Ulkosavolaisen joulukalenteri: 14. luukku

Olen vältellyt tänä vuonna jotenkin puolitietoisesti, mutta ehkä enimmäkseen alitajuisesti suomalaisia joululauluja. En ole (räkä)itkenyt vielä kertaakaan Sylvian joululaulun takia, ja se on kyllä jonkin sortin ennätys.

Kulunut vuosi on turruttanut tietyllä tavalla tunteita. Ehkä sen takia, että pandemian alussa ne ylikuormittuivat. Pelottaa, että jos kuuntelisin, kuinka tähdistä kirkkain nyt loisteensa suo sinne Suomeeni kaukaisehen, tuntisin kaiken taas täysillä. Nyt on helppo kohautella olkapäitä ja todeta lakonisesti "2020", kun jotain ikävää tapahtuu. Pato on pakko purkaa tässä pian, sillä muuten ei hyvä heilu. Ei varmaan nytkään.

Miehellä on taas ihasteltavaa, kun niin käy. Miten sillä kävikään näin hyvä tuuri?!

Tänään oli aika normaali maanantaipäivä, vaikka pari kertaa pitikin todeta "hey, it's 2020". Ei mitenkään paha. Olin yllättynyt, kun en joutunut taistelemaan VPN-yhteyden kanssa, kuten yleensä viikonlopun jälkeen. Meidän pikkujantteri on ollut kotona eskarin koronatapauksen ja sen myötä kiinniolon takia, eikä hänkään häirinnyt tänään työntekoa. Ehkä se johtui siitä, kun #vuodenäiti antoi hänen pelata tabletilla aivan liian pitkään.

Eipähän tarvinnut pelailla yksin.

Koko päivän jännittävin juttu oli, kun kävin kurkkaamassa kansalaisuushakemukseni (!) statusta netistä. Hain viimeinkin USA:n kansalaisuutta 10 vuoden täällä pysyvästi asumisen jälkeen melkein päivälleen kolme kuukautta sitten. Olisin toki voinut tehdä sen jo vuosia, vuosia sitten, mutta aina olen keksinyt hyviä verukkeita. Yleensä ulkomaanmatkat, ja vielä sitäkin useammin toimimattomuudelle on ollut rehellinen laiskuus. Nyt syksyllä tuli kuitenkin tieto, että hakemuksen hinta nousisi entisestään viidelläsadalla dollarilla (maksoin nytkin aika suolaiset $725), joten otin viimeinkin itseäni niskasta kiinni.

Pitkään aikaan ei tapahtunut yhtään mitään, kunnes näköjään viime torstaina oli tullut päätös, ettei minun tarvitse käydä antamassa uudelleen sormenjälkiä, vaan oleskelulupaa varten vuonna 2012 annetut jäljet passaavat vielä, ja tänään minulle on varattu haastatteluaika. En vielä tiedä milloin, mutta kai aika pian. Jos huhut pitävät paikkansa, kansalaisuusvala on heti haastattelun/kokeen perään.

Pitänee ruveta viimeinkin vähän opiskelemaan siihen koeosuuteen, tai ainakin miettimään opiskelua.

Iik.

Kuolaa ja kilpikonnia

Suomi-loman kynnyksellä alkaa kuola valua kuin kasvohalvauksen saaneella koiralla. Vyötärölle kertyy pari (kymmentä) lisäkiloa ihan pelkästään ajattelemalla kaikkia niitä herkkuja, joita kahden viikon aikana pitää ehtiä napaansa ahtaa. Täytyy nauttia tutuista mauista, kokeilla uusia.

Mieleen pompsahtelee tasaisin väliajoin mitä oudoimpia kaipuunkohteita. Lauantaimakkarasta lähtien, vaikka täältä saisi kyllä varmasti hyväksyttävää korviketta sillekin. Voi miten tekeekään mieli makkaraperunoita kaikilla mausteilla. Salmiakkia. Pakastepinaattikeittoa. Sinappia grillimakkaralla Grillimakkaraa sinapilla. Isän tekemää loimulohta. Saarioisten jauhelihapizzaa. Lonkeroa. Kaatissäkkiä. Lakujätskiä. Mämmiä.

Lääh.

Pakkaaminen on edelleenkin täysin suunnitteluasteella. Tai suunnitteluasteen suunnitteluasteella. Vaatetuksen osalta pitäisi osata varautua vähintäänkin ailahteleviin keleihin (viimeksihän kesälomareissullamme satoi räntää...), mökkeilyyn, satunnaiseen lenkkeilyyn, fiiniin juuston- ja viininmaisteluun, sen jälkeiseen pöhöön. Plus kaikki lasten (mies mukaanlukien) roippeet siihen päälle. Matkalaukkumme eivät pakkaa itseään vielä näiden kaikkien vuosienkaan jälkeen, jotain jotain tarttis tehdä. No, aina on se viime tinka.

Onneksi eilinen orastava flunssainen olo väistyi, ja tänään on taas vähän enemmän energiaa. Viikonlopun pökerryttävässä helteessä urakointi taisi kostautua väsymyksenä, mutta nyt mökkisaunassa on vihdoin ja viimein listat (tai ainakin suurin osa...) paikoillaan. Ikkunalautakin, enkä edes naulannut naulapyssyllä sormea seinään kiinni.

Pitänee mennä ruokkimaan kintuissa roikkuva ja rääkyvä vauva. Isosiskonsakin kaipailee evästä ja tablettiakin niin paljon, että pyysi töllötettävää ruutua ihan suomeksi. "Tabletti kiitos." Hermothan siinä meni, kun sanoin ei. Ja sen jälkeen taas ei. Ja taas ei.

Viime viikolla napero suuttui minulle niin kovasti, että purki turhautumistaan taiteen keinoin. Kuvassa on DVD-soitin (vasemmalla) ja erittäin omahyväisen näköinen äiti (oikealla); olinhan juuri hetkeä aiemmin kieltänyt häntä katsomasta Turtleseja ("minja turtles").

TJ 8

Ihan meinaa tulla puskista taas, tuo lähtö nimittäin. ("Taas?" Edellisestä kerrasta on yli kaksi vuotta!) Ennen lapsia en olisi pientä päätäni pakkaamisella tai muullakaan valmistelulla todellakaan vaivannut kahdeksan päivää ennen lähtöä - ehkä kahdeksan tuntia ennen lähtöä. Ehkä. Nyt pitää kuitenkin vähän pohtia, mitä mukaan tarvitaan.

Ennen lapsia ei tarvinnut miettiä autoistuimia, rattaita, kantoreppuja, vaippoja, kymmeniä vaihtovaatteita, matkaeväitä (kaljaahan saa lentokentältä ja -koneesta), viihdykettä (koska koko lennon voi nukkua, hei häiriöittä, tai lukea kirjaa, jossa ei ole kuvia). Ja niin edelleen. Kun tähän yhtälöön lisätään vielä eräs 10 kuukauden ikäinen jantteri, joka kävelee, niin onhan päänvaivaa.

Ostin eilen pienelle miehelle näin liikkikset popot. Nyt kelpaa käppäillä lentokentillä ja Suomen raiteilla.

Toimittavat näköjään purulelun virkaakin.

Ennen ei ollut väliä, missä osassa konetta istui, mutta nyt perheen erottaminen huoletti niin paljon, että verta itkien maksoin Finnairille satasen paikkavarauksista, jo valmiiksi tyyriihköjen lippujen lisäksi. Yksin istumaan laitettua lastakin (tätä tapahtuu ihan oikeasti!) enemmän hirvitti se ajatus, että minä olisin sylivauvoineni sikaosastolla kahden yliaktiiviivisilla hikirauhasilla varustetun bulgarialaisen kuulamörssärin välissä, kun mies ja isompi napero saisivat siirron ensimmäiseen luokkaan. Ehei käy päinsä, meidän perhe kärsii yhdessä! (Kärsii... Get it? Sikaosasto... Kärsii...)

Onneksi tuolla Suomen päässä ollaan oltu aktiivisia ja otettu iso osa valmisteluista muille harteille. Meidän ei tarvitse raahata kuin yksi turvaistuin, rattaat löytyivät Suomesta lainaksi, karsina matkasänky on valmiina vauvalle. Ehkä sen takia tässä on ollut niin kovin huoletonna, kun suuri osa jutuista on jo hoidettu meidän puolesta. Mahanpohjaa meinaa silti vähän kutitella. Pelottaa, että jotain todella olennaista unohtuu, vaikka kaiken pitäisi periaatteessa mennä rutiinilla. Unohtelunkin.

Olemme päättäneet, että lennot menevät hyvin. Lähtö on lauantai-iltapäivänä (ai niin, kyyti kentälle pitäisi hommata...), lyhyt pyrähdys Chicagoon, muutama tunti O'Haren kentällä ja yölento suoraan Helsinkiin. Teoriassa lasten pitäisi nukkua lennoilla, mutta katsotaan, mikä se todellisuus sitten on. Yritän olla maalaamatta piruja lentokoneen seinille.

Voisin toki lievittää orastavaa stressiä esimerkiksi kaivamalla matkalaukut esille ja lykkimällä niihin tavaraa sitä mukaa, kun joku asia tulee mieleen. Kuulostaisi järkevältä. Veikkaan, että todellisuus on kuitenkin lopulta sitä, että ryntäilen päättömänä lauantaiaamuna etsimässä sitä ja tätä, siivoamassa kaappeja talovahtia varten ja nuohoamassa mielikuvitussavupiippua.

Valmistautukaa vain jo perinteiseen pakkaamisenvälttelypostaukseen. Tai -postauksiin.

Perinneperjantai: Kikkelis munakokkelis, mitäs läksit, niin

Palattuani Suomeen edessä oli kauppatieteiden pääsykoe, johon olin suunnitellut pänttääväni Kansas Cityn -reissullani, mutta toisinpa kävi. Päädyin hörppimään tietoa päähäni koetta edeltävänä yönä, ja tiesihän sen, miten tehokasta opiskelua se semmoinen on. Kävin kuitenkin kokeilemassa onneani samassa yliopistossa, jonka käytävillä poikakaverini syksyllä kulkisi.

Muistelin myös amerikkalaisinta epäterveellisintä aamiaista, jonka olin siihen kuten myös tähän päivään mennessä syönyt.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maananantai 16.6.2008 klo 06:58

The Most Important Meal of the Day

Tuossa ruisleivästä aamupalaa itselleni vääntäessä muistin taannoisen amerikkalaisen herkkuaamiaisen. Olimme S:n kanssa kylässä kaverimme vanhempien luona, ja perheen poika vaati äitiään hoitamaan meille aamiaista lauantaiaamuna. Ja äitihän teki työtä käskettyä.

Menimme kiltteinä tyttöinä ja poikina keittiöön kaveriksi, kun äiti kyseli meiltä, kuinka monta paahtoleipää haluamme. Kaksi minulle, kiitos. Entäs munia? No, kyllä kiitos. Pekonia, tietenkin. Siitä ei edes neuvoteltu.

Pekonit valmistettiin uunissa, isossa astiassa, omassa rasvassaan lillien, tietysti. Pari isoa pakettia neljälle ihmiselle. Paahtoleipien päälle äitimuori laittoi avuliaasti kunnon siivut voita. Siis ihan rehellistä voita. Siivut. Scrambled eggs (10 munaa) paistettiin voissa, ja paistorasvaa oli vähintäänkin reilusti, noin 2cm x 2 cm x 5 cm. Eikä muita mausteita, voista tuli vissiin makua tarpeeksi.

Katselin kokkailua vähän kauhunsekaisin tuntein. En sen takia, etteikö epäterveellinen ruoka maistuisi, mutta rajansa kaikella. En ole koskaan oikein harrastanut kaloreiden laskemista, mutta silloin kyllä tuhatluvut vilistivät päässä. Omituista tuossa oli se, että perheessä kukaan ei ole mitenkään ylivoimaisen ylipainoinen, mitä nyt hieman vatsanseudulta löytyy pyöreyttä. Tämä voispektaakkeli oli heille kuitenkin aika arkipäiväistä.

Halusin olla kohtelias ja söin aamiaista, kuten hyvän vieraan kuuluu. Otin vissiin kaksi siivua pekonia, vähän munia ja ne kaksi paahtoleipää, jotka siis uivat voissa. Toinen leipänen jäi syömättä, ja se siirtyi suosiolla S:n lautaselle, vaikka S:lläkin oli vaikeuksia aamiaisen alas saamisen kanssa. Äiti ja perheen poika sen sijaan söivät hyvällä ruokahalulla.

Tänä aamuna söin kaksi ruisleipäviipaletta suurella nautinnolla. Päällä juustoa, ei mitään muuta. Ei pekonia, ei rasvassa keitettyjä munia, ei edes voita. Ne kaksi vaasalaista viipaletta pitävät vielä varmasti nälänkin poissa koko päivän ajan, toisin kuin vehnämössö ja suolattu siansivu. Kyllä suomalainen aamiainen voittaa perinteisen amerikkalaisen breakfastin aika reippaasti. Jopa nirson S:nkin mielestä, joka jo nyt odottaa Edamilla päällystettyjä ruisleipäviipaleita.

Niin, ja Turun Sinappia pitää olla kanssa päällä. Kuulemma.

Keskiviikko 18.6.2008 klo 11:47

Ei näin

OHJEITA VALINTAKOKEILIJOILLE:

- Nuku, mutta älä silloin, kun pitäisi lukea.

- Lue, mutta älä silloin, kun pitäisi nukkua.

*****

Noilla luulisi pärjäävän jo aika pitkälle. En tosin tiedä, en ole kokeillut. Itsehän tein oikeastaan päin vastoin. Silloin, kun oli aikaa lukea viittä kauppatieteellisen alan yhteisvalintaan valmistavaa kirjaa, nukuin ja lukaisin pikaisesti sille päivälle varatun alueen läpi. Koetta edeltävänä yönä, toissayönä, luin paniikinomaisesti kaikkia kirjoja sekaisin omaksumatta mitään ja nukuin koko yönä levottomasti kokonaisen tunnin, juuri kun lepoa olisi tarvinnut.

Energiajuoman avulla suoritettu koe meni melkoiseksi taktikoinniksi. Lähtöpisteet olisivat sen verran hyvät, että minun tarvitsee päästä vain koe läpi (saada 10 pistettä), ja opiskelupaikka irtoaa. Olisin niin kovasti halunnut vain käväistä kokeessa, löytää 10 varmasti oikeaa vastausta (vääristä tulee miinusta) ja lähteä kotiin hyvillä mielin. Tiesin kyllä jo kokeeseen mennessä, että tietopohja ei ole ihan tarpeeksi hyvä siihen, joten arpomiseksi meni. Vastasin sen verran vähäiseen määrään kysymyksiä, että saan joko juuri ja juuri yli 10 pistettä tai juuri ja juuri alle. En uskaltanut lähteä arvailemaan enää yhtään enempää miinuspisteiden pelossa.

Eilen löysin niitä "varmoja oikeita" vastauksia kahdeksan kappaletta. Tänä aamuna keksin ratkaisun yhteen pähkäilemääni matematiikkaongelmaan, joka olisi eilenkin auennut, jos olisin ollut yhtään virkeämpi. Onneksi jätin vastaamatta, ei tullut siitä ainakaan miinuksia. Ne loput vastaukset olivatkin sitten vain melko varmoja, enkä ole nyt enää edes varma niistä eilisistä "varmoista". Että tässä sitten jännätään reilu pari viikkoa tuloksia.

S sanoi eilen, että hänelle on oikeastaan ihan sama, pääsenkö kouluun vai en. Minusta tulee kuulemma syksyllä joka tapauksessa hänen "sugar mommansa". Hyvä, etteivät muut ainakaan myönnä pettyneensä minuun, jos ovet eivät nyt aukea. Itse olen aika pettynyt, koska se on nyt pelkästään omasta suorituksesta kiinni, ei mistään pisterajoista tai muista. Olen pettynyt, vaikka olen todellakin ollut varautunut siihen, että syksyllä ei opiskella.

Kun se on nyt niiiiiin pienestä kiinni.

Perinneperjantai: Irti kädestä

Kesäkuu 2008 porskutteli eteen päin vastusteluista huolimatta, ja kotiinlähtö oli väistämättä edessä. Vaikka tiedossa oli jo, että se olisi mitä todennäköisimmin viimeinen lamauttava lentokenttäreissu, ei se tehnyt hyvästeistä oikeastaan yhtään helpompia. Välissä pian olevat kilometrit tuntuivat maileilta. Vähintään.

Syksyllä häämöttänyt yhteinen koti otti pahimman terän ikävästä kesän edetessä pois, mutta ihan akuuteimpaan, vatsanpohjaa kouristavaan kaipuuseen se ei valitettavasti tehonnut. 

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 9.6.2008 klo 15:42

En halua!

Onko pakko lahtea, jos ei halua? Valitettavasti on. Onneksi S on viela toissa, en ole talla hetkella mikaan mieltaylentava naky. Pakkaaminen sai aikaan silmien vuotamista ja punoitusta, eika se tunnu ihan hevilla loppuvan.

Nama viimeiset paivat ovat olleet niin uskomattoman mahtavia, ettei mitaan jarkea. Taytynee kirjoitella niista vahan myohemmin, nyt ei kykene. Pitaa yrittaa saada itsensa ojennukseen ennen kuin S tulee kotiin, en halua pilata viimeista iltaa rakimalla sen paalle. Vaan mista siihen voimat?

Miten tama lahteminen voikin olla aina nain kamalaa? Miten sen kamaluus paaseekin yllattamaan joka kerta? Kai tassa ahdistaa sekin, etten lahde pelkastaan S:n luota. Lahden monen hyvan ystavan luota, joita en tule nakemaan pitkaan aikaan.

Totta kai tuo S:n luota lahteminen tuntuu kaikista pahimmalta. Minulle sanottiin tanaan, ettei pitaisi valittaa, kohtahan me asutaan yhdessa. Totta, mutta ei asuta viela. Ei viela moneen kuukauteen. Nyt tuleva erossaolo tuntuu ikuisuudelta, viidessa viikossa kun tottuu toisen lasnaoloon aika tehokkaasti. Tiedan, etta kotiin paastyani ajatus yhteisesta syksysta helpottaa kummasti, mutta ei helpota viela. Eika varsinkaan huomenna, kun pitaa taas paastaa kadesta irti.

Valehtelin, kun sanoin "onneksi S on viela toissa". Nyyhkytyksesta ei taida nimittain tulla loppua, ennen kuin se tulee halaamaan. On se kulta.

Perjantai 13.6.2008 klo 02:29

Why Did We Have to Make This So Difficult?

"Why did we have to make this so difficult?" S pohti Kansas Cityn lentokentällä. Niinä viimeisinä hetkinä, kun voi vielä pitää kädestä kiinni ja katsoa toista oikeasti silmiin on hankala keksiä mitään puhuttavaa. Tai mitään sellaista puhuttavaa, joka ei toisi kyyneliä silmiin. Sitä yrittää vain keskittyä siihen, että toinen on vielä fyysisesti siinä. Vielä vähän aikaa.

S yritti kyllä keksiä jotain mieltäylentävää juteltavaa. Heti kun olin tehnyt lähtöselvityksen, se alkoi selvittää, josko voisin tulla sen veljen elokuisiin häihin. Tämähän aikaistaisi näkemistä vain pari vaivaista viikkoa, mutta kuten S sanoi, jokainen viikko on liikaa.

Se hetki, kun pitää irroittaa ote ja yrittää olla romahtamatta lattialle on jotenkin epätodellinen. Tällä kertaa katsoin järkevimmäksi ratkaisuksi kadota heti naistenhuoneen puolelle, ettei tarvinnut jäädä tuijottamaan S:n vähitellen katoavaa selkää. Hengittelin syvään. Yritin koota palasia kokoon.

Houkutus juosta S:n perään on aina erittäin suuri. Houkutus kääntyä portilla pois vielä suurempi. Vielä Chicagossakin katselin Kansas Cityyn vieviä lentoja haikeana. Lentolipuissa kuitenkin luki Manchester ja Helsinki, joten sinnehän sitä piti suunnata, kauas pois.

Koko kotimatka tuntui jotenkin epätodelliselta. Vastahan tuota lensin toiseen suuntaan. Onneksi sain viimeisellä lennolla juttuseuraa. Yksin oleminen maksimoi jotenkin ikäväntunteen, joka on muutenkin aika kokonaisvaltainen tunne, joten liverpoolilaisen kaverin kanssa jutustelu auttoi kummasti. Sekin uteliaana sitten kyllä kyseli tästä amerikkalaisesta poikakaveristani, notta eipä siinä ajatuksiaan muualle oikein saanut. Se halusi kuulla koko tarinan.

Kerroin sille siitä, miten meidän piti parin kuukauden tuntemisen jälkeen erota toisen työn takia. Puhuin siitä, miten ei osattu olla puhumatta toisillemme, vaikka rikottiin ties kuinka montaa sääntöä. Kerroin, miten S lopulta riskeerasi kaiken vuokseni, ja siitä miten se haki suomalaiseen yliopistoon ja päätti muuttaa luokseni.

Ensimmäinen kommentti oli: "Wow, that guy is really serious about you. Like marriage serious. Sounds like you changed his priorities." Sitten se halusi nähdä kuvia tästä sankarista. Komeaksi kehui. Toivottipa vielä oikein vilpittömän kuuloisena meille kaikkea hyvää tulevaisuudessa. Sen jälkeen vertailtiin arpia ja mustelmia. Oli leppoisa lento.

Kotona pääsin jo sitten juttelemaan S:n kanssa. Se oli kertonut pomolleen, että oli saanut opiskelupaikan Suomesta ja että on erittäin todennäköisesti lähdössä syksyllä pois. Pomo ei ollut suuttunut tai erottanut S:ää sillä kertaa. Päin vastoin, oli jopa puhunut siitä, miten S:n pitäisi tulla takaisin maisterinopinnot suoritettuaan.

Kyllä tuo yhteinen syksy näyttäisi nyt vain onnistuvan, kunhan vain oleskelulupa irtoaa. Ja miksei irtoaisi! Ei meilläkään nyt niin huonoa tuuria voi olla, että oleskeluluvattomuus estäisi unelman toteutumisen.

Kuten edellisen kirjoituksen kommenteissa mainittiinkin, olen oikeasti todella onnekas, kun olen löytänyt jotain tällaista. Ollaan tultu vastoinkäymisten kautta voittoon, ja tästä tuli lopulta jotain niin suurta, etten olisi villeimmissäkään unelmissani osannut kuvitella. S ei varsinkaan. Vaikka hyvästely repii joka kerta hajalle, niin se on vain merkki siitä, että me ollaan onnellisia yhdessä.

Ja voi että me oltiinkin onnellisia koko (minun) loman ajan! Varsinkin viimeiset päivät olivat älyttömän mukavia ja kaikin puolin onnistuneita.

Float tripillä jopa ennen niin mustasukkainen entinen tyttöystävä sanoi, ettei ole nähnyt S:ää koskaan näin onnellisena. Totta kai sen piti verrata tämänvuotista reissua viime vuoden retkeen, jolla entisaikojen peikko Ty(tt)ökaveri oli siis mukana. Ei se minua varsinaisesti häirinnyt, Ty(tt)ökaverin haukkuminen kun saa minut vieläkin tuntemaan itseni jotenkin paremmaksi, heh, ja erään kaverimme kommentti tiivisti kaikkien muiden ajatukset: "What the f**k does it matter? They are together now. They are going to get married and have kids." Se sulki mustasukkaiset suut lopullisesti. Siis sen yhden. Eilen sain sähköpostia kyseiseltä tytöltä. Se sanoi, että vaikka olenkin S:n tyttöystävä, hän pitää minuakin ystävänään.

Monet kavereistamme suunnittelivat jo Suomessa käymistä ja meidän luona kyläilyä. Olivat vilpittömästi onnellisia siitä, että tulevaisuus näytti vihdoinkin valoisalta. S kertoi Suomesta ja tulevasta opiskeluistaan kaikille, jotka jaksoivat yhtään kuunnella. Minusta tuntui välillä, että säteiltiin enemmän kuin aurinko.

Kaikilla tuntui olevan ihan mielettömän hauskaa. Tämä oli kolmas vuosi, kun retki järjestettiin, ja yleinen mielipide taisi olla, että tämä vuosi oli tähänastisista paras. En tiedä, miten reissu olisi enää voinut olla parempi. Hyvää seuraa, ihan vähän olutta ja aurinkoa.

S:n jalat.

Lauantai meni siis joella kelluessa ja vedessä pulikoidessa. Monen, monen tunnin ilakoinnin jälkeen porukka oli sen verran väsynyttä, että viimeisimmätkin karpaasit taisivat vetäytyä petiin puolen yön maissa. Aamulla kasattiin kamat, muisteltiin vähän edellisen päivän juttuja (Flantastic, Flannah Montana, The Flantastic Four, Flanny Got Fingered... Flan-parka!) ja halailtiin kaverit hyvästiksi. Sitten takaisin Kansas Cityyn ja sivistyksen pariin.

Sunnuntai meni lepäillessä ja halitellessa. Sen verran piipahdettiin ihmistenilmoilla, että käytiin kehittämässä retkellä otetut valokuvat ja syötiin illallista S:n vanhempien kanssa vielä kerran. Hyvästely jatkui, mutta mieli oli silti vielä yllättävän hyvä.

Maanantaipäivästä en voi sanoa ihan samaa, kuten edellisestä merkinnästä voi päätellä. Illaksi olo kuitenkin koheni, kuten oletinkin. On se kumma, miten yksi halaus voi poistaa murheelliset ajatukset. Käytiin syömässä terveellisesti nachoja ja buffalo wingsejä. Mmm. Pelattiin Big Buck Safaria, biljardia ja shuffle boardia kavereiden kanssa. Se piti ajatukset mukavasti jossain muualla kuin seuraavassa aamussa.

Minä vastaan S.

S taisi voittaa...

Ajeltiin kotiin. Autossa S lauleskeli minulle vielä radion mukana, eikä päästänyt minua autosta ulos. Itkuhan siinä meinasi tulla, mutta en antanut periksi. Mentiin lopulta sisälle ja vietettiin loppuilta ihan kahdestaan. Oltiin vähintäänkin onnellisia, vaikka lähtö häämöttikin uhkaavasti edessä.

So why did we have to make this so difficult? Koska ollaan aikamoisen varmoja siitä, että yhteinen tulevaisuus on parasta, mitä voidaan saada. Tämä on ja on ollut kaiken vaivan ja itkun ja ikävän arvoista. Enemmänkin.

(Suonette anteeksi siirappisuuteni.)

Perinneperjantai: Koti-ikävä

Kahdeksan vuotta sitten tunnelmat olivat odottavat. Odotin luonnollisesti tulevaa matkaani Scottyn luokse, mutta myöskin jotain ratkaisua matkalaukkuelämän loppumiseksi. Halusin niin kovasti asioita, jotka ovat nyt aivan itsestäänselvyyksiä. Yhteisen kodin, yhteisiä tavaroita, yhteisen kaapin, johon vaatteensa voisi matkalaukuista viimeinkin purkaa.

Haaveilemani sain, ja enemmänkin.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 3.3.2008 klo 01:27

A Home Is a Place Where a Person, Family, or Group of People Live Together

Kävin tässä viikonloppuna erään ystäväni ja hänen poikaystävänsä asunnossa ensimmäistä kertaa. Se oli koti. Oli hieno sisustus, yhdessä ostettuja tavaroita, sauna. Minun lähdettyäni he jäivät viettämään rauhallista koti-iltaa.

Tuotahan minäkin lopulta haluan. Kodin, johon voi asettua. Kodin, jossa kumpikaan ei ole vieras, eikä vain lyhyellä visiitillä. Haluan paikan, jossa meistä kumpikin saa laittaa vaatteet kaappiin, eikä tarvitse elää matkalaukkuelämää parin viikon ajan. Tämä paikka takaisi myös sen, että paineet "vieraan" viihdyttämisestä katoaisivat.

Ja siihenhän tässä onneksi pyritään. Aika pian meidän pitää selvittää, mitä ensi syksynä tapahtuu. Asutaanko vielä eri mantereilla, vai päästäänkö rakentamaan omaa pesää? Aika isoja päätöksiä on edessä siis. Vaikka kaukosuhteeseen on jo tottunut, ajatus sen jatkamisesta syksyllä tuntuu todella raskaalta. Miksikö? Siksi, että yhdessä asuminen ja eläminen tuntuu olevan mahdollista ja niin lähellä toteutumista. Jos sitten kuitenkin päädytään vielä jatkamaan elämistä eri mantereilla, siinä voi pettymyksenkyynel jos toinenkin vierähtää pitkin poskea.

Kyynelmäärän minimoimiseksi pitäisi siis yrittää pitää pää kylmänä. Tähän asti se on onnistunut ihan hyvin, vaikka enemmän tai vähemmän salaa olenkin jo miettinyt oman yhteisen kodin sisustusta ja hymyillyt. Silti on ollut aika helppoa keskittyä olemaan innoissaan tulevasta matkasta, häistä ja sen semmoisesta ja välttää turha innostus syksystä. Meille on käynyt ennenkin niin, että ollaan tiputtu korkealta, kun ollaan päästetty varpaat irtaantumaan maasta. Nyt yritän olla varovaisempi.

Onhan tämä yhtä odottamista. Onneksi yksi etappi on edessä ihan muutaman päivän päästä, jos ette ole jo huomanneet. Onhan nuo matkat jotain sellaista, josta jaksan iloita ihan hirveästi, mutta paljon mukavampaa olisi, jos olisi joku varma, pysyvä juttu, jota odottaa. Matkat ovat mahtavia, mutteivät missään nimessä mitenkään toimiva pysyvä ratkaisu.

Kas kun se lähdönhetki ja sitä seuraavat päivät, ehkä jopa viikotkin, ovat sydämelle melkoinen rasitus.

Keskiviikko 5.3.2008 klo 18:01

2

Pitäisi varmaan pakata. En vain oikein osaa keskittyä mihinkään. Vatsassa liitelee niin paljon perhosia, että lähden varmaan kohta itsekin lentoon. No, jos en ihan heti, niin viimeistään perjantaiaamuna nykyteknologian avustuksella.

Junailen huomenna iltapäivällä tädin luo yökylään. Tämä ilta olisi siis aikaa pakata. Ja siivota. Ja työstää kandintyötä. Vähän tuntuu, että tuo viimeinen saa nyt jäädä. En pystyisi keskittymään kuitenkaan. Olo on levoton, jännittynyt, innostunut. Esimerkiksi.

Ja kappas, en pysty keskittymään tämänkään kirjoittamiseen, joten taidan lopettaa suosiolla tähän. Pakkaaminenkin saattaisi sujua paremmin, jos en jumittaisi tässä koneella tyhjänpanttina.

Perinneperjantai: Kaamosmasennusta ja klaustrofobiaa

Tammikuun 2008 loppupuolella Scotty lähetti hakupaperinivaskan Kuopion yliopistoon, ja sisäänpääsyn(kin) jännittäminen ja odottaminen sai alkaa. Mitään päätöstä Suomeen muutosta ei siinä vaiheessa vielä todellakaan oltu tehty; kunhan kokeiltiin kepillä, tai no ehkä kakkosnelosella, jäätä.

Kaamosmasennus meinasi puskea päälle, sillä kökötin päivät pitkät kopperoisessani. Näin jälkikäteen (ainakin toistaiseksi viimeisen) opiskeluvuotensa olisi voinut viettää jollakin muullakin tavalla, mutta toisaalta silloin hengitin vain yhtä asiaa ja ihmistä varten. Saa kai sitä nuorena olla vähän pöhlö.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Sunnuntai 20.1.2008 klo 16:28

You Make My Day

Nyt taitaa olla joku kaamosmasennuksenpoikanen päällänsä. On niin pimeää ja märkää. Huone on ahdas (10,5 neliötä; tulkaa kylään, hyvin mahtuu). Ei ole tekemistä, paitsi semmoista tekemistä, joka ei huvita, mutta jota olisi kuitenkin pakko tehdä (a.k.a. koulutehtäviä). Vaasa on p*ska kaupunni.

Mutta jos ihan totta puhutaan, Vaasa anasti nyt tuon Oulun vaivoin hankkiman kunniamaininnan oikeastaan vain sen takia, että S ei ole täällä. Toki pimeys (juu juu, kaikki muut Suomen kaupungit on aurinkoisia ja kauniita talvellakin), ahtaus, koulutehtävät ynnä muut madaltaisivat mieltä, vaikkei olisikaan miestä, jota ikävöisi, mutta kyllä se omat kitkerät mausteensa soppaan mukaan heittää.

Vaan jos ei olisi tuota vielä tällä hetkellä Atlantin toisella puolella nukkuvaa miekkosta, niin olisihan tämä elo aika onnetonta. Oikeasti onnetonta, eikä vain jotain klaustrofobian ja kaamosmasennuksen sekamelskaa. Luotan ehkä liikaakin siihen, että S piristää päiväni, eikä minun tarvitse itse tehdä asialle mitään. Toisaalta, miksen luottaisi? Ihan eniten minua ilahduttaa se, että S haluaa jutella minun kanssa, viettää aikaa minun kanssa, vaikka kaverit houkuttelisivatkin ulos. Esimerkiksi eilen se oli kieltäytynyt elokuvakutsusta sen takia, kun sen pitää jutella minun kanssa. Kutsuja oli kysynyt, olemmeko riidelleet. "No, I just haven't talked to her today."

Toki se näkee kavereitaankin, enkä minä nyt haluaisikaan, että se uhraisi kaiken vapaa-aikansa tietokoneen edessä istumiseen, kun se sitä tekee jo koko päivän töissäkin. Silti se muistaa varmistaa, että joka päivä ehditään jutella ilman kiirettä. Eikä se tee sitä velvollisuudentunnosta. Se haluaa tehdä niin. Mikään ei nosta mielialaa niin paljon kuin se, että S osoittaa välittävänsä.

Se lähetti perjantaina hakemuksen Kuopion yliopistoon. Se jos mikä on aika iso osoitus välittämisestä. Ehkä jopa isompi kuin se, että S söi salaattia viime vierailuni aikana ihan vain tehdäkseen minuun vaikutuksen. Piristi.

Sekin piristi, että S:n sukulaiset ja perhe olivat kuulemma sanoneet eilen S:lle monta kertaa, että minusta kannattaa pitää kynsin ja hampain kiinni. Onneksi ne eivät tunne minua kunnolla. Tätä illuusiota en halua särkeä.

Keskiviikko 23.1.2008 klo 13:57

Let the Sunshine In

Aurinko paistaa, eikä sada edes vettä. Mielialakin on valoisampi jo. Mahtava sää auttaa tietysti, mutta lienee silläkin merkitystä, että saatiin S:n kanssa sumplittua seuraavan reissun ajankohta kaikille sopivaksi, ja se on nyt lippujenostoa vaille lukkoonlyöty juttu. Sain tänään vielä kandiryhmän ohjaajaltakin oikein luvan lähteä. Ei sillä, olisin lähtenyt luvattakin, mutta onpahan kivempi olla reissussa, kun tietää, ettei siitä tule mitään ikäviä seuraamuksia.

S:n kanssa jutustelu on ollut viime aikoina jotenkin tavanomaistakin leppoisampaa. Se on alkanut leperrellä muidenkin kuullen, vaikka ennen oli PDA:n vankka vastustaja. Julkisilla paikoilla ei voinut pitää edes kädestä kiinni, mutta nyt ei jää sivullisilta huomaamatta, kuka tykkää ja kenestä. Ei edes, vaikka ollaan näin kaukana toisistamme. Mussunmussun.

Eilen se sanoi minulle jo ties monettako kertaa, että ainakin jommankumman meistä pitäisi kirjoittaa kirja värikkäistä vaiheistamme. Minullahan tätä tekstiä on jo sivukaupalla, mutta pääosin masentunutta valitusta, joten kirjasta ei tulisi mitään mieltäylentävää luettavaa. Jos nyt kuitenkin ensin kirjoittelisi kandintyön valmiiksi ja sitten vasta miettisi muistelmien raapustamista. Enkä ehkä ole vielä ihan valmis repimään vanhoja haavoja auki, varsinkaan nyt, kun ne ovat nyt niin hyvin parantuneet. Tosin olisi kyllä jännä lukea S:n versio menneistä, vaikka tiedänhän minä, mitä se teki, koki ja tunsi.

Vaan nytpä lopetan tämän kirjoittelun tähän ja alan nauttia aurinkoisesta päivästä päiväunien muodossa.

Edit: Google on mainostanut häitä jo jonkin aikaa tuolla oikeassa yläreunassa, ja nyt mukaan on päässyt jo raskauskin. Mitähän seuraavaksi?

1,5 miljardia

Näin viime yönä sellaista painajaista, että voitin lotossa 20 miljoonaa.

Tänään on jaossa Yhdysvaltain ja koko maailman historian suurin (ja edelleen kasvava!) lottopotti, arviolta 1,5 miljardia dollaria (1,38 miljardia euroa). Kyllä, miljardia. Sosiaalinen media on luonnollisesti ollut sekaisin. Monet kerjäävät klikkejä ja tykkäyksiä lupaamalla voittopotistaan osan kaikille kuvaansa jakaneille. Jotkut naureskelevat muiden hössötykselle. Osa on unohtanut, miten matematiikka toimii:

No ei nyt ihan... Kuva täältä.

Mekin toki maksoimme tyhmyysveroa parin rivin verran, ja nyt sitten jännitetään, miten illalla käy. Olen ehtinyt tietysti jälleen kerran haaveilla, mitä noilla rikkauksilla tekisin. Kysyin jo puolitosissani mieheltäkin, haluaisiko hän jäädä tähän taloon asumaan, kun voitamme.

Kun viimeksi kihahdutin pissan päähän, haaveet olivat verrattain maltillisia, sillä voittopotti oli vain 70 miljoonaa dollaria. Vaikka päädyin haaveissani lopulta Kim Kardashianin bestikseksi, niin tosiasiahan on, että 70 milliä (miinus verot) olisi mällätty aika äkkiä niillä haaveilemillani maailmanympärysmatkoilla ja huviloilla ympäri Yhdysvaltoja. Toisinpa olisi, kun olisi miljardööri. Pitäisi oikein yrittämällä yrittää päästä rahoistaan eroon.

Paras kaverini havittelee rahojani. Kuva täältä.

Näin viime yönä painajaista, että voitimme vain 20 miljoonaa dollaria. Ahdistuin ensin kamalasti, kun se jättipotti meni sivu suun. Olin lopulta kuitenkin ihan tyytyväinen siihen, että olin voittanut edes jotain, ja sitten pelkäsin kadottavani lottokupongin. Meillä oli ilmeisesti edellisenäkin päivänä käynyt joku pitkäkyntinen, joka oli kaivellut laatikkomme läpi lottovoittojen toivossa. Kun löysin kupongille hyvän säilytyspaikan (miehen alusvaatelaatikko), rupesin miettimään, miten haluaisin vaikkapa maksaa ystävien talolainat pois, mutta rajan vetäminen olisi hankalaa. Kuka olisi se ensimmäinen kaveri, joka jäisi auttamisen ulkopuolelle? Ja taas ahdisti.

Heräsin tähän aamuun edelleen wannabe-miljonäärinä. Vaikka elämässä ei tälläkään hetkellä ole juuri valittamista, niin kyllä tilille mahtuisi vielä monta nollaa lisää. Pääsisin eroon viimeinkin näistä kokolattiamatoista, joille Sisu oksensi viimeksi tänä aamuna. Voisin rakentaa hyvällä omallatunnolla myös kellariin saunan. Voisin käydä Suomessa useammin. Voisin ostaa isomman auton, jottei meidän tarvitsisi yrittää sulloutua pieneen Ford Focukseen kahden lapsen ja kahden koiran kanssa, kun menemme mökille.

Saavutan nuo haaveet toivottavasti joskus ilman lottovoittoakin. Osan voisin toteuttaa jo nyt, jos en olisi niin perhanan pihi, mitä tuollaisiin juttuihin tulee. Juttuihin, joita ilman pärjään. Sen voin siis luvata, että jos tänä iltana osuu rahallinen onni kohdalle, niin otan mattopuukon esille ja teurastan nämä kokolattiamatot ihan omakätisesti ja välittömästi.

Vähän isompiin haaveisiin kuuluisi oman baarin avaaminen, ehkäpä Emporiaan. Jostain syystä se on aina kiehtonut ajatuksena, mutta en koskaan uskaltaisi ottaa sellaista riskiä - ellei tosiaan tilillä olisi sellaisia lukuja, ettei yksi epäonnistunut baarikokeilu siellä juuri näkyisi.

Mitäs muuta? Näyttäisin lapsille ja itsellenikin maailmaa. Rakentaisin oman talon. Ostaisin Suomesta kesämökin. Hommaisin kausikortin Royalsien ja Chiefsien peleihin. Ehkä rupeaisin NHL-joukkueen omistajaksi. Kansas City Finlanders. Antaisin rahaa hyväntekeväisyyteen. Adoptoisin kaikki maailman kodittomat eläimet.

Tuo puolitoista miljardia on niin hirvittävän iso luku, että pää sekoaisi. Pitäisi varmasti tehdä töitä, että ote normaaliin elämään säilyisi. "Onneksi" nuo voittomahdollisuudet ovat verrattain heikot, joten tuskin tarvitsee vaivata päätään näillä asioilla.

Ilmoitin varuilta kuitenkin äsken miehelle, että ostamme NHL-joukkueen.

Kotiäiti

Musta, uutuudenkiiltäväksi viikonloppuna pesty ja vahattu tila-auto lipuu heräilevän naapuruston läpi. Takapenkillä istuu kaksi ja puoli lasta, jotka riitelevät siitä, kuka saa valita autossa tänä aamuna katsottavan elokuvan. Kuskin paikalla naapureille tekohymynsä takaa vilkutteleva äiti ei malta odottaa joka-aamuista autokaistalta haettua isoa lattea, jonka sekaan hän haluaisi lorauttaa vähän konjakkia, mutta malttaa mielensä, sillä on vasta maanantai.

Kun lapsista vanhin on viety kouluun, äiti palaa loppukatraansa kanssa kotiin. Hän, kuten niin moni muukin, on laittanut uransa tauolle ja alkanut kokopäiväiseksi lastenhoitajaksi. Kotiäidiksi. Mies on jälleen kerran työmatkalla, ja kun perheen nuorin saa aamun kolmannen uhmakohtauksen, konjakki alkaa kuulostaa entistäkin houkuttelevammalta, mutta latte ehti jo loppua. Onneksi kofeiini alkaa pikkuhiljaa potkia torkkuvia aivosoluja hereille.

Äiti katsoo itseään peilistä ja irvistää. Juurikasvu pitäisi käydä värjäämässä piiloon. Onko tuo harmaa hius? Äiti huokaisee syvään ja suoristelee silmien ympärille kertyneitä viiruja. Pitäisiköhän kokeilla botoxia? Naapurin Debbie on suositellut pistoksia. Hän näyttääkin vuosia nuoremmalta, vaikkakin ilmeettömämmältä, sillä edellinen hoitokerta oli mennyt hieman pieleen. Siitä äiti on salaa vähän hyvillään.

Debbie näyttää aina niin huolitellulta, ja heidän tila-autonsakin on tämän vuoden mallia. Hyvähän rouvan on kulkea puunaamassa itseään, kun lapsista huolehtii nanny. Vaikka äiti onkin puhunut Debbien selän takana, kuinka traagista on se, ettei oma äiti kasvata lapsiaan, niin oikeasti hän on kateellinen. Jazzercise-tunti, jonne Debbie on jumppahousuista päätellen juuri matkalla, kuulostaa äidin mielestä paljon mukavammalta kuin väriliitujen jynssääminen seinästä.

Mitäs tehtävälistallani tänään onkaan? Ai niin. KAIKKI.

*****

Kotiäiteys on verrattain yleistä Yhdysvalloissa. Vuoden 2012 tietojen mukaan 29% kaikista äideistä, joilla on alle 18-vuotiaita lapsia, ei käy kodin ulkopuolella töissä. Syitä on monia. Osalle kotona oleva äiti ja perheensä elättävä isä on statuskysymys. Osalle kotiin jääminen on taloudellinen päätös. Joillekin pakon sanelema tilanne, kun töitä ei ole. Jotkut ovat unelmoineet siitä koko pienen ikänsä. Ja niin edelleen.

Minä olen ollut työelämästä poissa jo yli kolme ja puoli vuotta. Miehen verrattain hyvä työ mahdollisti sen, ettemme olleet rahallisesti ongelmissa, kun toinen tulo jäi pois. Palkkani oli sen verran pieni, että siitä suurin osa olisi mennyt päivähoitomaksuihin, joten minun oli oikeastaan taloudellisesti järkevää jäädä lapsen kanssa kotiin. Amerikkalaiset (ja täällä asuvat suomalaiset!) maksavat lapsen päivähoidosta keskimäärin vähän alle 1000 dollaria (melkein sama euroissa) kuussa, ja alueelliset vaihtelut ovat suuria. Julkista päivähoitoa ei ole tarjolla, joten monessa perheessä päädytään siihen, että toinen vanhemmista, yleensä äiti, jää kotiin, varsinkin jos lapsukaisia on enemmän kuin yksi.

Meillä oli myös muita syitä kotiäitiyteen päätymiseen. Halusin varmistaa, että lapsi oppii suomea. Jos napero olisi mennyt englanninkieliseen päivähoitopaikkaan, suomen kuuleminen olisi jäänyt melko vähälle, sillä iltaisin juttelen isukille englanniksi. Päivisin minulla on aikaa huastella savvoo. Nelisen vuotta sitten päätöstä tehtäessä meillä ei myöskään ollut yhden yhtä suomalaista ystävää, joilta lapsi olisi kuullut suomea muissa tilanteissa. Toisin on onneksi nyt.

Tänään kotiäitiyteni muuttuu, sillä aloitan väli- ja osa-aikaiset, kotoa käsin tehtävät työt. Minulla on asiasta jotenkin sekavat tunteet. Aluksi olin todella innoissani, että saan tehdä jotain muutakin, kuin pyyhkiä pyllyjä ja pestä pyykkiä. Hankkia vähän saunarahoja, auttaa miestä mäessä. Sitten iski hienoinen syyllisyys, äiti kun olen. Tuo pieni mies on vielä niin pieni, että haluaisin olla ihan täysillä vielä saatavilla. Onpa semmoinenkin tollo ajatus käynyt mielessä, että ajattelevatko ihmiset meidän ajautuneen taloudelliseen ahdinkoon, kun keskiluokkainen rouva aloittaa työt. Herää, pahvi.

Olen edelleen kotiäiti. Sataprosenttisesti. Lohkaisen nyt päivästä pari tuntia muiden juttujen tekemiseen, mutta olen tehnyt itselleni selväksi, ettei se saa tapahtua lasten tai parisuhteen kustannuksella, sillä he ovat se minun oikea työni. Tällä hetkellä ja tässä elämäntilanteessa. Käytännössä tämä hoituu niin, että herään aamulla miehen kanssa ja hoitelen työt aamu-unisten lasten edelleen uinuessa. Päivällä piirrellään, halitaan ja varmasti riidelläänkin, jos vanhat merkit pitävät paikkansa. Amerikkalaiseen tyyliin tämä työ voi loppua milloin vain, ilman mitään irtisanomisaikoja, joten taotaan nyt, kun rauta on haaleaa. Onneksi tästä toisesta, kokopäiväisestä ja ympärivuorokautisesta työstäni ei voi saada ihan tuosta vain monoa persuuksille.

Mutta onpas kiva saada pitkän tauon jälkeen jotain elonmerkkejä ansioluetteloon. Wish me luck!

Perinneperjantai: Päiviä laskiessa

Syyskuun alussa Visa vinkui ja lentoliput olivat kourassa. Pääsin aloittamaan lempipuuhani (sarcasm sign) päivien laskemisen, johon ehdin eri maissa eläessämme tottua paremmin kuin hyvin. Olin aina laskemassa joko jotakin odottaen (reissua) tai peläten (reissun loppumista).

Odotin ja jännitin tulevaa matkaa Scottyn luo. Edellisestä tapaamisestamme oli lipunostohetkellä ehtinyt kulua viitisen kuukautta, joten kuuden viikon odotus ei kuulostanut kamalalta, mutta sitä se oli. Vaikka elelin autuaan onnellisesti pilvilinnoissa (oikeasti 14 neliön solussa), niin pelkäsin, että tulisin sieltä rytinällä alas.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Torstai 6.9.2007 klo 22:15

Countdown

Kuusi viikkoa ja yksi päivä. Niin pitkään pitää odottaa S:n halaukseen pääsemistä.

Sunnuntai 9.9.2007 klo 03:00

Nomen Est Omen

Hommasin torstaina siis lentoliput S:n luo ja takaisin heti sen jälkeen, kun S oli toimittanut viimeisetkin lomakkeet työnantajalleen. Vielä varaushetkellä kuusi viikkoa (nyt vajaa!) ei kuulostanut kovin pitkältä ajalta, tällä hetkellä aika tuntuu matelevan. Noh, onpahan vihdoinkin jotain, mitä odottaa. Onneksi myös tiedän, että odotus palkitaan ruhtinaallisesti. S lupasi minulle jo elämäni parhaan loman. Tähän asti.

Olen yllättänyt itseni hymyilemästä milloin missäkin. Vaikka yhteinen tulevaisuus on vielä ihan auki, tiedän sen nyt olevan kuitenkin mahdollinen. Tiedän, että kuuden viikon päästä olen tuon miehen luona, jota tälläkin hetkellä webbikamerassa katselen. Saan nauttia sen seurasta kaksi viikkoa ja yhden päivän. Niin pitkään ei olla saatu ollakaan samassa paikassa sitten viime syksyn.

On muuten hauskaa, että 19. päivä lokakuuta, jolloin lentoni laskeutuu Yhdysvaltoihin, tapaamisestamme on kulunut vähän yli vuosi. S oli kyseisenä maanantai-iltana liikkeellä kavereidensa kanssa, ja he sattuivat samaan ravitsemusliikkeeseen kanssamme. Muistan nimenneeni S:n sinä iltana Elämäni Rakkaudeksi, kas kun pitäähän sitä kavereiden kesken keksiä koodinimiä (vrt. Kassinainen, Poliisi jne.) ihmisille, ennen kuin saa niiden oikeat nimet tietoon. Nomen est omen. No, S:n oikean nimen sain selville jo sinä iltana, kun S jumittui juttelemaan kanssani baaritiskille unohtaen pöytäänsä mm. tytön, jonka kanssa oli jotain viritelmiä aikaisemmin pitänyt. Myöhemmin S on kertonut, että oli tiennyt jo silloin minulle jutellessaan, ettei saisi tutustua minuun paremmin tulevan työnsä takia, muttei sitten voinut itselleen mitään.

Yksi kaveri kuvasi minulle tänään tätä tilannetta "ruusunpunaiseksi unelmaksi, joka muuttuu todeksi". Alan itsekin olla vähän sitä mieltä. Jos pelkkä lentolipun ostaminen ja matkan varmistuminen saa minut näin onnelliseksi, minä varmaan pakahdun onnesta, kun pääsen S:n syliin. Onhan se aika ruusunpunaista. Ja pian myös totta.

Tiistai 11.9.2007 klo 14:09

For Real

Odotan matkaa ihan sekopäisen paljon. Toisaalta en edes oikein ymmärrä, että olen ihan oikeasti sinne lähdössä. Että ihan oikeasti pääsen näkemään ja koskettamaan S:ää. Että ihan oikeasti välissä ei enää ole mikrofoneja ja suttuisia webbikamerakuvia. Se kuulostaa niin hyvältä, etten meinaa uskoa sitä todeksi.

Nyt kun ollaan ihan oikeasti parisuhteessa, ollaan ehkä kinasteltu ja puitu asioita normaalia enemmän. Ehkä sitä uskaltaa vaatia enemmän, kun toinen on jo oikein paperillakin nalkissa, heh. S naureskelikin tässä yksi päivä, että minä en voisi edes lopettaa suhdettamme, koska olen virallisissa papereissa S:n tyttöystävä, ja niin pitkään kuin nimi niissä papereissa lukee, minun on pysyttävä S:n rinnalla.

Tosin ollaan kyllä leperreltykin normaalia enemmän. On todella outoa verrata nykyistä tilannetta muutaman kuukauden takaiseen tilanteeseen. Ollaan siitä nimittäin niin kaukana, että välillä tuntuu, että näen unta. Välillä myös hämmennyn, kun tilanne on niin outo ja uusi. Ja mahtava. Se, että ihan oikeasti seurustellaan, ei ehkä ole vielä täysin uponnut paksuun kalloon. Tuntuu, että S on sisäistänyt jutun paremmin. Kai tämä on minusta liian hyvää ollakseen totta. Mutta totta se on.

Olen jo niin riippuvainen siitä ihmisestä, että vähän pelottaa, kun se on kummiskin tuolla noin kaukana. Viime yönä en meinannut osata nukkua, kun S lähti käymään ulkona, eikä se ollut luurien ja kamerayhteyden toisessa päässä. Olen tottunut siihen, että kun herään, näen S:n nukkumassa sohvalla. Olen tottunut siihen, että olen paikalla, kun S herää. Kuulostaa ehkä pahemman luokan tirkistelyltä, ja sitä se varmaan onkin, mutta sittenpähän on. Se tuo meille tunteen siitä, ettei olla yksin. Toinen on siinä, vaikka onkin todella kaukana.

Plussaa ja miinusta:

+/(-) Kai tämä kansainvälinen parisuhde (ehkä vaihtoajallakin on asian kanssa jotain tekemistä) on tuottanut hedelmää, tai ainakin parsakaalia. Eräs brittiopettaja tokaisi eilen minua hetken kuunneltuaan, että kylläpä huomaa, että on tullut Ameriikoissa oltua. Oma ääntäminen taitaa kyllä kieltämättä olla aika kaukana Oxfordin aksentista. Yo man, Chicago! Niin, onko tämä sitten plussaa, en tiedä. On se mulle.

- Ty(tt)ökaveri aiheuttaa minussa vieläkin fyysistä pahoinvointia. Kun S:n puhelin soi, minun syke kohoaa huippulukemiin. Kroppa rauhoittuu, jos salapoliisin ottein saan selville S:n puhuvan jonkun muun kuin Ty(tt)ökaverin kanssa, mutta jos tiedän hänen olevan linjan toisessa päässä, sydän meinaa takoa itsensä rintakehästä ulos. Ty(tt)ökaverin puheluista tulee kai niin voimakkaasti menneet ajat (puhelin soi, S lähtee) mieleen, että kurkkua kuristaa. Olen kuin joku Pavlovin koira. Olen ehdollistunut pelkäämään Ty(tt)ökaverin puheluita, vaikkei niissä mitään pelättävää oikeasti (enää) olekaan. Toivon, että Ty(tt)ökaverin tapaaminen kasvokkain (pian!) ja S:n uusi soittoääni tuovat helpotusta tilanteeseen. Ei ole kiva olla tällainen rakki, varsinkaan ilman syytä.

+ Onneksi S sentään tykkää tästä piskistä ihan eniten.

Kolkytkaheksan

Does my bum look big in this?

Hei, olen täällä ylhäällä! Kyllä, tämän vuoreksi naamioituneen pötsin takana.

Vauva on edelleen siellä sisällä, eikä näytä kiirehtivän ulos, sillä eilen oma lääkäri arvioi tilanteen alkeellisemmaksi kuin viimeviikkoinen, yltiöoptimistinen vieraileva tähti. Ihme kyllä en ollut mitenkään moksiskaan junnaamisesta, sillä ei tässä varsinaisesti kiire ole. Tai on. Mutta ei ole.

En ole vieläkään pakannut sairaalakassia. Olen sitä kyllä pitkään jo miettinyt, mutta yhtään vaatekappaletta tai edes hammasharjaa en ole laukkuun laittanut. Viime kerrasta oppineena - en todellakaan tarvitse montaa vaatekertaa tai hurjasti viihdykettä, sillä supistukset ja vastasyntynyt rääpäle ovat ihan tarpeeksi hauskaa ajanvietettä muutenkin. Äkkiähän sitä sitten pakkaa, kun lähtö tulee. Tai on pakkaamatta ja hengailee sairaalakaavuissa.

Siinä, missä viimeksi vauvan matkasänky nökötti nätisti meidän pedin vieressä jo reippaasti ennen naperon syntymää, se on tällä hetkellä pakattuna ja normaalissa säilytyspaikassaan. Hyvänen aika, sen pystyttämiseen menee noin 8,7 sekuntia. Ehtinee hoitaa syntymän jälkeenkin. Tällä tavoin pidetään myös huoli siitä, ettei meidän wannabe-kuningaseläin, Savu-kissa, ota petiä omakseen. Vielä.

Tällä kertaa en ole kuljeskellut kauppojen vauvaosastoilla panikoimassa, miten meiltä puuttuu vielä tuota ja tätä. Tiedän, että pärjäämme aika vähällä, sitten loppujen lopuksi. Onhan meillä tietysti ihan liikaa tavaraa jo nyt, lähinnä tuon isosiskoksi ylennettävän jäljiltä, ja vaikka tällä kertaa onkin tulossa poika, en ole kokenut tarpeelliseksi ostaa esimerkiksi pippelitelttoja silmäpissojen välttämiseksi.

Pee Pee Teepee. Kuva täältä.

Jos jotain elintärkeää nyt sattuisikin puuttumaan, niin onneksi kaupat ovat auki lapsen syntymän jälkeenkin. Sitten viikolla 42, jos tätä menoa jatketaan.

Kolkytseitsemän

Kun kerroin miehelle tilaavani aikuisten värityskirjan, hän kuvitteli mielessään jotain tuhmaa. 

Sain uudet värikynät ja satumaisen, hyvin asiallisen puuhakirjani maanantaina. Rentouttavan värittelyn sijaan alkoi ahdistaa, kun yhdessä yksityiskohtia vilisevässä kuvassa kestikin ihan hurjan kauan saada valmiiksi. Ilmiö on tuttu palapelien parista. Mitä haastavampi palapeli, sitä enemmän nautin, mutta samalla kärsin. Sama juttu käsitöiden kanssa. Unohdan usein nauttia prosessista, kun keskityn liikaa lopputulokseen.

Tämä pätee tähän odotusaikaankin. Katse on ollut kiinteästi näissä viikoissa, kun jotain voisi ja saisi jo tapahtua, enkä todellakaan ole muistanut saati sitten osannut iloita itse raskaudesta.

Synnytys ei edelleenkään pelota. Ainoa ahdistava juttu koko prosessissa on tällä hetkellä se, että minun täytyy soittaa lääkärille/hoitajalle, kun luulen synnytyksen olevan käynnissä. Ahdistukseen on parikin syytä: 1) Koska edellinen synnytys piti käynnistää, eikä kroppani tehnyt elettäkään aloittaakseen prosessia itse, niin en oikeasti tiedä, miltä normaali käynnistyminen tuntuu, eli en siis myöskään tiedä, milloin pitää soittaa. En halua olla liian aikaisessa, mutta toisaalta en todellakaan liian myöhäisessä. Hashtag toiletbaby. 2) Vihaan puhelimessa asiointia. Kävisiköhän tekstari?

Muitakin pelkoja ja huolia on ilmestynyt tähän asti aika hyvin pilvettömänä säilyneelle taivaalle. Mitä, jos jotain meneekin pieleen? Mitä, jos vauvalla ei olekaan kaikki hyvin? Olen kaiken muun härdellin keskellä unohtanut pelätä kaiken maailman komplikaatioita, mutta nyt, kun kroppa vaatii rauhoittumaan, olen ehtinyt antaa kauhuskenaarioille tilaa.

Lääkärin mukaan ei kuitenkaan ole mitään syytä mihinkään huoleen. Totesipa eilen, että on aika todennäköistä, että vauva syntyy tämän kuun puolella (LA siis 7.9.), sillä näyttäisi, että näin toisella kierroksella konkarikroppa ymmärtää, mistä on kyse, ja edistystä on jo tapahtunut. Mitään takuita näissä asioissa ei tietenkään ole, mutta olisipa ihanaa, jos tällä kertaa ei tarvitsisi pakottaa ipanaa pihalle.

Voi, kun osaisi asennoitua värittämiseen (ja elämään) yhtä rennosti kuin lapsikin - ei sillä niin väliä, jos väri ei pysy viivojen sisällä, tai kuva ei näytä muiden silmiin valmiilta. Tärkeintä on tekemisen ilo, siinä hetkessä elo.

Odottamisesta

On ihan älyttömän vaikea elää hetkessä, kun takaraivossa nakuttaa laskuri. 26 viikkoa takana, alle sata päivää jäljellä. Ainakin teoriassa. Odotan, niin maan kirjaimellisesti, syksyä ja toivon, että kesä menisi nopeasti. Aika hölmöä.

25+4 ja laadukas peiliselfie.

Pitäisi osata pysähtyä. Yrittää nauttia niistä yöllisistä muksautuksista, kun olen pyörähtänyt vauvan mielestä epäsopivaan asentoon. Muistaa, miten etuoikeutettu olen, että kasvatan jo toista ihan oikeaa ihmistä sisälläni. Iloita siitä, että tämä raskaus on mennyt, ainakin tähän mennessä, jopa enemmän ongelmitta kuin ensimmäinen, joka sekin oli helppo. Näin jälkikäteen ajateltuna.

Hymyillä, koska jaksoin tarpoa mutaisilla festareilla koko päivän tämän mahan kanssa.

Pitäisi osata lopettaa odottaminen. Tuon pian isosiskoksi ylennettävän kohdalla kiirehdin ihan liikaa. En muistanut, tai ehkä osannut, vetää henkeä ja lopettaa ajan hoputtamista. Odotin sormet syyhyten seuraavaa etappia, merkkipaalua. Olin jatkuvasti kilpasilla ja riemuitsin, kun lapsi oppi istumaan, konttaamaan, kävelemään. Odotin imetyksen loppumista, jotta voisin vihdoinkin saada kehoni kokonaan itselleni. Sitten minulla olikin ihan silmänräpäyksessä itsenäinen ja itsepäinen taapero.

En haluaisi kelloja seisauttaa, sillä elämä on ihmisen parasta aikaa. Meillä kaikilla on oikeus kasvaa ja kehittyä, näillä minun lapsillakin, joten ei olisi reilua, jos saisin pitää heidät aina pieninä. Enkä kyllä rehellisesti haluaisikaan. Nautin ihan suunnattomasti tuosta joskus hermoja venyttelevästä pienestä, mutta samalla suuresta persoonasta, joka osaa jo niin paljon asioita, mutta tarvitsee kuitenkin meitä. Jolle jokainen päivä on uusi seikkailu. Jolle voin jo kääntää hetkeksi selkäni. Jolle voin selittää ja järkeillä asioita - ja joskus ne menevät jopa jakeluun. En todellakaan haluaisi palata tytön kanssa vauvavuosiin, koska tiedän, miten hieno tyyppi tuo nykyisin on.

Enpä tiedä, olenko oppinut menneistä erheistäni. Odotanko kieli pitkällä kuukausien kulumista vielä tämän mahalapsen syntymän jälkeenkin? Maltankohan huokaista ja ajatella vauva-aikaa ihanana, melkoisen erityisenä elämänvaiheena, vai päädynkö jälleen kerran kurkottelemaan helpompaa huomista? Helpompaa huomista, jota ei oikeastaan koskaan tule, koska yksi haaste vaihtuu toiseksi.

Se selvinnee noin 14 viikon tai 97 päivän päästä. Mutta kuka laskee.

Käskekää minut nyt pois tästä koneen ääreltä, oikeasti

Pitäisi pakatasiivotajuostapääkolmantenajalkana. Pitäisi tehdä jotain aivan muuta, kuin puuduttaa persusta penkissä ja turruttaa aivoja sosiaalisella medialla. Tai tuijottaa World Cupia.

Ei pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään, joka minua yhtään tuntee, että minulla on korkeakoulututkinto viimetippailusta. Oikein kunniamaininnoin, jos saan kehua. Nyt lapsen kanssa matkustaessa kohonnut stressitaso ja valmistelukutkutus kuitenkin on päässyt yllättämään. Se, ja yllättävän pitkä tehtävälista, joka kummittelee mielessä. Olen siis yrittänyt hoitaa asioita pikkuisen valmiiksi ja välttää holtittoman pakkauszumban. Jopa monta päivää etuajassa.

Vaan iskipä flunssa. Veti veltoksi koko alkuviikoksi, jonka aikana alustavasti sekasortoinen talo pääsi räjähtämään käsiin. Villakoirista tuli jättimäisiä takkukasoja. Valmiiksi pitkä nurmikko muuttui rehottavaksi viidakoksi, jossa taisin nähdä vilaukselta jo itse Tarzanin heilumassa liaaneissa. Pyykkivuori veti vertoja Olympus Monsille.

Hyvät aikeet jäivät aikeiksi.

Olen kuronut menetettyä aikaa kiinni melko hyvin tuloksin. Villakoirat on kurhiloitu, viidakko raivattu ja vuori valloitettu, mutta nyt ei huvittaisi enää mikään. Tekisi mieli heittää summanmutikassa kamppeet kasaan ja suunnata lentokentälle. Luottaa siihen, että passit ja hammasharjat tulivat mukaan. Jättää puoliksi siivottu talo odottamaan kotiinpaluuta.

No harmi vain onneksi meille on tulossa kaveri talo- ja lemmikkivahdiksi, joten olisi kai ihan kohteliasta järjestellä mökki asuttavaan kuntoon ja huolehtia, että elukoilla on esimerkiksi tarpeeksi ruokaa. En voi siis heittää hanskoja tiskiin, ja lentokin taitaa lähteä vasta maanantaina, joten kentällä voisi käydä aika pitkäksi.

Taitaapa olla vielä kaiken lisäksi niin, että mies on sairastumassa nyt, juuri ennen ennenkuulumattoman pitkän (kolme viikkoa) loman alkua, ja lapsellakin oli vähän kuumetta viime yönä. Apulaiset saavat siis keskittyä täysillä paranemiseen ennen Atlantin ylitystä, ja minun vastuulle jää kaikki. Tarttis siis varmaan tehdä jotain (muuta kuin katsoa sateessa kirmaavia lihaksikkaita miehiä).

Loppukevennykseksi kerrottakoon, että lapsi syö tuossa vieressä juuri lounasta ja hokee "fuk fuk fuk".

Ei, ei ketuta suunnattomasti, vaan kädessä on haarukka. Fork. Muita tourettemaisia sanoja ovat mm. fak (frog - sammakko) ja ef off (on off - päälle pois).

Vilkutellaan, jos nähdään Suomessa!

Se on täällä!

Kiireisimmät (lue: Suomeen matkaavat) lahjat on hoidettu, joulukoristeita ripoteltu ympäri ämpäri, sisälle ja ulos, kissa on kaatanut kuusen vasta kerran, tonttu napottaa hyllyllä, piparitaikina on jääkaapissa (ja sitä taitaa olla vielä sen verran jäljelläkin, että pari piparia siitä leipoo). Kyllä -- joulumieli osasi perille sittenkin!

Tänä vuonna lapsukainen on sen verran iso, että osaa jo ottaa osaa jouluisiin juttuihin ja perinteisiin, uusiin ja vanhoihin, joten itsekin tulee vähän tsempattua. Voisin leipoa ne kaksi piparia nyt, hiljaisessa talossa, ilman lahkeessa ja uuninkahvassa itsepäisesti roikkuvaa apuleipuria, mutta jotenkin hymyilyttää ajatus pienestä jauhopeukalosta painelemassa muotilla taikinaa. Katsotaan, hyytyykö hymy illalla tositilanteen koittaessa, ja meneekö koko touhu ihan pipariksi.

Tuommonen riäpäle meillä oli viime jouluna! Neitokainenkin oli vielä melko pieni.

Lapsi on toisaalta onneksi vielä sen verran pieni, ettei ymmärrä (eikä muista!) kaikkea, eikä meidän esimerkiksi tarvitse vielä päättää, minkälaisia tarinoita Joulupukista kerrotaan, vai kerrotaanko ollenkaan (kun äh, jotenkin ahdistaa, mutta sitten toisaalta...). Ei tarvitse keksiä niin nokkelia lahjanpiilotuspaikkoja, että äitikin ne unohtaa. Ei tarvitse pelätä sanomisiaan ja joulutaian pilaamista.

Muuten kyllä pitäisi ruveta vähän miettimään, mitä suusta ulos päästää. Viime viikolla hieman hiillyin penkkiurheillessa ja sanoin shit. Papukaijaksi (ja -padaksi) metamorfonoituneen jälkeläisen suusta kuului samalla sekunnilla shiiii. Hups. Onneksi ei jäänyt vakiosanastoon. Tai ehkei ole tullut vastaan vielä tarpeeksi p*skamaista tilannetta, joka vaatisi kiroilua.

Joku palanen on tainnut loksahtaa pienissä aivoissa paikoilleen, sillä tyttö on ihan selvästi hoksannut, miten tiettyjä äänteitä muodostetaan. Puhuu jatkuvasti (keneenköhän lie tullut...), mutta edelleen suurimmaksi osaksi ihan omaa kieltään. Joitakin sanoja kuitenkin tunnistetaankin, enimmäkseen englanninkielisiksi (epistä):

• dädä (daddy, lausutaan yleensä kaihoisasti kuiskaten)
• täithi (äiti)
• ap (up - ylös, käy myös mihin tahansa muuhun tarkoitukseen)
• apa apa apa (apua)
• papi (puppy - koira)
• bau (ball - pallo)
• bababa (banaani)
• pappap (pupu - hop hop, puistelee samalla nyrkkiä pomppimisen merkiksi)
• pepi (vesi, maito)
• tshii (cheese - juusto)
• tshitshi (Jen Jen, varatäti)
• ta (kiitos)
• pii (please - saisinko)
• NOU! (no - ei, tulee usein monta kertaa peräkkäin kamalalla tarmolla) [lisätty klo 16:51, meinasi unohtua!]

Kirja ja kissa ovat so last season, ettei niitä enää viitsi toistella. Viittomakielellä tulee touchdown (kädet suorana ylös) ja first down (huitaisu kädellä). Tuleva tuomari.

Myös kehonkieli on kehittynyt. Pehmokoiraa silitellään ja taputellaan, kun taas nallea kannetaan kainalossa, pussaillaan ja työnnellään tuolissa ympäri taloa. Taitaa olla aika raivata vauvalelut pois piiloon ja tehdä tilaa ison tytön leluille ja leikeille. Kuusen alta saattaa nimitäin löytyä pari asiaan kuuluvaa pakettia, jos en ehdi piilottaa niitä itseltäni ennen joulua.

Hyvin ehtii nimittäin, muutamassa viikossa.

Jouluallergia

Ensimmäiset jouluvaloviritelmät ilmestyivät kotikadulle heti Halloweenin jälkeen. Sen jälkeen ikkunoista on kurkkinut joulukuusia poikineen, ja muutama muu talokin on saanut valoverhon päällensä.

Mulle on tullut joku vastareaktio, allergia. Mulle! Jouluihmiselle! Suomessa virittelin tunnelmavaloja heti syksyn pimetessä, ja samaiset valot toimivat sitten myöhemmin myös kätevästi jouluvaloina. Kauniit, lämpöiset, valkoiset pikkutuikkuset. Ei vilkkuvia ja välkkyviä sateenkaaridiskovaloja (sateenkaari-diskovalot siis, ei sateenkaaridisko-valot). Lahjoja hommailin pitkin loskakuita, ja paketoin niitä suurella hartaudella. Ei tänä vuonna.

Seuraavaksi täällä juhlitaan kiitospäivää (tulevana torstaina), jonka jälkeen on jotenkin luvallista ruveta hössöttämään joulusta, viimeistään. Taidetaanpa mekin pystyttää kuusikin nurkkaan nököttämään jo viikon päästä. Tuntuu todella aikaiselta, silti! Äh.

Tosiasia kuitenkin on, että joulustressiä pukkaa. Vaikka ei ole koristeen koristetta esillä. Vaikka ei ole edes joulukuu. Lahjat ovat vasta mietintäasteella, vaikka niitä pitäisi kohta olla lähettämässä Suomeen etanapostin kyydissä. A-pu-va! Pipareitakin pitäisi leipoa, laatikot ja sinapit tuhertaa!

Olisi hurja inspiraatio tehdä lahjoja, ja niskajumikin on jo valmiiksi, joten sitäkään ei tarvitse pelätä. Neuloin anopille tilaustyönä kaulurin, ja nyt tekisi mieli tehdä pukin konttiin mätsäävät asusteet, yllätyksenä hyshys. Mutta voi, tehotytön hereillä ollessa ei ole toivoakaan puikkojen esille kaivamisesta, sillä puikko olisi jonkun silmässä, ja lanka hirttosilmukkana vähintään toisen innokkaan apurin, Lumin kaulan ympärillä. Päikkärit menee kotitöiden parissa, muuten kaatopaikka leviää käsiin, joten olenkin nipistänyt siitä tärkeästä parisuhdeajasta röhnöttämällä illat sohvannurkassa puikkoja kilistellen. Mutta inspis! Koska joulu!

Anopin infinity scarf.

Jospa henkäisisin vaikka tänä iltana syvään, avaisin punaviiniglögipullon, sytyttelisin parisataa kynttilää ja virittäytyisin joulutunnelmaan. Sillä reseptillä lahjaumpisolmu on ennenkin avattu ja joulumieli saavutettu.

Asenneruuvimeisseli

Palataan lomatunnelmista (kirjoitin ensin tunnelista...) hetkeksi perusarkeen. Tässä on tullut väkisinkin törmättyä A Beatiful Body -haasteeseen ja rohkeisiin naisiin, jotka ovat paljastaneet, mitä paidan alta löytyy raskauden jälkeen. Vaikka en nyt itse tähän kuvien muodossa lähdekään mukaan, niin sivuan asiaa kuitenkin.

Raskausarpia tai muita selkeästi raskaudesta johtuvia näkyviä jälkiä kehoon ei jäänyt, ja tiedän olevani onnekas. Ulkopuolinen ei välttämättä arvaisi, että olen synnyttänyt. Mutta minäpä arvaan. Ja huomaan. Minä muutuin.

Tuskailin jo maaliskuussa nuutunutta ja turvahtanutta olemusta. Kuten arvata saattoi jo silloin, varsinainen kuntokuuri lässähti heti alkuunsa, ja viimeistään helteiden ja grilli-illanistujaisten saavuttua viimeinenkin toivo kesäkunnosta sammui. Olin oikeastaan samankokoinen ja -näköinen kuin pari kuukautta synnytyksen jälkeen. Pullataikinamainen.

No, pullataikinaa tässä riittää pyllyllisen pellillisen verran vieläkin, mutta eilenpä tein jotain, mistä olen ylpeä. Joku himoliikkuja saattaa nyt tikahtua nauruun, mutta... Juoksin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni yli viisi kilometriä yhteen soittoon. Sunnuntaiaamuna, vapaaehtoisesti, vesisateessa. Verrattain kevyesti.

RunKeeper on oiva personal trainer!

Kun ottaa huomioon, että alkukesästä jaksoin puuskuttaa ehkä kilometrin, niin voisi sanoa, että kunto on noussut kohisten, ja vaikka vaatekoko on tainnut pysyä samana, niin hienoista kiinteytymistä on ollut vihdoinkin huomattavissa. Ihan oli aihettakin, sillä mummon ja ukin loman aikana tuli kyllä mässyttyä koko kesän tarpeiksi.

5K oli ensimmäinen juoksutavoite. Se on nyt siis selätetty, joten uutta matoa koukkuun vain. Ei passaa jäädä tuleen makaamaan. Vierivä kivi ei sammaloidu. Vieläkö jatkan kliseilyä?

Täytän ensi kesänä 30. Haluan olla elämäni kunnossa. Elämäni kunto ei tarkoita ennätysalhaista painoindeksiä tai pientä vaatekokoa, vaan hyvää oloa, kuntoa, terveyttä. Jonnekin hölkkäilyjen ja terveellisten aterioiden väliin pitää kuitenkin jäädä tilaa elämästä nauttimiselle laiskojen viikonloppujen ja herkkuhetkien muodossa, ilman syyllisyydentuntoa.

Vielä kun osaisin sisäistää tuon ja lopettaa surkuttelun. Perse Lantio levisi, vatsalihakset katosivat. No can do. Vartalo muuttui, mutta onko se välttämättä huono asia? Tehdään siitä nyt paras mahdollinen, sisältä ja ulkoa. Tsemppi päälle!

Veikkauksia tämänkertaisen kuntoiluinnostuksen kestosta otetaan vastaan!

9 kk

Meidän lyyli täytti varttia vaille vuoden (kiitos anonyymi kommentoija aivopierun huomaamisesta!) lauantaina. Sen kunniaksi käväistiin lääkärissä perjantaina hakemassa uusimmat statsit: 71,6 cm ja 8,03 kg. Kaikki oli edelleen ihan mallillaan, ja mitat omilla käyrillään, vaikka höpsö äiti ehkä onkin ollut vähän huolissaan tytön hoikkuudesta. Turhaan.

Täällä ei vieläkään taputella, mutta vilkuttelu ja varsinkin osoittelu on ihan pop. Välillä seisotaan ilman tukea, vahingossa, muutamia sekunteja, ja yksittäisiä haparoivia askeliakin on syöksytty. Alaleukaa koristaa kaksi nököhammasta, joilla on kiva jyrsiä äidin olkapäätä. Juttelu on tällä hetkellä melkoisen märkää puuhaa. "Kkkkkllprlllldrrprrrtttrrrrhhh."

E.T. phone home.

Välillä vähän huvittaa, miten innoissani ja ylpeä olen jostain osoittelusta. Tuntuu ihan uskomattomalta, että joku päivä täällä luetaan, lasketaan, lauletaan. Ja paljon enemmänkin. Tällä hetkellä kadoksissa oleva taputtelu onnistuu varmasti vielä joku päivä. Ehkä ärsyyntymiseen asti.

Taidan välillä unohtaa, ettei tässä olla kouluttamassa lemmikkiä. Meillä on verrattain viisas ja helposti oppiva koira, mutta oppimisella on rajansa (jota lähelläkään ei varmasti olla... terv. laiska omistaja). Tämä pieni ihmistaimi taas voi oppia mitä tahansa! No, tuskin nyt lentämään sentään, mutta kuitenkin, mahdollisuudet on vaikka mihin. Usva tuskin koskaan ratkaisee polynomiyhtälöä, mutta tämä pärisevä ja pörisevä pullaposkipa ratkaiseekin (jos tulee isäänsä).

Nyt pitäisi osata antaa parhaat mahdolliset eväät elämään. Luo pienoisia paineita. Löytyykö olohuoneen nurkasta leluja, jotka aktivoivat vauvaa oikealla tavalla? Pitäisikö minun ruveta lukemaan jotain kasvatusopuksia? Tähän mennessä ollaan menty ihan moukantuurilla. Pitääkö tässä panikoida vai vain yrittää tehdä parhaansa ja käyttää maalaisjärkeä?

Ehkä uskon asiantuntijaa (meidän ihanaa lääkäriä), joka sanoi, and I quote: "You're doing a great job!" Seuraava tilannekatsaus onkin sitten kolmen kuukauden päästä, kun neiti on vuosikas, ja mummo ja ukki ovat täällä kylässä. Silloin viimeistään voin liittyä ajankulkua päivittelevien vanhempien joukkoon (ja kehottaa vastasyntyneen väsyneitä vanhempia nauttimaan joka hetkestä, koska se aika menee niin nopeasti - mutta kun se menee, ihan oikeasti!).

Daddy on niiiiiiiiin hassu!

Meidän vauva on koko ajan vähemmän vauva.