perjantai 22. heinäkuuta 2016

TJ 8

Ihan meinaa tulla puskista taas, tuo lähtö nimittäin. ("Taas?" Edellisestä kerrasta on yli kaksi vuotta!) Ennen lapsia en olisi pientä päätäni pakkaamisella tai muullakaan valmistelulla todellakaan vaivannut kahdeksan päivää ennen lähtöä - ehkä kahdeksan tuntia ennen lähtöä. Ehkä. Nyt pitää kuitenkin vähän pohtia, mitä mukaan tarvitaan.

Ennen lapsia ei tarvinnut miettiä autoistuimia, rattaita, kantoreppuja, vaippoja, kymmeniä vaihtovaatteita, matkaeväitä (kaljaahan saa lentokentältä ja -koneesta), viihdykettä (koska koko lennon voi nukkua, hei häiriöittä, tai lukea kirjaa, jossa ei ole kuvia). Ja niin edelleen. Kun tähän yhtälöön lisätään vielä eräs 10 kuukauden ikäinen jantteri, joka kävelee, niin onhan päänvaivaa.

Ostin eilen pienelle miehelle näin liikkikset popot. Nyt kelpaa käppäillä lentokentillä ja Suomen raiteilla.

Toimittavat näköjään purulelun virkaakin.

Ennen ei ollut väliä, missä osassa konetta istui, mutta nyt perheen erottaminen huoletti niin paljon, että verta itkien maksoin Finnairille satasen paikkavarauksista, jo valmiiksi tyyriihköjen lippujen lisäksi. Yksin istumaan laitettua lastakin (tätä tapahtuu ihan oikeasti!) enemmän hirvitti se ajatus, että minä olisin sylivauvoineni sikaosastolla kahden yliaktiiviivisilla hikirauhasilla varustetun bulgarialaisen kuulamörssärin välissä, kun mies ja isompi napero saisivat siirron ensimmäiseen luokkaan. Ehei käy päinsä, meidän perhe kärsii yhdessä! (Kärsii... Get it? Sikaosasto... Kärsii...)

Onneksi tuolla Suomen päässä ollaan oltu aktiivisia ja otettu iso osa valmisteluista muille harteille. Meidän ei tarvitse raahata kuin yksi turvaistuin, rattaat löytyivät Suomesta lainaksi, karsina matkasänky on valmiina vauvalle. Ehkä sen takia tässä on ollut niin kovin huoletonna, kun suuri osa jutuista on jo hoidettu meidän puolesta. Mahanpohjaa meinaa silti vähän kutitella. Pelottaa, että jotain todella olennaista unohtuu, vaikka kaiken pitäisi periaatteessa mennä rutiinilla. Unohtelunkin.

Olemme päättäneet, että lennot menevät hyvin. Lähtö on lauantai-iltapäivänä (ai niin, kyyti kentälle pitäisi hommata...), lyhyt pyrähdys Chicagoon, muutama tunti O'Haren kentällä ja yölento suoraan Helsinkiin. Teoriassa lasten pitäisi nukkua lennoilla, mutta katsotaan, mikä se todellisuus sitten on. Yritän olla maalaamatta piruja lentokoneen seinille.

Voisin toki lievittää orastavaa stressiä esimerkiksi kaivamalla matkalaukut esille ja lykkimällä niihin tavaraa sitä mukaa, kun joku asia tulee mieleen. Kuulostaisi järkevältä. Veikkaan, että todellisuus on kuitenkin lopulta sitä, että ryntäilen päättömänä lauantaiaamuna etsimässä sitä ja tätä, siivoamassa kaappeja talovahtia varten ja nuohoamassa mielikuvitussavupiippua.

Valmistautukaa vain jo perinteiseen pakkaamisenvälttelypostaukseen. Tai -postauksiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti