perjantai 24. helmikuuta 2017

Kun muukalaisviha konkretisoituu

"Pääsen kohta lähtemään, vihdoinkin. Pitääkö käydä kaupassa? Mitä haluat ruoaksi?"
"Jotain helppoa varmaan. On ollut pitkä päivä, ja sen huomaa."
"Pakasteruokaa vai kävelläänkö Austinsiin?"
"Kävellään Austinsiin, ei mene koko lämmin päivä hukkaan töiden takia sinullakaan."

Paska, nälkävuodelta tuntunut alkuviikko. Scotty oli joutunut painamaan töitä melkein kellon ympäri, ja minun vastuulle oli jäänyt omat työt ja arjen pyörittäminen. Pieni happihyppely perheen kanssa tekisi terää hump dayna, pikkulauantaina. Olihan myös kansallinen margaritapäivä. Maksani saisi palata pieneltä lomaltaan.

Scotty tuli kotiin, ja pakkasimme pienemmän naperon rattaisiin. Isompi "pelasi jääkiekkoa" jalkakäytävällä meidän edessä, tehden välillä täyspysähdyksiä rattaiden eteen. "Say 'go Suomi, go'! Louder!"

Vilkaisin kelloa. Olisimme ravintolassa juuri kiireisimpään illallisaikaan. Toivoin, että saisimme pöydän suhteellisen äkkiä, sillä maha valitti jo ääneekkäästi, ettei kuusi näkkileipää ollut ollut tarpeeksi yhden päivän aikana. Vihjailin hienotunteisesti lätkätytöllemme, että voisi kävellä vähän rivakammin.

Ravintolan parkkipaikka oli aika täynnä, mutta siellä täällä näkyi lupaavia aukkoja. Ehkei odotus olisi kovin pitkä. Ai niin... Kansas Universityhän pelasi parhaillaan koripalloa, eikä urheiluhullu yleisö haluaisi lähteä telkkareiden edestä ennen kuin peli olisi ohi. Terassilla näytti olevan hieman tilaa, mutta pöydät olivat korkeita, eivätkä siksi lapsiystävällisiä. Vastasin terassikuikuiluni huomanneen nuoren miehen hymyyn ja nyökkäykseen.

Saimme kuin saimmekin heti ison pöydän keskeltä eläväistä ruokasalia. Tarjoilija tuli ottamaan juomatilauksemme ja kertoi meille päivän annostarjouksen, pihvi ja uuniperuna, $12. "I'm totally lying. The sirloin special is tomorrow, Thursday. Today's special is a chicken fried steak with garlic mashed potatoes and sweet corn for seven dollars", hän sanoi päätän pyöritellen ja hymyillen. "Sorry about that. Also, 20-ounce domestic draws are $2.95."

Tilasimme juomat, minä ison ja paljon kaivatun margaritan, ja Scotty otti tavoistaan poiketen kissanpissaoluen ruoan kanssa. Kun halvalla sai. Emme tarttuneet päivän kanapihvitarjoukseen, vaan tilasimme jo vakioksi muodostuneen tulisen kanapala-annoksen ja perusnachot naposteltavaksi. Vanhempi lapsi nosti päätään väritettävästä lastenmenusta sen verran, että sanoi haluavansa itselleen juustomakaroniannoksen ranskalaisilla, ja pikkuveli voisi ottaa pizzan, josta hän haluaisi pari palaa.

Saimme ruoat todella nopeasti, kuten yleensäkin Austinsissa. Laitoin pienelle miehelle ruokalapun, ja hän odotti suu ammollaan omenasosetta. Kello 19:15 isosisko teki ruoanjakotoimenpiteitä, ja minä olin ottamassa esille haarukkaa, jotta voisin ottaa ensimmäisen suupalan herkullisen näköisistä kanapalasista, kun ulkoa kuului kova ääni. Pop, pop, pop, pop.

Ihmismieli on jännä. Vaikka alitajuisesti tiesinkin heti, että joku ampui muutaman metrin päässä ikkunan takana, en antanut aivojeni hyväksyä sitä vaihtoehtoa. Halusin uskoa, että joku paukutteli ilotulituksia, ei käsiaseella. Ei meillä vain tapahdu tuollaista, ei varsinkaan keskiviikkoiltana rauhallisessa, vaikkakin koripallo-ottelun vuoksi äänekkäässä perheravintolassa.

Olisin varmasti jäänyt jähmettyneenä paikoilleni, ellei ikkunan vieressä seissyt ja terassille nähnyt tarjoilijamme olisi huutanut "Oh my God!", ellei kova, tasainen pauke olisi edelleen jatkunut, ellei Scotty olisi ruvennut riuhtomaan puolitoistavuotiastamme syöttötuolista irti ja sanonut "Let's go!".

Vaikka muistan, mikä päivän annos oli, minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, miten pääsin takaovesta ulos. Tajusin vain yhtäkkiä olevani ulkona, neljävuotias lusikkaansa edelleen pitelevä lapsi sylissä ja kamala, epätietoinen tunne, kun ei tiennyt, mitä selän takana tapahtui. Miten ihmeessä suojelisin lasta, jos ammuskelija tulisi perässä? Oliko tuolla oikeasti ammuttu? Kyllä oli. Scotty huusi "Run, hurry, this way!" ja ohjasi meidät pimeään nurkkaan ison puun taakse, kauas takaovesta tai ravintolan sivusta.

Scotty yritti soittaa hätänumeroon, mutta kukaan ei vastannut. Minun puhelin oli jäänyt pöydälle, käsilaukku tuolille. Pienellä miehellä oli jalassa vain yksi kenkä, sillä toinen oli tarttunut syöttötuolin remmiin kiinni ja tippunut kaoottisen ravintolan lattialle. Silittelin lapsia ja hoin heille, ehkä enemmän itselleni, että kaikki oli hyvin. Ei mennyt kuin pari minuuttia, kun sireenit ja välkkyvät valot piirittivät ravintolan joka suunnasta. Scotty lopetti puhelun - joku muu oli saanut hätäkeskukseen yhteyden.

Kun näimme, että ihmisiä alkoi kulkea takaisin sisälle ja poliisit juttelivat rauhallisesti ihmisille, uskalsimme lähteä kolmen muun ihmisen kanssa jakamastamme piilopaikasta. Kysyimme meidät pöytään saattaneelta työntekijältä, joka poltti kädet täristen tupakkaa, voisimmeko hakea tavaramme. Hän sanoi, että toki voisimme, mutta kannattaisi olla varovainen, sillä lasia oli joka paikassa. Scotty meni sisälle, minä jäin lasten kanssa ulos vaihtamaan epäuskoisia katseita ja sanoja muiden ravintolasta paenneiden kanssa.

Yhtäkkiä viereeni ilmestyi pieni, ehkä kymmenvuotias tyttö, jonka kauhu oli käsinkosketeltavaa. "I can't find my mom. I don't want her to be dead, I just want to go home!" Yritin rauhoitella häntä ja kyselin, miltä äiti näytti ja missä hän oli viimeksi äidin nähnyt. Etsimme yhdessä poliisin, joka lupasi auttaa tyttöä. Muutama minuutti myöhemmin jonkun avatessa takaovea, jonka edessä odotin kuumeisesti Scottyn paluuta, näin tytön kuvaileman pitkän naisen, jolla oli vihreä laukku, huutavan tyttönsä nimeä. Äiti ja lapsi löysivät toisensa.

Tiedonmurusia tippui sieltä täältä, kun ihmiset yrittivät hahmottaa, mitä oli tapahtunut. Kolmea oli ammuttu, se oli selvää. Joku sanoi, että ampuja oli heitetty ravintolasta ulos, mutta oli palannut takaisin aseen kanssa. Kuulosti siltä, että ampuja oli vakioasiakas, sillä hänen henkilöllisyys tuntui olevan tiedossa. Joku sanoi, että tekijä oltiin saatu kiinni. Minä ajattelin, että ehkä tässä oli kyse humalaisesta baaritappelusta, ja siinä missä Suomessa olisi otettu nyrkit esiin, täällä kaivettiin taskusta ase. Todellisuus oli lopulta sitäkin kamalampi.

Scotty tuli takaisin ulos pienen ikuisuuden jälkeen. Hänellä oli mukana lasten ruoka-annokset, koska oli ajatellut, että heille tulisi kotimatkalla nälkä. Meidän tarjoilijamme tuli varmistamaan, että me olimme kunnossa, ja Scotty kysyi häneltä, voisimmeko viedä lautaset kotiin. Tarjoilija sanoi, että tietysti, mutta hän voisi kyllä hakea meille laatikon tähteitä (voiko koskemattomia ruoka-annoksia kutsua tähteiksi?) varten. Scotty meni hänen kanssaan uudelleen sisään, ja kun palasi takaisin ulos, hän oli kaatanut melkein koskemattoman margaritani muovimukiin, koska ajatteli, että tarvitsin sitä nyt vielä enemmän kuin aiemmin. Oikeassa oli.

Entisen murhatutkijan lapsena Scotty tiesi, miten tilanne etenisi. Jos jäisimme antamaan lausuntoa, olisimme siellä tuntikausia. Koska emme olleet nähneet varsinaisesti mitään, meidän tiedoilla ei olisi välitöntä apua tutkintaan ja voisimme soittaa myöhemmin tutkijoille, jos tarve sitä vaatisi. Kävelimme hitaasti ravintolan eteen ja poliisien ohi, eikä kukaan kiinnittänyt meihin mitään huomiota. Toimittajia ei näkynyt vielä paikalla, vaikka myöhemmin heitä siellä laumoittain olikin. Taitaa olla vieläkin.



Kävimme lasten kanssa läheisessä eläinkaupassa katsomassa käärmeitä ja lintuja, jotta varsinkin se nelivuotias saisi ajatuksensa muualle. Hän sanoi, että oli pelästynyt kovaa "vasarointia" ja tietysti näki meidän järkytyksen. Eläinkaupassa töissä olleet kolme nuorta poikaa sanoivat, etteivät olleet ihan varmoja, pitäisikö liikkeen ovet sulkea, sillä tekijä oli ilmeisesti vielä vapaalla jalalla. Varmistuksen siihen saimme, kun ovelle tuli poliisi, joka pyysi pitämään silmät auki ja ilmoittamaan, jos näkisimme valkoisen keski-ikäisen miehen, jolla on huivi päässä.

Läksimme kuitenkin kävelemään kotiin. Se vajaa kaksi kilometriä ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä, ja askel askeleelta kävely tuntui hölmömmältä idealta. Mitä, jos ampuja oli juossut meille päin karkuun? Loogista se ei toki olisi ollut, mutta ei kai tulen avaaminen täydessä perheravintolassakaan ole. Miksi me hölmöt ei jääty eläinkauppaan odottamaan kyytiä, vaikka anopilta? Isänsä harteilla keikkunut lapsi lauloi Baa, Baa, Black Sheepiä, jottei meitä pelottaisi.

Siinä vaiheessa, kun ohi ajanut poliisi huusi meille, että menkää äkkiä kotiin, Austinsissa on ammuttu, jalat liikkuivat entistä nopeammin. Kanavoin toista lapinlahtelaista Sari Essayahia, kun harpoin rattaiden kanssa kotiin, margarita läikkyen. Kun ovi lopulta sulkeutui takana, kävin heti vetämässä verhot ikkunoiden eteen ja loin itselleni ja perheelle turvallisen kuplan. Soitimme naapureille, etteivät avaisi ovea kenellekään. Avasimme telkkarin ja seurasimme tilanteen kehittymistä. Ravintolan lähellä sijaitseva ampujan kotitalo oli piiritetty, eikä leikkipuistoissa olleet ja samassa naapurustossa asuvat lapsiperheet päässeet takaisin koteihinsa.

Minua pelotti. Pelotti niin, että tärisin. Pelotti se, mitä olisi tapahtunut ja mitä olisi voinut tapahtua, ja olin surullinen heidän puolesta, jotka olivat ammuskelussa loukkaantuneet. Siinä vaiheessa kaksi oli kriittisessä tilassa, ja yhden tila oli vakava. Pyysin Scottya jäämään seuraavana päivänä kotiin, ja hän suostui empimättä. Minusta tuntui, että tein tapahtumasta liian ison numeron, mutta toisaalta tuntui, etten tehnyt tarpeeksi isoa. Tämä ei ole, eikä tämä saa olla normaalia. Ei varsinkaan sen perusteella, mitä tiedän nyt.

Lapset eivät onneksi tilanteesta olleet silmin nähden järkyttyneitä, mutta annoimme silti meidän sänkyyn elokuvaa katsoessa torkahtaneen lapsen nukkua meidän välissä. En tiedä, kenelle siitä oli enemmän turvaa, hänelle vai meille.

Aamulla heräsimme järkyttäviin uutisiin. Yksi uhri oli menehtynyt vammoihinsa. Tekijä oli saatu kiinni puolentoista tunnin ajomatkan päästä tapahtumapaikalta, kun hän oli istunut baaritiskillä juomassa olutta ja kerskunut baarimikolle ampuneensa kaksi "Lähi-Idästä kotoisin ollutta" ja oli kysynyt, tietäisikö baarimikko hyvää piilopaikkaa.

Teon idioottimaisuutta lisää se, että hänen uhrinsa eivät todellakaan olleet Lähi-Idästä. Hän oli huutanut kahdelle intialaiselle insinöörille, jotka olivat töissä läheisessä Garminin päämajassa, että heidän pitäisi poistua hänen maastaan. "Get out of my country!" Insinööreistä toinen on nyt kuollut, ja toinen loukkaantui vakavasti ja menetti ystävänsä. Kolmas uhri oli yrittänyt taltuttaa ampujan, mutta tuli myös itse ammutuksi. Hän oli myös pyytänyt rasistisia ääliömäisyyksiä viljellyttä miestä poistumaan ravintolasta, mutta mies palasi hetken päästä takaisin aseen kanssa.

Vas: Srinivas Kuchibhotla, 32, joka menehtyi, Alok Madasani, 32, ja väliin mennyt Ian Grillot, 24. Kuva: BBC.

Veikkaan, että tiedän, ketä ampuja äänesti presidentinvaaleissa. Veikkaan, ettei hänen äänestämänsä presidentti ota tähän tapaukseen, kuten moneen muuhunkaan vastaavanlaiseen, mitään kantaa. Tämä murhaaja on toki ollut rasistinen idiootti jo paljon ennen Trumpin valtakautta, mutta Trump on teoillaan (tai tekemättömyydellään) oikeuttanut näiden hullujen sairaassa mielessä tällaisen käytöksen. Osoitan sormella paitsi 51-vuotiasta Adam Purintonia, myös Valkoista taloa.

Ääliö. Kuva: BBC.

Viharikos tekee vihaiseksi. Olisin vihainen, vaikka en olisi ollut perheineni, lapsineni, paikalla. Tämä tuli kuitenkin nyt henkisesti ja fyysisesti niin lähelle, että jättää väkisin arvet. Vaikka nyt onkin melko selvää, että olisimme todennäköisesti olleet turvassa, vaikka olisimme istuneet pöydässämme koko välikohtauksen läpi, emme sitä aseen paukkuessa muutaman metrin päässä ikkunan takana tietenkään voineet tietää. Jokin alkukantainen vaisto otti ohjat ensimmäistä kertaa elämässä, kun juoksin oman ja lapseni hengen edestä. 

Lapsi palasi tänään kouluun. Hänen opettajansa on ollut aivan järkyttynyt koko tapauksesta ja tarjosi apuaan. Halusi keskustella luokan kanssa tänään tapahtuneesta (meidän luvalla), jutella vihanhallinnasta ja toisista ihmisistä välittämisestä ja askarrella uhreille sekä heidän perheilleen kortit. Sai meiltä täyden tuen, sillä tiedolla ja "erilaisuuden" hyväksymisellä kitketään tästä tulevasta sukupolvesta mahdollisimman monta itävää vihan ja raukkamaisuuden siementä pois.

Koska tyttö ei ole itse puhunut juuri asiasta, emmekä me ole halunneet tehdä tästä hänelle isompaa juttua kuin sen tuon ikäiselle tarvitsee olla, emme ole oikeastaan hänen kanssaan vielä käyneet koko asiaa läpi. Kerroin tänään kuitenkin hänelle ennen kouluun viemistä, että opettaja haluaa jutella tänään siitä, mitä keskiviikkona tapahtui. Kysyin häneltä, tietääkö hän, mitä tarkoitan. "Yes, the restaurant boom." Kysyin, pelottiko häntä. "Yes." Luulen, että hänelle tekee hyvää käydä tämä läpi omien kavereiden ja erityisesti ammattilaisen kanssa, joka osaa puhua asiasta lapsille tekemättä siitä liian pelottavan. Neljävuotiaan ei tarvitsisi vielä pelätä mitään.

Luulen, että olen vielä jonkin aikaa vähän säikky. Ehkä vilkuilen alitajuisesti ravintoloissa käydessä valmiiksi pakoreitit, säpsähdän äkkinäisiä ääniä, mutta eihän tässä nyt elämistä voi silti lopettaa. Aion palata Austinsiin, voin jopa istua samassa pöydässä. Juoda margaritan, syödä kanaa. Minähän en p*rkele suostu rajoittamaan elämääni rasistipaskiaisten takia.

Mutta minähän en ollutkaan tässä uhri. En silmittömän ja täysin perusteettoman vihan kohde. Vaikka olen maahanmuuttaja, en näytä tai kuulosta siltä. Minun ei tarvitsekaan pelätä, ei sen enempää kuin ennenkään. Vaan miltähän tuntuu noista muualta muuttaneista ihmisistä, jotka ovat tulleet tänne luomaan itselleen menestystä ja maksamaan veroillaan Adam Purintonin toivottavasti pitkän ja tuskaisen vankilatuomion? Miltä tuntuu päästää lapsi oman kodin turvasta, kun tietää, että joku vihaa häntä ihan vain ihonvärin tai uskonnon perusteella? Vihaa tarpeeksi tappaakseen. En voi edes kuvitella.

Onneksi meidän yhteisö koostuu enimmäkseen hyvistä ihmisistä, ja uhrien perheille on tulvinut tukea. Pelkästään rahaa on lahjoitettu satoja tuhansia dollareita. Ihmisyys ei ole kadonnut eikä katoa mihinkään. Sen näytti konkreettisesti Ian Grillot, joka puolusti kahta tuntematonta kanssaihmistä. "We are all humans", hän sanoi sairaalassa.

Kaikki, paitsi Adam Purinton.

25 kommenttia:

  1. Mua itketti ja oksetti tätä lukiessa. Muuta en osaa sanoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama. Luojan kiitos ootte kunnossa. En varmaan uskaltaisi kotoa ulos seuraavaan viikkoon pariin.

      Poista
    2. Piti kieltämättä pakottaa itsensä ulos ja ihmisten ilmoille. On sitä säikympi kuin ennen, mutta pakko on tarrata normaalista elämästä kiinni. Paras keskisormi noille idiooteille, jotka kylvävät kauhua.

      Poista
  2. Hurjaa. Onneksi olette turvassa. Paska juttu. Ja presidentti.

    VastaaPoista
  3. Rasismia ei voi oikeuttaa milloinkaan missään olosuhteissa. Ilmiö on nostanut päätään myös Suomessa. Olen onnellinen, että olette turvassa. Neljä vuotias on jo yllättävän hoksaavainen ympäristöstään, vaikka sanoja ei ole vielä ilmaisemaan kaikkia tuntemuksia. Teillä on hieno preschool ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On todella surullista huomata, kuinka julkisesta rasismista on tullut koko ajan yleisempää ja yleisempää. Täällä on mm. vandalisoitu juutalaishautausmaita, aivan sairasta! Pitää olla ihmisellä paha olo, että se purkautuu vihana muita ihmisiä kohtaan.

      Meidän naperon ope on ihan paras!

      Poista
  4. Itku tuli kun tämän luin ja pussasin oman 2-vuotiaan puhki ihan vaan sen takia että voin. Onneksi olette kaikki kunnossa. Älkää antako periksi pelolle ja vihalle. Jaksamista <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kyllä meilläkin on pussailtu ehkä hieman normaalia enemmän. :)

      Poista
  5. Ihan kauheaa... Vaikka näitä kuinka uutisista näkee, ei sitä ikinä uskoisi että voi sattua omalle kohdallekin. Onneksi olette kaikki kunnossa (ainakin fyysisesti) - toivon että tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun joudutte moista kokemaan. Voimia ja rakkautta - love always wins <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta, näitä tapahtuu koko ajan (valitettavasti...), ja vaikka niistä on tietoinen ja vihainen/surullinen, niin se kolahtaa kunnolla vasta, kun se tulee noin lähelle. Se on varma, että tämä yhteisö tekee tästä lähtien aktiivista työtä sen eteen, ettei noin pääse käymään uudelleen! Kiitos kauniista sanoista. :)

      Poista
  6. Järkyttävää. Itku pääsi minultakin, ihmisten kamaluus on vain niin sydäntäsärkevää. Onneksi teille ei käynyt pahasti ja toivottavasti henkisetkin vammat pikkuhiljaa parantuvat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö olekin. :( Onneksi maailmassa on (ainakin vielä!) enemmän hyviä kuin pahoja ihmisiä. Mätä omena vain haisee enemmän ja kauemmaksi kuin tuore ja makea. Kyllä me täältä noustaan taas!

      Poista
  7. Voimia koko perheelle. Ja tottahan tuo on, että enemmän koskettaa ja tajuaa asian, kun kuulee henkilökohtaisen kokemuksen. Onneksi teille ei käynyt fyysisesti mitään. Tykkäsin erityisesti kommentistasi kuinka et suostu rajoittamaan elämääsi rasististen ihmisten hyökkäysten takia ja se on niin totta. Olin juuri Georgiassa kaksi viikkoa juuri ennen 20.01.ja tunsin sen pelon siellä ja uskon todellakin, että Trumpilla on näppinsä tämän pelon lietsomisessa. Pelätään kaikkea mikä ei ole samanlaista kuin oma itse ja omat jutut ja asennoituminen aseita kohtaan kauhistutti. Kuulin Californiassa ollessa että tulen kokemaan kulttuurishokkia kun menen Georgiaan ja kyllä näin taisi käydä. Toivotaan, että Trump saataisiin pian pois pressanvirasta..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt osuit kyllä naulankantaan. Somekin on täynnä aivan uskomatonta vihan- ja pelonlietsontaa, ja olenkin tässä viimeisen viikon aikana poistanut kaverilistoiltani ihmisiä, jotka sellaista harrastavat. On toki vaarallista luoda itselleen tällainen kupla ja tyhjiö, jossa kaikki ovat samaa mieltä, mutta just nyt en jaksa lukea siitä, miten jotkut uskonnot ovat sairaita ja kuoleman kultteja. Kyllä minua pelottaa enemmän just tasan itseni näköiset vihaiset ja pienimunaiset valkoiset miehet kuin yksikään maahanmuuttaja, väristä riippumatta.

      Poista
  8. Ensin ajattelin, että mulla ei ole enää mitään lisäämistä näihin kommentteihin, mutta toisaalta en halua olla kommentoimatta tapahtunutta. Meidän TV asema raportoi tästä myös tänään, kuinka järjetön voi joku olla, kun tälläistä tapahtuu. Monessa mielessä juuri nämä maahanmuuttajat pitävät tätä maata pystyssä, ja nämä tapahtumat voivat nykyään sattua ihan missä tahansa USAssa. Niin surullista. Oma ennustukseni on että pressa vaihtuu ennen kuin neljä vuotta on täynnä. Toivottavasti pian.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanopa muuta. Mitäpä siitä tulisi, jos nämä lahjakkaat ja ahkerat maahanmuuttajat tottelisivat tämän maan adam purintoneja ja painuisivat pois "heidän" maastaan?

      Jokainen uusi yksityiskohta tästä hyökkäyksestä tekee minut vain vihaisemmaksi ja vihaisemmaksi. Toivon, että Purintonista tehdään esimerkki kaikille niille "isämmaallisille", jotka kokevat olevansa lain yläpuolella ja pitävät elämäntehtävänään "puhdistaa" rakasta kotimaataan. FBI tutkii tätä tapausta nyt viharikoksena, ja sitä se aivan selvästi oli.

      Poista
  9. Luin tuosta tapauksesta iltalehdestä ja näin että se oli tapahtunut juuri teidän asuinpaikkakunnalla. Ajattelin lukiessa että kuinkahan lähellä teitä tuo paikka on. Huh, huh, enpä osannut ajatella miten läheltä nyt sitten menikään tämä kauhistuttava tapaus :(
    Hirvittävää miten sitä voi joutua tuollaiseen tilanteeseen omilla kotikulmilla rauhallisessa ruokaravintolassa, vieläpä pienet lapset mukana! Toivottavasti selviätte tuosta koettelemuksesta taas normaaliin elämään pian <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Läheltä tosiaan meni. :( En suostu siihen, että tämä hallitsee elämää, vaikka ensireaktio toki oli, etten koskaan lähde enää kotoa mihinkään, enkä varsinkaan päästä lapsia silmistä. Jääräpäisyydestä on sentään joskus hyötyä - minähän en p*rkele ala pelätä! :)

      Poista
  10. Mulla ei todellakaan ole mitään lisättävää näihin kommentteihin, mutta haluan silti kommentoida lukeneeni ja järkyttyneeni. Aseiden olemassaolo tuntuu itselle hyvin kaukaiselta, mikä on todella erittäin naiivia, ehkä etenkin kun asuu USA:ssa ja muutoinkin. Hyvä, että teillä on toiminut järki tuossa tilanteessa ja olette tajunneet, miten toimia. Mä oon joutunut katsomaan töiden takia läpi ohjeistusvideon siitä, miten toimia ampumatilanteessa, ja silloin jo ajattelinkin, miten tuollaisessa tilanteessa varmasti järkevät ajatukset kaikkoavat nopeasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Minähän olisin tosiaan varmaan jäänyt möllöttämään paikoilleni, ellei Scotty olisi reagoinut ja käskenyt liikkeelle. En vain halunnut uskoa, mitä oikeasti kuulin. Tästä lähtien kyllä uskon. Pelottavaa ajatella, kuinka moni epätasapainoinen ihminen täällä kuljettaa asetta mukanaan, Kansas nimittäin hyväksyy "permit-free concealed carry of guns". (Tässä tapauksessa tosin idiootti kävi oikein erikseen hakemassa aseen.)

      Poista
  11. Aivan järkyttävää, että tuollaista tapahtuu ja vielä lasten läsnäollessa. Itku tuli lukiessa, en voi kuin kuvitella sitä pelkoa ja huolta mitä jouduitte kokemaan. Vetää ihan sanattomaksi..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli aivan epätodellinen tunne. Sitä tiesi, mitä tapahtui, mutta ei vain halunnut hyväksyä todellisuutta. Kiitos myötätunnosta. :)

      Poista
  12. Tsemppiä teille sinne! Toivottavasti vastaavaa ei enää tapahtuisi ja nykyinen presidentti puuttuisi vastaaviin tapauksiin.
    Pakko nostaa hattua myös rohkealle väliin menneelle kaverille. Harva puuttuu edes huuteluun, saatikka sitten aseen kanssa ammuskelevan toimintaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Täysin samaa mieltä! Voisin pystyttää Ianille patsaan, melkoinen kaveri!

      Poista