Kun ulkona kuulosti Suomelta

"This... This sounds like Finland", sanoin miehelle eräänä lumisena pakkaspäivänä. Narskuttelin kuivaa lunta kengän alla ja hihittelin. Hulluilla on halvat huvit, riemuidiooteilla ilmaiset.

Kansas Cityssä satoi tällä viikolla jälleen lunta. Monet koulut sulkivat ovensa huonojen ajo-olosuhteiden vuoksi, mutta meidän koulupiiri piti koulut auki normaalisti. Pääsin siis ajamaan rallia lapsen muutaman kilometrin päähän valkoisia teitä pitkin, ja vaikka pidin hienosti pään kylmänä ja turvavälit pitkinä, teki mieli vetäistä käsijarrukäännös (jota en edes osaisi tehdä meidän automaattivaihteisella maantielaivalla) ja pölisyttää lunta joka risteyksessä.

Ketterä nelivetoinen korealaisemme ei lumesta hätkähtänyt, edes ns. joka kelin renkaillaankaan (eli kesärenkailla), mutta männävuosina ollaan oltu nyt jo edesmenneillä pikkuautoillamme Scottyn kanssa jumissa mm. työmatkalla jäisessä ylämäessä ja kissanhautausreissulla hangessa auraamattomalla sivutiellä. Täällä talvi oikeasti yllättää autoilijat - jopa suomalaisiin talviin tottuneet sellaiset. Joka vuosi. Monta kertaa vuodessa.

Se johtuu siitä, että on todella harvinaista, että lunta sataa jo valmiiksi lumisen maan päälle. Ihmiset eivät ehdi saada tarpeeksi kokemusta liukkaista keleistä, koska lumi on yleensä lyhytaikainen ilo (tai piina). Liukkaita kelejä ei myöskään ole (yleensä) tarpeeksi usein, jotta ihmisten olisi järkevää vaihtaa autoihin talvirenkaat (joissain osavaltioissa nastarenkaat on kielletty kokonaan, Kansasissa niitä saa käyttää marraskuun alusta huhtikuun 15. päivään saakka), tai kaupungin pitää järkyttävän isoa tienhuoltoarsenaalia koko ajan valmiudessa. Tiet aurataan ja suolataan tärkeysjärjestyksessä, minkä jälkeen odotellaan auringon hoitavan loput.

Kuva muutaman viikon takaa. Jos katsoo oikein tarkasti, voi nähdä aura-auton,
eli toisin sanoen lava-auton, jonka keulassa on väliaiksesti aura.

Samaa taktiikkaa käytämme kotipihassakin (miinus suola, toisin kuin naapurit). Kävin aiemmin tänään lapioimassa aika jyrkältä pihatieltä betonin näkyviin, ettei se muuttuisi liukumäeksi. En ehtinyt edes tehdä koko urakkaa loppuun, kun ensimmäiset märät läntit ilmestyivät lumen sulaessa ja haihtuessa. Vaikka pakkasta oli -14 celsiusastetta.

Siitä minä tässä Kansasin talvessa tykkään. Aurinko lämmittää, vaikka on kylmä. Tammikuussa on samanlaiset kelit kuin Suomessa maaliskuussa. Posket punaisina huhkin lapion kanssa ja kuuntelin hymyillen narskuvaa lunta jalan alla. Teki mieli heittäytyä selälleen puuterilumeen ja tehdä lumienkeli - mitä tietysti katuisin välittömästi puuterilumen pölähdettyä takinkauluksesta sisään.

Kaikesta sitä saakin koti-ikävän aikaiseksi. Narskuvasta lumestakin.

Koreaa

Kun muutimme kesällä 2010 Kansas Cityyn, meitä odotti Scottyn vanha (vm. 1996) ja uskollisesti palvellut Toyota Tercel. Vaikka en ollut silloin töissä, julkisen liikenteen puutteellisuus haittasi kotirouvaakin, joten toisen auton osto tuli aika pian ajankohtaiseksi. Löysimme verrattain vähän ajetun Hyundai Elantran vuosimallia 2004, ja ostopäätös oli nopeasti tehty.

Vaikka autolla ei ollut kovin paljoa hintaa, rahoitus kävi ongelmalliseksi, sillä minulla ei ollut USA:sta minkäänlaista luottohistoriaa, ja Scottyn credit score, eli luottotietoihin perustuva numero, jota rahoittajat käyttävät asiakkaidensa luottokelpoisuuden määrittämiseksi, oli matala, koska mies oli kadonnut täysin kartalta kahdeksi vuodeksi. Rahoitusvaihtoehtoja jäi lopulta vain yksi. Elantraa varten otettu hurjakorkoinen (14,5%) laina auttoi Scottya paikkaamaan Suomessa asumisen aiheuttaman luottokuopan, ja kun puolisen vuotta myöhemmin aloimme kysellä pankista talolainaa, sellaisen saimme.

Ensimmäinen oikea jännitysmomentti auton kanssa koettiin seuraavana keväänä. Se oli nikotellut jo aiemmin, mutta ajattelimme veronpalautusrahoilla hoidetun perusteellisen huollon korjanneen ongelman. Luotto menopeliin oli sen verran kova, että olimme tehneet treffit vanhempieni kanssa Chicagoon O'Haren kentälle ja läksimme taittamaan noin kahdeksan tunnin ajomatkaa edellisenä iltana pimeän jo laskeuduttua - ajaisimme yön läpi.

Halusin ajaa ensimmäisen puolikkaan, sillä Chicagon aamuruuhka ei houkutellut ajatuksena ollenkaan. Vajaata tuntia myöhemmin ohjasin kuitenkin auton tärisevin käsin bensa-asemalle, enkä suostunut ajamaan enää metriäkään. Auto meinasi hyytyä valtatielle isojen rekka-autojen keskelle, vaikka kuinka painelin tallaa pohjaan. Scotty kävi ostamassa tankkiin laitettavaa puhdistusainetta, käynnisti auton uudelleen, eikä hyytymisongelmaa enää sen jälkeen ollut. Koskaan.

Tammikuussa 2013 Elantra jäi meidän kakkosautoksi ja samalla minun pääasialliseksi ajettavaksi, sillä kaksiovinen Toyota Tercel ei ollut kovin vauvaystävällinen ajoneuvo. Scottyn työmatkat sujuivat turvallisemmin ja taloudellisemmin uudemman auton kyydissä, ja minä olin tyytyväinen, kun sain käyttööni takaovellisen kulkupelin. Ainoa isompi ongelma oli takakontin avaus, sillä edellinen omistaja oli katkaissut kontin lukkoon avaimen, ja auton sisällä ollut muovinen avausvipu oli jäänyt edellisvuonna Scottyn käteen. Minä sain kuitenkin pienisormisena kontin auki melko helposti ujuttamalla sormen jäljelle jääneen metalliosan alle. Sattuihan se, mutta sisulla siitäkin selvittiin.

Kelataan vuosi eteen päin. Eräänä talvisena päivänä parkkeerasin auton Targetin pihalle, huokaisin syvään, ja soitin Scottylle varoittaakseni häntä, että hän saattaisi joutua hakemaan vaimonsa ja puolitoistavuotiaan tyttärensä kylmältä parkkipaikalta. "Do you think you can drive it home?" Lupasin yrittää.

Kun olin hetkeä aiemmin lähtenyt ajamaan kauppaan hyytävässä pakkassäässä, en heti huolestunut vaihteiden jäykkyydestä. Olinhan tottunut siihen jo Suomessa - hetki menisi, ennen kuin paikat lämpeäisivät ja vaihdekeppi liikkuisi ilman vastustusta. Kun kohta en enää saanut ykkösvaihdetta ja vähän sen jälkeen edes kakkosvaihdetta silmään, olin varma, että käsissä oli iso ongelma.

Varoituspuhelun jälkeen kävin vielä kaupassa, ennen kuin läksin yrittämään onneani kotiinpääsyn suhteen. Olin ollut kerrankin kaukaa viisas ja pysäköinyt auton alamäkeen, joten kolmosvaihteella liikkeelle lähtö ei ollut ongelma ollenkaan. Koska en voinut vaihtaa vaihteita pienemmälle, jyräsin koko kotimatkan kolmosella. Ennakoiva ajotapa tuli tarpeeseen, sillä en jäänyt jumiin yksiinkään valoihin, ja sainpa auton vielä talliin asti odottamaan tuomiota.

Oli aika selvää, että jos vaihdelaatikko olisi ollut mäsänä, sitä ei olisi kannattanut korjata, sillä remontti olisi todennäköisesti ollut arvokkaampi kuin itse auto. Onneksi perusteellisen googlettelun ja youtubettelun jälkeen (kiitos, Merja, avusta!) kävi selväksi, että ongelmana oli todennäköisesti kytkimen pää- tai työsylinteri. Jossakin oli oltava vuoto, sillä kytkinnestesäiliö oli aivan tyhjä.

Kun Scotty tuli kotiin, tarkistimme yhdessä sylinterit, ja ne näyttivät ihan ehjiltä maallikon silmiin. Katsoimme videon kytkimen ilmauksesta ja ryhdyimme tuumasta toimeen. Hetkeä myöhemmin vaihdekeppi toimi taas entiseen tapaan, ja kauhukuvat kalliista kytkinremontista muuttuivat iloksi. Auto alkoi oireilla samalla tavalla vasta viime syksynä, jolloin Scotty hoiti ilmauksen kolmevuotiaan apulaisen kanssa minun ollessa päikkäreillä.

Kaksi lasta, kaksi koiraa ja kaksi pientä autoa olivat olleet jo pidemmän aikaa vähän ongelmallinen juttu, mutta kyllä sen kanssa pärjättiin, vaikka välillä pitikin olla kahden auton taktiikalla liikenteessä. Minulla oli kuitenkin kytenyt autokuume jo pidemmän aikaa, ja kunnon roihuun se räjähti siinä vaiheessa, kun Scotty meni sanomaan ääneen, että voisimme ehkä ostaa isomman auton ennen ensisyksyistä hääreissua Etelä-Carolinaan. Voisimme käyttää lentolippurahat autoon ja ajaa itärannikolle.

En pannut hanttiin.

Parantumatonta laatua ollut autokuumeeni tarttui lopulta maltillisempaan Scottyynkin, ja se oli sitten menoa se. Vielä viime viikolla Scotty naureskeli minun hötkyilylleni, mutta itsepä se soitti maanantaina autoliikkeeseen ja varasi meille oikein ajan. Tiesimme kyllä taas jo lähtiessä, että Elantra jäisi sille tielleen, vaikka matkalla vielä mietimme semmoistakin vaihtoehtoa, että voisimme tehdä siitä Toybota-tyyppisen kulkuneuvon mökille - Hyuntoonivene.

Autokauppias hätkähti, kun näki vaihdokkimme. Olihan se vähän elämää nähnyt, jo ennen meidän omistuskautta. Asiaa ei varmasti auttanut, että autolla oli kuljetettu iso osa saunan rakennustarpeista. Jos olette koskaan miettineet, montako kakkosnelosta mahtuu Hyundai Elantran takakonttiin, niin vastaus on 32.

Kaksi korealaista.

Toki tunsin taas syyllisyyttä isosta ostoksesta, mutta ihan oikeasti oli kyllä korkea aika vaihtaa isompaan ja ennen kaikkea turvallisempaan. Lasten kanssa jälkimmäisestä ei oikein viitsisi tinkiä, enkä nyt enää oikein muista, miksi kitsastelimme ja odotimme näinkin pitkään. Tietysti toinen autolaina edellisen päälle mietitytti pitkään, mutta tämä oli edessä jossain vaiheessa aivan väkisinkin. Miksi ei siis nyt?

Merkkasin heti auton. Scotty väitti, että tarra oli suorassa, mutta valehteli mokoma.

Notta tämmöinen kauppakassi minulla nyt sitten on. Kia Sorento, SUV, katumaasturi. Aika amerikkalaista, mutta onpa myös hurjan ihanaa, ettei tarvitse uhrata sormeaan joka kerta, kun haluaa avata takakontin. Myös se on mukavaa, ettei Iita yletä potkimaan kuskin penkkiä, varsinkaan jos meikähobitti ajaa. Taakse saadaan vielä tarvittaessa lisätilaa kahdelle matkustajalle, joten kun mummo ja ukki tulevat seuraavan kerran kylään, mahdutaan kaikki samaan autoon. Melkoisen kiva juttu!

Autotallin nykyiset asukit.

End of an Era

Eilen oltiin kyllä niin pöljiä, että nauratti.

Tiedossa oli ollut jo pidemmän aikaa, että S:n ihka ensimmäinen auto, kaksiovinen (ja ovenkahvaton) 17-vuotias Toyota ei kykene enää palvelemaan vauvaperheen tarpeita yhtä hyvin kuin neliovinen kollega. Tähän asti se on ollut mulla kauppakassina ja ketterästi onkin tehtävänsä hoitanut, mutta kun takapenkille pitää viretellä koko ajan painavampi ja painavampi vauvalla varustettu turvakaukalo, niin selkä on alkanut jo anella armoa.

S:lla oli maanantaina vapaapäivä. Ajateltiin vähän käydä haistelemassa, millaisia vaihtoehtoja meillä sitten joskus tulevaisuudessa olisi. Tsädää, ekassa liikkessä eka koeajettu auto kolahti. Ei kuitenkaan tapamme mukaan tehty ratkaisua nytheti (!!!), vaan otettiin auto yöksi seisomaan pihaan, jotta voitaisiin potkia renkaita pikkuisen lisää.

Let me in...

No, pitihän se arvata, ettei se ihastus ainakaan laantunut. Ostopäätös vahvistui eilisen aikana, ja iltapäivästä S pyysi minua tyhjentämään vanhan sotaratsunsa (meinasin kirjoittaa sotanorsu) kaikesta henkilökohtaisesta krääsästä, kuten nimikoidusta etukilvestä (Kansasissa rekisterikilpi on vain takana, joten eteen voi laittaa mieluisen lätyskän). Ja mitä tein minä? Vetistelin!

S tuli kotiin tarkistamaan työnjälkeni, ja aika herkällä päällä oli sekin. Muistuteltiin itseämme, että kyse on autosta, tunteettomasta koneesta, mutta paljonpa sekin auttoi. S muisteli neljätoistavuotista yhteistä taivalta, jopa kavereiden kanssa sosiaalisessa mediassa, ennen kuin suunnattiin neuvottelupöydän äärelle.

Uskollinen autovanhus sai yllättäen tarkastajalta kehuja. Neuvottelut sujuivat nopeasti ja kivuttomasti; saatiin jopa meidän karvalakista vaihdossa tuplasti enemmän kuin uskallettiin edes unelmoida. Parin tunnin odottelun ja allekirjoittelun jälkeen lähdettiin kotiin 16 vuotta nuoremmassa ja kolme ovea isommassa autossa.

It was actually quite difficult to hand over the keys. It's hard to have a baby and give up your sports car... or go cart. Too bad it was worth more as a trade-in than anything else. You better be worth it, baby. :)

Mutta arvatkaa mitä? Mulla on jo ikävä tuota nelivaihteista mikroautoa. Järki sanoo, että oli aika. S sai käyttöönsä paljon entistä ekonomisemman ja ekologisemman kulkupelin (matka-ajossa alle 6L/100km, mikä on täällä huomattava parannus viime vuosikymmenien bensasyöppöihin), ja minulle jäi entinen ykkösauto, jossa on pikkuisen vaivattomampi pääsy takapenkin telakalle. Selkä kiittää!

Ehkäpä ikävä helpottaa, kun ritari tulee hakemaan minut valkoisella ratsullaan kotiovelta ja vie tyttönsä iltapäiväajelulle.

30

Tänä aamuna porrastasanteella oli vastassa tämmöinen synttärinaama:

Täytettiin Usvan kanssa eilisen ja tämän päivän aikana yhteensä 30 vuotta. Eipä voi sanoa, että tätä oltaisiin juhlittu mitenkään railakkaasti. Putsailtiin eilen autot (S putsasi, minä katsoin sivusta) ja laitettiin Potun turvakaukalon telakat paikoilleen, katsottiin baseballia, kuten normaaleihin iltarutiineihin jo kuuluu (mikä minussa on vikana?) ja syötiin pizzaa. Aika villiä. Joku väitti eilen, että olen tulossa vanhaksi, mutta minä syytän loppuraskautta tästä matalalennosta.

Meillä on ollut aika kova autokuume tässä viime aikoina. Ensin ajateltiin, että oltaisiin vaihdettu meidän kaksiovinen 16-vuotias veteraani farmariin. Käytettyyn sellaiseen, tietenkin. Sitten S alkoi haaveilla uudesta autosta, sillä uusissa ajoneuvoissa pääsee paremmille kulutuslukemille. Kohta puhuttiinkin jo SUV:stä (citymaasturi?), ensin viidenistuttavasta ja kohta jo kolmannella penkkirivillä varustetusta. Ja niin edelleen.

Ajatus autolainan ottamisesta ei kuitenkaan houkuttele meistä kumpaakaan. Tällä hetkellä meillä ei sellaista ole, ja tämä on melko kiva tunne. Tuo vanha pikkuauto on palvellut S:a jo 13 vuotta ja toimii edelleenkin mainiosti minun kauppakassina. Kaksiovisuutensa vuoksi se ei oikein meinaa kuitenkaan soveltua vauvankuljetukseen, joten suunnitelmissa on ollut vaihtaa S:n kanssa autoja, kun Pottu syntyy.

Mutta onko järkevää seisottaa uudempaa ja turvallisempaa autoa autotallissa? S ajaa joka (työ)päivä puoli tuntia valtateillä suuntaansa. Minä käyn kaupassa muutaman kerran viikossa, matkaa pari kilometriä. Kun tuohon lisätään satunnaiset lääkärikäynnit ynnä muut pakolliset menot, niin eipä noita ajokilometrejä silti hirveästi tälle rouvalle kerry.

Suurin oikea syy auton ostamiseen, autokuumeet jääkööt omaan arvoonsa, on ollut toisen turvallisen ajoneuvon hommaaminen, jotta S voisi huristella töihin sardiinipurkkia isommassa ja jämäkämmässä kotterossa. Yhden illan pähkäilyn seurauksena päädyttiin kuitenkin siihen, että minä jatkan sardiinipurkilla ajelua, jos saadaan turvakaukalo takapenkille ollenkaan järkevästi. Voidaanhan me aina vaihtaa autoja päiväksi tai pariksi, jos tiedän, että minun pitää päästä päivän aikana Potun kanssa jonnekin; minulla pitää vain olla jokin ajoneuvo, johon Potun saan turvallisesti kiinni, jos tulee äkkilähtö jonnekin. Tuskin me ajellaan p*llurallia ympäri KC:tä, ja jos semmoinen himo iskee, niin pitää sitten vaihtaa tuon isukin kanssa kulkuneuvoja.

Tavoite on nyt sitten jatkaa kahden velattoman auton taktiikalla ainakin vuoden verran, sillä S sai kuin saikin vyötettyä telakan paikoilleen autovanhukseen. Meillä ei ole aavistustakaan, miten paljon tuohon uuteen tulokkaaseen alkaa upota kuukaudessa rahaa, joten voi olla ihan fiksua jättää autolainat myöhemmäksi, jos sellaiseen ei kerran oikeasti pakottavaa tarvetta ole. Meillä ei ole vielä kunnon käsitystä siitäkään, miten isoa autoa tässä kannattaisi järkevästi katsella. Saa kai nuo SUV:t täyteen vauva- ja muuta kamaa, jos haluaa, mutta ehkä on parempi totutella mahtumaan pikkusedaniin. Vaikka olisihan se upouusi biili aika kiva, nyt heti...

Savulta tuoreita terkkuja, se pitää mulle bloggausseuraa.

Pssst. Tänään on enää tasan kuukausi, eli 30 päivää laskettuun aikaan. Pottu on kilttinä tyttönä asettunut raivotarjontaan, se varmistettiin toissapäivänä oikein ultralla. Kohta voi syntyä jo, vaikka tulevat vanhemmat taitavat olla vielä vähän sormi suussa kaiken kanssa (viimeksi eilen turvakaukalon kanssa).

Kiitää alla autostrada

Olen aina ollut melko arka kuski, eikä se arkuus ainakaan vähentynyt tähän miljoonametropoliin muuttaessa. Kun ottaa huomioon, että olen järjestelmällisesti kieltäytynyt ajamasta esimerkiksi Kuopion keskustassa, niin voitte varmaan kuvitella, miten parhaimmillaan kuusikaistaiset (suuntaansa) valtatiet pelottivat.

Paikallisen ajokortin ajoin viime maaliskuussa. Sitä ennen ja sen jälkeenkin autoiluni rajoittuvat lähinnä parin kilometrin mittaisiin, sivuteillä suoritettuihin ruokakauppareissuihin. Entisen asunnon välittömässä läheisyydessä kuhissut Interstate 35 -valtatie hirvitti, ja onnistuinkin välttelemään sillä ajelua aika tehokkaasti.

I-35.

Nyt se ei enää onnistu. Samainen valtatie on osana työmatkaa. I-35:n lisäksi kurvailen I-435-kehätiellä. Matka kestää melko tarkalleen puoli tuntia, jos liikenne on sujuvaa. Useimmiten, varsinkin iltapäivällä, nämä valtatiet kuitenkin ruuhkautuvat aika tehokkaasti, joten kärsivällisyyttä on pitänyt lisätä ja road ragea vähentää.

Kehitystä on tapahtunutkin tässä reilussa kuukaudessa, ja nykyisin jopa pidän ajamisesta. Vaikka käyttäisinkin mieluummin julkisia kulkuvälineitä kuin omaa autoa, niin siinä missä Kansas City saa nuhteita julkisten puutteellisuudesta, niin se saa kehuja toimivasta tieverkostosta.

Pidän muutenkin amerikkalaisesta tiemerkintätavasta. Se on niin selkeä ja looginen! Uskaltaisin väittää, että useimmissa kaupungeissa itä-länsi-suuntaiset kadut on pääsääntöisesti numeroitu (kaupungin keskustasta poispäin, yy kaa koo) ja pohjois-etelä-suuntaiset ovat nimetty. En siis tarvitse tarkkaa osoitetta tai navigaattoria löytääkseni perille. Riittää, että tiedän risteyksen. Esimerkiksi meidän entinen asumus oli 51st Streetin ja Lamar Avenuen kulmassa. Helppoa kuin heinänteko! Jos siis tietää, missä suunnassa Lamar on omasta sijainnista katsoen. Tai jos pitää heinäntekoa helppona.

Valtateillä suunnistaminenkin on helppoa. Rampit on merkitty selvästi ilmansuunnin ja isompien kaupunkien nimin (I-35 South Wichita, I-35 North Kansas City; I-70 West Kansas City, I-70 East St. Louis). Lapinlahdelta Lappiin mennessä voisi kompassittomalta tai kartattomalta mennä sormi suuhun, jos ei tietäisi, että Vitostien ramppiviittojen Iisalmi on pohjoisessa ja Kuopio etelässä.

Valtateillä on myös mile markereita, eli mailipylväitä. Teiden varsilla olevista merkeistä käy selville, kuinka pitkä matka osavaltion eteläiselle tai läntiselle rajalle (yleensä). Rampitkin on numeroitu, juuri mile markereiden perusteella. Esimerkiksi ramppi Kansas City International -lentokentälle on Exit 13. Se sijaitsee (noin) 13 mailin päässä Missourin eteläiseltä rajalta.

Ettei tämä menisi nyt ihan pelkäksi kehumiseksi, niin voisin nurista pikkuisen vaikka jatkuvista tietöistä ja teiden huonosta kunnosta. Ja tolloista kuskeista.

Ja niin edelleen.

Snow Day

Tulihan sitä vihdoinkin, lunta nimittäin! Tulikin sen verran reippaasti, että eilen suljettiin koulut ja telkkarissa ennustettiin maailmanloppua. Näytettiin kuvia matelevista autojonoista valtateillä ja tietysti nähtävillä oli myös materiaalia peräänajoista, penkkaan luisumisista ja niin edelleen. Ihmisiä kehotettiin pysymään poissa teiltä, jos se vain oli mahdollista.

Tämänaamuinen näkymä meidän makkarista. Eihän tuo lumimäärä mikään valtava ole, mutta kokeilepa itse ajella kesärenkailla jäisillä teillä...

Minullehan eilinen snow day oli mukavaa vaihtelua, sillä sain pitää miehekkeen kotona. Asutaan noin puolen tunnin ajomatkan päässä S:n työpaikasta, eikä sieltä osattu eilen sanoa, onko talo kiinni koko päivän vai vain muutaman tunnin aamusta. Mies on vaihtamassa tulevana perjantaina työpaikkaa, joten S päätti jättää puhelimen ja säätiedotusten kyttäämisen (ja mahdolliset peräänajot) eiliseltä väliin ja käyttää ansaitsemiaan lomatunteja sohvalla löhöilyyn ja kissan p*skan siivoiluun kokolattiamatolta.

Syy jälkimmäiseen harrasteeseen löytyy pienemmästä ja nuoremmasta kissasta, eli Professor Chaosista. Se on ollut pipinä viikon verran, vaihtelevalla vakavuudella. Matokuurin jälkeen maha on ollut vieläkin herkemmässä räjähdysalttiudessa, joten pet stain removeria ja talouspaperia on kulunut kiitettävä määrä. Onneksi nyt ollaan voiton puolella, ja hiekkalaatikolla käynti tuntuu taas kiinnostavan pikkumiestä.

Tällä viikolla saan olla huolesta (ja tästä jatkuvasta yskimisestä!) kipeänä myös Usvan vuoksi, tyttönen nimittäin leikataan perjantaina. Tiedän, että se on rutiinitoimenpide ja tiedän, että koira paranee äkkiä, mutta jo pelkkä ajatus kipuisesta pikkukoirasta kirpaisee.

Tänään palattiin taas normaaliin arkikokoonpanoon, kun S painui töihin ja minä jäin kaitsemaan eläintarhaa. Juuri tällä hetkellä porukassa ei ole paljoa kaitsemista, sillä Usva nukkuu minun jaloissa ja kissat raapimispuussaan. Vielä en kuitenkaan uskalla huokaista helpotuksesta, sillä elukat saivat eilen aikaan sellaisen karusellin, että heikompia (minua) heikotti.

Kuinka pahasti näistä kirjoituksista käy selville se, että olen täysin mökkihöperöitynyt?

*****

Fakta #87: Menetän hermoni liikenteessä melko helposti (road rage, anyone?), joten olen päättänyt pysytellä poissa lumisesta autosekamelskasta ja odottaa suosiolla lumen ja jään sulamista, ennen kuin hyppään taas rattiin arvostelemaan muita autoilijoita.

Autokaupoilla

Pärjäsin elämäni ensimmäiset 24 vuotta varsin hyvin ilman autoa. Ostin ensimmäisen autoni reilu kaksi vuotta sitten, kun S muutti Suomeen, jotta meillä olisi kulkuväline töihin tai kouluun, riippuen siitä, kummalla oli pidempi matka. Kiinnitin erityisesti huomiota ekonomisuuteen (ja samalla ekologisuuteen) ja löysinkin etsimäni helposti.

S osti ensimmäisen autonsa 15-vuotiaana. Reilu 10 vuotta sitten bensa maksoi kuulemma alle dollarin gallonalta (eli vajaan 20 eurosenttiä/litra), joten ajaminen ei ollut hurjan kallis harrastus, ja monet S:n kavereista ajelivatkin melkoisilla bensasyöpöillä. S päätyi ostamaan vanhempiensa painostuksen jälkeen pikkuruisen Toyota Tercelin, joka on nykyään bensan kallistuttua (tällä hetkellä ollaan noin 50 eurosentissä/litra) aika haluttu menopeli. S ajaa edelleen ensimmäisellä omistamallaan autolla, mikä on ainakin S:n kaveripiirissä todella harvinaista.

Tässä taloudessa on siis tällä hetkellä kaksi kuskia ja yksi joten kuten kasassa pysyttelevä auto (teini-ikäinen S ei kohdellut autoaan mitenkään mallikkaasti). Toinen kuski tosin istuu päivät pitkät kotona, sillä allekirjoittaneella ei ole vielä työvelvoitteita, joiden vuoksi pitäisi liikkua paikasta toiseen, joten yhdellä autolla pärjätään kyllä. Toisaalta, jos haluaisin lähteä jonnekin, se on aika mahdotonta ilman autoa. Lähin ruokakauppa on näin suomalaisesta näkökulmasta vielä kävelymatkan päässä, mutta kaikki muu on pelkkien jalkojen ulottumattomissa. Julkinen liikenne on täällä vielä aika lapsenkengissä, joten ollaan sitten kotona.

S löysi eilen kuitenkin sen verran hyvältä vaikuttavan autotarjouksen, että meidän piti ajaa Kansas Cityn pohjoispuolelle koeajamaan ehdokas, vaikkei akuuttia tarvetta toiselle autolle olekaan. Siinähän kävi sitten niin, että innostuttiin autosta aika lailla. Manuaalivaihteisto sai plussaa meiltä molemmilta, kuten myös tietysti edullinen ostohinta ja ekonomisuus. Tähän asti kaupanteko oli helppoa.

Sitten alettiin puhua rahasta. Voitaisiin vetäistä tilit tyhjäksi ja maksaa auto kerralla pois, mutta sitä ei suosittele kukaan (enkä minä haluaisi tilejä tyhjentääkään). Päädyttiin pankkilainaan, vaikka S:n sisko tarjoutuikin lainaamaan meille rahat ilman korkoa. Syy tähän piilee pikkujutussa nimeltä credit score.

S on elänyt elämänsä tähän asti vähän samalla tavalla kuin minäkin. Luottokortti löytyy, mutta sitä käytetään melko harvoin. Ostokset maksetaan yleensä ostohetkellä omalta tililtä. Luottokortille laitetaan lentoliput ynnä muut isommat ostokset. Luottokorttilasku maksetaan ajallaan ja kerralla pois.

Tässäpä mies onkin vissiin tehnyt virheen! Luottokortteja pitäisi olla useampi (nyt niitä on jo kaksi) ja niitä pitäisi käyttää jatkuvasti, jotta credit score olisi hyvä. Ajallaan maksaminen saattaa jopa vahingoittaa lukua, sillä luottokortilla olisi kuuleman mukaan hyvä roikottaa n. 20% kortin maksimikäyttövarasta ja maksaa pikkuisen korkoa. Kuukaudesta toiseen.

Myös lainat vaikuttavat positiivisesti credit scoreen. Lainaa on tosin hankala saada, jos ei ole tarpeeksi pitkää luottohistoriaa (kuten esim. S:lla, vaikka mies onkin aina maksanut laskunsa ajallaan), sillä liian lyhyt luottohistoria madaltaa credit scorea, joka taas toimii mittarina lainaa tai luottokorttia hakiessa. Autolainaa maksamalla S ostaa siis itselleen samalla paremman neuvotteluaseman tulevia lainoja ja niiden korkoprosentteja silmällä pitäen. Jos oltaisiin maksettu auto käteisellä tai lainattu rahat S:n siskolta, talolainaa hakiessa oltaisiin edelleen aika syvässä luottokuopassa. Kuulostaa melkoiselta arpapeliltä, vai mitä? Sitä se taitaa ollakin.

Käydään tänään hakemassa toinen menopeli kotiin, jos kaikki sujuu hyvin. Toivon mukaan autosta on meille hyötyä ja voidaan siirtää hyvin palvellut pikku-Tercel vähän vähemmän vaativiin tehtäviin. Toivon mukaan autolainan maksaminen nostaa credit scoren kattoon, ja saadaan neuvoteltua meille hyvä talolaina, kun sen aika tulee.

Toivon mukaan minä selviän Kansas Cityn ruuhka-ajasta toisen auton ratissa.

*****

Fakta #39: Kirjoitin eilen ensimmäisen shekin ikinä!

Pitihän se arvata

No niin. Niin siinä sitten kävi, että välieräpaikka tulla nasahti olympiakiekossa. Vastaan asettuu rakastakin rakkaampi USA.

Mitä tämä tarkoittaa meidän perheessä? No ainakin tämän aamun älämölön ja kirkumisen perusteella on pääteltävissä, että allekirjoittanut tulee olemaan hermoraunio viimeistään siitä hetkestä lähtien, kun kiekko tippuu ensimmäistä kertaa jäähän. Tästä seuraa tietysti se, että miehestäkin tulee hermoraunio, ja kun ollaan sattuneesta syystä aika vahvasti eri puolilla (vaikka S tänään kannustikin Suomea, "My boys!"), niin voipi olla, että se kuuluisa hellankoukku saattaa kuumentua. Minun aitiossa.

Nythän voi käydä niin, ettei tarvitsekaan käydä viisumihaastattelussa maanantaina, jos äidytään oikein kunnolla riitelemään... Oma auto ainakin oli jo sitä mieltä, ettei kannata lähteä. Alkoi temputella juuri sopivasti tässä reissun alla. Onneksi ei tarvitse turvautua VR:n palveluihin (luotan ämpyilevään autoonikin tällä hetkellä enemmän kuin kyseiseen monopoliin), sillä laina-auto on saatavilla. Sen pitäisi toimia kuin junan vessa.

Ai niin, piti vielä sanoa oikein erikseen heipat Tre Kronorille. Hämnden är ljuv! Hej då!

Going to Kansas City, Part 7

Mulla on liput. Siis mulla on liput! Päätin tässä aamulla vilkaista, missä hinnoissa tänään liikutaan (siis kun se autokin toimii taas 5 euron "remontin" jälkeen...). Olin vähän haaveillut, että saisin sompailtua itseni samoille lennoille S:n kanssa, vaikka hintaa vähän enemmän tulisikin. Olikin melkoinen sattuma, että edullisin löytämäni lentokombinaatio täsmää miehen reitin kanssa viimeistä lentoa lukuunottamatta! Kansas City, here I come!

Tämähän tarkoittaa sitä, että pääsen kesäkuussa nuuskuttelemaan kolmen kuukauden ikäistä vauvaa. Pääsen myös nauttimaan lämmöstä ja rajuilmoista, sekä tietysti joella kellumisesta! Tää olis vähän innoissaan nyt, koettakaa kestää.

Myrsky parkkipaikalla. Tukinuittoa Elk Riverillä.

Kansas City Power & Light District. Big Buck Safari.

Bonez! Boulevard Wheat! Emporia!

Olen ollut sen verran pitkään poissa lentokuvioista, että uudistuksiakin oli jo ehtinyt tulla. Nykyisin pitää anoa matkustuslupaa jo netissä ennen matkaa, taannoin sitä täyteltiin lippuja lappuja vasta koneessa tai lentokentällä. Jos tuon jättää tekemättä, on turha haaveilla edes nousevansa Yhdysvaltoihin vievään koneeseen. Tai niin ne ainakin pelottelee.

Kyllä sitä näköjään voi vieläkin innostua lippujen hankinnasta, vaikka mies tappaakin barbaareja tietokoneella tuossa ihan vieressä. Vissiin sitä on tykästynyt muihinkin sikäläisiin juttuihin, jos näin täpinöissään on. Ehkä se sieltä lähteminenkin on tällä kertaa helpompaa. Se jää nähtäväksi.

Meet Piggy

Tässä on Piggy. Piggy on S:n vanhin ystävä, joka on pyörinyt miehen mukana parikymmentä vuotta niin yleisten vessojen lattioilla kuin kansainvälisillä lennoillakin. Kärsä on aikojen saatossa kadonnut, eikä tuon takin alla olevista vaatteistakaan ole kuin keltaiset napit jäljellä. Itse nuttu on menossa tässä kuussa syntyvälle syntyvälle S:n siskontytölle (toivottavasti tytölle), joten Piggyn päällä oleva possunpunainen nuttu on vain väliaikainen ilo vanhukselle.

Jos Piggyn täällä olo hellyttävää (tai jotain), niin hellyttävää on sekin, miten paljon S odottaa uutta perheenjäsentä. Toki innostuksen mukana on hitunen ikävää ja pettymystäkin; S ei ole mukana vaavin elämässä ensimmäisen kolmen kuukauden aikana. Eno pääsee näkemään uuden tulokkaan vasta kesäkuussa, vaikkakin S:n sisko on jo suunnitellut ottavansa kannettavan tietokoneen sairaalaan mukaan, jotta voidaan skypetellä. Se on sitä nykyaikaa.

Olin hiljaa mielessäni antanut itselleni jo luvan ostaa lentoliput kesäkuulle nyt heti maaliskuun alussa, koska lippujen varsinainen maksaminen jäisi huhtikuun lopulle, jolloin meidän (minun) ei enää tarvitse huolehtia vuokranmaksusta. Vuokranantajamme joutuu nykyisen taloustilanteen vuoksi myymään tämän asunnon, josta on ehtinyt tulla meille koti. Muutamme siis huhtikuun lopussa vanhempien siipien suojiin ja vietämme siellä kesän.

Vaikka tämän kivan kodin jättäminen harmittaakin, ollaan yritetty nähdä muuton positiiviset puolet, lähinnä rahansäästön kannalta. Minullahan on tietysti pyörinyt päällimmäisenä lentoliput ja kesäkuinen Kansasin-reissu mielessä. Ja juuri kun olin valmis ostamaan liput... autoni alkaa temppuilla. Se on temppuillut jo jonkin aikaa, ja eilen se sitten teki lopullisen tenän, kun se ei suostunut pysymään käynnissä edes väkisin. Tiedossa on reissu korjaamolle. Tiedossa on myös jonkinmoinen lasku korjaamokäynnistä. Täytynee vielä malttaa odotella lippuostosten tekoa, ainakin siihen asti, kunnes saan tietää, miten paljon rahaa kulkuvälineeseen uppoaa. Ugh.

Eipä se elämä tähän kuitenkaan lopu! Auto-ongelmat taitavat olla suurin murheistamme, eivätkä nekään niin kovin suuria ole, kunhan alkujärkytyksestä pääsee yli. Mikäs tässä on ollessa.

Mitäs muuta? Ollaan viime aikoina mm. käyty kuutamoluistelulla Kallaveden jäällä ja vietetty amerikkalaista wings-iltaa perheen kesken. Buffalo Wild Wingsin tulisin kastike oli tarpeeksi tulista jo velipojillekin. Elämä hymyilee. Toivottavasti kurkisteleva kevätaurinko tuo iloa kaikille teillekin!