Rakkaalla lapsella on monta nimeä

Tämä jenkkien ominaispiirre ärsyttää suomalaisilla työpaikoilla.

Jenkit on typeriä pullistelijoita ja se näkyy kaikkialla maailmanpolitiikassa ja -taloudessa!!! Ajattelija 9.3.2013 

"Jenkkien tapa" yllätti suomalaismiehen - kymmenet tuhannet matkustivat New Yorkiin turhaan.

Uutisen henkilö kyllä oikeassa että jenkkiläinen tapa, rahat pois, se on jenkin prinsiippi numero yksi. Gebre Se Lassi 3.11.2012

Yli 70 prosenttia jenkkivanhemmista kannattaa lapsen läpsimistä - mitä mieltä olet?

Melkoinen ero Suomella ja jenkeillä. Ei saa 22.5.2014

Jenkki. Yankee. Yank. Saattaa kuulostaa harmittomalta, monen mielestä varmasti onkin, mutta totuus taitaa olla jotain muuta. Täällä Yankeella viitataan alentuvasti pohjoisosavaltiolaisiin, Yank taas on vieläkin halventavampi termi, jota ei-amerikkalaiset tuppaavat käyttää yhdysvaltalaisista puhuttaessa.

Ilta-Sanomat, tuo hyvän journalistiikan pirskahteleva alkulähde, jonka otsikkoja ja kommentteja alussa lainasin, ei ole käyttänyt kertaakaan esimerkiksi suomalaisille jääkiekon ystäville erittäin tuttuja hellittelynimiä länsi- tai itänaapureistamme, mutta jenkki on ilmeisesti sopivaa kieltä. Miksi?

Myönnän, jenkki ei ehkä kalskahda korvaan tai särähdä silmään yhtä rasistisena tai ilkeänä kuin hurri tai ryssä. Rumia sanoja. Monesti jenkkiä kuitenkin käytetään ihan yhtä ylimieliseen sävyyn. Korostetaan omaa erinomaisuutta, pönkitetään jo valmiiksi paisunutta egoa.

Ehkä mielikuva olisi eri, jos kaupasta saisi Hurri-purkkaa.

Olen monesti äsähtänyt, miten joku paikallinen juttu on ihan tyhmä. "Ei meillä Suomessa..." Monesti aiheesta. Onhan se tyhmää, että talot on rakennettu paperista, ja sitten niitä vuoronperään lämmitetään ja viilennetään, koska A4:n paksuiset seinät pyrkivät tasaamaan lämpöeron ulko- ja sisäilman välillä sekunnin sadasosassa. Sekin on hölmöä, että tämänkokoisessa kaupungissa on melkein pakko omistaa auto, jos meinaa liikkua lähikauppaa pidemmälle, esimerkiksi lääkäriin, koska julkinen liikenne on yhtä harvinainen näky kuin Isojalka. Politiikasta en edes viitsi aloittaa.

Vähintään yhtä monesti olen kitissyt turhasta ja nyrpistellyt nokkaani erilaisuuden edessä. Minusta on kummallista, etteivät amerikkalaiset (huomasitteko, ei jenkit) juurikaan käytä veistä, vaan kalttaavat medium rare -pihvistä lähtien kaiken paloiksi haarukalla. Sitäkään en ymmärrä, että miksi lenkkareita pitää pitää joka paikassa, jopa siellä hienossa ravintolassa, jossa medium rare -pihvi joutuu raa'an haarukkateurastuksen uhriksi.

Minä voin edelleen kuitenkin käyttää haarukkaa ja veistä niin kuin äiti opetti. Kukaan ei estä. Voin laittaa korkkarit jalkaan ja olla kurkkimatta muiden pöytien alle. Voin olla alentumatta nimittelyyn, jos jokin asia kismittää. Erilaisuus ei tarkoita automaattisesti paremmuutta.

Ajattelijalle ja Gebre Se Lassille voisin todeta, ihan käytännön kokemuksesta, että jenkin prinsiippi numero yksi ei ole ahneus tai pullistelu. Toki yksilöitä löytyy joka lähtöön tästä(kin) maasta, mutta olen jotenkin onnistunut ympäröimään itseni anteliailla, pyyteettömillä ja jalat maassa olevilla tyypeillä. Jenkeillä.

Viimeisen kommentoijan kanssa olen tavallaan samaa mieltä. Ero on melkoinen, mutta lopulta aika mitätön, kun jaksaa keskittyä positiivisiin asioihin kuitenkaan sulkematta silmiään yhteiskuntien, kyllä, myös Suomen, epäkohdilta.

Psssst. Jos Ilta-Sanomat uutisoi ensi viikolla parikymppisestä (hei, vajaan viikon vielä!) suomalaisesta, joka moshasi jenkit kumoon Kansas Cityssä, niin se olin minä. Huomenna Rockfest!

Kaupassa

Huh, syke taitaa olla pikkuhiljaa palautumassa normaaliksi eilisen jännitysnäytelmän jäljiltä. Kun hyppii viimeiset kaksi peliminuuttia tasajalkaa ja päästelee hyvin epämääräisiä (mutta vaimennettuja, koska lapsi on nukkumassa) ääniä, on yhdistelmä tärinä, tutina ja käheä kurkku valmis. Huomasin myös jälkikäteen, että naapuri oli samaan aikaan ulkona, ja meillä tietysti verhot auki.

Hulluja nuo suomalaiset.

Eipä minun pitänyt jääkiekosta tulla kirjoittelemaan, vaan tulla toteamaan, että se on nyt virallista - meillä asuu uhmaikäinen. Mistäkö tiedän?

Käytiin kaupassa. Kahdestaan.

Ensimmäinen heittäytyminen maahan tapahtui itse asiassa jo parkkipaikalla, koska en antanut ottaa Duplo-hahmoja (eli "ukkeja") kauppaan mukaan. Seuraava hermoromahdus tuli eteisessä, koska estin lapsen pääsyn kärryn koriosaan. Sen jälkeen hyperventiloitiin, koska lelut piti laittaa takaisin hyllyyn, vaatteita ei saanut repiä rekistä alas, hyllyyn ei saanut kiivetä. Ja niin edelleen.

Eli ihan täysin minun vika. Mitäs kielsin.

Nopeasta kauppapyrähdyksestä tulikin eeppinen tahtojentaistelu, joka kesti ja kesti. Olen kuitenkin sen verran itsepäistä sorttia (käsi ylös, kenelle tuli yllätyksenä?), että kiersin koko kaupan ja keräsin koriin kaiken listalla olevan. Osan ajasta napero suostui istumaan köytettynä istuimeen, mutta on sen verran Houdini, että kiemurtelee itsensä halutessaan irti ja nousee seisomaan. Siinä vaiheessa laskin lapsen takaisin kävelemään, mutta shoppailu muuttui juoksuhiekassa mateluksi. Ja Oscarin arvoisiksi näyttelijäsuorituksiksi. "Äääääääääääääh, en saaaaaanut tarrata herkästi rikkoutuvaan koriste-esineeseeeeeeeeeen... Äääääääh!" Niin dramaattista.

Onneksi kaiken tämän vastapainoksi ikä on tuonut tullessaan myös paljon persoonallisuutta. Leikit ovat saaneet ihan uusia ulottuvuuksia. Lapsi kattaa kavereilleen pöydän, tekee ruokaa, joka on "hot, poppa!" ja pitää tietysti jäähdyttää jääkaapissa. Lelut kiipeilevät ympäri taloa ja pitkin seiniä, ja niitä löytyykin mitä ihmeellisimmistä paikoista. Äiti ja daddy pitää peitellä tasaisin väliajoin. "Go night-night." Kirjaimet ja numerot ovat hirvittävän jänniä.

Mutta jos äiti menee väittämään, että kuvassa oleva eläin on jääkarhu, eikä "puppy", niin siitähän tulee maailmanloppu ja äkäpussikohtaus. "Puppy!!!"

Poliitikonainesta, meidän lapsessa. Faktat schmatkat.

Uhosta totta

En ole koskaan ollut juoksija. En väitä/koe sellainen olevani vieläkään, mutta RunKeeperiin on silti jotenkin kertynyt vajaassa vuodessa yli 200 hölkkäkilometriä, joista vuodenvaihteen jälkeen reippaasti yli puolet.

Pääsin alkuperäiseen tavoitteeseeni, 5 km, verrattain nopeasti ja helposti. Sen jälkeen tyydyin vitoseen lenkkimatkana, mutta vaadin itseltäni vähintään yhden sellaisen joka viikko. Aika rupesi hilautumaan alaspäin, askel keveni, eikä niveliä enää pakottanutkaan lenkin jälkeen.

Menin sitten eräänä iltana, parin skumppalasillisen ja akuutin kolmenkympinkriisikohtauksen jälkeen uhoamaan miehelle ääneen, että juoksen kymmenen kilometrin lenkin vielä, ennen kuin täytän pyöreitä. Siihen mennessä pisin stintti oli ollut 7,5 km/42 min, joten aika kaukaiselta haaveelta tuntui kymppikilsa sitten seuraavana aamuna selvinpäin.

Olin aika hissukseen lupauksestani, jos ainoa todistaja vaikka unohtaisi.

Eilen aamulla katselin telkkarista melkein sisällissotaan johtaneen jääkiekko-ottelun, jonka aiheuttamaa vit turhautumista lähdin purkamaan lenkille. Viiden kilometrin kohdalla olisin voinut kääntyä kotiin ja call it good. Päätin kuitenkin jatkaa vielä, sillä hengitys oli tasaista, lihakset mukavan lämpimiä ja sää mitä mainioin. "Mitä jos..." alkoi hiipiä mieleen.

Kahdeksan kilometrin kohdalla olisin voinut vannoa, että lenkkareihin oli lirahtanut jostain lyijyä. Sitä paitsi olin siinä vaiheessa päätynyt juoksemaan vanhaan tuttuun puistoon, jonka ympäri kulkeva lenkki on puoli mailia (800 metriä) ja maailman puuduttavin kierrettävä. "Kaksi kierrosta ja kotiin", sihisin ihan suomeksi, ja paikalliset sunnuntaikävelijät varmasti kummastelivat punoittavaa ja pihisevää ilmestystä.

Lopulta se maaginen 10 kilometriä täyttyi yllättävän helposti alle tunnissa ilman yhtään kävelyaskelta, vaikka lenkkarit toimivatkin loppuvaiheessa enemmän jarruina kuin lennokkaina kulkuvälineinä. Mies luuli, että olin eksynyt, koska viivyin normaalia pidempään.

Se ennen niin mahdottomalta vaikuttanut matka alkoi kuitenkin tuntua pian melko mitättömältä suoritukselta, kun selasin Facebookia, jonne pari kaveria oli postaillut hymyileviä kuvia puolimaratonilta. Muut juoksevat nopeammin/enemmän/kauniimpina. Joku olisi juossut 20 kilometriä siinä, missä minä köpöttelen siitä puolet.

Ärsyttävää. Olisi kiva nauttia itsensä ylittämisestä ja pitkästä aikaa mukavan kipeistä lihaksista, eikä kurkkia naapuripöytään. Ehkä pitäisi ottaa tavoitteeksi henkinen kasvu ja aikuistuminen joidenkin numeroiden sijaan, mutta toisaalta nimenomaan numerot ovat auttaneet poistumaan omalta mukavuusalueelta ja kohottaneet siinä sivussa kuntoa ja kestävyyttä.

Olisikohan kultainen keskitie hyvä tässäkin asiassa?

Kun oma naama kyllästyttää

Tuleeko muillekin kausia, jolloin väsyy omaan seuraansa? Hetkiä, jolloin miettii, miten perhe tai ystävät tai kaverit tai tuttavat tai kumminkaimat jaksavat kuunnella hölösuuta tai katsella pellenaamaa?

Minulle tulee aina silloin, kun en voi erakoitua kotiin. Kun sosiaalinen elämä on sääntö, ei poikkeus. Kun joudun kuuntelemaan samoja vanhoja vitsejä ja tarinoita. Itse kertomanani.

Enkä siis oikeasti valita, nautin suunnattomasti seurallisuudesta, neljän seinän sisältä karkaamisesta, hulinasta ja hälinästä. Viihdyn kuitenkin paremmin pienissä porukoissa, tuttujen tyyppien keskuudessa. Pidän uusien ihmisten tapaamisesta, mutta en pidä siitä ihmisestä, joka ne uudet ihmiset tapaa. Tulikohan selitettyä tarpeeksi selvästi.

Noh, siis tarkoitus oli tulla vähän tyhjentämään kameran ja kännykän muistikorttia tänne, eikä vänisemään tyhjästä. Viimeiseen viikkoon on mahtunut niin paljon kivaa, josta nyt seuraa kuvaa.

SEA LIFE Kansas City, parhaan kaverin 2-vuotissynttäreitä juhlistamassa.

Vappu-Paula. Juhlittiin vappua vähän jälkijättöisesti viiden Suomi-neidon (plus Paula!), muutaman amerikkalaisen, saunan, iskelmän ja herkkujen kera.

Kotonakin on ehditty olla. Lumi työntyy lapsen tyynyksi toistuvasti ja vapaaehtoisesti, tässä ei siis ole kyse väkivaltaisesta rakastamisesta.

Upouusi Museum at Prairiefire. Yhteistyökumppanina American Museum of Natural History.

Discovery Room.

Haluan tämmöisen "pienen" aurinkokunnan meillekin.

Museon viereen on rakennettu ravintolaa, kauppaa, elokuvateatteria, keilahallia... Eilen käytiin testaamassa paikka, jonka nimi kertoo kaiken olennaisen: Rock & Brews.  KISSin Gene Simmonsin ja Paul Stanleyn perustama.

Toivottavasti pääsen tästä itse-, jos nyt ei inhosta, niin ärsytyksestä eroon, sillä kevät jatkuu kiireisenä Suomen-reissuun asti, ja tuskin sielläkään mökötetään yksin mökillä koko aikaa. Toivottavasti ei.

Sain äitienpäivänä Scottyn ja lapsen kirjoittaman kirjeen, jossa minua vähän kiiteltiin maailman parhaaksi vaimoksi ja äidiksi. Sehän kai tässä elämässä on tärkeintä.

Se, ja jääkiekko, johon on parempi nyt keskittyä ihan täysillä.

#swag #yolo

Kiittelin taannoin onneani siitä, ettei kivikaudella teinivuosinani tunnettu käsitettä sosiaalinen media. Angsti jäi enimmäkseen päiväkirjan, lähimpien kavereiden ja tietysti äiti- ja isärukan taakaksi. Päiväkirjaan ei ilmestynyt anonyymeja ilkeitä kommentteja tilannetta pahentamaan sen jälkeen, kun olin vuodattanut sivuille sydänverta, koska se poika ei tänään katsonutkaan koulussa minuun päin tai antanut lumipesua kotimatkalla. Googlen äärettömistä arkistoista ei löydy yhtään kuvaani hakusanoilla embarassing duckface tai derp, ja siitä on tasan kiittäminen 80-luvulla syntymistä ja sitä, ettei puhelimissa ollut kameroita silloin, kun kouluun kuljettiin avojaloin soratietä ylämäkeen mennessä ja tullessa. Pakkasessa, kesät, talvet.

Eipä sillä, kyllä me varttuneemmatkin osataan pöllöillä somessa. Ei tarvitse mennä Facebookia pidemmälle kalaan, kun aikuiset ihmiset tappelevat pätöasioista. Omilla nimillään ja kasvoillaan. Kirjoitettua sanaa on kyllä helppo väärinkäsittää, kun äänenpaino ja ilmeet jäävät pois, mutta joskus teksti on sen verran tulikivenkatkuista, ettei mistään tulkintaongelmista enää ole kyse. Varmoja riidankylväjäaiheita ovat ainakin uskonto, politiikka, uskonnollinen politiikka ja poliittinen uskonto.

Vaikka joillakin ihmisillä, iästä täysin riippumatta, ei ole minkäänlaista suodatinta, niin veikkaisinpa, että suurimmalla osalla aktiivisista somelaisista on erillinen nettipersoona ja -persoonallisuus. Siloiteltu, paranneltu versio omasta itsestä. Kotona otetuista kuvista rajataan pois villakoirat ja sotkupesäkkeet. Aamupuuroannos ja sitä ryystävä silmäpussieläin harvemmin vuotavat julkisuuteen, mutta gourmet-ruohopiperrys, katu-uskottava drinksu, täydellisyyteen treenattu teennäinen (valkaistu) hymy ja skoolaus postataan hashtagilla varustettuna. Urheilusuorituksista mainitaan vain ne kaikista onnistuneimmat, eikä todellakaan niitä kertoja, kun puhti riittää juuri ja juuri lenkkarien sitomiseen.

"Syyllistyn" tähän kaikkeen itsekin. Netin perusteella meistä itse kustakin saa vain pinnallisen, tarkoin (ja tarkoin...) harkitun kiiltokuvan. Harva uskaltaa/haluaa julkaista epäonnistumisensa tai ottaa selfien silloin, kun otsassa on nyrkin kokoinen finni. Vessankuuraamiset, yöpuvussa koko päivän laahustamiset ja kaikista syvimmät tuntemukset jäävät omaan tietoon. Normiarki, eli suurin osa ajastamme, pysyy piilossa, ja hyvä niin. Ei kaikkea tarvitse jakaa kaikkien kanssa. Itsesensuuri ei ole huono asia, mitä yksityiselämän julkistamiseen tulee, joten todellista kuvaa meistä kenestäkään tuskin internetin välityksellä saa.

Ongelmana on, että jotkut arjen ja juhlan osa-alueet ylikorostuvat tällä tyylillä väkisinkin. Esimerkiksi nettiminusta voisi helposti luulla, että olen penkkiurheiluhullu juoppo. Sarkastinen ja/tai ilkeä.

Ai niin, sellainenhan minä oikeasti olenkin. Never mind.

Se huvittelee syömällä rusinoita

Pitäisi siivota, joten tulin luonnollisesti naputtelemaan blogimerkintää.

Meille on muuttanut känkkäränkkä, räpätäti, jokeri ja melkoinen uskalikko. Kaikki samassa, verrattain kompaktissa paketissa. Ikää on kohta vuosi ja kymmenen kuukautta, kokoa, no sen verran kuin alle kaksivuotiailla pikkuneideillä yleensä on, ja tahtoa enemmän kuin keskikokoisessa pitäjässä, esim. Lapinlahdessa. Voimaa on onneksi vielä toistaiseksi vähemmän kuin äidillä.

Eipä pelota mennä edes virtahevon suuhun!

Uhmaikä meinaa puskea puskista päälle. Epäonnistumiset aiheuttavat alahuulen väpättämistä ja tasajalkaa pomppimista. Tekoitkuakin. Ihmisten ilmoilla pitäisi saada kiivetä ja juosta oman mielen mukaan, eikä äidin ja daddyn säännöt parkkipaikalla kädestä pitämisestä ja muualla marakatteilusta ole ollenkaan kivoja. Toistaiseksi vanhemmat ovat olleet pientä sisupussia itsepäisempiä, eikä periksi ole annettu. Ei, vaikka joskus varmasti olisi helpompi antaa kiukuttelevan lapsen tehdä juuri mielensä mukaan.

Siitä tosin maksettaisiin sitten myöhemmin. Korkojen kera.

Onneksi uhmailun ja hampaidenkiristelyn vastapainoksi riittää nauruakin. Lapsi on hassu ja viihdyttämisenhaluinen. Kun hän huomaa, että tietyt ilmeet ja jutut naurattavat isompia ihmisiä, niitä toistellaan. Kuristusotemaisia haleja ja märkiä pusuja satelee enemmän kuin rakeita Keskilännen keväässä. Aika mukavaa.

Cheese!

Sanavarasto on räjähtänyt käsiin, enkä pysy enää perässä uusien sanojen listaamisen kanssa. Olen huomannut myös, että ennen vain yhdellä kielellä nimetyt jutut ovat alkaneet saada kaveriksi toisenkielisen sanankin. Beibi ja vavva (nukke, vauva), nanne ja beör (nalle, karhu), mun ja kuu (kuu), maitu ja mölk (maito), ninä ja nous (nenä). Ja niin edelleen. Lauseita ei vielä ole kuultu, mutta sanallinen kommunikointi onnistuu silti. Molemmilla kielillä.

Tällä viikolla huomasin myös yllätyksekseni, että napero tunnistaa suuren ellei jopa suurimman osan aakkosista (eli siis tietysti lukee täysin sujuvasti! ;)). Englanniksi. Muutaman tieteellisen pistokokeen jälkeen tulos on pystytty toistamaan, joten äidin ihan omassa päässä kehittämästä huuhaasta tässä ei ole kyse. Viime päivinä ollaankin sitten leikitty paljon kirjainleikkejä, ja lapsi rakastaa "lukemista". "Mikä tuo (W) on?" "Dabljöö." "Entäs tuo (I)?" "Ai." "Tämä (N)?" "Önnn."

Eipä siinä kai sinänsä mitään erikoista ole, mutta kun emme ole aakkosia lapselle erikseen juurikaan opettaneet.

Nyt joku antitekninen kukkahattutäti teilaa meidät kamalina ja täysin tehtävässään epäonnistuneina vanhempina, mutta meidän lapsi katsoo telkkaria. Ei koko päivää, ei jatkuvasti, mutta katsoo kuitenkin. Sieltä, PBS:n aamutarjonnasta (Super WHY! -tavausohjelmasta) aakkosetkin ovat tarttuneet mukaan, joten ei se aivoja ainakaan meillä ole syövyttänyt ihan pilalle.

Nanne, Papapa ja Pigi katsovat Waita kaverina.

Jokainen ikä tuo mukanaan omat haasteensa ja hauskuutensa, mutta pakko kyllä myöntää, että uhman olisin voinut jättää väliin, vaikka tiedän, että se kuuluu olennaisena osana kehitykseen. Äidin ennätyslyhyt pinna ja käärmeen hermot ovat olleet koetuksella, ja joskus olen joutunutkin tekemään melkoisia zen-harjoituksia ja mielikuvameditaatioita salmiakkipusseista ja nukkuvista koiranpennuista, etten karjaise räkää tyrskyvälle lahkeessaroikkujalle, jota juuri kielsin piirtämästä seinään.

Kai tuosta silti ihan ihminen on kasvamassa, vahvoine tahtoineen, huumonrintajuineen ja tiedonjanoineen, vaikka tämmöinen vähän vajavaisempi naisihminen on äidiksi sattunut.