perjantai 27. toukokuuta 2011

Se on lopun alkua! Tämä on ryöpytystä! Tämä on valtaisaa ryöpytystä!

Olin 10-vuotias, kun Suomi voitti ensimmäisen jääkiekon maailmanmesteruutensa. Muistan sen päivän kuin eilisen (en vissiin muista eilistä kovin terävästi). Se taisi olla samoja aikoja, kun aloin kannattaa Jokereita, koska meidän luokan pojat tykkäsivät TPS:stä. Jääkiekkoa, jos nelosdivarin ulkojäärymistelyjä (go LL89 go!) sellaiseksi voi kutsua, olin seurannut oikeastaan koko ikäni. Isältä opin, miten tuomareille puhutaan oikeaoppisesti.


Kisojen jälkeen keräsin huoneeni seinille kaikki mahdolliset lehtileikkeet ja Suosikin jättijulisteet. Huuma ei ottanut loppuakseen, eikä se siitä oikeastaan koskaan laantunutkaan. Vielä viime vuonnakin fiilistelin uusintana (doh!) telkkarista tullutta finaalia. S ei jaksanut oikein ymmärtää, mutta onneksi sain purkaa jännitystäni Facebookissa parin kaverin kanssa. Eihän sitä tiedä, vaikka Jutin laukaus olisikin ollut tällä kertaa huti!

On pakko myöntää, että jääkiekon seuraaminen on väkisinkin kärsinyt täällä asumisesta, vaikka NHL:n pudotuspelejä onkin ollut oikein kiva ja helppo seurata omalta kotisohvalta järkevään kellonaikaan. Pidän vieläkin peukkuja pystyssä, että Kansas City nappaisi jonkun änärijoukkueen omakseen, jotta pääsisin taas nautiskelemaan kunnon vääntämisestä. CHL-joukkue Missouri Mavericks olisi jo plakkarissa, mutta en voi mennä kannustamaan mitään, minkä nimessä on Missouri. Tai no ehkä ensi kaudella on jo mentävä, on nimittäin sen verran ikävä livelätkää.

Niin, tämän vuoden kisat sitten. Toinen tunnustus: En olisi kisojen yskähdellessä käyntiin oikein uskonut, että kultaa tulee. Onhan sitä tässä vuoden 1995 jälkeen nähty vaikka minkälaista dream teamia Teemulla ja Sakulla höystettynä, ja silti päädyttiin pettymyksiin. En kuitenkaan laske pettymyksiksi kovalla työllä ansaittuja arvokisamitaleja, vaikka hopea aina vähän kirpaiseekin, vai mitä Ruotsi? Vaikka usko oli tänä vuonna vähän koetuksella, niin kannustuksen laatu ja määrä ei siitä ainakaan kärsinyt. Aina ollaan tukena, viimeiseen asti!

Katselukokemusen laadussa oli kuitenkin hieman parantamisen varaa, sillä vaikka yleensä löysinkin YLE:n streamin Mertarannan selostuksella, niin valitettavan usein oli silti pakko turvautua ruotsalaiseen lähetykseen, sillä Suomi-streami pätki ihan liikaa, enkä halunnut hukata sekuntiakaan arvokasta jääaikaa. Kuuntelin sitten sitä mökellystä monen ottelun ajan, mutta onneksi pystyin sentään keskittymään oleelliseen, eli epämääräiseen mölähtelyyn ja vääntelehtimiseen.

Vaikka seurasin kisoja enimmäkseen fyysisesti yksin (S pystyi katsomaan vain viikonloppupelit), niin netti tarjosi ottelulähetysten lisäksi myös juttuseuraa. Analysoitiin monet pelit pikkuveljen kanssa IM:ssä ja muiden hyvien tyyppien kanssa Facebookissa. Toki olisin ollut mieluummin jossain suomalaisessa kisastudiossa huutamassa kurkku käheänä, mutta menihän nämä kisat ihan hyvin näinkin. Sainpahan pelotella selkäpiitä karmivilla huudoillani asiasta tietämättömiä naapureita.

Vain yksi ottelu jäi katsomatta, koska oltiin puolivälierän aikana ostamassa taloa.

Paljon sitä tulikin huudettua ja kommentoitua. Kun Tuomo Ruutu mätki tyhjistä paikoista ohi, huokaisin helpotuksesta, etten mennyt sen kanssa naimisiin. Nyt tosin voisin harkita taas uudestaan, jos en jo olisi rouvashenkilö. Tshekki-pelissä kirosin jo suomeksi, vaikka yleensä eläimille (yksin) jutellessani puhunkin englantia. Saksa-pelissä halusin vaihtaa Lassilan vastustajan maalille, mutta kaveri näyttikin minulle pitkää nenää Venäjää vastaan pelatussa jatkosarjaottelussa. Kiitos siitä!

Äänekkäimmät älämölähdykset toki kuultiin maalien jälkeen, ja tietysti niissä rankkareissa voittolaukauskilpailuissa. Hengittäminen oli aika ajoin yliarvostettua, niin kuin varmasti monella muullakin kisoja seuranneella. Oli ihan liian jännää, aina finaalin viimeisille minuuteille asti, kunnes pojat päättivät pistää muutaman lätyn turnauksen MVP:n taakse. Minulla olikin ehtinyt olla jo ikävä Tommy Saloa ja Tommyn pomputtelua, mutta kyllä Fasthissakin näköjään on potentiaalia. Varsinkin silloin, kun muu joukkue on jo antanut periksi.

Katsottiin finaali S:n kanssa vanhalla asunnolla lattialla istuen/polvillamme nököttäen, koska kaikki huonekalut olivat jo uudessa kodissa. Katsottiin kahdelta eri näytöltä, ihan varmuuden vuoksi. Kun Ruotsi teki ensimmäisen ja ainokaisen maalinsa, meinasin masentua ihan kokonaan. Tämähän oli nähty niin monta kertaa. Ihan yhtä kertaa on myös kuultu lause "Miksi katson jääkiekkoa?" tai "En enää ikinä katso jääkiekkoa!"

Kun Suomi sitten tasoitti, niin oli aika lähellä, etten Munamiehelle vertoja vetäneellä polvihyppelyllä pudonnut alakerran naapureiden päälle. Lätkäytettiin S:n kanssa muutamat ylävitoset ja jäätiin odottamaan kolmatta erää. Saatoin myös sihauttaa sivistyneesti yhden huurteisen auki. Siihen yhteen se jäikin, sillä oltiin kahdella autolla liikkeellä (koska oltiinhan myös pakkaamassa/siivoamassa...).

Kolmas erä oli loppupuolella jo silkkaa ihanaa teurastusta, joten äänihuulia tuli verryteltyä jonkin verran. Joku suomalainen saattoi myös näyttää sivistyneesti keskisormea ruotsalaisille faneille näytön läpi. Ai että minusta kuoriutuu aina niin ihastuttava ja hyväkäytöksinen karski äijä jääkiekko-otteluiden aikana. Ehkä se penskana harrastettu ulkojäillä seisoskelu teki sitten tehtävänsä.


Kiitos Leijonat hienoista hetkistä ja sydämentykytyksistä, niin jäällä kuin sen ulkopuolellakin! Kiitos kauan odotetusta mestaruudesta! Kiitos ilmaveiveistä, Granlund ja Nurminen! Kiitos siitä, että Poika on saunonut Youtubessa ja Suomesta soitetuissa puheluissa taustalla jo monta kertaa. Kiitos Jukka Jalonen, että luotsasit jengin mestareiksi asti, vaikken ehkä sinusta ole aina ihan täysillä tykännytkään.

Juotiin illalla kultamitalikahvit. Kiitos vanhemmille Suomesta kärrätystä Fizz-tölkistä!

torstai 26. toukokuuta 2011

Mississippiläinen pikkukaupunki

Tiedättehän, miten amerikkalaisia sätitään siitä, että heidän maantietotaitonsa ovat heikkoja? Että he ovat niin välinpitämättömiä ja ylpeitä, ettei faktoilla ole niin väliä? Eivät edes tiedä, missä Suomi on! Typerät jenkit.

Tässä pari esimerkkiä siitä, miten maailman parhaassa maassakin osataan sotkea asioita. Kunhan on vähän sinne päin.

Tornado iski Mississippin osavaltiossa sijaitsevaan Joplinin kaupunkiin maanantaina.
STT 
Tuhoisa tornado tuhosi Joplinin pikkukaupungin Missourin osavaltiossa liki kokonaan maanantaina.
STT

Ensimmäiseen lainaukseen viitaten: Joplin sijaitsee Missourissa, ei Mississippissä. Kuinkahan moni suomalainen osaisi sijoittaa kummankaan osavaltion kartalle? Olisiko joukko pienempi vai suurempi kuin Suomen sijainnin tietävistä amerikkalaisista saataisiin kasaan?

Itse osaan sijoittaa Missourin satavarmasti oikealle kohdalle, sillä asun ihan naapurissa. Mississippinkin saattaisin saada melko hyvin kohdalleen. Veikkaisin, että saisin ainakin sivuosuman. Ennen kuin tulin Kansasiin vaihto-oppilaaksi, googletin kyseisen osavaltion, sillä en tiennyt siitä oikeastaan mitään. Tiesin kuitenkin, että se on osavaltio, toisin kuin S:n Marylandissa kohtaama pankkivirkailija, joka oli kysynyt: "What is Kansas?"

Tuohan on vähän kuin sekoittaisi Suomen ja Latvian keskenään. Kunhan ei sekoiteta Ruotsiin!

Toisessa artikkelissa puhutaan Joplinin pikkukaupungista. Väärin. Joplinissa ja sen välittömässä läheisyydessä asuu 175 000 ihmistä (nyt valitettavasti vähän vähemmän). Varsinainen kaupunkikin on asukasluvultaan suurinpiirtein Mikkelin tai Porvoon kokoinen, joten mistään tuppukylästä ei ole kyse. Pikkukaupungissa tuhot eivät yltäisi (tämän päivän tiedon mukaan) 125 kuolleeseen, satoihin loukkaantuneisiin, 2000 tuhoutuneeseen ja 10 000 vaurioituneeseen rakennukseen, ja vähintään miljardin dollarin vakuutuskorvauksiin. Menee ehkä vähän pilkunhellimiseksi, mutta kun näkee jo valmiiksi punaista, niin takerrutaan nyt sitten pikkujuttuihinkin.

Mennään muuten viikonlopuksi telttailemaan ihkaoikeaan pikkukaupunkiin (täällä kun pienetkin kyläpahaset ovat cityjä), jonka asukasluku on alle tuhat. Toivotaan, ettei päädytä suomalaisiin uutisotsikoihin.

Niin, ja tornado iski Jopliniin muuten sunnuntaina 22.5., mutta annetaan tuo kuitenkin anteeksi, sillä Suomessa oli silloin jo maanantai.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Viimeinen (?) muutto uunista ulos

Huomenna on kulunut kaksi viikkoa siitä, kun kirjoitettiin ainakin puoli miljoonaa lomaketta alle ja meistä tuli oman kodin omistajia (samalla taidettiin kyllä luvata esikoisemmekin pankille). Päällimmäisenä koko prosessista jäi mieleen se, miten vaikeaa oli kirjoittaa koko nimi, siis molemmat etunimet ja sukunimi, sillä normaali etu- ja sukunimen kattava allekirjoitus ei vissiin ollut tarpeeksi virallinen. Niin, ja yritin varovaisesti vakoilla kännykkää ja Ylen nettisivuja, sillä Suomi ja Norja taistelivat välieräpaikasta.

Pankista ajeltiin pikkuisen päät pyörällä asunnolle, napattiin elukat, ilmapatja ja toinen auto mukaan, ja suunnattiin  kotiin. Haettiin matkalla vielä gourmet-eväät (Mäkkärin tuplajuustohampurilaiset ja kuohuviiniä), joista nautiskeltiin autiossa keittiössä. Elettiin torstai ja perjantai kylmälaukun turvin, sillä jääkaappia meillä ei täällä vielä ollut. Oltiin vähän kuin retkellä isossa, tyhjässä talossa.

Kävin perjantaina muka vielä pakkailemassa asunnolla, vaikka keskityinkin enemmän (kokonaan) siihen, miten Suomi hakkasi Venäjän välieräpelissä. Lauantaille, eli varsinaiselle muuttopäivälle, jäi vielä paljon, paljon tekemistä.

S oli varannut muuttoauton aamukymmeneksi läheiseen toimipisteeseen. Kun mentiin pelottavaan, Mikki Hiiri -krääsällä täytettyyn toimistoon, päästä varpaisiin Mikki Hiiri -vaatteisiin sonnustautunut täti sanoi, että oi voi, teidän auto ei ole täällä. Loputtomalta tuntuneen soittokierroksen jälkeen selvisi, että saataisiin haluamamme auto neljältä iltapäivällä, tai voitaisiin vuokrata paljon pienempi auto (ei alennusta, mutta auto olisi 10 dollaria halvempi!). Sanottiin ei kiitos ja ihmeteltiin, miten heidän nettisivuillaan kuitenkin luvataan 50 dollaria, jos auto ei ole luvatussa paikassa luvattuun aikaan. Tätihän ei ollut asiasta tietävinäänkään. "I didn't know they did that. How cool!"

Matkalla toiseen vuokrausfirmaan soitettiin alkuperäisen puljun asiakaspalveluun. Mitään suuria sympatioita ei herunut sieltäkään, mutta viime viikolla meidän tilille napsahti viimeinkin se luvattu Ulysses S. Grant digitaalisessa muodossa.

Seuraavan paikan toimisto oli hieman ammattimaisempi; en nähnyt yhtään Mikki Hiirtä! Ongelmitta ei selvitty sielläkään, sillä S:n höylätessä korttiaan tietokoneruudulle ilmestyi jokin teksti, joka sai virkalijan hieman ihmettelemään. Yhden puhelun ja ainakin minuutin kestäneen hihityksen jälkeen meillekin selvisi, että S:n nimi oli jollain terroristilistalla, joten miehelle ei saisi vuokrata autoa. En tiedä, miksi nimi siellä alunpelin oli, tai onko se vieläkin jossain mustalla listalla, mutta auto saatiin. Ja hyvät naurutkin vielä kylkiäisiksi.

Varsinaisiin hommiin päästiin siis noin tuntia myöhässä alkuperäisestä aikataulusta. Ensin haettiin meidän aiemmin ostama jääkaappipakastin väliaikaissäilytyksestään. Kahdestaan. Painoa hökötyksellä oli aika paljon, joten kaikki irtoavat voimanrippeet piti käytää, että saatiin kaappi autoon.

Kotiin tullessa meillä olikin jo apulainen odottamassa, joten itse pääsin lähinnä työnjohdollisiin tehtäviin. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes tajuttiin, että kaappi ei mahdu mistään ovesta sisälle. Irrotettiin etuovi ja molemmat ovet meidän tulevasta virvoikevarastosta. Siltikin ylimääräistä tilaa kaapin ja ovenkarmien väliin jäi noin sentti.

Kun kaappiin oltiin saatu kulkemaan virta ja vesi (jääpalakone, jee!), lähdettiin noukkimaan lisää tavaraa, ensin appivanhempien luota ja sitten asunnolta. Muuttaminen, dislike. Onneksi meillä oli riuskoja miehiä ja naisia apureina niin asunnolla kuin täällä talollakin, joten selvittiin koko hommasta muutamassa tunnissa. Tässä välissä voisi varmaan mainita, ettei saatu kaikkia tavaroita mahtumaan muuttoautoon, joten meidän piti ahtaa loput kamat meidän pikkuisiin autoihin sunnuntaina (jee, Leijonat!) ja maanantaina (jee, Leijonien kotiinpaluu!). Miten ihmeessä me oltiin saatu ahdettua niin paljon tavaraa kaksioon, ettei jättimäinen muuttoauto riittänyt? Itsehän muutin tänne kahden matkalaukun ja käsimatkatavaroiden kanssa, joten voisin syyttää S:a. Tosin omat vaatteet olivat lisääntyneet kuin puput, en tiedä miten...

Saatiin S:n vanhemmilta putkiradio ja S:n ukin tekemä söpö kiikku.

Palkittiin muuttomiehet ja -naiset (ja itsemme) muutamalla erällä beer pongia...

...ja dartsia. Tausta (vaneri+vaahtomuovilevy+huopakangas) taululle rakennettiin perjantain ja lauantain välisenä yönä. Peliluola kuntoon ja prioriteetit järjestykseen!

Ollaan kotiuduttu ihan äärettömän hyvin; tavaratkin alkavat olla paikoillaan. Pieniä projekteja riittää, ja niitä on mukava toteutella pikkuhiljaa. Esimerkiksi viime lauantaina minä hoidin pihaa, ja S vaihtoi öljyt molempiin autoihin. Oikeiden urakoiden jälkeen rakennettiin teline suomalaiselle tikkataululle. Työtä ja hupia, tasaisesti.



Sisustusjuttuja ei olla vielä ehditty liikoja miettiä. Päänvaivaa aiheuttaa kuitenkin muun muassa meidän vaaleansiniset kylpyhuoneet. Meidän parhaat pyyhkeet ovat keltaisia, mutta sinistä taustaa vasten en keltaista laita. Sekin vähän ärsyttää jo valmiiksi, että paikallisen high schoolin värit ovat sininen ja keltainen. Pitääköhän meidän muuttaa, ennen kuin mahdolliset lapset ovat lukioiässä?

*****
Tätä kirjoittaessani, pari tuntia sitten, jouduin kipaisemaan turvaan meidän kellarikerrokseen, sillä tornadosireenit alkoivat huutaa. Tällä alueella ei toivottavasti ole enää kovinkaan montaa uhkarohkeaa taivastelijaa Joplinin tapauksen jälkeen, joten toivottavasti muutkin toimivat kuten minä, vaikkei mitään hurjan vakavaa kai tapahtunutkaan. Nyt tilanne on rauhoittunut, mutta Kansas Cityn seudulla on nähty tämän päivän aikana useampikin pikkutornado. Tämä typerä kevät voisi jo loppua.

perjantai 20. toukokuuta 2011

Cable Guy

Ettepä ikinä arvaa, mitä eilen tein. Lupaan kyllä vielä kertoa kaiken muutosta ja siihen liittyneistä hässäköistä (niin ja tietysti reipas kuukausi sitten tehdyistä reissuista Chicagoon ja St. Louisiin...), supermahtavista fiiliksistä maailmanmestaruudesta ja siitä, miten kökköä on juhlia kultamitalia yksin valtameren toisella puolella ilman muita hupsuja, mutta ihan ensin haluan vähän kehuskella.

Ollaan asusteltu tässä talossa nyt pikkuisen reippaan viikon verran, ja oltaisiin oltu täydessä nettipimennossa, ellei meillä olisi älykkäitä puhelimia, ja ellei minun olisi pitänyt olla pakkailemassa ja siivoilemassa (lue: katsomassa lätkää ja siemailemassa olutta) vanhalla asunnolla jokainen mahdollinen hetki.

Pakkailu ja siivoilu (ja netissä roikkuminen) kuitenkin loppui männämaanantaina, sillä vuokrasopimus päättyi, joten me nörtit odoteltiin keskiviikoksi sovittuja treffejä kaapeliasentajan kanssa kuin kuuta nousevaa (odottaako joku oikeasti kuunnousua?). Tyyppi tuli ajallaan, touhusi reilut neljä tuntia ja sanoi: "Sorry."

Asiasta enempää ymmärtämättä käsitin sen verran, että ollaan nippanappa liian kaukana heidän yhteyslaatikosta (osaan vissiin nämä termit...), joten taloon ei hänen konsteillaan saada nettiä eikä kaapeli-tv:tä. Me vähän ihmeteltiin, notta onpas aika heillä aika typerä systeemi, joka hukkaa kaikkien aikaa. Oltiin tarkistettu heidän nettisivuiltaan viikkoa aiemmin, että tähän osoitteeseen on saatavilla juurikin heidän tarjoamiaan palveluja, joten varattiin asennus ja odotus alkoi. Viikon odottamisen ja asentajan neljän tunnin ahertamisen jälkeen lopputulos oli kuitenkin ihan toinen. Asentaja sanoi purkavansa kaiken tekemänsä ennen kuin lähti kotia kohti.

Turvauduttiin sitten meidän alkuperäiseen varavaihtoehtoon. Oltiin varauduttu odottamaan toinen viikko, mutta iloksemme ei tarvinnutkaan odottaa kuin seuraavaan aamuun. Asiakaspalvelija sanoi, että meidän talossa (meidän talossa!) oli jo olemassaoleva yhteys, joten asentajaa ei tarvitsisi käyttää paikan päällä; meidän pitäisi vain käydä hakemassa boksit ja modeemi muutaman kilometrin päästä. Jee!

Käytiin hakemassa lootat eilen S:n kanssa. Mies suuntasi töihin ja minä kotiin leikkimään asentajaa. Homman piti olla helppo, ja olenhan minä nyt ennenkin digibokseja ja modeemeja asennellut, joten ei mitään paniikkia, vai mitä?

Ei ollutkaan, ainakaan siihen asti, kunnes tajusin, että keskiviikkoinen asentaja ei todellakaan ollut purkanut töitään. Kellarissa roikkui poikkileikattuja kaapeleita, mikä oli tällaiselle maallikolle aika pelottavaa. S ehti tilata meille asentajan korjaamaan tilanteen, ja siitä ilosta pitäisi maksaa reippaat 80 dollaria. Päätettiin kokeilla hoitaa homma itse ja perua asentajan tulo, jos onnistuttaisiin jotenkin ihmeenkaupalla selvittämään edellisen asentajan tekemä solmu. Tai siis päätettiin, että minä yhdistelen ja irrottelen kaapeleita, sillä S:han oli töissä. Kuulostaa aika pelottavalta, eikö?

Kuvituksena S:lle paniikissa lähettämiäni kännykuvia.

Kun pääsin pahimmasta epätoivosta yli (envarmastipystytähänikinä), ja S oli saanut taottua päähäni, etten voi saada kuolettavaa sähköiskua datakaapelista, aloin tutkia kytköksiä. Vähän omia aivoja ja Googlea vielä enemmän hyödyntämällä osasin purkaa asentajan tekemät muutokset ilman lottoamistakin ja olinpa jo melko varma, että nyt on kytkökset kohdillaan. Juoksin yläkertaan testaamaan, mutta telkkari oli yhtä mykkä kuin aiemminkin.

Tästä lähdettiin...

...ja tähän päädyttiin.

Soitin epätoivoisen puhelun S:lle. En enää keksinyt mitään muuta, mitä voisin "korjata", joten olin jo antamassa periksi, kun mies kysyi, olinko käynyt katsomassa kytköksiä ulkona. No enpä tietenkään.


Paikansin ulkoa kaapelilootan ja kuvassa näkyvän uudemman kopan. Ihan noin maalaisjärjellä ajateltuna tuo musta coax-kaapeli (uros) piti irrottaa sijoiltaan ja vetää jotain kautta toiseen boksiin ja yhdistää siellä roikkuvaan oranssiin naaraskaapeliin. Tein juuri niin, vaikkakin ihan pikkuisen pelotti, sillä kokemattoman asentajan lisäksi jännitystä lisäsi Esterin tarjoama vesisade. Vaikka kyseessä olisi mikä datakaapeli, niin pieni pelko persiissä veivailin johtoja yhteen.

Juoksin sisälle testaamaan yhteydet, enkä kyllä ole koskaan ollut yhtä iloinen katsoessani jotain Tunteita ja tuoksuja. It's alive! Säästettiin 80 dollaria, ja minä sain rutkasti lisää tyhmänrohkeutta.

Mitähän seuraavaksi fiksailisin? Tarvitseeko kukaan halpaa sähköasentajaa?

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Pakkaamisen sietämätön sietämättömyys

Meilläpä ei mahdu oikein enää kävelemään kaikkien vaatepussukoiden ja muuttolaatikoiden keskellä. Pakkausmotivaatio on ihan finaalissa, vaikka tekemistä vielä aika paljon riittäisikin. Tshekin ja uuden kotimaan välinen kamppailu kiinnostaa paljon enemmän.

Näillä näkymin vietetään näin ahtaissa oloissa onneksi enää yksi yö. Huomenna, muutaman allekirjoituksen jälkeen, meistä tulee talonomistajia, jos tälle päivälle luvattu koko maan läpi pituussuunnassa ulottuva myrskyjärjestelmä raekuuroineen ei pyyhkäise taloa maan tasalle tai nakuttele reikiä mihinkään. Kerran uusittu katto riittää meille, ei olla turhan nirsoja. Talon myyjä on varmasti samaa mieltä.


Kuinka surullista muuten on, että minua oikeasti vähän harmittaa, että mennään pankkiin sopivasti niin, etten ehdi nähdä Suomi-Norja -mittelöstä kuin puolikkaan erän?

perjantai 6. toukokuuta 2011

Kesä

Nyt kun tuo blogin sivupalkista löytyvä sääennustin lupailee tuleville päiville aika kesäisiä lukemia, on varmasti sopivaa puhua hiljalleen alkavan kesän suunnitelmista.

Suurin osa kesästä tulee varmasti kulumaan omalla takapihalla ja naapuruston uima-altaalla. Muutto alkaa tuntua jo aika konkreettiselta, sillä tein eilen kilttinä ulkosuomalaisena osoitteenmuutoksen Postille ja maistraatille. Pakkohan tässä on alkaa jo edes pikkuisen luottaa siihen, että viimeistään viikon päästä meillä on ihan oma (lue: pankin) koti!

Toki jonkinmoiset tuparitkin täytyy järjestää.

Pari retkeäkin on lyöty lukkoon. Kesäkuussa painutaan isolla kaveriporukalla viikonlopun viettoon järvenrantamökille. Tiedossa on varmasti ainakin vedessä kellumista ja pörräämistä, hyvää ruokaa ja seuraa, sekä toivottavasti aurinkoa ja lämpöä.

Heinäkuussa mennään vähän pienemmällä kokoonpanolla (12 henkeä) perinteiselle float tripille etelä-Missouriin. Ihan vähän aikaa sitten Elk River tulvi yli äyreidensä ja kasteli koko leirintäalueen mökkeineen päivineen. Joki on siitä onneksi jo vähän rauhoittunut, joten parin kuukauden päästä pitäisi olla kuivahkot telttailutienoot. Monet aloittavat float trip -kautensa jo tämän kuun lopussa Memorial Day -viikonloppuna. En edes uskalla kuvitella, minkälaisella vauhdilla ylikuormitettu joki kumiveneilijöitä silloin kuljettaa.

Heinäkuun lopussa pääsen myös lentelemään, pitkästä aikaa. Lähden Suomeen kahdeksi viikoksi. Perhe, kaverit, salmiakki, ruisleipä, pinaattikeitto, kermaviili ja omppusiideri, täältä tullaan!

Nyt vähän lätkää. Mistähän saisi verenpainelääkkeet tähän hätään?

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Even the Man in the Moon Disappeared

Joku saattaa muistaa, että käytiin viime joulukuussa Shinedownin akustisella keikalla. Minä olin jo melkein ehtinyt unohtaa, kunnes sain eilen yllättävän muistutuksen.

S tuli töistä kotiin ja sanoi, että sillä on minulle lahja. Sain halauksen ja synttärionnittelut, vaikka viralliseen vanhentumiseen on vielä reipas kuukausi aikaa, joten hymähdin ja painuin keittiöön hellan ääreen. Touhuilimme vähän aikaa omilla tahoillamme. Lopulta mies sanoi, että minulle on oikeasti lahja.

"Can you guess what it is?"

Kissanpentu? Poni?

En osunut oikeaan, sillä mies piilotteli selkänsä takana Shinedownin keikka-cd/dvd:tä. S oli kuullut aamulla radiosta, että tallenne ilmestyy kyseisenä päivänä, joten se oli sitten ottanut asiakseen metsästää minulle boksin yllätykseksi.

Tehtävä oli kuitenkin osoittautunut odotettua hankalammaksi, sillä esimerkiksi jokaisen elektroniikka-/musiikki-/elokuvanörtin Mekka Best Buy oli aliarvioinut Somewhere in the Stratospheren menekin. S:n valitsemaan toimipisteeseen oli hommattu vain kaksi kopiota, jotka olivat menneet ennen kuin S ehti apajille 15 minuuttia kaupan aukeamisen jälkeen. Walmarteissa kohauteltiin olkapäitä, Targetin nettisivuilta lättyä ei löytynyt. Lopulta S löysi yhden kopion pienestä erikoisliikkeestä. Ei ole yllättävää, että boksi myytiin eilen Kansas Cityn alueella loppuun, ja ihmiset soittelivat pettyneinä paikalliselle Jone Nikulalle. Yllättävää on kuitenkin se, etteivät liikkeet osanneet varautua kovaan kysyntään; löytyyhän levyltä koko Kansas Cityn konsertti cd- ja dvd-muodossa.

Siinä se seuraava parituntinen mukavasti vierähtikin, tuttua keikkaa katsellessa. Kylmät väreet kulkivat koko kropan läpi, jälleen kerran, vaikka tällä kertaa keikkapaikkana olikin oma sohva vanhan teatterin sijasta.

Suosittelen, lämpimästi.

tiistai 3. toukokuuta 2011

10 päivää

No niin. Käväistiin eilen talolla, ja siellähän oli kattomiehet urakoimassa vielä iltakuudeltakin. Koko homman pitäisi olla tänään valmis, lupausten mukaisesti. Kuinka hienoa!

Meidän hieman kokematon kiinteistönvälittäjä (älkää koskaan värvätkö kaveria näihin hommiin...) oli tosiaan sitä mieltä, että päästään uuteen kotiin jo tänä viikonloppuna, mutta kuten jo arvata saattoi, pankki ei toimi niin nopeasti. Optimismi on mukava piirre, mutta sokea luotto asioiden järjestymiseen ilman yhdenkään tikun laittamista ristiin on aika rasittavaa, kun pitäisi kuitenkin olla ammatti-ihmisestä kyse. Kysymyksiin olisi joskus mukava saada muitakin vastauksia, kuin "Joo, luulisin..." ja "Kyllä sen pitäisi onnistua...".

Onneksi tuo minun mies on topakkaa ja oma-aloitteista sorttia. Tänäkin aamuna se laittoi pankille tilannepäivitystä katosta, ja pankilta saatiin jopa melkein hyviä uutisia! Closing date on nyt asetettu ensi viikon perjantaille, mikä olisi toteutuessaan aika huippujuttu, sillä meidän vuokrasopimus tosiaan päättyy sitä seuraavana maanantaina.

Vaikken millään lailla taikauskoinen olekaan, niin kyllähän tuo perjantai 13. päivä vähän karmii jo näin etukäteen; onhan herra Murphy ollut meillä tässä prosessissa kaverina hääräämässä jo muutenkin. Kaikki on nyt kiinni myyjästä. Heidän pitää toimittaa viimeiset dokumentit pankille viimeistään ensi maanantaina, jotta pankki saisi hommansa valmiiksi ennen ensi viikon perjantaita. Iiks.

Toivottavasti se iso peili ei nyt mene särkymään. Seitsemän vuoden epäonni tästä nyt vielä puuttuisikin...

maanantai 2. toukokuuta 2011

Pehmeä lasku arkeen

Huuuuh, miten paljon näihin menneisiin viikkoihin onkaan mahtunut! Parin viikon lomaturnee vanhempien kanssa oli oikein mainio, mutta jo pelkästään Chicagossa ja St. Louisissa ehdittiin nähdä muutaman päivän aikana niin paljon, etten nyt edes viitsi raapaista pintaa. Haluan omistaa reissailuille ihan oman/omat merkintänsä. Samalla voisin kirjoittaa turistioppaan Kuinka kadottaa vaivalla hankittu kesäkunto Kansas Cityssä kymmenessä päivässä.

Aloitetaanpa vaikka siitä ihan suurimmasta uutisesta (ei bin Ladenin kuolemasta, vaikka S eilen sen "kunniaksi" shotin NSA-lasistaan ottikin): S:n sisko sai perjantaina tyttövauvan! Itse en ole vielä neliönmuotoista (on tosiaan melkein yhtä leveä kuin pitkä) vauvaa sylissä vielä voinut pitää, sillä joku kevätpöpö vaivaa (onpa minulle jo sanottu, että kyseessä on vain allergies, aaargh!), mutta tänään on jo sen verran virkeä ja vähemmän tukkoinen olo, että ehkä uskallan vauvan varpaita nykäistä.

Tajusin vähän ennen vauvan syntymää, ettei meillä ole mitään viemisiä.
Neuloin sitten pikatöppöset neljässä tunnissa.

Taloasiat ovat tietysti myöskin olleet pinnalla. Edellisen talopäivityksen jälkeen selvisi, ettei pankki voi myöntää meille lainaa, ennen kuin katto on korjattu. No, ei siinä muuten mitään, mutta kun tällä alueella uutta kattoa tarvitsee muutama muukin raekuuron uhri, joten odotusajat ovat pitkät, ja meidän vuokrasopimus päättyy kahden viikon päästä (tiedon saamishetkellä aikaa oli vielä reilu kuukausi). Alunperin tehtiin vuokrasopimus heinäkuun lopulle asti, mutta pankki vaati vuokrayhtiöltä todistuksen meidän poismuuttoaikeista, eikä vuokrayhtiö suostunut sellaista kirjoittamaan, ennen kuin purettiin sopimus 60 päivän irtisanomisajalla. Kivat meille.

Onneksi meidän kattotyyppi lupautui pistämään meidät jonon ohi, joten uuden katon pitäisi olla valmis huomenna. Sen jälkeen pankki tarvitsee vaikka minkälaisia lippusia ja lappusia ja pari päivää niiden tutkimiseen, mutta parhaassa tapauksessa oltaisiin talonomistajia jo tällä viikolla, ja muutto voisi olla tulevana viikonloppuna. Olisihan se aika mahtavaa, mutta enpä uskalla toivoa liikoja. Entisistä virheistä on opittu. Vieno toive olisi, että päästäisiin muuttamaan suoraan omaan kotiin, kun meidät tästä tönöstä pihalle potkaistaan. Aika inhottavaa, kun ei uskalla olla innoissaan ensimmäisen oman kodin ostamisesta ja siihen muuttamisesta.

Kohta pitäisi alkaa siivouspuuhiin, sillä tämä asuinympäristö on päässyt vähän räjähtämään. Tarkoitus olisi ehtiä putsailemaan paikat ennen Leijonien lätkämittelöä. Tällä hetkellä katselen ilokseni USA:n ja Norjan kohtaamista paikalliselta tv-kanavalta. Muiden maiden pelejä Versus ei valitettavasti näytä, mutta askel oikeaan suuntaan se on tämäkin; viime vuosina täällä on ollut turha haaveillakaan MM-lätkän seuraamista telkkarista.

Toivoa on!