torstai 29. joulukuuta 2016

2016

On taas se aika vuodesta, kun tekee mieli kurkata menneeseen, ennen kuin suuntaa katseen tulevaan. Vuosikatsaus, olkaa hyvä.


  • Vaihdoimme kalliin kaapelinettiyhteyden edelleen kalliiseen, mutta nopeampaan kuituyhteyteen, Google Fiberiin.
  • Tein suunnitelmia erittäin todennäköisen tapahtuman, puolentoista miljardin dollarin lottopotin voiton varalle. Ostoslistalla olleelle NHL-joukkueellekin oli jo nimi valmiina.
  • Pohdiskelin tapetilla ollutta imetysasiaa (ja muitakin vauvanhoidollisia asioita) amerikkalaisesta näkökulmasta.
  • Kerroin meidän mökkisaunaprojektista.

Talvinen näkymä saunan kuvitellulta terassilta.

  • Kerroin tammikuussa aloittamastani lämpötilapeitosta, josta meinasi ensin tulla liian kapea (120 cm) ja sen jälkeen liian pitkä (550 cm). Tuon merkinnän jälkeen annoin virkatun ja keskeneräisen version lapsen leikkeihin ja aloitin uuden neulomalla. Ja senkin olen purkanut. Ehkäpä yritämme ensi vuonna uudestaan, hieman paremmalla tuurilla...
  • Haikailin pikkuvauva-ajan perään, vaikka ne olivat vasta tuloillaan loppuun. Voin kertoa, että nyt sitä paikallaan pysyvää kääröä vasta onkin ikävä!
  • Valittelin rapakuntoani.
  • Haastoin ihan itse itseni kertomaan arjesta seitsemän päivän ajan. Sen viikon aikana mm. maalasin yhden seinän. Pitäisiköhän vetäistä uusi haastekierros ensi vuonna?

Tuo kuola-Kalevi oli lopulta tuolloin vielä aika hyvin hallittavissa!

  • Kirjoitin presidenttiehdokas Donald Trumpista, enkä olisi oikein uskonut, että koskaan joutuisin kirjoittamaan presidentti Donald Trumpista.
  • Maalasin taas. Tällä kertaa keittiön. Taas.
  • Koska olimme saaneet hääkutsun Etelä-Carolinaan, päätimme ostaa isomman auton. Loogista. Paljastin myös, kuinka monta kakkosnelosta mahtuu pienen Hyundai Elantran takakonttiin.
  • Kerroin meidän puolivuotiaan kuulumisia.

Tuo kaksikko on edelleenkin aivan erottamaton.


Kansas Cityssä soi myös suomalainen rokki, kun Sonata Arctica ja Nightwish kävivät.

  • Tunnustin (jälleen kerran...) heikkouteni äitinä.
  • Yritin saada ketutusta kuriin vähättelemällä omia (ihan oikeasti pieniä) ongelmia.
  • Kerroin meidän kymppikerhosta. Eli siis 10 000 askeleesta päivässä, senkin pervot. Tämän hetkinen tilanne on se, että askeltavoite on täyttynyt 265 päivänä peräkkäin, tosin niistä n. 20 ensimmäisen päivän aikana tavoite oli vielä alle 10k.
  • Kirjoitin kahden kulttuurin keittiöstä. Kansasilaissavolaisesta fuusiokokkailusta.

Nostelin myös edelleen vanhan blogin merkintöjä. Tässä olin kylässä Scottyn luona. Oltiinpa myö nuoria! Ja juoppoja.


Meillä kävi myös ranskalaisvarkaita. Samoihin aikoihin lapsella oli sukupuoli-identiteettikriisi,
ja hän pohti myös, onko hänen suorakulmionaamastaan tulossa ympyränaama.


Menneisyyden kaivelut tulivat myös päätökseen tämän merkinnän myötä. Näin jälkikäteen ajateltuna;
kyllä kannatti hypätä puolituntemattomaan.

  • Kirjoitin lomaltapaluutunnelmista, ennen kuin syvennyin itse reissuun.
  • Listasin kymmenen takuuvarmaa onnistuneen matkan avainta lasten kanssa kulkeville.
  • Palasin Suomi-tunnelmiin hieman haikein mielin.
  • En ehtinyt kirjoittaa edes neljää blogimerkintää, sillä läksimme melkein heti Suomesta palattuamme pitkähkölle road tripille.

Savusaunaan sydämeni jäi.


Ei mikään vauva enää.

  • Raportoin erittäin positiivisesti yllättäneestä Torontosta ja tiesin, mihin muuttaisin, jos kävisi niin hullusti, että Donald Trumpista tulisi presidentti. Little did I know...
  • Kirjoitin yksivuotissynttärijuhlinnasta Detroitissa.
  • Tein yhteenvedon koko reissusta. Keräsinpä myös kantapään kautta opittuja vinkkejä muille roadtrippaajille.
  • Kerroin muitakin kuulumisia. Tunnustin mm. olevani pahassa Outlander-koukussa ja opettelevani juomaan kahvia.

Niagara Falls oli matkan ja koko vuodenkin kohokohtia.

  • Havahduin siihen, kuinka iso tyyppi esikoisestani onkaan tullut. Kertasin myös Halloweenia ja julkaisin kuvia, joista voimme ehkä vuosien päästä todeta, että sosiopatian tunnusmerkit oli nähtävissä jo neljävuotiaana.
  • Donald Trumpista tuli kuin tulikin Yhdysvaltojen seuraava presidentti.
  • Juhlistimme Scottyn kanssa kymmenvuotista (kuoppaistakin) taivaltamme repimällä portaikoista kokolattiamaton ns. helevettiin.
  • Olin niin kipeä, etten jaksanut edes kirjoittaa joka viikko.

Lapsukaisen lisäämä sisustuselementti, punainen pikkutuoli, ei valitettavasti enää ole tuossa.

  • Kerroin siitä, kun pääsin viimeinkin eroon jonkun insinöörin todennäköisesti humalapäissään keksimästä käytännönpilasta, kierukkahellasta.
  • Hykertelin, miten valtavan ihana otus reilu vuosikas lapsi on. Eiku...
  • Julkaisin lapsen kirjeen Joulupukille. Toivottavasti sitä ei tunneta myöhemmin oikeussalissa nimellä "todiste A".
  • Meille muutti uusi perheenjäsen (joka on muuten varmaan maailman ihmisrakkain kisu)!


Sitä perhanan lämpötilapeittoa en saanut koskaan valmiiksi, mutta kuuselle sentään tein uuden hamosen.

Vaikkei vuosi 2016 taida jäädä historiankirjoihin yleisesti mitenkään valtavan positiivisena, niin meidän poppoolla ei kyllä ole juuri valittamista. Pääsimme käymään Suomessa, teimme ikimuistoisen matkan USA:n ja vähän Kanadankin sisällä, pääsin osittain kokolattiamatoista eroon, mökillä on mukavasti lämpiävä puusauna, saimme uuden kissakaverin. Pääsääntöisesti meillä ollaan siis hyvin tyytyväisiä eloon, vaikkei voitettukaan sitä puoltatoista miljardia dollaria. Ehkä ensi vuonna?

Kiitos loistavasta seurasta, ja oikein onnellista uutta vuotta!

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Casper

Tällä viikolla maailmalta kantautuneet uutiset ovat saaneet omat jouluiset ongelmat, kuten uhkaavasti tämän toisinnolta vaikuttavan pakettisaagan aiheuttama ketutus, tuntumaan erityisen mitättömiltä. Vaikka Kusti ei oikein poljekaan, niin meillä sentään vietetään joulua oman, ehjän perheen kesken. Perheen, joka kasvoi hieman sunnuntaina.

Tässä on Casper.


Casper on kulmakunnan kovin kolli. Tai ainakin yksi kovimpia kokenut kolli. Muutama vuosi sitten Casper oli ollut luuta ja kirjaimellisesti nahkaa, mutta onni onneksi potkaisi. Nuori mies pääsi lämpimään kotiin ja niin kovin hyvään hoitoon, että nuoruuden kahinoista ja kurjuuksista on enää muutama puolikalju kohta jäljellä. Ja komeat kolot korvassa.

Sitten tuli suru. Casperin oma ihminen ja suojelusenkeli nukkui pois viime viikolla, ja Casper tarvitsi uuden kodin. Mietimme muka Scottyn kanssa hetken asiaa, ihan vain muodon vuoksi, vaikka molemmat kyllä tiesimme, mitä tässä tulisi tapahtumaan. Tuntui kamalalta ajatukselta, että kaveri olisi joutunut kodittomaksi - ihan ilman omaa syytään.

Kun sunnuntai-iltapäivänä avasimme kantokopan, vastassa oli itsepäinen kissanpeppu. Casper mietti hetken, ennen kuin uskaltautui kopan suojasta pois, mutta tuli reippaasti rapsuteltavaksi ja kävi tekemässä pikaisen tarkastuskierroksen hänelle turvapaikaksi tehdyssä kellarissa maha maata viistäen. Yritti mennä rohkeasti yläkertaankin, mutta koirat huomatessaan livahti äkkiä piiloon ja päätti pysyä siellä hetken.

Annoimme Casperin olla vähän aikaa ihan rauhassa ja tottua uusiin hajuihin ja ääniin. Emme kuitenkaan malttaneet pysyä kellarista poissa kovin kauaa, koska halusimme tutustua uuteen perheenjäseneen. Ei mennyt pitkään, ennen kuin Casper kiipesi jo syliin kehräämään, kävi syömässä ja kiehnäsi lastenkin jaloissa. Iita olisi halunnut nimetä kissan Laurendenduniksi, mutta jouduimme "valitettavasti" selittämään hänelle, että Casperilla on jo nimi.


Tyyppi otti kovin rennosti jopa ensimmäisen karvaisen vierailijan, Savu-kissan isottelut. Köllötteli sylissä ja katsoi, kun toinen sähisi naama kurtussa. Vaikka Savu onkin elänyt ison osan elämästään toisen kissan kanssa (joka muuten oli hyvin paljon saman näköinen kuin Casper!) ja tottunut ison mustan koiran kanssa telmimiseen, niin uudesta kissakaverista ei tullut heti bestistä.


Saatettiin nukkua Scottyn kanssa ensimmäinen yö kellarissa, mutta ei kerrota kenellekään, ettei meidän kovismaine kärsi.


Tällä hetkellä tilanne on se, että Savu ja Kassu-kissa pitävät hajurakoa yhden kokonaisen kerroksen verran. Savu pitää itsepintaisesti kiinni nukkumapaikastaan meidän sängyssä/minun päällä, ja Casper majailee enimmäkseen kellarissa, vaikka onkin uskaltautunut jo tutkimaan keittiötä ja olohuonetta muiden eläinten ollessa ylimmässä kerroksessa.

Turvallisen portin takaa se tutkailee Melukylän menoa. Iita käy kellarissa leikkimässä sinne karkoitetuilla vauvaleluilla, ja Casper kiehnää hänen kimpussaan. Olavi seisoskelee usein portin luona, sanoo naukuen "haaaaaaaaai" ja hokee: "Papper (Casper), Papper, ks-ks-ks." Usva-koiraa ei kiinnosta. Ja hepulihötkylämme Sisu... Sisu odottaa (yllättävän!) rauhallisesti uuden leikkikaverin rohkaistumista.


Kulmakunnan kovin kolli on tainnut sulattaa meidän kaikkien sydämet. Paitsi Savun. Ja Usvan. Koska Usvaa ei vain kiinnosta. Mikään.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Kirje Joulupukille

Jos kaipaatte vielä viime hetken lahjavinkkejä tämän joulun kuumimmista leluista, esimerkiksi nyt vaikka neljävuotiaalle tytölle, niin täältäpä pesee:


1. Jalkapallo (pikkuveljelle)
2. Mekko, joka ei ole naamiaisasu
3. Aurinkolasit pihalle kadonneiden (?) tilalle
4. Luuranko, joka roikkuu pitkän narun päässä
5. Pää
6. Dinosaurusihminen, jolla on ihmisen pää, dinosauruksen vartalo ja ihmisen varpaat
7. Iso helistin (pikkuveljelle)

Mistä tietää, että oma lapsi on psykopaatti? Ihan vain kaverin puolesta kysyn...

perjantai 9. joulukuuta 2016

Kärsivällisyys - mitä vanhemmilla on silloin, kun todistajia on läsnä

Kulunut viikko on ollut todella rentouttava. Viimeisetkin vauvanrippeet ovat kadonneet meidän pienemmästä, ja suloisesta neliönaamasta on kuoriutunut melkoinen riiviö. Taapero. Roikkuu lahkeessa ja antaa innokkaasti naamalle ylävitosia räkäisesti päälle käkättäen. Jos ei pääse roikkumaan lahkeessa, rääkyy ja kiekuu kuin pistettävä villisika. Win-win.

Tässä on ilmeestä päätellen varmaan juuri onnistuttu pyyhkimään räät työtä tekevän äidin olkapäälle.

Eilen, ketutuskäyrän hipoessa ennätyskorkeuksia, puhelin piippasi sähköpostin merkiksi. Viestissä luki:
Your 15-month-old: Week 2 
When your toddler gets loud or whiny, kneel down to his level and tell him you're listening. If he keeps it up, calmly say, "I can't understand you when you talk like that. Please, use your normal voice and I'll be happy to listen to what you're saying." Eventually, he'll get the message.
Alla sama suomeksi (ja suomeksi):
15 kuukautta vanha lapsesi: Viikko 2
Kun taaperosi on äänekäs tai vinkuu (eli on ärsyttävä kauhukakara), polvistu hänen tasolleen ja kerro hänelle, että kuuntelet (yritä olla matkimatta lasta). Jos (haha... kun) hän jatkaa, sano rauhallisesti (sarkastisesti, opettajaäänellä): "En ymmärrä sinua, kun puhut tuolla tavalla. Ole kiltti ja käytä normaalia ääntäsi, ja kuuntelen mielelläni, mitä asiaa sinulla on." Hän tajuaa sen lopulta. (Ei tajua, mutta kiitos, kun yritit olla aikuinen.)
Itketti ja nauratti. Nauratti ja itketti. Olin juuri hetkeä aiemmin kiskonut hiuksia päästä, mumissut jotain kirosanoja muistuttavaa, sulkenut silmät ja korvat kaikelta ärsyttävältä. Olin kyllä alentunut lapsen tasolle, mutta en polvistumalla. Yrittänyt selittää itselleni, että tämä kaikki kuuluu asiaan, tämä on vain vaihe, mutta päiviä jatkunut, korvia vihlova kiljuminen huuhtelee helposti ne vähäisetkin aikuisuudenrippeet viemäristä alas.

Tätä kuvaa on todennäköisesti edeltänyt pöydälle kiipeäminen ja sen päällä seisominen.

Meidän lapsilla on käynyt hieman huono säkä äitilotossa, kun kohdalle on sattunut tällainen keskenkasvuinen ja lyhytpinnainen ihminen. Vaan sitten toisaalta... Luulen, että on muitakin ihan tarpeeksi hyviä äitejä, jotka reagoivat primitiivisellä tavalla kiukuttelevaan lapseen. En minäkään aivan ensimmäisestä kiekaisusta älähdä. En edes toisesta. Mutta kun olen antanut olohuoneessa huutavalle lapselle keittiössä ruokaa, ja lapsi haluaakin heti syöttötuolista pois ja takaisin olohuoneeseen, ja toistanut sen samban lukemattomia kertoja erinäisin muunnoksin, niin voin myöntää, että hermot käryävät niin ansiokkaasti, että ihmettelen, ettei palokunta ole vielä tullut paikalle sammutushommiin.


Jos tuo ei olisi välillä myös maailman ihanin pikkupoika, niin saattaisin palauttaa sen synnytyslaitokselle. En muistaakseni palauttanut siskoaankaan, vaikka hänen kanssaan koettiin vaikka minkälaista huutolankutusta ja känkkäränkkäjoogaa. Nuo varsinaisen uhmaiän tuomat ihanuudet ovat vielä edessä päin tällä toisella kierroksella, mutta eiköhän niistä taas selvitä. Ehkä ei välttämättä järjissämme, mutta hengissä sentään.

Tällä kertaa minulla on myös melkoisen mainio hoitoapulainen!

Isoin järkytyshän tässä tosiaan on se, että leppoisasta löhnöttäjästä on tullut omaa itseään etsiskelevä, vaativa tyyppi. Minulla ei ole enää vauvaa. Tämä kaveri raastaa hermot riekaleiksi, mutta myös sulattaa sydämen leveällä, kuolaisella hymyllään. Takertuu tiukasti kaulaan ja sanoo ättä (tai kakka). Kiittää (titi), rakastaa Sisu-koiraa (Tss), nimeää perheenjäseniä (dada, mummo). Läähättää kuin koira. Nauraa aseistariisuvasti räkättäen. Kasvaa ja kehittyy normaalisti, on terve.

Ehkäpä minä noilla eväillä jaksan kiukuttelua seuraavat kaksi (-kymmentä?) vuotta, mutta sitä en lupaa, että olisin koko ajan selvinpäin.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Pannaan sileäksi

Hups. Kaksi viikkoa on hujahtanut mennä ihan silmänräpäyksessä. Olisikohan pienen yhteenvedon paikka...

Viime viikolla täällä juhlittiin kiitospäivää, vähän pidemmän kaavan mukaan. Keskiviikkona käytiin saunomassa ja syömässä herkkuja (savustettuja ribsejä, grillattuja wingsejä, punajuurilaatikkoa, karjalanpiirakoita munavoilla...), torstaina ahdettiin napaan niitä perinteisempiä kiitospäiväruokia (kalkkunaa, perunamuussia, kurpitsapiirakkaa), perjantaina välteltiin kauppojen Black Friday -ruuhkia. Muuten nautiskeltiin virallisesta (?) joulukauden avauksesta. Koristeita olen tiputellut sinne tänne, kuusikin on pystyssä, mutta joulustressiä ei näy missään. Eikä tarvitsekaan.



Näpräsin kuuselle uuden hamosen. Valmistui jopa etuajassa!

Olin valmistautunut henkisesti (palkka)työttömyyteen, sillä vuoden pestini alkoi vedellä viimeisiään. Kiitospäiväviikolla sain kuitenkin tarjouksen (korkeintaan) vuoden jatkosta, joten työskentelyn, reilun vuosikkaan perässä juokseminen, koululaisen kuskailun ja kaikenlaisen yleisen säätämisen yhteensovittelu jatkuu. Ainakin toistaiseksi.

Jatkuneen työpestinkin, mutta suurimmaksi osaksi järkyttävän ison otsaan kasvaneen ulokkeen takia shoppailtiin hieman maanantaina.

Onhan siitä haaveiltu. Hetki jos toinenkin. Ennen kuin edes muutimme tähän taloon. Kierukkahellan heivaamisesta nimittäin. Enää ei tarvitse kärsiä selkäpiitä karmivasta kierukoiden irrotteluoperaatiosta, joka aiheuttaa samanlaisia vilunväreitä kuin Florence Griffith Joynerin (RIP) ja liitutaulun yhdistäminen. Ei tarvitse ostaa uusia suojakulhoja tasaisin väliajoin, koska olen liian laiska pesemään niitä ihan joka käytön jälkeen. Plus, Flo-Jo.

Voi että tuota kapinetta tulee ikävä! Ai niin, eiku ei tulekaan.

Hyvässä tarjouksessa ollut kiertoilmauunilla varustettu keraaminen liesi napsahti ostoskoriin meille epätavallisen muutaman tunnin harkinnan jälkeen. Toiveina oli tosiaan sileä liesipinta (kukkaron nyörit eivät antaneet myöden ostaa hintaa puolellatoista tonnilla nostanutta induktioliettä), kiertoilmaominaisuus sekä saman päivän saatavuus. Hätähousut.

Erinomainen kandidaatti löytyi kuin löytyikin lähirautakaupan valikoimasta, enkä malttanut oikein pysyä pöksyissäni. Iltapäivän mittaan kuitenkin selvisi, että heidän varastossaan ollut laite oli näytekappale, eikä myyntikunnossa. Peruimme kaupat. Ärsytti.

Parinkymmenen minuutin päässä, Missourin ja Kansasin osavaltioiden toisella puolella olevassa rautakaupassa oli kuitenkin useampi liesi varastossa, joten ajelimme sinne kahdella autolla. Se mahtuisi isompaan, mutta ei meidän kaikkien ollessa kyydissä. Voin muuten kertoa, että ajelin kotimatkan mutkat aika hitaasti, eikä haluttanut tehdä muitakaan äkkiliikkeitä, sillä ei huvittanut saada kumollaan olleiden takapenkkien päällä maannutta jättihellaa syliin.

My precious...

Olen rakastunut. Olen myös ollut ehkä hieman turhankin tarkka kaikenlaisista roiskeista ja naarmutteluista, ja Scotty onkin sanonut puolileikillään, ettei todellakaan halua olla ensimmäinen, joka jättää lasipintaan pysyvän jäljen. Taidan olla melkoinen justiina... Vaan kylläpä nyt kelpaa väsätä jouluruokia ja -leivonnaisia!

Hellan omatoiminen asennus pääsi pitkän omakotitaloasumisen ihanuuksia -listan hännille. Sitä ennen on asenneltu (huom. onnistuneesti!) mm. lämminvesivaraajaa, jätemyllyä, pesukonetta, kuivausrumpua, kahta jääkaappia vesiliitäntöineen, tiskikonetta, autotallinoven jättimäisiä jousia (en suosittele), kellarin sähköjä. Kaikkea sitä.

Huomenna juhlitaan Kansas Cityn (ja vähän muidenkin) suomalaisten kanssa itsenäisyyspäivää, ja ensi viikonloppuna lähdetään katsastamaan erästä suomalaista soitto-orkesteria, minkä jälkeen mennään mökille saunomaan. Ilman lapsia. Ei pöllömpää. Ennen joulua täytyy käydä vielä edustamassa Scottyn firman pikkujouluissa, mutta sitten voikin rauhoittua joulunviettoon. Luulen, että se stressikin löytyy vielä jostain.

torstai 17. marraskuuta 2016

Lateksia, vinyyliä ja niittejä, eli kymmenvuotisen taipaleen juhlintaa

Kaksi viikkoa sitten perjantaina meillä oli aihetta edes jonkinlaiseen juhlaan. Oli kulunut 10 vuotta siitä, kun minusta ja eräästä amerikkalaisesta pörröpäästä tuli kuin paita ja peppu (saatte arvata, kumpi on kumpi). Vaikka myöhemmin meidän väliin tulikin kaikenlaista byrokratiaa ja Atlanttia, niin jotain peruuttamatonta oli jo ehtinyt tapahtua.

Seuraavana aamuna teimme jotain, mikä ehkä kuvastaa meitä pariskuntana ihan parhaiten. Repäisimme - tekisi mieli sanoa hetken mielijohteesta, mutta todellisuudessa tästä on nähty märkiä unia jo reilut viisi vuotta - kellariin vievästä portaikosta kokolattiamaton pois. Ennen kuin edes aamupala oli syöty. Saati sitten päätetty, mitä siihen laitetaan noin niin kuin tilalle.

Lähtötilanne. Kokolattiamatto oli ottanut osumaa mm. hyytelönorosta, joka valui nukkien
uumeniin, kun siirsin kakkua hyytymään kellarin jääkaappiin. Vuotavin tuloksin.
Oli aika tyydyttävää nyhtää mattoriekaleet irti. Rrrrrrrrrrip!

Kun olimme lähdössä rautakauppaan tutkimaan vaihtoehtoja, sain sen viestin, jota olin osannut pelätä jo jonkin aikaa. Ukki oli nukkunut pois. Istuin lattialla vetämässä henkeä jonkin aikaa, mutta keräsin itseni, nostin leuan pystyyn, laitoin aurinkolasit tiukasti silmille ja liityin autossa odottaneen perheen seuraan. Ahkera työmies arvostaisi, ettei hommia jätetä puolitiehen.

Alemman tason portaat vaativat vähän enemmän työtä, vaikka ne eivät kokolattiamaton
peitossa olleetkaan. Niiden välistä näkyi nimittäin maalipurkkien säilytystila/hautausmaa,
joka sijaitsee portaikon alla.

Puuhastelimme koko päivän, ja puolen yön aikaan edellisen illan juhlinnasta jollain ihmeen keinolla avaamattomana selvinnyt kuohuviinipullo poksahti. Skoolasimme uudelle vinyylilattialle. Enää puuttuisi listoja ja muita loppusilauksia.

Nyt kelpaa tepastella kellariin kaljajääkaapille reippailemaan juoksumatolle.

Eipä näy maalipurkit enää! Kaljatölkit näköjään kyllä...

Olimme puuhakkaan viikonlopun jäljiltä kipeitä. Lihaksia väsytti, ja flunssa särki päätä. Scottyn piti käydä kuitenkin rautakaupassa hakemassa vielä yksi porrasreunus, ja ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä, että pyysin häntä tuomaan lisää vinyyliä, koska yläkerran porrastasanne näytti tälle vuosituhannelle päivitetyn kaverinsa vieressä kovin ryönäiseltä.

Katsokaa nyt vaikka!

Voitte varmaan kuvitella, miten ihana noita on imuroida. Oli imuroida.

Scottyn ehto vinyyliostoksille oli kuitenkin, ettei yritettäisi huhkia itseämme näännyksiin illan tai kahden aikana, vaan minulle olisi OK elellä remonttisotkun keskellä jonkin aikaa. Sotku ei ole minua ennenkään pelästyttänyt, joten suostuin sen kummemmin miettimättä ja otin pihdit kauniiseen, rakoilla jo valmiiksi olevaan käteen ja aloin nyhtää niittejä ja nauloja irti.

Maton alta löytyi ihan rehellistä paskaa. Oksettavan paksuinen kerros.

Yläkerran portaikko oli työläämpi suuremman mattopinta-alan ja sen alta paljastuneeseen noin tuhannen niitin miinakentän vuoksi. Työskentelyä hidasti myös kaiteet ja niistä vaikeasti irroteltavat pinnat. Puuhastelimme joka ilta muutaman tunnin. Paklasimme, nyhdimme maastoutuneita niittejä ja nauloja, maalasimme, esikäsittelimme, ja sitten lopulta pääsimme kokoamaan vinyylipalapeliä. Torstai-iltana lattia oli pinnoitettu, ja perjantaina saimme metallireunukset paikoilleen. Ja muut tilpehöörit.

Erään pienen sisustajan mielestä tuo punainen tuoli oli oikein omiaan tuomaan väriä tasanteelle.

Minä naplasin hyllyjä seinille sillä aikaa, kun Scotty leikkeli reunuksia sopivan mittaisiksi.
Tuo peilin kautta näkyvä vatupassi kuuluu tietysti myös vakiovarustukseen.

Ruotsinlaivavibat eivät valitettavasti kadonneet muodonmuutoksen mukana minnekään.
Mutta ehkä nyt ollaan sentään siirrytty autokannelta ylempiin kerroksiin.

Huokaistiin helpotuksesta, kun urakka oli (jälleen kerran listoja lukuunottamatta) ohi. Vaikka vinyylinpalasia jäi reilusti yli, vaikkapa nyt yläkerran lattioiden uusimista varten, sovittiin, että nyt riittäisi hetkeksi.

Siitäkin huolimatta Scotty on ollut (positiivisesti?) yllättynyt tällä viikolla töistä kotiin tullessaan, kun makuuhuoneessamme on kuin onkin edelleen mauton muttei valitettavasti täysin hajuton lattia. Mutta kuinka kauan... Sitäpä en taida tietää itsekään.

torstai 10. marraskuuta 2016

Amerikan oma jytky

Kansa halusi muutosta, ja muutosta kansa sai. Nähtäväksi jää, hyvää vai huonoa. Tammikuun 20. päivä saamme presidentin, joka on enemmän kiinnostunut tittelistä kuin sen mukana tulevasta työstä.

Iso-Britannia: "Brexit oli typerin, itsetuhoisin teko, jonka maa voi tehdä."
USA: "Hetkinen, pitelepäs juomaani."

Vaikka äänienemmistö näyttäisi menevän Hillary Clintonille, niin Donald Trumpista tulee Yhdysvaltain 45. presidentti. Viimeksi samanlainen tilanne nähtiin vuonna 2000, kun Al Gore sai enemmän ääniä, mutta George Bush voitti valisijamiesäänin. Suurimmassa osassa osavaltioista koko osavaltion valitsijamiesäänet menevät kansanäänetyksen voittajalle, eikä prosentuaalisesti jaettuna. Esimerkiksi Kansas, jolla on kaksi senaattoria ja neljä kansanedustajaa, ja täten kuusi valitsijamiestä, antoi kaikki kuusi ääntään Donald Trumpille (Trump 57%, Clinton 36%, Johnson 5%, Stein 2%). Ei ollenkaan yllättäen.

Muissa osavaltioissa yllätyksiä, jytkyjä, kuitenkin tuli, ja kun tiistai vaihtui jo keskiviikoksi, istuin äänioikeutetun amerikkalaiseni (itsehän en voi vielä äänestää, koska en ole kansalainen) vieressä hämmentyneenä, pettyneenä, pelokkaana.

Minua ei niinkään hirvitä presidentti Donald Trump ja hänen aikaansaannokset (tai muiden aikaansaannosten kumoaminen). Korjaan - en pelkää meidän perheen puolesta, mutta olemmekin mukavasti keskiluokkainen valkoinen perhe mukavan keskiluokkaisella alueella. Pelkään vähemmistöjen jo saavutettujen etujen/tasa-arvon katoamista, tasa-arvon edistymisen täydellistä pysähdystä ja takapakkia. Eniten minua kuitenkin hirvittää, mitä hän edustaa. Jos koko maan keulakuva voi huoletta pilkata vähemmistöjä, väheksyä seksuaalista häirintää, nimitellä kokonaisia kansanryhmiä, tuomita muslimit terroristeiksi, lietsoa vihaa ja pelkoa, mikseivät muutkin.

Minusta on surullista, että poliittisesta korrektiudesta on tullut kirosana. Trumpin suorasanaisuutta, ajatusten suodattamatonta päin naamaa räkäisyä, ihaillaan. En ihan oikeasti ymmärrä, miksi toisten tunteiden huomioonottaminen on paha asia. Ei pitäisi suvaita, hyssytellä. Pitäisi puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

Asioilla on kuitenkin usein monta nimeä, eikä niistä välttämättä tarvitse valita sitä kaikista ruminta.

Olisi mahtavaa, jos Trumpista tulisi niin erityisen erinomainen presidentti, kuin hän uhoaa. En usko, että kukaan pettyisi, jos talous lähtisi hurjaan nousuun. Osakemarkkinoilla näkyi kuitenkin jo hienoinen paniikki, ja kurssit lähtivät syöksylaskuun jo ennen lopullista tulosta, kun Trumpin voitto näytti todennäköiseltä. Kanadan maahanmuuttoviraston sivut kaatuivat (minä en sentään siellä vieraillut, vaikka joskus vähän uhosin).

Ne talouden ulkopuoliset uhoilut minua kuitenkin pelottavat. Korkeimman oikeuden tuomarin nimittäminen. Affordable Care Actin, eli tuttavallisemmin Obamacaren, kumoaminen. Aborttioikeuden riisuminen. Ympäristöongelmille selänkääntäminen. Ulkopoliittisista vaikutuksista puhumattakaan. Vaikka USA:n poliittinen koneisto on yleensä hyvin hidas, Trumpilla on erittäin herkullinen asema, sillä republikaaneilla on enemmistö senaatissa ja edustajainhuoneessa. Se tekee huolista realistisempia.

Amerikalla oli eilen paha krapula. Osa halusi kaivautua peiton alle ja pysyä siellä seuraavat neljä vuotta. Osa halusi näyttää pahan olonsa julkisesti ja lähti kaduille oksentamaan osoittamaan mieltään. Tai sosiaaliseen mediaan.  Eilen herätessäni en uskaltanut katsoa puhelinta, koska se tekisi pahasta unesta jotenkin todellista. Facebookissa odottikin juuri sellainen paskamyrsky, jota pelkäsin. Ihmisten aitoja reaktioita vähäteltiin, huolille naureskeltiin, epävarmuudelle viitattiin kintaalla. Minullekin selitettiin, vaikkakin ehkä hyvää tarkoittaen, miten demokratia toimii ja miten maailma pyörii tämänkin jälkeen.

Maailma ei ehkä lopu, mutta en usko, että presidentti Trump tekee siitä paremman paikan elää.

Minulla ei ollut eilen kovin hyvä päivä. Minulla oli nimittäin vaalikrapulan lisäksi myös orastava oikea sellainen. Ihan kaikki ärsytti. Se, etten voinut itse äänestää. Se, ettei minun äänelläni olisi ollut Kansasissa mitään merkitystä (paitsi paikallisvaalien osalta - vaalilipukkeessahan äänestettiin myös paljon muuta kuin presidenttiä). Se, miten pahaa mieltään osoittavia kutsuttiin itkupilleiksi. Se, miten olisi heti pitänyt niellä pettymyksensä, unohtaa periaatteensa ja yhdistyä yhdeksi kansaksi Donald J. Trumpin taakse.

Donald J. Trumpin, joka ennen vaalipäivää räkytti, että systeemiä on manipuloitu häntä vastaan. Että Clintonista oli leivottu voittaja jo ennen äänestystä. Hän ei hyväksyisi vaalitulosta, ellei hän voita. Pitäisi kampanjaa rahan- ja ajanhukkana, ellei hän voita. Kiukutteli kuin uhmaikäinen taapero. Onko ihmekään, että puolet kansasta on vihaisia? Pettyneitä? Etteivät he koe, että Trump on heidän presidenttinsä?

Ironistahan tässä on se, että nämä samat ihmiset, jotka nyt niin kovaan ääneen arvostelevat Trumpin arvostelijoita, ovat olleet suu vaahdossa syyttämässä Obamaa (jota minulle tulee todella kova ikävä!) virkarikoksesta tai haluamassa erottaa osavaltiotaan Yhdysvaltain liittovaltiosta.

Pystyykö presidentti Donald Trump yhdistämään Yhdysvallat? Pahoin pelkään, että ei. Siihen tuskin olisi pystynyt Clintonkaan.

On tässä sentään jotain positiivista: Voimme nyt polttaa myrkkykaasuja sisältävät remppajätteet (siitä enemmän piakkoin!) etupihalla niiden kierrättämisen sijaan, koska ilmastonmuutos on pelkkä kiinalaisten keksimä salaliitto.

"Ilmastonlämpeneminen on kiinalaisten kehittämä konsepti kiinalaisia varten,
jotta USA:n teollisuuden kilpailukyky heikentyisi."

perjantai 4. marraskuuta 2016

Se tunne

On erikoinen tunne huomata, kuinka pienestä ihmisraakileesta on kypsynyt ihan oma ja vähän jo omillaan pärjäävä persoona. Vilkuttaa nopeasti luokan Halloween-juhliin tulleille vanhemmilleen, mutta jatkaa välittömästi omia touhujaan kavereiden kanssa. Seuraa opettajaa muun sopulilauman mukana. On hiljaa, kuuntelee. Tottelee. Ms. K:n sana on ehdoton laki. Miksei minunkin?

Neiti halusi olla Halloweenina sea witch, merinoita. Ei ollut aikaa askarrella, joten ostin hänelle
Targetista mielestäni eniten merinoidan näköisen asun. "I guess that will do." Kelpasi, mutta vain juuri ja juuri.

"Ms. K says I can't go to school every day", hän sanoi apeana eräänä päivänä. "I asked." Pieni ihminen on jo kädenmitan päässä minusta. Ei roiku enää helmoissa, kuten pikkuveljensä. Kaipaa muuta kanssakäymistä, nauttii uusista rutiineista, joihin minä en kuulu kuin kuskin ominaisuudessa. Ei edes vilkuta autosta poistuessa, vaan nappaa reippaasti saattajan kädestä kiinni ja kävelee sisään taakseen katsomatta.

Eihän hän vain... häpeä meitä? PPAP!

Kysyi eilen, mitä spacetime (aika-avaruus) tarkoittaa. Janoaa tietoa, muistaa aivan tarpeettomia asioita. Oli hauska kuunnella sohvalla käytyä keskustelua, jossa isä selittää nelivuotiaalleen, mihin meidän aurinkokunta loppuu ja miksi Pluto ei ole enää planeetta.

Vastapainoksi on sitten hetkiä, jolloin hän ilmoittaa iloisesti leiponeensa lelun leivän sisään...

...tai tukehduttaa meidät kauhunsekaiseen nauruun. Äidin vanha Barbie tarvitsi kuulemma tohvelit.

Olipa kerran tuunannut Koiramäen Elsan mieleisekseen.

Kotonakin hän viettää paljon aikaa omassa huoneessan. Yläkerrasta kuuluu yleensä kamala pulputus, kun lattia on täyttynyt erinäisistä leikeistä. Tekee itsenäisesti asioita ja luulee manipuloivansa meitä. Tänäkin aamuna vetäisi pultit, kun ei saanut aamupalaksi karkkia. Mietti hetken, tuli halaamaan ja pyytämään anteeksi, kertoi menevänsä vessaan ja syövänsä banaanin, jos vaikka sen jälkeen saisi sitä karkkia...

Karkki vai kepponen? Näitä karkkeja meillä syödään edelleen. Mutta ei aamupalaksi.

Minulla on vähän ikävä sitä lahkeessaroikkujaa. Siitäkin huolimatta, että sydän meinaa pakahtua ylpeydestä, kun hän hallitsee ja hahmottaa ympärillä hälisevää maailmaa paremmin ja paremmin. Luovii uusissa sosiaalisissa tilanteissa yleensä kuin kala vedessä, mutta joskus myös kuin kala kuivalla maalla.

Koulun myötä kotona on tullut puheeksi muiden ihmisten kuvailu. On ollut aika haasteellista selittää lapselle, miksi ei ole oikein kivasti sanottu, että musiikinopettajalla on iso maha, vaikka se ei ole paha asia. Tai miksei välttämättä ole ihan kosher sanoa, että luokkakaverilla on "black face". Miten selität neljävuotiaalle, että meidän ihmisten erilaisuus on rikkaus, mutta kaikkea ei tarvitse huomioida kovaan ääneen? Että tietyistä jutuista puhuminen on sosiaalisesti hyväksyttävää, mutta toisista ei? Entä jos kieltämällä häntä puhumasta tietyistä ulkonäöllisistä piirteistä niistä tulee hänen mielessään pahoja asioita?

Olemme yrittäneet kertoa, että jotkut sanat, vaikka ne eivät itsessään ole pahoja, voivat tuntua pahalta. Siksipä olisikin mukavampi keskittyä siihen, millaisia ihmiset ovat, ei minkä näköisiä. Mr. D, se musiikinopettaja, on mukava ja hauska. Se on kiva tapa puhua ihmisistä. Jouduinpa sitten pari päivää takaperin pitämään nopean luennon koulun autojonossa siitä, miksi ei ole oikein sanoa, että luokkakaveri on crazy, vaikka se ei kuvailekaan ulkonäköä. Huoh.

"Can I say Mr. D has a mustache?" Voi kyllä, viiksiä voit kommentoida!

Mutta vain miehillä.

perjantai 28. lokakuuta 2016

Köhää, kahvia ja kiekkoa

Nyt kun meidän reissu on taputeltu loppuun, voisi kai keskittyä johonkin muuhunkin. Kirjoiteltavaa olisi, ja intoakin, mutta sitä kuuluisaa aikaa... Huoh. Koska olen luistanut ajanpuutteen verukkeella arkisista asioista kertomisesta, tänään on luvassa siis tehokas, tuskin kovin lyhyt, mutta toivottavasti edes semiytimekäs kuulumismerkintä!

Ollaan koko sakki sairasteltu syysflunssaa, joka muuttaa aivot tahmeaksi, kallon sisällä vellovaksi liejuksi. Minä olen tainnut ottaa tämän taudin kaikista vakavimmin, sillä olen kehittänyt itselleni mitä todennäköisimmin poskiontelontulehduksen, johon en tietenkään halua hakea lääkäriltä helpotusta, sillä olen a) jäärä, b) pihi (satanen lääkärikäynnistä - ei kiitos!), joten nenäkannu on ollut kaverini. Olen nyt onnistunut jopa nukkumaan yön läpi suu kiinni ja yskimättä jatkuvasti, joten voiton puolella taidetaan olla. Lupasin kuitenkin tuolle toiselle jäärälle, joka tuntuu olevan vähemmän pihi näissä lääkäriasioissa, tai sitten totaalisen väsynyt "nukkumaan" suu ammollaan korisevan ilmestyksen vieressä, että menen näytille, jos tilanne ei parissa päivässä parane. Ja sehän pistetään paranemaan!

Pienen miehen menoa ei nuha ole hidastanut! Tässä katsellaan parhaan kaverin kanssa lintuja.

Minun on ollut todella vaikeaa vain olla. Koko ajan on sellainen olo, että pitäisi tehdä jotain. Töitä, kotitöitä, käsitöitä. Kävellä. Ehkäpä tämä köhäkin on pitkittynyt sen vuoksi, kun mieltä painaa koko ajan jokin. Nyt olenkin tietoisesti ottanut itselleni sit kuuluisaa omaa aikaa. Hetkiä, jolloin ei tarvitse olla tuottelias työntekijä, ahkera (hahaaa!) kodinhengetär, äiti, vaimo. Ihan vain minä.

Ei sitä tietenkään halua aivan toimettomana yksinkään möllöttää, joten onneksi olen löytänyt mitä mainioimman pakopaikan arjesta - 1700-luvun Skotlannin. Jäätiin sattumalta Scottyn kanssa melko hyvään Outlander-koukkuun, kun kaapeliyhtiömme Google Fiber antoi meille ilmaiseksi premium-kanavan, Starzin hyvitykseksi ukkosen aiheuttamista vahingoista. Kaksi tuotantokautta oli kuitenkin äkkiä katsottu (nyt kahdesti, haha!), ja kolmatta pitää odottaa ensi kevääseen saakka. Tilasinpa sitten koko kirjasarjan, johon sarja perustuu, ja olen nauttinut aivan täysillä kirjan kanssa sänkyyn kellahtamisesta tunniksi, pariksi ennen nukahtamista.

Tämä 850-sivuinen opus on nyt luettu ja seuraava aloitettu. Ihan joka ilta en sentään vetele skumppaa kirjan kaverina. En ihan joka ilta.
Ah, Jamie! Noista hiuksista tulee etäisesti mieleen jonkun puolitutun villi pehko...
Olen tuntenut tyypin FB-virallisesti jo 10 vuotta! Some like it Scot(ty).

Mitäs muuta? Kansasin syksy on ollut mitä mainioin. Tänäkin viikonloppuna päästään vielä hellelukemiin, kun joskus Halloweeninä on pitänyt pukeutua toppavaatteisiin. Meidän talo täyttyy lauantaina taas mitä eriskummallisimmista (sketsi)hahmoista vuotuiseksi muodostuneiden Halloween-bileiden verukkeella, ja lapset pääsevät karkkitaikeppostelemaan maanantaina. Iita haluaa olla merinoita.

T-paitakelit parhaimmillaan!

Kaiverreltiin eilen kurpitsat. Minun Trumpkinista tuli hieman... special.

Meillä oli viime viikolla ensimmäinen vanhempainilta(päivä)! Juttelimme Iitan opettajan kanssa puolisen tuntia niitä näitä ja vähän asiaakin. Ope ei meinannut uskoa, ettei neiti ole koskaan ollut edes päiväkodissa tai muussa ohjatummassa ympäristössä, sillä hän on sopeutunut luokan rytmiin ja menoon todella hyvin. On kuulemma kielellisesti jopa niin lahjakas, ettei malta olla välillä ollenkaan hiljaa...

Eilen oli koulukuvaus!

Hei, minä olen opetellut juomaan kahvia! Minä, kahvia! Näin ruuhkavuosien kynnyksellä olen alkanut arvostaa kofeiinia aivan eri tavalla, ja kun tee ei riitä, eivätkä energiajuomat nyt varmaan ole se terveellisin vaihtoehto, niin piti siirtyä ylemmälle portaalle. Osaan juoda sumppia jo melkein irvistelemättä.

Välineurheilua se tämäkin treenaus on!

Urheilusta puheen ollen, Kansas Cityssä nähtiin erikoinen ilmiö, kun keskustan baarit täyttyivät eräänä lokakuisena keskiviikkona lätkäpaitaisista tyypeistä. St. Louis Blues ja Washington Capitals pelasivat meidän omassa Sprint Centerissä harjoitusottelun. (Tämän lähemmäksi ensilunta ei taideta tässä kuussa päästä.) Lätkähullut suomalaiset toki tunkeutuivat paikalle myöskin, ja eipä tuo nyt ainakaan auttanut tätä jääkiekkotyhjiön aiheuttamaa ahdistusta. Rakas NHL, anna meille oma joukkue! Naapurin joukkuetta, Bluesia, en voi kannustaa, koska heidän pelipaidat ovat kolmea kruunua vaille ruotsalaiset.

Jori Lehterä, se olin minä, joka innostui saamastasi syöttöpisteestä vähän liikaa.

Eipä meille kai muuta. Vilinää ja vilskettä, aikuisten ja lasten menoja. Ei ole ehtinyt perberi homehtua, kun koko ajan on jotain tekemistä. Mukavaa tai pakollista. Scotty kävi eilen äänestämässä ennakkoon (minähän en vielä voi), ja nyt pitää miettiä, kuinka paljon viinaa vaalivalvojaisten kestämiseksi tarvitaan. Luulen, että vastaus on Kanada.