perjantai 27. huhtikuuta 2012

30

Tänään tuli 30 raskausviikkoa täyteen. 10 viikkoa jäljellä, ainakin teoriassa. Sain viimeviikkoiselta lääkärikäynniltä mukaan tehtävälistan, jota olen nyt parhaani mukaan yrittänyt toteutella. Olen noudattanut käskyä/pyyntöä pysytellä vähintään tunnin päässä synnytyssairaalasta ja keskiviikkona varasin esisisäänkirjautumiskäynnin sairaalaan (pre-admission visit; kylläpä huomaa, että allekirjoittanut on oikein opiskellut kääntämistä!). Vain lastenlääkäri on valitsematta.

Kun soitin sairaalaan, minulta kyseltiin vaikka mitä tietoja, uusi potilas kun olen. Osoite, puhelinnumero, sosiaaliturvatunnus, vakuutus (totta kai!), uskonto, ammatti. Kahteen jälkimmäiseen tarjosin ei-oota. "So are you a homemaker?" Haha, joo, olen ammatiltani kotirouva. "That is the most difficult job in the world!" Aha. Ei minusta.

Päivän toinen puhelu lähti eräälle lentoyhtiölle. Tutkailin vähän lentohintoja Suomeen ensi joulun tietämille ja yllätyin positiivisesti. Meidän kolmen matka ei maksakaan miljoonia. Tuli siinä sitten eri vaihtoehtoja tutkiessa kuitenkin mieleen, voinko varata matkan vauvalle, joka ei ole vielä syntynyt. Soitin ja sain ensimmäiseksi vastaukseksi hämmentyneen naurahduksen. Olin kuulemma ensimmäinen, joka tuommoista oli koskaan mennyt kyseiseltä virkailijalta kysymään, joten kuuntelin sitten odotusmusiikkia sillä aikaa, kun vastausta selviteltiin.

Vastaus oli sitten, että vauvalla pitää olla passi matkaa varatessa, mutta voimme ostaa omat liput jo nyt ja lisätä Potun matkalaiseksi myöhemmin, sylissä kun kerran lentää. Ok. Passia varten tarvitsemme sitten syntymätodistuksen ja sosiaaliturvatunnuksen, joiden saaminen saattaa kestää parikin kuukautta syntymän jälkeen. Siltikin meille pitäisi jäädä reippaasti aikaa hoidella matka-asiat kuntoon, joten Suomi-joulusta taitaa tulla totta!

Nyt kun uskaltaisi kertoa suunnitelmista vielä anopille.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Lääkitys kohdillaan

Nyt ei voi valittaa! Se ärsyttävä perskipu on poissa, ja kävelykin melkein onnistuu, jos muistaa pitää vauhdin tarpeeksi rauhallisena. Pääsen sängystä ylös ilman suurempia puhinoita ja ärräpäitä; elämä on ihanaa!

Kivun poistuttua persuuksista sinne taisi jäädä tilaa pelolle. Viime torstaina oli rutiinilääkärikäynti, ja painosta tuli taas sanomista. Neljässä viikossa oli tullut puoli kiloa. Siinä sitten ehdittiin vähän huolestua, vauvan kasvusta nimittäin. Hoitaja kuitenkin totesi mittanauhan avulla, että maha kyllä kasvaa ihan odotetusti. Nyt tätä tilannetta kuitenkin seurataan. Hyvä niin. Kasva nyt, Pottu, siellä!

Torstai-iltana sain hyvät lääkkeet niin selkävaivoihin kuin pelkoihinkin, sillä Suomesta tuli vieras ja vieraan mukana säkkitolkulla herkkuja. Mites on, kanssaulkosuomalaiset, kuulostavatko lakka- ja puolukkahillo ruissipseillä (ei siis toisin päin) hyvältä, mitä? Entäs lakupötköt, Turkinpippurit ja Halvan salmiakki? Sima? Ruislimppu? Turun sinappi? Karhun ruisolut ja salmiakkikossu (S:lle...)? Angry Birds -limsa? Valkosipulidippijauheet? Niin, sitähän minäkin. Kiitos, kiitos, kiitos T ja E!

Viikonloppu menikin sitten hulinoidessa. Käytiin katsomassa, kun baseball-joukkue Royals otti turpaan jo yhdettätoista kertaa vasta alkaneella kaudella, tavattiin vanhoja Emporia-tuttuja, joista osa asuukin tässä aika lähellä, käytiin kastamassa varpaat kansasilaisessa tekojärvessä, herättiin katsomaan formuloita (tai minä heräsin, puoliksi, hyvä Kimi!) ja yritettiin ihan semivakavasti katsoa Kansasissa käytyjä NASCAR-kisoja telkkarista. Ei siihen ainakaan selvin päin kykene, joten NHL vei voiton, yllättäen.

Touhukas viikonloppu vei mehut meistä kaikista, eikä näköjään vähiten kissakavereista. Lumi ja Savu ovat olleet hyvin kiitollisia, että olemme laittaneet heille ihan oman huoneen torkkuja varten:

Lumi ja pinnasänky.

Savu ja hoitopöytä.

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Chicago

Mieleeni muistui, että käytiin vuosi sitten Chicagossa, enkä ole siitä juuri mitään tänne kirjoitellut, vaikka taisin luvata. Oho. No näin vuosipäivän kunniaksi olisi kai ihan soveliasta vihdoinkin matkapäiväkirja toteuttaa, vaikka aika on blurrannut yksityiskohtia aika sumeilematta. Kokeillaan nyt kuitenkin.

Meidän talokaupat olivat sopivasti tauolla katon uusimisen vuoksi juuri, kun lähtö Chicagoon koitti. Retki Lake Michiganin rannalle toi tervetulleen tauon talostressistä, ja olihan noita vanhempiakin tietysti ihan kiva nähdä pitkästä aikaa.

Reilun 800 kilometrin matka alkoi puolenyön aikoihin lämpöisestä Kansas Citystä. Minä nappasin ekan ajovuoron, joka kyllä tyssäsi jo vajaan tunnin päästä siihen, kun auto alkoi temppuilla (tuntui hyytyvän tielle), enkä uskaltanut nössönä ajaa. Eka stoppi olikin huoltoasema, josta ostettiin jotain bensanpuhdistajaa, jota sitten liruteltiin tankkiin toivoen parasta. Edessä oli kuitenkin vielä vähintään kahdeksan tuntia tien päällä, ennen kuin oltaisiin O'Harella.


Auto tuntui virkistyvän litkukäsittelystä, joten mooooooonta tuntia myöhemmin pääsimme kuin pääsimmekin perille Kansas Cityä paljon vilpoisamman Chicagon laitamille. Vanhempien lento oli vielä jossain Kanadan päällä siinä vaiheessa, joten me pistettiin auto parkkiin ja mentiin Terminal 5:een lounaalle (McDonald's) ja virvokkeille (kaljalle). Hyvin valvotun yön jälkeen olo oli vähän nuutunut siinä vaiheessa, kun SAS:n kone vihdoin laskeutui puoliltapäivin ja päästi sisuksistaan kaksi suomalaista matkaajaa.

Junailtiin itsemme ensin hotellille, joka sijaitsi kävelymatkan päässä monista nähtävyyksistä, kuten Willis Towerista (ent. Sears Tower). Käytiinkin ekana iltana syömässä chicagolaista deep-dish pizzaa mustan torninmöhkäleen lähellä. Pizza ei ollut mitään tajunnanräjäyttävää, mutta kyllähän tuota nälkäänsä söi.


Willis Tower sen sijaan meinasi räjäyttää allekirjoittaneen korkeanpaikankammoisen tajunnan jo sitä jalat tukevasti maassa katsellen. Seuraavana päivänä tepasteltiin katsomaan, miltä Chicago näyttää 412 metrin korkeudesta, ja voin tunnustaa, että pelotti. Ostettiin aulasta CityPASSit, joiden sisältöä hyödynnettiin parhaamme mukaan pidennetyn viikonloppureissumme aikana, ja jonotettiin hissiin. Koululaisryhmän perässä. Oh joy.

Skydeck on ihan ympäriinsä katettu, joten mikään pahin mahdollinen painajainen se ei ollut. Paitsi ne lasiparvekkeet. Ja niillä hyppivät koululaiset. Vastustelin parvekkeiden lähellekään menemistä mahdollisimman kauan, mutta käytin lopulta molempia jalkoja lasin päällä noin nanosekunnin ajan, koko ajan seinästä tiukasti kiinni pitäen. Voinpahan sanoa, että kokeilin!



Suosittelen kyllä Willis Toweria kaikenkarvaisille ja -kammoisille ihmisille; on sieltä sen verran huikeat näkymät. Me nähtiin sateinen ja sen vuoksi melkoisen harmaa Chicago, mutta komia oli sekin!

Parin seuraavan päivän aikana käveltiin jalat kipeäksi, lähinnä museoissa, mikä olikin oikein mainiota sadekelin ajanvietettä. CityPASSilla saatiin sisäänpääsyt The Field Museumiin, Shedd Aquariumiin ja Adler Planetariumiin. Enempää ei ehditty näkemään, vaikka passissa olisikin ollut vielä yksi lippu jäljellä (John Hancock -torni tai tiedemuseo).

Varsinkin kaksi ensiksi mainittua olivat aivan uskomattomia kokemuksia. The Field Museumissa meillä loppui jo aika ja puhti kesken; näkemistä nimittäin riitti! Tehtiin se virhe, ettei varattu museolle koko päivää, sillä sen verran sen läpikoluaminen vähintään vie. Juostiin osa näyttelyalueista läpi, ja osa taisi jäädä näkemättä kokonaan, sillä jotkut veivät aikaa kiitettävästi kiinnostavuutensa vuoksi. Dinosauruksia ja alkuasukkaiden tekeleitä tuli tutkittua jo melkein mikroskoopilla.

Meidän vanha kamera, jolla reissun kuvat napsimme, on sen verran surkea, että museokuvista ei saa oikein mitään selvää, joten en edes viiti niitä tähän yhteyteen liimailla. Pitänee tehdä uusi reissu USA:n Lahteen, ihan vain parempien kuvien toivossa.

Kaiken kaikkiaan tämmöisen pintaraapaisun jälkeen Chicagosta jäi todella positiivinen kuva. Downtownissa tietää olevansa suurkaupungissa, kun ympärillä nousee toinen toistaan korkeampia rakennuksia, ja L-junan kolina ja kalina muistuttaa toimivasta julkisesta liikenteestä. Downtownissa tuntuu myös pääsevän kävellen vaikka minne, mm. Soldier Fieldille katsomaan amerikkalaista jalkapalloa. Jos ei pääse, niin juna vie.

Chicagossa ei tullut mitenkään ahtaanpaikankammoinen (jopas näitä kammoja nyt riittää!) olo, vaikka melkoisen muhkeita rakennuksia ympärillä olikin. Olen käynyt New Yorkissa pari kertaa, ja Manhattanilla oli hankalaa kuvitella olevansa missään muualla kuin jättimetropolissa. Vaikka Chicago on USA:n kolmanneksi suurin kaupunki, siitä välittyi jotenkin tuttu ja turvallinen keskiläntinen kotoisuus. Lake Michigan toi avaruudentuntua kaupunkiin, eikä keskustakaan tuntunut niin tukkoiselta ja kiireiseltä, kuin olisi voinut kuvitella.

Suunnistaminen ei ollut tämmöiselle suuntavaistottomalle yhtä vaivatonta kuin esimerkiksi New Yorkissa (ja Kansas Cityssä!), sillä iso osa normaalisti numeroiduista kaduista oli nimetty, ja numerot alkoivat vilistä silmissä vasta vähän kauempana keskustasta. Eksyminen on silti aika hankalaa, sillä eräskin jykevä maamerkki (Willis Tower, tietenkin...) on melko helppo paikantaa. Kartta ja puhelimen GPS:kin ovat hyödyllisiä. Ja hyvän suuntavaiston omaava mies. Semmoinen kannattaa pakata mukaan.

Yksi reissun kohokohdista oli ehdottomasti myös blogiystävän Pilvin tapaaminen ihan livenä. Chicagossa on käsittääkseni melko paljon suomalaisia, enkä yhtään ihmettele, miksi. Kaupungilla on tarjottavanaan ihan kaikkea, kuten esimerkiksi NHL-lätkää. Tuomo Ruutukin siellä ennen asusteli, nykyisellään pitäisi tyytyä johonkin Sami Lepistöön. No, Tuomo taisi mennä taannoin naimisiin (niin muistaakseni menin minäkin), joten asukoon missä tahansa.

Niin mistäs minä olinkaan äsken kirjoittamassa?

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Perjantai 13. päivä

Viime perjantai oli aika hieno päivä, vaikka olikin järjestysnumeroltaan kolmastoista.

Aamu alkoi maahanmuuttoasioilla; tarkemmin ottaen niiden hoitamisella. Lähetettiin minun I-751-hakemus (ehdollisen oleskeluluvan muuttaminen ehdottomaksi) liiteineen Kaliforniaan. En voi väittää tuhlanneeni hirveästi aikaa tai energiaa paketin kokoamiseen, mutta toivottavasti tämä panostus riittää. Keräsin todisteita yhteisestä elämästä, taloudellisesta ja noin muutenkin. Yhteiset pankkitilit, lainapaperit, verotodistukset ja vakuutukset käynevät esimerkkeinä taloudellisesta puolesta. Anoppi ja yksi hyvä ystävä kirjoittivat kirjeet, joissa vakuuttivat tuntevansa meidät ja tietävänsä meidän avioliiton aidoksi. Lisäsin paperinipun jatkoksi vielä yhteisiä valokuvia viimeiseltä parilta vuodelta ja ultraäänikuvia eräästä otuksesta. Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä, kirjoitettiin 590 dollarin arvoinen shekki. Nyt odotellaan sitten jatkotoimenpiteitä.

Seuraavaksi saapui kauan odotettu sohva. Ostettiin olohuoneeseen hippusen entistä laajempi istuinkokonaisuus tammikuussa, jolloin toimitusajaksi arvoitiin kahdeksan viikkoa. Kahdeksan viikkoa tuli ja meni, mutta sohva ei tullut. Uusi toimitusaika-arvio oli toukokuun alkupuolella. Viime viikolla kuitenkin saatiin iloisia uutisia; sohva oli saapunut Kansas Cityn varastoon. Nyt se on meillä. Nyt minun pitää varmaan maalata olohuone uusiksi, koska väkisin haluamani harmaa sohva ei ehkä välttämättä soinnu nykyiseen värimaailmaan. Ehkäpä totutan silmäni tähän yhdistelmään, pääsisin (S pääsisi) vähemmällä työllä.

Silmistä puheen ollen, S sai viime perjantaina uudet sellaiset. Miekkonen oli haaveillut LASIK-leikkauksesta jo hyvän tovin, ja pari viikkoa sitten se päätti sen vihdoin toteuttaa. Silmät laseroitiin uuteen uskoon onnistuneesti, eikä S:n ainoa operaatioon kohdistunut pelkokaan toteutunut (tietokoneiden vallankumous, Skynet, tiedättehän).

Ei pöllömpi päivä, vaikka olen kyllä ihan iloinen, ettei tuollaisia perjantaita ole ihan joka päivä tai edes joka viikko. Ei olisi konkurssi kovin kaukana. Nyt taidan tehdä tästäkin päivästä vallan mainion ottamalla kissoista mallia ja oikaisemalla soffalle. Aika rankkaa, tiedän.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Anteeksi, saisinko valittaa?

Olisi niin paljon kirjoitettavaa, mutten yhtään tiedä, mistä aloittaisin. Olisi kaikenlaista tyhjänpäiväistä purettavana. Voisin kertoa pitkät tarinat meidän puutarhatouhuista, perintögrillin käsiinleviämisestä, Usvan inkontinenssivaivoista (jotka ovat onneksi lääkityksen avulla kurissa, mutta sivuoireena taitaa olla suunnaton viha Lumia kohtaan), vauvahuoneen koristeluista ja niin edelleen.

Usva ja S puunistutuspuuhissa maaliskuussa.

S:n mummon vanha grilli antoi periksi.

Taidan kuitenkin keskittyä valittamiseen. Tiedättehän, miten jotkut naiset oikein hehkuvat onneaan raskausaikana? Minä en kuulu niihin naisiin, yllättäen. Olen ihan äärettömän iloinen, että meille tulee oma ihmisenalku, mutta tämän raskaana olemisen voisin lopettaa tähän paikkaan. No, totta kai haluan, että Pottu pysyy vatsanpeitteiden alla vielä muutaman kuukauden, mutta että voikin viikossa tulla vaivoja kerrakseen, ja mitta kerralla täyteen.

Todella helpolla ja vähällähän minä olen oikeasti päässyt. Pahoinvointia on ollut minimaalisesti, painoa on kertynyt jopa niin hillitysti, että lääkäri käski lisäämään ruokavalioon pirtelöt, tulin raskaaksi, ennen kuin ehdin edes oikein tottua ajatukseen siitä, että vauvalle annetaan mahdollisuus,  eivätkä hormonitkaan ole ajaneet miestä puolihulluksi.

Nyt, kun aamukammassa on enää kolmisen kuukautta jäljellä, mukavia, ja kun sanon mukavia, tarkoitan jotain ihan muuta, oireita onkin sitten alkanut kasaantua, ja suuntahan tästä on vain alaspäin. Oikean perskannikan päälle on muuttanut asumaan varmasti monelle tuttu iskiaskipu, joka on sen verran lamauttava, että kävely on melkoista vaappumista, vaikka maha ei vielä kokonsa puolesta ankkamaista etenemistyyliä vaatisikaan. Myöskin miellyttävän nukkumisasennon löytäminen on harvinaisen haasteellista. Varsinkin asennon vaihtaminen (käytännössä kyljeltä toiselle valasmainen pyörähtäminen) on melkoisen ähkimisen takana.

Viime perjantai oli semmoinen känkkäränkkäpäivä, etten muista sellaista kokeneeni sitten teinivuosien. Ihan kaikki ärsytti, vaikka mikään ei ollut pielessä. Sitten kun ärsytys laantui, kaikki itketti. Tähän päälle kun lätkäistään vielä eräskin naisille tuttu tulehdus, josta en nyt sen tarkemmin ala täällä avautumaan, niin johan lyhythermoiselta palaa käämit.

Jos joku vähän enemmän tosissaan elämään suhtautuva ihminen lukee tätä, niin haluan alleviivata, että olen ihan mielettömän onnellinen, ja jos uskoisin johonkin korkeampaan voimaan, kiitollinen siitä, että olen raskaana. Ihan oikeasti. Silti en jaksa hymyillä kun ketuttaa. En voi väittää, että on ihanaa, kun säärikarvojen siistimiseen tarvitaan kohta apukäsiä, tai kun kävellessä meinaa lähteä toinen jalka alta. Onneksi, onneksi tämä on tilapäistä, ja maalissa odottaa ykköspalkinto.

Toisaalta en myöskään haluaisi piilotella tätä onnea ja intoa, vaikka sitä olen vähän harrastanutkin. Meidän välittömässä lähipiirissä eräs pariskunta käy tällä hetkellä läpi lapsettomuushoitoja, enkä todellakaan voi väittää tietäväni, miltä heistä tuntuu. Silti minusta oli pikkuisen omituista kuulla, että pariskunnan toinen osapuoli ei halua viettää aikaa minun/meidän kanssa, koska olen raskaana, eikä tilanne kuulemma helpotu senkään jälkeen, kun Pottu on ulkomaailmassa. Nähtiin heitä nyt viikonloppuna, ja huomasin varovani sanojani. Mahaa en voi enää peitellä, vaikka yrittäisinkin, joten olisi kai ollut ihan sama, mitä suustani päästelin, kun maha kuuluttaa kaikille, että pieniin päin ollaan. Yhteinen ilta meni ihan hyvin, kai. Aika varpaillamme oltiin kaikki.

Kuten jo sanoin, en osaa asettua heidän saappaisiinsa, enkä tiedä, miten itse tuollaisessa tilanteessa käyttäytyisin, mutta toivoisin, että paremmin. Ei kai meidän onni ole heiltä pois? Ymmärrän kyllä olla valittamatta heille, miten iskiaskipu on kirjaimellisesti perseestä tai miten mahassa mylläävää otusta tekisi välillä mieli muksauttaa vihjailevasti takaisin, mutta toisaalta tämä on meille niin iso ja uusi asia, että on vaikea olla osoittamatta intoaan. Olen pahoillani, että heillä on näin iso ongelma käsiteltävänä, mutten ole pahoillani siitä, ettei meillä ole.

Nyt kun muurahaispesää on sorkittu näinkin paljon, menen viikkailemaan pyykkiä. Siihen puuhaan tämmöinen hormonihirviö soveltuu oikein hyvin. Tulee nimittäin siistejä taitoksia, kun saa itse tehdä, eikä mies taittele omiaan. ;)

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Täällä taas

Kääk, enpä olisi uskonut, että viimeinen työviikko olisi ollut noinkin kiireinen; en ehtinyt blogimaailmassakaan oleilla ollenkaan. Koulutin seuraajaa neljä päivää, vaikka työtehtävät ovat harvinaisen simppeleitä. No, onpahan koulutettu perusteellisesti.

Vika viikko oli melkoisen tehokas itsetunnon kohotuksen kannalta. Tiistaina työporukka ja asiakkaan edustajat olivat järjestäneet minulle Muumi-teemaiset vauvakutsut, yllätyksenä. Oli aika uskomatonta! Pomo kirjoitti minulle todella imartelevan suosituskirjeen ja pyysi ottamaan yhteyttä, jos vain tarvitsen suosittelijaa. Sain jos jonkinmoista korttia, lahjaa ja kiitosta. Oli mukavaa kuulla, että olin ollut pidetty ja arvostettu työkaveri. Tänään olenkin kirjoittanut käsi vääränä kiitoskortteja.

Nyt eletään taas kotirouvan arkea. Jo nyt toisena päivänä vanha tuttu hyödyttömyyden tunne on alkanut kalvaa. Onneksi vielä ainakin tämä viikko menee häslätessä maahanmuutoasioiden kanssa. Meidän pitää hakea minulle uutta pidempiaikaista oleskelulupaa; ekahan on voimassa vain kaksi vuotta, koska oltiin oltu naimisissa alle kaksi vuotta green cardin hakuhetkellä. Nyt pitäisi sitten esittää jos jonkinmoista todistetta siitä, että ollaan naimisissa oikeista syistä. Pitää kasata kokoon yhteisiä lainapapereita, vakuutuksia, tilitietoja, valokuvia, joulukortteja... Kivaa.

Kyllähän minulla tekemistä riittää tämänkin viikon jälkeen. Tällä hetkellä on jo kaksi keskeneräistä käsityöprojektia odottamassa valmistumista, kolme Muumi-taulua ja toinen kylppäri vaativat maalaamista, ja Potun huone kaipaa järjestelyä ja liinavaatteita. Aikaa tälle kaikelle on kolmisen kuukautta. Ei paha.

Näillä siis mennään, täällä taas ollaan.