Ulkosavolaisen joulukalenteri: 10. luukku

On vaikea muistaa, että vuonna 2020 on ollut muunkinlaista elämää kuin koronakakkaa, mutta totta se on, ja minulla on oikein todisteita.

Työsopimukseeni kuuluu ehkä vähän epäamerikkalaisittainkin kymmenen palkallista juhlapyhää, joista yksi on Presidents' Day, presidenttien päivä, jota juhlitaan vuosittain helmikuun kolmantena maanantaina. Koska muut lomapäivät olivat varsinkin alkuvuodesta kortilla, sillä meidän piti käyttää omaa lomaa joka kerta, kun valtio päätti sulkea toimiston lumen/jään/sateen takia, niin näitä pitkiä viikonloppuja teki mieli hyödyntää mahdollisimman paljon, jos halusi reissuta.

Joku blogia aiemmin lukenut saattaa tietää, että tykkään ihan vähän jääkiekosta, joten olin katsellut sillä silmällä "läheisiä" NHL-pelejä, jotka sopisivat meidän aikataululle. Meidän lähin NHL-joukkue asuu St. Louisissa, neljän tunnin eli 430 kilometrin päässä. Seuraavaksi lähin tiimi on Minnesotan Saint Paulissa, Minneapolisin kaksoiskaupungissa ihan himpun verran vajaan seitsämän tunnin ajomatkan päässä (750 km), ja Dallas pitää kolmatta sijaa (7 h 45 min, 790 km). Kuinkas ollakaan, tälle pitkälle viikonlopulle sattui sopivasti Minnesota Wildin kotipeli San Jose Sharksia vastaan. St. Louisissa ja Dallasissa olimmekin jo käyneet kotipelejä katsomassa.

Pääsimme lähtemään perjantaina monta tuntia aikataulusta jäljessä, sillä valtio oli kuin olikin sulkenut toimiston aimmin edellisenä päivänä lumen uhan takia. Onneksi mies sai kaiken keskeneräisen hoidettua minun töissä ollessani ja nappasi minut mukaan matkalla pohjoiseen. Pysähdyimme Iowan Des Moines'ssa illalliselle ja katsomaan Kansas City Chiefsin pari viikkoa sitten voittaneen Super Bowlin uusintana erään panimon telkkarista.

Olimme hotellilla juuri ja juuri vielä perjantain puolella, joten painuimme suosiolla petiin ja lepäämään seuraavan päivän peliä varten.

Kun jätimme auton hotellin parkkihalliin, mietimme, että voisimme ajella tulevina päivinä vähän ympäriinsä ja katsella paikkoja. Kävimme Minneapolisissa kesällä 2015 katsomassa baseballia, kun minun piti pysähdellä pallomahani kanssa pissalle milloin minnekin, mutta muuten seutu ei ollut meille tuttu; miehellekään, vaikka oli ajanut siitä ohi monta kertaa matkalla tätinsä mökille pohjoisempaan Minnesotaan.

Loppujen lopuksi emme liikuttaneet biiliä ennen kuin vasta lähtöaamuna.

Saint Paul on pienempi kaksoiskaupungeista noin 300 000 asukkaallaan (Minneapolisissa on arvion mukaan noin 100 000 enemmän asukkaita, kun taas näiden kahden kaupunkien yhdessä muodostamalla suurkaupunkialueella asuu noin 3,6 miljoonaa asukasta). Julkinen liikenne on ihan eri luokkaa kuin meillä päin, vaikka yritystä täälläkin on sentään viimeisten vuosien aikana ollut. Pelkästään (suomalaisen) kävelymatkan päässä hotellilta oli niin paljon nähtävää ja koettavaa, ettei tosiaan tullut edes mieleen hypätä autoon.

Myös Mikko Koivun vielä silloin kipparoiman Minnesota Wildin kotihallille Xcel Energy Centerille pääsi myös helposti kävellen hotellilta. Kummallekaan lapselle tämä ei ollut ensimmäinen NHL-peli, mutta se oli meille kaikille ensimmäinen Minnesota Wild -(koti)peli. Vain lapset saivat siitä muistoksi päivätyt kiekot.

Pelin yhteydessä juhlittiin myös Zach Parisea,
joka sai kasaan 1000 peliä Wildin paidassa.

Itse pelihän oli vähän tylsä (San Jose voitti 2-0, mutta lapset olivat niin myytyjä tunnelmasta, että pitävät edelleen Minnesota Wild -fanituotteita päällään aina mahdollisuuden tullen. Aika söpöjä.

Sain muuten alennusta fanikaupassa suomalaisuudesta, kun ostin Mikko Koivun t-paidan.

Kävelymatkan päässä oli myös useita panimoita. Niin monta, ettemme ehtineet käydä kaikissa. Meidän lempparimatkakohteisiin todellakin kuuluu erilaiset pienpanimot, ja keräilemme panimoiden omia lasisia puolen gallonan olutpöniköitä, joita kellarista löytyy varmaan 50-60.

Tin Whiskers, Saint Paul.

Meidän matkasuunnitelmat ovat yleensä todella eläviä. Googlailemme panimoita, urheilutapahtumia, lasten puuhapaikkoja. Rakastamme yleistä harhailua, mutta joskus on kiva, kun on jotain kiintopisteitä. Lätkämatsi oli yksi niistä. Toinen oli aivan hotellin vieressä ollut Minnesota Children's Museum.

Museo.

Museon viereinen panimo.

Lasten mielestä reissun kohokohta kuitenkin oli luistelu. Saimme vinkin jääkiekkomatsissa meidän vieressä istuneilta isältä ja pojalta. Jälleen kerran kävelymatkan päässä oli baseball-stadioni, jonne oli rakennettu talveksi ulkojää ja iso liukumäki. Me vuokrasimme sunnuntaina lastenmuseopäivän jälkeen hokkarit ja huristelimme menemään vaikka kuinka pitkään. Jos olisi käynyt pienessä mielessäkään, että voisimme harrastaa talviurheilua Minnesotassa (...), niin olisin pakannut lapsille vaikka pyöräilykypärät mukaan. Luistinvuokraamosta ei saanut muita varusteita, joten piti olla aika varovaisesti.

Vaikka toki silloin meidän nuoruudessa juotiin puutarhaletkuista ja mentiin kouluun valtatienvartta pitkin. Jne.

Kaikki meni kuitenkin hirveän hyvin. Menimme hyvillä mielin viimeiseksi hotelliyöksi unille, eikä ketään tarvinnut herättää aivotärähdyspelkojen takia yhtään kertaa.

Maanantaina ajoimme sitten viimeinkin Minneapolisin puolelle - syömään suomalaista aamupalaa! Graavilohen ja poromakkaran jälkeen olikin hyvä ajaa mahat täynnä takaisin kotiin.

The Finnish Bistro.

Olipas muuten omituista katsoa kuvia ihmismääristä ja yleisötapahtumista. Noinko sitä oikeasti elettiin, ja vieläpä vuonna #2020?