Olisi niin paljon kirjoitettavaa, mutten yhtään tiedä, mistä aloittaisin. Olisi kaikenlaista tyhjänpäiväistä purettavana. Voisin kertoa pitkät tarinat meidän puutarhatouhuista, perintögrillin käsiinleviämisestä, Usvan inkontinenssivaivoista (jotka ovat onneksi lääkityksen avulla kurissa, mutta sivuoireena taitaa olla suunnaton viha Lumia kohtaan), vauvahuoneen koristeluista ja niin edelleen.
Usva ja S puunistutuspuuhissa maaliskuussa.
S:n mummon vanha grilli antoi periksi.
Taidan kuitenkin keskittyä valittamiseen. Tiedättehän, miten jotkut naiset oikein hehkuvat onneaan raskausaikana? Minä en kuulu niihin naisiin, yllättäen. Olen ihan äärettömän iloinen, että meille tulee oma ihmisenalku, mutta tämän raskaana olemisen voisin lopettaa tähän paikkaan. No, totta kai haluan, että Pottu pysyy vatsanpeitteiden alla vielä muutaman kuukauden, mutta että voikin viikossa tulla vaivoja kerrakseen, ja mitta kerralla täyteen.
Todella helpolla ja vähällähän minä olen oikeasti päässyt. Pahoinvointia on ollut minimaalisesti, painoa on kertynyt jopa niin hillitysti, että lääkäri käski lisäämään ruokavalioon pirtelöt, tulin raskaaksi, ennen kuin ehdin edes oikein tottua ajatukseen siitä, että vauvalle annetaan mahdollisuus, eivätkä hormonitkaan ole ajaneet miestä puolihulluksi.
Nyt, kun aamukammassa on enää kolmisen kuukautta jäljellä, mukavia, ja kun sanon mukavia, tarkoitan jotain ihan muuta, oireita onkin sitten alkanut kasaantua, ja suuntahan tästä on vain alaspäin. Oikean perskannikan päälle on muuttanut asumaan varmasti monelle tuttu iskiaskipu, joka on sen verran lamauttava, että kävely on melkoista vaappumista, vaikka maha ei vielä kokonsa puolesta ankkamaista etenemistyyliä vaatisikaan. Myöskin miellyttävän nukkumisasennon löytäminen on harvinaisen haasteellista. Varsinkin asennon vaihtaminen (käytännössä kyljeltä toiselle valasmainen pyörähtäminen) on melkoisen ähkimisen takana.
Viime perjantai oli semmoinen känkkäränkkäpäivä, etten muista sellaista kokeneeni sitten teinivuosien. Ihan kaikki ärsytti, vaikka mikään ei ollut pielessä. Sitten kun ärsytys laantui, kaikki itketti. Tähän päälle kun lätkäistään vielä eräskin naisille tuttu tulehdus, josta en nyt sen tarkemmin ala täällä avautumaan, niin johan lyhythermoiselta palaa käämit.
Jos joku vähän enemmän tosissaan elämään suhtautuva ihminen lukee tätä, niin haluan alleviivata, että olen ihan mielettömän onnellinen, ja jos uskoisin johonkin korkeampaan voimaan, kiitollinen siitä, että olen raskaana. Ihan oikeasti. Silti en jaksa hymyillä kun ketuttaa. En voi väittää, että on ihanaa, kun säärikarvojen siistimiseen tarvitaan kohta apukäsiä, tai kun kävellessä meinaa lähteä toinen jalka alta. Onneksi, onneksi tämä on tilapäistä, ja maalissa odottaa ykköspalkinto.
Toisaalta en myöskään haluaisi piilotella tätä onnea ja intoa, vaikka sitä olen vähän harrastanutkin. Meidän välittömässä lähipiirissä eräs pariskunta käy tällä hetkellä läpi lapsettomuushoitoja, enkä todellakaan voi väittää tietäväni, miltä heistä tuntuu. Silti minusta oli pikkuisen omituista kuulla, että pariskunnan toinen osapuoli ei halua viettää aikaa minun/meidän kanssa, koska olen raskaana, eikä tilanne kuulemma helpotu senkään jälkeen, kun Pottu on ulkomaailmassa. Nähtiin heitä nyt viikonloppuna, ja huomasin varovani sanojani. Mahaa en voi enää peitellä, vaikka yrittäisinkin, joten olisi kai ollut ihan sama, mitä suustani päästelin, kun maha kuuluttaa kaikille, että pieniin päin ollaan. Yhteinen ilta meni ihan hyvin, kai. Aika varpaillamme oltiin kaikki.
Kuten jo sanoin, en osaa asettua heidän saappaisiinsa, enkä tiedä, miten itse tuollaisessa tilanteessa käyttäytyisin, mutta toivoisin, että paremmin. Ei kai meidän onni ole heiltä pois? Ymmärrän kyllä olla valittamatta heille, miten iskiaskipu on kirjaimellisesti perseestä tai miten mahassa mylläävää otusta tekisi välillä mieli muksauttaa vihjailevasti takaisin, mutta toisaalta tämä on meille niin iso ja uusi asia, että on vaikea olla osoittamatta intoaan. Olen pahoillani, että heillä on näin iso ongelma käsiteltävänä, mutten ole pahoillani siitä, ettei meillä ole.
Nyt kun muurahaispesää on sorkittu näinkin paljon, menen viikkailemaan pyykkiä. Siihen puuhaan tämmöinen hormonihirviö soveltuu oikein hyvin. Tulee nimittäin siistejä taitoksia, kun saa itse tehdä, eikä mies taittele omiaan. ;)