Wanted: Into & Kunto

Olihan se aika kamala kokemus - se ensimmäinen juoksulenkkiyritys pari kuukautta synnytyksen jälkeen, kun sisukalut vielä hakivat vanhoja tuttuja paikkojaan, ja surkastuneet lihakset säikähtivät yhtäkkistä rasitusta. Kilometrin jälkeen vaihdoin könyämisen kävelyyn ja lupasin itselleni antaa lisää aikaa palautua.

Vaikka varsinaisia raskauskiloja en juuri kerryttänyt, niin olo oli ja on aika löysä. Asiaa ei auta se, että olen herkutellut niillä raskauden vuoksi kielletyillä jutuilla melko hyvällä menestyksellä näiden kuluneen viiden kuukauden aikana, joten imetys ei ole ainakaan näivettänyt tätä mammaa. Tarttis siis tehdä jotain.

Eikä se löysä olo edes kaikista pahinta tässä ole. On ollut todella hankalaa hyväksyä se, etten vain jaksa samalla tavalla kuin ennen raskautta. Vaikka en missään huippukunnossa silloinkaan ollut, niin saatoin sentään laittaa lenkkarit jalkaan ja juosta vitosen (kerran jopa kympin!) kuolematta. Parikin kertaa viikossa, (osittain) huvikseni. Ja se taas näkyi yleisenä jaksamisenakin.

Nyt, kun sisäelimet eivät enää hölsky valtoimenaan ympäri kroppaa, olen siinä pisteessä, että pystyn hölköttelemään kolmisen kilometriä yhteen soittoon. Tästähän voisi olla iloinen, sillä kunto on selkeästi paranemaan päin, mutta arvatkaapa, osaanko olla tyytyväinen? En tietenkään, sillä on vaikeaa olla vertaamatta. Vertaamatta muihin, mutta erityisesti siihen vanhaan itseeni. Vaikka pitäisi osata ottaa entiset suoritukset ja kunto motivaattorina ("Olen pystynyt siihen ennenkin!"), onnistun masentumaan ihan joka lenkin jälkeen, koska homma ei vain kulje samalla tavalla kuin ennen. Hölmöä edes olettaa, että vuoden tauon jälkeen ei olisi ruosteessa.

Voin kuitenkin vielä piilottaa huonontuneen kuntoni raskauden taakse. Vaikka olin varmasti keskimääräistä (amerikkalaista) aktiivisempi pallomaha, niin olihan se silti hyvä tekosyy istua sohvalla ja syödä jäätelöä. Sohvalla on myös ollut mukava istuskella raskauden jälkeen, koska nyt voin juoda kaljaa ja syödä haisevia juustoja. Palkita itseäni kokonaisen ihmisen kasvattamisesta, hei!

Eiköhän tässä kuitenkin ole tullut palkittua ihan tarpeeksi. Kunniakierros on nyt tehty sohvalta käsin. Onneksi kevät kolkuttelee jo ovella, ja ulkona on kivempi olla - lenkkarit jalassakin. Kun vielä löytäisi sen kadonneen motivaation. Taitaa olla piilossa samassa paikassa kuin se edesmennyt kuntokin.

Ryökäleet.

Valinnoista valittamatta

Elämä on täynnä valintoja. Helppoja ja vaikeita, isoja ja pieniä, kaikkea siltä väliltä. Sattumanvaraisia, tarkoin harkittuja, vähän pakon edessä tehtyjä, tai hetken mielijohteesta.

Oma elämänpolku johti aikoinaan siihen pisteeseen, että valitsin Vaasan toiveopiskelukaupungikseni, ja valintakokeiden kautta sinne pääsinkin. Yliopistolla sattui olemaan kahdenvälinen sopimus erään kansasilaisen collegen kanssa, ja koska olin valinnut englannin pääaineekseni, päädyin Emporiaan vaihtoon suorittamaan pakollista kieliharjoittelua. Sinne päästyäni valitsin juhlimisen tunnollisen koulunkäynnin sijaan, ja eräänä maanantai-iltana hämyisen baarin tiskillä istuskellessani pörröpäinen poika valitsi minut juttuseuralaiseksi.

Tämän jälkeen Scottyn piti valita työn ja tytön välillä - työ voitti, mutta mies päätyi lopulta pyörtämään päätöksensä. Valitsimme ensin Suomessa asumisen, naimisiinmenon, ja sen jälkeen Kansas Cityyn muuttamisen. Se taas johti omaan kotiin, karvaiseen pesueeseen ja kahteen lapseen. Elämän isoimpia valintoja.

Olen pyrkinyt olemaan valittamatta omista, tietoisista valinnoistani, tai ainakin vääntelemään asenneruuvia semmoiseen asentoon, että edes yritän nähdä asian positiiviset puolet - tilanne kun harvemmin valittamalla paranee. Kitisemällä pakenen vastuuta, jonka olen päätöshetkellä ottanut ikuisesti omakseni.

Kyllähän minua välillä ketuttaa ja kaduttaa. Jossitteluttaa. Kahden lapsen kanssa jonglööratessa käy kieltämättä mielessä, oliko järkevää jättäytyä näin pitkäksi aikaa kokonaan pois työelämästä - en ole oikein pitkäpinnaista kotiäitityyppiä, joten voisi olla kaikille parempi, jos olisin päivät muualla. Kun kaksi paimenkoiraa kailottavat kilpaa, tekisi mieli tehdä rukkaset vähintään toisesta, erityisesti vauvan nukkuessa. Ja niin edelleen.

On ihmisiä, ystäviä ja perhettä, joille voin avautua ihan kaikesta, rehellisesti, ilman tuomitsemista. Saan ymmärrystä ja myötätuntoa, koska he osaavat suodattaa roihuavien tunteiden seasta ne avainasiat. Jos räyhään koiranpennun tuhoamista kengistä, se ei tarkoita, että katuisin koiran ottamista, vaan sitä, etten omilla toimillani ole osannut estää tuhoa tapahtumasta.

Lähipiiristä löytyy valitettavasti myös ihmisiä, jotka ovat vahingoniloisia. Ihmisiä, jotka odottavat kieli pitkällä, että pääsisivät sanomaan I told you so, minähän sanoin. Yleensä en anna heille ammuksia, vaan kerron kiiltokuvamaisen ihanasta elämästäni jättäen sen nurjan puolen piiloon, sillä en jaksa kuunnella kuittailua.

Viime viikonloppuna kävi kuitenkin sellainen lipsahdus, että menimme puhumaan isosta sairaalalaskusta ja huonosta vakuutuksestamme tällaisen ihmisen edessä. Kuuntelijan kasvoille kohosi pirullinen ilme, ja virnistävästä suusta sihisi myrkyllinen kysymys: "No, kenen valinta se huono vakuutus oli?"

Normaalisti en jaksaisi välittää, mutta syytettäköön nyt vaikka sitten kropasta liian hitaasti poistuvia raskaushormoneja sähähdyksestäni. Kun pitää valita kahdesta p*skasta vakuutusvaihtoehdosta vähemmän p*ska, niin voiko meitä oikeasti syyttää siitä, että monen tonnin lasku ärsyttää?

Tokihan Scotty (tai minä) olisi voinut valita toisen työpaikan, joka tarjoaisi parempia vakuutusetuuksia, vaikka muuten työpaikka aika mainio onkin. Jos olisimme jättäneet lapsen tekemättä, olisivat nämäkin rahat säästyneet. Tai jospa olisimmekin jääneet Suomeen, niin sairaalakeikasta olisi selvinnyt aika paljon halvemmalla. Kaikelta tältä oltaisiin vältytty, jos Scotty olisi päättänyt jäädä itärannikolle töihin ja unohtanut suomalaisen tytönhupakon. Tai jos minä en olisi mennyt baariin sinä eräänä maanantai-iltana. Tai jos olisin hakenut muualle vaihtoon. Tai mennyt muualle opiskelemaan.

Eihän se sairaalalasku valitettavasti valittamalla pienene, mutta vakuutuksen suurta omavastuuta en ota vastuulleni. Minulle voi virnuilla muista näennäisesti typeristä valinnoistani, mutta ei tästä. Ei. Tämä menee amerikkalaisen yhteiskunnan, politiikan ja kulttuurin piikkiin, vaikka se piikki meidän maksettavaksi lopulta jääkin.

Onneksi nämä kaksi taitavat olla jokaisen dollarin arvoisia. Ainakin parempi olisi.

Huono pyykkäri

Joulukuun lopulta asti odotin syksyä kuin syyskuuta nousevaa. Halusin raskauden menevän nopeasti ohi, ja vaikka yritinkin nauttia elämästä ja tehdä mahdollisimman paljon asioita, hitaasti mutta kovaäänisesti tikittävä kello istui olkapäällä muistuttamassa estoistani, jos en niitä muuten muistanut. Tik tak tik tak.

Viikon vanhat varpaat.

Vaikka minulla on edelleen tietynlainen hoppu päällä, erityisesti omasta palautumisesta, niin muuten kammoksun ohi vilistäviä päiviä ja pieneksi käyviä vauvanvaatteita. Haluaisin niin kovasti hidastaa tahtia ja imeä itseni täyteen vauvantuoksua ja pehmeitä, pyöreitä poskia.

Koska tiedän, että tämä(kin) vaihe on pian ohi.

Onhan tässä omat haasteensa. Arki kolmevuotiaan Täti Moonikan ja vastasyntyneen kanssa ei ole erityisen rentouttavaa, vaikka molemmat aika iisejä tyyppejä ovatkin. Yöheräily, vaikkakin verrattain vähäinen, vaatii veronsa, ja pinna tahtoo kiristyä päivisin vahvatahtoisen taaperon kanssa. Syliä kaipaava vauva ottaa joskus ohimoon. Varsinkin, kun yritän tehdä jotain.

Nytkin kirjoitan tätä rinnan päällä nuokkuvan vauvan pepun yli kurkotellen. Erittäin epäergonomisesti.

En voi oikeastaan olla turhaunut siitä, että kaksiviikkoinen kaveri haluaa olla lähellä ja kuulla tutut sydämenlyöntini. En voi paheksua tuoreen isosiskon huomionhakuisuutta, sillä tämä on hänellekin täysin uusi tilanne, johon on sopeutunut itse asiassa erittäin hyvin. Pitäisi jaksaa, vaikka välillä väsyttääkin. Ja jaksanhan minä, sillä pienoisesta univajeesta huolimatta nyt on aika hyvä olla.

Tiedän kuitenkin, että tulen vielä väsymään ihan totaalisesti. Henkisesti ja fyysisesti. Tulee varmasti hetkiä, jolloin haluaisin olla ihan yksin, vastuuton, itsenäinen, irti imetyksen asettamista kahleista. Oma itseni, enkä kenenkään äiti. Ihan takuulla vuodatan joskus öisiä kyyneleitä jossain pimeässä nurkassa - väsymystäni, heikkouttani, voimattomuuttani  ja inhimillisyyttäni kiroten.

Tiedän myös kokemuksesta, että tulen katumaan tunteitani, vaikka yrittäisinkin olla itselleni armollinen.

Turhanpäiväisen kierroksilla käymisen sijaan pussailen siis unista pientä miestä, vaikka niska-hartiaseutu aneleekin armoa kaiken kaulailun jäljiltä. Ei siihen nimittäin kovin kauaa mene, kun en saa kokea tällaista läheisyyttä edes pakottamalla, saati sitten vapaasta tahdosta. Mitä sitten, jos pyykit ovat viikkaamatta jo toista päivää? Ovat ne sentään puhtaita! Mitä väliä sillä lopulta on, saanko syötyä aamupalani ilman keskeytyksiä tai kirjoitettua kokonaisen blogimerkinnän ilman ajatuskatkoksia? Meillä tarvitaan nyt äitiä - olipa se sitten nukkuma-alustana, leikkikaverina tai maitoautomaattina - ja minä aion (yrittää!) nauttia näistä ohikiitävistä hetkistä.

Rypistyköön pyykit.

Kolkytyheksän

Menin 39 viikon tarkastukseen jo valmiiksi maani myyneenä. Olisin ollut yllättynyt, jos minkään sortin edistystä olisi tapahtunut, ja oikeassa olin tuntoineni. Kaikki oli ennallaan (2 cm), ja lääkäri sanoi, että nähdäänpä ensi viikolla ja ruvetaan juttelemaan käynnistyksestä. Lähtiessäni pahoitteli vähän ronskimpaa tutkimusta ja varoitteli mahdollisesta tiputtelusta.

Kuten edellisenkin lääkärikäynnin jälkeen, ilta meni harjoitussupistusten parissa. Nukkumaan mennessä tunsin pari kipakampaa kovettumista, mutta en uskaltanut innostua, vaan lisäsin ne vain niiden asioiden listaan, jotka tekisivät tulevasta yöstä levottoman.

Neljän aikaan en saanut enää unta, sillä kipu oli lisääntynyt, ja supistuksia tuli aika tasaiseen tahtiin, joten otin kellon esille. Kellottelin pari tuntia, ja kun en saanut harjoitussupistuksia vahvempia kettuilusupistuksia loppumaan vedenjuomisella tai ympäri taloa humppaamalla loppumaan, pyysin vähän pöllämystynyttä, juuri herännyttä Scottya tekemään etäpäivän - varuilta.

Päivä tuntui pitkältä, eikä 10-15 minuutin välein tulevat supistukset oikein ottaneet voimistuakseen tai tihentyäkseen. Pakkailin kuitenkin sairaalakassin loppuun ja kävin suihkussa, vaikka olkapäällä istunut piru naureskeli minulle, koska olin pyytänyt miestä jäämään kotiin turhaan.

Puolen päivän jälkeen kipu alkoi olla ajoittain jo aika voimakasta, mutta otin lääkäriltä saadun ohjeen "jos et pysty puhumaan tai kävelemään supistuksen läpi, soita" enemmän haasteena kuin mitään muuta. Vietiin silti lapsi hoitoon - varuilta.

Supistusten väli alkoi lyhentyä, ja päätin ottaa luurin käteen ja totella lääkärin toista ohjetta "jos supistuksia tulee viiden minuutin välein tunnin ajan, soita". Käskivät mennä sairaalaan näytille.

Reilun 10 minuutin ajomatkalla sain yhden vaivaisen supistuksen. Tottahan toki ne nyt tyrehtyvät, ajattelin. Olin ihan oikeasti aika varma, että siellä naurettaisiin minut takaisin kotiin.

Hoitaja pyysi minua pukeutumaan ihanaan persauksen paljastavaan kaapuun ja asettumaan sänkyyn. Mahan ympärille aseteltiin pari anturia. Supistuksia tuli aika harvakseltaan ja olin vasta 3,5 cm auki, joten hoitaja kehotti minua pistämään toisen kaavun perseen peitoksi ja kävelemään ja kyykkäilemään käytävillä 45 minuuttia. Sen jälkeen katsottaisiin tilannetta uudelleen.

Vaikka jumppailu avitti tilannetta vain puolen sentin verran, lääkärini päätti ottaa minut sisälle. Supistukset alkoivat olla jo aika kipeitä, ja vaikka hoitaja ehdotti epiduraalia (tai sen esivalmisteluja) jo siinä vaiheessa, halusin olla vielä jalkeilla. Päätös, jota kaduin melkein välittömästi.

Pävän asu.

Vähän ennen seitsemää sain epiduraalin, joka vei pahimman terän supistuksista pois. Kuuntelimme Royalsien peliä mahani kiristellessä ja valmistauduimme rauhallisin mielin tulevaan. Yhdentoista aikaan olin kuulemma valmista kauraa, mutta vauva oli vielä aika ylhäällä, joten odottelimme hetken, josko kaveri ymmärtäisi laskeutua ja tuntisin tarvetta ponnistaa.

Sitä tarvetta ei koskaan tullut, joten kokeiltiin ponnistusta. Kun hoitaja kysyi, oliko edellisellä lapsella hiuksia ja totesi, että tällä on, oli aika selvää, että tästä selvittäisiin vähemmällä kuin viimeksi. Ei tarvitsisi ponnistaa tuntia.

Odottelimme hetken lääkäriä, jonka tehtävänä olisi kopata lapsi kiinni. Päivystävä lääkäri oli sama, joka ennusti paria viikkoa aiemmin elokuista vauvaa, Dr. Rips. Pelottavasta nimestä huolimatta kaikki meni nopeasti ja kivuttomasti, ja syyskuun 1. kello 23:53 meidän perheestä tuli nelihenkinen.

Uusi ihminen.

Vauva aseteltiin päälleni heti syntymän jälkeen, ja hetken hiljaisuuden jälkeen kaveri vetäisi ensimmäisen kerran henkeä, äänekkäästi. Maailman kaunein poikalapsi makasi kaapuni alla vaikka kuinka kauan, rauhallisesti tuhisten ja niin hyvin rentoutuen, että pissasi päälleni.

Iso ja pieni mies (3599 g ja 48,2 cm)

Ensimmäiset pari tuntia olin äärimmäisen virkeä, mutta kun alettiin lähennellä 24 tuntia hereilläoloa, väsymys valtasi mielen ja kropan. Olin kuitenkin vielä jumissa sairaalasängyssä, sillä en voinut nousta ylös omin avuin epiduraalin lamauttamine jalkoineni, ja hoitajat olivat kiireisiä hätäsektion vuoksi, eikä vauvalle oltu tuotu vielä omaa petiä, joten en uskaltanut nukahtaa. Scotty sen sijaan oli urakasta niin tööt, että nukahti epämukavalle penkille koomisessa asennossa. Vasta aamuviiden aikoihin pääsin tönkköjaloilleni, ja sairaalasänky kuskattiin huoneesta pois. Seinästä vetäistiin meille parisänky tilalle, ja pääsimme vihdoinkin lepäämään. Hetkeksi.

Oma olo oli niin hyvä, että olisin voinut lähteä kotiin jo heti seuraavana päivänä, mutta vauvan piti olla sairaalassa vähintään 24 tuntia syntymän jälkeen, jotta kaikki osavaltion vaatimat testit saataisiin hoidettua. Päivä meni onneksi nopeasti torkkujen ja vieraiden vauhdittamana, ja aivan erityisin vierailijakin kävi tapaamassa pikkuveljensä, jonka nimen hän sai vihdoinkin tietää - muutenhan sen olisi tiennyt jokainen vastaantulija jo ties kuinka kauan.

"He's MY baby broder!"

Seuraavana aamuna meidän molempien lääkärit kävivät toteamassa meidät kotiinlähtökelpoisiksi, ja olimmekin kotona jo ennen puolta päivää. Lähdin sairaalasta jälleen kerran erittäin iloisin mielin, sillä hoitohenkilökunta ja puitteet olivat erinomaiset. Paitsi se sama imetyskonsultti, jota en voinut sietää edelliselläkään kerralla. 

Meidän uusi pullaposki on ollut niin helppo hoidettava, kuin vastasyntynyt nyt voi vain olla. Nukkuu, syö, pissaa, kakkaa. Hereillä ollessaan ihmettelee ja aistii ympäristöään tuumivainen ilme kasvoillaan.

Ikää neljä päivää.

Oma olo on kuin uudestisyntyneellä - kiitos vastasyntyneen. Neljä tuntia yhtäjaksoista unta on melkoista luksusta lukemattomista vessareissuista ja jättimahan kanssa suoritetuista kyljenkännösoperaatioista koostuneen loppuraskauden jälkeen.

Ei tämä elämä muutenkaan pöllömpää ole. Meitä on nyt neljä, ja olen aika rakastunut noihin kaikkiin tyyppeihin. Mikähän on baby bluesin vastakohta?

Kolkytkaheksan

Does my bum look big in this?

Hei, olen täällä ylhäällä! Kyllä, tämän vuoreksi naamioituneen pötsin takana.

Vauva on edelleen siellä sisällä, eikä näytä kiirehtivän ulos, sillä eilen oma lääkäri arvioi tilanteen alkeellisemmaksi kuin viimeviikkoinen, yltiöoptimistinen vieraileva tähti. Ihme kyllä en ollut mitenkään moksiskaan junnaamisesta, sillä ei tässä varsinaisesti kiire ole. Tai on. Mutta ei ole.

En ole vieläkään pakannut sairaalakassia. Olen sitä kyllä pitkään jo miettinyt, mutta yhtään vaatekappaletta tai edes hammasharjaa en ole laukkuun laittanut. Viime kerrasta oppineena - en todellakaan tarvitse montaa vaatekertaa tai hurjasti viihdykettä, sillä supistukset ja vastasyntynyt rääpäle ovat ihan tarpeeksi hauskaa ajanvietettä muutenkin. Äkkiähän sitä sitten pakkaa, kun lähtö tulee. Tai on pakkaamatta ja hengailee sairaalakaavuissa.

Siinä, missä viimeksi vauvan matkasänky nökötti nätisti meidän pedin vieressä jo reippaasti ennen naperon syntymää, se on tällä hetkellä pakattuna ja normaalissa säilytyspaikassaan. Hyvänen aika, sen pystyttämiseen menee noin 8,7 sekuntia. Ehtinee hoitaa syntymän jälkeenkin. Tällä tavoin pidetään myös huoli siitä, ettei meidän wannabe-kuningaseläin, Savu-kissa, ota petiä omakseen. Vielä.

Tällä kertaa en ole kuljeskellut kauppojen vauvaosastoilla panikoimassa, miten meiltä puuttuu vielä tuota ja tätä. Tiedän, että pärjäämme aika vähällä, sitten loppujen lopuksi. Onhan meillä tietysti ihan liikaa tavaraa jo nyt, lähinnä tuon isosiskoksi ylennettävän jäljiltä, ja vaikka tällä kertaa onkin tulossa poika, en ole kokenut tarpeelliseksi ostaa esimerkiksi pippelitelttoja silmäpissojen välttämiseksi.

Pee Pee Teepee. Kuva täältä.

Jos jotain elintärkeää nyt sattuisikin puuttumaan, niin onneksi kaupat ovat auki lapsen syntymän jälkeenkin. Sitten viikolla 42, jos tätä menoa jatketaan.

Kolkytseitsemän

Kun kerroin miehelle tilaavani aikuisten värityskirjan, hän kuvitteli mielessään jotain tuhmaa. 

Sain uudet värikynät ja satumaisen, hyvin asiallisen puuhakirjani maanantaina. Rentouttavan värittelyn sijaan alkoi ahdistaa, kun yhdessä yksityiskohtia vilisevässä kuvassa kestikin ihan hurjan kauan saada valmiiksi. Ilmiö on tuttu palapelien parista. Mitä haastavampi palapeli, sitä enemmän nautin, mutta samalla kärsin. Sama juttu käsitöiden kanssa. Unohdan usein nauttia prosessista, kun keskityn liikaa lopputulokseen.

Tämä pätee tähän odotusaikaankin. Katse on ollut kiinteästi näissä viikoissa, kun jotain voisi ja saisi jo tapahtua, enkä todellakaan ole muistanut saati sitten osannut iloita itse raskaudesta.

Synnytys ei edelleenkään pelota. Ainoa ahdistava juttu koko prosessissa on tällä hetkellä se, että minun täytyy soittaa lääkärille/hoitajalle, kun luulen synnytyksen olevan käynnissä. Ahdistukseen on parikin syytä: 1) Koska edellinen synnytys piti käynnistää, eikä kroppani tehnyt elettäkään aloittaakseen prosessia itse, niin en oikeasti tiedä, miltä normaali käynnistyminen tuntuu, eli en siis myöskään tiedä, milloin pitää soittaa. En halua olla liian aikaisessa, mutta toisaalta en todellakaan liian myöhäisessä. Hashtag toiletbaby. 2) Vihaan puhelimessa asiointia. Kävisiköhän tekstari?

Muitakin pelkoja ja huolia on ilmestynyt tähän asti aika hyvin pilvettömänä säilyneelle taivaalle. Mitä, jos jotain meneekin pieleen? Mitä, jos vauvalla ei olekaan kaikki hyvin? Olen kaiken muun härdellin keskellä unohtanut pelätä kaiken maailman komplikaatioita, mutta nyt, kun kroppa vaatii rauhoittumaan, olen ehtinyt antaa kauhuskenaarioille tilaa.

Lääkärin mukaan ei kuitenkaan ole mitään syytä mihinkään huoleen. Totesipa eilen, että on aika todennäköistä, että vauva syntyy tämän kuun puolella (LA siis 7.9.), sillä näyttäisi, että näin toisella kierroksella konkarikroppa ymmärtää, mistä on kyse, ja edistystä on jo tapahtunut. Mitään takuita näissä asioissa ei tietenkään ole, mutta olisipa ihanaa, jos tällä kertaa ei tarvitsisi pakottaa ipanaa pihalle.

Voi, kun osaisi asennoitua värittämiseen (ja elämään) yhtä rennosti kuin lapsikin - ei sillä niin väliä, jos väri ei pysy viivojen sisällä, tai kuva ei näytä muiden silmiin valmiilta. Tärkeintä on tekemisen ilo, siinä hetkessä elo.

Kolkytkuus

Joko olette kyllästyneet raskauspäivityksiin? Ei se mitään, niin minäkin.

Eilen rikkoitui se rajapyykki, 36 viikkoa (ja yksi päivä), kun saan ilokseni alkaa ravata lääkärissä koko ajan. Aluksi näin lääkäriä neljän viikon välein, sitten kahden viikon välein viikosta 30 lähtien, ja nyt joka viikko. Mitään kokoarviota vauvasta ei ole tehty eikä tehdä, joten ellei jotain kummallista tapahdu ennen synnytystä, näen tyypin seuraavan kerran sitten ihan livenä. Kuten itsekin raskaana oleva lääkärini totesi: "It's just a waiting game now."

Vaikka tämä kuluva raskaus on ollut erittäin rutiininomainen ja yllätyksetön niin minulle kuin lääkärillekin, niin vakuutusyhtiön kanssa puljaamiselta ei silti olla vältytty. Kirjoitin aiemmin, miten petyin, kun en päässyt Suomessa ilmeisesti automaattisesti tehtävään 12 viikon ultraan, koska vakuutuksemme ei olisi hyväksynyt tällaiselle riskiryhmään kuulumattomalle suoritettavaa "turhaa" tutkimusta, vaan vajaan 700 dollarin lasku olisi jäänyt täysin omasta pussista maksettavaksi.

Uusin selkkaus liittyy pumppailuun. ACA:n, eli tuttavallisemmin Obamacaren, astuttua voimaan jokaisen vakuutuksen on tarjottava tuleville äideille rintapumppu, yksi per raskaus. Moni äiti palaa töihin (viimeistään) ruhtinaallisen 12 viikon, usein palkattoman, loman jälkeen, ja imettämistä on hankala jatkaa ilman pumppua, joten sen kannustamiseksi meillä mammoilla on mahdollisuus ostaa tai joissain tapauksissa vuokrata lypsykone vakuutuksen piikkiin.

Kaikki vakuutukset eivät kuitenkaan maksa kaikenlaisia imuttimia. Jotkut korvaavat vain manuaalisen pumpun, jotkut perusmallin automaattisesta, kun jotkut taas kattavat satojen dollareiden deluxe-mallit. Vaikka en olekaan palaamassa työelämään, ajattelin hyödyntää tämän edun. Yllätyin iloisesti, kun kuulin, että muuten niin kökkö vakuutuksemme korvaisi aika pramean automaattipumpun. Sain kahden valtuutetun myyjän nimen, joihin yhteyttä ottamalla voisin valita itselle mieluisen vekottimen, ja he vuorostaan ottaisivat yhteyttä lääkäriini reseptiä ja valtuutusta varten ja toimittaisivat pumpun kotiovelle asti. Helppoa.

Eilen välittäjäfirmasta tuli sähköpostia, että vakuutustietojen kanssa oli häikkää. Kun saimme ne selviteltyä, saimme tänään paluupostia, jossa ilmoitettiin, ettei vakuutus korvaisi sitä hieno(hko)a pumppua, jonka olimme valinneet, vaan pelkän perusmallin. Niin, ja lääkärille pitäisi soitella ja pyytää heitä faksaamaan (ei sentään morsettamaan) pumppuresepti firmalle.

Tämän hetken tiedolla kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta huomenna on uusi päivä.

Eipä tämä elämä onneksi pelkkää vakuutusviidakkoa ole. Ihanaiset ystävämme järjestivät meille viikonloppuna baby sprinklen, eli baby showerin pikkuveljen. Panimolla, oluttynnyrien keskellä. Oli todella rennot pirskottelut, joihon miespuolinenkin kansa oli tervetullutta. Väki viihtyi, kun tarjolla oli herkullista pienpanimo-olutta ja taivaallista pizzaa. Saimme sprinklemäiseen tapaan lahjaksi kasan vaippoja ja kosteuspyyhkeitä, mutta saipa pieni mies paljon muutakin.

Lahjakasseista paljastui mm. muumia, business casual -asua, Royals-aivopesua ja toivottavasti ei toteen käyvää ennustusta luonteenlaadusta.

Noista pienistä vaatteista meinaa tulla vähän vauvakuume.

Kolkytviis

35 viikkoa ja yksi päivä takana, 34 (teoreettista) päivää jäljellä. Eilen illalla vauvan puskiessa päätä erittäin ikävästi ja jopa kivuliaasti lähtökuoppiin kävi mielessä, että pian ollaan siinä pisteessä, ettei käynnistymisen oireita tarvitse pelätä, vaan ne ovat jopa tervetulleita. Tai no, tervetulleita ja tervetulleita...

Minulla ei vissiin ollutkaan tarpeeksi joulukinkkumainen olo jo valmiiksi, sillä armas mieheni oli ostanut minulle countdown-laskurin, johon ohjelmoi tuomiopäivän lasketun ajan. Sekunnin sadasosan tarkkuudella. Onneksi ei muistanut antaa tätä minulle syntymäpäivänäni kesäkuun alussa, kuten oli ajatellut - silloin pystyin vielä potkaisemaan tarpeeksi korkealle.

Pygmimäisen, himpun verran yli 160-senttisen varteni ansiosta tuntuu, että olen pelkkää mahaa päästä varpaisiin. Vauva on jo melkein yhtä pitkä kuin minä, joten keuhkoille ei jää paljon tilaa, kun kaveri potkunyrkkeilee oikein tosissaan. Meille on tulossa joko taitouimari tai seuraava Kuningas Litmanen; sen verran vakavasti treenit otetaan jo nyt.

Kiva kaljamaha. 34+6.

Kun en eräänä (lue: jokaisena) aamuna meinannut päästä sängystä ylös, kuvailin miehelle oloani sanalla whurtle - kilpikonnan ja valaan rakkauslapsi. Maan painovoima tuntuu vaikuttavan tuohon pötsiin paljon enemmän kuin muuhun kroppaan, joten ainoa keino päästä makuuasennosta pois on heilauttaa kupu sängynreunalle, josta voi sitten punnertaa sulavasti ylös. Ähkäisyn kera, luonnollisesti.

"Vieläkö tätä pitää muka kasvatella? Eikö riittäisi jo?"

Vaikka tämä loppuraskaus ei mitään herkkua varmasti kenellekään olekaan, niin huonomminkin voisi tietysti olla. Olin esimerkiksi ihan varma, ettei näillä kesähelteillä tarvitsisi edes haaveilla sormusten pitämisestä tai tunnistettavilla nilkoilla kävelystä, koska turvotus. Sitä ei (vielä, kopkopkop) ole ollut. Raskausarpia ei ole tälläkään kierroksella (vielä, kopkopkop) tullut. Muutenkin olo on verrattain hyvä. Iso ja kömpelö vain.

Muumimammamainen.

Tykkään sinusta kaikesta huolimatta, vaikka välillä tekisikin mieli muksauttaa takaisin, senkin kylki- ja lantioluiden arkkivihollinen.

Tuleva isosisko silittelee juuri mahaani, koska inahdin mojovan potkun takia: "Baby brother is not kicking, he is sleeping. Be very, very quiet. He gotta grow in your belly and he will come out soon. I pet him before daddy comes home. Better, äiti?"

On parempi.

Ruikuttaja rannalla

Saattelin eilen hyvät ystäväni lentokentälle. Olivat matkalla kesäiseen (?) Suomeen häämatkalle. Olisi kieltämättä tehnyt mieli jättää auto niille sijoilleen, sakkopaikalle, ja marssia liukuovista sisään, mutta se ajatus katosi saman tien, kun törmäsin mahani kanssa auton takapuskuriin.

Ensi kesänä sitten.

Onneksi olen voinut simuloida Suomen kesää täälläkin. Tai ainakin maisemia. Mökki on nyt siinä vaiheessa, että voin jättäytyä sieltä äitiyslomalle, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö enää tekisi yhtään mitään (tuossa vieressä odottaa reilu 8 metriä verhokangasta...), mutta mökin remppahommat on nyt oikastaan taputeltu minun osalta. Mitään vesiohenteista lateksimaalia väkevämpiä huuruja ei vissiin suositella, joten jätän esimerkiksi betonilattian maalauksen ja suojaamisen ihan suosiolla miehelle.

Tämä tarkoittaa siis sitä, että sunnuntaisen siivousurakan jälkeen rentouduin. Ihan oikeasti. Istuin mökin terassilla, join jääkylmää kivennäisvettä ja yritin pysyä porottavalta auringolta piilossa. Kuuntelin lapsen riemunkiljahduksia järvestä ja Sisun turhautunutta haukuntaa rannalta. Mielessä kävi kieltämättä haikeakin ajatus siitä, miten tämä kesä menee tavallaan ohi, ainakin järvileikkien osalta. Olen kyllä käynyt pulikoimassa muutaman kerran, mutta vielä toistaiseksi laiturittomasta, kivikkoisesta rannasta on mahan kasvaessa ja lonkkien paukkuessa joka kerran hankalampi ja hankalampi könytä veteen ja sieltä pois. Ja vaarallisempi.

Suojaisa terassi.

Scotty lohdutti minua, että kyllä syyskuussakin on vielä hyvät uimakelit. On varmasti, mutta minulla ei ole mitään asiaa (varsinkaan) luonnonvesiin ennen jälkitarkastusta, joka on kuusi viikkoa synnytyksen jälkeen. Laskettu aika on syyskuun 7., ironisesti Labor Dayna, joten jos oletetaan, että lapsi syntyy silloin, elellään reilusti lokakuuta, ennen kuin minut toivottavasti todetaan taas kykeneväksi päättämään siitä, mitä omalla kropallani teen.

No, pääsinpä valittamasta. Nyt 33 viikon kohdalla alkaa vissiin kisaväsymys iskeä. Hobittiäidin maha tuntuu olevan täynnä vauvaa, aina virtsarakosta kylkiluihin saakka. Hormonit käyvät ylikierroksilla, sillä olen mm. kyynelehtinyt ohi ajavaa ambulanssia. En enää muista, milloin olisin nukkunut kokonaisen yön, tai löytänyt asennon, jossa jotakin paikkaa ei kolottaisi.

Muiden iloa. Hetki tämän jälkeen lapsi kellui silmät kiinni selällään ja huokaisi: "This is awesome..."

Ei siis varsinaisesti haittaisi, jos loppukesä livahtaisi ihan huomaamatta ohi, sillä se tarkoittaisi myös sitä, että pääsisin tapaamaan uuden perheenjäsenen ja vähän puhuttelemaan siitä, miten äitiä tulee kohdella. Toisaalta on kyllä ollut melkoisen mahtavaa seurata tuon kolmevuotiaan (ja sen isän) aitoa riemua, vaikka olenkin ollut enimmäkseen rannalla ruikuttamassa.

Ensi kesänä sitten.

"En tiennyt olevani raskaana!"

Raskaus on edennyt nyt siihen vaiheeseen, etten voi ymmärtää, miten helekatissa jotkut naiset voivat muka huomata olevansa pieniin päin vasta silloin, kun jalkojen välistä paistaa muutakin karvoitusta, kuin sinne normaalisti kuuluva.

Jotkut muljahdukset voisi varmaan laittaa mahakremppojen piikkiin, mutta entäs sitten se ilmiö, kun kantapää tai joku muu uloke venyttää mahanahkaa äärirajoille? Tai kun koko pötsi heiluu puolelta toiselle, kun kaveri heittää kärrynpyöriä? Edes pahimman Taco Hell Bell -mässäyksen jälkeen en ole tuollaisista riesoista kärsinyt, mutta ehkä joillain ihmisillä on eeppisemmät ilmavaivat.

Viime yönä ähkin ja puhkin, kun kaveri monotti kylkeä niin lujaa, että ihan oikeasti sattui. Heijasin itseäni sängyssä puolelta toiselle siinä toivossa, että tuo noin kahden kilon painoinen pötkylä lopettaisi iltajumpat ja asettuisi yöpuulle.

Kun viimein sain unen päästä kiinni, pitikin herätä ensimmäistä kertaa vessaan. Ponnahdin kilpikonnamaisella sulavuudella ylös sängystä ja vaapuin huussiin. Vasen lonkka oli suuttunut sen päällä nukkumisesta niin, että vajaan kymmenen metrin matka tuntui puolimaratonilta.

Sänkyyn palatessani hörppäsin hiukan vettä, ja pötsinvaltaajalle tuli hikka.

Levolliset yöt ovat historiaa, ja vauvan syntymään on vielä valitettavasti/toivottavasti pari kuukautta. Jos tuollaisia autuaan tietämättömiä superodottajia on oikeasti olemassa (ja onhan niitä...), niin voin kyllä avoimesti myöntää olevani kateellinen. En nimittäin kuulu myöskään niihin superodottajiin, jotka varsinaisesti nauttivat raskaudesta.

Nauttisin tänään nimittäin paljon mieluummin hääpäiväskumpasta, kuin nyrkkeilysäkkinä olemisesta, mutta onneksi loppusuora ja palkinto häämöttävät jo, vaikka maitohapoilla semisti ollaankin.

Kolme neljännestä

Kympit paukkuu niin, että tulevan viikonlopun 4th of July -ilotulituksetkin jäävät kakkoseksi. Tänään siis viikkoja kasassa 30, eikä kyllä rehellisesti sanottuna tunnu missään.

Paitsi lonkissa ja alaselässä, jos olen jaloillani liian pitkään.

Paitsi jatkuvana yleisvaltaisena väsymyksenä, koska en muista enää, miltä levollinen ja pitkäkestoinen uni tuntuu.

Paitsi jatkuvana pissahätänä.

Paitsi mojovina potkuina milloin missäkin vauvan harjoitellessa breakdancea, thainyrkkeilyä ja astangajoogaa. Yhtä aikaa.

20 viikkoa.

25 viikkoa.

30 viikkoa (okei, eilen otettu kuva, eli 29+6, mutta pyöristetään ylöspäin).

Kaverin tila on alkanut käydä vähän ahtaaksi - onhan kantajana on tällainen hobitti. Se ei kuitenkaan estä heittämästä volttia ja jakamasta niitä kaikista muhkeimpia muksautuksia tasaisesti ympäri mammarukan keskivartaloa. Voin kertoa, että siedän ylöspäin suuntautuneet kopsut paljon paremmin kuin ne, jotka kohdistuvat tuonne alas, joten hartaana toiveena onkin, että pieni miekkonen malttaisi asettua pää alaspäin. Ja pysyisi niin ihan sinne hamaan syntymään asti.

Jos minulle ei olisi kuvatodisteita, en millään uskoisi, että mahani on joskus ollut semilitteä. En muista, miltä tuntuu kumartua ilman, että kova rantapallo on tiellä. Lakata varpaankynnet ähkimättä. Löytää mukava asento. Juosta huonosti pentumaisesti käyttäytyvän koiranpennun perässä ilman, että mahaa kiristelee ikävästi. Nukkua mahallaan. Tai selällään. Tai kunnolla.

Ja minulla on vielä (teoriassa) kymmenen viikkoa jäljellä, ja olo tuskin tästä varsinaisesti enää helpottuu.

Vaan eipä tämä oikeasti niin kurjaa ole. Kroppa on kestänyt tämän raskauden paljon paremmin kuin edellisen. Vauva kasvaa hyvin ja on aktiivinen. Sokerirasituksen yhteydessä otettujen verikokeiden tulokset olivat normaalit (täällä tehdään kaikille tunnin rasitustesti, joka ei vaadi paastoa, ja paastotesti vasta, jos ensimmäisen testin tulokset sitä vaativat), joten en ainakaan vielä ole joutunut napsimaan vitamiineja kummempia rohtoja. Tiedostan, että olen erittäin onnekas. Monessakin mielessä.

Toisaalta minulla on enää kymmenen viikkoa jäljellä. 70 päivää. Päivät, viikot ja kuukaudet tuntuvat lipuvan ohi, ja ajankulun huomaa vain kasvavasta vyötärönniinminkä?ympäryksestä ja koko ajan kuumemmista kesäpäivistä. Veikkaanpa, että viimeiset viikot, vaikka ne niin kovin tuskaisia osaavat ollakin, jatkavat samanlaista huristelua - varsinkin nyt (huomenna!), kun päästään mökin kimppuun.

Loppusuoralla siis ollaan. Kävimme jo esi-ilmoittautumiskäynnillä sairaalassakin vastaamassa mm. ympärileikkauskysymykseen (täällä rutiinitoimenpide) ja allekirjoittamassa jos jonkinlaista lomaketta. Huomisen lääkärikäynnin jälkeen saan ravata tutkittavana joka toinen viikko, ja 36 viikon tarkastuskäynnin jälkeen joka viikko.

Olen niin valmis tapaamaan tämän uuden puolisuomalaisen, ja sitten toisaalta en ollenkaan valmis.

"Olen matkoilla"

Perjantaina piti opetella uusi luku vastaukseksi kysymykseen "Kuinka vanha olet?". Mitään hurjia juhlia en järjestänyt, sillä a) 31 on aika turha numero, b) jotkut kai paheksuvat yhdistelmää skumppaa pullonsuusta ja isohko raskausmaha, c) suurin osa hereilläoloajasta meni autossa istuessa.

Matkan ensimmäinen etappi, Pelican Rapids, rokotti istumalihaksia n. 10 tunnin verran. Koko kierros kerrytti auton trippimittariin reilut 2000 km.

Lähdimme ajelemaan aamulla, kun monsuunimainen sade vihdoin lakkasi. Sullouduimme pieneen Focukseemme ja matka lähti hyvin käyntiin. Pääsimme jopa vajaan kilometrin päähän, kun piti kääntyä takaisin. Minun piti päästä pissalle.

Kummallinen pilvimuodostelma Kansasissa ja jaskainen tuulilasi.

Kansasin, Missourin, Iowan, melkein Nebraskan, Etelä- ja Pohjois-Dakotan sekä Minnesotan kautta kulkenut matka taittui jälleen kerran yllättävän kivuttomasti, vaikka takapenkillä oli eräs napero ja minulla eturepussa toinen vähän pienempi. Pysähdyimme vain pari kertaa tankkaamaan itseämme ja autoa. Perillä olimme sopivasti illallisaikaan.

Scotty tykästyi Etelä-Dakotan nopeusrajoituksiin. 80 mailia tunnissa, eli noin 130 km/h.

Vietimme viikonlopun Scottyn tädin ja hänen miehensä luona järvimökillä. Tai -talolla. He kävivät Suomessa viisi vuotta sitten juhlimassa häitämme, joten meidän oli korkea aika tehdä vastavisiitti. Olin kuullut huhuja, että Minnesotan maasto ja ilmasto muistuttavat paljon Suomea, ja se kuulemma pitääkin paikkansa vähän pohjoisempana. Noilla leveysasteilla puut olivat vielä kuitenkin aivan liian muhkeita, joten en alkanut pillittää koti-ikävääni kuusikossa. Viniseviä ötököitä oli kyllä kieltämättä hyvin kotoisa määrä.

Lauantai valkeni sateisena ja viileänä, mikä ei varsinaisesti haitannut, sillä tarkoitus oli viettää kaupunkipäivä Fargossa (Pohjois-Dakota) ja sen naapurissa Moorheadissa (Minnesota). Näimme lisää sukulaisia ja yritimme vältellä kastumista parhaamme mukaan. Tarpeellista Suomi-tavaraa, kuten mm. lippukaulapanta koiralle, löytyi kahdesta eri paikasta - norjalaismuseosta ja ison ostoskeskuksen Skandinavia-kaupasta.

1970-luvulla rakennettu Hjemkomst-laiva, joka seilasi New Yorkista Norjaan kesällä 1982. Reissu kesti kaksi kuukautta.

Fargo-elokuvasta tuttu puusilppuri. Tai sen kopio...

...ja se aito ja alkuperäinen.

Ilta oli tarkoitus viettää baseballin parissa (Scottyn serkku on paikallisen joukkueen general manager), mutta sade vesitti suunnitelmamme. Onneksi taivas kuitenkin rauhoittui sen verran, että meidän neiti pääsi illalla vielä kalastamaan elämänsä ensimmäistä kertaa (jos lätäköiden läpsimistä puukepillä ei lasketa). Saalis oli viisi kokonaista ahventa.

Daddy opastaa.

Äiti avittaa.

Sunnuntaina oli kesä - taisipa suomalainen hellerajakin paukkua. Annoin vihdoin luvan lapselle miehelle mennä uimaan viileään veteen. Kaksikko polski koko aamupäivän, ja minä tyydyin nauttimaan sateettomasta päivästä ja auringonpaisteesta laiturinnokassa.

Ensimmäinen, mutta ei varmasti viimeinen kerta luonnonvesissä meinasi jännittää pientä polskijaa.

Välillä Kapteeni Koukku (lapsi) ja Mr. Smee (isukki) kävivät etsimässä aarretta. Neuvoa kysyttiin ympärillä uiskennelleilta kilpikonnilta.

Räpiköimisen jälkeen kävimme kiertämässä järven moottoriveneellä. Napero nukahti ensimmäisen vartin jälkeen, mutta ehti kuitenkin "ajaa" venettä. Seesteisestä sunnuntaiajelusta ei voinut puhua, sillä moni muukin oli nauttimassa lämpimästä säästä. Oli vesiskootteria, vauhtivenettä, vesihiihtäjää.

Paljon kehutun Zorbaz-pizzan jälkeen oli kiva rojahtaa sohvalle ja jutustella vielä kerran iltamyöhään. Aamulla halasimme hyvästit ja läksimme kohti Minneapolisia. Matkan varrelle sattui sopivasti (väkisin) Suomi-kauppa, josta olisi tehnyt mieli ostaa ihan kaikkea, jos vain olisin sattunut voittamaan esim. lotossa. Mukaan lähti kuitenkin lakua, Turun Sinappia ja saunatuoksuja.

Panimolounaan (Surly) jälkeen seikkailimme downtownin yksisuuntaisia katuja pitkin hotellille, jossa levähdimme hetken, ennen kuin yksi matkan kohokohdista koitti. Kotoisa baseball-joukkueemme Kansas City Royals pelasi Minnesota Twinsiä vastaan Minneapolisissa, ja kyseessä olikin divisioonan kärkikamppailu.

Kävelimme hotellilta vajaan kahden kilometrin matkan stadionille ja olimme erittäin otettuja downtownin siisteydestä, ja minä erityisesti julkisesta liikenteestä. (Saatat muuten olla raskaana, jos julkisten kulkuvälineiden näkeminen [tai X-Filesin comebackin ajattelu] saa sinut herkistymään.) Pikavisiitin ja erittäin suppean otannan perusteella Minneapolis nousi heittämällä näkemieni suurkaupunkien kärkikolmikkoon kierrätysintoineen ja järkevine liikenneratkaisuineen (raitiovaunu ja korotetut ja katetut jalkakäytävät).

Mutta sitten se peli. Olimme ensimmäistä kertaa vieraalla stadionilla, joten tunnelma oli hieman erilainen, mutta silti miellyttävä. Uudelta stadionilta löytyi erilliset astiat biojätteelle, olut ja ruoka oli edullisempaa kuin Kansas Cityn stadionilla (johtuu ehkä siitä, että toinen on downtown-stadion, jonka parkkihallissa ei harrasteta esijuhlintaa, ja toista ympäröi valtava parkkialue, jossa ihmiset viihtyvät tuntitolkulla ennen peliä kylmälaukkuineen ja grilleineen), ja vaikka stadion näytti ja tuntui intiimiltä, se pystyy imemään sisäänsä melkein 40 000 katsojaa. Maanantaina siellä oli hieman yli 22 000 fania.

Neljäs rivi ulkokentällä.

Kansas City voitti jännittävän pelin 3-1, ja iso osa pelissä olleista Royals-faneista kerääntyi hurraamaan joukkueen dugoutin eteen. Niin mekin. Kun lopulta läksimme pois, "Let's go, Royals!" -huudot kaikuivat tyhjän stadionin käytävillä. Meinasi vähän hymyilyttää.

Olin aina kuvitellut, että Kansas City ja Minneapolis olisivat kauempana toisistaan, mutta totuus olikin se, että normaaliolosuhteissa automatka kestää vain 6,5 tuntia. Meillä meni kuitenkin tiistaina pidempään, sillä pysähdyimme Des Moines'ssa panimoravintolassa lounaalla, ja matkan varrelle sattui useampikin rakennustyömää. Olimme kuitenkin kotona jo seitsemän aikaan, vaikka kävimme ahtamassa vielä kaksi koiruuttakin valmiiksi täyteen pikkuautoon.

Kesä oli päättänyt tulla tännekin meidän poissa ollessa, ja vastassa oli yli 30-asteinen talo. Toivoimme helpotusta ilmastoinnista, mutta vuorokauden hikoilun jälkeen oli todettava tappio - se ei toimi. Nyt odottelemme korjaajaa kirjaimellisesti kieli pitkällä läähättäen. Minä nukuin viime yön 27-asteisessa alakerrassa epämukavalla sohvalla, sillä kolme astetta lämpimämpi makuuhuone/sauna ei houkutellut ollenkaan. Katsotaan, päädynkö ensi yöksi kellariin.

Kuumasta kotiinpaluusta huolimatta meillä oli aivan mahtava pidennetty viikonloppu ja todennäköisesti viimeinen helpohko lomareissu pitkään aikaan. Minnesota... Suosittelen!

Odottamisesta

On ihan älyttömän vaikea elää hetkessä, kun takaraivossa nakuttaa laskuri. 26 viikkoa takana, alle sata päivää jäljellä. Ainakin teoriassa. Odotan, niin maan kirjaimellisesti, syksyä ja toivon, että kesä menisi nopeasti. Aika hölmöä.

25+4 ja laadukas peiliselfie.

Pitäisi osata pysähtyä. Yrittää nauttia niistä yöllisistä muksautuksista, kun olen pyörähtänyt vauvan mielestä epäsopivaan asentoon. Muistaa, miten etuoikeutettu olen, että kasvatan jo toista ihan oikeaa ihmistä sisälläni. Iloita siitä, että tämä raskaus on mennyt, ainakin tähän mennessä, jopa enemmän ongelmitta kuin ensimmäinen, joka sekin oli helppo. Näin jälkikäteen ajateltuna.

Hymyillä, koska jaksoin tarpoa mutaisilla festareilla koko päivän tämän mahan kanssa.

Pitäisi osata lopettaa odottaminen. Tuon pian isosiskoksi ylennettävän kohdalla kiirehdin ihan liikaa. En muistanut, tai ehkä osannut, vetää henkeä ja lopettaa ajan hoputtamista. Odotin sormet syyhyten seuraavaa etappia, merkkipaalua. Olin jatkuvasti kilpasilla ja riemuitsin, kun lapsi oppi istumaan, konttaamaan, kävelemään. Odotin imetyksen loppumista, jotta voisin vihdoinkin saada kehoni kokonaan itselleni. Sitten minulla olikin ihan silmänräpäyksessä itsenäinen ja itsepäinen taapero.

En haluaisi kelloja seisauttaa, sillä elämä on ihmisen parasta aikaa. Meillä kaikilla on oikeus kasvaa ja kehittyä, näillä minun lapsillakin, joten ei olisi reilua, jos saisin pitää heidät aina pieninä. Enkä kyllä rehellisesti haluaisikaan. Nautin ihan suunnattomasti tuosta joskus hermoja venyttelevästä pienestä, mutta samalla suuresta persoonasta, joka osaa jo niin paljon asioita, mutta tarvitsee kuitenkin meitä. Jolle jokainen päivä on uusi seikkailu. Jolle voin jo kääntää hetkeksi selkäni. Jolle voin selittää ja järkeillä asioita - ja joskus ne menevät jopa jakeluun. En todellakaan haluaisi palata tytön kanssa vauvavuosiin, koska tiedän, miten hieno tyyppi tuo nykyisin on.

Enpä tiedä, olenko oppinut menneistä erheistäni. Odotanko kieli pitkällä kuukausien kulumista vielä tämän mahalapsen syntymän jälkeenkin? Maltankohan huokaista ja ajatella vauva-aikaa ihanana, melkoisen erityisenä elämänvaiheena, vai päädynkö jälleen kerran kurkottelemaan helpompaa huomista? Helpompaa huomista, jota ei oikeastaan koskaan tule, koska yksi haaste vaihtuu toiseksi.

Se selvinnee noin 14 viikon tai 97 päivän päästä. Mutta kuka laskee.

Naapuruston ystävällinen lohikäärme

Tiesittekö, että meidän naapurustossa asuu pussaileva ja halaileva lohikäärme?

Minulle tämä seikka selvisi eräänä iltana, kun olimme lukeneet Mauri Kunnaksen kirjaa, jossa oli lohikäärme. Yhtäkkiä lapsi oli vakuuttunut, että ulkona on lohikäärme. Minun kootut selitykset eivät riittäneet, vaan daddyn piti käydä kertomassa lapselle, ettei ollut nähnyt yhtään lentävää liskoa, eikä sellaista tarvitse pelätä.

Lapsi oli tyytyväinen, ja me ehdimme melkein nukahtaa, kun huoneeseemme pölähti iloinen ja virkeä lapsukainen: "Daddy, äiti! D(r)agon is s(l)eeping outside with a pillow and a b(l)anket. Dragon gave me a kiss and a hug and f(l)y awayyyyyy!" Palasi sen jälkeen huoneeseensa ja nukkui koko yön.

Lohikäärmeistä on juteltu nyt joka ilta monen viikon ajan. Näkeeköhän lapsi jotain, mihin me aikuiset ei kyetä, vai olisikohan kyse ihan rehellisestä vilkkaasta mielikuvituksesta ja (liian) hyvästä muistista?

Nämä nokoset otettiin aikana ennen lohikäärmettä.

Puhetta tulee edelleen solkenaan (minun lapsi, ei uskoisi...), ja lapsi muistaa asioita pelottavan hyvin (minun lapsi, ei ihan oikeasti uskoisi!). Tänään ryntäsi meidän makuuhuoneeseen aamukuudelta kertomaan, että taivas oli sininen tuolta ja punainen toisaalta. Maanantainen myrskyä enteilevän taivaan ihmettely oli painunut niin hyvin mieleen, että siitä piti tulla kertomaan meille torstaiaamuna, kun aurinko oli vasta heräilemässä.

Kuulin tässä taannoin erittäin hyvän termin meidän lapsen kielellistä kehitystä kuvaamaan - passiivinen kaksikielisyys. Kuten olen ennenkin kertonut, napero ymmärtää kaiken yhtä hyvin suomeksi ja englanniksi, mutta puhuu enimmäkseen englantia. Niitä suomenkielisiä sanoja tippuu tasaiseen tahtiin englannin seassa, mutta kokonaisia lauseita lapsi ei niistä osaa tai halua rakentaa.

I hold äiti kiinni.
You got the posti!
There's kakka in the potta!
I want ylös.
Everyone is töissä.

Jos lapsi ei tiedä sanaa suomeksi tai englanniksi, se keksitään. Lentokenttä on airplane house, baseball-stadioni baseball player house, paloauto on wiiuu car. Autoillessa minulla on nykyisin melkoinen apukuski, joka vahtaa liikennevaloja haukkana: "Green hight (light) go! Red hight (light) stop!" Paljon tuntuu oppivan myös tv-sarjoista ja elokuvista. Meillä on kuultu mm. hyvin teatraaliset...

Hey, heave (leave) me ahone (alone)!
Ooh, my my!
Never say never.

Talon edessä oli eräänä perjantaina yksi wiiuu car ja monta kaasuyhtiön ajoneuvoa. Kaapeliasentajat olivat puhkaisseet kaasuputken. Onneksi nohevat naapurimme olivat vuotavan kaasun haistaneet, ennen kuin kukaan keksi ruveta grillaamaan viikonlopun kunniaksi.

Lapsi ääntää ässän ja englannin ärrän ilman ongelmia, mutta L meinaa kääntyä H:ksi lähes järjestään - ellei kyse ole liioitellusta ällästä. YLös, aLas, piLLow, roLy poLy. Suomi-ärrä, vaikka pienenä sen taisikin, tulee nyt ulos H:na: mummon hakas.

"My favorite baseball player tattoo!"

Jännä nähdä, miten vielä mahassa majailevan pikkuveljen kieli lähtee kehittymään. Tällä hetkellä se nyt ei ole vielä tietenkään kovin ajankohtaista, sillä tyyppi keskittyy enemmän ilmeisesti Litmasen suvusta tulleiden geeniensä harjaannuttamiseen; sen verran kova jytke pötsissä käy. Viikkoja on nyt kasassa vähän reipas 25, joten potkunyrkkeilysäkkinä olo jatkuu vielä hyvän tovin. Valitettavasti ja toivottavasti.

Kaljamahasta vauvaröllykäksi yhdessä yössä

Viime viikolla kävi niin, että alkoi näyttää ja tuntua siltä, että raskaana ollaan. Muutamalta ylimääräiseltä kaljanautinnolta näyttänyt pötsi pullahti kunnon röllykäksi, ja kolmen vuoden takainen tuttava, yllättävän kauan piilossa lymyillyt perskipu muutti kävelyn könkkäilyksi.

Torstaina tilanne oli jo sen verran tukala, että päivän nilkutettuani ja irvisteltyäni hyökkäsin kotiin tulleen miehen kimppuun, heittäydyin möngersin lattialle selälleen (silläkin uhalla, etten välttämättä pääsisi sieltä enää ikinä ylös) ja pyysin Scottya vetäisemään minua jalasta. Lonkasta kuului kova napsahdus, ja pahin kipu lieveni. Pystyin taas kävelemään näyttämättä vaivaiselta ankalta.

Kipu tuntui silti edelleen laimeampana, varsinkin, jos jouduin nostamaan jalkaa eteen, eli toisin sanoen kävelemään. Tänään kipu on kuitenkin kokonaan poissa. Viikonloppuna tuli tehtyä siis jotain taianomaista, varmasti kaikille raskaana oleville ensimmäisenä suositeltavaa terapiamuotoa.

Pihatöitä. 

Tuntitolkulla harrastetut kyykkäilyt ja kaivelut päästivät hermoparan pinteestään. Ai mikä ihana tunne! Paitsi se kävely ei oikein luonnistu edelleenkään, sillä syviä kyykkyjä tehdessäni löysin lihaksia, jotka eivät ilmeisesti enää itsekään muistaneet olevansa olemassa. Sisäreidet ovat niin ärsyyntyneet, että vaapun ja hoipun kuin Pasi Nurminen ennen kuuluisaa ilmaveiviään.

Onneksi tämä väliaikainen liikuntavaiva ei ole estänyt käsitöiden tekemistä - lapsukaisen poni on valmis!

Tuliaissalmiakkien kohtalo, eli ravintosuosituseroista raskauden aikana

Maalaisjärki ja (melkein) kaikkea kohtuudella -motto ovat olleet tässäkin raskaudessa kantavina periaatteeina. Olen toki kuunnellut lääkäriä, mutta en ole edelleenkään jaksanut syynätä ihan jokaista tuoteselostetta kosmetiikkaputiloista ja leipäpaketeista. En ole heittäytynyt avuttomaksi sohvaperunamuusiksi, vaan olen mm. petsannut pikaisesti pari hyllyä ja ajanut nurmikkoa totaalisen työnnettävällä karvalakkileikkurilla. Vaikka olen raskaana.

Olen myös ravannut baseball-otteluissa. Tässä 20 viikkoa (ja yksi päivä). Puolivälissä, ainakin teoriassa.

Olen toki paljon rennompi kuin edellisessä raskaudessa. Osan tästä ehkä vääristyneestäkin varmuudentunteesta on luonnollisesti luonut aiempi positiivinen kokemus, mutta osa kyllä johtuu siitä, että esimerkiksi paikalliset ravintosuositukset ovat muuttuneet kolmessa vuodessa, mm. kalan syönnin kohdalla. Viimeksi siitä varoiteltiin, nyt sitä suositellaan. Vaikka siis tein kolme vuotta sitten "väärin", niin ihan hyvä tuosta lapsesta tuli. Samaa toivon tällä kertaa, kun mennään vielä löysemmin rantein.

Tämä suositusmuutos sai kuitenkin pohtimaan, mitä eroja paikallisella ja suomalaisella kieltolistoilla on. Pikainen vertailu raskauden aikana vältettävistä ruoka-aineista, olkaa hyvä:

Samat

• Alkoholi
• Tyhjiöpakatut, graavatut, kylmäsavustetut kalatuotteet
• Pateet ja mäti
• Pastöroimaton maito ja siitä valmistetut tuotteet
• Raaka liha
• Rohdosvalmisteet ja yrttijuomat

Samat, mutta erit

• Kofeiinia korkeintaan 300 mg/päivä (Suomi)
• Kofeiinia korkeintaan 200 mg/päivä (USA)
• Itämeren isoa silakkaa, meritaimenta ja lohta korkeintaan 1-2 kertaa kuukaudessa; haukea ei ollenkaan, muita sisävesialueen petokaloja rajoitetusti (Suomi)
• Suositus 340 grammaa (12 ounces) kalaa viikossa, joista puolet voi olla tonnikalaa; suuria petokaloja, kuten miekkakala, vältettävä (USA)
• Pastöroimattomasta maidosta valmistetut pehmeät juustot ja tuorejuusto (Suomi)
• Pastöroimattomasta maidosta valmistetut pehmeät juustot ja meksikolaiset juustokastikkeet (USA)

Vain Suomessa

• Inkivääri
• Kolesterolia alentavat kasvisetanolit
• Tietyt keinotekoiset makeutusaineet
• Korvasieni
• Lakritsia ja salmiakkia vain satunnaisesti, korkeintaan 50 gramman kerta-annoksina
• Maksa, maksaruoat, maksamakkara
• Pellavansiemenet ja pellavarouhe
• Suolaa rajoitetusti
• Ulkomaiset pakastemarjat vain kuumennettuna
• Raakana syötävät vihannekset pestävä ja kuorittava huolellisesti

Vain USA:ssa

• Sushi
• Pastöroimaton ja/tai raaka kananmuna
• Kotona tehty majoneesi ja raaka taikina, jossa kananmunaa
• Nakit ja leikkeleet vain kuumennettuna
• Raa'at idut
• Pastöroimattomat mehut, kuten (alkoholiton) omenasiideri

Lähteet: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (Suomi), oma lääkäri sekä WebMD (USA)

Täällä voisin siis mättää huoletta salmiakkia, pellavansiemeniä ja inkivääriä (täällä viimeisintä jopa kuulee suositeltavan raskauspahoinvoinnin avittamiseksi), kun taas Suomessa ei tarvitsisi potea huonoa omaatuntoa taikinakulhon nuolemisesta ja leivän päälle laitettavista leikkeleistä. Pieniä, kulttuurisidonnaisiakin, eroja, mutta eroja kuitenkin.

Voin tunnustaa, että tällä alhaisella verenpaineellani ja säännöllisillä huimauskohtauksillani olen kyllä autuaan onnellisesti pistellyt tuliaissalmiakit poskeen, enkä huolehtinut kertaakaan, montako grammaa meni (monta). Mietin jopa, voisinko saada reseptin Turkinpippureille, sillä salmiakki (lakritsi) kuulemma kohottaa paineita. Kunnon ammoniumkloridifixin puutteessa olen sitten lukenut kuumentuneita nettikeskusteluja, yleensä politiikasta, ja kyllä ovat auttaneet, noin ensihätään.

Olen myös syönyt subeja, ihan lääkärin siunauksella, vaikka hänen antamissaan papereissa kylmät leikkeleet kielletäänkin listeriariskin vuoksi. Olen syönyt (pastöroidusta maidosta tehtyä) gorgonzolaa, en ole sylkenyt vähän punertavaa pihviä takaisin lautaselle, olen kulkenut konserteissa, tehnyt raskaitakin kotitöitä. Elänyt niin normaalia elämää, kuin kasvavan mahan kanssa on mahdollista.

Mitään typeriä riskejä en ole tietenkään ottanut, mutta en ole kokenut tarpeelliseksi kääriä itseäni yhdeksäksi kuukaudeksi kuplamuoviin ja stressata itseäni (ja vauvaa!) hysteeriseksi jokaisen suupalan takia. Yhdeksän kuukautta on lyhyt aika luopua joistakin nautinnoista, mutta se on ihan hirvittävän pitkä aika, jos koko ajan pelottaa.