Vessa-makeover

Sarjassamme kuinka tehdään mahdollisimman halvalla rakennetusta ja sisustetusta amerikkalaisesta powder roomista (half bath, vessa) jäyhän skandinaavinen. Mahdollisimman halvalla, tietenkin.

Lähtötilanne oli tummanvihreä, ankea huussi, jonka lattia ja yksi seinäkin oli jatkuvasti märkä käsienpesun seurauksena. Lavuaari ja pyyheteline sijaitsivat niin kaukana toisistaan kuin fyysisesti mahdollista (tai no, kai toinen olisi voinut olla katossa), joten tip-tip-tippoja oli siellä täällä. Valaisin oli tyyliltään traditional, verhot vähän turhan krumeluurit meidän makuun.

Rautakaupasta tarttui mukaan kylppäreihin ja keittiöihin tarkoitettua maalia, vähän suoralinjaisempi valaisin ja järkevämpi pyyheteline. Aikaa meni alle tunti, mikä on ihan hyvin, kun ottaa huomioon, että ennen kauppaan menoa esimerkiksi seinien tulevasta väristä ei ollut juurikaan juteltu.

Väriksi valikoitui Frappé.

Muistin jopa ottaa pari ennen-kuvaa, mutta tietysti vasta sen jälkeen, kun yli-innokas Remontti-Reiskani oli jo repinyt vanhan pyyhetelineen seinästä irti.

Maanantaina odotin sormet syyhyten, että pikkuneiti menisi päikkäreille. Ensimmäisten nokosten aikana paklasin, hioin ja pohjamaalasin, toisten aikana sudin seinät pikavauhtia uuteen uskoon. Illalla hain vähän verhokangasta (vähän tarkoittaa tässä tapauksessa 22 jaardia, tein makuuhuoneeseenkin verhot), ja tiistain päikkäreiden aikaan huristelin ikkuinoille uudet peittimet.

Ennen kuin joku kommentoi "alamittaisia" verhoja, haluaisitko sinä putsata helmoista roiskeita? Niin, en minäkään.

Pyyhkeet ovat nyt vähän lähempänä käsienpesupistettä.

Marimekkoa.

Pentikiä.

Olen kerrankin maaliväriin tyytyväinen. Esimerkiksi meidän makuuhuoneeseen valitsemani "lämmin harmaa" näyttää lähinnä violetiltä. Tämäkin väri elää valon mukaan, ja vaihtelee vihertävästä siihen lämpimään harmaaseen. Greige. Nyt pitäisi vielä löytää tyhjille seinille jotain piristystä. Ostin jo seinäkellon (ensimmäinen laatuaan meidän taloudessa), mutta vaikka se onkin kaunis, niin jäätävä jätättäminen pakottaa palauttamaan sen kauppaan.

Milloinkahan tämä harmaa kausi loppuu? Kohta koko mökki näyttää hiirulaiselta, ellei mies takavarikoi maalitarpeita ja/tai luottokorttia. Seuraava uhri taitaa olla meidän baby blue kylppäri...

Mies teräksestä

Käytiin elokuvissa S:n kanssa ensimmäistä kertaa sitten viime elokuun. Päätettiin juhlistaa tätä harvinaisuutta valitsemalla lähiteatterin 30 salista se yksi, jossa on nahkaiset nojatuolit, 21 vuoden ikäraja ja A-oikeudet. Parmesaaniranskalaisten ja Boulevard Wheatin kyytipojaksi pääsi Man of Steel.

Olin kuullut vertauksia viimeisimpään Batman-trilogiaan. Odotukset olivat siis korkealla, eikä teatterista onneksi tarvinnut lähteä suu mutrussa. Vaikuttavat erikoistehosteet olisivat varmasti päässeet paremmin oikeuksiinsa isommalla kankaalla tai edes pari penkkiriviä taaempana (eturivi rocks, not), mutta hyvältä näytti, silti. Juonikaan ei ollut pöllömpi, vaikka jäikin rytinän ja räiskeen varjoon.

Kansas oli melkoisen isossa osassa; Teräsmieshän varttui kansasilaisessa (kuvitteellisessa) kaupungissa, Smallvillessä. Oli aakeita laakeita, viitteitä Kansas State Universityyn ja University of Kansasiin, tornadokin. Tämän kansasilaisen sydäntä lämmitti erityisesti Clark Kentin päällä näkynyt Kansas City Royals -paita.

Paidattomat kohtauksetkaan eivät sattuneet silmiin.

Näyttelijäkaarti oli mainio. Teräsmiehen isukeista se maallisempi vei voiton. Kevin Costner oli aivan loistava Jonathan Kent, vaikka kyllä Russell Crowekin hoiti Jor-Elin pestinsä hyvin. Elokuvan pahis, Boardwalk Empire -sarjasta tuttu Michael Shannon, oli niin hyvä, kuin odottaa voikin, eli erinomainen. Amy Adams (Lois Lane) oli symppis. Henry Cavill oli pumpannut itsensä teräksiseen kuntoon elokuvaa varten, ja vaikka kroppa olikin uskottava, niin oli kyllä herran roolisuorituskin itseään etsiskelevänä muukalaisena.

Man of Steel oli toimivaa tiistai-illan viihdettä. Jos supersankarit ja eeppiset taistelukohtaukset sytyttävät, Supermanin reboot kannattaa käydä katsomassa. Jos aivot unohtuvat narikkaan, ei haittaa. Kesäleffa parhaimmillaan! 

Daddy's Day

Tällä puolella rapakkoa juhlittiin eilen isänpäivää. Aamu alkoi vohveleilla ja oluella (meillä mitään kuohariaamiaisia harrasteta!). Lahjottiin daddyä vähän tavallista tulisemmalla keittokirjalla, meikäläisen söhertämällä kasvokuvalla pikkuneidistä ja langattomalla ulkokaiuttimella, jonka totuttuun tapaan annoin jo viikko sitten, sillä en osaa pitää lahjoja salassa. Illalla herkuteltiin grillatulla lohella, valkosipuliperunoilla ja mustikkakukolla. Niin, ja mies halusi salaattia! Meidän nirsoilija söi vihreää salaattia!

Samaan aikaan sosiaalisessa mediassa. Eräs yksinhuoltajaäiti postaili pitkin viikonloppua, kuinka on parempi olla sinkku kuin elää petturin kanssa. Miten kuka tahansa nainen voi olla äiti, mutta tarvitaankin vähän enemmän munaa, että voi olla lapsilleen isäkin.

Totta. Mutta hei, ajankohta ja avautumistapa oli aika tahditon. Iso keskisormi lasten isälle ja isän perheelle, jotka tietenkin näkevät nämä postaukset. Isälle, joka on läsnä niin paljon, kuin äiti sallii. Isänpäivänä.

Ymmärrän, että sattuu. Ymmärrän, etten voi ymmärtää, millaista on olla yksinhuoltaja. En tiedä kaikkia yksityiskohtia suhteesta, mutta sen tiedän, ettei some ole paras mahdollinen paikka kaiken p*skapyykin tuulettamiselle. Ihan noin yleisesti. Jos haluaa positiivisia "you go girl" -kommentteja ja itsetunnonkohotusta, niin voisi vaikka soittaa hyvälle ystävälle ja vuodattaa ihan yksityisesti.

Haha, aika tekopyhää avautumista bloggaajalta! Nyt lenkille, sit wingseille. Plus miinus nolla. Ellei jopa vähän miinus.

Merkkipäiviä

No niin. Blogitauko teki noin yleisesti hyvää, mutta toi näköjään mukanaan valkoisen "paperin" syndrooman. Seuraa siis tönköhköä käyntiinyskähtelyä.

Meillä juhlittiin viime viikolla. Vuosia meistä täytti Usva (3) ja minä (29), kuukausia napero (11). Sain mieheltä lahjaksi juoksurattaat (taitaa mennä samaan vinkkilahjakastiin kuin pari joulua sitten saatu kuntopyörä, haha) ja yllätystreffit, ilman lasta. Nyt jaksaa taas; juosta, ja noin muutenkin.

Tämmöisten treffieväiden jälkeen pitää ehkä vähän pinkoakin. Waldo Pizza, Kansas City, MO.

Kuivaa omppusiideriä! Tanner's Bar & Grill, Kansas City, MO.

Juhlimisen sekaan on mahtunut arkeakin. Päivät ovat hiljaisia päikkihetkiä lukuunottamatta täynnä jatkuvaa vahtimista ja pikkuihmisen perässä juoksemista. Täällä on kävelty ihan täyttä häkää jo monta viikkoa, sohvallakin, jonka päälle tietysti kiivetään ihan ite. Jonkinmoiset opit ovat onneksi menneet perille, sillä neiti osaa tulla alas etu- ja takaperin, eikä vahinkoja ole juurikaan sattunut, satunnaisista sohvalla suoritetuista seisoskeluista ja askelista huolimatta. Äidin sydän on ollut ehkä suurimmassa kiipelissä.

Paikoillanne, valmiit...

HEP!

Sanavarasto on vieläkin melko suppea, vaikka "puhetta" tulee jatkuvasti. Kirja (khrrria), kissa (kihhhha) ja daddy (dädä) ovat ihan vakkarisanastoa, äitin (äitä) kuulen halutessani. Kuulostaa myös siltä, että napero toistelee omaa nimeään, mutta voi mennä kyllä yleisen pulinankin piikkiin. Kissa ja kirja ovat ihan selkeimmät sanat ja assosiaatiot. Tyttö hakee opuksen, jos hänelle sanoo kirja (ja iltaisin pitää lukea aina tietty Muumi-kirja), ja kissan naukuessa neidin suusta kuuluu pihisevä kihhhha.

Rytmi on löytynyt verestä, sillä tanssi ja päännytkyttely alkaa heti, kun jostain kuuluu musiikkia. Hyvin teatraalisia lentosuukkoja on lähetelty jo ihan Atlantin ylikin. Tämä on ehdottomasti hauskin vauvavaihe tähän mennessä! Ihanaa, kun toinen on jo niin interaktiivinen ja vahvasti oma persoonansa.

Haasteitakin toki on. Neiti on nyt aloittanut nenännyrpistelyn ja nirsoilun. Vettä ei voi juoda kuin tutusta pillimukista. Parsakaali ja jotkin satunnaiset vihannekset eivät enää maistukaan. Vinkuminen ja hermoromahdukset ovat oivia protestointivälineitä. Kieltää ei saisi, mistään tai mitään, edes johtojen jyrsimistä tai kissanhännän vetämistä. Silloin alkaa satavarma ininä ja velttous.

Pikkuinen räkänokka.

Enimmäkseen meillä on kuitenkin ihan älyttömän kivaa ja verrattain helppoa. Lapsi on iloinen ja leikkisä, syö ja nukkuu hyvin, ja pahin vierastaminenkin taitaa olla taakse jäänyttä elämää. Daddy on niin in love ja pikkusormen ympärille kieputettu, että oikein hymyilyttää pelkkä ajatuskin. Taidanpa tietää, kumpi meistä on sitten joskus se bad cop...

Tänään on ollut taas semmoinen päivä, että tekisi mieli julistaa koko maailmalle, miten hyvä on olla. Aurinko paistaa, on ihan liian kuuma ilma juoksulenkkiä varten, joten voin hyvällä omallatunnolla lötköttää sohvalla läppäri sylissä, viikonloppuna on tiedossa vähän (lisää) sosiaalista kanssakäymistä mahtavien Suomi-tyttöjen kanssa, ja kotonakin on varsin mukava olla, miehen ja lapsen kanssa. Eikä tässä vielä kaikki, vaan vajaan neljän viikon päästä saadaan mummo ja ukki (tai äiti ja isä, anoppi ja appiukko, näkökannasta riippuen) kylään ja päästään nauttimaan Coloradon kukkuloista oikein porukalla. Joko saa innostua?

Voi, kun saisi vähän talteen tätä tunnetta, niitä sateisia känkkäränkkäpäiviä varten!