllattavan hyvin, vaikkakin kylla puristin kaidetta valilla aika kovasti. Enka uskaltanut kurkkia reunalta alas. Maisemat olivat kylla uskomattomat! Kannatti jonottaa, tok! No joo, laskeuduttuamme pilvista maan tasalle menimme taas ostoksille. Rahat meni, vaatteita ja kenkia tuli. Illalla kavimme viela Soilen kanssa yhdella (oikeasti!) irkkupubissa, ja potilas-Sanna meni hotellille parantelemaan itseaan. Kotiuduimme (hotelliuduimme?) jo puoli yhden jalkeen, ja saimme nukuttua jopa reilun tunnin ennen kuin piti lahtea kohti lentokenttaa. Taksikyyti kentalle pelotti enemman kuin lentaminen ikina. New Yorkin kuskit ovat hulluja. Kaikki. Varmasti.

Sunnuntai:

Kai tama nyt on sitten jo sunnuntaita. Menee vuorokaudet aivan sekaisin. Niin, paasimme lentokentalle ehjina neljan maissa aamulla. Olimme varautuneet hurjiin jonoihin ja turvatarkastuksiin terrorismijuttujen takia, mutta kentalla ei tarvinnut jonottaa juuri lainkaan. Turvatarkastuksetkin olivat inhimilliset. Tosin itse naytin kai aika epailyttavalta, kun jouduin viela portilla tarkastukseen. No, ei loytynyt nesteita, joten paasin pikaisesti lentokoneeseen. Vahan kylmasi, kun naimme koneen. Lensimme Philadelphiaan jollain ikivanhalla propellikoneella. Matka kesti tunnin, silla lentokone eteni hitaasti ja matalalla. Nakipahan viela kivasti aamuisia maisemia. Philadelphiasta lensimme Kansas Cityyn paljon uudemmalla ja isommalla koneella. Pitihan siina torkkua varmaan reilun tunnin verran, olin sen verran vasynyt lahes unettoman yon jaljilta. Laskeuduimme Kansas Cityyn vaille kymmenen aamulla paikallista aikaa. Lentokentalla meita oli vastassa parrakas biologian opettaja, joka oli tarjoutunut hakemaan meidat kentalta. Han vei meidat oppilaansa Casandran luo. Casandra oli sanonut, etta voimme olla pari yota hanen luonaan, jotta ehdimme etsia kunnolla asuntoa. Saimme viela pyoratkin ilmaiseksi! On nama ihmiset niin mukavia ja avuliaita! Casandra ja hanen poikaystavansa tarjoutuivat nayttamaan meille paikkoja, mutta paivaunet veivat voiton. Kavimme sitten itse illemmalla katselemassa paikkoja. Kavellen. Sekos heratti ihmetysta paikallisten keskuudessa. Nama kavelevat suomalaiset meinasivat lakahtya Kansasin helteeseen. Ihan kuin olisi ollut saunassa. Kaahiaa.

Maanantai:
Aamulla menimme koululle, kuten kunnon vaihto-opiskelijan kuuluukin. Tayttelimme lippusia ja lappusia ja tapasimme muita suomalaisia. Saimme myos tehtya lukujarjestykset. Niista taisi tulla liian rankkoja, eihan tanne nyt sentaan opiskelemaan olla tultu. Paivalla kavimme katsomassa varmaan lahemmas kymmenta eri asuntoa. Suurin osa niista oli haisevia vanhoja loukkoja, joista yhdessa ei ollut edes luonnonvaloa. Ei kiitos. Ja ne kokolattiamatot... Hyihyi. No mutta, illalla oli sitten bileet kampuksella. Hurjat kylla. Alkoivat seitsemalta ja loppuivat ennen yhdeksaa. No siitahan sitten kavelimme suomalaisten poikien kanssa suoraan viinakauppaan (jossa on autokaista!), ostimme vahan Smirnoff Icea ja Bud Lightia ja menimme jutustelemaan valiaikaiselle kampallemme. Mukavata kylla. On se hassua, etta pitaa tulla tanne asti tutustumaan muihin Vaasassa opiskeleviin. Sou not.

Tiistai:
Lahdimme heti aamusta metsastamaan kamppaa. Ensimmaisella tarppasi. Eihan se nyt ihan suomalaisia laatuvaatimuksia tayta, mutta nyt on katto paan paalla kummiskin. Eika se haise. Viela. Tiistaina kavimme myos kuuntelemassa todella mielenkiintoisen orientaation kirjaston kaytosta. "How many of you have been to a library? Any library?" En mina ainakaan. No, hyvat naurut sielta sai. Illalla oli block partyt. Seitsemasta yhdeksaan. Kuinka villia. Amerikkalaisten opiskelijoiden bileet eroavat nakojaan aika paljon suomalaisista bileista. Ehka ne kotibileet on sitten eri tasoa, nama partyt olivat ainakin pelkkaa leikkia ja laulua. No siitahan sitten kavelimme suomalaisten poikien kanssa suoraan viinakauppaan.

Keskiviikko:
No nyt ollaan jo eilisessa! Mitas eilen tapahtui... Kurssit alkoivat. Kavimme Walmartissa. Mitas muuta... Ei muuta, eilen oli lepopaiva.

Tanaan:

Tanaan olemme enimmakseen toipuneet flunssasta. Tai mina olen. Olen/olemme myos kayneet luennoilla. Olen/olemme myos maksaneet itsemme kipeiksi kampusmaksuja suorittaessamme. (Siksi olenkin varmaan flunssassa. Olen maksanut itseni flunssaiseksi.) Olen/olemme myos istuneet kirjastossa netissa, silla kampalle netti saadaan toimimaan vasta ensi viikolla. Mutta pian paasee paivittelemaan tatakin vahan useammin! Sita odotellessa voisin lahtea Subwayhin syomaan. Emme viela ole uskaltaneet kayttaa kaasuhellaa. Voi olla turvallisempaa.

*****

Lisäys 10.10.2014 klo 10:39: Löysin tämän kuvan äsken. Ihana Cedric.

En ole enää ihan varma, kuka noista kolmesta kaunottaresta minä olin.

Syksyn sininen sävel

Huoh. Nyt kun voisi henkäistä oikein syvään hektisen kesän jälkeen, niin nenä on niin tukossa, että huokailu on melkein mahdotonta. Syysflunssa, haista sinä kukkanen minunkin puolestani, sillä oma hajuaistini on kaunis muisto vain.

Tulevan kuukauden kalenteri näyttää alastomalta aiempiin verrattuna. Mitään semmoista oikein isolla kirjoitettua ja korostevärillä ympyröityä ei ole tiedossa muutamaan viikkoon, mikä on oikeastaan aika tervetullutta. Kesä hurahti ohi hurjaa vauhtia, koska vauhti oli hurja.

Viime viikonloppuna koettiin sosiaalisen kalenterin huipentuma -- ystäväpariskunnan kauan odotetut häät, joissa sain kunnian olla mukana morsiusneidon (bridesmaid) muodossa. Olen tuntenut sulhasen college-ajoista lähtien, mutta morsiamen tapasin vasta muutama vuosi sitten Hiawathassa ja silti olin nokkimisjärjestyksessä heti kaasosta (maid of honor) seuraava. Hän halusi minut hääseurueeseen (wedding party), koska kuulemma alkoi uskoa avioliittoon meidät kaksi kaistapäätä tavattuaan. Aika kivasti sanottu.

Pöytäkoristeita. Tämä onkin ainoa julkaisukelpoinen (järkkärillä otettu) kuva koko viikonlopulta.

Juhlat olivat täysin pariskunnan näköiset. Rennot, kekseliäät, hauskat, jopa intiimit, vaikka vieraita oli pari sataa. Kukaan ei pingottanut turhista. Meidän morsiusneitojen ei tarvinnut pukeutua puhvihihallisiin tyllipainajaisiin, vaan saimme valita mekkomme ihan itse. Ainoa vaatimus oli, että siinä piti olla pitsiä. Onnistuu!

Vessanpeiliselfie!

Seremonia oli lyhyt, sarkastinen, nokkela, kaunis. Morsian oli veistoksellisessa puvussaan äärettömän upea, ja parrakas sulhanen oikein komea. Hääseurueeseen kuului sekalainen seurakunta ystäviä, sukulaisia, samuraimiekka, sekä kouluikäiset veljenpojat, joista vanhempi kantoi nuorempaa harteillaan trenssitakin alle piiloutuneena.

Jos kerron, että loppuillasta jopa sulhasen normaalisti ujo ja varautunut isä liukui vatsallaan  jalkojeni välistä tanssilattialla, niin voitaneen todeta yhteen ääneen, että juhlat olivat onnistuneet.

Haluttiin antaa lahjaksi jotain itse tehtyä, hauskaa, mutta tarpeellista, ja kun huomattiin, että lahjatoivelistalta löytyi Mölkky (Viking Bowling), ryhdyttiin tuumasta toimeen. Toin joskus vuosia sitten sulholle Suomesta ihan aidon ja oikean Mölkyn, ja sitä on ajan saatossa hakattu niin paljon, että sen oli aika siirtyä eläkkeelle. Viime viikko (mikä viime tippa?) meni sahatessa, hioessa, leikatessa, liimatessa, mutta saatiinpa customoitu Mölkky valmiiksi.

Sain torstaina töissä olevalta mieheltä viestin: "Can you send a pic of Mulkku?" Ö:t ja Y:t ovat amerikkalaisille vähän vaikeita...

Tuore aviopari suunnittelee menevänsä häämatkalle Suomeen ensi kesänä. Meinasivat vähän jo tätä syksyä, ja kun kyselivät, minkälainen sää Suomessa on loka-marraskuussa, en suositellut lämpimästi. Toisaalta, juhannuksenakin voi olla pakkasta, joten eipä näistä säistä koskaan tiedä!

*****

Taisinpa valehdella, kun sanoin, että tässä kuussa ei ole paljoa tekemistä. Lokakuusta nimittäin tuli oikein kansascityläisen penkkiurheilijan unelma, sillä baseball-joukkueemme Royals pääsi pudotuspeleihin ensimmäistä kertaa 29 vuoteen, ja hypetys on hurjaa! Jopa Jimmy Fallon noteerasi siniset pojat eilen. Be Royal!