torstai 20. joulukuuta 2012

Ei viime tippa tapa

Vaikka kotiäiteily kuulostaakin varmasti hyvin leppoisalta work from/at home -duunilta, niin kyllä tämä tämmöiselle laiskottelijalle ja viivyttelijälle on välillä melkoisen haastavaa. Varsinkin tämmöisinä päivinä, kun pitäisi pistää talo vieraskoreaan kuntoon lemmikkivahtia varten, ja varmaan jotain kampetta voisi myöskin viskellä matkalaukkuihin.

Se kuuluisa viime tippa on ollut aina luotettava ystävä. Viime tipassa on luettu tentteihin, joista on saatu hyviä arvosanoja, viime tipassa on myös kirjoitettu joitakin täysien pisteiden esseitä. Mitäpä tuota turhia stressaamaan, siis! Nyt olen kuitenkin huomannut, että tuo viime tippa ei toimi enää ihan niin hyvin; vauvan kanssa joutuu ennakoimaan pikkuisen enemmän.

Olen tapojeni vastaisesti kerännyt listaa pakattavista tavaroista jo monta viikkoa. Matkalaukut ovat toki vielä kellarissa (lähtöön alle 24 h), mutta hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Tai niin olen kuullut, sillä en ole oikein koskaan elänyt tuon sanonnan mukaan. Paljon olisi opettelemista.

Nyt olisikin tarvetta kotiäidin tuotannonohjausjärjestelmälle! Olisi hyvä, jos joku ohjelmisto laskisi esimerkiksi vapaan aivokapasiteetin ja suhteuttaisi sen käytettävissä oleviin tunteihin. Hukkaprosentti täytyy muistaa, sillä vikkelän ryömijän ja kurottelijan kanssa tehokkaita työtunteja ei ole kovinkaan montaa. Vaikka jätin tälle päivälle vain kylppäreiden pesun, pakkaamisen ja lääkärikäynnin, joihin menee yhteensä ehkä noin kolme tuntia, niin kun yhtälöön lisätään tuo vahdittava ja ruokittava, tuleekin tehtävästä haastava. Mistään en pysty repäisemään kolmea perättäistä työtuntia; en ainakaan ennen, kuin daddy tulee kotiin. Hankalaa on, varsinkin tämmöiselle etanalle, joka on tosi huono aloittamaan mitään, ja alkuun päästyään tekisi mielellään homman kerralla loppuun.

Nytkin kirjoitan mieluummin tyhjänpäiväistä blogimerkintää, kuin kuuraan kylppäreitä.

M.O.T.

*****

Koska meidän joululoma voi olla pikkuisen täyteen buukattu, niin toivottelen varuilta jo nyt oikein iloista joulua ja onnekasta uutta vuotta sinne ruudun toiselle puolelle! :)

maanantai 17. joulukuuta 2012

Sandy Hook

Tekisi mieli kirjoittaa siitä, miten meillä oli täällä vihdoinkin leppoisa ja (melko) stressitön perhejoulu anoppilassa. Mielen päällä on kuitenkin jotain vähän vakavampaa.

Perjantaina meillä rutisteltiin toisiamme ehkä normaalia enemmän. Kenellekään ei ole varmasti jäänyt epäselväksi, mitä kamaluuksia connecticutilaisessa koulussa tapahtui. En voi käsittää, miten kukaan voi tehdä jotain tuollaista! Onneksi en voi, kai.

Nämä on niitä hetkiä, kun auvoisa amerikkalainen elo muuttuu ahdistavaksi. Kyllähän näitä hulluuksia tapahtuu Suomessakin, valitettavasti, mutta jotenkin tuntuu, että siellä sentään asialle tehdään jotain. Keskustelua saa ja pitää käydä.

Toista se on täällä. Löysän aselain vika tämä ei missään nimessä ole, eikä aseista ole sopivaa keskustella tällaisen tragedian jälkeen. Tai jos keskustellaan, niin keskustellaan niiden lisäämisestä, koska jos opettajilla tai vähintään menehtyneellä rehtorilla olisi ollut ase, mielipuoli olisi pysähtynyt niille sijoilleen. Väkivaltaiset pelit ja elokuvat, niiden vika tämä on. Konservatiivit, kuten presidentiksikin taannoin mielinyt Mike Huckabee, ovat osoitelleet syyttelevillä sormillaan myöskin jumalattomia kouluja:
We ask why there is violence in our schools, but we have systematically removed God from our schools. Should we be so surprised that schools would become a place of carnage? Because we've made it a place where we don't want to talk about eternity, life, what responsibility means, accountability - that we're not just going to have to be accountable to the police if they catch us, but one day we stand before, you know, a holy God in judgement. If we don't believe that, then we don't fear that.
Kysymme, miksi kouluissamme on väkivaltaa, mutta me olemme poistaneeet Jumalan järjestelmällisesti kouluista. Pitäisikö meidän olla yllättyneitä, että kouluissa tapahtuu verilöylyjä? Koska me olemme tehneet siitä paikan, jossa emme halua puhua iänkaikkisuudesta, elämästä, vastuuntunnosta - siitä, että me emme ole vastuussa vain poliisille, jos he saavat meidät kiinni, mutta joskus vielä pyhälle Jumalallekin. Jos emme usko siihen, emme pelkää sitä.
Ensinnäkin, jokainen kouluaamu alkaa Pledge of Allegiancella, jossa vannotaan uskollisuutta lipulle ja Jumalan johtamalle valtiolle (one nation under God). Toisekseen, koska uskonnosta on tullut synonyymi moraalille? Tiedän monta uskonnotonta ihmistä, jotka osaavat kyllä erottaa hyvän ja pahan, ja haluaisin lukea itseni myöskin tähän joukkoon. En tarvitse jumalanpelkoa ymmärtääkseni, ettei toista ihmistä saa tappaa, tai että muiden satuttaminen on noin vähän vähemmän vakavallakin tasolla väärin. Poliisiakaan ei tarvitse pelätä, jos ei riko lakeja.

Facebookissa, ja vähän muuallakin, räjähti keskustelu aseista, puolesta ja vastaan, sekä tietysti enimmäkseen siitä, miten nyt ei ole sopiva aika keskustella niistä (koska sitten?). Puolestapuhujat muistavat vetää esiin perustuslain toisen lisäyksen (Second Amendment), jossa taataan oikeus kantaa ampuma-asetta. Tuskinpa arvasivat vuonna 1791, että yhdellä lippaallisella voi lahdata hyvinkin nopeasti esimerkiksi luokallisen pieniä lapsia. Itseään voi puolustaa kai muillakin tussareilla kuin puoliautomaattisilla. Myöskin "Guns don't kill people, people kill people" -mantra on suosittu.

Kukaan ei (kai) ole kieltämässä aseita kokonaan, mutta jotain rotia tähän hommaan pitäisi saada. Joo, liipaisin ei vedä itse itseään, mutta jos sille liipaisimelle ei olisi niin helppoa pääsyä, niin voisikohan muutama ihmishenki säilyä? "Guns don't kill people, but they sure help." Pelkästään eilen Kansas Cityssä liikkuvasta autosta ammuttiin kuolettavasti neljävuotiasta lasta. Topekassa kaksi poliisia kuoli ampumavälikohtauksessa ruokakaupan parkkipaikalla. Toinen poliiseista oli muutaman meidän kaverin kanssa samalla luokalla highschoolissa.

Yksi suosittu puolustuspuheenvuoro on se, että pahikset saavat kyllä aseita käsiinsä laittomastikin, joten hyviksillä pitää myöskin olla pyssyt. Mitä, jos joku kaappipahis hermostuu snägärijonossa ja turpaanvetämisen sijaan lataa lippaallisen menemään? Mitä tapahtuisi, jos suuressa väkijoukossa kaikilla, tai edes suurella osalla, olisi ase? Mistä erotat siinä vaiheessa hyviksen pahiksesta ja pahiksen hyviksestä, jos puoli valtakuntaa on piiput ojossa?

Ei minulla ole näihin kysymyksiin mitään yksiselitteisiä vastauksia tai ratkaisuja, mutta sen tiedän, että en halua elää yhteiskunnassa, jossa kaikilla pitää olla takataskussa ladattu ase oman turvallisuutensa vuoksi.

Michael Moore sen taisi sanoa parhaiten, vaikkakin hieman provosoiden: "If only the first victim, Adam Lanza's mother, had been a gun owner, she could have stopped this before it started." (Kunpa ensimmäinen uhri, Adam Lanzan äiti, olisi omistanut aseita, hän olisi voinut pysäyttää tämän heti alkuunsa.)

Adam Lanza käytti äitinsä aseita hirmutekonsa toteuttamiseen.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Io

Kaiken tämän matkailon ja jouluinnostuksen ylle hiipi viikko sitten melkoinen varjo. Itsenäisyyspäivän iltana huomasin, että ennen niin eläväinen Io-rotta oli nuhjuisen ja väsähtäneen oloinen. Lähemmän tarkastelun myötä kyljestä löytyi kasvain.


Tämä ei ole rottaperheelle mikään yllättävä juttu, mutta se ei tee asiasta yhtään helpompaa. Vaikkei kipuja ainakaan silminnähden ole, niin kunto on huonontunut viikossa niin paljon, että S soitti tänään vaikean puhelun.


Eläinlääkärimme ei kuulemma yleensä "hoida" jyrsijöitä, mutta tekee nyt poikkeuksen. Meistä kummastakaan ei oikein ole ikiuneen nukuttajaksi, vaikka pienestä eläimestä onkin kyse. S suri jo viime keväänä, kun naapurin täti kiikutti meidän ovelle löytämänsä vastasyntyneen jäniksenpoikasen. Otus oli niin pieni, ettei se osannut syödä (joo, kokeilin...), eikä meillä ollut aavistustakaan, mistä naapurin koira oli poikasen käynyt suuhunsa nappaamassa, joten emon ja poikasen yhteensaattaminen ei onnistunut. Ainoa oikea ratkaisu oli siis melko selvä, ja S otti ohjat käsiinsä hyvin miehekkäästi. Jälkikäteen se kuitenkin tarvitsi rommipaukun ja halauksen. Ei olisi meistä metsästäjiksi!

Etualalla yksin jäävä Callisto.
Tämä sattui siinäkin mielessä ikävään aikaan, että olin juuri ehtinyt harmitella, etten ole ehtinyt viettää rottien kanssa paljoakaan aikaa, sattuneesta syystä. Onneksi niillä on ollut toisensa, ja Savukin on kyllä muistanut käydä moikkaamassa rottia monta kertaa päivässä. Nyt pitääkin huolehtia, että virkeällä Callisto-siskolla on paljon virikkeitä.

Äh, kenen loistoidea lemmikkien hankkiminen olikaan...

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Stressi

Miten voi "kotiinlähdöstä" tulla tämmöinen stressi? En ole varmaan koskaan ollut näin hyvin valmistautunut ennen reissua. Pakkaaminen jää varmasti viimeiseen iltaan kuten normaalistikin, mutta matkavakuutukset on kunnossa, pankkiasiat järjestetty, lemmikkien hoito hoidettu, lentokenttähotelli varattu ja joululahjatkin hommattu. With time to spare! Enää pitäisi sumplia siirtyminen lentokentälle täällä päässä, ja sit se olis siinä.

Mutta silti jokin jännittää. Ehkä vauvan kanssa matkustaminen tuo sen verran lisäkutinaa, että kaikkea joutuu miettimään vähän enemmän. Kyyti lentokentälle ei onnistu ihan tuosta vain, sillä autossa pitää olla turvaistuin. Käsimatkatavaroiksi ei riitä enää matkatyyny ja kirja. Nyt pitää olla vaippaa, ruokaa, vaihtovaatetta. Ja niin edelleen.

Sitten toisaalta kutittelu voi johtua tästä älyttömästä innosta. Voin verrata tätä vain kauan odotettuihin kyläilyihin S:n luo silloin joskus. Miten odotankaan sitä hetkeä, kun isovanhempani tapaavat ensimmäisen lapsenlapsenlapsensa ensimmäistä kertaa. Aika iso juttu, meille kaikille! Jouluinen Suomi kuulostaa myöskin melkoiselta unelmalta saunoineen ja ruokineen. Mmm. Lumessakin olisi kiva möyhiä, vaikka maanantainen -7 celsiusta tuntui jo ihan liian kylmältä.

Onneksi nyt on taas joulukuiset 10 astetta plussaa.

torstai 6. joulukuuta 2012

Oi, Suomi, katso, sinun päiväs' koittaa

Viides joulukuun kuudes ulkomailla. Kotikaipuu muistuttaa olemassaolostaan. Itsenäisyyspäivän vastaanotto nettilähetyksenä keskellä kirkasta päivää tuntuu kummalliselta, mutta kuitenkin tutulta ja turvalliselta. Perinteikkäältä.

Kyllähän tämä kättelyn katselu kummastuttaa paikallisia. Eihän itsenäisyyspäivä ole mistään kotoisin, jos taivaalla ei paukutella dollareita ilotulituksien muodossa! Vakavaahan tämä tämmöinen juhlistaminen kai on, mutta aika vakavasti tämä meidän kuitenkin verrattain nuoren Suomen itsenäisyys pitää ottaakin. Paljosta ollaan velkaa itsenäisyyden puolesta taistelleille, ja täällä kaukomailla asuessa sen ymmärtää vielä jotenkin paremmin.


Meidän pieni suomalainen juhlii tänään viisikuukautispäivää. Aamuinen kuvaussessio väsytti sankarin sen verran hyvin, että päikkärit veivät voiton Linnan juhlista, vaikka siellä sukulaisia olisikin ollut tarjolla. Mummolle ja ukille piti myöskin esitellä uutta taitoa Skypessä. Mikään ei ole enää turvassa, sillä tuo löhnäke on keksinyt kivan etenemistavan kierimisen lisäksi; kyljellään ryömimisen. Väsyttäähän se!


Meidän Suomen-reissuun on enää himpun verran yli kaksi viikkoa aikaa. Äiti on kysellyt, miten lapsenlapsen vierailuun pitäisi varustautua. Pyytänyt oikein ostoslistaa. Sitä saa, mitä tilaa!
  • Vaippoja
  • Kosteuspyyhkeitä
  • Pilttiä
  • SALMIAKKIA
  • Kuivaa siideriä
  • Kermaviiliä ja valkosipulidippiä
  • Saarioisten pizzaa ja mikrohampurilaisia
  • Turun/Auran sinappia
Eiköhän vauva noilla pärjää. Nyt tämä isompi suomalainen menee lämmittämään kupillisen glögiä (kiva Heidi vinkkasi, että World Marketista löytyy!) ja nauttii pukuloistosta. Hyvää itsenäisyyspäivää!

maanantai 3. joulukuuta 2012

'Tis the Season to Be Tacky

Meidän naapurustoon alkoi ilmestyä jouluromppeita heti Halloween-kauden päätyttyä. Pieniä valonpilkahduksia tupsahteli sinne tänne. Mukavaa, ajattelin.

Pienet valonpilkahdukset ovat kuitenkin saaneet seurakseen männävuosilta tuttuja puhallettavia barbaroita. Yöh. Yksi vilkuttelee meille iltaisin kadun toisella puolella. Päivisin näky on pikkuisen ankeampi; pukki on vain maassa makaava pussukka.

Santa Barbara.
Eilen reippaillun iltalenkin aikana silmiin sattui (kirjaimellisesti!) hyvällä maulla ja sitten sitä kokonaan vailla varustettuja joulukoteja. Jotkut olivat ripustaneet valaistun kranssin oveen, toisilla oli piha täynnä jouluseimiä ja -poroja sulassa sovussa, kun taas osalla oli homma lähtenyt ihan kokonaan lapasesta.



Ikkunassa pönöttänyt Pukki pelästytti.
Pukki ja poro köyr... möyrivät yhdellä etupihalla.
Tämä ilotulitus löytyy meidän kadulta. Hrrrrrr. Ja tässä vain osa "koristeista".
Olen aina rakastanut jouluvaloja. Niin paljon, että aloin kutsua niitä tunnelmavaloiksi, jotta voisin ripustella tuikkusia ympäriinsä jo lokakuussa. Olen kuitenkin samalla melkoinen jouluvalonatsi. En voi sietää kaikissa sateenkaaren väreissä vilkkuvia ja välkkyviä diskovaloja, enkä kyllä ollut Suomessa sellaisiin törmännytkään, ainakaan samassa mittakaavassa kuin täällä. Ja nyt pitäisi totutella pöhiseviin muovihirvityksiin... Auuuuts.

Minkäslaista taideteosta meidän naapurit saavat ihastella? Pohjoismaisen jäyhää ja yksinkertaista, tietenkin. Mitä muuta jäyhältä ja yksinkertaiselta pohjoismaalaiselta voisi odottaakaan.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Tuhma pöpö

Meille muutti ikävä syyspöpö, joka sai perheen pienimmänkin nenän vuotamaan. Kyllä äidin sydän vähän särkyy, kun kuuntelee pienen ihmisen rohinaa ja ähinää, mutta ollaan me kyllä oltu onnekkaita, että ollaan selvitty näinkin pitkälle, ennen kuin köhä iski. Tästä se oman immuniteetin rakentaminen sitten alkaa.

Tässä niistämisen ja nenäpumppuilun lomassa on tullut mietittyä kaksikielisyyttä. Se kuulostaa niin yksinkertaiselta. Toinen vanhempi puhuu englantia, toinen suomea. Simple as that. On todella helppo pitää kiinni tuosta järjestelystä, kun isukki ei ole kotona, mutta kun se suomea ymmärtämätön hyörii ympärillä, niin on yllättävän hankalaa puhua suomea vauvalle, joka ei ymmärrä juuri mitään kieltä. Ihan kuin höpöttelisi yksinään jollain ihme salakielellä.

Tiedän, pitäisi skarpata.

Nyt täytyy mennä pyyhkimään räkäinen nokka ja näköjään koko naama, mutta jos siellä ruudun toisella puolella on joku, joka kasvattaa kaksikielistä lasta, niin kaikki vinkit olisivat erittäin tervetulleita! En halua möhliä tätä juttua.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Pyörremyrskytär

Olohuoneen lattialta löytyy nykyisin usein kierien etenevä horisontaalitornado. Sen reitin pystyy onneksi ennakoimaan melko hyvin, ja monesti hälytyssireenit soivat ihan omasta takaa, kun lähes jokaisen pyörähdyksen jälkeen pitää riemuita kiljuen ja kiekuen. Huvittavaa.

Savu ja Usva. Anagrammikaksoset. Lapsenvahdit.
Havahduin toissapäivänä anopilta tulleeseen viestiin; joulu on jo ovella! Anoppi yrittää järjestää perhejoulua, ennen kuin me karataan Suomeen, enkä nyt oikein tiedä, milloin sitä juhlitaan ja ketä on paikalla, mutta sen kuitenkin sisäistin, että tässähän voi ruveta puuhaamaan jouluisia juttuja! Joillakin naapureilla on jo seppeleet seinällä (vielä ilman valaistusta, tosin), joten kyllä minäkin voin ruveta virittäytymään joulutunnelmiin, ainakin sisällä. Kävinpä sitten eilen Targetissa hakemassa mm. vähän huopakoristeita ja Angry Birds -lahjapaperia (oli ihan pakko!).

Ulkona sen sijaan olisi niinkin jouluista tekemistä kuin haravointia. Yäk. Tänään olisi vielä oikein näppärä ulkoilukeli, enkä oikein keksi mitään hyviä tekosyitä sisällä kököttämiselle. Eiliseltä ostosreissulta tarttui mukaan myös valokuva-albumi vauvakuville ja elämäni ensimmäinen scrapbook (leikekirja?), josta rakentelin kärsimättömänä heti mieluisen vauvakirjan. Pitikin mennä koheltamaan se valmiiksi eilen; tänäänhän olisi ollut hyvää aikaa vältellä kaikkea oikeaa tekemistä. Valokuvatkin luiskahtivat albumiin ihan liian helposti.

S:kin innostui eilen joulusta. Se aikoo tehdä siskontytöilleen leluarkut, joten meidän autotalli on taas puuverstas. Oli se kuulemma tilannut minullekin lahjan ja kielsi oikein erikseen avaamasta sitä, kun lähetti sen tuo. Utelias olen, juu, mutta kyllä joululahjat sentään ovat saaneet olla ennenkin rauhassa. Samoin kuin muille osoitettu posti.

Mulla on muuten jemmassa jo kaksi lahjaa S:lle, enkä ole vieläkään möläyttänyt, mitä ne ovat! Viime vuonnahan en ollut ihan yhtä salaperäinen...

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

4 kk

Neljä kuukautta ja yksi päivä. Niin vanha Pottu jo on! Käytiin eilen taas lääkärissä kehuttavana ja piikitettävänä. Kiva lääkäri kirjoitti myös reseptin puuduttavista korvatipoista lentoja varten!



Mittaa meidän tytöllä oli 63 cm ja painoa 6,2 kg. Hoitajat käyttävät mitatessaan senttejä ja kiloja ja muuntavat ne sitten tuumiksi ja paunoiksi (ja unsseiksi) meille vanhemmille. Tällä kertaa minun piti muunnella ne kotona takaisin järkevämpiin yksiköihin, sillä hoitaja kirjasi tulokset ylös vain imperiaalisesti. Argh.


Voisikohan Obama (jee!) ottaa uuden kauden ohjelmaan yksiköiden järkevöittämisen? Ei sillä varmaan tärkeämpääkään tekemistä ole. (Mihin ihmisiltä muuten unohtuvat käytöstavat, kun vaaleista on kyse?)


Aloitettiin eilen vellikokeilut oikein lääkärin luvalla. Sotkuahan siitä tuli, ja ruokalappu taisi saada suuremman vellisatsin kuin neidin suu, mutta tästä se lähtee. 

Mmmoi!

maanantai 5. marraskuuta 2012

Ehdoton

Klikkaa toki isommaksi!
Mitään virallista ilmoitusta tai varsinaista green cardia en ole vielä saanut, mutta eikös tuosta ole luettavissa, että meikäläisen oleskelulupahakemus meni läpi?

Minun edellinen vihreä kortti meni vanhaksi viime kesänä, kaksi vuotta meidän tänne muuton jälkeen. Jatkoa piti hakea kolmen kuukauden ikkunan sisällä, ennen kuin kortin päiväys umpeutui, ja kun sen onnistuneesti tein, niin sain vuoden jatkoajan, josta todisteena oli kirje USCIS:lta.

Tähän asti oleskelulupani on ollut ehdollinen ja perustui meidän avioliittoon. Nyt tuo ehdollisuus poistui, ja olen, jos en nyt rivikansalainen, niin riviasukas. Tuleva kortti on voimassa kymmenen vuotta, ja sinä aikana voin joko oleskella täällä tekemättä mitään erikoista (tai tekemällä töitä), tai voin hakea kansalaisuutta.

Hakemus käsiteltiin Kalifornian yksikössä, jossa I-751-keissit viihtyvät keskimäärin 6,0 kuukautta. Meidän todistenivaska ja 590 dollarin shekki pääsivät perille 18.4., ja päätös on näköjään saatu aikaiseksi 2.11., eli kuusi ja puoli kuukautta siihen meni, ihan ilman haastatteluita tai lisätodistepyyntöjä.

Tämä(kin) byrokraattinen este oli yllättävän matala ja helppo ylitettävä. Nyt saadaan olla paperisotimatta taas jonkin aikaa. Aika ihana tunne.

P.S. Oon liekeissä. Alla toinen tänään kirjoitettu juttu!

Ball and Chain

Ensi vuonna joudutaan ostamaan taas uudet Halloween-karkit, sillä ovella kävi sen verran monta keijukaista, velhoa, prinsessaa ja supersankaria, että kulhon pohjalla oli enää ykköskappaleita, ja nekin rankan säännöstelyn jälkeen.

Koska tänä vuonna meidän pikkuprinsessa ei vielä osannut kertoa, miksi halusi pukeutua, niin daddy nakitti äidin tekemään Potulle ja Usvalle asut. Hyvin epäneitimäinen asuvalinta oli siis meidän isukin idea.

Meidän yhden koiran K-9-yksikkö.
Vaan siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan.
Alunperin Potun vankinumero oli 80085 (BOOBS). Arvatkaa, kenen idea.
Naapurit ovat alkaneet laitella Halloween-koristeita takaisin säilöön; onhan tässä jo korkea aika tehdä tilaa joulukrääsälle. Meidänkin kurpitsoista näkee, että Halloween on ohi:



Tämä Halloween on meille varmasti ikimuistoinen, vaikka kurpitsat pitää jo nyt parempaan talteen korjatakin. Mieleenpainuvaa oli ainakin Potun eka naamioituminen, karkkien jakaminen omalla ulko-ovella ja tämä näky:

Kutsuiko joku putkimiehen?

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Trick or Treat, Smell My Feet

Täällä juhlitaan tänään Halloweenia. Viime vuonna karkkeilu jäi meiltä kokonaan väliin, sillä oltiin keppostelemassa Chiefsien pelissä. Vaikka meillä onkin vielä viimevuotisia namusia jossain kaapin perukoilla, niin käytiin hakemassa Walmartista semmoinen karkkiarsenaali, että luulisi riittävän tämän naapuruston lapsille. Todennäköistä on, ensi vuonna meillä on taas vuosikertakarkkia.

Onneksi täällä ei ymmärretä hyvän karkin päälle, eikä kaupasta saa jättisäkkejä (tai edes pikkupussukoita) salmiakkia. Voisi olla, että lapsukaisille ei jäisi mitään herkuteltavaa, kun tämä täti vetelisi napit omaan naamaan. Suklaista ja ällömakeista sokeripommeista luovun mielelläni, ihan ilman taistoa!

Kaiverrettiin eilen parit kurpitsatkin. Tässä minun.
Ja tässä S:n.
Salmiakista puheen ollen, joulumatka Suomeen alkaa kutitella mahanpohjassa jo aika lailla! Eilen meidän lemmikkivahtiongelmaan tuli vielä maailman paras ratkaisu, kun hyvä ystävä lupautui asustelemaan meillä reissun ajan. Usvan hoitopaikka ja kissojen ja rottien ruokinta ehtikin jo valvottaa minua muutamana yönä, mutta nytpä ei enää tarvitse huolehtia. Usva saa olla kotona kissapoliisina.

Aah, nyt voin keskittyä haaveilemaan hyvästä seurasta ja ruoasta! Ja odottamaan kauhulla Atlantin ylitystä vääntelehtivän vauvan kanssa.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Neljä kärpästä yhdellä iskulla

Oon niin nolo. Tajusin, että olen luvannut tai ainakin puoliksi myöntynyt vastaamaan (ainakin) neljään (4) blogihaasteeseen. Niin, noloa tästä tekee tietysti se, etten ole pistänyt tikkua ristiin, ja vanhin haaste on jo reilun vuoden takaa.

Hehe.

*****

Eka haaste tuli finn for lifelta. Tehtävänä oli paljastaa käsilaukun sisältö.

  • Avaimet jättimäisen poroperän kera
  • Purkkaa
  • Pelikortit (wtf?)
  • Lompsa
  • Kynä
  • Kindle
  • Vauvan sukat
Mitään älytöntä kuittiviidakkoa sieltä ei löytynyt syystä että olen kotona, koko ajan. Jos lähden ulos, nappaan yleensä mukaan vaippakassin. Muodikasta, eikö totta.

*****

Toinen haaste napsahti Sugarilta ja heti perään Maubellalta. Tällä kertaa tehtävänä oli listata viisi lukemaani blogia, joilla on alle 200 lukijaa. Olen tainnut ennenkin mainita vanhoja tuttuja suosikkeja, joten tässäpä viisi vähän uudempaa tuttavuutta:
  • Only For The Weak. Kirjoittaja on vanha (ikäloppu!) tuttu Bemary, mutta blogi on vähän uudempaa kamaa. Tykkään, tästäkin!
  • gravid - raskaana. Lydaksella on melkein samanikäinen lapsukainen kuin meikäläisellä. Näppärää sanailua ja hyviä havaintoja uudesta vauva-arjesta.
  • Palmun alta. Tämänkin linkin takaa löytyy Potun ikätoveri, sekä Kalifornian elämänmenosta mielenkiintoisesti kirjoitteleva äiti.
  • Eternal Sunshine. Lisää ulkosuomalaisuutta! Kauniita kuvia San Diegon menosta.
  • Onnenpäivä. Kadehdittavaa liikuntaintoa ja itsekuria. Lisää Kaliforniaa.
*****

Kolmas nakki lennähti Kansasiin Georgiasta.

1. The person nominated must share 11 facts about themselves.
2. The person nominated must answer the questions the tagger (the person who nominated them) set for them.
3. The person nominated must choose 11 people to tag (nominate) and create 11 questions for them to answer.
Then they must go to their pages and let them know they were nominated! There are no tag backs!

11 faktaa:

1. Pelkään korkeita paikkoja, korkeita rakennelmia, kuten siltoja ja radiomastoja, varsinkin pimeällä, ja laivojen pohjia.
2. Olen naurattanut vauvaa viime aikoina laulamalla ja tanssimalla Gangnam Stylea. Olen vahingossa alkanut pitää siitä.
3. Muuten olen melkoinen rokkenrolliolli.
4. Näen joka vuosi unia painajaismaisesta jouluaattoaamusta, johon herään tajuamalla, ettei minulla ole yhtään lahjaa kenellekään. Tänä(kään) vuonna tuo ei tule käymään toteen, sillä nappasin tänään Amazonista mukaan jo kolme lahjaa!
5. Toinen vakiopainajainen on purkan hampaisiin tarttuminen.
6. En ole värjännyt hiuksia reilusti yli vuoteen, ja nyt ahdistaa. Tekisi mieli värjätä, mutta kun olen ollut näin pitkään värjäämättä... Sitä paitsi tämä strawberry blond on entiselle tummatukalle uusi tuttavuus!
7. Vihaan, vihaan kynsien leikkaamista, mutten myöskään pidä pitkistä kynsistä.
8. Olen kehittänyt itselleni Cherry Coke Zero -addiktion, vaikken edes pidä kokiksesta. Pistin tänään itseni katkolle.
9. Olen viherpeukalon vastakohta. Onkin ihme, että minulla on tällä hetkellä 9 elossa olevaa sisäkasvia. Ulkona olevat tosin tapoin kesän aikana.
10. Puhun meidän lemmikeille englantia, mutta Potulle suomea. Öh.
11. Pukeuduin viikonlopun Halloween-bileissä Matt Casseliksi, meidän penkitetyksi pelinrakentajaksi. 



11 kysymystä:

1. Mikä on paras ruoka uudessa kotimaassasi?
Buffalo wings!
2. Minkä paikallisen nähtävyyden kävit viimeksi katsastamassa?
Hmm, enpä muista mitään yksittäistä nähtävyyttä. Indianapolikseen tuli tutustuttua noin kaupunkina.
3. Kuinka paljon muuttotavaraa otit aikoinaan mukaan Suomesta?
Kaksi matkalaukkua, käsimatkatavaran ja kissat.
4. Mitä otat Suomen-lomilla mukaan takaisin ulkomaille vietäväksi?
Salmiakkia ja Estrellan dippijauhetta.
5. Entä mitä tuot tuliaisiksi ystäville ja sukulaisille Suomeen?
Erinäisiä kastikkeita (wings, barbecue, ranch).
6. Jos joskus muuttaisit toiseen maahan, mitä luulet eniten kaipaavasi nykyisestä kotimaastasi?
Olettaen, että saisin tuon miehenpuolikkaan mukaan, niin sitten varmaan ystäviä, Ja wingsejä.
7. Nimeä yksi paikka, jossa "pitäisi käydä kun täällä päin maailmaa ollaan", mutta jossa et ole vielä käynyt.
Grand Canyon.
8. Miten tutustuit parhaaseen paikalliseen kaveriisi?
S:n baarissa. Jos S:a ei lasketa, niin sitten S:n kautta. Baarissa.
9. Milloin viimeksi tunsit itsesi ulkomaalaiseksi?
Seuratessani paikallisia vaaliväittelyitä voimatta itse äänestää.
10. Entä milloin viimeksi tunsit itsesi hyvin integroituneeksi maahanmuuttajaksi?
Tjaa. Varmaan kaverin häissä, joissa minulta kysyttiin, olenko kotoisin Kansasista.
11. Missä maassa haluaisit viettää eläkepäiväsi?
Varmaankin täällä. Osavaltiota saattaisin vaihtaa, mutta kassellaan nyt. :)

Koska en nyt haasta ketään, ja koska S tuli kotiin ja keskeytti minun ajantappamisen, niin jätän kysymykset keksimättä.

Huh, pöytä on puhdas!

torstai 25. lokakuuta 2012

Vieterivauva

Meillä on nyt opittu uusi taito. Ei riitä, että mahalleen käännytään kerran tai pari päivässä, ehei! Se on jatkuvaa treeniä se. Sunnuntaina todistettiin ensimmäinen kokonainen pyörähdys ilman typerää alle jäävää käsivartta. Maanantaina laitoin S:lle innoissani viestin, jossa kehuin Potun kääntyneen taas. Tästä päästään sitten eiliseen.

Eilen oltiin jo siinä pisteessä, että tätä uutta ihmeellistä taitoa piti esitellä koko ajan. Sängyssä, hoitopöydällä, lattialla - jopa sylissä kokeiltiin! S:lle lähti taas viestejä, mutta sävy oli hieman erilainen. Neiti ei voinut olla selällään yhtään, ja mahallaan meni sitten hermot, joten sain olla kääntämässä pikkuvieteriä takaisin lähtöasentoon koko päivän (jo melkein pari kuukautta sitten opittu selälleen kiepsahtaminen on näköjään vaipunut autuaasti unholaan). Tämän lisäksi hermoja kiristi vaipanvaihto, joka on kiemurtelevalle vauvalle suoritettuna aika raivostuttava extreme-laji. Tästä kaikesta vääntelystä väsynyt vauva oli liian väsynyt ottaakseen kunnon päikkärit, joten känkkäränkkäilyksi meni, meiltä molemmilta.


No, kyllähän tuo välillä onneksi naurattikin. Että pitää olla itsepäinen pieni ihminen! Keneenköhän lie tullut... Yöllä huvitus ja ärsytys vaihtuivat huoleksi, sillä sängystä löytyi kerta toisensa jälkeen mahallaan sikiunessa koriseva vauva. Pikkuisen tukkoinen nenä varmasti lisäsi tuhinaefektiä, mutta säikäytti se silti niin paljon, että ravasin naapurihuoneessa kääntämässä Potun turvallisempaan asentoon sen seitsemän kertaa, ja noiden kertojen välissä vielä tarkistamassa, onko nenä kiinni patjassa.


Viideltä havahduin nälkäitkuun, joka sekin suoritettiin, yllätys yllätys, mahallaan. Vaihdoin vaipan käärmeelle, annoin apetta, ja pistin unisen otuksen takaisin sänkyyn. Unetpa loppuivat siihen paikkaan, kun tuhma äiti yritti asetella esteitä Suurelle Kääntyjälle. Alkoi semmoinen huuto, että isikin heräsi. Ei auttanut sylittely, kylkiasentokompromissi, eikä enää edes vapaavalintainen nukkuma-asento. Parin tunnin katkounien jälkeen huumorintaju oli melko lopussa. Onneksi Nukkumatti tuli kuin tulikin lopulta apuun.

Tällä hetkellä tuolla leikkimatolla ähisee motivoitunut mahaetenijä. Polvet etsiytyvät mahan alle ja pylly on jatkuvasti pystyssä. Navan ympäri meidän kompassi pyörii jo. En taida olla ihan valmis, henkisesti enkä fyysisesti, liikkuvaan naperoon. Jatkuva vahdittava tuo on jo nyt, päivällä ja yöllä. Pitäisi kai vain olla luottavaisempi ja antaa neidin nukkua mahallaan, jos se niin kovasti kerran viehättää, mutta kyllä minua pelottaa. Taidan tykätä liikaa (tarpeeksi).

Respektiä muuten koliikkivauvojen vanhemmille! Miten te jaksatte? Minä olen jo yhden huonosti nukutun yön jäljiltä ihan kamala hirviö.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Nettifilkat

Mikä on kotiäidin paras kaveri?

Meikkipussi?
Ei, ei todellakaan.

Imuri?
HAHAHAHAHAHAHAHAHAHA!
Joo, ei.

Netflix?
Kolmas arvaus toden sanoo!

Netflix-nettitelkkaripalvelu on ollut aika pop tässä viime aikoina. Eilen katsoin Asema 62:n (Rescue Me) vikan jakson samalla, kun leikitin vauvaa. Tänä aamuna nappasin läppärin mukaan keittiöön ja pesin tiskit Aliaksen neljännen tuotantokauden pyöriessä taustalla.

Joo, löytyisi Netflixin tarjonnasta vähän sivistävämpääkin tavaraa, mutta tiskaaminen on paljon viihdyttävämpää draaman ja komedian kuin dokumenttien parissa. On mukava kuunnella aikuista keskustelua, vaikkakin käsikirjoitettua, kun omat päivän keskustelut ovat aika yksipuolisia ja koostuvat lähinnä sanoista moimoimoimoimoimoi ja haisupylly.

Tulevaisuudessa voin hyödyntää videopalvelua myös lapsenlikkana. Sesame Street, täältä tullaan!

Netflix on näköjään rantautunut Suomeenkin. On jännä nähdä, miten hyvin se siellä menestyy. Rantautumisesta puheen ollen (mikä aasinsilta!), me saadaan tänne Ikea, ihan meidän vanhan asunnon naapuriin! Tällä hetkellä lähimmät ruotsalaispalatsit löytyvät Illinois'sta, Texasista ja Minnesotasta, ja lähinkin noista on yli 700 kilometrin päässä. Parin vuoden päästä pääsen glögiostoksille! Miten voikin jokin ruåtsalainen juttu tuntua näin kodikkaalta?

Jaahas, aika vaihtaa vaippa, pistää joku sarja pyörimään ja ruveta ruokintahommiin.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Indy

Käväistiin viime viikolla Indianapoliksessa juhlimassa S:n hyvän ystävän häitä. Jos kerron, että seremonia pidettiin pienessä goottilaisessa kappelissa hautausmaalla, morsian marssi sisään Game of Thronesin tunnarin soidessa, ja sulhasella oli silinteri ja keppi, niin tunnelma ja teema välittynee ruudun toiselle puolellekin.

Meiltä Indyyn on matkaa noin yhdeksän tuntia (olen vissiin jo sen verran amerikkalaistunut, että mittaan välimatkoja tunneissa), joten menomatkalla päätettiin pysähtyä yöksi St. Louisiin sukuloimaan. Auto oli täynnä pikkuneidin vaatteita, vaippoja, rattaita ja matkasänkyä, joten minä istuin polvet suussa takapenkillä viihdyttämässä topakkaa typyämme, joka tosin uinui melkein koko matkan. Onneksi.



St. Louisissa todistettiin sitten ensimmäiset vierastamisen oireet. Hirveä parku alkoi, kun erehdyin luovuttamaan Potun S:n serkulle. Kyyneleet valuivat poskia pitkin, ja vasta pitkällisen hyssyttelyn jälkeen rauha laskeutui taas maahan. Onneksi illan mittaan muidenkin kuin äidin ja daddyn sylit kelpasivat.

Välietappi taisi muuten käydä kalliiksi, sillä S:n serkku panee itse olutta. Siitähän se ajatus sitten lähti. Nyt meidän miekkosen mielessä pyörii sitten kellaripanimo, baaritiski ja olutjääkaappi, johon voi asentaa tynnyrin (kegerator).

Keskiviikkona jatkettiin matkaa. Syksy oli pidemmällä itään mennessä, joten maisemissa ei ollut juurikaan valittamista. Kuvia läpi likaisen ikkunan, olkaa hyvä:

STL, MO.
The Arch, St. Louisin kuuluisin maamerkki.
I-70 oli rempan alla.
Indianapoliksessa majoituttiin sulhasen perheen kanssa mukavaan vuokrataloon, joka tuntui olevan väärässä naapurustossa. Sisällä oli graniittia ja rosteria, ulkona poreamme. Kadulla sitten kulki vähän vähempiosaista porukkaa, ja ekana yönä sulhasen auton tuulilasi oli mennyt uusiksi, kun joku oli päättänyt pistää tiilen siitä läpi.

Sulhanen ja sulhaspojat intoutuivat juhlimaan jälleennäkemistä ihan reippaasti ekana iltana. S oli riemuissaan, kun sai itärannikolta tuomisina Yuengling-olutta, johon ehti siellä asuessaan rakastua ja jota ei näiltä lakeuksilta saa. Oltiin vähän suunniteltu torstaille eläintarhareissua, mutta myöhästyneen heräämisen seurauksena päädyttiin tutustumaan kaupunkiin autoilemalla ja harrastamalla tehokuvausta liikkuvasta autosta, jälleen kerran. Ollaan me sitten saamattomia.

Indianapolis, IN.
Downtownin keskusaukio.
Keskusaukion keskellä oli tämmöinen.
Finally asked a girl to dinner. I had reservations.
Hard Rock Cafe, jossa meinattiin käydä, muttei sitten viitsittykään.
Käytiin me siellä eläintarhan parkkipaikalla.
Home of the Indianapolis Colts.
Nää menee kaikkialle, ja löytyvät Facebookista ja Tweeteristä.
Torstaina käytiin moikkaamassa S:n Indy-serkkua perheineen. Tyypit olisivat halunneet katsoa varapresidenttiehdokkaiden vaaliväittelyä, mutta koska Facebook on käräyttänyt heidät melkoisen konservatiivisena porukkana, kieltäydyttiin kohteliaasti. Ei tehnyt mieli tapella.

Perjantaina oli sitten ne häät, joissa S oli sulhaspoikana, ja minä toimin sinä päivänä huonosti päikkäröineen Potun henkilökohtaisena äänenvaimentimena. Koko muu reissu meni aurinkoisesti, jopa seuraavan päivän sateinen melkein kymmenen tunnin ajorupeama, mutta perjantaina meillä oli känkkäränkkäpäivä. Goottikappelin äänentoisto tuli ainakin testattua, ennen kuin tyttö antoi vihdoin unelle periksi.

Lauantaina tosiaan ajettiin kotiin, ja kyllä minusta on tullut melkoinen kotihiiri, sillä koko reissun kohokohta oli omaan sänkyyn rojahtaminen! Ehkäpä tuommoisen kolmikuisen tehotytön kanssa matkustaminen vie mehut. Vauvan viihdyttäminen on rankkaa puuhaa!

Katsokaa vaikka!
Kotona meitä oli kuin olikin vastassa kaksi kissaa ja kaksi rottaa, vaikka lähtiessä Savu ja Lumi pistivätkin karvoja pölisyttävän ravin pystyyn. Lankarullan ne tihulaiset olivat kuitenkin löytäneet. Ompelulangasta oli rakenneltu keittiöön ja pyykkihuoneeeseen melkoinen verkosto. Onneksi olivat malttaneet olla nielemättä narua!

Na(u)russa oli pidättelemistä.
Kerrottakoon tähän loppuun nyt vielä, että Pottu kikatteli eilen ensimmäistä kertaa ihan todistettavasti (sain sen videollekin!), ja toissapäivänä huuto ja vääntely tuotti sen verran tulosta, että selältä pyörähdettiin mahalleen, joskin vielä käsivarren päälle.

They grow up so fast.

maanantai 8. lokakuuta 2012

3 kk

Meidän ipana täytti lauantaina kolme kokonaista kuukautta. Olen tainnut sanoa tämän ennenkin, mutta aika on mennyt ihan älyttömän nopeasti. Vastahan se oli ihan pieni rääpäle, ja nyt sitä ollaan jo niin isoa tyttöä, että!

Vakavaksi vetää tämä kypsä ikä.
O_O 
Isot räpylät.
Jos nyt vihdoinkin kertoisin jotain meidän sairaalareissusta silloin kolme kuukautta sitten, kun koko homma on vielä verrattain tuoreessa muistissa. Nou hätä, jätän hurjimmat yksityiskohdat yksityisiksi. Synnytysjutuista vähemmän kiinnostuneet voivat silti jättää lukemisen tähän. :)

Lääkärihän siis halusi käynnistää synnytyksen, sillä hän oli huolissaan koholla olleesta verenpaineestani. Mitään raskausmyrkytystä ei onneksi ollut, mutta koska laskettu aika oli jo nurkan takana, niin lääkäri ei halunnut ottaa mitään ylimääräisiä riskejä. Sitä paitsi hän päivysti juuri sinä viikonloppuna, joten saataisiin olla oman lääkärin hoidettavana.

Ensin meidän oli tarkoitus mennä sairaalaan itsenäisyyspäivänä, 4.7., mutta hoitajapulan takia lähtö lykkääntyi seuraavaan aamuun. Kello kuusi oltiin kirjautumassa sisään, ja lupalomakkeiden allekirjoitusten sekä selän ja samalla persposket paljaaksi jättävän sairaalakaapuun pukeutumisen jälkeen lääkäri pisti homman käyntiin ballongilla, eli kohdunsuuta avitettiin auki "vesi-ilmapallolla".


Sain liikkua rajoitetun vapaasti koko päivän. Meillä oli oma huone, jossa oli poreamme, sairaalasänky, telkkari ja hieman epämukava penkki S:lle. Kävelin ympäriinsä ja kävin kylvyssä lievittämässä jatkuvaa menkkamaista jomotusta, joka alkoi heti, kun ballonki asetettiin paikoilleen. Välillä jouduin makoilemaan sängyssä, kun vauvan sykettä ja supistuksia seurattiin. Päivä oli pitkä ja verrattain tuskaton. Ehdinkin jo iloita, ettei tämä niin kamalaa olekaan.

Kahdentoista tunnin jälkeen lääkäri otti letkut pois ja puhkaisi kalvot. Kohdunsuu oli 2,5 cm auki. Olisin saanut odotella oksitosiinitipan laittoa tunnin verran, mutta halusin sen hetimiten. Ihan sama, vaikka olisinkin sitten loppuajan sänkypotilaana; en halunnut pitkittää prosessia enää yhtään enempää. Kello oli tässä vaiheessa kahdeksan illalla.

No, se kipu, se oli sitten jotain uutta. Epiduraali alkoi tuntua hyvältä idealta melko pian. Yhteentoista asti maltoin sinnitellä puhisemalla ja puristamalla tyynyä. Siinä vaiheessa pyysin hoitajaa (joka oli muuten aivan ihana!) hälyttämään anestesialääkärin paikalle. Ajoitus oli sopiva, sillä kaksi pussillista nestettä, jotka minuun piti tiputella ennen epiduraalin laittamista, ehtivät lirua rauhassa loppuun.

Eipä muuten naurattanut, kun hoitaja ei meinannut saada lääkäriä kiinni. Hoitaja tarjosi minulle jotain lääkettä, joka olisi saanut minut "kävelemään katossa". Kieltäydyin. Kului pitkä tunti, ennen kuin pelastava enkeli ilmestyi neulansa kanssa, mutta enkelipä ei löytänyt joditonta puhdistusainetta, mikä oli pienoinen ongelma, sillä olen allerginen jodille. Eipä muuten naurattanut sekään.

Selkä saatiin kuitenkin desinfioitua, ja epiduraalin jälkeen sain nukuttua, vaikkei kaikki kipu hävinnytkään, ja käsivarressa pihisi ja puhisi verenpainemittari, joka väitti minun olevan hengetön aina tasaisin väliajoin ja sai hoitajat juoksemaan huoneeseen vaimentamaan piipittävät laitteet. Torkuin neljään asti, jolloin hoitaja kertoi minun olevan valmis ponnistamaan vauvan ulos. Hyvä, että kertoi, ihan oikeasti, sillä sitä pakottavaa ponnistuksentunnetta, josta olin lukenut, ei koskaan tullut.

Aloiteltiin hoitajan kanssa operaatio "Pottu pihalle", ja tuttu lääkäri liittyi seuraamme noin puolen tunnin päästä. Huone valmisteltiin vauvan tuloon suojamuovein ja happiletkuin. Vaakakin kärrättiin sisään.

Noin tunnin ponnistusurakan jälkeen (Pottu meinasi ensin tulla naama edellä, joten neiti piti suostutella oikeaan asentoon), kello 5:14 kuului rääkäisy. Uunituore Pottu aseteltiin minun päälle, ja saatiin tutustua toisiimme varmaan noin viidentoista minuutin ajan, ennen kuin hoitajat veivät neitokaisen punnittavaksi ja putsattavaksi noin kolmen metrin päähän.

Jos synnytyksen jälkeen ei ollut jo tarpeeksi erikoinen olo, niin vauhdilla laskettu oksitosiinipussin loppu ja yhtäkkiä järjettömiin lukemiin pompannut verenpaine eivät ainakaan parantaneet tilannetta. Oksitosiini aiheutti älyttömät tärinät, ja verenpaine pisti huimaten. Kävi käsky asettua kylkiasentoon ja olla siinä, kunnes verenpaine normalisoituu.

Potun ihan ensimmäinen ruokahetki koettiin äidin ollessa vasemmalla kyljellä ja hoitajien häärätessä ympärillä. Toisen ruokahetken kohdalla, edelleen samassa asennossa, ruokkijan aiemmin nauttima vesi pyrki takaisin päivänvaloon. Onneksi tuore isukki oli sen verran nopea jaloistaan, että ehti koppaamaan lentävät nesteet roskikseen. 

Luksusta oli istua JA esitellä uusinta sairaalamuotia.
Kun jalat taas kantoivat ja verenpaine oli palautunut, niin sairaalasänky kärrättiin huoneesta pois ja seinästä vetäistiin meille parisänky. Happiletkut ja muut sairaalamaiset kapineet pistettiin joko seinän sisään ja taulun taakse piiloon tai vietiin huoneesta pois. Tämän muodonmuutoksen jälkeen huone kävi melkein motellihuoneesta huonepalveluineen päivineen!

Potun peti. Mobiili.
Pottu oli meidän kanssa samassa huoneessa melkein koko ajan. Potun lääkäri, joka oltiin valittu aiemmin, kävi suorittamassa tutkimuksen, jonka ajaksi pieni potilas kärrättiin nurseryyn (vauvaosasto?). Samassa paikassa hoidettiin ensimmäinen kylvetyskin. Muuten oltiin omassa huoneessa leikkimässä kotista. Samassa huoneessa, johon torstaiaamuna asetuttiin, jossa Pottu syntyi, ja jossa nukuttiin seuraava yö.

Normaalisti sairaalasta pääsee kotiin 48 tuntia synnytyksen jälkeen. Me haluttiin karata aiemmin, sillä oma peti houkutteli. Koska olo oli hyvä ja vauva voi hyvin, päästiin kotiin lääkäreiden luvalla jo seuraavana päivänä.

Lasku tuli perässä. Ilman vakuutusta maksettavaa olisi ollut reippasti yli 10 000 dollaria. Vakuutus korvasi kuitenkin suurimman osan, ja sairaalahoidosta meille jäi maksettavaa pikkuisen yli tonni. Lääkärin palveluista ja labroista oltiin maksettu jo vajaa sellainen, joten yhteensää tuon neidin maailmaan saattaminen maksoi noin 2000 dollaria.

Kuulostaa hurjalta näin suomalaisesta näkökulmasta, mutta toisaalta kyllä noille taaloille sai vastinettakin. Meitä hoiti sama lääkäri koko ajan ensimmäisestä ultrasta synnytykseen ja jälkitarkastukseen asti. Sairaalassa oli aivan mahtava henkilökunta, ja oma kodikas huone tuntui turvalliselta paikalta, vaikka oltiin noin isojen ja pelottavien asioiden äärellä.

Koko hommasta jäi sen verran positiiviset muistot, että rupeaisinpa siihen uudelleenkin. Vauvamahaa tai raskausaikaa ei edelleenkään ole ikävä, mutta kyllä kai se möhköfantteilu oli kaiken tämän arvoista. Ellei enemmänkin.

Fonzie.