Usva

Kun muutimme kesällä 2010 Suomesta Kansasiin, putosin vähän tyhjän päälle. Yhtäkkiä minulla ei enää ollutkaan töitä rytmittämässä arkea, joten saatoin lukea aamun pikkutunneille asti ja nukkua ison osan päivästä miehen ollessa töissä. Yritin sopeutua uuteen kulttuuriin ja elämänvaiheeseen, mutta tein sen itselleni erittäin hankalaksi.

Sitten eräänä syyskuisena päivänä muutama kuukausi muuton jälkeen Scotty erehtyi viemään minut lemmikkikauppaan, ja minä rakastuin. Siellä oli pieni shelttipentu, jonka olisin napannut mukaani välittömästi, ellei meidän kerrostaloasunnossa olisi ollut jo kahta kissaa ja samalla kahta lemmikkiä, joka oli taloyhtiön maksimi.

Erittäin viehättävästi ja tapoihini kuuluen jankutin tuolle eläinrakkaalle miehelleni rääpäleestä koko illan siihen pisteeseen asti, että mies hermostui ja sanoi, että hae sitten se p*rkeleen koira. No, eihän se tietysti niin voinut mennä, päätöksen piti olla edes enimmäkseen yhteinen, mutta en voinut lopettaa koirasta, siitä nimenomaisesta, haaveilua. Kävin seuraavana päivänä leikkimässä pennun kanssa ja kysyin, ei, anelin töissä olevalta mieheltä, että hän kävisi töiden jälkeen vielä minun kanssani tutustumassa koiraan, ja jos hän ei rakastuisi, niin lopettaisin jankuttamisen (olin itsekin uskovinani tähän valheeseen).

Iltapäivällä menin parkkipaikalle odottamaan Scottya hakemaan minut mukaansa lemmikkikauppareissulle. Kun mies viimein saapui, sen sylistä kurkkikin minun pentuni, Usva. Voi sitä onnea! Sääntöjen vastainen salarakas.

Usva, 14 viikkoa.

Yhtäkkiä minulla olikin tekemistä! Opetin Usvalle vaikka mitä temppuja, ja Usvahan oppi hurjan nopeasti saaden minut kuvittelemaan olevani kovinkin hyvä kouluttaja, vaikka todellisuudessahan kyse oli siitä, että Usva oli melkoisen nokkela. Päiviin tuli ryhtiä ja rytmiä, kun koiran kanssa piti ja sai ulkoilla. Erakoituminen loppui siihen paikkaan.

Vuosien saatossa meidän elämä muuttui aika rajustikin. Muutettiin pienehköstä asunnosta isohkoon taloon. Perheeseen tuli uusia kaksi- ja nelijalkaisia, ja Usva sopeutui, vaikkei oikein pitänytkään lapsista. Tai itseään moninkertaisesti suuremmasta ja energisemmästä hepulikoira-Sisusta. Se vain kulki virran mukana, nukkui jossain nurkassa päivät pitkät, mutta muisti haukkua joka kerran, kun ovikello soi tai UPS:n kuriiriauto ajoi talon ohi. FedEx sai aina olla rauhassa.

Ystävänpäivä 2019.

Meillä oli turha kuvitella juoksevansa ympäri taloa tai pihaa - Usva pisti sille ehdottoman ja äänekkään stopin. Näykkäisipä kerran minua oikein kunnolla nilkastakin, kun pelasin lasten kanssa turhan riehakkaasti jalkapalloa takapihalla. Yksi Usvan lempinimistä olikin Fun Police, ilopoliisi.

Usva sai kaksi vuotta sitten diagnoosin, jonka myötä pelkäsin menettäväni sen välittömästi, sillä eläinlääkäri arveli Usvalla olevan kolme kuukautta hyvää elinaikaa. Rakossa oli verta tihkuva kasvain, ja sen paljastaneen röntgenkuvan myötä ilmeni myös verrattain paha selkärankareuma. Usva sai tujut kipulääkkeet, ja sen elämänlaatu parani yhtäkkiä hurjasti. Meidän kärttyisestä, maailman vanhimmasta nuorehkosta koirasta kuoriutui, jos nyt ei innokas lenkkeilijä, niin ainakin mukana pysyvä karvapeppu, jota ei enää tarvinnut kiskoa perässään. Se oli silti yhtä kova komentamaan kimakalla äänellään, jos joku riehaantui liikaa.

Kirjoitan tätä merkintää menneessä aikamuodossa, sillä viikko sitten Usva meni viimeisen kerran nukkumaan, eikä herännyt enää seuraavana aamuna. Usva ehti olla iso ja äänekäs osa meidän perhettä yhdeksän vuotta, eikä se ollut todellakaan tarpeeksi pitkään.

Kiitos sinulle, karvainen preeriaprinsessa, kaikesta. Nuku hyvin.

Viimainen talvi

Mies palasi shitdownin liittovaltion sulun jälkeen töihin. Ja siellä on pysynyt. En minä siitä kuitenkaan tullut kirjoittamaan, vaan yhdestä jutusta, joka tapahtui yllättäen ja pyytämättä heti välittömästi töihinpaluun jälkeen.

Meille tuli kolmas (kyllä, luit oikein) koira.

Se oli periaatteessa ihan tavallinen keskiviikkopäivä, mitä nyt koulut olivat kiinni arktisen pläjäyksen (Arctic Blast!), napaseudun pyörteen (Polar Vortex!), eli suomeksi sanottuna purevan pakkasen takia. Scotty lähti käymään kaupassa, ja minä... No, minä vähän katselin eläinsuojan nettisivuja.

Ja siellä se oli. Ihan kamalan hupsun näköinen otus. Nelisen kuukautta vanha australianpaimenkoiran ja bordercollien synnyttämä sekametelisoppavauva. Lähettelin Scottylle hyvin vitsikkäästi kuvia pennusta ja pyysin sitä käymään vähän koirakaupoilla ruokaostosten lomassa. Hehheh.

Miehen kotiuduttua alkoi jankutus. "Jos ihan vain käytäisiin katsomassa pentua." Koska ukkeli ei ottanut minulta luuloja pois sanomalla napakasti "EI!!!", niin siinähän kävi lopulta niin, että aika pian istuttiin autossa matkalla tundran läpi eläinsuojaan. Vain katsomaan.

*winkwink*

Saman pentueen karvapalloja siellä oli kolme, ja niistä yksi oli jo lähdössä uuteen kotiinsa siinä vaiheessa, kun me saavuimme paikalle. Toista, juuri sitä pentua, johon silmäni olin iskenyt, oli joku justiinsa menossa katsomaan. Me laitoimme nimen jonoon ja oletimme, että me käymme tutustumassa sitten siihen kolmanteen. Jäimme odottamaan.

Meidän edellä jonossa ollut mies teki elämänsä virheen, kun sanoi tulevansa seuraavana päivänä takaisin katsomaan, olisiko pentu vielä siellä. Me kävimme leikkimässä vielä vähän aamuisesta leikkauksesta tokkuraisen palluran kanssa, eikä siinä kovin kauaa mennyt, kun koko perhe oli rakastunut.

Pentu ei ollut enää seuraavana päivänä siellä, vaan meillä kotona, vähemmän tokkuraisena. Ehti olla Wayside Waifsilla, samassa paikassa, josta Sisukin meille tuli, reilun vuorokauden. Sitä ennen oli ollut kuukauden jossain toisessa suojassa Utahissa. Elämän ihan ensimmäisistä kuukausista meillä ei ole tietoa, mutta joku oli selkeästi pitänyt hyvää huolta.

Kotimatkalla 9-kiloinen pentu sylissä istuskellessa kävi kieltämättä mielessä, että mitähän ihmettä tässä tuli tehtyä. Ei meille oikeasti lisää karvapeppuja tarvittu, mutta voin ihan rehellisesti, käsi sydämellä näin reilu kuukaisi myöhemmin sanoa, ettei ole kaduttanut hetkeäkään. Päin vastoin!

Nimeksi valikoitui Viima vallinneiden sääolosuhteiden inspiroimana. Näin jälkiviisaasti ajateltuna meidän olisi ehkä pitänyt antaa nimeksi Kesä, Helle tai Terassikeli, sillä tämä talvi on ollut ihan perseestä! Viimaa, jäätä ja lunta on riittänyt niin paljon, että tällä viikolla oli ensimmäinen kokonainen viikko koulua vuodenvaihteen jälkeen - ja maanantaina oli ihan hilkulla, ettei koulu ollut taas kiinni pakkasen takia (kaikilla lapsilla ei ole arktisiin olosuhteisiin sopivia vaatteita, ja kaikki vanhemmat eivät itsekään ymmärrä kerrospukeutumista, vaan kulkevat shortseissa ja huppareissa vuoden ympäri)!

Minä en kestä! Se on niin ihana!

En valehtele, kun sanon, että Viima on maailman helpoin pentu. Sisälle on sattunut "vahinkoja" ihan kourallisen verran, eli aivan uskomattoman vähän. Hoksasi heti, missä käydään tarpeilla ja missä ei. Olin varautunut siihen, että yöllä pitää ravata ulkona ja/tai kuunnella pennun sydäntäsärkevää itkua. Arvatkaapa, monestiko olen joutunut pennun takia heräämään?

Nolla.

Se osaa jo vaikka mitä käskyjä, kävelee hihnassa kuin vanha tekijä, ja mikä parasta, tulee toimeen Sisun ja Usvan kanssa. Meidän kärttyinen vanha rouvakin kuulkaa juoksee pylly pyörien pennun kanssa pihalla ja houkuttelee Viimaa milloin mihinkin leikkiin. Siis meidän Usva, jonka mielestä kaikki hauskanpito on ihan turhaa hötkyilyä.

Ystävänpäiväposeerauksia.

Siinä, missä Usvan kanssa telmiminen on vielä aika kesyä,  niin Sisun kanssa se sitten riehuu niin, että tanner tömisee ja hampaat kolisee. Sisulla on ollut pienestä asti naapurin koiran sen kimppuun hyökättyä hieman epäluuloinen asenne kaikkiin uusiin koiriin, mutta Viiman se hyväksyi heti alkuunsa. Niistä on muodostunut aivan erottamaton kaksikko, ja vietän päivittäin aivan liikaa paljon aikaa ihan vain niiden touhujen seuraamiseen.

Lapset rakastavat uutta perheenjäsentä, ja Viima rakastaa lapsia. Käydään joka päivä kävellen hakemassa meidän ekaluokkalainen koulusta, ja Viima saa paljon rapsutuksia koulukavereilta. Siis paljon! Ja ai että se nauttii.

Meidän nuorempi napero puhuu päivittäin siitä, kuinka söpö Viima on. Tai, Viimavavimpska, kuten hän itse sanoo. Muihin lempinimiin lukeutuu Vimppa, Vimpula, Vimppapimppa, Vimpelin Veto, mitä näitä nyt on. Ai niin ja Timppa, vaikka tyttö onkin.

Selkä- ja käsinojaotukset.

Moro!

Ollaan kuljetettu Viimaa mukana kaikissa mahdollisissa paikoissa sosiaalistamassa. Jos haluatte tietää, mille panimoille voi Kansas Cityssä viedä koiran, niin kysykää vain.

Panimosesse.

No nyt se tuli näppäimistön päälle makaamaan, joten kirjoittelu on hieman haastavaa. Kai tässä on ihan hyvä aika lopetella tämä koneella roikkuminen ja ruveta rapsuttelemaan karvalasta.

Bännäsin itseni muuten sieltä eläinsuojan sivuilta. Nyt riittää.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 2. luukku

Current view.

"Daddyyyyy, can you help me open the Christmas calendar yeeeeeet?!"

Se siitä pitkään nukkumisesta. Yöunet jäivät vähän heikoiksi, sillä eilen illalla oli pakko katsoa uusin Outlander puolen yön kieppeillä, ja yöllä piti päästää koiria vuorotellen ulos - toista rakkoa pienentäneen kasvaimen takia ja toista kissanp*skan syömisestä todennäköisesti johtuneen ripulin vuoksi.

Miten mulla voi muka olla koiranpentukuume?

Saatiin onneksi köllötellä kalenteritohinoiden jälkeen vielä jonkin aikaa. Laiskat aamut ovat aika ihania. Hepuliripulikoirakin voi sen verran hyvin, että hyppäsi kaveriksi sänkyyn. Eläinlääkärireissu olisi ehkä silti tarpeen, sillä Sisun kuulo katoaa jännästi sillä hetkellä, kun tassut koskevat meidän patjaa.

Järjestelin lämpimästä sängystä vastentahtoisen nousun jälkeen pyykki-/kurahuoneen. Lasten lapasia ja pipoja oli vähän joka puolella, joten eilen IKEAsta ostetut huopakorit tulivat enemmän kuin tarpeeseen kaaoksen kaitsemiseksi.

Onpas meillä värikkäitä takkeja.

Siivousintoilun jälkeen Scotty valitettavasti muisti, että olimme eilen puhuneet jotain jostain urheilusta (siis muustakin kuin penkki-sellaisesta!), joten oli painuttava kellariin ja hikoiltava tunnin verran. Pakko kyllä myöntää, että se tuntui erittäin hyvältä, sillä pari kuukautta vaivannut yskä-nuhakierre alkaa viimeinkin hellittää sen verran, että pystyin hölkkäilemään juoksumatolla ja polkemaan kuntopyörällä.

Olisin silti hoitanut hikoilun mieluummin saunassa.

Kuntopiirin jälkeen laitoimme chorizo-juustodipin tulille, ettei vain vahingossa pääsisi ainakaan laihtumaan. Chiefs-peli alkoi sopivasti juuri niillä näppäimillä, joten sen jälkeen olen ollut tukevasti parkissa sohvalla kissa ja tekeillä oleva neulepipo sylissä.

Pitänee keskittyä jälleen (amerikkalaiseen) jalkapalloon, sillä tämä pelihän on jännempi, kuin sen pitäisi olla. Kansas Cityssä on ollut tavallistakin suurempi futisinnostus tänä syksynä, sillä nuori pelinrakentaja Mahomes on pelannut niin hyvin, että on jopa ylittänyt kovat odotukset. Ensi viikolla päästään todistamaan taas tositoimia Arrowhead Stadiumille. Pitää tehdä pipo ennen sitä valmiiksi, sillä säätiedotus lupailee vähän vilakkaa keliä.

Go Chiefs!

Maalari maalaa taloa - pelkuri ei

Viimeinenkin matkalaukku on nyt purettu! Rasti seinään!

Vielä pari viikkoa sitten taivaalta tuli jäätä ja lunta, ja koulut olivat päivätolkulla kiinni. Sen jälkeen Kansasissa on kuitenkin ollut kovin keväistä viikon ajan, ja tekisi mieli mennä tonkimaan pihaa, kaataa puita, istutella uusia, ja maalata rakeiden kolhimia räystäslautoja, ennen kuin ne lahoavat paikoilleen. Vaikka viimeisin kuulostaa aika helpolta ja nopealta hommalta, niin lautojen maalaaminen onkin hieman kinkkistä, sillä meidän torppa ei ole ihan matalimmasta päästä, eikä meillä ole niin korkeita tikkaita, että katonrajaan yltäisimme. Eipä sillä, että sinne kumpikaan uskaltaisi kiivetä, meikäläinen varsinkaan.

Koska meidän pitänee joka tapauksessa nakittaa joku tekemään homma meidän puolesta, niin tulipa semmoinen juttu mieleen, että samallahan sitä voisi vaihtaa talon väriä... Pienellä lisävaivalla! Harmi vain, etteivät rahalliset rahkeet todellakaan riitä tällä hetkellä kokonaisen maalariarmeijan palkkaamiseen. Jos en olisi tämmöinen pelkuri, niin talohan olisi jo maalattu, sillä sainhan idean jo viikko sitten.

Rajoitteista huolimatta olen selannut inspiraatiokuvia netistä, ja pakkomielle vain kasvaa. Voihan hemmetti.

Kevät on tullut sisällekin. Pitkään kukattomana mököttänyt orkidea kasvatti uuden kukkavarren.

Kukkasia löytyy lisääkin. IKEAn aletuoli pääsi meille kukkapöydäksi.

Pitänee yrittää työntää mahtipontiset urakkahaaveet taka-alalle ja nauttia lämpenevistä ilmoista ja kohta hiirenkorville puhkeavista puista. (Tai sitten alan lotota ihan tosissaan.) Kevät on ihan parasta aikaa ulkoilla, kun ei ole vielä liian kuuma, eivätkä ötökät kiusaa. Uimakausikin on jo aloitettu mökillä - neljäasteisessa vedessä. Kai tässä joten kuten pärjätään, vaikkei talo uutta maalihuntua tänä keväänä saisikaan.

Käytiin lauantaina pelaamassa koko perheen (miinus hepulikoira Sisu ja kissat) voimin frisbeegolfia.
Tai Scotty pelasi, ja minä räpiköin pusikoissa. Miten voikin ihminen olla näin lahjakas kaikenlaisissa heittolajeissa?!

Tuuliviiri rauhaton

Heinäkuu meni jotenkin sumussa. Haaveillen milloin erakoitumisesta ja talon rakentamisesta keskelle ei mitään, milloin yli satavuotiaan puutalon ostamisesta läheisen kaupungin eläväisestä keskustasta, milloin tämän nykyisen asumuksen remontoimisesta. Olen kriiseillyt paikalleen jämähtämisestä, kokenut tämän lähiöelämän jotenkin välimallin olemiseksi ja elämiseksi. Rauhallista on, mutta ei tarpeeksi rauhallista. Kävellen pääsee kauppaan, mutta ei kaupoille. Kaikki on periaatteessa hyvin, todella hyvin, mutta silti... Tätäkö tämä nyt sitten on, aina ja ikuisesti? Tiedättehän?

Ehkä minulla on kolmenkympin kriisi.

Juhlistettiin heinäkuun 9. päivä 8-vuotista avioliittoa Moscow Mule -drinkeillä.
Ilman mitään kriisejä.

Vaikka on tehnyt mieli tehdä vaikka mitä radikaalia, en ole ostanut urheiluautoa, lävistänyt napaani, tatuoinut otsaani, en edes värjännyt hiuksia. Olen iloinnut elämästä, perheestä, ystävistä. Kuten jo sanoin, kaikki on periaatteessa hyvin, todella hyvin.

On kuitenkin ollut vähän pelottavaa tajuta, kuinka syvällä juuret alkavat tässä maaperässä olla. Eikä pelkästään oma juurakko, vaan jälkikasvunkin. Isompi lapsi on jo sen ikäinen, että on ihan oikeasti oma persoonansa, eikä vain meidän vanhempien jatke. Rakentaa omia elämänmittaisia muistoja - aloittaa kohta varsinaisen koulutaipaleenkin! Vaikka itse tekisi mieli repäistä ja myllätä elämä mullinmallin, se ei ehkä olisi ihan reilua noille naperoille. Ei varsinkaan pelkästään sen takia, että äitiä vähän kyllästyttää.

Mökillä ei ahdista!

Mutta sitten toisaalta. Jos isompia muutoksia haluaa, niin nyt olisi ehkä nimenomaan siihen paras aika, kun lapset ovat verrattain pieniä, eivätkä vielä teini-ikäisiä jurrikoita, joilla on vankka ja todennäköisesti erittäin rasittava kaveripiiri. Harmi vain, etten ole vieläkään voittanut lotossa, ja se unelmien puutalo on liian kallis. Niin, ja työprojektikin lopetettiin maanantaina ihan puun takaa.

Keskenkasvuiset päikkäreillä.

Sekin vielä. On ollut jotenkin helpompaa olla pohtimatta sitä, mitä minusta sitten isona tulee, kun on ollut edes jonkinlaista työtä, josta on saanut maksaa verot. Olin taaperrellut tyytyväisesti vihellellen suht' kuopatonta ja mutkatonta polkua, mutta nyt tulin yhtäkkiä tienhaaraan. Ajatus "pelkästä" kotiäiteydestä tuntuu hassulta, varsinkin nyt, kun toinen lapsi on lähdössä kokopäiväisesti kouluun, ja toinenkin täyttää kohta kaksi. Jos olen pystynyt tekemään töitä tähänkin asti, niin hemmetti soikoon miksen pystyisi nyt päivien rauhoittuessa. Olen ollut asennoitunut olemaan kotona siihen asti, kunnes pieni mieskin lähtee kouluun, mutta jos en löydä etänä tehtäviä töitä, niin... Niin.

Kindergartenilainen ensimmäisessä konsertissaan (Journey!) pari viikkoa sitten.

Ukkonen valitettavasti keskeytti ja lopulta peruutti koko keikan kolmen kappaleen jälkeen.
Neidin lempilaulu, Don't Stop Believin', jäi kuulematta.

Noh. Odotellaan pari viikkoa, ja enköhän ole taas sitä mieltä, että tämä talo ja tämä naapurusto ja tämä lähiö on meille just hyvä. Taidan olla semmoinen tuuliviiri rauhaton. Kyllä se tuuli taas kääntyy. Niin aina.

Töiden vähentyessä ja lopulta tyrehtyessä kokonaan on sentään ollut aikaa askarrella...

...lahjoja ystävien vauvoille.

Toissapäivänä saatiin konkreettinen muistutus siitä, että pitäisi elää hetkessä, eikä unelmoida aina vain, no, jostain muusta. Meidän karvaisimmalta perheenjäseneltä löytyi rakosta kasvain sekä selkärangasta melko paha reuma. Ei ollutkaan kyse virtsatientulehduksesta. Märehdin koko keskiviikon, mutta eilen otin itseäni niskasta kiinni. Jos potilasta itseään ei diagnoosi haittaa, en anna sen haitata minuakaan. En vielä. Usvalla ei näyttäisi olevan kipuja, sen pörröinen peppu pyörii entiseen malliin. Nyt vain huolehditaan, että elämänlaatu pysyy hyvänä, toivottavasti vielä piiiiiitkään, rapsutellaan ja leikitään ehkä entistä enemmän, ei lasketa herkkuja.

Elämä risaiseksi - Usva kävi eilen panimolla!
Temmelsi lasten ja muiden koirakavereiden kanssa epätavallisen viileässä kesäillassa.
Tyhmistä diagnooseista välittämättä.

Semmoinen heinäkuu.

Tiistai 6.6.2017 (Seiskahaaste osa 5)

Heräsin horroksesta kahdeksan jälkeen. Puoli kuuden ja kuuden herätyksiin viime aikoina valitettavasti turtuneena tuntui, että olin nukkunut pommiin. Scottyn piti herättää minut, kun lähtee töihin. Mitä ihmettä hän teki vielä kotona?

"Good morning, sunshine. I thought I'd let you sleep in. I think I'm going to work from home today."

Etäpäivä. Tarkoittaisi sitä, että minulla olisi kyllä parhaassa tapauksessa kaksi apukättä paimentamassa lapsia, mutta pahimmassa tapauksessa yksi lisäsuu tuottamassa älämölöä, mikä tekisi työskentelystä hankalampaa. Sain kuitenkin tehtyä viisituntiseni verrattain kivuttomasti. Kaduin vain sitä, että olin jättänyt aamukahvit juomatta.

Pienin ipana oli jälleen kerran nukahtanut sohvalle, joten päätin painaa pään hetkeksi itsekin tyynyyn. Ihan vain silmiä lepuuttaakseni. Tuntia myöhemmin heräsin aivan sikiunesta siihen, kun se aiemmin nukkunut kaveri veti tyynyn pääni alta pois. Joutikin siitä nousta. Lapset pitäisi saada ruokittua ja puettua ennen kevään ensimmäisiä jalkapalloharjoituksia.

Lämmittelin makaronilaatikkoa ja hoputin jalkapalloijitartamme syömään. Keli oli niin mukava, että voisimme kävellä kentälle, mutta se tarkoittaisi sitä, että sitä pastaa olisi tungettava ääntä kohti hieman nopeammalla tahdilla. Matkaa oli kuitenkin melkein kolme kilometriä, ja rattaissa istuvan taaperon ja kikkailevan neljävuotiaan kanssa siihen menisi vähintään puoli tuntia aikaa.

Pikku-Litti lähti harjoituksiin nälkäisenä, sillä reilussa puolessa tunnissa hän oli lopulta saanut syötyä ehkä kolme haarukallista makaronilaatikkoa. Niistä hoputteluista (ja uhkailuista...) huolimatta.

Valmentaja oli sama, kuin viime syksynäkin, enkä ollut ihan varma, oliko se hyvä vai huono asia, että hän muisti meidän kullannuppumme.

Intoa piisasi.

Jätin Scottyn ja lapset odottelemaan harjoitusten alkua ja läksin hölkkäämään puistoa ympäri. En yhtään tiennyt, mimmoinen lenkki siitä tulisi, mutta kun vajaa vartti myöhemmin palasin lähtöpisteeseeni, kelloni ilmoitti minun liikkuneen 2,5 kilometriä. Vaihdettiin Scottyn kanssa läpsystä soccer momin pestiä, ja minä jäin kentän reunalle huolehtimaan nesteytyksestä ja kannustamisesta. Miehet läksivät kiertämään puistoa rattaiden kanssa.

Kävelimme harkkojen jälkeen kotiin kaupan kautta, ja lapset (ja me isommatkin) halusivat kovasti ostaa tiistain synttärisankarille, Usva-koiralle, lahjan. Napattiin mukaan purulelu, jonka olisi tarkoitus puhdistaa hampaita. Tasapuolisuuden ja aivan äärettömän mustasukkaisen vaikkakin valkosukkaisen toisen koiran takia ostimme niitä kaksi kappaletta.

Sisun käsittelyssä se kepakko kesti ehkä kaksi minuuttia, ennen kuin meidän piti viheltää peli poikki. Isoleukainen koira pureskeli "luusta" niin isoja paloja irti, ettei viitsitty ottaa tukehtumis- tai tukkeutumisriskiä.

Synttäritypy.

Maailman vanhin seitsemänvuotias koiruutemme sen sijaan jyrskytteli menemään vaikka kuinka kauan. Oli niin innoissaan, että otti oikein juoksuaskelia! Kun se lopulta kyllästyi pureskeluun, tarkistimme "vahingot". Muutama hassu naskalinjälki. Ovat nuo vain niin erilaisia, luonteeltaan, vireystasoltaan ja purukalustoltaan.

Koska pienin kaksijalkainen oli vetäissyt myöhäiset päikkärit rattaissa, hän jaksoi kukkua aivan liian pitkään. Puoli kymmenen maissa hän kuitenkin viimeinkin simahti, ja me pääsimme, yllätys, yllätys, saunaan.

Casper

Tällä viikolla maailmalta kantautuneet uutiset ovat saaneet omat jouluiset ongelmat, kuten uhkaavasti tämän toisinnolta vaikuttavan pakettisaagan aiheuttama ketutus, tuntumaan erityisen mitättömiltä. Vaikka Kusti ei oikein poljekaan, niin meillä sentään vietetään joulua oman, ehjän perheen kesken. Perheen, joka kasvoi hieman sunnuntaina.

Tässä on Casper.

Casper on kulmakunnan kovin kolli. Tai ainakin yksi kovimpia kokenut kolli. Muutama vuosi sitten Casper oli ollut luuta ja kirjaimellisesti nahkaa, mutta onni onneksi potkaisi. Nuori mies pääsi lämpimään kotiin ja niin kovin hyvään hoitoon, että nuoruuden kahinoista ja kurjuuksista on enää muutama puolikalju kohta jäljellä. Ja komeat kolot korvassa.

Sitten tuli suru. Casperin oma ihminen ja suojelusenkeli nukkui pois viime viikolla, ja Casper tarvitsi uuden kodin. Mietimme muka Scottyn kanssa hetken asiaa, ihan vain muodon vuoksi, vaikka molemmat kyllä tiesimme, mitä tässä tulisi tapahtumaan. Tuntui kamalalta ajatukselta, että kaveri olisi joutunut kodittomaksi - ihan ilman omaa syytään.

Kun sunnuntai-iltapäivänä avasimme kantokopan, vastassa oli itsepäinen kissanpeppu. Casper mietti hetken, ennen kuin uskaltautui kopan suojasta pois, mutta tuli reippaasti rapsuteltavaksi ja kävi tekemässä pikaisen tarkastuskierroksen hänelle turvapaikaksi tehdyssä kellarissa maha maata viistäen. Yritti mennä rohkeasti yläkertaankin, mutta koirat huomatessaan livahti äkkiä piiloon ja päätti pysyä siellä hetken.

Annoimme Casperin olla vähän aikaa ihan rauhassa ja tottua uusiin hajuihin ja ääniin. Emme kuitenkaan malttaneet pysyä kellarista poissa kovin kauaa, koska halusimme tutustua uuteen perheenjäseneen. Ei mennyt pitkään, ennen kuin Casper kiipesi jo syliin kehräämään, kävi syömässä ja kiehnäsi lastenkin jaloissa. Iita olisi halunnut nimetä kissan Laurendenduniksi, mutta jouduimme "valitettavasti" selittämään hänelle, että Casperilla on jo nimi.

Tyyppi otti kovin rennosti jopa ensimmäisen karvaisen vierailijan, Savu-kissan isottelut. Köllötteli sylissä ja katsoi, kun toinen sähisi naama kurtussa. Vaikka Savu onkin elänyt ison osan elämästään toisen kissan kanssa (joka muuten oli hyvin paljon saman näköinen kuin Casper!) ja tottunut ison mustan koiran kanssa telmimiseen, niin uudesta kissakaverista ei tullut heti bestistä.

Saatettiin nukkua Scottyn kanssa ensimmäinen yö kellarissa, mutta ei kerrota kenellekään, ettei meidän kovismaine kärsi.

Tällä hetkellä tilanne on se, että Savu ja Kassu-kissa pitävät hajurakoa yhden kokonaisen kerroksen verran. Savu pitää itsepintaisesti kiinni nukkumapaikastaan meidän sängyssä/minun päällä, ja Casper majailee enimmäkseen kellarissa, vaikka onkin uskaltautunut jo tutkimaan keittiötä ja olohuonetta muiden eläinten ollessa ylimmässä kerroksessa.

Turvallisen portin takaa se tutkailee Melukylän menoa. Iita käy kellarissa leikkimässä sinne karkoitetuilla vauvaleluilla, ja Casper kiehnää hänen kimpussaan. Olavi seisoskelee usein portin luona, sanoo naukuen "haaaaaaaaai" ja hokee: "Papper (Casper), Papper, ks-ks-ks." Usva-koiraa ei kiinnosta. Ja hepulihötkylämme Sisu... Sisu odottaa (yllättävän!) rauhallisesti uuden leikkikaverin rohkaistumista.

Kulmakunnan kovin kolli on tainnut sulattaa meidän kaikkien sydämet. Paitsi Savun. Ja Usvan. Koska Usvaa ei vain kiinnosta. Mikään.

Keskenkasvuisten kuulumisia

Täällä on nautittu keväisistä keleistä, pirteästä pennusta (ja isommastakin vanhemmastakin koiruudesta) ja topakasta tyttösestä. Kyllä -- on aika päivittää ihan rehellisiä kuulumisia.

Sisusta. Kaveri on kotiutunut meille enemmän kuin hyvin. Reilussa kahdessa viikossa Sisu on kasvanut Usvasta ohi (kaikessa, paitsi älyssä), mutta lujaluonteinen sheltti on silti selvästi pomo. Ensin epäilevästi uuteen tulokkaaseen suhtautuneesta, vanhan rouvan tavoin käyttäytyneestä ja könkkäilleestä 4-vuotiaasta Usvasta on kuoriutunut ihan uusi koira. Se haastaa Sisua leikkiin, köydenvetoon, juoksukilpailuihin (jotka karvapeppu luonnollisesti häviää); kantaapa meillekin leluja, mitä se ei ole tehnyt pitkään aikaan. Osa pentuenergiasta on selvästi tarttunut Usvaankin. Ettei painokin olisi vähän päässyt tippumaan...

Karvakaverit sopusoinnussa.

Sisullekin sitä energiaa on kuitenkin jäänyt ihan kiitettävästi, ja välillä lentävät sohvatyynyistä lähtien kaikki irtilähtevä, kun jättimäiset tassut tömistävät menemään. Suurimmaksi osaksi Sisu on kuitenkin ollut erittäin, erittäin helppo pentu. Sisäpissoja sattuu todella harvoin, hihnassa kävely ilman vetämistä onnistuu jo aika hyvin, jos mitään yllättäviä häiriötekijöitä ei ole. Istuupa nätisti odottamaan kadunylitystäkin.

Savu-kissan Sisu on jättänyt alusta asti rauhaan, ja Savu on saanut totutella pitkäkoipiseen hongankolistajaan ihan omaan tahtiinsa. En tiedä, mitä Savu on Sisulle viestittänyt, mutta monta kertaa isompi koira ei uskalla mennä Savun lähelle ja loikkii usein karkuun, jos Savu hiipii uteliaana nuuskimaan. Ja Savun ego paisuu entisestään.

Tässä ollaan harvinaisen lähekkäin.

Ensimmäisellä viikolla Sisulla oli kenneliyskän oireita (jo kotiutumispäivänä sillä oli vähän vuotava nenä), joten soitin eläinsuojan ohjeistuksesta heidän lääkärille ja sain ajan samalle päivälle. Vaa'an/hoitopöydän päälle nukahtanut pentu, jonka paino oli noussut melkein kilon viikossa, sai mukaan antibiootit (ilmaiseksi) ja tarkat ohjeet jatkohoidosta. Vaikka yskä oli lievää, kuumeetonta laatua, joka olisi todennäköisesti parantunut ilman minkäänlaista erityishoitoa, eläinsuojassa haluttiin kuitenkin varmistaa, että heidän entinen hoidokkinsa paranee varmasti. Siitä iso peukku heille.

Jonkinlainen opetustuokio meneillään. Kai.

Miniminästä. Lapsukainen on nauttinut lämpöisistä ulkoilupäivistä vähintään yhtä paljon kuin koirat. Onpa livahtanut ulos pelkässä paidassa, kun halu pihahommiin on niin kova. Takaovi on pitänyt muistaa laittaa takalukkoon, ettei joku keskenkasvuinen (lapsi tai pentu) pääse juoksentelemaan ulos ilman valvontaa.

Juttua piisaa edelleen, ja nyt vihdoinkin enemmän myös suomeksi. Vielä puhutaan yksittäisistä sanoista siellä täällä, englannin seassa, mutta selvästi useammin kuin ennen. Hyviä esimerkkejä hybridilauseista ovat mm. "I want to mummolle talk" ja "Sisu go kakka outside". Eilen kertoi pitkän tarinan siitä, miten Sisu varasti hänen pullansa (en siis todellakaan ole leiponut...). Tiivistettynä se meni jotenkin näin: "Sisu eat my pulla. Make more pulla, äiti, more pulla. Sisu no eat my pulla now. Let's do this!"

Martin City Brewing Companyn aurinkoisella terassilla pizzalla.

Välillä taas pienestä suusta tulee sellaista kieltä (klingonia?), jota kukaan ei ymmärrä. Kädet heiluvat ja naama vääntyy jos jonkinmoisiin ilmeisiin, eikä se tunnu hidastavan jutunkerrontaa ollenkaan, ettei kukaan kuulijoista ymmärrä sanaakaan. Naurattavat meitä aikuisia silti, varsinkin, jos värikäs kerronta päättyy erittäin teatraaliseen tadaa!:han. Hassu tyttö.

Muuten elämä rullailee vanhoilla urillaan. Mökkihöperyys meinaa iskeä aina tasaisin väliajoin, mutta siitä paranee melko hyvin viikonloppuisin, jotka ovat usein täynnä tohinaa. Kaikista akuuteimpiin kohtauksiin rohtona toimivat vanhat X-Files-jaksot Netflixistä. Oi kultainen lapsuus.

*****

Psssst. Muokkailen blogin ulkoasua pikkuhiljaa (mm. tämä infosivu on päivitetty). Ilmoitelkaa ihmeessä, jos amatöörimäinen näpertelyni aiheuttaa toimintahäiriöitä esim. kommentoinnissa.

Sitkeää, hellittämätöntä tahdonvoimaa

Hei kuulkaas, se on nyt niin, että meille muutti perjantaina tämmöinen kaveri:

Toisesta koirasta meillä oli ollut puhetta jo ties vaikka kuinka kauan (varmaan siitä hetkestä lähtien, kun Usva tuli meille), mutta kaksi kissaa, kaksi rottaa ja kaksi koiraa tuntui vähän liialta. Suuri Johtaja jätti kuitenkin ison, vaikeasti (ellei mahdottomasti) paikattavan aukon sohvannurkkaan, mutta joka tapauksessa, eräänlainen vakanssi oli olemassa. Enkä minä paljon muuta tarvitsekaan innostumiseen.

Koiran rodusta, koosta, vireystasosta ja liikunnantarpeesta meillä ei kuitenkaan ole ollut aivan yhteneväiset ajatukset. Scottyn mielestä sheltti-Usvamme on täydellinen koira, koska ei vaadi meiltä juuri mitään. Toki sen tarpeet on aina täytetty ja enemmänkin, mutta Usvan pahin painajainen on jokailtainen hikilenkki. Ihan oikeasti. Se lähtee aina hirveän innoissaan lenkille, mutta parinsadan metrin jälkeen se alkaa laahustaa perässä kuin kuolemaantuomittu. Tekipä kerran täysstopin irrottaen samalla kaulapannan kolmesti mailin (1,6 km) hölkkälenkin aikana. Usva ei tykkää urheilusta, ja sen valitettavasti alkaa huomata tänä vuonna vasta viisi täyttävän koiran habituksesta.

Minä taas olen kaivannut energisempää ja hieman järeämpää lenkkikaveria jo pidemmän aikaa, vaikka Usva ihan paras koira onkin. Paimenkoiran ominaisuuksista (suhteellisen nopea oppimaan) en minäkään kuitenkaan halunnut luopua, sillä tiedostan omat rahkeeni kouluttajana. Tällä kertaa en halunnut marssia lähimpään lemmikkikauppaan etsimään uutta rakkautta, vaan olin vaivihkaa katsellut löytöeläinkotien tarjontaa. Tarkemmin ottaen saman eläinsuojan tarjontaa, mistä aikoinaan adoptoimme Savun.

Vaikka olimmekin hankkimassa koiraa eläinsuojasta, sädekehä jäi kiillottamatta, sillä aikuiset koirat ovat hankalammin sijoitettavissa uusiin koteihin, ja pennut, joiden perässä minä olin, viedään usein käsistä. En uskaltanut ottaa sitä riskiä, että meille tulisi ennalta tuntematon ja ehkä -arvaamatonkin aikuinen koira, joka ei välttämättä tulisi lapsen, Usvan tai Savun kanssa toimeen. Olemassaolevien asukkien hyvinvointi ja turvallisuus oli turvattava.

Perjantaina näin sitten tämän:

Kuvakaappaus Wayside Waifsin sivuilta.

Scottylle linkkiä töihin. Se hölmöläinen meni sanomaan, että voitaisiin käydä iltapäivällä katsomassa pentua. Hehee, eikö se vieläkään tunne minua? Vai olikohan sittenkin niin, että tiesi jo sen sanoessaan, ettei tultaisi kotiin ilman pentua, jos se siellä vielä oli...

Kotona pakkasimme Usvan vanhan hihnan mukaan, sillä eläinsuojan sivuilla luki, ettei yksikään koira saa poistua heidän tiloistaan ilman asianmukaista pantaa ja hihnaa. Viiden jälkeen olimme tiluksilla ja hetken kierreltyämme ja yhden lomakkeen täytettyämme leikkimässä mustavalkoisen, 2,5-kuukautisen pennun kanssa.

Adoptioita hoitava nainen kantoi Martiniksi nimetyn pennun leikkihuoneeseen, sillä alle 5 kuukauden ikäiset pennut, joiden rokotussuoja ei ole vielä täydellinen, eivät saa astua yleisten tilojen lattialle mahdollisten pöpöjen vuoksi. Avulias täti kertoi myös, etteivät he ole satavarmoja pennun vanhempien roduista, mutta muoto (labradorinnoutaja) ja väritys sekä hieman pörhäkkä karvoitus (bordercollie) antoivat heille erittäin hyvän suunnan, ja he ovat harvoin täysin hakoteillä.

Pentu ei ollut pennuksi kovinkaan kova pureskelemaan ja oli heti sulaa vahaa Scottyn käsittelyssä. Tiesi ilmeisesti, ketä kannattaa voidella, jos haluaa päästä meidän mukaan. Kun adoptiovastaava oli huolehtinut siitä, että tiesimme, mitä pennun kasvattaminen vaatii, pentu palautettiin hetkeksi häkkiin ison orassin Varattu-lapun kera, ja me menimme tekemään paperitöitä, vastaamaan vielä muutamaan taustatietokysymykseen, kertaamaan naperon historian ja odottamaan, että eläinlääkäri tarkastaisi pennun vielä viimeisen kerran.

Ennen seitsemää pakkasimme uuden perheenjäsenen, Sisun, autoon.

Sisu ja karvapeppuinen Usva. Meillähän oli joskus sääntö, ettei koiria sohvalle...

Usva ei ollut uudesta tulokkaasta moksiskaan, ja Savu oletti olevansa luonnollisesti päällikkö, koska kissa. Uudessa paikassa oli paljon vieraita hajuja, mutta niitä Sisu ei jaksanut yhden nuuhkimiskierroksen jälkeen ihmetellä. Hyppäsi muina miehinä sohvalle ja rupesi iltatorkuille.

Massiiviset tassut.

Yöksi pistimme pennun häkkiin ja olimme varautuneet itkukonserttiin ja siivouspuuhiin, mutta pienen valituksen jälkeen Sisu nukahti ja oli hiljaa aamukuuteen asti. Yhtäkään vahinkoykköstä tai -kakkosta häkistä ei löytynyt, joten lumisateiseen lauantaihin oli hyvä lähteä, vaikkakin ihan liian vähillä unilla.

Lauantaina ravattiin ulkona vähän väliä, ja vaikka kokolattiamaton (yäk!) kuuraukselta ei kokonaan vältyttykään, kehitys oli erittäin lupaavaa. Suurin osa päivästä meni kuitenkin sohvalla halaillessa ja koko ajan enemmän ja enemmän ihastuessa.

Sisu oli tullut kolmen veljensä kanssa Wayside Waifsiin, kuten niin moni muukin pentu - open admission/kill shelteristä (eläinsuoja, joissa lopetetaan terveitäkin eläimiä, jos uutta kotia ei löydy tarpeeksi nopeasti tai jos tila yksinkertaisesti loppuu), jossa alkoi olla ruuhkaista. Wayside Waifs on no-kill shelter, jossa eläimestä pidetään huolta niin pitkään, kunnes se pääsee pysyvään kotiin. Kaikille se ei kuitenkaan ole yhtä helppoa, joten eläimet saattavat viettää vuosikausia suojassa, ja sijoittaminen perheeseen käy aina vain vaikeammaksi.

Pennut eivät useinkaan viihdy Waysidessa kovinkaan pitkään, ja niin kävi Sisunkin tapauksessa. St. Josephin Humane Society oli saanut pentueen 21.2., josta ne oli siirretty Waysideen 25.2. Jo samana päivänä pennut oli suojalääkitty erinäisiä ongelmia vastaan, ja seuraavan päivän lääkärikäynnin jälkeen niskasta löytyi mikrosiru ja jalkojen välistä vähemmän tavaraa. Sisu muutti meille 27.2., eli alle viikon suojaelämän jälkeen. Tehokasta, sanoisin.

En tiedä, mistä olosuhteista Sisu oli Humane Societyyn alunperin tullut, mutta kovin kaltoin naperoa ei ole missään vaiheessa kohdeltu. Sisu on iloinen, leikkisä, luottavainen pentu, joka kaipaa hellyyttä ja rakastaa kiitosta. Jos rotuveikkaus pitää paikkansa, ja luulenpa, että pitää, niin meillä on käsissä erityisen viisas ja helposti oppiva otus, joka toisaalta kaipaa paljon virikkeitä ja liikuntaa. Mitäs minun toivelistalla olikaan?

Eilen Sisu pyysi jo pari kertaa ulos, ja käskyt istu ja maahan alkavat olla aika hyvin hallussa, kunhan käskijällä on namia tarjolla. Parina viime yönä se on vinkaissut kerran keskellä yötä halutessaan ulos, mutta jatkanut sen jälkeen tyytyväisenä unia aamukahdeksaan. Omaksuu asioita siis erittäin helposti, kunhan vain opettajilla riittää intoa, ja meillähän riittää. Hulluja pentuvillejäkin on tietysti nähty, mutta suurimman osan ajasta täällä pyörii erittäin lunki tyyppi.

Eipä mene pitkään, ennen kuin Sisu on isompi kuin Usva. Vahvempi ja ketterämpi se jo on, muttei (Usvan) onneksi tajua sitä. Tässä kuvassa on yllättävän rauhallista. Yleensä ulkona juostaan.

Oikeastaan ainoa ongelma tähän mennessä on ollut se, että lapsen ja koirien lelut on ilmeisen hankala erottaa toisistaan. Tyttönen hermostuu, jos Sisu nappaa hänen lelunsa suuhun, mutta Sisun leikkiessä niillä soveliailla leluilla, lapsi käy hakemassa ne koiralta pois ja tulee poru, kun 9-kiloinen kaveri rupeaakin vähän turhan leikkisäksi.

Kyllä nyt kelpaa blogata.

Labradorin lempeys ja bordercollien viisaus. Aika mainio paketti. Ehdin jo kuitenkin kaivella esiin ne sädekehän kiillotusvälineet, koska adoptoitiin tosiaan tällä kertaa sekarotuinen koira (vaikkakin pentu) eläinsuojasta, mutta Scottypa meni lukemaan netistä, että labbiksen ja bordercollien sekoitus on suosittu ja sillä on oma nimi, borador. Seropin sijaan meille tulikin siis designer dog.

Että pieleen meni sekin yritys olla hipsteri.