keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Jalat pöydälle

Kuten tuolla Facebookin puolella vähän vilauttelinkin, päästiin etupihaprojektissa viikonloppuna laiskotteluvaiheeseen. Juuri sopivasti ennen sunnuntaista lumisadetta. Ja maanantaista.

Rakennettiin viime viikolla terassitasanne, fiksusti autotallissa. 26 märkää 240-senttistä ykkösnelosta ja yhdeksän kakkosnelosta ruuveineen painoivatkin niin paljon (hei, yllättäen!), ettei rakennelmaa olisi saanut autotallista ehjänä loppusijoituspaikkaansa muutaman metrin päähän oikein millään ilveellä tai ilmeellä.

Eipä auttanut muu, kuin irroitella suurin osa laudoista, siirtää edelleen h*levetin painava kehikko selkä vääränä paikoilleen ja ruuvailla lankut takaisin sijoilleen. Peukaloa koristaa edelleen mukava rakko porakoneen jäljiltä.


Perjantaina saatiin mukava viesti - kalusteet olivat saapuneet etuajassa! Jännättiin vähän, mahtuuko iso laatikko kumpaankaan autoon. Oltiin jo valmistauduttu vaikka minkälaisiin hillbilly-ratkaisuihin katolle köyttämisestä lähtien (no ei oikeasti...), mutta onneksi piskuinen hatchback imaisi koko kalustesetin sisäänsä ilman mitään ongelmia. Enemmän hillbillyiltä taidettiin vaikuttaa, kun raahattiin puutavaraa takakontista ulkona roikkuen. Siis puutavara roikkui, ei kumpikaan meistä. Samassa kontissa, tai siis suurimmaksi osaksi sen ulkopuolella, kotiin on tullut muuten puuntaimiakin!

Perjantaina piti malttaa olla laittamatta kalusteita juuri käsitellylle tasanteelle, ja puuhakkeen levittelykin piti jättää viileämmälle lauantaille. Onneksi saatiin viimeistelyhommat sen verran nopeasti valmiiksi, että ehdittiin nauttia tuloksista, vaikkakin hyytävässä tuulessa, vähän aikaa, ennen kuin lapsukainen heräsi päikkäreiltä.

Ennen.
Jälkeen.

Hetkinen. Tuolla kalusteiden takana kyllä pilkottaa muutama ruusupuskantynkä, jotka eivät ole vielä näin aikaisin oikein minkään näköisiä. Matkataanpa muutama kuukausi ajassa eteenpäin...

Tänä kesänä tarvitaan näköjään pitkähihaisia ja -lahkeisia. Tiedoksi.
Tiedän. Ei uskoisi, että tuo kuva on käsitelty, mutta on se. Paintillä. Varmasti yhtä vaikeaa on uskoa, etten ole koskaan käynyt mitään kuvankäsittelykurssia! Luontainen lahjakkuus, siis.

Scotty huokaisi viimeisen rautakauppareissun jälkeen, että nyt saa riittää vähäksi aikaa. Nyökyttelin, kun katsoin rakkoisia ja kuivaksi koppuraksi kuivuneita käsiä, mutta mielessä vilisi jo muutama maalausprojekti.

Vaikka en muistaakseni pidä maalaamisesta.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Ylihuono muisti

Lapsukainen on ensimmäistä kertaa sen verran pipi, että piti turvautua lääkärin apuun. Silmät rähmii ja mähmii niin pahasti, että tippoja vaativat. Yöuntakin on häirinnyt. Meidän kaikkien yöunta.

Tässä yhtenä yönä valvoessa tuli jostain syystä mieleen Vaasa ja itsemäärätyt nukkuma-ajat. Muistelin kaiholla opiskeluaikoja, tuttuja kasvoja ja paikkoja. Vaan hetkinen... Mikäs sen yhden VYY:n (yliopiston ylioppilaskunta) kanssa läheisissä väleissä olleen baarin nimi olikaan? Ja tuota, missähän se mahtoi sijaita?

Ei mitään hajua. Olen kai joskus edes mennyt sinne semiselvänä, mutta silti en muista nimeä enkä paikkaa. Hulluun Pulloon nyt osaisin varmaan täältäkin asti silmät sidottuna ja takaperin, mutta muuten Vaasasta on hävinnyt isoja paloja. Kartta on hyvin repaleinen, vaikka asuin kaupungissa kuitenkin kolme vuotta. Jos minulla ei olisi tutkintotodistusta todistamassa, että siellä oltiin, voisin kuvitella uneksineeni koko Vaasan ja siellä asumisen.

Piti ottaa latvasta lahon paras ystävä, Google, käyttöön. Sieltä selvisi mm. myöskin autuaasti unohtamani ostoskeskuksen nimi (Rewell Center), jonka H&M:iin kannoin vaivalla ansaittuja opintotukia säännöllisesti. Mieleen tulvi kertaheitolla muistoja torilta, Hoviskan rannalta, Palosaaren tuulitunnelista sillalta.

Yliopiston sivuillakin kävin fiilistelemässä. Kävelin mielessäni Fabriikin tunkkaisia käytäviä, istuin kulahtaneella tuolilla hörppimässä energiajuomaa ja lukemassa monistenippua, kävin syömässä pinaattikeittoa ruokalassa. Fonetiikkaa, kirjallisuutta, käännöstä. Sitsejä ja likaiset haalarit. Ollapa taas (verrattain) huoleton opiskelija, joka oli vastuussa vain itsestään ja siitä, että opintotuki riitti kuun loppuun asti.

Aika on varmasti kullannut, tai ainakin hopeoinut, muistoja. Ei se elämä aina mukavaa ollut, enkä edes oikeastaan pitänyt Vaasasta, kun asuin siellä. Oli stressiä, unettomia öitä viimetippailun ja kaukosuhteen takia, penninvenyttämistä. Kaurapuuroa ja pinaattikeittoa (nam!). Toisaalta oli myös vapautta ja sitä huolettomuutta (hei, en ollut äiti!). Uusia asioita ja aivojumppaa. Kavereita, kauniita rakennuksia ja erinomaisia muistoja. Niitä Vaasa minulle edustaa. Ehkä minulla ei olekaan itse kaupunkia ikävä.

Enpä vaihtaisi paikkaa nuore(mma)n itseni kanssa, vaikka silloin ei ollutkaan talolainaa ja aikuisten velvollisuuksia sitomassa paikoilleen. Tai no, ehkä päiväksi. Tai kahdeksi... Onneksi pääsen haistelemaan Vaasan merituulia muutaman kuukauden päästä. Sittenpähän nähdään, jäikö sydämestä oikeasti pala Vaasaan, vai olenko rakentanut itselleni muistojen pilvilinnan. Nähdään sekin, miten pahasti eksyn.

Niin, ja se mysteeribaari. Löysin kartalta tutun kulman ja kulmasta tutunnäköisen oven, mutta nimi, Leipätehdas, ei kyllä sytytä minkäänlaisia ledejä. Olenko oikeasti ihan dementikko, vai "kulkiko" se ennen eri nimellä? Auttakaa!

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Saunahaaveita ja vilauttelevia patsaita

Meidän kellarissa olisi oikein passeli nurkka supisuomalaiselle saunalle. Ei tarvitsisi kuin a) lotota b) voittaa.

En ole oikeastaan koskaan ollut hurja saunomaan. Kerran viikossa pikaisesti, jos sitäkään. Meidän viimeisessä Suomi-asunnossa oli sähkösauna, joka jätti varpaat jääkylmäksi, eikä sitä tullut kovin usein lämmiteltyäkään. Mökin puusauna on sitten ollut täysin erilaisella hartaudella ja ajallisella sitoutumisella otettava juttu.

En myöskään ole ollut kovin innokas seurasaunoja (paitsi ihan viime aikoina, kröhöm). Olen ollut se tyttö, joka yleisissä pukuhuoneissa vaihtaa vaatteita vähän piilossa. Se tyttö, joka työntyy uimahallin saunaan uimapuku päällä vastoin yleisiä sääntöjä.

Ehkä se on ikä, joka on hävittänyt pahimmat estot. Etäisyys Suomeen, joka on lingonnut saunahaaveet uusiin ulottuvuuksiin. Kylmä talvi/talo ja ikiroutaiset varpaat, jotka vaativat löylyä kiukaalle, ja kauhakaupalla.

Tästä voidaankin rakentaa köykäinen aasinsilta siihen, miten amerikkalaiset suhtautuvat alastomuuteen. Sain kommenttilootaan aiheesta kysymyksen, ja olisi tullut sellainen maratonvastaus, että oli parempi omistaa näinkin tärkeälle asialle ihan kokonainen merkintä.

Näin valtavasta maasta löytyy ihan varmasti tyyppejä, jotka voisivat mennä ilkialasti saunaan tai uimaan. Meidän kaveripiiristäkin. Jos suomalaisten kielenkannat irtoavat parin oluen jälkeen, niin täällä lähtevät vaatteet päältä. Varsinkin, jos vilauttelusta on palkintona helmiä (tapaukset Mardi Gras ja kaljakellunta, unohtamatta St. Patrick's Dayta, joka on tänään).

Kuten Suomessakin, toinenkin ääripää on olemassa.

Kuka muistaa kymmenen vuoden takaisen Nipplegaten Super Bowlin puoliajalla, kun Janet Jacksonin vaatetukseen tuli toimintahäiriö? Asiasta nousi kamala haloo. CBS-kanavalle mätkäistiin 550 000 dollarin sakot (jotka mitätöitiin myöhemmin), ja tuleviin live-lähetyksiin piti lisätä viiden sekunnin viive (koskee kaikkia kanavia), jotta lähetys voidaan tarvittaessa katkaista, ennen kuin pienille britneypettereille pitää hommata terapeutti koko heidän loppuiäkseen, koska telkkarissa vilahti paljas maitorauhanen tai pyllyvako.

Lähempääkin löytyy esimerkkejä. Naapurikaupungissa on kaunis puisto, Overland Park Arboretum and Botanical Gardens, joka on erityisesti lapsiperheiden suosiossa. Pari vuotta sitten eräs äiti vetäisi puistoretkellä maissintähkät nenään, kun näki tämän patsaan:

Hups, paikalliskanavalle iski sensuuri. Kuva: www.kctv5.com
Patsas koko komeudessaan. Taisi tällekin tädille iskeä vaatetuksen toimintahäiriö. Kuva toiselta paikalliskanavalta: www.kshb.com
Kohun alkaessa kuvittelin kyseessä olevan perinteinen, jo antiikin ajoilta kumpuavaa taidesuuntausta edustava alaston patsastelija, koska (jopa) niistäkin on täällä kohistu, mutta täytyy myöntää, että onhan tuo aika erikoinen valinta yleiseen puutarhaan konservatiivisessa Kansasissa. En kuitenkaan usko, että meidän lapsi siitä millään tavalla kuitenkaan järkyttyisi, tai innostuisi sekstailemaan (sexting, seksikkäät tekstarit), kuten tuhannet, siis oikeasti tuhannet, vanhemmat pelkäävät.

Puisto on saanut pitää möykkää herättäneen patsaan. Ei ole säädytön, ihan oikeuden päätöksellä.

Pitää muistaa, että jokainen ihminen on erilainen, arvoineen päivineen, ja niin sen pitääkin olla. Koskaan ei voi miellyttää kaikkia, missään asiassa, ja onkin vain yritettävä löytää kultainen keskitie, tai tapeltava tissipatsaista oikeudessa asti. Jos minä en järkyty paljaasta pinnasta, se ei vissiinkään tarkoita sitä, etteikö joku muu saisi ravisuttavia traumoja. Toiset tykkää muhkummasta.

Sen verran kyllä voisin yleistää, että tästä olisi täällä rapissut sakkoja ja muita oikeustoimia. Suomessapa enimmäkseen naureskeltiin.

Täällä alastomuus tunnutaan rinnastettavan (pun intended) lähinnä seksuaalisuuteen. Varsinkin täällä Keskilännessä. Monet lapset eivät koskaan näe vanhempiaan alasti, joten ei ole ihmekään, että siitä tulee tabu. Esiaviollinen (tai ei koskaan aviollinen) yhteisasuminen on yleistymässä, mutta silti paljon harvinaisempaa ja tuomitumpaa kuin Suomessa.

Tästäpä on kertoa ihan omiin kokemuksiin pohjautuva kulttuureja vertaileva tarina. Olin ensimmäistä kertaa Scottyn vanhempien luona yötä Scottyn tyttöystävänä, ja tuleva anoppi olisi halunnut laittaa meidät perinteisesti eri huoneisiin nukkumaan. Scotty selitti kuitenkin äidilleen, että oltiin kyllä nukuttu ennenkin samassa huoneessa, joten meidät majoitettiin Scottyn vanhaan huoneeseen. Jossa oli kerrossänky. Ahtauduttiin tietenkin alapunkkaan yhdessä, mutta säntillinen anoppikokelaspa huomasi, ettei yläpetiin oltu koskettukaan. Poika sai puolivakavan puhuttelun.

Tästä viikko myöhemmin vein Scottyn näytille omien vanhempieni luokse. Oli perjantai-ilta, ja pienen tutustumiskierroksen jälkeen isä sanoi, että sauna on lämmin ja tarjosi meille ensimmäistä vuoroa.

Scotty kertoi myöhemmin, mitä mielessä sillä hetkellä risteili: "Saunaan? Kahdestaan tyttäresi kanssa? Alasti? Onko tämä joku sairas testi?"

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Havuja, p*rkele

Ollaan vähän semmoista spontaanimpaa sorttia mitä kaikenlaisiin projekteihin tulee. Päähän pälkähtäneestä ajatuksesta ei yleensä mene kovinkaan kauaa, kun koko homma on valmis, tai ainakin aloitettu. Eräskin esimerkki tästä on, kun rouva keksi maalata koko alakerran eräänä maanantaina, ja muutama tunti myöhemmin oli jo suojateipit seinässä. Inspiraatio pitää hyödyntää, kun sellainen harvinaisuus iskee.

Senpä takia onkin ikävää, että satumme asumaan HOA-naapurustossa (Homeowners Association, asunnonomistajayhdistys). Siinä on hyvät puolensa, sillä vuosittaisella HOA-maksulla saamme mm. käyttää naapuruston yhteistä uima-allasta, ja ulkopuolinen taho hoitaa yhteiset viheralueet, mutta (suurempia) äkkipikaisia muutoksia talon ulkokuontaloon tai pihaan ei pitäisi mennä tekemään. Niihin tulisi pyytää etukäteen lupa arkkitehtuurilautakunnalta, joka määrittelee esimerkiksi hyväksyttät piha-aitatyypit ja niiden korkeuden. Talon maalaamisesta kirkkaanpinkiksi ei kannata juurikaan haaveilla. Tällä pyritään turvaamaan koko naapuruston arvo potentiaalisten ostajien silmissä.

No, se iski taas, inspiraatio siis, kun katseltiin etupihan ankeita havupusikoita. Olivat olleet aikoinaan varmasti ihan kivoja, mutta nykyisellään rehottivat puolikuolleina ja ylikasvaneina. Tarjosivatpa vielä eriomaisen suojan naapurustoa riivanneille ja kaiken vihreähkön syöville pupuillekin.



Kaunista.
Pistettiin keskiviikkona lupa-anomus suunnitelmineen vetämään, vaikka olisi tehnyt mieli hakea autotallista leikkurit ja lapio. Tällä viikolla on ollut (suurimmaksi osaksi) niin aurinkoista ja lämpöistä, ettei oikein muuta haluaisikaan tehdä, kuin puuhastella ulkona ja laittaa pihaa kevätkuntoon.

Tämä into on yleensä erittäin lyhytkestoista ja rajallista. Nimimerkillä: "Jaksan kastella ja kitkeä istutuksia keskimäärin kolme kertaa kesässä -84"

Kytättiin lähtölaukausta eilen oikein kaksissamiehin, vaikka tiedossa kyllä oli, että luvan saamisessa saattaa mennä viikkokin, ja meidän ylimalkaiseen suunnitelmaan olisi hyvinkin voitu pyytää vähän lisätarkennusta. Sieltä se kuitenkin tulla napsahti, ilman mitään ongelmia. Nopeasti. Veikkaisinpa, että melkein kaikki hakemukset menevät läpi. Paitsi ehkä ne pinkit maalaushaaveet.

Suunnitelmissa on siis repiä puskat juurakoineen pois ja tehdä tilalle pieni istuskelualue, jonka ympärille istutellaan ruusuja ja kuunliljoja, jotka jänöset toivottavasti jättävät (tällä kertaa) rauhaan.


Naapuri tarjoutui pelastamaan nuo pöheiköt, joten odottavat vielä hakijaansa.

Tekemistä riittää, ja valitettavasti odotteluakin, sillä tilaamamme kalusteryhmä köröttelee perille vasta puolentoista viikon päästä, eikä oikein passaisi istutella mitään, ennen kuin istuimet on mallattu paikoilleen.

Olisiko kenelläkään tarjota lisäkärsivällisyyttä? Saisit vaihdossa mahdollisesti pupupaistia.

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Ripaska

Saitteko, kanssasisaret, naistenpäivänä kukkia?

En minäkään. Hortonomeilun sijaan pääsin veivaamaan ruuvimeisseliä koko päiväksi. Meidän talosta tuli taas pikkuisen vähemmän amerikkalainen.

Pitkään siitä ollaan puhuttu; ovenkahvojen vaihtamisesta ovenkahvoiksi. Useimpien paikallisten talojen tehdasasetuksiin kuuluu kahvanvirkaa toimittava pyöreä bakteeripesäke (kuvassa alla), johon on äärimmäisen epämiellyttävää tarrata esim. juuri käsipesun jälkeen. Jopa tämmöiselle ehkä liiankin hyvin sotkua kestävälle ihmiselle.

Äiti ja äitiinsä tullut sotkuinen lapsi.
Lauantaina oli vähän tylsää, joten mentiin sitten rautakauppaan (lopulta piti tehdä vain viisi reissua kolmeen eri kauppaan). Onneksi perheen amerikkalaisen maku täsmää pohjoismaisen yksinkertaisuuteni kanssa, eikä kahvoista(kaan) tarvinnut tapella. Amerikkalainen tyyli tahtoo olla hieman liian koristeellista, massiivista ja, no, amerikkalaista.

Ei valittu mitään näistä. Kuvat www.lowes.com.
Kävipä kerrankin niin, että silmää eniten miellyttännyt kahvavaihtoehto oli myös edullisin. Noita pyörylöitä olisi sitten saanutkin alle puoleen hintaan nyt pulitetusta. Siksipä ne rakentajien suosiossa ovatkin.

Remonttiäiskän selfie.
Muutama tunti siihen meni, ja 15 ovenkahvaa, 45 saranaa ja 14 ovistopparia oli vaihdettu (saranat ja stopparit siksi, että vanhat olivat messinkiset, ja uudet rivat eivät ole). Minä olin kahvavastaava (piti muuten katsoa Youtubesta ohjevideo noiden motikoiden poistamiseksi!), ja Scotty surruutteli saranoita. Lapsi pysyi poissa tieltä. Peukaloon sattui, mutta suupielet vääntyivät väkisin hymyyn. Vihdoinkin!

Bye bye, fisheye!
Kahvojen ainoa miinuspuoli on se, että lapsi saa nyt ovet ongelmitta auki. Tarkoittaa jatkuvaa kenkien sovittelua ja levittelyä.

Still worth it.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Taaperotornado

Olen viimeisen viikon aikana päässyt kokeilemaan, millaista olisi elämä taaperoikäisten kaksosten kanssa. Kaksosten, joista toinen osaa sanallisesti vaatia mitä tahansa, mutta jonka kanssa voi järkeillä, ja joista toinen saa itsensä mitä ihmeellisempiin kiipeleihin kiipeilemällä. Jälkimmäinen on oma.

Ystäväpariskunnan lapsi on meidän neitiä tasan kaksi kuukautta vanhempi. Heille tuli hoitotätiongelmia, joten olen paikannut hoitopaikka-aukkoa. Ajattelin, että meidänkin lellilapsukaiselle olisi hyvä viettää enemmän aikaa muiden lapsien kanssa. Win-win.

Ensimmäinen päivä meni hyvin. Tytöt leikkivät innoissaan, eikä lelujen takia tarvinnut tapella kovinkaan montaa kertaa. Nähtiin vain krokotiilin kyyneleitä, ei oikeita.

Seuraavana aamuna meidän normaalisti melko leppoisasta lapsesta kuoriutui mustasukkainen känkkäränkkä. Leikkikaveri ei olisi saanut tulla minun syliin, ei olisi saanut leikkiä millään leluilla, istua, missä halusi. Ja niin edelleen. Tytöt itkivät vuolaasti suu ammollaan vuorotellen, koska toinen oli tönäissyt/nipistänyt/repäissyt lelun kädestä/ei osannut tanssia taaperovideon tahtiin oikein. Varsinainen nahina-aamu.

Päikkäreiden jälkeen onneksi helpotti, ja neitokaiset mm. soittivat sulassa sovussa dueton pianolla. Sanat menivät jotakuinkin näin: "Kakka, kakka. Kakka, kakka, kakka! A, B, C, D, E, F, G... Kak-ka!" Jos yksi suomenkielinen sana piti kaverille opettaa, niin...

Kaksikielinen kaksikko.
Nostan hattua kaksosten vanhemmille.

torstai 6. maaliskuuta 2014

Luontoäidin räkänauru

Kävin viime viikolla USA:n Prismassa eli Targetissa ja "eksyin" puutarhaosastolle. Wannabe-viherpeukaloon on pesiytynyt syyhy, joten ostin vähän yrttejä ja auringonkukansiemeniä.

Kassasetä nauroi.

Kaksi vuotta sitten istutettiin kukassa olevia puita takapihalle lyhythihaisissa ja -lahkeisissa maaliskuun puolivälissä. Tänä vuonna ei tarvitse sellaisesta haaveillakaan. On ollut kylmää, kalseaa, kolkkoa. Hankea, nietosta, mustaa jäätä. Loskaa, p*skaa. Hurjia lämmityskuluja.

Välillä taas on ollut justiinsa tarpeeksi lämmintä lumien (väliaikaiseen) katoamiseen ja kevään pesiytymiseen rintalastan alle. On ihan epäreilua antaa turhia toiveita hiirenkorvista ja kylmästä oluesta lämpimällä terassilla nautittuna ja sitten pudottaa neljä metriä lunta niskaan. (Apua, kirjoitin ensin nostattaa toiveita! Vrt. get my hopes up...) Kuulen oikein luontoäidin räkäisen naurun.

Tekisi niin mieli alkaa puuhastella ulkona ja nikkaroida autotallissa. Istua auringonpaisteessa ja imeä itseensä D-vitamiinia. Käydä baseball-otteluissa ja grillata parkkipaikalla. Kevät, olen valmis, tule vain! Ei ole liikaa pyydetty. Ei ole ollut aiemminkaan.

Tiedän. Kirjoitan samasta asiasta ihan jokaikinen kevät. When in Rome Kansas...

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Kippari-Kallen keittiössä

St. Louisissa suoritetun suomen kielen intensiivikurssin jäljiltä jäi päälle jotain muutakin kuin tönkköenglanti - hirveä himo Suomi-herkkuihin.

Lievittelin hinkua maanantaina ensin pinaattiletuilla. En käsitä, miten päähän ei ollut pälkähtänyt, että näitä herkkuläpysköitä voisi tehdä ihan itse, ja nytkin älynväläykseen tarvittiin tosiaan reippaasti suomalaista apua.

Keskiviikkona keittelin pinaattikeittoa. Ei ollut vanhan gourmet-suosikin ja opiskelijan peruselintarvikkeen pakastepinaattikeiton veroista, mutta ihan passeli korvike kuitenkin.

En ottanut kuvia. Matkaa ruokabloggariksi siis on vielä kilometrikaupalla.

Lauantaina työnsin pinaattia makaronilaatikon sekaan (näillä kolmella aterialla on selkeästi joku yhteys, mutten millään keksi, mikä), ja hei, olipa kamerakin tällä kertaa lähettyvillä. Tuli sen verran herkullisen näköistä, että kananmunaiset ruoat yleensä kaukaa, kaukaa kiertävä mieskin halusi maistaa - ja tykkäsi.



Sunnuntaina herkuteltiin ruis-sliderseilla ja hinkattiin kuivunutta ruisleipätaikinaa keittiöntasoista irti (ja ihan vähän ihasteltiin Bradley Cooperia Oscar-gaalassa). Minä väsäsin leipäset, Scotty paistoi burgerit.

Tämä...
...plus tämä...
...on yhtä kuin tämä.
Välissä pinaattia.
Tämä viikko taitaakin sitten mennä tasoitellessa Suomi-USA-tilejä. Eilen heiteltiin wingsejä huiviin, ja tänään vuorossa on kotitekoinen tortilla soup. Tai no alkuperäisessä reseptissä oli vielä jotain tortilla soupiin viittaavaa, mutta meidän kokeilukeittiössä siitä on tainnut tulla ihan vain jalapeno-tomaatti-sipulisörsseli. Nyhtökanalla ja pastalla.


Soup du jour.