sunnuntai 26. heinäkuuta 2009

Paluu arkeen


Kotona taas kerran. Vietettiin viikko Kreetalla äidin synttäreitä juhlien ja aurinkoa palvoen. Juhliminen ja reissaaminen loppuu nyt vähäksi aikaa; huomenna on edessä paluu arkeen töihinmenon merkeissä. Ehkäpä arjen mukana löytyy lisää aikaa tällekin harrastukselle. :)

Nyt ollaan kuitenkin vielä lomalla (ja kohta pitää rientää mummon 85-vuotissynttäreille), joten päivitetään nyt sitten lomakuulumiset pikaisesti kuvien muodossa.


Näin se loma alkoi. S ja Amstel-tölkki.

Paikallinen turistienriistokone ennusti minulle epävarmaa tulevaisuutta rakkauden saralla.

S valloitti rantakivikon.

Tavattiin taannoin samannimisessä paikassa.

Milin vuoristokylä.

Toiseksi viimeinen auringonlasku.

Rantajellona.


Rantajellonatar.


Paikallinen Saana.


Kuvista jäi puuttumaan mieletön määrä ruokaa ja rannalla makaamista sekä kävelyä vanhaan kaupunkiin ja takaisin. Lämpötilakaan ei välttämättä välity kunnolla (+30 välillä yölläkin). Oli oikein mahtiloma.

Kotiin tullessa postilaatikossa odotti Kela-kortti uudella nimellä. Tässähän ollaan ihan oikeasti vissiin naimisissa!

keskiviikko 15. heinäkuuta 2009

Tässä on hyvä olla


Kirjauduin juuri Bloggeriin sisään tunnuksella, jonka loin kaksi vuotta sitten S:n pyynnöstä. Tunnuksen piti olla mahdollisimman geneerinen (=amerikkalainen), jotta voitaisiin keskustella Gmailin chatissa ilman, että herätettäisiin liikaa huomiota. Syy tähän maastoutumisyritykseen oli se, ettei oltaisi saatu olla jatkuvassa yhteydessä toistemme kanssa S:n työpaikan säännösten vuoksi. Kaksi vuotta sitten.

Viime torstaina mentiin naimisiin. S:n työnantajan ehdoilla pomppiminen tuntuu nyt niin kaukaiselta kuin vain olla voi. On maailman luonnollisinta olla yhdessä, asua yhdessä. Kauas on kuitenkin tultu, se on myönnettävä.

*****


Ei otettu hirveästi stressiä torstaista ja naimisiinmenosta. Hääthän ovat edessä vasta ensi kesänä, joten torstaina oli tarkoitus vain mennä naimisiin ja juhlia sitten joskus myöhemmin. Pikku juttu. Viimeisetkin jännityksenrippeet katosivat, kun Seppälästä neljälläkympillä alkukesästä ostettu mekko sopi vielä päälle muutaman viikon lomailun (lue: roskaruokailun) jälkeen.

Aamulla tuli mieleen, pitäisikö meidän kuitenkin hommata jonkinlaiset kukat muodollisuuksiin mukaan, ja S kävi nykyisen anoppinsa kanssa kukkakaupassa kymmenen maissa. Kukkakauppias oli vähän hämmästynyt, kun oli kuullut, että hääkukat tarvitaankin jo samaksi iltapäiväksi...

Mentiin Kuopion maistraattiin vähän ennen kahta. Päästiin suoraan asiaan, ja oltiin aviopari jo ennen kahta, eli sovittua vihkimisaikaa. Kädet tärisivät vasta maistraatissa, ja naamalla oli varmasti epäuskoinen virnistys koko lyhyen toimituksen ajan. Kun oltiin sanottu "I will", S pujotti sormeeni vihkisormuksen. Meistä tuli aviopari. Ei ollut onnella rajoja!


Valokuvasession (me istuttiin sohvalla ja appiukot räpsivät kuvia) jälkeen käytiin viemässä auto hotellille ja käveltiin vesisateessa ravintolaan, josta äitimuori oli varannut meille oikein kabinetin. Ruoka oli niiiiin hyvää, eikä seurassakaan ollut valittamista. Paikalla oli S:n vanhemmat ja minun perhe. Syötiin ja juotiin sekä naurettiin ja vähän itkettiinkin varmaan kolme tuntia.





Torstaista tuli melkein vahingossa kaikkea, mitä hääpäivältä toivoa saattaa. Ei stressattu yhtään mistään, mutta silti kaikki sujui kuin rasvattu. Toki täytyy kiittää vanhempia illallisjärjestelyistä ja kauniista sanoista, ne tekivät päivästä toiveiden täyttymyksen. Tietysti tuolla aviomiehelläkin oli osuutensa asiaan...





Ihana, ihana päivä, jonka kunniaksi vuosia sitten saamani omenapuukin teki yhden ainoan kukan.

lauantai 11. heinäkuuta 2009

Kuvapäivitys

9.7.2009

Hiukset kuosiin.


"You may kiss the bride."

Pakollinen sormuskuva.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

Kodista takaisin kotiin


Olen miettinyt pääni puhki. En yksinkertaisesti keksi mitään keinoa tiivistää kahta mahtavaa matkaviikkoa yhteen, tai vaikka useampaankin, blogimerkintään. En ainakaan sellaisella tavalla, josta saisi edes jonkinlaisen käsityksen siitä, miten upeaa ja hauskaa meillä oikeasti oli. Here goes nothing...

Kansas Cityyn saapuminen oli kuin olisi kotiin palannut. Lentokentällä oli vastassa S:n äiti, sisko ja vajaan kolmen kuukauden ikäinen ihana nyytti. Niin, ja tietenkin valtaisa ilmankosteus, joka ei nyt ainakaan helpottanut lämpötilan vielä kohotessa reissun loppua kohden...


S-eno yritti viihdyttää tuoretta sukulaistaan matkalla lentokentältä kotiin.


Treffattiin kavereita aina, kun saatiin siihen mahdollisuus, ja jo ensimmäisenä iltana nähtiin monta, monta tuttua kasvoa saman pöydän ympärillä. Meitä onniteltiin kihlautumisen johdosta, ja S:n kaverit sanoivatkin, että kyllähän tuosta miehestä näki jo aikoja sitten, että se on menoa nyt. Onhan se ollut, viime aikoina ainakin.

Kihlat ja tuleva naimisiinmeno oli taatusti suosituin keskustelunaihe (S:n Suomi-tarinoiden lisäksi). Muutama kaveri avautuikin minulle vähän enemmän asiasta. Sellaiset kaverit, joiden kanssa en aiemmin paljoa ole kahden kesken keskustellut, ainakaan mistään asiallisemmista jutuista. Vaikkei tässä mitään hyväksyntää ja "siunausta" tarvitakaan, niin hyvältähän se tuntuu, kun ystävät ja perhe ovat ottaneet minut avosylin porukkaan mukaan.

S:n isä tenttasi minulta moneen otteeseen, olenko nyt ihan varma, että tiedän, mitä olen tekemässä, kun marssin maistraattiin ensi viikolla. Perheen sisältä ja lähipiiristä löytyy varoittavia esimerkkejä siitä, miten käy, kun ei ehkä ole miettinyt asioita ihan loppuun asti. Taisin saada tulevan appiukon kuitenkin vakuuttuneeksi siitä, että tämä on ollut minun oma päätös (tai meidän oma päätös), ja olen varsin varma, että olen valmis ottamaan tämän ison askeleen elämässäni.

Kahteen viikkoon mahtui muutakin kuin häähöpinöitä, kuten esimerkiksi muutamia tölkkejä ja tuoppeja Bud Lightia ja Boulevard Wheatia, Chipotle-burritoja, Buffalo Wild Wingsejä (kokeilin tulisimmalla kastikkeella marinoituja siipipaloja!), ranch-kastiketta, elokuvareissuja (The Hangover ja Star Trek), sekä paljon iloa, onnea ja naurua. Tuli käytyä float tripillä eteläisessä Missourissa ja muisteloreissulla tutussa Emporiassa. Käytiinpä myös S:n entisellä työpaikalla ydinvoimalassa. Kuinkahan moni suomalainen on sinne ennen jalallaan astunut?

Matkan kohokohtiin on luettava ainakin:

1. pikkuneidin kanssa vietetty aika


Leikittiin kotista.

2. float trip kokonaisuudessaan sekä sen muistelu kaveriporukalla jälkikäteen


The Elk River, Noel, Missouri.

3. Royals-peli ja tailgating ennen peliä

Voitto tuli.

4. Emporia-illat ja The Whon Squeezeboxiin sovitettu sylitanssi


Minä olen jossain tuolla alla kuolemassa nauruun.


Vasta paluumatkalla tuli mutkia matkaan. Lensin Chicagoon jo keskiviikkoaamuna, reippaasti ennen matkaseuralaisiani (S vanhempineen), jotka olivat tulossa myöhemmällä lennolla. Odottelin muutaman tunnin heitä saapuvaksi, ja sitten sain puhelun sulholta. O'Haren yllä jyllänneen ukkosmyrskyn takia kumppanusten lento oli 45 minuuttia myöhässä. Heidän aikataulunsa oli tiukka ilman myöhästymistäkin, ja kaiken lisäksi Tukholmaan matkalla ollut kone oli lähdössä ihan ajallaan, joten lennolta jääminen näytti jo siinä vaiheessa varmalta. Juttelin portilla virkailijoiden kanssa ja näin, kun he repivät S:n vanhempien Economy Extra -liput, vaikka Kansas Cityn kone oli jo laskeutunut kentälle. Minulle sanottiin, että voin jäädä odottamaan heitä, jos seuraavilla lennoilla on tilaa, tai nousta koneeseen.

Illan seuraava lento oli ylibuukattu, joten minut marssitettiin Airbusiin. Istuin pala kurkussa ilman vierustoveria ja olin S:n kanssa puhelimessa. Mies seisoi lähtöselvityksessä, kone seisoi portilla. No can do, sanoi virkailija, matkustajalista on jo tulostettu. Kone nousi ilmaan vasta 25 minuuttia myöhemmin, 14 matkustajaa vajaana. En tiennyt yhtään, milloin loput seurueesta pääsee Suomeen. Kukaan ei oikein tiennyt.

Vähän aikaa murehdittuani tajusin, miten tyhmää surkuttelu lopulta oli. Nähtäisiin kuitenkin viimeistään parin päivän päästä. Ehkäpä tuohon kotiinpaluuseen on aina liittynyt sen verran voimakkaita tunteita (kuukausien erossa olo ynnä muuta), että kärpäsestä tulee helposti härkänen. Koneen tömähdettyä Arlandan kentälle avasin kännykän ja sain mukavan viestin: S ja vanhemmat olivat kuin olivatkin päässeet seuraavalle lennolle, vaikka jonottavien lista oli ollut pitkä! Lentoyhtiöt eivät olleet halunneet ottaa vastuuta myöhästymisistä, eivätkä oikein edes matkustajien perille saamisesta, saati sitten väsyneiden matkalaisten palvelemisesta, mutta pääasia oli, että kyytiin pääsivät.

Tukholman päässä Helsinkiin lähtevä kone sen sijaan odotti yhtä matkustajaa kyytiin, Chicagossa ei voitu odottaa yli kymmentä, jotka olivat jo kentällä koneen lähtiessä. Ei edes muutamaa minuuttia. (Kone oli muuten perillä Tukholmassa etuajassa...)

Torstai-iltana mentiin ihan parhaan vaihtarikamun kanssa rautatieasemalle vastaan mutkien, eli Kööpenhaminan kautta perille päässeitä matkalaisia. S:n isän toinen laukku oli hävinnyt, mutta mies oli silti varsin hyväntuulinen. Yhden laukun katoaminen ei kai painanut vaakakupissa läheskään yhtä paljon kuin ensimmäiset hetket eurooppalaisessa kaupungissa.

Illalla käytiin vielä syömässä lohikeittoa, poronkäristystä, puolukkahilloa ja ruisleipää, ennen kuin väsymys pakotti petiin. Perjantaina käytiin porukalla Suomenlinnassa kävelemässä jalkamme puhki ja ihastelemassa maisemia. Neljän maissa halailtiin hyvästiksi ja minä junailin (tai busseilin) itseni takaisin Espooseen, jossa majailin pari yötä, ja amerikkalaiset risteilivät Tukholmaan. Oli aika outoa lähteä S:n kanssa eri teille. Aika hyvin sitä näköjään tottuu toisen läsnäoloon kymmenessä kuukaudessa.



*****


S ja kumppanit tulevat ylihuomenna Savoon, kunhan palautuvat Tallinnasta. Vanhempamme tapaavat ensi kertaa, ja isä pääsee näyttämään loistokkaat kokintaitonsa jenkkivieraille. S on puhunut niin ylistävään sävyyn mm. isän tekemästä karjalanpaistista, että sitä on kuulemma ainakin saatava.

Vähän meinaa (nyt) jo muuten alkaa jännittää tuo ensi viikko ja sen mukana tulevat elämän- ja nimenmuutokset. Minulla on tuossa viereisessä kaapissa Amerikasta tuotu sormusrasia, jonka sisään en ole saanut lupaa kurkata. Sisällön näen vasta ensi viikon torstaina, kun S pujottaa vihkisormuksen vasempaan nimettömääni.