keskiviikko 30. joulukuuta 2015

2015

On jälleen vuosikatsauksen aika! Mitäs tulikaan tehtyä...

  • Masistelin pitkää ja hitaasti matelevaa talvea, vaikka olin juuri saanut tietää olevani raskaana. Tai ehkä juuri sen vuoksi.
  • Sain valmiiksi toisen virkatun pehmolelun - lohikäärmeen.
  • Menetimme äkillisesti perheenjäsenen.
  • Kävimme Scottyn kanssa riekkumassa rokkikeikalla. Tai Scotty riekkui ja minä join vettä.

Hei hei, Lumi.


Dallasissa oltiin otettu silmä käteen.


Usva ja Sisu. Kaverit hetken aikaa.


Ulkoilutin myös (tässä kuvassa 20 viikkoa vanhaa) vauvapömppöä baseball-peleissä.


Ramppasimme edelleen baseball-peleissä. Straight outta Kauffman.


Sanoinko jo, että kävimme paljon baseball-peleissä? Tässä kuvassa vaihteeksi Minneapolisin stadionilla.


Mökkiranta.


Hihittelin myös pippeliteltoille ja tuskastelin muumimammamaista oloani (raskausviikko 38).


Esittelin myös paikallista sairaalamuotia.


Vietiin vauveli hetken mielijohteesta ensimmäiseen baseball-peliinsä, ja heti pudotuspelien toiselle kierrokselle.


Olihan porukkaa.


Tämä hymypoika oppi kierähtämään selältä mahalleen ja mahalta selälleen.

Tänään:
  • Olen jonglöörannut töiden, töihin palanneen miehen, kahden lapsen ja kahden koiran kanssa. Välillä jopa onnistuneesti.

Mainiota uutta vuotta kaikille lukijoille ja kiitos, että olette olemassa!

tiistai 29. joulukuuta 2015

Suomalainen, muttei liian suomalainen

Tarkkasilmäiset ja jopa jotkut likinäköiset lukijat ovat varmasti huomanneet, että blogissa on vilahdellut nimiä. Lasten nimiä. Aiemmin kiertoilmaisuin viittaamillani lapsukaisella/tyttösellä ja kaverilla/vauvalla on nykyisin ihan isolla alkukirjaimella alkava nimet - Iita ja Olavi.

Kuten jotkut ovat jo arvelleetkin, ne viralliset passinimet (vaikka pikku-ukolla ei sellaista matkadokumenttia vielä olekaan) ovat kansainvälisemmät. Iita ja Olavi ovat käytössä virtuaalimaailmassa, ja kaiken maailman hölmöt lempinimet, kuten Lötkö-Pötkö, kuuluvat arkeen, kuten myös tietysti ne syntymätodistuksiin huolella tavatut.

Pääsyy blogilempinimien käyttöönottoon kumpusi tekstien selkeyttämisestä. Tykkään jaaritella, kierrellä ja kaarrella, ja kun siihen soppaan lisätään vielä kaksi nimetöntä naperoa, niin johan oli keitos ylikypsä. Lasten oikeita nimiä en kuitenkaan halunnut ottaa käyttöön, sillä käyn itseni kanssa sisäistä taistoa jo kasvokuvien julkaisusta. Jokin yksityisyys, ja niin edelleen. Piti siis keksiä virtuaalimaailmaan vaihtoehdot. Semmoiset sopivan suomalaiset.

Minua itseänikin ärsyttää tämmöinen salamyhkäisyys, ja jakaisin niin mielelläni tarinat lasten oikeiden nimien takaa (koska ne ovat kivoja ja osittain ehkä vähän herkkiäkin tarinoita!), mutta ymmärrätte varmaan. Sen verran voin kuitenkin yleisesti kertoa, että kahden erikielisen ihmisen jälkikasvun nimeäminen ei ollut mikään helppo homma, ainakaan meille. Piti olla suomalainen, muttei liian suomalainen. Amerikkalainen, muttei mikään Chantelle kuitenkaan. Tai La-a (Ladasha).

Britney-Pettereitä meillä ei ole, vaan kaksi lasta, joiden nimet passaavat melko hyvin niin suomalaiseen kuin amerikkalaiseenkin suuhun. Simppeleitä, ajatuksella valittuja. Eivät sisällä outoja äänteitä kummankaan puolen sukulaisille. Tyylistä antanee vähän viitteitä se, että jos meille olisi tullut toinen tyttö, nimeksi olisi tullut Eila Amelia.

Täällä blogin puolella meidän lapset ovat Iita ja Olavi. Mitään syvällistä tarinaa nimien taustalla ei ole, ellei sitten vinku-Iita-inspiraatiota oteta huomioon. Tai sitä, että pienen miehen nimi alkaa O:lla. Ja ovathan nuo semmoisia pienille savolaisille viäräleuoille passeleita nimiä.

Entiset nimettömät.

perjantai 25. joulukuuta 2015

Perinneperjantai: Joulu Yhdysvalloissa

Olin joulun 2007 ensimmäistä kertaa poissa kotoa ja kaukana olinkin. Joka puolelta silmille tursunut amerikkalainen joulu olikin sitten lopulta hyvin vähäeleinen ja lyhyt. Hajuton ja mauton, pyjamat päällä riipaistu. Se oli suomalaiselle jouluhupsulle pienoinen shokki.

Ehdimme kehittää kriisitilanteenkin vielä ennen joulua - varmaankin, koska tuleva ero ahdisti jo valmiiksi, mutta jouluna kaikki oli taas mitä mainioimmin. Rakkaudesta se hevonenkin potkii, vai miten se meni.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Maanantai 24.12.2007 klo 08:50

Fifteen Minutes of Fame

Jouluaatto. Ensimmaista kertaa ulkomailla, ensimmaista kertaa ilman tuttua ja turvallista perhetta. Tallaiselle suomalaiselle jouluihmiselle joulu Yhdysvalloissa on vahan outo. Onneksi menossa mukana on tuttu ja turvallinen (?) mies, joka on kyllakin talla hetkella toissa. Tai ainakin matkalla sinne. Ei se onneksi koko paivaa siella kuitenkaan aikonut viettaa.

Mutta mitas tanne muuta. Torstaina ainakin kaytiin komediaklubilla nauttimassa stand up -komiikasta S:n siskon ja siskon sulhasen kanssa. Illan toinen esiintyja kysyi, onko paikalla ulkopaikkakuntalaisia, ja S herrasmiehena sitten meni nostamaan minun kaden ilmaan.
"Where are you from?" 
"Finland." 
"Well, that's way out of town! What are you doing here?" 
Osoitin S:aa. "Oh, kidnapping."
Siitahan se riemu sitten repesi. Jouduin mm. alkoholistivitsien kohteeksi. Muuta materiaalia eivat koomikkoparat oikein saaneetkaan Suomesta irti, kun eivat raukat tienneet mitaan. Sain kuitenkin omat 15 minuuttia julkisuudessa, kun kadulla kavellessamme eras nainen huudahti: "Hey, it's that girl from Finland!"

Jouduttiin kaymaan sattuneista syista S:n kanssa taas menneita aikoja lapi viikonloppuna. Voimat siina meinasi loppua, kun tosiaankin oli pakko kayda kevat ja alkukesa melkein hetki hetkelta lapi. Niita aikoja ei mielellaan muistelisi, teki kipeaa silloin, tekee kipeaa vielakin. Tilanne oli mahdoton ja toivoton, mutta tassa sita vain vietetaan joulua yhdessa, onnellisempana ja vahvempana kuin koskaan. Ei olisi uskonut. Nyt on kuitenkin viimeisetkin haamut karistettu kannoilta; enaa ei minkaan (tai kenenkaan) pitaisi tulla kummittelemaan.

Nyt keskitytaan nauttimaan joulusta ja viimeisesta reilusta viikosta yhdessa. Se on liian vahan, mutta enempaa ei talla kertaa voi saada. Saatiin kuitenkin yhteinen joulu, se on mukavaa se. Tuntuu tosin oudolta istua jouluaattoaamuna yksin tietokoneella, varsinkin kun tietaa, etta kotona Suomessa kello on jo melkein viisi ja jouluaatto jo oikein kunnolla vauhdissa. Mepa juhlitaankin vasta huomenna. Tanaan pitaa ostaa viela pari lahjaakin.

Hyvaa ja onnellista joulua meilta teille.

Keskiviikko 26.12.2007 klo 12:15

Korvikset ja sormus

Eilen aamulla avatuista paketeista loytyi mm. korvikset (S:n aidilta) ja sormus. Ei kuitenkaan se sormus, mutta ihana, kaunis, paras sormus se on. Nyt minun tarvitsee vain vilkaista oikeaa katta, jos tarvitsen muistutuksen siita, miten paljon S minusta tykkaa. Se mutisi jotain promise ringistakin, mutta taisi laskea leikkia. Ja mina kielsin sita ostamasta minulle mitaan, kun se on upottanut minuun rahaa muutenkin jo ihan liikaa.

Kaytiin jouluaattona syomassa ravintolassa hampurilaiset (kuinka amerikkalaista!), jonka jalkeen suunnattiin kirkkoon. Varoiteltiin S:n kanssa vahan muita, ettei kannata astua meidan kanssa yhta aikaa ovesta sisaan; sita kun ei koskaan tieda, jos vaikka salama iskee tms. Ei iskenyt, mutta kulttuurishokki iski, kun seurasin katolilaista messua. Ei luterilaisissa kirkoissa naureta tai kosketella toisia. Muistaakseni. Vahan valia piti seistakin. S teki hartaana katolilaisena puolet ajasta sudokuja.

Joulukirkosta ajeltiin kotiin ja tehtiin S:n kanssa vahan sangriaa. Tuli ehka hieman tujumpaa, kuin olisi tarvinnut, silla S:n sisko nukahti jo yhden mukillisen jalkeen. Me jatkettiin viela nautiskelua elokuvan parissa ennen kuin painuttiin untenmaille.

Eilen availtiin paketit, syotiin ja juotiin (sangriaa), seka pelailtiin koko perheen voimin Wiita niin paljon, etta nyt on koko oikea kasivarsi kipea. Ihan kuin olisi enemmankin urheillut. Riekuttiin S:n kanssa hereilla puoli neljaan ja tajuttiin, etta S:nhan pitaa lahtea aamulla toihin.

S:n (paketoima) lahja tulevalle lankomiehelle.
Joulu on taalla paljon lyhempi kuin Suomessa. Meilla ainakin vietetaan kolme rauhallista ja jouluisaa paivaa. Taalla joulukoristeet ovat olleet esilla kiitospaivasta lahtien, mutta nyt ne ovat poissa. Rauhallisia paivia ei ollut oikeastaan yhtaan. Joulu kesti tasan aattoillan ja eilisen paivan. Ihan eri meininki kuin kotipuolessa.

Nyt kun joulu on ohi, lahto tuntuu vielakin ajankohtaisemmalta. Viikon paasta istun jo koneessa. Onhan tassa kummiskin viela vahan aikaa, mutta kun ei viikko ole tarpeeksi. Pitaa ehtia tekemaan viela vaikka mita! Ja mitenhan sita taas jaksaa hyvastella, kun pitaa olla erossa ainakin kaksi ja puoli kuukautta... Olisi hyva olla murehtimatta sita nyt, mutta minkas teet, kun ahdistaa.

S on talla hetkella toissa ja tutkii Kuopion yliopiston sivuja. Ehka ensi vuonna tahan aikaan ei olekaan hyvastien paikka.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Parempi Iita

Sunnuntaiaamuna mökille lähtöä tehdessä autoon tunkeutui viideskin matkustaja, Better Iita* (Parempi Iita). "She's right next to me", alkuperäinen Iita selitti, vaikka me aikuiset emme nähneet lasten turvaistuinten välissä mitään muuta kuin rojua. Vaikka emme tarvinneet yhtään lisävahdittavaa saunan harjannostajaisiin, annoimme Better Iitan tulla mukaan.

Näkymätön kaveri jaksoi temmeltää tuulen tuivertamassa rinteessä kahden taaperon kanssa koko päivän ja palasipa vielä meidän kanssa iltamyöhällä kotiinkin. Kun alkuperäiseltä Iitalta kysyttiin, onko Better Iitalla jotain taikavoimia, neiti vastasi empimättä noise, meteli. Siis sama, kuin alkuperäiselläkin.

Iltapesun ollessa käynnissä kylpyhuoneeseen oli astellut myös Better Scotty. Minua harmittaa aivan vietävästi se, että minulta jäi todistamatta se hetki, kun pieni neiti oli komentanut isäänsä halaamaan parempaa versiotaan. Ja erityisesti se hetki, kun isä totteli.

Parempaa äitiä meillä ei ole näkynyt tai kuulunut, mutta oletan sen johtuvan siitä, että olen jo valmiiksi paras. 


*Juttua lasten bloginimistä ja vähän ehkä niistä oikeistakin on tulossa piakkoin.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Perinneperjantai: FBI-tettiläinen

Aika lailla tasan kahdeksan vuotta sitten istuin FBI-agenttien kanssa kaljalla.

Joululomalla Kansas Cityssä ollessani Scottyn perhe kuljetti minua mukanaan töissä, joten pääsin tutustumaan amerikkalaiseen varhaiskasvatukseen ja lainvalvontaan aitiopaikalta. Tettiläisenä olon lisäksi nautin luonnollisesti Scottyn ja kavereiden seurasta, vaikka ihan kaikkien kanssa en edelleenkään tuntenut oloani mukavaksi.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Maanantai 17.12.2007 klo 15:31

You Are the Drama Queen

On varmaan korkea aika kirjoitella vahan juttuja muistiin. Paljon tassa on ehtinytkin taas tapahtua. On mm. kayty S:n vanhempien mukana toissa ja kavereiden luona Emporiassa. On istuttu kotona ja juostu ulkona.

Keskiviikkona istuttiin kotona. Ei kayty missaan. Meinattiin katsoa elokuva, muttei tehty sitakaan. Ei tehty mitaan. Mentiin sitten nukkumaan kymmenen aikaan. Tapahtumarikas paiva.

Vaan kunnon younet tulikin tarpeeseen. Torstaina piti herata aikaisin, kun S:n aiti vei minut mukanaan leikkimaan 3-5-vuotiaiden lapsukaisten kanssa. Opeteltiin numeroita ja kirjaimia, laulettiin lauluja, leikittiin kotista. Lapset ihmettelivat vahan sita, etta osaan puhua vierasta kielta, eika se ollut edes espanjaa, mutta muuten sulauduin joukkoon oikein hyvin. Oli mukava jutella S:n aidin kanssa vahan vakavamminkin ilman miesten hairikointia. We bonded. Kotimatkalla S:n aiti liikuttui kyyneliin asti, kun muisteli tata ja sen jalkeisia aikoja. S oli ollut niin maissa, niin maissa.

Illalla kaytiin kasinolla tuhlaamassa ja voittamassa rahaa. Jaatiin yhteensa kolme dollaria voitolle. Olisi voinut menna paremminkin, mutta toisaalta myos paljon huonomminkin. Kasinolta suunnattiin, yllatys, yllatys, baariin. Juhlistettiin kiropraktikkoystavamme Zachin valmistumista tohtoriksi. Olin lupautunut lahtemaan seuraavana paivana S:n isan kanssa FBI:n joululounaalle, mutta isapappa laittoi S:lle viestia, etta Anni kannattaa tuoda ajoissa kotiin, kun lahto on jo kello 8:30. Tiedossa oli siis (taas) koko paivan kestava hymyily- ja kattelymaratoni, mutta eipa tuo paljon vauhtia torstai-iltana hidastanut.

Perjantaiaamuna olin valmis lahtemaan jalleen toihin muutaman tunnin unien jalkeen. S:n isa vei minut tyopaikalleen FBI:n ja KBI:n toimistolle. Minua ei saanut jattaa vartioimatta hetkeksikaan, ja toimistossa vilkkui valo vierailijan merkiksi. En paassyt siis kasiksi mihinkaan valtionsalaisuuksiin, harmi. S:n isa esitteli minut kaikille toimistossa olleille, jonka jalkeen lahdettiin joululounaalle. Olin ainoa ulkopuolinen (havetti vahan) ja paasin esittelemaan itseni viela monta, monta kertaa. Sain mukaani paljon FBI-kraasaa. Saattavat Suomen tullissa vahan ihmetella, etta mitas sita on tullut Amerikan-reissulla tehtya.

Lounaan jalkeen olisin ollut hyvinkin valmis lahtemaan paivaunille, mutta S:n isan tyokaverit houkuttelivat meidat oluelle. Ja olihan sita lahdettava. Pari S:n isan tyokaveria kehui minut maasta taivaisiin pikkusihneissaan ilman mitaan oikeaa syyta. Eipa se hirveasti haitannut.

Parin oluen jalkeen olin viimeistaan valmis lahtemaan kotiin, mutta S:n isa vei minut viela toiselle toimistolleen ja esitteli kaikki mahdolliset lehtileikkeet ja valokuvat, jotka vain loysi. S joutui jo soittelemaan meidan peraan, kun se oli ehtinyt toista kotiin ennen meita. Meilla olikin vahan kiire lahtea Emporiaan, kun tiedotusvalineissa varoiteltiin iltapaivalla alkavasta lumimyrskysta (lunta ennustettiin satavan 10-15 senttia).

Matkaan paastiin viiden jalkeen. Ajeltiin rauhassa lumettomalla tiella Emporiaan ja kaytiin hakemassa Sanna mukaan syomaan La Haciendaan, S:n lempiravintolaan. S tilasi minulle niin ison oluen, etten meinannut jaksaa nostaa taytta tuoppia. Siita se ilta sitten lahti hyvin liikkeelle. Nahtiin vanhoja tuttuja, pelattiin biljardia ja puhuttiin henkevia. En ottanut yhtaan kuvaa. Harmittaa. Niin, ja yon aikana satoi ehka viisi senttia lunta.

Lauantaina kaytiin syomassa Bonezeja Pyramid Pizzassa, tutussa paikassa, ennen kuin mentiin katsomaan I Am Legend. Se oli pelottava. Leffan jalkeen mentiin Miken talolle, jossa punkattiin viikonlopun ajan, ja katsottiin laatuohjelmia. Illemmalla kaytiin hakemassa Sanna ja mentiin syomaan Wingsiin. Siina vaiheessa seurueeseemme oli liittynyt mm. jo vuoden takaa tuttu mustasukkainen ystavatar. Ja riemu repesi, voi etta.

Jossakin vaiheessa ystavatar oli varmasti ainoa ihminen, joka halusi, etta han viettaa aikaa kanssamme. Han kavi kaikkien hermoille, eika vahiten S:n ja minun hermoille. S oli oikeasti jo vihainen, kas kun ystavatar mm. otti Ty(tt)okaverin puheeksi moneen otteeseen, ihan vain kiusallaan, tietenkin. Jossakin vaiheessa hyvan maun raja ylittyi oikein kunnolla. Sanotaanko vaikka niin, ettei han todellakaan tieda totuutta, mutta laukoo kylla valheita siitakin edesta. Minun oli tarkoitus lahtea hanen kanssaan tanaan lounaalle ja ostoksille, muttei oikein sitten lopulta tehnyt mieli olla hanen kanssaan kahdestaan. S soitti hanelle eilen, sanoi etten ole lahdossa hanen kanssaan ulos (taisi sanoa syyksi kipean kurkun, joka on muuten viela tottakin) ja ettei tammoinen peli oikein vetele. Ystavatar vaitti yrittaneensa vain auttaa meita pakottamalla meidat puhumaan kipeista asioista jne. Oli tilanteessa uhri. Se luulee vissiin tietavansa, mita itarannikolla tapahtui, mita meidan valilla silloin oli, kaiken. Ollaan tasan puhuttu kaikki asiat selviksi, vaikka ystavatar tuntuu luulevan, etta selviteltavaa olisi paljon enemmankin. Varmasti olisikin, jos kaikki ystavattaren laukomat jutut olisivat totta. Vaikka asiat on puitu selvaksi, me ei S:n kanssa kuitenkaan mielellaan haluta muistalla vaikeita aikoja, halutaan vain keskittya nykyhetkeen. Sita ystavatar ei tunnu ymmartavan. Ollenkaan.

Saatiin viettaa loppuilta onneksi ilman ystavattaren mieltanostattavaa seuraa. Meilla oli oikein hauskaa, joten draamakuningatar selvasti epaonnistui yrityksessaan. S:n muut kaveri onneksi tuntuvat tykkaavan minusta, jotkut ovat sen sanoneetkin, joten mitapa tuota suotta murehtimaan yhdesta madasta, mustasukkaisesta omenasta. Se on vain valilla vahan hankalaa.

Vanhoja tuttuja!
Kaikenkaikkiaan viikonloppu oli todella mukava. Oli taas haikeaa lahtea Emporiasta, kaikkien tuttujen luota. Onneksi mukaan sai jalleen kerran roppakaupalla mukavia muistoja, kuten Miken laulut ja yritykset keksia S:n ja minun lapselle mahdollisimman amerikkalainen nimi (esimerkkina Rambo Rocky ja Football). Ja onneksi sinne paasee viela joskus takaisinkin.

Ja S:n kanssa on aina hyva olla, Emporiassa tai Emporian ulkopuolella.

Torstai 20.12.2007 klo 12:51

Aidin helmassa

Taas on tullut leikittya ahkeraa tyttoa, kavin katsokaas tiistaina S:n siskon M:n mukana toissa. M opettaa kahta esikoululuokkaa, ja tiistaina tosiaan paasin mukaan seuraamaan, kun lapset kirjoittelivat lahjatoiveitaan isoilla ja huterilla kirjaimilla.

Enimmakseen kummiskin hopotettiin M:n kanssa niita naita. Ei olla oikein koskaan paasty juttelemaan kahdenkesken, ja nyt siihen tuli tilaisuus. Ei maltettu lopettaa koulun loppuessakaan, vaan suunnattiin kauppoihin, vaikka S jo odotteli kotona apuopettajaansa. M on menossa naimisiin maaliskuussa, joten siita nyt ainakin riitti puhuttavaa niin paljon, ettei ehtinyt kotiin ajoissa. M yritti jo ihan tosissaan saada minua ja S:aa menemaan naimisiin hanen vastaanotollaan, mutta taidetaan nyt kummiskin jattaa tarttumatta tilaisuuteen. Katsotaan, mita hurjia ehdotuksia M:lla on tanaan tarjolla. Han tulee hakemaan minut parin tunnin paasta. Paasen (taas) jouluostoksille. Illalla mennaan sitten katsomaan ja kuuntelemaan stand up -komediaa M:n ja sulhasen kanssa. Tuplatreffit.

Tassa on nyt edessa pian sellaiset ajat, etta ollaan S:n aidin kanssa paivat kahdestaan tassa talossa. Hanella alkaa joululoma, eivatka S ja S:n kaveri ole saaneet asuntoa hommattua. Tuskin ehtivatkaan muuttaa tulevan parin viikon aikana, kun olen viela taalla. S:aa harmittaa, kun se on nyt sitten muka pettanyt lupauksensa ja vaikka mita. Olisihan se ollut mukavaa, paasta toisten nurkista pois siis, mutta pitaa ajatella jarkevastikin valilla. S joutui juuri eilen maksamaan melkein 700 dollarin kaasulaskun asunnosta, jossa ei ole koskaan asunutkaan, kun taloyhtio ja energialaitos paattivat viilata S:aa oikein kunnolla linssiin. Toinen vaihtoehto olisi ollut lahtea karajille itarannikolle. Merry Christmas! Maksapa siina viela sitten takuuvuokra ynna muut maksut. Taidetaan siis joutua edelleenkin pyorimaan S:n aidin helmoissa, nailla evailla edetaan. Vaikka kylla sita olisi mielellaan asustellut omassa (tai siis S:n) pesassa edes vahan aikaa. Rauhassa.

Ai niin! Aidille iso kiitos joulukortista! Tuli perille pari paivaa sitten. Tykkasivat kovasti.

torstai 17. joulukuuta 2015

Sydänkäpynen käden ulottuvilla

Mihin minun vauva on kadonnut?

Avuttomasta rääpäleestä on kuoriutunut ihan jotenkin ennätysajassa (vähän reilu 3,5 kk) ihan oikea ihminen. Hyvä tyyppi. Olavi naureskelee ja kieriskelee. Ottaa kontaktia ja juttelee. Nukkuu yhdeksästä kymmeneen tuntia yöllä putkeen. Toistan - mihin minun vauva on kadonnut?

Kuva kuukauden takaa, kun meinasi olla ihan kamalan mukavaa.

Pohdiskelin aiemmin jatkuvaa odottamista ja kellon kiirehtimistä. Kurkottelin kuuseen, vaikka käpyjä olisi ollut käden ulottuvilla. Voin kertoa, että tällä kertaa ei ole tarvinnut paljoa hoputella, sillä kalenterista on saanut kääntää sivua ihan tarpeeksi nopeasti ilman mitään ylimääräistä hötkyilyäkin.

Niinhän se on, että kun on mukavaa, haluaisi pysyä siinä hetkessä aina. Vaikka vauva-ajassa on tietysti omat haasteensa, niin olemme päässeet ihan älyttömän helpolla, jälleen kerran. Pitänee lisätä myös varmuuden vuoksi, että toistaiseksi.

Onhan sitä saanut olla sydän syrjälläänkin. Pieni mies oppi kierähtämään selältä mahalleen pitkällisen harjoittelun jälkeen viime viikolla. Heti ensimmäinen onnistunut pyörähdys tapahtui ihan itsenäisesti, omassa rauhassa. Huomasimme Scottyn kanssa eräänä aamuna itkuhälytintä katsellessa, että tyyppihän on mahallaan, eikä suinkaan selällään, kuten olimme hänet illalla asetelleet. Sitä seuraava yö meni minulta harakoille, sillä pelkäsin, että vauva jää jumiin mahalleen ja onnistuu jotenkin ihmeen kaupalla tukehduttamaan itsensä peitottomassa ja tyynyttömässä pedissä.

Isosiskonsahan aloitti kieppumisen fiksusti toisin päin, eli mahalta selälleen. Ei tarvinnut kytätä (niin paljoa) kieriskelevän vauvan torkkumista, koska tiesin, että typy pääsee pinteestä itsekin pois. Onneksi pikkuvelikin keksi toissailtana, miten pömppömahan päältä pääsee pois, joten nyt ei enää hirvitä masu-unetkaan.

Toisaalta tämä tarkoittaa myös sitä, että ne ajat ovat ohi, kun vauva pysyy paikoillaan tasan siinä kohti, mihin hänet käsistämme laskemme. Esimerkki:

Utuinen kuva siitä, kun kaveri karkasi leikkimatolta. Onneksi Sisu oli vahtimassa.

Väkisin tuo näköjään meinaa kasvaa, enkä asialle mitään voi. Totta kai olen innoissani kaikesta uudesta ja iloitsen hyvin kehittyvästä ihmisenalusta, mutta on tämä jotenkin haikeaakin.

Mihin minun vauva on kadonnut?

tiistai 15. joulukuuta 2015

Amerikkalainen suomalainen

Onkiveden rannat jäivät taakse jo sen verran kauan aikaa sitten, että jotkut kansasilaiset/amerikkalaiset tavat ovat ehtineet luikerrella mukaan jokapäiväiseen elämään. Monet huomaamatta, jotkut tietoisesti. Samalla olen myös pitänyt itsepintaisesti kiinni suomalaisuudestani, joten sekametelisoppa on varttia vaille valmis.

MISSÄ ASIOISSA OLEN AMERIKKALAISTUNUT?

Mittaan matkat tunneissa, en kilometreissä (enkä varsinkaan maileissa). Irtokarkkiostoksille (IKEA) on matkaa 20 minuuttia, mökille tunti, Chicagoon reilu 8 tuntia. Ainoastaan urheillessa kiinnostaa, kuinka pitkä matka jonnekin on. Muuten ei.

Syön jälkiruoat usein haarukalla pikkulusikan sijaan. Jopa sellaiset, jotka olisi järkevämpi syödä lusikalla. Kuten mustikkapiirakka vaniljakastikkeella.


Päälläni on usein paikallisten urheilujoukkueiden vaatteita. Sinälläänhän tämä ei juuri eroa teini-ikäisestä Annista, joka asui Jokeri-paidassa, mutta nykyinen varustearsenaali ja käyttötiheys jättävät nekin ajat varjoonsa. Amerikkalaisittain olen omaksunut sen, että oman joukkueen logoja on sopivaa kantaa luonnollisesti urheilutapahtumissa, mutta myös lenkillä, nukkuessa ja erityisesti reissussa ja vihollisen maaperällä.

Go Royals!
Go Chiefs!

Olen yltiökohtelias. Tai paikallisittain ihan vain kohtelias. Käytän luontevasti sanoja, kuten please, thank you, excuse me, sorry, sir ja ma'am. Kehun helposti kaverin vaatteita tai juuri leikattuja hiuksia.

Tunnustan rakkauteni puhelun lopuksi. Love you on sama kuin heippa, mutta ei sitten kuitenkaan.

Harrastan small talkia ja pidän siitä. Olen siis sisäistänyt monelle suomalaiselle täysin tuntemattoman käsitteen awkward silence, vaivaannuttava hiljaisuus, enkä oikein enää osaa olla hiljaa. En välttämättä ole ensimmäisenä aloittamassa rupattelua esimerkiksi lääkärin odotushuoneessa, mutta jos joku tekee pienenkin aloitteen, minä seuraan helpottuneena perässä.


MISSÄ ASIOISSA OLEN EDELLEEN PERISUOMALAINEN?

En ikinä, koskaan ymmärrä sitä, että koiria kuljetetaan lava-auton lavalla irrallaan. Harva se päivä näkee sessuparkoja poukkoilemassa pick-upin perällä, enkä voi tehdä asialle mitään. Pistelee niin vihaksi!

Tällä sankarilla oli kolme koiraa mukana. Nopeusrajoitus oli 45 mailia tunnissa (n. 72 km/h). Oli vielä kaiken lisäksi autotarran perusteella Seattle Seahawks -fani!

Käytän veistä. Tunnen oloni edelleen kädettömäksi, jos tarjolla on pelkkä haarukka, ja lautasella on pihvi (hieman kärjistäen). Sen verran olen jo kuitenkin oppinut sormiruokailua, että wingsit, hampurilaiset ja maltillisesti täytetyt pizzat syön käsin.

En lähde ostoksille tai ravintolaan pyjamissa. On aika yleistä, että ruokakaupassa näkee ihmisiä aamutossuissa ja yövaatteissa. Yliopistossa ei ollut ollenkaan tavatonta, että tunnille tultiin suoraan sängystä. Ravintolaan voi ihan hyvin mennä lenkkareissa ja lökäpöksyissä. Minä kuitenkin yleensä kampaan naaman ja vaihdan vaatteet ennen ihmisten ilmoille menemistä.

En osaa ottaa vastaan kohteliaisuuksia. Vaikka itse latelen ylistäviä lauseita ja ymmärrän, kuinka se on osa kulttuuria, niin en osaa sanoa luontevasti kiitos, jos joku kehaisee minua tai vaikkapa käsitöitäni. Alkaa armoton vähättely. No ku tämä on nyt vaan vähä tämmönen. Ihan heleppo homma...

Pesen lattiat Mäntysuovalla (kun mahdollista), en kerran sen kaipuissani ostamallani Pine-Solilla, joka saa koko talon haisemaan yli-axetetun teinipojan kainaloilta.

Unohdin varmaan noin sata esimerkkiä, mutta näillä päässee alkuun. Lisättävää?

perjantai 11. joulukuuta 2015

Perinneperjantai: Yökylässä anoppilassa

Vietin joulukuun 2007 lähes kokonaan Kansas Cityssä. Koska Scotty oli vasta muuttanut itärannikolta takaisin kotikonnuilleen, majoittumisjärjestelyt eivät välttämättä olleet sieltä ihanteellisimmasta päästä, sillä mies asui väliaikaisesti vanhempiensa luona. Vaikka se vähän vaivaannuttavaa olikin, pääsin tutustumaan tuleviin appivanhempiin paremmin, ja he tietysti minuun.

Scottyn viisi vuotta vanhempi veli pääsi valittamaan kuopuksen erityiskohtelusta, sillä me saimme nukkua a) samassa huoneessa, b) samassa sängyssä ja c) ovi kiinni. Ei kuulemma ollut onnistunut hänen tuodessa tyttökavereita kotiin.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Maanantai 10.12.2007 klo 08:40

Update

Onpas aika taas kulunut melkoista haipakkaa. Olen ollut taalla kohta jo viikon! Toivottavasti tylsistytetaan S:n kanssa toisemme totaalisesti, etteivat jaljella olevat kolmisen viikkoa kuluisi ihan yhta nopeasti.

Vaan onhan taalla tullut puuhailtuakin kaikenlaista. Enimmakseen nahty kavereita, toisia sattumalta, toisia tarkoituksella. Tiistaina tormasin Emporian tuttuihin taalla Kansas Cityn ymparistossa. Eivat meinanneet uskoa silmiaan. En minakaan. S:n kavereista on muodostunut kovaa vauhtia minunkin kavereita, siis niista, jotka eivat jo sita ennen tata reissua olleet. Sain lauantaina melkein uuden parhaan kaverinkin, kun kiropraktikkoystavamme naksautti lentokoneessa nuokkumisesta kipeytyneen niskani kuntoon. Melkoinen rusahdus sielta niskasta kuuluikin.

Ei tama elama kuitenkaan ihan pelkaksi hummailuksi ole mennyt. S:n isa vei minut perjantaiaamuna tyokaverinsa kanssa Topekaan, joten vietin paivan parin poliisin seurassa. Kaytiin mm. lounaalla ja eraan state trooperin toimistossa. Sain vastailla kysymyksiin Suomesta, S:n ja minun suhteen laadusta, kulttuurieroista jne. Jaksoin vissiin vastailla ihan kunnialla, kun kuulin moneen kertaan sanat "you're a good sport". Kotiuduttuamme S:n isa halasi minua oikein kunnolla ja kiitti mukaanlahdosta. Oli ylpea siita, miten suoriuduin keskusteluista ventovieraiden ihmisten kanssa. "I think the world of you." Etta taitaa se minut hyvaksya. Rupateltiin teekupposten aaressa viela pari tuntia niita naita, ennen kuin S tuli kotiin. Kylla Topekan reissu aina tietokoneella istumisen voittaa.

Nyt taidan menna takaisin kylmaan petiin. S lahti toihin ja jatti minut tanne ikavoimaan. Ja valmistautumaan illan pikkujouluihin. Kivaa! Toivottavasti selvitaan kunnialla automatkoista sinne ja takaisin; ovat lupailleet melkoista jaamyrskya illaksi.

Pitaa kai sita mainita viela semmoinenkin seikka, etta S on ollut ihan paras.

Tiistai 11.12.2007 klo 07:45

Stop the Press

Hold your horses! Taalla on koko maailma pysahtynyt, kun hirrrrrvea jaamyrsky kulki alueen ohi. Ei kai se viela kokonaan ohi ole, illalla kun saattaa sataa lisaa. Jo eilen, ennen lampotilan pakkasen puolelle tippumistakaan, ilmoitettiin, etta koulut ovat tanaan kiinni. Ja pikkujoulut peruttiin. Tanaan julistettiin hatatila.

Todellisuushan on, etta puissa on vahan jaata. Maassa ei juuri ollenkaan. Eilenkin satoi melkein pelkastaan vetta, ei alijaahtynytta, ihan tavallista vetta vain. Taalla on pelatty sahkokatkoksia, ketjukolareita, maailmanloppua. Ihmiset ovat ostaneet kaupat tyhjiksi sailykkeista. Tuolla etelammassa, Oklahomassa tilanne olikin paha, mutta ei taalla ainakaan mistaan katastrofista voi todellakaan puhua. Peltikolareita sattuu varmasti; autoissa kun ei ole minkaanlaisia talvirenkaita. Ihan tavallinen talvikeli. Ei mikaan deadly winter storm. Ei Kansasissa, elleivat ihmiset heittaydy taysin aivottomiksi.

Pikkujoulujen peruuntuminen, tai lykkaantyminen, ei ehtinyt harmittaa pitkaan. S vei minut nimittain ihan oikeille treffeille. Mentiin hienoon italialaiseen ravintolaan, mina mekko paalla ja S, uskokaa tai alkaa, kauluspaita paalla! Mulla on ihan kuviakin todisteeksi epailijoille. Istuttiin, syotiin ja juotiin varmaan pari tuntia. Oli tosi mukavaa. Varsinkin, kun ei itse tarvinnut maksaa laskua. Huhhuh.



S lahti juuri toihin. Sen vanhemmat ovat taman paivan kotona, kun olivat tarpeeksi onnekkaita: tyopaikat ovat kiinni. S:n sen sijaan piti lahtea paivaksi istumaan puolityhjaan toimistoon. Hankkiipahan vahan eilen tuhlaamiaan rahoja takaisin.

En tieda, mita tanaan tekisin. Nukun ja katson elokuvia varmaan. On vahan outoa hengailla taalla S:n vanhempien kanssa. Tulee ihan teiniajat mieleen. Jospa S saisi ensi viikolla jo asuntoasiat kuntoon. Sita odotellessa...

tiistai 8. joulukuuta 2015

Todella, todella ystävällinen jättiläinen nimeltä James

Eletään 1980-lukua. Justiinamainen taapero on nauttimassa lauantai-illan saunavuorosta vanhempiensa kanssa. Isä meinaa vähän turhautua, kun tyllerö jää jahkailemaan ovenrakoon. "Lämpö karkaa!" Pieni neiti selittää topakasti syynsä viivyttelyyn. Hänen ystävänsä Minttu, Ville ja Väkivaltainen haluavat myös saunomaan.

Matkataan ajassa Suomen itsenäisyyspäivään vuonna 2015. Eräällä kansascityläisellä takapihalla on jättiläinen nimeltä James, joka on todella, todella ystävällinen. Itsenäisyyspäiväbrunssilla olevat aikuiset kurkkivat ulos, mutta Jamesia ei näy, vaikka kaksi pientä neitiä kovasti häntä osoittelevatkin. Kun tulee kotiinlähdön aika, James-jättiläinen ahtautuu yllättäen kolmevuotiaan tyttösen ja hänen pikkuveljensä väliin Ford Focuksen takapenkille.

Kotimatkalla pitää käydä kaupassa. Taapero tahtoo mennä isänsä kanssa ostoksille, ja äiti jää nukkuvan vauvan kanssa autoon. Lapsi pyytää äitiä pitämään huolta Jamesista, jolla täytyy olla todella epämukavat olot pikkuauton takapenkillä.

Illemmalla lapsi närkästyy, kun vanhemmat eivät ymmärrä antaa Jamesille omaa annosta pastaa. Äiti ja isä selittävät, etteivät he olleet arvanneet, että heille tulisi jättiläinen kylään. Lapsi on vieraskoreampi kuin vanhempansa, sillä hän petaa Jamesille pienen nukensängyn, jossa jättiläinen nukkuu aamuun asti. "James, wake up. Good morning!" kuuluu yläkerrasta. Lapsi kantaa kutistuneen jättiläisen sylissään alakertaan, ja äiti ottaa kuvan.

James vasemmalla.

Jää nähtäväksi, kuinka pitkäaikainen vieras James on.

Allekirjoittanut ei ainakaan tunnusta nähneensä Minttua, Villeä ja Väkivaltaista viime aikoina.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Kotiäiti

Musta, uutuudenkiiltäväksi viikonloppuna pesty ja vahattu tila-auto lipuu heräilevän naapuruston läpi. Takapenkillä istuu kaksi ja puoli lasta, jotka riitelevät siitä, kuka saa valita autossa tänä aamuna katsottavan elokuvan. Kuskin paikalla naapureille tekohymynsä takaa vilkutteleva äiti ei malta odottaa joka-aamuista autokaistalta haettua isoa lattea, jonka sekaan hän haluaisi lorauttaa vähän konjakkia, mutta malttaa mielensä, sillä on vasta maanantai.

Kun lapsista vanhin on viety kouluun, äiti palaa loppukatraansa kanssa kotiin. Hän, kuten niin moni muukin, on laittanut uransa tauolle ja alkanut kokopäiväiseksi lastenhoitajaksi. Kotiäidiksi. Mies on jälleen kerran työmatkalla, ja kun perheen nuorin saa aamun kolmannen uhmakohtauksen, konjakki alkaa kuulostaa entistäkin houkuttelevammalta, mutta latte ehti jo loppua. Onneksi kofeiini alkaa pikkuhiljaa potkia torkkuvia aivosoluja hereille.

Äiti katsoo itseään peilistä ja irvistää. Juurikasvu pitäisi käydä värjäämässä piiloon. Onko tuo harmaa hius? Äiti huokaisee syvään ja suoristelee silmien ympärille kertyneitä viiruja. Pitäisiköhän kokeilla botoxia? Naapurin Debbie on suositellut pistoksia. Hän näyttääkin vuosia nuoremmalta, vaikkakin ilmeettömämmältä, sillä edellinen hoitokerta oli mennyt hieman pieleen. Siitä äiti on salaa vähän hyvillään.

Debbie näyttää aina niin huolitellulta, ja heidän tila-autonsakin on tämän vuoden mallia. Hyvähän rouvan on kulkea puunaamassa itseään, kun lapsista huolehtii nanny. Vaikka äiti onkin puhunut Debbien selän takana, kuinka traagista on se, ettei oma äiti kasvata lapsiaan, niin oikeasti hän on kateellinen. Jazzercise-tunti, jonne Debbie on jumppahousuista päätellen juuri matkalla, kuulostaa äidin mielestä paljon mukavammalta kuin väriliitujen jynssääminen seinästä.

Mitäs tehtävälistallani tänään onkaan? Ai niin. KAIKKI.

*****

Kotiäiteys on verrattain yleistä Yhdysvalloissa. Vuoden 2012 tietojen mukaan 29% kaikista äideistä, joilla on alle 18-vuotiaita lapsia, ei käy kodin ulkopuolella töissä. Syitä on monia. Osalle kotona oleva äiti ja perheensä elättävä isä on statuskysymys. Osalle kotiin jääminen on taloudellinen päätös. Joillekin pakon sanelema tilanne, kun töitä ei ole. Jotkut ovat unelmoineet siitä koko pienen ikänsä. Ja niin edelleen.

Minä olen ollut työelämästä poissa jo yli kolme ja puoli vuotta. Miehen verrattain hyvä työ mahdollisti sen, ettemme olleet rahallisesti ongelmissa, kun toinen tulo jäi pois. Palkkani oli sen verran pieni, että siitä suurin osa olisi mennyt päivähoitomaksuihin, joten minun oli oikeastaan taloudellisesti järkevää jäädä lapsen kanssa kotiin. Amerikkalaiset (ja täällä asuvat suomalaiset!) maksavat lapsen päivähoidosta keskimäärin vähän alle 1000 dollaria (melkein sama euroissa) kuussa, ja alueelliset vaihtelut ovat suuria. Julkista päivähoitoa ei ole tarjolla, joten monessa perheessä päädytään siihen, että toinen vanhemmista, yleensä äiti, jää kotiin, varsinkin jos lapsukaisia on enemmän kuin yksi.

Meillä oli myös muita syitä kotiäitiyteen päätymiseen. Halusin varmistaa, että lapsi oppii suomea. Jos napero olisi mennyt englanninkieliseen päivähoitopaikkaan, suomen kuuleminen olisi jäänyt melko vähälle, sillä iltaisin juttelen isukille englanniksi. Päivisin minulla on aikaa huastella savvoo. Nelisen vuotta sitten päätöstä tehtäessä meillä ei myöskään ollut yhden yhtä suomalaista ystävää, joilta lapsi olisi kuullut suomea muissa tilanteissa. Toisin on onneksi nyt.

Tänään kotiäitiyteni muuttuu, sillä aloitan väli- ja osa-aikaiset, kotoa käsin tehtävät työt. Minulla on asiasta jotenkin sekavat tunteet. Aluksi olin todella innoissani, että saan tehdä jotain muutakin, kuin pyyhkiä pyllyjä ja pestä pyykkiä. Hankkia vähän saunarahoja, auttaa miestä mäessä. Sitten iski hienoinen syyllisyys, äiti kun olen. Tuo pieni mies on vielä niin pieni, että haluaisin olla ihan täysillä vielä saatavilla. Onpa semmoinenkin tollo ajatus käynyt mielessä, että ajattelevatko ihmiset meidän ajautuneen taloudelliseen ahdinkoon, kun keskiluokkainen rouva aloittaa työt. Herää, pahvi.

Olen edelleen kotiäiti. Sataprosenttisesti. Lohkaisen nyt päivästä pari tuntia muiden juttujen tekemiseen, mutta olen tehnyt itselleni selväksi, ettei se saa tapahtua lasten tai parisuhteen kustannuksella, sillä he ovat se minun oikea työni. Tällä hetkellä ja tässä elämäntilanteessa. Käytännössä tämä hoituu niin, että herään aamulla miehen kanssa ja hoitelen työt aamu-unisten lasten edelleen uinuessa. Päivällä piirrellään, halitaan ja varmasti riidelläänkin, jos vanhat merkit pitävät paikkansa. Amerikkalaiseen tyyliin tämä työ voi loppua milloin vain, ilman mitään irtisanomisaikoja, joten taotaan nyt, kun rauta on haaleaa. Onneksi tästä toisesta, kokopäiväisestä ja ympärivuorokautisesta työstäni ei voi saada ihan tuosta vain monoa persuuksille.

Mutta onpas kiva saada pitkän tauon jälkeen jotain elonmerkkejä ansioluetteloon. Wish me luck!

perjantai 4. joulukuuta 2015

Perinneperjantai: Kaipuu kainaloon

Sitä jaksoi nuorempana vaikka mitä. Muun muassa viettää yön Helsinki-Vantaan kakkosterminaalin lähtöaulassa ennen Atlantin ylitystä. Kai se vain kertoi siitä, että tykkäsin eräästä tyypistä, joka oli tulossa vastaan Kansas Cityn lentokentälle. Niin, ja erityisesti siitä, että tilillä eivät eurot keskenään juuri juhlineet, eli hotelliyöstä oli turha edes haaveilla.

Matkustin joulukuun 2007 alussa jo toista kertaa puolentoista kuukauden sisään moikkaamaan tulevaa siippaani. Pitkä loma mahdollisti rennon yhdessäolon, mutta myös menneisyyden haamujen tunkeutumisen seuraan. Tänään keskitytään kuitenkin vielä lähtötärinöihin.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Torstai 29.11.2007 klo 18.19

Ihan kohta

Viisi. Päivää. No more, no less. Odotusta täynnä olleet päivät (ja yöt) ovat sujuneet tähän asti ikävöidessä, nukkuessa, S:n lahjojen parissa pakertaessa ja väistellessä tätä tavarapaljoutta, joka odottaa pakkaamista. Ugh. Jos matkat S:n luo eivät olisi niin työläitä/kalliita/pitkiä/väsyttäviä, kävisin siellä varmasti useammin.

Aamulla pitäisi selviytyä linja-autoon ja körötellä Savoon. Jos Matkahuollon nettisivut toimisivat, osaisin mennä asemalle oikeaan aikaan.

Nettisivujen toimimista odotellessa voisin vaikka pakata. Tai katsoa tämän uudestaan.

Hnhnhnhnhn.

Maanantai 3.12.2007 klo 03:59

Going to Kansas City

Hereillä ollaan. Väsyttäisi, muttei nukuta. Äsken pystyin vielä syyttämään S:ää unen puutteesta, kun odottelin sen soittoa niin tinkaan, mutta nyt en enää pysty, kun ihan justiinsa rupateltiin kiva tovi.

Huomenna, tai siis tänään, hyppään junaan ja otan suunnaksi Helsinki-Vantaan. Lento lähtee tiistaiaamuna, eli siis huomenna, aikaisin. Tällä kertaa pääsen näkemään Amsterdamin ja Minneapolisin lentokentät, ennen kuin laskeudun tutulle ja turvalliselle Kansas City Internationalille.

Ja onhan sitä jo odotettukin, vaikka viimeksi nähtiin vaivaiset parisen viikkoa sitten. Tuntuu ihan oikeasti, että siitä olisi paljon pidempi aika. Eipä tuolla nyt niin väliä ole, kun ihan kohta pääsen taas S:n kainaloon. Mukavaa, kun sekin on niin älyttömän innoissaan tulevasta yhdessäolosta.

Noo, pitäisi varmaan yrittää vaikka nuijanukutusta, että saisi edes vähän levättyä ennen puolentoista vuorokauden matkustusrutistusta. Huomenna, tai siis tänään, pitää vielä yrittää tehdä matkalaukuista mahdollisimman kevyitä ottamatta niistä kuitenkaan mitään pois. Jotenkin onnistuin taas pakkaamaan koko omaisuuteni mukaan.

Niin aina.

Linja-autossa muutama päivä sitten. Kahdelta iltapäivällä.


Keskiviikko 5.12.2007 klo 15:58

Perilla

Taalla taas. Matka oli pitka ja raskas, mutta kylla kannatti lahtea. Puolentoista vuorokauden matkustelun ja milloin missakin nukkumisen jalkeen saavuin Kansas Cityyn, ja minua oli vastassa mies. Ja ruusu.

Oli uskomatonta, miten akkia siihen taas tottui, etta toinen on vieressa, lahella. Maailman luonnollisin asia.

Ja sen isa sanoi: "Welcome home."

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Sisko ja sen veli

Eilen meillä juhlittiin pikkuveli-Olavin kolmen kuukauden taivalta. Vähän niin kuin siinä sivussa, sillä pääosan vei teekannunhenki, jonka isosisko-Iita kutsui hieromalla vaaleanpunaista ja ärsyttävän kovalla äänellä laulelevaa lelukannua, jonka paristot ovat nyt va-li-tet-ta-vas-ti lopussa. Meidän tuli luonnollisesti esittää toivomuksia.
- We get three wishes, äiti! My first wish is... Make me a prince and äiti a princess. When daddy gets home, the genie will make daddy a prince hike (like) me and we can have a dance party.
- Jahas, äiti on mielellään prinsessa. Mikäs Olavi sitten on?
- Baby broder can be a parrot.

Kuninkaalliset leikit kestivät koko päivän laulujen ja alamaisten viihdyttämisen muodossa (eli taloa sotkiessa), mutta kaikki hauska päättyy aikanaan, ja tuli jokapäiväisen lelujenraivauksen vuoro.
- Hei Iita, menepäs nyt siivoomaan, ennen ku daddy tullee kottiin.
- I'm not Iita, I'm Prince Aliiiii Apapla.
- Okei, Prinssi Ali Ababwa, mene siivoamaan, ennen kuin daddy tullee kottiin.
- You can siivo, I'll go play upstairs.
Eräänä mökkiviikonloppuna häntä piti kutsua piraatti-Pythagoraaksi. Olisikohan saanut inspiraationsa veden äärellä olemisesta ja polkuveneellä kellumisesta. Ensin piti tosin tehdä salapoliisityötä, ennen kuin merirosvon oikea henkilöllisyys selvisi - lapsen ääntäminen kun oli luokkaa "Pirate McDagaris" (Pirate Pythagoras on hahmo eräässä piirrossarjassa). Typyssä on selvästi metodinäyttelijän vikaa, sillä roolihahmosta ei luovuta joskus päiväkausiin.

Roolileikkien lisäksi tyttönen on oppinut käyttämään aikamuotoja (lähes) oikein. Epäsäännölliset verbit ovat vielä hakusessa, mutta se lienee aika normaalia. Olisikin paljon loogisempaa sanoa I goed there kuin I went there. Napero käyttää molempia muotoja sujuvasti. Aikamääreistä yesterday, today, six minutes ja two weeks ovat suosituimpia ja tuntuvat käyvän tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Iita tykkää myös määritellä ihmisiä, eläimiä ja asioita. Big, small ja medium ovat kovassa käytössä ja niillä kuvaillaan ihan kaikkea, joskus myös vessanpöntön sisältöä, ja suomeksi lipsahtaa välillä iso. Kun joskus, hyvin harvoin, kerron miehelle, että Sisu oli päivällä bad dog, niin tyttö juoksee korjaamaan, että Sisu ei ole paha koira, vaan onnellinen, happy dog. Lapselle itselleenkään ei saisi olla vihainen, ja suusta kuullaankin usein sanat "You can't suuttu me, I'm a good girl."

Hyvä tyttö se onkin.

Suomi on edelleen siis taka-alalla, ja tyttö ei oikeastaan käytä ensimmäistä kotimaista oma-aloitteisesti koskaan, paitsi jos laskee minun sormia. "Yski, kaski, komme, nejjä, viisi." Siinä, missä englanniksi pulputus onnistuu joskus jopa liiankin hyvin, niin suomeksi puhumista neiti tuntuu vähän ujostelevan. Toistaa kuitenkin mielellään suomalaisia sanoja perässäni, ja sanavarasto kasvaa selvästi. Onneksi ymmärtää kaiken, niin halutessaan.

No mutta, entäs sitten tuo eilisen varttivuoden päivänsankari? Meidän Olavi on kasvanut aivan hurjasti! Viimeisimmät tilastotiedot ovat kuukauden takaa, mutta silloin, kahden kuukauden iässä, miehellä oli mittaa jo 10 senttiä enemmän kuin syntyessä (58,5 cm), ja painoakin oli mosoposki kerryttänyt melkein kaksi kiloa (5,42 kg). Kummasti kutistuneet vaatteet antavat osviittaa siitä, kasvua tapahtuu edelleen tasaisen varmasti.

Hippo ei ole enää jättiläinen!
Toisin oli ennen. 2 kk.
1 kk.
1 viikko.

Kasvu ei ole ollut tietenkään pelkästään fyysistä, vaan avuttomasta pikkuvauvasta on kuoriutunut topakka kaveri, jonka niska kannattelee ihan itse itseään, joka hymyilee leveästi, ja joka nukkuu helposti yhdeksän, kymmenen tuntia yöllä putkeen.

Mahalleen olisi kova kiire päästä, mutta kierähtäminen ei ole vielä onnistunut ilman apua.
Hymypoika.

Tiedän kokemuksesta, että vauhti vain kiihtyy, mutta en oikein tiedä, miten se on enää mahdollista, sillä nämä ensimmäiset kolme kuukautta ovat hujahtaneet ohi nopeammin, kuin Mustanaamio liikkuu viidakossa. Kohta tuo tyyppi istuu, konttaa, kävelee. Juttelee. Jännä nähdä, minkälaista kielisekamelskaa sieltä alkaa tulla. En ole vielä ihan selvillä, mitä kieltä "hö-hö-höö" on.

Iita ja Olavi - sisko ja sen veli. Ilmeestä päätellen kyseessä oli yllätyspusu.