torstai 5. toukokuuta 2016

Kun äiti ei jaksa

Erään tavallista raskaamman päivän jälkeen suustani livahti lause, jonka halusin nielaista takaisin heti sen sanottuani: "Haluaisin olla yhden päivän olematta äiti." En ollut löytänyt lahkeessa roikkuvan takiaisen, tavaroitaan joka paikkaan levittelevän uhmailijan ja jonkinlaista keskittymistä vaativien töiden lomassa yhtään sellaista hetkeä, että olisin päässyt niin kovasti tarvitsemaani suihkuun. Kaipasin sitä kuuluisaa omaa aikaa, jota en ollut saanut edes vessassa, jonne eräälläkin pikavisiitillä seurakseni työntyi kaksi lasta ja iso koira. Kun mies tuli töistä kotiin, vastassa oli aika monta kertaa päivän aikana räjähtänyt, ja sen näköinen, varjo vaimosta. "En jaksa."

Äitienpäiväviikolla nuo tuntemukset tuntuivat erityisen pahoilta. Minulla on kaksi ihanaa, veikeää, tervettä lasta, kaiken pitäisi olla oikein ruusuisesti, mutta välillä meidän kaikkien huonot päivät sattuvat samaan aikaan, ja silloin on äitipiru irti. Ruokimme toistemme pahaa oloa tiuskimalla, viskelemällä tavaroita, takertumalla täysillä niskavilloihin ja huutamalla korvaan. Mörrimöykky kasvaa kasvamistaan ja tekee hengitysilmasta tunkkaisen. Ne ovat niitä hetkiä, kun tekisi mieli sulkea silmät, työntää sormet korviin, lallattaa niin kovaan ääneen, että kaikenlainen muu älämölö jää oman pienen kuplan ulkopuolelle ja karata jonnekin baariin hiljaiseen, yksinäiseen soppeen.

Piehtaroituani vielä illankin omassa surkeudessani ja pyöriteltyäni silmiäni vähän jokaiselle, joka vaati huomiotani, istuin sohvalle ja vedin syvään henkeä. Katsoin lattialla telmiviä lapsiani ja tunsin jälleen onnenläikähdyksen. Menin halaamaan miestä, johon myöskin olin pahaa oloani ja väsymystäni purkanut. "Äiti and daddy are best friends again? Good!" Suupielet alkoivat uhmata väkisinkin taas painovoimaa ja kohota ylöspäin. Oli jälleen hyvä olla, ja kiitin miestä ja lapsia siitä, että olin saanut olla vähän aikaa ihan rehellisesti kelju. Ne samat tahmaiset pienet sormet, jotka olivat vain tunteja aiemmin rääkänneet hiustuppejani, tuntuivat niin hyvältä ihoani vasten, äidin ympärille kietoutuen.

On ollut kielmättä haastavaa yrittää sovittaa yhteen töitä ja lapsia, jotka ovat vaihtelevalla tasolla hakemassa itsenäisyyttään, mutta samalla ripustautuvat minuun kiinni. Usein kirjaimellisesti. Pienempi viäräleuka rakentaa omaa identiteettiään minusta irrallisena olentona ja hänellä on tasan kaksi olomuotoa: pakko olla sylissä tai konttaa täysillä karkuun tekemään tihuja.


Normaalisti erinomaisesti ja yöt täysin läpeensä nukkuva, helposti uinahtava pieni mies on alkanut taistella keskellä yötä unta vastaan. Fight the man, you know. Väsyneen lapsen väsynyt parku raastaa hermoja ja korvia, mutta onneksi miehen kanssa vuorovedoin siitäkin on selvitty. Kofeiini on keksitty, eikä näitä huonounisia öitä ole kuin kerran, pari viikossa, jos sitäkään - ja meillä on kahdeksan kuukauden ikäinen vauva. Pitäisi siis ehkä keskittyä iloitsemaan niistä erinomaisista öistä, sillä ne eivät taida olla mikään itsestäänselvyys.


Isosisko on jo niin iso. Itsenäinen ja -päinen. Lempeä, utelias - joskus liiankin. Kertoo hyviä tarinoita, on tahattoman sarkastinen ja odottaa innolla jalkapalloharrastuksensa alkamista. Pikku-Litti, joka kertoi puolustajana aikoinaan pelanneelle ja kyseistä pelipaikkaa kehuneelle isälleen aikovansa pelata jalkapalloa, ei puolustusta. Ikään kuuluvat rajojen koettelut ottavat joskus ihan urakalla aivoon, mutta onneksi rajoja ei vielä toistaiseksi ole ylitetty kovin pahasti, ja valmiiksi niin kovin lyhyttä pinnaa on jäänyt jonkin verran jäljelle teini-ikääkin varten.


Kun hermot sitten joskus ovat äärirajoilla, ja äänestäni alkaa kuulua turhautuminen, neiti on keksinyt ehkäpä parhaan mahdollisen tavan tukahduttaa orastava konflikti. Eipä sitä oikeastaan voi olla kovin vihainen, kun räjähdysalttiilla hetkellä melkein neljävuotiaan suusta kuuluu hyvin lempeä, mutta samalla hieman pirullinenkin "I like you, äiti".


Aika veli- ja siskokultia, joille olen (useimpina päivinä!) varsin mielelläni äiti, vaikkakaan en aina paras mahdollinen.

4 kommenttia:

  1. Mun mielestä on hurjan tärkeää että niistä huonoista ja ikävistäkin tunteista puhutaan. Niitäkin saa olla, niitäkin saa tuntea. Ne ei tee susta huonoa ihmistä vaan inhimillisen. Vanhemmuus on yksi rooli muiden seassa. On ihan ymmärrettävää että joskus tulee olo että just nyt en halua olla tätä. Siitä ei mun mielestä tarvitse tuntea huonoa omaa tuntoa tai huolestua niin kauan kun se menee aina ohi. Koska ei sellaista roolia taida ihmisen elämässä ollakaan, jossa haluaisi ihan väistämättä aina olla, huonoina hetkinä varsinkin. Ja sitäpaitsi monesti se olo menee ohi jo sillä että sen tunteen täräyttää vähän puoliksi ääneen itselleen. Se auttaa siinä tunnelukossa.

    Vauvavuosi on rankka, oli kyseessä kuinka mones lapsi tahansa. Niitä huonoja päiviä on, ikään katsomatta. Mutta ehkä niiden jälkeen ne hyvät päivät tuntuu erityisen hyviltä :)
    Hyvää äitienpäivää! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erittäin hyvin sanottu. Ihan tosi, että myrskyn jälkeen on poutasää, joka ei tuntuisi ollenkaan niin poutaiselta ilman sitä myrskyä. :) Kiitos kommentista!

      Poista
  2. Kukkis tuossa yläpuolella kiteytti niin hyvin tämän äitinä olemisen ihanuuden, ei siihen mitään lisättävää.
    Ei olla itselle liian ankaria, me ollaan ihan hyviä äitejä!
    Taas aivan ihania kuvia pienistä :)
    Hyvää äitienpäivää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti, hyvää äitienpäivää! :)

      Poista