Casper

Tällä viikolla maailmalta kantautuneet uutiset ovat saaneet omat jouluiset ongelmat, kuten uhkaavasti tämän toisinnolta vaikuttavan pakettisaagan aiheuttama ketutus, tuntumaan erityisen mitättömiltä. Vaikka Kusti ei oikein poljekaan, niin meillä sentään vietetään joulua oman, ehjän perheen kesken. Perheen, joka kasvoi hieman sunnuntaina.

Tässä on Casper.

Casper on kulmakunnan kovin kolli. Tai ainakin yksi kovimpia kokenut kolli. Muutama vuosi sitten Casper oli ollut luuta ja kirjaimellisesti nahkaa, mutta onni onneksi potkaisi. Nuori mies pääsi lämpimään kotiin ja niin kovin hyvään hoitoon, että nuoruuden kahinoista ja kurjuuksista on enää muutama puolikalju kohta jäljellä. Ja komeat kolot korvassa.

Sitten tuli suru. Casperin oma ihminen ja suojelusenkeli nukkui pois viime viikolla, ja Casper tarvitsi uuden kodin. Mietimme muka Scottyn kanssa hetken asiaa, ihan vain muodon vuoksi, vaikka molemmat kyllä tiesimme, mitä tässä tulisi tapahtumaan. Tuntui kamalalta ajatukselta, että kaveri olisi joutunut kodittomaksi - ihan ilman omaa syytään.

Kun sunnuntai-iltapäivänä avasimme kantokopan, vastassa oli itsepäinen kissanpeppu. Casper mietti hetken, ennen kuin uskaltautui kopan suojasta pois, mutta tuli reippaasti rapsuteltavaksi ja kävi tekemässä pikaisen tarkastuskierroksen hänelle turvapaikaksi tehdyssä kellarissa maha maata viistäen. Yritti mennä rohkeasti yläkertaankin, mutta koirat huomatessaan livahti äkkiä piiloon ja päätti pysyä siellä hetken.

Annoimme Casperin olla vähän aikaa ihan rauhassa ja tottua uusiin hajuihin ja ääniin. Emme kuitenkaan malttaneet pysyä kellarista poissa kovin kauaa, koska halusimme tutustua uuteen perheenjäseneen. Ei mennyt pitkään, ennen kuin Casper kiipesi jo syliin kehräämään, kävi syömässä ja kiehnäsi lastenkin jaloissa. Iita olisi halunnut nimetä kissan Laurendenduniksi, mutta jouduimme "valitettavasti" selittämään hänelle, että Casperilla on jo nimi.

Tyyppi otti kovin rennosti jopa ensimmäisen karvaisen vierailijan, Savu-kissan isottelut. Köllötteli sylissä ja katsoi, kun toinen sähisi naama kurtussa. Vaikka Savu onkin elänyt ison osan elämästään toisen kissan kanssa (joka muuten oli hyvin paljon saman näköinen kuin Casper!) ja tottunut ison mustan koiran kanssa telmimiseen, niin uudesta kissakaverista ei tullut heti bestistä.

Saatettiin nukkua Scottyn kanssa ensimmäinen yö kellarissa, mutta ei kerrota kenellekään, ettei meidän kovismaine kärsi.

Tällä hetkellä tilanne on se, että Savu ja Kassu-kissa pitävät hajurakoa yhden kokonaisen kerroksen verran. Savu pitää itsepintaisesti kiinni nukkumapaikastaan meidän sängyssä/minun päällä, ja Casper majailee enimmäkseen kellarissa, vaikka onkin uskaltautunut jo tutkimaan keittiötä ja olohuonetta muiden eläinten ollessa ylimmässä kerroksessa.

Turvallisen portin takaa se tutkailee Melukylän menoa. Iita käy kellarissa leikkimässä sinne karkoitetuilla vauvaleluilla, ja Casper kiehnää hänen kimpussaan. Olavi seisoskelee usein portin luona, sanoo naukuen "haaaaaaaaai" ja hokee: "Papper (Casper), Papper, ks-ks-ks." Usva-koiraa ei kiinnosta. Ja hepulihötkylämme Sisu... Sisu odottaa (yllättävän!) rauhallisesti uuden leikkikaverin rohkaistumista.

Kulmakunnan kovin kolli on tainnut sulattaa meidän kaikkien sydämet. Paitsi Savun. Ja Usvan. Koska Usvaa ei vain kiinnosta. Mikään.

Keskenkasvuisten kuulumisia

Täällä on nautittu keväisistä keleistä, pirteästä pennusta (ja isommastakin vanhemmastakin koiruudesta) ja topakasta tyttösestä. Kyllä -- on aika päivittää ihan rehellisiä kuulumisia.

Sisusta. Kaveri on kotiutunut meille enemmän kuin hyvin. Reilussa kahdessa viikossa Sisu on kasvanut Usvasta ohi (kaikessa, paitsi älyssä), mutta lujaluonteinen sheltti on silti selvästi pomo. Ensin epäilevästi uuteen tulokkaaseen suhtautuneesta, vanhan rouvan tavoin käyttäytyneestä ja könkkäilleestä 4-vuotiaasta Usvasta on kuoriutunut ihan uusi koira. Se haastaa Sisua leikkiin, köydenvetoon, juoksukilpailuihin (jotka karvapeppu luonnollisesti häviää); kantaapa meillekin leluja, mitä se ei ole tehnyt pitkään aikaan. Osa pentuenergiasta on selvästi tarttunut Usvaankin. Ettei painokin olisi vähän päässyt tippumaan...

Karvakaverit sopusoinnussa.

Sisullekin sitä energiaa on kuitenkin jäänyt ihan kiitettävästi, ja välillä lentävät sohvatyynyistä lähtien kaikki irtilähtevä, kun jättimäiset tassut tömistävät menemään. Suurimmaksi osaksi Sisu on kuitenkin ollut erittäin, erittäin helppo pentu. Sisäpissoja sattuu todella harvoin, hihnassa kävely ilman vetämistä onnistuu jo aika hyvin, jos mitään yllättäviä häiriötekijöitä ei ole. Istuupa nätisti odottamaan kadunylitystäkin.

Savu-kissan Sisu on jättänyt alusta asti rauhaan, ja Savu on saanut totutella pitkäkoipiseen hongankolistajaan ihan omaan tahtiinsa. En tiedä, mitä Savu on Sisulle viestittänyt, mutta monta kertaa isompi koira ei uskalla mennä Savun lähelle ja loikkii usein karkuun, jos Savu hiipii uteliaana nuuskimaan. Ja Savun ego paisuu entisestään.

Tässä ollaan harvinaisen lähekkäin.

Ensimmäisellä viikolla Sisulla oli kenneliyskän oireita (jo kotiutumispäivänä sillä oli vähän vuotava nenä), joten soitin eläinsuojan ohjeistuksesta heidän lääkärille ja sain ajan samalle päivälle. Vaa'an/hoitopöydän päälle nukahtanut pentu, jonka paino oli noussut melkein kilon viikossa, sai mukaan antibiootit (ilmaiseksi) ja tarkat ohjeet jatkohoidosta. Vaikka yskä oli lievää, kuumeetonta laatua, joka olisi todennäköisesti parantunut ilman minkäänlaista erityishoitoa, eläinsuojassa haluttiin kuitenkin varmistaa, että heidän entinen hoidokkinsa paranee varmasti. Siitä iso peukku heille.

Jonkinlainen opetustuokio meneillään. Kai.

Miniminästä. Lapsukainen on nauttinut lämpöisistä ulkoilupäivistä vähintään yhtä paljon kuin koirat. Onpa livahtanut ulos pelkässä paidassa, kun halu pihahommiin on niin kova. Takaovi on pitänyt muistaa laittaa takalukkoon, ettei joku keskenkasvuinen (lapsi tai pentu) pääse juoksentelemaan ulos ilman valvontaa.

Juttua piisaa edelleen, ja nyt vihdoinkin enemmän myös suomeksi. Vielä puhutaan yksittäisistä sanoista siellä täällä, englannin seassa, mutta selvästi useammin kuin ennen. Hyviä esimerkkejä hybridilauseista ovat mm. "I want to mummolle talk" ja "Sisu go kakka outside". Eilen kertoi pitkän tarinan siitä, miten Sisu varasti hänen pullansa (en siis todellakaan ole leiponut...). Tiivistettynä se meni jotenkin näin: "Sisu eat my pulla. Make more pulla, äiti, more pulla. Sisu no eat my pulla now. Let's do this!"

Martin City Brewing Companyn aurinkoisella terassilla pizzalla.

Välillä taas pienestä suusta tulee sellaista kieltä (klingonia?), jota kukaan ei ymmärrä. Kädet heiluvat ja naama vääntyy jos jonkinmoisiin ilmeisiin, eikä se tunnu hidastavan jutunkerrontaa ollenkaan, ettei kukaan kuulijoista ymmärrä sanaakaan. Naurattavat meitä aikuisia silti, varsinkin, jos värikäs kerronta päättyy erittäin teatraaliseen tadaa!:han. Hassu tyttö.

Muuten elämä rullailee vanhoilla urillaan. Mökkihöperyys meinaa iskeä aina tasaisin väliajoin, mutta siitä paranee melko hyvin viikonloppuisin, jotka ovat usein täynnä tohinaa. Kaikista akuuteimpiin kohtauksiin rohtona toimivat vanhat X-Files-jaksot Netflixistä. Oi kultainen lapsuus.

*****

Psssst. Muokkailen blogin ulkoasua pikkuhiljaa (mm. tämä infosivu on päivitetty). Ilmoitelkaa ihmeessä, jos amatöörimäinen näpertelyni aiheuttaa toimintahäiriöitä esim. kommentoinnissa.

Sitkeää, hellittämätöntä tahdonvoimaa

Hei kuulkaas, se on nyt niin, että meille muutti perjantaina tämmöinen kaveri:

Toisesta koirasta meillä oli ollut puhetta jo ties vaikka kuinka kauan (varmaan siitä hetkestä lähtien, kun Usva tuli meille), mutta kaksi kissaa, kaksi rottaa ja kaksi koiraa tuntui vähän liialta. Suuri Johtaja jätti kuitenkin ison, vaikeasti (ellei mahdottomasti) paikattavan aukon sohvannurkkaan, mutta joka tapauksessa, eräänlainen vakanssi oli olemassa. Enkä minä paljon muuta tarvitsekaan innostumiseen.

Koiran rodusta, koosta, vireystasosta ja liikunnantarpeesta meillä ei kuitenkaan ole ollut aivan yhteneväiset ajatukset. Scottyn mielestä sheltti-Usvamme on täydellinen koira, koska ei vaadi meiltä juuri mitään. Toki sen tarpeet on aina täytetty ja enemmänkin, mutta Usvan pahin painajainen on jokailtainen hikilenkki. Ihan oikeasti. Se lähtee aina hirveän innoissaan lenkille, mutta parinsadan metrin jälkeen se alkaa laahustaa perässä kuin kuolemaantuomittu. Tekipä kerran täysstopin irrottaen samalla kaulapannan kolmesti mailin (1,6 km) hölkkälenkin aikana. Usva ei tykkää urheilusta, ja sen valitettavasti alkaa huomata tänä vuonna vasta viisi täyttävän koiran habituksesta.

Minä taas olen kaivannut energisempää ja hieman järeämpää lenkkikaveria jo pidemmän aikaa, vaikka Usva ihan paras koira onkin. Paimenkoiran ominaisuuksista (suhteellisen nopea oppimaan) en minäkään kuitenkaan halunnut luopua, sillä tiedostan omat rahkeeni kouluttajana. Tällä kertaa en halunnut marssia lähimpään lemmikkikauppaan etsimään uutta rakkautta, vaan olin vaivihkaa katsellut löytöeläinkotien tarjontaa. Tarkemmin ottaen saman eläinsuojan tarjontaa, mistä aikoinaan adoptoimme Savun.

Vaikka olimmekin hankkimassa koiraa eläinsuojasta, sädekehä jäi kiillottamatta, sillä aikuiset koirat ovat hankalammin sijoitettavissa uusiin koteihin, ja pennut, joiden perässä minä olin, viedään usein käsistä. En uskaltanut ottaa sitä riskiä, että meille tulisi ennalta tuntematon ja ehkä -arvaamatonkin aikuinen koira, joka ei välttämättä tulisi lapsen, Usvan tai Savun kanssa toimeen. Olemassaolevien asukkien hyvinvointi ja turvallisuus oli turvattava.

Perjantaina näin sitten tämän:

Kuvakaappaus Wayside Waifsin sivuilta.

Scottylle linkkiä töihin. Se hölmöläinen meni sanomaan, että voitaisiin käydä iltapäivällä katsomassa pentua. Hehee, eikö se vieläkään tunne minua? Vai olikohan sittenkin niin, että tiesi jo sen sanoessaan, ettei tultaisi kotiin ilman pentua, jos se siellä vielä oli...

Kotona pakkasimme Usvan vanhan hihnan mukaan, sillä eläinsuojan sivuilla luki, ettei yksikään koira saa poistua heidän tiloistaan ilman asianmukaista pantaa ja hihnaa. Viiden jälkeen olimme tiluksilla ja hetken kierreltyämme ja yhden lomakkeen täytettyämme leikkimässä mustavalkoisen, 2,5-kuukautisen pennun kanssa.

Adoptioita hoitava nainen kantoi Martiniksi nimetyn pennun leikkihuoneeseen, sillä alle 5 kuukauden ikäiset pennut, joiden rokotussuoja ei ole vielä täydellinen, eivät saa astua yleisten tilojen lattialle mahdollisten pöpöjen vuoksi. Avulias täti kertoi myös, etteivät he ole satavarmoja pennun vanhempien roduista, mutta muoto (labradorinnoutaja) ja väritys sekä hieman pörhäkkä karvoitus (bordercollie) antoivat heille erittäin hyvän suunnan, ja he ovat harvoin täysin hakoteillä.

Pentu ei ollut pennuksi kovinkaan kova pureskelemaan ja oli heti sulaa vahaa Scottyn käsittelyssä. Tiesi ilmeisesti, ketä kannattaa voidella, jos haluaa päästä meidän mukaan. Kun adoptiovastaava oli huolehtinut siitä, että tiesimme, mitä pennun kasvattaminen vaatii, pentu palautettiin hetkeksi häkkiin ison orassin Varattu-lapun kera, ja me menimme tekemään paperitöitä, vastaamaan vielä muutamaan taustatietokysymykseen, kertaamaan naperon historian ja odottamaan, että eläinlääkäri tarkastaisi pennun vielä viimeisen kerran.

Ennen seitsemää pakkasimme uuden perheenjäsenen, Sisun, autoon.

Sisu ja karvapeppuinen Usva. Meillähän oli joskus sääntö, ettei koiria sohvalle...

Usva ei ollut uudesta tulokkaasta moksiskaan, ja Savu oletti olevansa luonnollisesti päällikkö, koska kissa. Uudessa paikassa oli paljon vieraita hajuja, mutta niitä Sisu ei jaksanut yhden nuuhkimiskierroksen jälkeen ihmetellä. Hyppäsi muina miehinä sohvalle ja rupesi iltatorkuille.

Massiiviset tassut.

Yöksi pistimme pennun häkkiin ja olimme varautuneet itkukonserttiin ja siivouspuuhiin, mutta pienen valituksen jälkeen Sisu nukahti ja oli hiljaa aamukuuteen asti. Yhtäkään vahinkoykköstä tai -kakkosta häkistä ei löytynyt, joten lumisateiseen lauantaihin oli hyvä lähteä, vaikkakin ihan liian vähillä unilla.

Lauantaina ravattiin ulkona vähän väliä, ja vaikka kokolattiamaton (yäk!) kuuraukselta ei kokonaan vältyttykään, kehitys oli erittäin lupaavaa. Suurin osa päivästä meni kuitenkin sohvalla halaillessa ja koko ajan enemmän ja enemmän ihastuessa.

Sisu oli tullut kolmen veljensä kanssa Wayside Waifsiin, kuten niin moni muukin pentu - open admission/kill shelteristä (eläinsuoja, joissa lopetetaan terveitäkin eläimiä, jos uutta kotia ei löydy tarpeeksi nopeasti tai jos tila yksinkertaisesti loppuu), jossa alkoi olla ruuhkaista. Wayside Waifs on no-kill shelter, jossa eläimestä pidetään huolta niin pitkään, kunnes se pääsee pysyvään kotiin. Kaikille se ei kuitenkaan ole yhtä helppoa, joten eläimet saattavat viettää vuosikausia suojassa, ja sijoittaminen perheeseen käy aina vain vaikeammaksi.

Pennut eivät useinkaan viihdy Waysidessa kovinkaan pitkään, ja niin kävi Sisunkin tapauksessa. St. Josephin Humane Society oli saanut pentueen 21.2., josta ne oli siirretty Waysideen 25.2. Jo samana päivänä pennut oli suojalääkitty erinäisiä ongelmia vastaan, ja seuraavan päivän lääkärikäynnin jälkeen niskasta löytyi mikrosiru ja jalkojen välistä vähemmän tavaraa. Sisu muutti meille 27.2., eli alle viikon suojaelämän jälkeen. Tehokasta, sanoisin.

En tiedä, mistä olosuhteista Sisu oli Humane Societyyn alunperin tullut, mutta kovin kaltoin naperoa ei ole missään vaiheessa kohdeltu. Sisu on iloinen, leikkisä, luottavainen pentu, joka kaipaa hellyyttä ja rakastaa kiitosta. Jos rotuveikkaus pitää paikkansa, ja luulenpa, että pitää, niin meillä on käsissä erityisen viisas ja helposti oppiva otus, joka toisaalta kaipaa paljon virikkeitä ja liikuntaa. Mitäs minun toivelistalla olikaan?

Eilen Sisu pyysi jo pari kertaa ulos, ja käskyt istu ja maahan alkavat olla aika hyvin hallussa, kunhan käskijällä on namia tarjolla. Parina viime yönä se on vinkaissut kerran keskellä yötä halutessaan ulos, mutta jatkanut sen jälkeen tyytyväisenä unia aamukahdeksaan. Omaksuu asioita siis erittäin helposti, kunhan vain opettajilla riittää intoa, ja meillähän riittää. Hulluja pentuvillejäkin on tietysti nähty, mutta suurimman osan ajasta täällä pyörii erittäin lunki tyyppi.

Eipä mene pitkään, ennen kuin Sisu on isompi kuin Usva. Vahvempi ja ketterämpi se jo on, muttei (Usvan) onneksi tajua sitä. Tässä kuvassa on yllättävän rauhallista. Yleensä ulkona juostaan.

Oikeastaan ainoa ongelma tähän mennessä on ollut se, että lapsen ja koirien lelut on ilmeisen hankala erottaa toisistaan. Tyttönen hermostuu, jos Sisu nappaa hänen lelunsa suuhun, mutta Sisun leikkiessä niillä soveliailla leluilla, lapsi käy hakemassa ne koiralta pois ja tulee poru, kun 9-kiloinen kaveri rupeaakin vähän turhan leikkisäksi.

Kyllä nyt kelpaa blogata.

Labradorin lempeys ja bordercollien viisaus. Aika mainio paketti. Ehdin jo kuitenkin kaivella esiin ne sädekehän kiillotusvälineet, koska adoptoitiin tosiaan tällä kertaa sekarotuinen koira (vaikkakin pentu) eläinsuojasta, mutta Scottypa meni lukemaan netistä, että labbiksen ja bordercollien sekoitus on suosittu ja sillä on oma nimi, borador. Seropin sijaan meille tulikin siis designer dog.

Että pieleen meni sekin yritys olla hipsteri.

Kimi, kissat ja kokolattiamatto

Meillä on ollut jo pidemmän aikaa haaveena käydä Teksasissa katsomassa formuloita ihan paikan päällä. On sitä oikein suunniteltukin. Jotain on kuitenkin aina tullut suunnitelmien tielle. Töitä, vauva, pakkoloma, ja sen aiheuttama epätietoisuus ja vajavaiset tilinauhat.

Tänä vuonna katseltiin jo hotelleja sillä silmällä. Lapsi on sen verran iso, että voisi hyvinkin olla pitkän viikonlopun mummolassa, ja meille kieltämättä maistuisi pikkuloma ihan kahdestaan. Pitkästä aikaa.

Sitten alkoi tapahtua.

Savu rupesi pissimään punaista. Kokolattiamatolle, pahvilaatikoihin, Usva-koiran sänkyyn. Ja kokolattiamatolle. Vietiin poika lääkäriin ja arveltiin, että syyllisenä on sama vaiva kuin vuosi sitten -- virtsatientulehdus. Eläinlääkäri ei saanut otettua tyhjästä rakosta näytettä, joten tarkisteli tilannetta ultraäänellä, eivätkä uutiset olleet hyviä. Röntgenillä se vahvistui. Savulla oli rakossa lähemmäs 10 isoa kiveä.

No, kissa pistettiin liuottavalle erikoisruokavaliolle ja tultiin kotiin toivomaan parasta. Kahden viikon päästä käytiin katsomassa tilanne uudestaan. Savu oli palautunut entiseksi hupsuksi itsekseen, mutta pelättiin silti pahinta, (kallista) leikkausta, sillä ei todellakaan olla totuttu saamaan hyviä uutisia eläinlääkäriltä. Savu vietiin kuvattavaksi, ja minuutit matelivat. Kun lääkäri tuli lopulta ovesta hymyilevänä sisään, saatiin huokaista helpotuksesta. Kaikki kivet olivat hävinneet!

Mammanpoika.

Vihoviimeinen niitti hatarille formulahaaveille saatiin, kun eilen piti viedä Lumi tutkittavaksi. Ennen niin sisäsiisti kissa alkoi ripuloida, wait for it, kokolattiamatolle. Sanotaanko, ettei ole ollut mitään miellyttävää tai hyväntuoksuista siivottavaa. Kaikenlaiset kauhuskenaariot vilisivät mielessä, lapseen tarttuvista loisista lähtien, mutta Luminkin lääkärivisiitistä selvittiin semihyvin uutisin. Tulehduksia tai loisia ei löytynyt, joten kisumisu sai ruoansulatuskanavaa rauhoittavaa lääkettä. Nyt kun vielä saataisiin tabut annettua ilman, että joltain puhkeaa silmä.

Isintyttö.

Kyllä noista otuksista on paljon iloa, mutta onpa samalla huoltakin. Ja jälkien siivoamista. Jospa nämä ongelmat nyt riittäisivät vähäksi aikaa. Ainakin seuraavaksi vuodeksi, kunnes voidaan taas luopua formulahaaveista eläinlääkärikulujen vuoksi. Voisin luopua myös kokolattiamatosta.

Mitäpä sitä ei noiden karvapeppujen eteen tekisi.

30

Tänä aamuna porrastasanteella oli vastassa tämmöinen synttärinaama:

Täytettiin Usvan kanssa eilisen ja tämän päivän aikana yhteensä 30 vuotta. Eipä voi sanoa, että tätä oltaisiin juhlittu mitenkään railakkaasti. Putsailtiin eilen autot (S putsasi, minä katsoin sivusta) ja laitettiin Potun turvakaukalon telakat paikoilleen, katsottiin baseballia, kuten normaaleihin iltarutiineihin jo kuuluu (mikä minussa on vikana?) ja syötiin pizzaa. Aika villiä. Joku väitti eilen, että olen tulossa vanhaksi, mutta minä syytän loppuraskautta tästä matalalennosta.

Meillä on ollut aika kova autokuume tässä viime aikoina. Ensin ajateltiin, että oltaisiin vaihdettu meidän kaksiovinen 16-vuotias veteraani farmariin. Käytettyyn sellaiseen, tietenkin. Sitten S alkoi haaveilla uudesta autosta, sillä uusissa ajoneuvoissa pääsee paremmille kulutuslukemille. Kohta puhuttiinkin jo SUV:stä (citymaasturi?), ensin viidenistuttavasta ja kohta jo kolmannella penkkirivillä varustetusta. Ja niin edelleen.

Ajatus autolainan ottamisesta ei kuitenkaan houkuttele meistä kumpaakaan. Tällä hetkellä meillä ei sellaista ole, ja tämä on melko kiva tunne. Tuo vanha pikkuauto on palvellut S:a jo 13 vuotta ja toimii edelleenkin mainiosti minun kauppakassina. Kaksiovisuutensa vuoksi se ei oikein meinaa kuitenkaan soveltua vauvankuljetukseen, joten suunnitelmissa on ollut vaihtaa S:n kanssa autoja, kun Pottu syntyy.

Mutta onko järkevää seisottaa uudempaa ja turvallisempaa autoa autotallissa? S ajaa joka (työ)päivä puoli tuntia valtateillä suuntaansa. Minä käyn kaupassa muutaman kerran viikossa, matkaa pari kilometriä. Kun tuohon lisätään satunnaiset lääkärikäynnit ynnä muut pakolliset menot, niin eipä noita ajokilometrejä silti hirveästi tälle rouvalle kerry.

Suurin oikea syy auton ostamiseen, autokuumeet jääkööt omaan arvoonsa, on ollut toisen turvallisen ajoneuvon hommaaminen, jotta S voisi huristella töihin sardiinipurkkia isommassa ja jämäkämmässä kotterossa. Yhden illan pähkäilyn seurauksena päädyttiin kuitenkin siihen, että minä jatkan sardiinipurkilla ajelua, jos saadaan turvakaukalo takapenkille ollenkaan järkevästi. Voidaanhan me aina vaihtaa autoja päiväksi tai pariksi, jos tiedän, että minun pitää päästä päivän aikana Potun kanssa jonnekin; minulla pitää vain olla jokin ajoneuvo, johon Potun saan turvallisesti kiinni, jos tulee äkkilähtö jonnekin. Tuskin me ajellaan p*llurallia ympäri KC:tä, ja jos semmoinen himo iskee, niin pitää sitten vaihtaa tuon isukin kanssa kulkuneuvoja.

Tavoite on nyt sitten jatkaa kahden velattoman auton taktiikalla ainakin vuoden verran, sillä S sai kuin saikin vyötettyä telakan paikoilleen autovanhukseen. Meillä ei ole aavistustakaan, miten paljon tuohon uuteen tulokkaaseen alkaa upota kuukaudessa rahaa, joten voi olla ihan fiksua jättää autolainat myöhemmäksi, jos sellaiseen ei kerran oikeasti pakottavaa tarvetta ole. Meillä ei ole vielä kunnon käsitystä siitäkään, miten isoa autoa tässä kannattaisi järkevästi katsella. Saa kai nuo SUV:t täyteen vauva- ja muuta kamaa, jos haluaa, mutta ehkä on parempi totutella mahtumaan pikkusedaniin. Vaikka olisihan se upouusi biili aika kiva, nyt heti...

Savulta tuoreita terkkuja, se pitää mulle bloggausseuraa.

Pssst. Tänään on enää tasan kuukausi, eli 30 päivää laskettuun aikaan. Pottu on kilttinä tyttönä asettunut raivotarjontaan, se varmistettiin toissapäivänä oikein ultralla. Kohta voi syntyä jo, vaikka tulevat vanhemmat taitavat olla vielä vähän sormi suussa kaiken kanssa (viimeksi eilen turvakaukalon kanssa).

Lääkitys kohdillaan

Nyt ei voi valittaa! Se ärsyttävä perskipu on poissa, ja kävelykin melkein onnistuu, jos muistaa pitää vauhdin tarpeeksi rauhallisena. Pääsen sängystä ylös ilman suurempia puhinoita ja ärräpäitä; elämä on ihanaa!

Kivun poistuttua persuuksista sinne taisi jäädä tilaa pelolle. Viime torstaina oli rutiinilääkärikäynti, ja painosta tuli taas sanomista. Neljässä viikossa oli tullut puoli kiloa. Siinä sitten ehdittiin vähän huolestua, vauvan kasvusta nimittäin. Hoitaja kuitenkin totesi mittanauhan avulla, että maha kyllä kasvaa ihan odotetusti. Nyt tätä tilannetta kuitenkin seurataan. Hyvä niin. Kasva nyt, Pottu, siellä!

Torstai-iltana sain hyvät lääkkeet niin selkävaivoihin kuin pelkoihinkin, sillä Suomesta tuli vieras ja vieraan mukana säkkitolkulla herkkuja. Mites on, kanssaulkosuomalaiset, kuulostavatko lakka- ja puolukkahillo ruissipseillä (ei siis toisin päin) hyvältä, mitä? Entäs lakupötköt, Turkinpippurit ja Halvan salmiakki? Sima? Ruislimppu? Turun sinappi? Karhun ruisolut ja salmiakkikossu (S:lle...)? Angry Birds -limsa? Valkosipulidippijauheet? Niin, sitähän minäkin. Kiitos, kiitos, kiitos T ja E!

Viikonloppu menikin sitten hulinoidessa. Käytiin katsomassa, kun baseball-joukkue Royals otti turpaan jo yhdettätoista kertaa vasta alkaneella kaudella, tavattiin vanhoja Emporia-tuttuja, joista osa asuukin tässä aika lähellä, käytiin kastamassa varpaat kansasilaisessa tekojärvessä, herättiin katsomaan formuloita (tai minä heräsin, puoliksi, hyvä Kimi!) ja yritettiin ihan semivakavasti katsoa Kansasissa käytyjä NASCAR-kisoja telkkarista. Ei siihen ainakaan selvin päin kykene, joten NHL vei voiton, yllättäen.

Touhukas viikonloppu vei mehut meistä kaikista, eikä näköjään vähiten kissakavereista. Lumi ja Savu ovat olleet hyvin kiitollisia, että olemme laittaneet heille ihan oman huoneen torkkuja varten:

Lumi ja pinnasänky.

Savu ja hoitopöytä.

Pet Peeves Part Deux

Uutta kameraa on pitänyt tietenkin testailla liikkuvien objektien, eli meidän eläintarhan kanssa. Tässä vähän tuloksia.

Joulumuoria selvästi kiinnostaa kuvattavana oleminen.

...

En ala.

Moi, oon linssilude.

Ettekö isompaa löytäneet?

Mangusti ja kumppanit.

Pet Peeves eiku Pics

Äiti esitti taannoin vienon toiveen lemmikkikuvista, joita voisi tulostella isovanhempien iloksi. "No toki", lupasin. Mielessä kävivät veistokselliset, hienosti sommitellut kuvat majesteellisista muotovalioistamme.

Kuinkas sitten kävikään?

Anagrammikaksoset Savu ja Usva.

Lumipallopainia!

Pikkuisen filmauksen makua tässä touhussa.

Usvan niskan vuoro.

Myöhäisemmät otokset eivät laadultaan hurjasti parantuneet.

(^o^)

Where's Waldo?

Siellä se Waldo on!

Joulupukki tietää jo, että haluan paremman kameran.

Savu

Sivusin aiemmin Savun kotiutumista tähän talouteen. Nyt voisin mennä vähän pintaa syvemmälle.

Kaikkihan siis lähti siitä, että S sai houkuteltua oi niin vastentahtoisen vaimonsa lähtemään katsomaan kissanpentuja eräänä perjantai-iltana. Vain yksi löytöeläinkoti oli auki, joten paikkavalinta oli melkolailla selvä. Onneksemme kyseessä oli mitä ällistyttävin paikka, no-kill shelter Wayside Waifs, joten kisunostorahat jäivät hyvään tarkoitukseen. Toimitilat olivat niiiiiin siistit, ja työntekijät muistuttelivat vierailijoita ja adoptioreissulla olleita käsidesin käytöstä, etteivät mahdolliset pöpöt leviäisi eläimestä toiseen.

Meidän ipana oli heti ovella vastassa, ja semmoinen cuddle bug se olikin, että sydän suli kertaheitolla. Savu oli vähän yli kaksi kuukautta vanha rääpäle, ja Waysiden oma eläinlääkäri oli huolehtinut kaikki rokotukset ajan tasalle. Tämän lisäksi pikkupoika oli jo leikattu ja mikrosirutettu.

Kotiin saatiin mukaan pussillinen melko hintavaa kuivamuonaa ja ohjeet ruokintaan. Meitä varoiteltiin, että mahdollinen uusi ruokavalio kannattaa ottaa käyttöön pikkuhiljaa, samalla vielä antaen ruokaa, johon kissa on tottunut. Oltiin kaikki asiasta täysin samaa mieltä. Paitsi Savu.

Kun päästiin kotiin, Savu meni Usvan ruokakupille ja alkoi napsia melkein itseään isompia raksuja. Se siitä totuttelusta.

Sunnuntaina Savu jäi kiinni Usvan luun järsimisestä. Kohta se varmaan alkaa haukkua.

*****

Käytiin sunnuntaina taas katselemassa kisuja, tällä kertaa tosin kaverille, joka vei kotiinsa kaksi harmaata tuholaista. S ihastui pariin oranssiin kissanpentuun, ja semmoinenhan meidän on pakko jossakin vaiheessa hankkia, sillä ei Savua ilman Tulia.

Happiness Is...

Vaikka välillä on päiviä, jolloin mikään ei tunnu menevän putkeen, niin useimmiten olen huomannut olevani erittäin tyytyväinen elooni ja olooni. Suurin syy tähän mielenhäiriöön taitaa olla tuo mies, jonka takia tähän maailmankolkkaan kotini perustin.

Kun olen viettänyt päivän töissä kuunnellen Fox Newsin "uutisia" ja työkaverin poliittista paasausta, S toimii oivana ja ymmärtäväisenä tuuletuskanavana. Jos joutuisin vääntämään kotonakin kättä näistä asioista, niin saattaisin olla vieläkin hupsumpi kuin nyt. Toki on asioita, joista olemme eri mieltä, mutta periaatteemme ovat aika lailla yhteneväiset.

Kun S on viettänyt yhden illan räiskiessään virtuaalisia vihollisia matalaksi kavereidensa kanssa, mies pitää huolen, että seuraavana iltana tehdään yhdessä jotain kivaa.

Kun haluan nukkua viikonloppuna pidempään kuin arkena, aamuvirkumpi puolisko tyhjentää tiskikoneen ja tekee meille aamiaista (lue: lounasta).

Kun mies kysyy satunnaisena lokakuisena perjantai-iltana, mitä haluaisin tehdä, ja kun vitsailen, että haluan hakea kissanpennun, mies etsii avoinna olevan löytökodin ja vie minut hakemaan uuden karvakaverin kotiin.

Tosin vasta vannotettuaan, että kuudetta lemmikkiä meille ei tule.

Savu, 2 kuukautta.