perjantai 27. joulukuuta 2013

Tuhat kuvaa kertoo enemmän kuin yksi sana - joulusta

Suomalaista osaamista.
Tämä ei ole meidän talo.
Jouluaaton reippailijat.
Oi tätä tunnelmaa.
On äiti laittanut kystä kyllä.
Cheese! Joku oppi poseeraamaan jouluna.
Ihania läppiä!
Rinsessa.
Rinsessa.
Pukki toi kameran.
Männäjouluina on käynyt niin, että monista lahjoista on löytynyt vahingossa yhteinen teema. Viime vuonna se oli Game of Thrones. Tänä vuonna se oli Hutzler 571 Banana Slicer. Tämän sain veljeltä. Veljeltä, jolle olin ostanut täysin saman kapistuksen. Kapistuksen, joka on siellä kadonneessa paketissa. No, jos paketti on tippunut lentokoneen ruumasta mereen, niin toivottavasti joku aitiolle saarelle haaksirikkoutunut tomhanks löytää tämän elintärkeän keittiöesineen. En tiedä, miten olen tullut toimeen ilman sitä kaikki nämä vuodet! Tosin, kuten kuvasta huomaa, se ei toimi kaikkien banaanien kanssa, sillä jotkut kaartuvat väärään suuntaan.

Jouluaamunakin oli vielä lunta.
Kermavaahto käy muotoiluun. Mummolassa jouluaamua viettämässä.
Kokki Kolmonen uudessa keittiössään.
Usva poseeraa.
Savu poseeraa.
Pömppälöörä poseeraa.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Sinivalkoista joulua

Taidettiin saada valkoinen joulu.

Lunta!
Vääntelin lauantaina tortut (ja tänään rieskat), ja lohi on parhaillaan graavautumassa. Talo on niin siisti kuin se puolitoistavuotiaan täystuhon kanssa voi olla. Jouluvalmistelut alkavat olla loppusuoralla.

Lunta!
Naureskelin eilen miehelle, että meille tulee melkoisen suomalainen joulu, vaikka tällä mantereella ollaankin. Meidän joulu on aattona, syödään suolattua kinkkua (eikä hunajaista spiraalileikattua possua), kaikki pöydänantimet ovat riisipuurosta lanttulaatikkoon perisuomalaisia (ei vaahtokarkkibataattilaatikkoa), ei pauketta, ei mekkalaa. Rauhallinen joulu. Suolainen, ei imelä.


Suomalaista joulua on tullut mietittyä tällä viikolla muutenkin, yksin ja ystävien kanssa. 


Täällä jouluhössötys alkaa aikaisin, se on äänekästä ja värikästä, mutta joulu loppuu kuin veitsellä leikaten joulupäivän iltana. Lahjat revitään auki jouluaamuna pyjamat päällä, sen jälkeen syödään omituisia ruokia (eikä ruoka taida ollakaan jouluna pääosassa, toisin kuin kiitospäivänä), jonka jälkeen joulukuusen voikin pakata pois seuraavaa lokakuuta odottamaan. Riippuu toki paljon perheestä ja perinteistä.


Suomessa jouluun suhtaudutaan asiaan kuuluvalla vakavuudella. Kuunnellaan mollivoittoisia joululauluja, joiden kirkkaimpana kruununa loistaa hilpeistäkin hilpein Varpunen jouluaamuna. Julistetaan joulurauha, käydään vähän hautausmaalla. Ja saunassa hiljentymässä. Kenenkään pihalla ei ole diskovaloja tai puhallettavia barbaroita.

Sitä minä kaipaan! Rauhallista, kiireetöntä, pitkää joulua. Täällä on moni aattona töissä, se on ihan tavallinen arkipäivä, samoin kuin tapaninpäivä. Joulupäivästä tekee erikoisen se, että normaalisti ympäri vuorokauden riistävä palveleva Walmart on kiinni. Onneksi Mäkkäri taitaa sentään tänä vuonna pitää ovensa (ainakin paikoitellen) joulupäivänäkin auki, jotta voi vaahtokarkkibataattilaatikon jälkeen käydä hakemassa itselleen Big Macin tai pari.


Kaihostelin pikkuisen Suomi-joulun perään viime viikolla. Mies sanoi vähän alakuloisesti, että kyllä hän tietää, että haluaisin olla Suomessa. Siinä tilanteessa ei tuntunut reilulta, sillä haluaisin olla molemmissa paikoissa. Minulla on kaksi kotia. Aina on poissa jostakin.

Onneksi voin kuitenkin aloittaa aattoaamun riisipuurolla, vierailla Suomessa Skypen välityksellä, kaataa rosollit Marimekko-liinan päälle, simuloida joulusaunaa kuumalla kylvyllä, viettää aikaa oman perheen kanssa. The best of both worlds.

Rauhallista joulua sinne, missä ikinä oletkin!

perjantai 20. joulukuuta 2013

Puhelinasiointiaksentti

Amerikkalaiset jaksavat vahdata maahanmuuttajien aksentteja. Joko niitä ihastellaan, niille naureskellaan, tai niiden poissaoloa ihmetellään. Kommentoidaan, joka tapauksessa. Itse olen kuulunut yleensä viimeisimpään joukkioon, vaikkakin niitä voitonriemuisia "Oh, you do have an accent!" -lausahduksiakin on kuultu.

someecards.com - I know my accent is a huge turn on.

Viisaammat ovat minulle kertoneet, että aksentit ovat rikkaus. Olen täysin samaa mieltä. Jo ihan siksi, etteivät alkuasukkaat oleta, että maahanmuuttaja välttämättä ymmärtää kaikki kulttuurisidonnaiset viittaukset (minä en ainakaan aina ymmärrä). Ja onhan se mukavaa, etteivät kaikki puhu justiinsa samalla tavalla! Tärkeintähän on, että asia tulee selväksi, vaikka sitten huitomalla, jos ei muuten.

someecards.com - I'm sorry if my accent is disappointingly American.

En ole koskaan yrittänyt tietoisesti hävittää aksenttia. Se on vain ajan saatossa kadonnut. Kirjoitan parempaa englantia kuin puhun, teen puhuessa typeriä kielioppivirheitä, joille sisäinen ikuinen englanninopiskelija pudistelee päätään, takeltelen jatkuvasti tiettyjen sanojen kanssa, mutta silti paikalliset eivät yleensä ainakaan heti arvaa, etten ole yksi heistä.

Mutta autapa armias, kun soitan jonnekin vähän virallisemalla asialla! Tönks tönks tönks. Kieli kangistuu, sanat katoavat päästä, ääni tärisee, änkytän. Eipä sillä, sama nakki napsahtaa kyllä ihan suomeksi asioidessakin. Vihaan asiakaspalveluun soittamista. Varsinkin, kun siellä toisessa päässä palvelee (jos palvelee) monesti joko a) erittäin nopeaa, b) erittäin hiljaista tai c) erittäin vaikeaselkoista/heikkoa englantia puhuva henkilö. Ja sitten meikä on, että "Sorry, could you repeat that? Sorry, could you repeat that again? One more time? Please?"

someecards.com - I am hoping my accent distracts you from the fact I am a douchebag.

Olen itse tehnyt puhelinhommia (en niitä puhelinhommia), joten ymmärrän, miten epäkiitollista työtä se on. Silti voi olla kohtelias, varsinkin, jos asiakas on. Tai ainakin yrittää auttaa, jotta sama asiakas ei ruuhkauttaisi kiireisiä linjoja uudelleen uuden asiakaspalvelijan toivossa.

Nythän kävi niin, että meidän reippaat kaksi viikkoa sitten Suomeen lähettämä joulupaketti on teillä tietämättömillä. Viimeisin skannaus on tehty Chicagossa, jossa se oli mennyt kansainvälisen lajittelukeskuksen läpi minuutissa. Sen jälkeen lähtenyt maasta. Kaksi viikkoa sitten, itsenäisyyspäivänä. Tai niin luulimme.

Laitoin toissapäivänä sähköpostilla kyselyn menemään. Koska silloin ei joudu puhumaan kenenkään kanssa. Ei vastausta, vieläkään, vaikka piti tulla vuorokauden sisällä.

Mies soitti asiakaspalveluun eilen. Sieltä väitettiin, että paketti on edelleen tullijonossa Chicagossa, jossa se on ollut kaksi viikkoa. Hassua sinänsä, että jokainen lukutaitoinen sai kyllä ihan eri käsityksen seurantasivustolta. Mutta kai ammattilainen tietää paremmin kuin tämmöinen amatööri. Vaikka kaiken järjen mukaan paketti menee tullista läpi vasta Suomessa. Pyysivät odottamaan, koska joulu.

Tänään soitin sitten itse. V-käyrä saavutti vissiin vihdoinkin sen pisteen, jolloin meikäläinenkin nielee puhelinantipatiansa. Ensin navigoin itseni automaattisesta valikosta siihen pisteeseen, että pääsin kuuntelemaan jonotusmusiikkia (tai itse asiassa USPS-mainoksia) reiluksi vartiksi, jonka jälkeen kuvainnollisen langan päässä oli ihan oikea henkilö...

...joka halusi ja osasi auttaa! Ymmärsi, vaikka kangertelin. Teki katoamisilmoituksen ja tutkintapyynnön Suomen Postille. Sillä paketti oli kuin olikin lähtenyt maasta 6. joulukuuta ainakin järjestelmän mukaan. Nyt sitten odotellaan, mutta ainakin asialle tehdään jotain muutakin kuin annetaan ajan kulua.

Tuskin ehtii jouluksi, ainakaan tänä vuonna, mutta on siltikin jotenkin helpottunut olo. Asia etenee ja paketti toivottavasti löytyy joskus. Silti, ihan pikkuisen, tekisi mieli korkata hermokalja. Kai sitä voisi, perjantain kunniaksi.

Tai sitten voisin esimerkiksi jatkaa joulusiivousta. Kuka täällä sotkee?

Loppukevennys: Lapsi osaa sanoa mummo ja ukki, eli pöpö ja kakki.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Oranssi säihke (vai Appelsiinivälke?)

Yksi kissa ripuloi tänä aamuna vessan lattialle (ja seinälle!), toinen nirppanokka teki tarpeensa hiekkalaatikon viereen. Meidän kaksi viikkoa sitten lähettämä joulupaketti seilaa jossain USA:n ja Suomen välillä, ja nyt vähän jännittää, ehtiikö se perille ajoissa. Ei olisi pitänyt nousta sängystä ollenkaan.

Mutta kylppäriprojekti on sentään valmis!

Mies oli taas maanantai-iltana lapsenlikkana, kun remonttiäiskä karkasi yläkertaan tikapuuakrobatiaa harrastamaan lisägallona Orange Sparklea mukanaan.

Jatkoin kuin jatkoinkin perseenpersikanvärisellä oksennuksella maalaamista, sillä en halunnut ottaa sitä riskiä, että a) vihaisin ihan oikeasti uutta valitsemaani väriä ja b) joutuisin maalaamaan vielä kaksi kerrosta yhden sijaan. Jokaiseen maalausprojektiin kuuluu (ainakin meikäläisellä) hitaasti kasvava inho ja epävarmuus väriä kohtaan, joten kun viimeisen maalinsutaisun vetäistyäni kylpyhuone muistutti mummoalkkareita, niin oltiin tutuissa tunnelmissa.

Maalia löytyi lopulta hiuksista, vaatteista, käsistä, kynsien alta, lattiasta, mutta onneksi sitä riitti seinillekin. Tässä lopputulos:



Tuossa orkideassa oli oikein kukatkin, kun sen ostin.
Eipä ehkä ole tarpeeksi moderni omaan makuuni, mutta ilman mittavaa laatoitusoperaatiota meidän master bathroomista ei kovin modernia (lue: epäamerikkalaista) saa.

On se nyt ainakin vähemmän sininen.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Ragennusmestari ilmoittautuu palvelukseen

Intoa puhkuen sinne taas lähdettiin. Rautakauppaan, nimittäin.

Olen yleensä melko äkkipikainen remonttipäätöksissäni. Meidän kylppärin väritystä pohdin kuitenkin pitkään ja hartaudella, vaikka haaleanvaaleansiniset seinät yhdistettynä lämpimiin laattasävyihin olivat ketuttaneet jo pitkään. Lopullisen sysäyksen ja ahaa-elämyksen sain, kun ripustin Kaj Stenvallin Jossain vaiheessa -palapelin siniselle seinälle, joten lauantaiaamuna käytiin oikein koko perheellä vähän ostoksilla.

www.kajstenvall.com
Pläräsin maaliläpysköjä ja yritin saada miehen mielipidettä asiaan. Tuloksetta. Lopulta ostin kaunista, heleää, vaaleaa, himpun verran poltettuun oranssiin taittavaa Orange Sparkle -maalia. Ei harmaata. Vahingo(i)sta oppineena vain gallonan. Pohja- ja pintamaali samassa, kosteisiin tiloihin tarkoitettu. I've got this!

Tuumasta toimeen. Uuden uskon saava seinäpinta oli sen verran vaalea, että mihinkään erilliseen pohjamaalikerrokseen ei kannattaisi ruveta tuhlaamaan aikaa. Pari kerrosta Orange Sparklea ja sehän on sitten siinä. Ja ei kai tuohon nyt kovin kauaa edes mene, yhden kylppärin maalaamiseen.

Väärin.

Lauantaina irroittelin kaikki irti lähtevät jutut seinistä ja paklasin ammottavat reiät. Mies oli kaverin luona tekemässä ihan oikeaa vessaremppaa, joten minä käytin ipanan päikkärit omassa kylppärissä hymyillen. Miten ihana tapa viettää lauantai-iltapäivää! Bye bye, baby blue.


Ruuvailun ja skruuvailun jälkeen pääsin tositoimiin. Korkea huone loi tämmöiselle hobitille pienoisia haasteita, mutta yllätyksekseni yletyin jopa niihin kammottavimpiin paikkoihin. Suihkun yläpuolella olevan tasanteenkin taakse, vaikkakin seisoen sillä tikkaiden poikkipuulla, jossa lukee "älä seiso näin korkealla, tiput ja taitat niskasi" ja kurotellen venyvyyden äärirajoilla.


Muistin aika nopeasti, etten pidä maalaamisesta. Muutaman tunnin ahertamisen jälkeen olisin halunnut lähettää terveisiä kylpyhuoneen suunnittelijalle. Aivan hemmetisti liikaa kolosia, kulmia, ovia, ikkunoita, feikkipylväitä. Korkeutta. Pinta-alaa. Popcorn-kattoa, jonka röpelöt tarttuvat maalisutiin ja hiuksiin.

Kissankin mielestä tarvittiin jotain muutosta. Ainakin uusi kukkaruukku, jos ei muuta.
Luonnonvalon hävitessä ja lapsen herätessä pistin sudit ja telat pussiin. Kylppäri näytti puoliksi huonosti pohjamaalatulta sotatantereelta. Rupesin laskeskelemaan mielessäni käytettävissä olevia työtunteja ennen joulua, ja kääk. Kiire tulee, jos tämä kerran näin hitaasti etenee.

Eilinen aamu- ja iltapäivä menivät kavereiden Thanxmas-pirskeissä ja Chiefsien voitokasta peliä katsellen. Pistin remppakamppeet heti pelin jälkeen päälle ja katosin illaksi yläkertaan.

Maalasin, maalasin. Kyykyssä, kumarassa, lankuttaen, kärrynpyöriä heitellen, huikeisiin akrobaattisiin suorituksiin venyen (kuka rrrrkele suunnitteli tämmöisen labyrittikylppärin?!). Maalasin. Loput seinäpinnat sudin ennätysvauhtia, koska halusin päästä toisen, sen varsinaisen maalikerroksen kimppuun. Tämähän on parissa illassa tehty, sittenkin! Hyvä, sillä meikämamma ei oikeasti kestä keskeneräisiä projekteja. Tehdään, eikä meinata.

Aamukahdelta loppui maali. Justiinsa riitti kahteen kerrokseen. Hienosti laskettu, ei jäänyt yhtään ylimääräistä. Kerrankin!

Väärin.

Tuo tyyneyden tyyssijaksi tarkoitettu keitaanperkele pitää maalata vielä kolmannen kerran! Ensin niin kivalta näyttänyt Orange Sparkle alkoi muistuttaa persikkaista oksennusta, kun tämän tosiseikan oivalsin. Se saamerin sininen kuultaa vieläkin läpi. Olisi pitänyt pohjamaalata. Kärsimättömyydestä kärsii koko kroppa. Ja lompakko.

Enkä pääse edes rautakauppaan maalivarastoja kasvattamaan, sillä toinen auto on huollossa ja me ollaan naperon kanssa täällä jumissa. Illalla vasta! Toisaalta on ehkä ihan hyvä pitää vähän taukoa. Peukalossa on rakko, vasen käsivarsi on niin kipeä, että tekisi mieli leikata se irtipoikki. Ja onhan tässä muutakin puuhaa vielä ennen joulua, joten ihan toimettomana ei tarvitse töhöttää.

Mutta kun minä haluan tuon kylppärin valmiiksi, nytheti.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Siksakkia saunanlauteella

Olipa kerran itsenäisyyspäivä. Kummalliset kättelyjuhlat ja pipareita. Facebookia ja isäMM(-95)aallisuus huipussaan. Varpunen jouluaamuna ja kostunut silmäkulma. Ihan rehellinen koti-ikävä.

Seuraavan illan pikkujoulut tulivat siis enemmän kuin tarpeeseen. Kun yhdistetään neljä suomalaista, kaksi pientä puolikasta, muutama amerikkalainen puoliso, graavilohi ja ruisleipä, piparit ja homejuusto, karjalanpiirakat ja dick butter (munavoi, oli mulle uusi vitsi), glögi ja punaviini, sauna ja iskelmät, niin lähennellään jo täydellisyyttä hipovaa iltaa.

Tuntui ihan minilomalta Suomessa. Neljä aikuista naista kapeahkolle saunanlauteelle eteen-taakse-menetelmällä ahtautuneena hoilaamassa Paula Koivuniemeä - voisiko enää olla mitään suomalaisempaa? Onneksi sauna oli äänieristetty, joten kenellekään ei tullut avioeroa.

Takana on kolme ja puoli vuotta yhtäjaksoista asumista tällä puolen rapakkoa. Ensin piti sopeutua siihen, että ystäväpiiri on pääasiassa Suomessa. Sitten soluttauduin miehen kaveriporukkaan, josta löytyikin mielettömän hyviä tyyppejä, jotka ovat hädän ja ilon hetkellä läsnä. Siitä huolimatta, vasta oikeastaan viimeisen puolentoista vuoden aikana olen löytänyt ns. omia ystäviä, ja kaikki ovat olleet suomalaisia. Ihmisiä, joille on voinut puhua avoimesti. Jotka ymmärtävät. Jotka muistavat Matti Näsän ja Muumipeikon. Jotka eivät ota jokaista sarkastista letkautusta täytenä totena. Huojentavaa!

Mutta ei pelkkä suomalaisuus tietenkään riitä yhdistäväksi tekijäksi. En minulla ollut Suomessakaan reilua viittä miljoonaa kaveria. Siksipä onkin aika hienoa, että nämä muutamat harvat tänne eksyneet, väliaikaisesti tai pysyvästi, ovatkin osoittautuneet aika helmiksi. What are the odds?

Laskisin ite, jos pitkästä matikasta olisi jäänyt jotain päähän.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Piparit




Rakas Joulupukki,

Haluaisin järjestelmäkameran.

T: Anni

tiistai 3. joulukuuta 2013

Se on täällä!

Kiireisimmät (lue: Suomeen matkaavat) lahjat on hoidettu, joulukoristeita ripoteltu ympäri ämpäri, sisälle ja ulos, kissa on kaatanut kuusen vasta kerran, tonttu napottaa hyllyllä, piparitaikina on jääkaapissa (ja sitä taitaa olla vielä sen verran jäljelläkin, että pari piparia siitä leipoo). Kyllä -- joulumieli osasi perille sittenkin!

Tänä vuonna lapsukainen on sen verran iso, että osaa jo ottaa osaa jouluisiin juttuihin ja perinteisiin, uusiin ja vanhoihin, joten itsekin tulee vähän tsempattua. Voisin leipoa ne kaksi piparia nyt, hiljaisessa talossa, ilman lahkeessa ja uuninkahvassa itsepäisesti roikkuvaa apuleipuria, mutta jotenkin hymyilyttää ajatus pienestä jauhopeukalosta painelemassa muotilla taikinaa. Katsotaan, hyytyykö hymy illalla tositilanteen koittaessa, ja meneekö koko touhu ihan pipariksi.

Tuommonen riäpäle meillä oli viime jouluna! Neitokainenkin oli vielä melko pieni.
Lapsi on toisaalta onneksi vielä sen verran pieni, ettei ymmärrä (eikä muista!) kaikkea, eikä meidän esimerkiksi tarvitse vielä päättää, minkälaisia tarinoita Joulupukista kerrotaan, vai kerrotaanko ollenkaan (kun äh, jotenkin ahdistaa, mutta sitten toisaalta...). Ei tarvitse keksiä niin nokkelia lahjanpiilotuspaikkoja, että äitikin ne unohtaa. Ei tarvitse pelätä sanomisiaan ja joulutaian pilaamista.

Muuten kyllä pitäisi ruveta vähän miettimään, mitä suusta ulos päästää. Viime viikolla hieman hiillyin penkkiurheillessa ja sanoin shit. Papukaijaksi (ja -padaksi) metamorfonoituneen jälkeläisen suusta kuului samalla sekunnilla shiiii. Hups. Onneksi ei jäänyt vakiosanastoon. Tai ehkei ole tullut vastaan vielä tarpeeksi p*skamaista tilannetta, joka vaatisi kiroilua.

Joku palanen on tainnut loksahtaa pienissä aivoissa paikoilleen, sillä tyttö on ihan selvästi hoksannut, miten tiettyjä äänteitä muodostetaan. Puhuu jatkuvasti (keneenköhän lie tullut...), mutta edelleen suurimmaksi osaksi ihan omaa kieltään. Joitakin sanoja kuitenkin tunnistetaankin, enimmäkseen englanninkielisiksi (epistä):
  • dädä (daddy, lausutaan yleensä kaihoisasti kuiskaten)
  • täithi (äiti)
  • ap (up - ylös, käy myös mihin tahansa muuhun tarkoitukseen)
  • apa apa apa (apua)
  • papi (puppy - koira)
  • bau (ball - pallo)
  • bababa (banaani)
  • pappap (pupu - hop hop, puistelee samalla nyrkkiä pomppimisen merkiksi)
  • pepi (vesi, maito)
  • tshii (cheese - juusto)
  • tshitshi (Jen Jen, varatäti)
  • ta (kiitos)
  • pii (please - saisinko)
  • NOU! (no - ei, tulee usein monta kertaa peräkkäin kamalalla tarmolla) [lisätty klo 16:51, meinasi unohtua!]
Kirja ja kissa ovat so last season, ettei niitä enää viitsi toistella. Viittomakielellä tulee touchdown (kädet suorana ylös) ja first down (huitaisu kädellä). Tuleva tuomari.

Myös kehonkieli on kehittynyt. Pehmokoiraa silitellään ja taputellaan, kun taas nallea kannetaan kainalossa, pussaillaan ja työnnellään tuolissa ympäri taloa. Taitaa olla aika raivata vauvalelut pois piiloon ja tehdä tilaa ison tytön leluille ja leikeille. Kuusen alta saattaa nimitäin löytyä pari asiaan kuuluvaa pakettia, jos en ehdi piilottaa niitä itseltäni ennen joulua.

Hyvin ehtii nimittäin, muutamassa viikossa.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Challenge Accepted

Pabe G ja Nina haastoivat minut kertomaan 11 faktaa itsestäni, vastaamaan minulle esitettyihin kiperiin kysymyksiin ja keksimään 11 kysymystä uusille haastetuille, joita tulisi olla 11 kipaletta.

11 faktaa (Mitähän en muka olisi jo paljastanut itsestäni?)

1. Olen auttamattomasti koukussa salt & vinegar -sipseihin, vaikka niiden syöminen sattuukin kitalakeen.
2. Olen todella huono pitämään omia salaisuuksia. Nytkin mulla on piilossa miehen eka joululahja, ja olen meinannut lipsauttaa a) sen olinpaikan b) sen sisällön jo mooooonta kertaa. Ystävien minulle uskomat salaisuudet kyllä pidän hyvässä tallessa ja suun supussa, ongelmitta.
3. Olen löytänyt itsestäni OCD-mäisiä piirteitä. Esimerkiksi Ace Venturaa katsoessa minua risoo se, kun Ace murtautuu mielisairaalan varastoon ja liu'uttaa Private-kyltin takaisin paikoilleen... eikä se ole keskellä kyltinpidikettä!
4. Näin viime yönä unta, jossa olin naimisissa pelinrakentaja Peyton Manningin kanssa. Mikä painajainen!
5. Miesihanteeni on nykyisellään aika epä-peytonmanningmainen. Tumma, harteikas, särmikäs, parrakas. Tyyppiä Joe Manganiello, Henry Cavill, Scotty.
6. En ole värjännyt hiuksia yli kahteen vuoteen, joten päästä löytyykin tällä hetkellä täysin aito ja alkuperäinen väritys.
7. Haluaisin värjätä hiukset, nää on tylsät.
8. En ole koskaan käynyt amerikkalaisella kampaajalla. Viimeksi kävin ammattilaisen tuolissa Suomessa melkein vuosi sitten. Muuten leikkelen pehkoa itse. Ei vain ole tullut käytyä, nuhjuisen kotiäidin.
9. En ole koskaan käynyt pedikyyrissä tai manikyyrissä. Ei vain ole tullut käytyä, nuhjuisen kotiäidin.
10. Olen tainnut vähän hurahtaa juoksemiseen hölkkäämiseen. Jopa niin paljon, että ostin oikein kunnon kengät, viimeinkin.
11. Haluaisin kirjoittaa kirjan, mutta en ehdi osaa.

Paben kysymykset

1. Onko ollut hyvä päivä tänään? Mikä oli parasta? On! Sain kiireisimmät joululahjahommat hoidettua.
2. Miten aiot viettää joulua? Aatto kotona ja Skypessä, joulupäivä anoppilassa. Rauhassa perheen kanssa, siis.
3. Mitä odotat ensi vuodelta? Hmm. Odotan yllättävää aikuistumisen ahaa-hetkeä ennen kuin täytän 30. Konkreettisemmin odotan Suomen-kesälomaa, kavereiden jälleennäkemistä, perheen kanssa yhdessäolemista.
4. Mikä on seuraava matkasi ja minne se suuntautuu? Suomeen varmaankin, ellei keksitä jotain pikkureissua tässä välissä.
5. Oletko hyvää pataa naapuriesi kanssa? Kyllä, juu.
6. Missä uskot olevasi 5 vuoden kuluttua elämässäsi? Apua, hyvä kysymys. Olen todennäköisesti palaamassa työelämään, mutta mihin - ei aavistustakaan.
7. Mitä asiaa kadut juuri nyt? Jaa. Joitakin pikkutyperyyksiä olisi voinut jättää tekemättä, mutta mitään suurempaa kaduttavaa ei onneksi ole. 
8. Ketä haluaisit juuri nyt kiittää ja miksi? Miestä varmaankin, koska "sain" tuhlata hänen vaivalla ansaitsemia rahoja joulupukkeiluun.
9. Mikä on ollut parasta tässä vuodessa? Ai, pienet onnenhetket pienen perheen kanssa, joskus vähän isommankin.
10. Tapaatko tehdä uudenvuodenlupauksia ja jos, niin millaisia? Enpä oikeastaan, ainakaan vakavissani.
11. Tykkäätkö blogihaasteista? Periaatteessa joo, olen vain tosi huono haastamaan ketään.

Ninan kysymykset

1. What is your favorite Christmas memory? Oh, there are so many! Having my grandparents over when I was a child, the smell of a thawing Christmas tree on the night of the 23rd, last year's trip to Finland for our little one's first Christmas. Etc.
2. Wrapping paper or gift bags? Wrapping paper, hands down.
3. What is your favorite Christmas movie? Does Gremlins count?
4. Favorite Christmas song(s)? Varpunen jouluaamuna. Makes me cry every year, and I don't cry very easily!
5. Time for a confession: have you recycled Christmas presents? Nope.
6. Do you send Christmas cards? Mail or email? Do you buy them from the store, make yourself, ...? Uh, sadly no. I suck.
7. Is there anything annoying about this time of year? If so, what is it? Ugly, tacky, flashy lights and decorations. Stay classy, San Diego.
8. What do you usually serve on Christmas dinner? Ham, Karelian stew, carrot and rutabaga casseroles, salmon. Wine.
9. What are some of your favorite Christmas decorations that you are going to put up? (or have already put up... :-)) Do you prefer themed or homey Christmas trees? My favorite is probably my red Lumimarja tablecloth I got from my mom. I don't actually have too many decorations, I will have to work on that! I prefer homey Christmas trees, fairly plain and simple.
10. What kind of a tree topper do you have? Angel, star, something else? A Pentik glass star.
11. What are some of your most important Christmas traditions? Back in Finland it was very important we had rice porridge for breakfast, after which we decorated the tree, watched The Snowman and the declaration of Christmas peace, visited the grandparents, took candles to the cemetery, went to the sauna, ate, ate and ate some more, and sat around opening presents for hours. Here... Here we have just started our own traditions, including a Christmas Eve brunch with the extended family at our house, a Skype call to Finland, a walk around the neighborhood, maybe a warm bath, dinner, presents, lots of candles. Christmas morning at the in-laws' house. All equally important.

*****

Lapsi heräsi päikkäreiltä, viimeinkin. Haastamiset ja kysymiset taitavat jäädä nyt toiseen kertaan (eli todennäköisesti ikuisesti unholaan). Kiitos vielä Pabelle ja Ninalle haasteella muistamisesta!

perjantai 22. marraskuuta 2013

Jouluallergia

Ensimmäiset jouluvaloviritelmät ilmestyivät kotikadulle heti Halloweenin jälkeen. Sen jälkeen ikkunoista on kurkkinut joulukuusia poikineen, ja muutama muu talokin on saanut valoverhon päällensä.

Mulle on tullut joku vastareaktio, allergia. Mulle! Jouluihmiselle! Suomessa virittelin tunnelmavaloja heti syksyn pimetessä, ja samaiset valot toimivat sitten myöhemmin myös kätevästi jouluvaloina. Kauniit, lämpöiset, valkoiset pikkutuikkuset. Ei vilkkuvia ja välkkyviä sateenkaaridiskovaloja (sateenkaari-diskovalot siis, ei sateenkaaridisko-valot). Lahjoja hommailin pitkin loskakuita, ja paketoin niitä suurella hartaudella. Ei tänä vuonna.

Seuraavaksi täällä juhlitaan kiitospäivää (tulevana torstaina), jonka jälkeen on jotenkin luvallista ruveta hössöttämään joulusta, viimeistään. Taidetaanpa mekin pystyttää kuusikin nurkkaan nököttämään jo viikon päästä. Tuntuu todella aikaiselta, silti! Äh.

Tosiasia kuitenkin on, että joulustressiä pukkaa. Vaikka ei ole koristeen koristetta esillä. Vaikka ei ole edes joulukuu. Lahjat ovat vasta mietintäasteella, vaikka niitä pitäisi kohta olla lähettämässä Suomeen etanapostin kyydissä. A-pu-va! Pipareitakin pitäisi leipoa, laatikot ja sinapit tuhertaa!

Olisi hurja inspiraatio tehdä lahjoja, ja niskajumikin on jo valmiiksi, joten sitäkään ei tarvitse pelätä. Neuloin anopille tilaustyönä kaulurin, ja nyt tekisi mieli tehdä pukin konttiin mätsäävät asusteet, yllätyksenä hyshys. Mutta voi, tehotytön hereillä ollessa ei ole toivoakaan puikkojen esille kaivamisesta, sillä puikko olisi jonkun silmässä, ja lanka hirttosilmukkana vähintään toisen innokkaan apurin, Lumin kaulan ympärillä. Päikkärit menee kotitöiden parissa, muuten kaatopaikka leviää käsiin, joten olenkin nipistänyt siitä tärkeästä parisuhdeajasta röhnöttämällä illat sohvannurkassa puikkoja kilistellen. Mutta inspis! Koska joulu!

Anopin infinity scarf.
Jospa henkäisisin vaikka tänä iltana syvään, avaisin punaviiniglögipullon, sytyttelisin parisataa kynttilää ja virittäytyisin joulutunnelmaan. Sillä reseptillä lahjaumpisolmu on ennenkin avattu ja joulumieli saavutettu.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Memento

Appiukko oli aikoinaan melkoinen neiti herra etsivä. Noilta ajoilta riittää tusinoittain tarinoita, ja monta sunnuntai-illallista onkin vietetty melkoisten murhamysteerien parissa. Viime sunnuntainakin istuin appiukon kanssa sohvalla oluet kourassa katsomassa jalkapalloa ja sain kuulla mielenkiintoisen tarinan Vietnamin sodan aikana murhatusta merimiehestä, jonka tuntematon tappaja oli sattumalta päätynyt Kansas Cityyn ja appiukon piinapenkkiin vuosia myöhemmin.

Itse kertomus oli jo itsessään ällistyttävä, mutta aivot nyrjäytti lopullisesti se päivämäärien, nimien ja yksityiskohtien rajaton tietopankki, joka appiukolta löytyy. Miten se voi muistaa tuon kaiken? Suomen (sota)historiastakin se tietää/muistaa enemmän kuin minä. Samaa kaliiberia oli mummoni, joka muisti kaikkien nimipäivätkin reippaasti yli kahdeksankymppisenä.

Olen tullut siihen tulokseen, että minulla on todella huono muisti. Kertomukseni ja vitsini ovat tylsiä, koska muistan asioita vain pääpiirteittäin. "Pikku-Kalle meni... jonnekin. Kauppaan! Sitten Pikku-Kalle taisi ostaa... jotain... Eeeeeeikä kun se varasti sen jonkun jutun. No mutta siis se oli hauska juttu, oikeasti!"

Onkohan tässä kyse vain oman muistin mömmöytymisestä, vai onko teknologia tehnyt sukupolvestani hattarapäitä?

Penskana muistin kavereiden puhelinnumerot (nyt on hyvä, jos muistan oman) ja syntymäpäivät (nyt on hyvä, jos muistan oman) ulkoa, nyt numerot ovat tallessa puhelimen osoitekirjassa, ja Facebook muistuttaa synttäreistä. Koulussa tehdyt syvälliset pohdinnat Shakespearesta löytyvät jostain vanhan kovalevyn uumenista, mutta en oikeasti muista, mitä esimerkiksi Keskiyön unelmassa tapahtuu, vaikka siihen olen ihan varmasti joutunut perehtymään. Jos (lue kun) en muista jotain nippelitietoa tai vuosilukua, voin katsoa v*ttu Googlesta.

Harvoja juttuja on pakko muistaa, sillä apuvälineitä on talo ja taskut täynnä. Ei tarvitse muistaa tapaamisia, sillä puhelimen kalenteri kyllä muistuttaa (jos on muistanut merkitä sen tapaamisen kalenteriin). Ei tarvitse itkeä, jos lempiohjelma jäi katsomatta, sillä DVR nauhoittaa tallentaa sen puolestasi (jos on muistanut asettaa tallennuksen). On RAMia, ROMia, kiintolevyä ja muistitikkua. Googlea, Wikipediaa, Kaksplussan kaikkitietävää vauvafoorumia.

Koulussa muistan oppineeni kuitenkin sen verran, ettei yksityiskohtien muistaminen ole yhtä tärkeää kuin kokonaisuuksien hahmottaminen ja ympärillä vellovan informaatiomassan oikeanlainen ja kriittinen käsittely. Pitää vain osata tietää, mitä etsiä ja mistä.

Ehkä minulla on vielä toivoa.

Ai niin, hyvää viikonloppua.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Penkkiurheiluhullu

Se kipinä taisi syttyä joskus 90-luvun taitteessa savolaisessa pikkukylässä nelosdivarikiekkokatsomossa. Ulkojäillä, pakkasessa. Haalea makkara turauksella sinappia kourassa, isä kannustamassa veljiään, sanomassa tarkoin harkittuja sanoja tuomarille. Haaveilin siitä, miten hienoa olisi, jos nuorin setä pelaisi joskus NHL:ssä.

Kipinästä tuli liekki, liekistä roihu. Jääkiekko tuntui elämääkin suuremmalta, ja teini-iän lauantait menivätkin monesti samaisessa savolaisessa pikkukylässä radion kiekkokierrosta kunnellen ja Turkinpippureita imeskellen. Urheiluruutua tuijotin uskollisesti, leikkasin kiekkotilastot Savon Sanomista talteen. Seurasin jalkapalloa, pesäpalloa, lentopalloa, koripalloa, formuloita, yleisurheilua, talviurheilua. Mitä vain, kunhan se oli urheilua.

Teini-iän kuohujen tasoittuessa laantui pahin fanaattisuuskin. En masentunut Jokereiden kauden loppuessa liian aikaisin, vaikka v*tuttihan se. Vaihdossa ollessa seurattiin vielä Kärppä-kämppiksen (kärppis?) kanssa pudotuspelejä varmuuden vuoksi eri huoneissa, muuten olisi syttynyt sota. Nyt minulla roikkuu kaksi Jokeri-paitaa kellarissa kunniapaikalla, mutta totuuden nimissä on sanottava, etten ole enää oikeastaan Jokeri-fani sanan varsinaisessa merkityksessä (vrt. fanaattinen). Se paikka sydämessä on nyt täynnä jotain muuta.

Fanius on ollut tapetilla Kansas Cityssä, sillä tänä vuonna on pärjätty (suhteellisen) hyvin jalkapallossa, amerikkalaisessa JA eurooppalaisessa, ja baseballissa. Kansas City Royalsilla oli mahdollisuudet baseballin play off -paikkaan ensimmäistä kertaa vuosikausiin, Sporting KC taistelee parhaillaan itäisen konferenssin mestaruudesta jalkapallossa, ja Kansas City Chiefs, no, on ollut tämän kauden tuhkimotarina jenkkifutiksessa.


Jotkut kokevat olevansa näiden joukkueiden oikeita, uskollisia faneja, jotka rämpivät joukkueen kanssa matalikkojenkin läpi vuodesta toiseen. Näitä Oikeita Faneja ärsyttävät ns. fairweather-fanit (kannattavat joukkuetta vain silloin, kun sää on hyvä, eli kun joukkue pärjää) tai bandwagon-fanit (rupeavat yhtäkkiä kannattamaan joukkuetta, joka pärjää hyvin, eli hyppäävät hyvin rullaavaan kärryyn mukaan).


Kävin asiasta taannoin mielenkiintoisen keskustelun. Itsehän kuulun joukkoon, joka katsoo kauden kaikki ottelut, vaikka (rökäle)tappio toisen perään tuntuu kurjalta (vrt. viime aikojen Chiefs ja Royals). Joka ikinen vuosi huulilta lipsahtaa turhautunut lause "En katso enää ikinä jääkiekkoa/jalkapalloa/mitätahansapalloa!". Ja sitten alan laskea päiviä seuraavan kauden/turnauksen alkuun.

Kaveri taas sanoi seuraavansa urheilua mielihyvän takia. Hän sanoi, että elämässä on muutenkin tarpeeksi draamaa ja murheita; ei hän halua lisätaakkaa viihteestä.

Sitähän se pohjimmiltaan on, viihdettä. Mutta sitten kuitenkin... Mukana pyristelemällä ja rimpuilemalla the lows are lower, mutta myöskin the highs are higher. Ei aina voi voittaa, ja jos voittaisikin, niin eihän se tuntuisi enää miltään. Vähän niin kuin joulu joka päivä.

Elämääni ei kuitenkaan hetkauta suuntaan tai toiseen, jos jollain on erilainen näkemys urheilusta ja sen seuraamisesta. En minä ole sen parempi tai suurempi fani. Tyhmempi, ehkä. Joukkueet eivät ole omaisuuttani. Ei minun tarvitse olla mustasukkainen, jos joku muukin tykkää - enemmän tai vähemmän. Olisi aika tylsää, jos Arrowheadillä kävisi vain elämänsä Chiefseille kokonaan omistaneet ihmiset. Tuskin olisi maailman äänekkäin ulkoilmastadioni. The more the merrier, eikö niin?

Pahimmilta/parhaimmilta/fanaattisimmilta urheiluvuosilta on kuitenkin jäänyt eräs muinaisjäänne kummittelemaan, ja siksi tämä keskustelu tuntuu minusta pahalta. Jouduin kerran jos toisenkin todistelemaan tietouttani ja taitouttani, Oikeaa Faniuttani. Olin astunut poikien reviirille. Moni tyttö tunnistanee tunteen, vaikka typerä onkin.

Tämän vuoksi niskavillat nousevat vieläkin pystyyn. Perhana, minulla on oikeus olla fani! Ärkele, halusin baseball-päivityksiä synnytyssairaalassakin, vaikka Royals oli kyntänyt koko kauden! Voihan Vuitton sentään, katsoin joka ikisen Chiefsien tappio-ottelun viime kaudella, keskellä yötäkin, kun oltiin Suomessa joulunvietossa!

Kiukun laantuessa yritän aina muistaa, että oikeasti kyse on hauskanpidosta, viihteellisyydestä, yhteisöllisyydestä. Mikäs sen parempaa, kuin kerääntyä sunnuntaisin kaveriporukalla kisakatsomoon, hyvän ruoan ja juoman pariin. Paras yhdistelmä syntyy, kun joukossa on faneja koko skaalan täydeltä - vanhoja konkareita, rauhallisia tietotoimistoja, hurjia karjujia, uutta intoa puhkuvia. Itse tipun jonnekin tuonne välimaastoon.

Tässä ympäristössä meidän lapsikin kasvaa, ja nostaakin kätensä innostuneena touchdownin merkiksi heti, kun huomaa, että telkkarista tulee urheilua (ihan sama, mitä). Toivottavasti ei opi vanhemmiltaan kuitenkaan ärjymistä, hentoista kiroilua ja sohvalla pomppimista.

Vaikka toisaalta, sitähän penkkiurheilu parhaimmillaan on - penkiltä nousemista, tai ainakin reunalla istumista.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Village People

Sateista syysiltapäivää Kansasista. Täällä väsynyt äiti-ihminen, varsinkin fyysisesti, mutta ehkä pikkuisen henkisestikin.

Viikonloppuna oli vielä aurinkoista.

Männäviikolla ja varsinkin -viikonloppuna meillä juhlittiin Halloweenia. Torstai-iltana naapuruston lasten ja nuorten kerjätessä karkkia ovella kävi tuttuun tapaan supersankareita ja prinsessoja, mutta myös mm. Miley Cyrus (teinipoika).

Myös Pikky Myy samoili pihalla.

Lauantaina nähtiin taas ainakin iältään aikuisempia sankareita ja kaunottaria, kuten esimerkiksi Marilyn Monroe, pikkutuhma versio Keksimonsterista, Red Sox -mestari ja säikky ranskalaismies Mainesta. Oli mielettömän kivat pirskeet, mutta valmistelut karjalanpiirakoineen ja kotitekoisine pizzoineen veivät kyllä mehut tehokkaasti.

Leeloo ja Sarah Palin -rodeopelle ilman naamariaan. Emäntä ja isäntä ite.
Uni olisi maistunut, mutta pikkuneidillä oli erilaiset suunnitelmat, minkä seurauksena äiti tuijotteli voitokkaan Chiefs-ottelun (9-0 baby!!) sunnuntaina Cherry Coken voimin (se siitä lakosta). Ei siinä mitään, sattuuhan näitä, pienille ihmisille.

Mutta. Kaksi seuraavaa yötä meni myöskin harakoille, ja tänään aamuneljältä lapsen huoneessa istui voimaton ja avuton äiti, kolmen tunnin hyssyttelyn, silittelyn ja rauhoittelun jälkeen. Daddyn käskin suosiolla alakertaan nukkumaan, sillä nurserysta kuuluu kaikki meidän makkariin ihan ilman itkuhälytintäkin.

En tajua. En tajua, miksi päikkäreiden kanssa ei tarvitse taistella ollenkaan. Tai edes yöpuulle mentäessä. Sängystä lentelee yleensä suukkoja ovea sulkevalle vanhemmalle, mutta keskellä yötä tilanne on ollut nyt toinen. Eilen yritin jo nukkua lattialla pinniksen vieressä, mutta eihän siitä tullut muuta kuin kiva leikki (monellako pehmolelulla osun äitiä naamaan) ja mojova niskakipu. En tajua, miksi viime viikolla poskihampaita läpipuskenut lapsi oli helpompi saada uinumaan rauhalliseen uneen. Nyt ei ole mitään näkyvää syytä karjumiselle, mutta jokin siellä selvästi hiertää.

Makeasta unesta herätettynä olen kuin p*rseeseen ammuttu karhu, jonka pentua on myös ilmeisesti ammuttu p*rseeseen. Vaatii ihan jokaisen hermonrippeen, etten ala parkua lapsen kanssa kauniissa harmoniassa. Vaatii jokaisen aikuisuudenhäivän, etten suutu taaperolle. Ei kai se ilkeyttään sentään huuda, eihän? Ja vaikka raivoaisikin tuhmuuksissaan, niin syyttävää sormea voisi osoitella pelkästään peiliä kohti, sillä minähän nämä käytösmallit olen lapselle pääasiassa opettanut. En voi syyttää hoitopaikan villiä uhmaikäistä, koska meillä ei kotona sellaista päivisin ole. Vain minä ja lapsi.

Vaikka nieleskelinkin yöllä turhautumisen ja väsymyksen vuoksi silmiin kihonneita kyyneleitä, muistin sentään, että olen siitä onnekkaassa asemassa, että voin nukkua, kun lapsi nukkuu. Joo, päivän suunnitelmat menevät ehkä uusiksi, jumppatuokio siirtyy huomiselle (voi ei... traagista...), ja talo näyttää kaatopaikalta, mutta ei tarvitse lähteä töihin olemaan tehokas ja tuottoisa pirstaleisen yön jälkeen.

Päivät ovat onneksi paljon leppoisampia, ja aurinko antaa jotain ihmevoimia väsyneelle äidillekin. Lapsi on iloinen, puhelias, leikkisä, ja haluaa halailla paljon. Lapsenkasvatuksen haasteet eivät tunnu niin kamalilta mörrimöykyiltä kuin yön pimeinä, pitkinä tunteina. Yöllä hiljaa hampaiden välistä puhistu "ei enää ikinä uudestaan" pyörtyy, kun hymyilevä lapsi tuo pellavapäänsä syliin silitettäväksi. Ehkäpä sittenkin?

Välillä tuntuu, ettei minusta ole (hyväksi) äidiksi. Tai ainakaan kotiäidiksi. Pinna on lyhyt, kärsivällisyys katoavaista, ja laiskakin olen. Toisaalta tekisin mitä vain lapsen hyvinvoinnin ja turvallisuuden eteen, vaikka välillä savu nouseekin korvista. Eikö se kuitenkin ole välttävän arvosanan arvoista?

Onneksi meidän lapsella on aika mahtava isä, josta löytyy joskus enemmän äidillisiä piirteitä kuin tästä äijästä ikinä. Onneksi on ystäviä, jotka joko käyvät tai ovat käyneet läpi ihan samanlaisia tunteita. Onneksi on eri elämäntilanteessa olevia ystäviä, joiden kanssa voi nauraa räkättää joistain ihan muista aiheista.

Täällä sanotaan, että it takes a village to raise a child (lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä). Lapsi vaatii siis kylällisen verran opastajia elämänpolullaan. Minä en kuitenkaan tarvitse kylän apua vielä tässä vaiheessa, vaan nämä ihanat läheiset riittävät. Kun äiti (ja isi!) ei ole syvällä väsymyksen sakeassa suossa ja on saanut virtaa ympäriltä vertaistuen, muiden asioiden ajattelun tai ihan vain yleisen spedeilyn muodossa, niin kotona pullataikinamaisesti paisunut "ongelma" ei tunnukaan ylitsepääsemättömältä. Lapsi ansaitsee parhaat mahdolliset versiot vanhemmistaan.

Satunnaisesti yöllä itkeskelevä lapsi on pientä verrattuna oikeasti vaikeisiin asioihin, kuten vaikka sairauteen tai kehityshäiriöön. Moni lapseton varmasti ottaisi vaikka jatkuvasti karjuvan lapsen itselleen, jos vain voisi.

Perspektiivi. Se on kaikki kaikessa, kuten tämä oma, rakas perhekin.

Kylläpäs rönsyili.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Olen suomalainen

Viikonloppuna harrastin aktiviteetteja, joita en Suomessa olisi varmaan koskaan tehnyt. Amerikkalaisia juttuja, you know.

Lauantaina kaiverrettiin kurpitsalyhtyjä, sillä Halloween on tällä viikolla. Perheen pieninkin pääsi tästä perinteestä osalliseksi.

Ihan ite piirsi.

Sai hieman apua kaiverruksessa.
Daddy koverteli vähän perinteisemmän pumpkinin.


Meikämamman mielessä oli ilmeisesti jo seuraava päivä. Reid-o-lantern, olkaa hyvä.

Andy Reid, edelleenkin täysin voitokkaan Kansas City Chiefsin päävalmentaja.
Sunnuntaina herättiin ai-kai-sin. Vietiin lapsukainen hoitoon ja huristeltiin auto täydessä tailgating-latingissa kohti Arrowhead-stadionia. Grilli lämpeni parkkipaikalla ensimmäisen kerran jo ennen auringonnousua pikkupakkasessa, ja uudelleenkin pariin otteeseen ennen puoliltapäivin ilmoille kajahtanutta kansallislaulua. Ja pelin jälkeenkin, öhöm.

Sea of red.
Alex Smith tositoimissa.
Ryan Succop potkaisee yhden ottelun monista potkumaaleista.
Ruma voitto, mutta voitto kuitenkin. Kahdeksan peliä, kahdeksan voittoa. Ei huonosti joukkueelta, joka voitti koko viime kaudella kokonaiset kaksi peliä.

Pidän hurjasti amerikkalaisesta elämästäni. On kuitenkin asioita, joissa en ikinä, ikinä amerikkalaistu (tai kansasilaistu). Jotkut jutut vain menevät yli ymmärryksen.

Kissojen kynsien poistaminen. Täällä on hyvinkin yleistä ja hyväksyttyä, että kotikissoilta poistatetaan ainakin etutassuista kynnet. Kyllähän meidänkin sohva olisi varmasti kivemman näköinen, jos kisuilla ei olisi kynsiä. Vielä paremman näköinen, jos niillä ei olisi karvoja. Eikö olisi helpompaa jättää se kissa ottamatta?

Evoluutio ja ilmastonmuutos ovat poliittisia kuumia perunoita, uskonasioita. Hihkuin vähän aikaa sitten, että meidän lähelle rakennetaan luonnonhistoriallinen museo. Kansasiin! Luonnonhistoriallinen museo! Jossa puhutaan evoluutiosta eikä kreationismista! Piti ihan ravistella itseäni, koska olin yllättynyt, mutta ymäristö on tehnyt tehtävänsä. On melko surullista, että aika useat pitävät tiedettä ja faktoja liberaalien hössötyksenä. Huomattavasti suurempi ja äänekkäämpi joukko kuin ikinä Suomessa.

Sairausvakuutuksen ja työnantajan yhteys. Lienee yleisesti tiedossa, ettei Yhdysvalloissa ole julkista terveydenhuoltoa. Valtio tarjoaa (yleensä) vakuutukset vanhuksille ja työkyvyttömille, mutta muut ovat omillaan, yksityisten vakuutusyhtiöiden varassa. Työpaikat ovatkin tarjonneet vakuutuksia työntekijöilleen alennetulla ryhmähinnalla, lisäetuutena palkan lisäksi. Monien palkasta lähteekin joka kuukausi melkoinen summa dollareita vakuutukseen, joka ei välttämättä kata kaikkia kuluja. Obamacaren myötä tähän ei tullut muutosta, mutta nyt yksityisetkin henkilöt voivat saada samanlaisen ryhmäalennuksen kuin työpaikan kautta vakuutuksensa hankkivat, eivätkä vakuutusyhtiöt voi enää käännyttää halukkaita asiakkaita ovelta pois olemassaolevien sairauksien vuoksi. Nyt kaikki kynnelle kykenevät ovat myös velvoitettuja ottamaan vakuutuksen, sillä ennen vakuuttamattomien hoitokulut vyörytettiin maksavien asiakkaiden niskaan nostamalla vakuutusmaksuja. En edes halua raapaista sairaalabisneksen pintaa muuten kuin sanomalla, että USA:ssa sairastaminen on pirun kallista.

Kokolattiamattorakkaus ja kengät jalassa sisällä olo. Olenko koskaan muistanut mainita, etten pidä kokolattiamatoista? Harvassa taloudessa otetaan rapaiset ulkokengät ovella pois. Monessa taloudessa on kokolattiamatot, joskus jopa vessassa. Tästä yhtälöstä seuraa se, että jo valmiiksi ällöttävät matot imevät kaiken ulkoa tulevan p*skan itseensä; syvälle, syvälle sinne koirankarvojen, Cokis-lätäkköjen ja pölyhiukkasten sekaan. Meillä mattoon imeytyvät vain jalkahiki ja sukkanukka (ja koirankarvat ja kissankarvat ja...), sillä ulkokengät eivät kuulu sisälle. Eikö ihmisiä ahdista olla hikisissä lenkkareissaan koko ajan?

Lenkkarirakkaus. Lenkkarit ovat melkoinen välttämättömyys, jos haluaa kuntoilla, mutta pitääkö niitä pitää hienossa ravintolassakin jalassa? (Tosin suuri osa paikallisista lenkkarisankareista tuskin kuluttaa kengänpohjia lenkillä.) Tähän samaan kategoriaan kuuluu pyjamahousuissa ostoksilla käynti. En vain kykene.

Mittayksiköt. Käytän edelleenkin metrejä, kiloja, litroja, celsiuksia. Amerikkaiset vastineet ovat typeriä, eikä niitä voi edes muuntaa helposti keskenään. Olen opetellut ulkoa tiettyjä muunnoksia, jotta voin selittää metrically challenged -kavereilleni, miten kylmä Suomessa voi olla talvella (-35 Fahrenheit), miten pitkä (tai pätkä) olen (5 feet 3 inches) ja niin edelleen. Onneksi puhelimeen saa muuntimen, ettei minun tarvitse edes yrittää ymmärtää paikallista sekamelskaa. Ja hei, kaikki virallisemmat mittaukset, esimerkiksi lääkärissä, suoritetaan täälläkin metrijärjestelmän voimin. Miksi? Koska se on järkevämpi, piste.

Katsotaanpa, pyörränkö tässäkin asiassa puheeni. Saa tulla mojauttamaan ohimoon, jos meillä on vuoden päästä kaksi kynnetöntä kissaa, vähäisetkin puulattiat ovat pitkäkarvaisen maton peitossa, nukun ja syön lenkkarit jalassa, lopetan tieteeseen uskomisen, puhun jaloista ja unsseista ja nesteunsseista, ja pidän kapitalismia ratkaisuna kaikkeen, mukaanlukien sairastamiseen.

Nyt pitää mennä valmistautumaan illanviettoon ja hyvistä amerikkalaisista jutuista nautiskelemiseen. Vai miltä kuulostaa wingsit, halpa olut ja college-koripallo sports barissa?