Ulkosavolaisen joulukalenteri: 24. luukku

Ja niin joulu joutui jo taas Kansasiin. Syötiin aamupalaksi perinteisesti riisipuuro. Kuusikin sai viimein koristeet. Oli jotenkin semmoinen tunne, että olin myöhässä asian kanssa, mutta Suomessa kuusi koristeltiin nimenomaan vasta aattoaamuna.

Toisaalta. Se tuotiin sisälle vasta edellisenä päivänä, eli se ei seisonut paikoillaan alastomana kuukausikaupalla.

Pari vuotta sitten tehdyt koristeet ovat vielä käyttökelpoisia.

Kävimme aamu(päivä)saunassa, minkä jälkeen soiteltiin Suomeen. Nämä Skype-joulut ovat meille tuttuja juttuja, eivätkä mikään vuoden 2020 erikoisuus.

Oli oikein kiva etäaatto vanhempieni ja veljieni (puolisoineen) kanssa. Naurattikin niin, että poskiin sattui. Kylläpä oli taas paljon lämpimia ajatuksia lahjojen mukana.

Kohta otetaan laatikot uunista ja pistetään lisää ruokaa tilalle. On aivan järkyttävä nälkä näiden tuoksujen keskellä. Sinänsä hullua, että ruokaa on vaikka kuinka paljon, mutta sitä ei voi syödä ihan vielä. Parin tunnin päästä sitten.

Tämän vuoden "kinkku", eli paahtopaisti.

Oikein ihanaa joulua sinne, missä ikinä luetkaan tätä, ja parempaa uutta vuotta!

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 23. luukku

Nyt on työviikko taputeltu! Meillä oli tänään työpaikan virtuaalinen (luonnollisesti...) happy hour/afterwork, jonka piti kestää tunnin, mutta kestikin kaksi. Kaikki eivät pystyneet osallistumaan, mutta olipa hauska nähdä, kuinka paljon joidenkin hiukset tai parrat olivat kasvaneet näiden kuukausien aikana, kun normaalisti kokouksissa kuulee vain ääntä. Ja kuinka ihanaa olikaan kuulla Schitt's Creek -lainauksia! Ew, David!

Olimme Scottyn kanssa halloweenina Alexis ja David - sisarukset.
Minun piti trimmata miehen kulmakarvoja tätä roolia varten.

Kuva täältä.

Heitin häppärin jälkeen ohjarieskat uuniin. Kohottelin taikinaa työpäivän aikana tauoilla, ja ihan hyviähän noista näköjään tuli vähän puolihuolimattomalla valmistelulla.

Päätin jättää laatikoiden kokkailun huomiselle. Normaalisti meillä on käynyt aattona miehen perhettä brunssilla, mutta tänä vuonna on yllättäen vähän erilainen härdelli. Tai sen puute. Huomenna mennään ihanan rennolla meiningillä. Soitellaan Suomi-perheen kanssa, kun heille passaa. Kokkaillaan. Saunotaan. Syödään.

Itkin eilen viimeinkin ne perinteiset Sylvian joululaulu -räkäposki-itkut. Tänään onkin sitten patojen aukeamisen jälkeen ollut jotenkin hankalaa olla vollottamatta koko päivää, vaikka yritin kyllä kovasti keskittyä töihin, ja onnistuinkin siinä (melko) hyvin. 

Jouluna on näköjään väkisinkin aina iso ikävä sinne toiseen kotiin. Vaikka kuinka olisi vuosi 2020, ja isompiakin ongelmia kuin Suomi-kaiho.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 6. luukku

Valehtelisin, jos väittäisin, etten pillittänyt eilen illalla poreammeessa Finlandia-hymnin tahdissa.

Ulkosuomalaiselle itsenäisyyspäivä saattaa edustaa romanttista kiiltokuvaa, jota on ikävä erityisesti silloin, kun uudessa kotimaassa on asiat pyllyllään. Kuinka helposti tuleekaan huokailtua Sauli Niinistön maanläheisen johtamistyylin perään. Ikävöityä sitä, ettei sairastuminen tarkoita taloudellista konkurssia. Muisteltua "ilmaista" korkeamman asteen koulutusta.

Kyllä niitä arvostaa, ihan oikeasti. Vuoden jokaisena päivänä.

Arvostaa toki myös ihmisiä, jotka taistelivat itsenäisen Suomen puolesta. Ja kaiken sen puolesta, mitä se edustaa. Erityisesti tänään, joulukuun kuudentena. Ei se koskaan unohdu, se kiitollisuus aiemmille sukupolville, mikä on antanut itse kullekin eväät elämään ja sinivalkoisten siipien levittämiseen ja maailmalle lentämiseen. Kuinka paljon sitä lopulta onkaan velkaa Suomelle ja suomalaisuudelle.

Meidän arjessa suomalaisuus näkyy omituisina (?) perinneruokina, salakielenä lasten kanssa, todella rauhallisena suhtautumisena urheilutapahtumiin. Suoraselkäisyytenä, päättäväisyytenä, sarkasmina. Sisuna.

Tänä vuonna juhlimme pienellä porukalla Suomen itsenäisyyttä ja itsepäisyyttä. En oikeasti edes osaa pukea sanoiksi, kuinka tärkeitä täällä mantereella löytyneet suomalaiset ystävät ovat. On melkoisen ihanaa, kun ei tarvitse selittää tosi hyviä kulttuurisidonnaisia vitsejä tai itkeä yksin, kun Sylvian joululaulu soi.

En ole vielä uskaltanut kuunnella sitä tälle vuodelle.

No, epäperinteinen itsenäisyyspäivä aloitettiin siniristilipun nostolla salkoon ja formuloiden katsomisella (kuvittele tähän emoji, jonka pää räjähtää). Sen jälkeen saunottiin, reippailtiin heppojen kanssa, ja vietettiin "best time of my life", kuten allaoleva kaveri totesi ratsaille päästyään.

Jäpikkä oli aika polleaa poikaa pollen selässä.

Ihan vähän mukavaa touhua.

Stock photo koronavuoden itsenäisyyspäivän kunniaksi.

Sniisk.

Hyvää itsenäisyyspäivää. Kiitos, rakas Suomi, ihan melkeinpä kaikesta.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 8. luukku

Tänään on ollut vähän hidas päivä, kun eilen tuli juhlittua itsenäistä Suomea melkein aamuviiteen asti saunassa istuessa ja naamaa teippaillessa. Juhlat olivat kovin onnistuneet jälleen kerran. On kiva nähdä meidän Kansas Cityn ja ympärysalueiden Suomi-sakkia samassa paikassa edes näin kerran vuodessa.

En muistanut ottaa ruoista yhtään kuvaa, ja muutenkin kuvasaldo on hieman kyseenalaista, joten julkaistaan nyt sitten vaikka tämä:

Hitaasta olosta huolimatta kestittiin tänään naapureita, jotka tulivat katsomaan meille Chiefsien voitokasta peliä Patriotseja vastaan (AFC West champs!). Toivat mukanaan itse tehtyä peuramakkaraa ja -kuivalihaa. Oi nam. Vieraat lähtivät tuossa vajaa tunti sitten, ja tässä alkaa olla aika valmista kauraa petiin.

Hei, tänä vuonna en kuitenkaan ole keksinyt ruveta itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa maalailemaan keittiönkaappeja tai mitään muutakaan. Enpä olisi varmaan jaksanutkaan.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 6. luukku

Yleensä olen tässä vaiheessa itsenäisyyspäivää (kello on vartin yli seitsemän) vollottanut räkä poskella jo monta kertaa glögiä ja pipareita kitusiin imuroiden, mutta tänään on ollut vähän eri meininki.

Olin kotona tänään jo puolen päivän aikaan, ja oli tarkoitus katsella vähän Linnan juhlia, mutta kun kuuntelin vastaajaan jätetyn viestin, niin piti ruveta soittelemaan takaisin minun taustatutkimuksen haastatteluosuuden toimittavalle miehelle ja sopia tenttausaika. Ihan rutiinihomma, ja onneksi selviän puhelinhaastattelulla, eikä tarvitse olla kuulusteltavana kasvotusten, mutta siinä säätämisessähän meni sitten kuitenkin aikaa. (Minulla on siis alustava lupa olla valtion tiloissa töissä, mutta lopullinen clearance tulee vasta, kun/jos puolustusministeriö niin päättää, toivottavasti pian.)

Mies on ollut koko päivän muka vapaalla, koska on tehnyt ihan hulluja työtunteja tällä viikolla (tekee nytkin töitä), mutta täällä se körötti koneen ääressä, kun tulin kotiin. Oli pakko kiskoa se talosta ulos, että saa edes hetken rauhaa, joten kävimme ihan kahdestaan lounaalla lasten ollessa koulussa ja hoidossa. Ja sitten vähän ostamassa työvaatteita meille molemmille.

No, sittenpä tultiinkin kotiin imuroimaan, pesemään pyykkiä ja vessat, ennen kuin piti (sai?) hakea lapset hoidosta. Viriteltiin me sentään uusi, yhteiseksi joululahjaksi hommattu kahvinkeitin tulille.

Aiempina vuosina olen tehnyt jonkun pitkän kaavan mukaan valmistettavan juhlaillallisen meille, jota nauttiessa ollaan kuunneltu Sibeliusta ja suomalaisia joululauluja, jotka eivät enää siinä vaiheessa iltaa kamalasti itketä, koska kyynelkanavat ovat tyhjät, mutta tänään syötiin niin iso lounas, että virittelin meille aikuisille köykäisen juustotarjottimen ja keitin lapsille nopeasti tortellineja. Todella juhlavaa.

Sinivalkoista juustoa! Ja pikkuvähän kuohujuomaa. Huomatkaa toki myös koristeltu kuusi.

Mutta kyllä se Suomi-arvostus ja -ikävä on ihan yhtä läsnä ilman "hienoja" puitteitakin. Laitoin äsken saunan päälle ja painun sinne hiljentymään hetkeksi. Ehkä viimein uskallan kuunnella sen Finlandia-hymnin, jota olen onnistuneesti vältellyt tänään. Luin tosin pätkän Evakon laulun sanoja, ja huhhuh. Uskaltaisikohan kuunnella senkin?

On tämä suomalaisuus melkoisen hieno asia. Ihan hurjaa ajatella, mistä on tultu, mihin on päästy, ja kuinka itsenäisyys oli aivan hiuskarvan ja monen urhean miehen ja naisen varassa. Juuri eilen selitin uteliaille työkavereille, kuinka pelkästään suomen kieli on aivan oma lajinsa. Siinä sitä ollaan törötetty itsepäisenä ja nykyisin myös itsenäisenä kansana slaavilaisuuden ja germaanisuuden välissä ja jotenkin säilytettiin oma, ainutlaatuinen kieli.

Minun Suomeni

On tähtitaivaan alla

Minun Suomeni

On auki kokonaan

Ja sen löysin kun mä kuljeskelin

Tuolla maailmalla

Minun Suomeni on

Kaunein päällä maan

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 5. luukku

Vanhempi lapsukaiseni tuli tässä eräänä päivänä koulusta ja lauleskeli jotain todella patrioottista amerikkalaista paatoslaulua. Haiskahti vähän aivopesulta.

Sanoin, että minun pitäisi opettaa joku suomalainen isämmaallinen laulu. Meni ehkä kaksi sekuntia, kun lapsi alkoi laulaa "Keke-Keke-Keke-Keke-Keke-Keke-Keke-Keke Ruuspäri Ruuspäri Ruuspäri Ruuspäri."

Niin, siitä aivopesusta...

Kuva täältä.

Hyvää itsenäisyyspäivää sinne Suomeeni kaukaisehen! Meinasin äsken jo pillahtaa itkuun, kun näin linkin Finlandia-hymniin. Että näillä eväillä lähdetään huomiseen.

Älä itke, Ritke Vorresteri

Suomesta on palattu Kansasin kotiin jo aikoja sitten, mutta blogin puolella olisi voinut kuvitella, että täällä ollaan kovinkin kiireisiä.

Alkuun se pitikin paikkansa. Sain nimittäin Suomessa ollessani hieman yllättäen työtarjouksen, jonka hyväksyin. Amerikan mantereelle palattuamme alkoi armoton päivähoitopaikan etsintä pienimmälle naperolle, ja minä kävin huumetestissä ja täyttelin sivutolkulla taustatutkimuslomakkeita. Kaikki oli kunnossa, ja töiden piti alkaa elokuun puolessa välissä, kunnes ihan viime metreillä minun kansalaisuuden puuttumisesta tulikin ongelma (minulla on siis "vain" green card, työ- ja oleskelulupa), ja minä jäin kotiin itkemään.

Ja pyykkäämään. Ja siivoamaan. Ja tiskaamaan. Ja antamaan välipalaa 5 minuutin välein.

Suomessa ei kuitenkaan itkettänyt. Meillä oli ihan mieletön reissu. Scotty pääsi menoihin mukaan heinäkuun 3. päivä. Minä kävin hakemassa miekkosen etelästä, ja ystävien mökillä Rengossa yövyttyämme (ilman lapsia!!), ajelimme Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä Savoon.

Daddy on täällä!

Aikaero ei onneksi aiheuttanut pahempia ongelmia, joten normiarkeen, jos sellaista lomalla on, päästiin nopeasti kiinni. Meidän neitokaisella, joka ilmoitti jo aikoja sitten haluavansa viettää 7-vuotissynttärit Suomessa, oli tulossa se nimenomainen merkkipaalu muutaman päivän sisällä, joten juhlavalmisteluja piti ruveta tekemään ihan tosissaan. Ja siis sillä tietysti tarkoitan sitä, että hurautimme edellisenä päivänä Iisalmeen tekemään kaikki vaadittavat ostokset, menimme mökille yöksi, ja aamulla sitten rynnimme kaiken kamalalla kiireellä valmiiksi.

Kaikenlaista hurauttelua meillä edesauttoi kesäauto! Nismoksi rakkaudella nimetty farmari (Nissan) mahdollisti meidän itsenäisen liikkumisen muutenkin kuin julkisilla. Muuten hyvässä kunnossa olleen 2000-luvun alkupuolen tilaihmeen Nismon radio ei pysynyt oikeilla taajuuksilla ihan koko ajan, mutta hätäpä ei ollut kummoinenkaan, sillä löysin vanhempien luota melkoisen aarteen viihdyttämään meitä automatkoille:

Siitä maistiaisia. Ja siitä.

Pieni, mutta iso synttärisankari oli oikein iloinen juhlista ja saamastaan huomiosta. Kiitos vielä kaikille osallistuneille!

Juhlien jälkeen suuntasimme Valokuvamuistiveljen ja hänen kihlattunsa kanssa Haminamäelle (Lapinlahden liikunnan kehto, eli jyrkkämäkinen harju, jossa hiidettiin koulun liikuntatunneilla hampaat irvessä) pelaamaan frisbeegolfia. Scotty toi ison matkalaukun ja käsimatkatavaran mukanaan. Ja se käsimatkatavara? Se oli frisbeegolflaukku kiekkoineen...

Ensimmäinen reikä.

Ei pöllömmät maisemat.

Sitä frisbeegolfailua harrastettiinkin sitten vaikka missä. Virallisilla radoilla ja tunturinlaellakin (siitä myöhemmin lisää). Tai siis Scotty harrasti ja minä löntystelin perässä, sillä olen ko. lajissa, niin kuin kaikissa heittolajeissa, ihan paska paras.

Ei me sentään pelkästään urheiltu (haha, todellakaan), vaan meillähän oli 7-vuotissynttäreiden lisäksi suht' iso merkkipäivä itselläkin. Tästä päivästä tuli nimittäin kuluneeksi 10 vuotta. Junailimme itsemme hääpäivän kunniaksi Kuopioon, joka helli meitä 15 asteen lämpötiloilla. Meinasimme mennä syömään hienon illallisen Kummisetään (jossa nautimme lounaan heti maistraatista päästyämme), mutta päädyimmekin Bierstubeen XXhot wingseille ja sen jälkeen pienelle baarihyppelylle.

Satamassa rohkeasti terassilla.

On tuo vieläkin ihan kiva.

Hääpäivähumistelun jälkeen lähdimme melkein heti matkailuautolla mummon ja ukin kanssa Lappiin! Köröteltiin ensin Rovaniemelle moikkaamaan Joulupukkia, mikä jännitti lapsia ihan kamalasti, ja siitä matka jatkui Jerisjärvelle Muonioon, jossa olimme kaksi yötä.

Hurjat menossa uimaan.

Minä keskityin kuvaamiseen ja lämpimänä pysymiseen.

Meillä kävi aivan älytön tuuri kelien suhteen. Päivisin taidettiin huidella 18 asteen tietämillä, ja auringonpaiste teki siitä vielä lämpimämmän tuntuista. Oli siis mitä oivallisin mahdollisuus käydä hieman patikoimassa läheisellä Särkitunturilla.

Matkaa juurelta huipulle oli polkua pitkin kolmisen kilometriä, ja puolessa välissä oli makkaranpaistopaikka, jota toki hyödynsimme. Meidän 7- ja 3- vuotiaat lapset jeppailivat (melko...) reippaasti koko matkan ylös ja alas, joten rohkenen suositella Särkitunturia muillekin lapsiperheille.

T-paidassa tarkeni. Huomatkaa mukana kulkeneet heittovälineet.

Tunturinlaelta avautuikin sitten melkoiset näkymät vähän joka puolelle, ja niitä ihastellessa kului tovi. Ruotsille vilkuttelin vähän ja kysyin, että miltä tuntuu olla maailmanmestarin naapuri.

Ei vastannut.

Huipulla!

Pienen patikkaretken jälkeen olikin jo nälkä, ja onneksi tuo minun isukki on melkoinen Kokki Kolmonen. Eipä tullut Mäkkäriä ikävä, kun eteensä sai poron sisäfilepihvin kermakastikkeessa. Aisssss.

Mökki oli varattu vielä yhdeksi yöksi, mutta tulipa siinä mieleen, että olisi kiva olla Norjassa enemmän kuin yksi yö, joten livahdimme hieman aiemmin pois, vaikka mielellämme "Jerikselle" olisimme vielä jääneetkin. Ensimmäinen varikkopysähdys tehtiin Karesuvannon kohdalla, kun ajoimme joen yli Ruotsin puolelle noin viideksi minuutiksi, ja se kyllä riittikin. Viisi maailmanmestaria ja yksi amerikkalainen jatkoivat siitä matkaa Kilpisjärvelle Saanan juurelle lounaalle ennen Norjan puolelle siirtymistä.

Suomalainen karhu havaittiin todella lähellä Ruotsin rajaa...

Olen käynyt Pohjois-Norjassa kerran aiemminkin, mutta mykistyin silti.

Skibotn matkailuauton ikkunasta ihasteltuna.

Alunperin ajatuksena oli ajella Altaan asti ja olla siellä kaksi yötä, mutta tilanteet muuttuvat ja suunnitelmat niiden mukana. Päädyimme vähän summassa jäämään "jonnekin" parin tunnin päähän Altasta, ja Google Mapsista arvottiin sitten leirintäalue Storslettissä.

Sandnes Fjord Camping. Ei huonot maisemat pikkumökkerön takaa.

Leirintäalue sijaitsee aivan vuonon kyljessä, mikä tarjosikin oivallisen mahdollisuuden suurisuiselle miehelleni toteuttaa uhoamansa Jäämeressä pulikointi. Mitään varsinaista uimarantaahan siellä ei luonnollisestikaan ollut, mutta eipä se yllytyshullua jääräpäätä estänyt. Lapsetkin halusivat daddyn kanssa uimaan (äiti ei, koska on täysipäinen), joten marssimme melko kovan tuulen saattelemana "rantaan".

Mummo saattaa pipo päässä.

Ja eikös siinä vain niin käynyt, että Scotty ja se tuore 7-vuotias pulahtivat. Pikkujantteri oli sen verran fiksu (tai kylmissään), että jätti välistä, mutta 2/4 meidän perheestä on nyt sitten, jos nyt ei uinut, niin ainakin räpiköinyt norjalaisessa vuonossa.

Isovanhemmat nukkuivat pienessä mökissä, jonka varustelutaso ei ollut häävi (ei jääkaappia, ei keittolevyä), mutta melutaso varmasti pienempi kuin matkailuautossa, jossa lapset halusivat ihan välttämättä pelata Kimbleä ja kukkua ties vaikka kuinka myöhään.

Otan kaikki puheet varustelutasosta takaisin.
Mökissä oli kaikki tarvittava.

Scotty ei ollut koskaan kokenut ihan virallista keskiyön aurinkoa ennen tätä reissua, joten mehän sitten kyttäsimme yötä myöten Sky Map -sovelluksesta auringon liikkeitä horisontin yläpuolella, mutta vuoren takana, ja odotimme sen ilmestyvän taas vuorien välistä meidän näkyville. Pahuksen pilvet ilmaantuivat juuri pahimpaan aikaan, mutta olihan se silti aika hienoa:

Siellä oli ihan oikeasti tarpeeksi kylmä pipolle. Takkikaan ei olisi ollut pöllömpi idea.

Pilvet vain lisääntyivät aamua kohden ja tiputtivat lämpötilaa melko reilusti, mutta vuoristoteitä ajellessa oli silti aika haltioitunut olo, vaikkei aurinko tuonutkaan lisäsilausta maisemille. Vuonoista  nousimme vuorille, ja lapset ihmettelivät, miten kesällä voi olla lunta.

Lumipallo heinäkuussa, whaaaat!

Altassa kävimme kiehtovassa museossa, jossa iso osa näyttelystä on ulkona ikivanhojen kivimaalausten muodossa. Kävimme vielä syömässä sinisimpukoita loistavassa ravintolassa, ennen kuin asetuimme yöksi suomalaisten omistamaan Alta River Camping -leirintäalueelle. Varasimme jo edellisenä iltana itsellemme tunnin saunavuoron ja valmistauduimme siihen nököttämällä vilttien kanssa pikkumökin terassilla ja katsomalla, kun lapset leikkivät uusien kavereidensa kanssa.

Suurin osa lapsista taisi olla suomalaisia, joiden kanssa oli toki jonkinasteinen yhteinen kieli, mutta meidän pikkukaveri oppi matkalla ruotsiakin: "Hörski pörski." Sillä pärjäsi ihan hyvin Norjassakin.

Saunavuoron alkaessa teimme jaon joukkueisiin niin, että mummo ja ukki menisivät ensin kotasaunaan, minkä jälkeen me veisimme punanenäiset lapset lämmittelemään. Yllätys oli ollut suuri, kun saunan verhotulla terassilla olikin ollut saksalaispariskunta nauttimassa eväitään, ja kun heille oli ilmaistu, että nyt olisi vähän niin kuin tarkoitus riisua ja mennä alasti tuohon saunaan, jonne ei ole minkäänlaisia näköesteitä siitä picnic-pöydältä, niin vastaus oli ollut, ettei heitä haittaa. No, olivat sitten onneksi tajunneet lähteä kytikseltä pois, mutta muita ilmestyi norkoilemaan heti verhon taakse, joten saunavuorovaihdossa piti olla tehokas, eikä jättää tiluksia vartioimatta hetkeksikään.

Saunan edessä virrannut joki oli liian kylmä meidän Wim Hofille.

Seuraavana aamuna otimme suunnan etelää ja Kautokeinoa kohti. Maisemat olivat jälleen kerran huikeat vesiputouksineen ja kallioineen. Pikkuhiljaa tulimme ylängölle ja maisema tasottui, vaikka olimme toki vieläkin todella korkealla merenpinnasta katsottuna.

Ihmettelemistä riitti koko sakilla.

Kautokeinossa kävimme Juhlsin hopeagalleriassa pakottamassa seuraavan juhlakalun, pyöreitä täyttävän äitini valitsemaan itselleen mieluisen lahjan. Pällistelimme upeita koruja ja omintakeista arkkitehtuuria melko pitkään. Sisällä oli jopa kanoja! Koska miksei.

Reissun viimeinen yö vietettiin Pyhätunturin lähellä Airbnb:ssä tilavassa rivitalohuoneistossa. Olimme nähneet poroja jonkin verran jo aiemminkin, mutta niillä seuduilla niitä vasta sitten olikin, erityisesti seuraavana päivänä Lapinlahtea kohti matkatessa.

Koko torstaista tiistaihin kestänyt kierros kartalle tiivistettynä:

Tulihan noita kilometrejä!

Seuraavana viikonloppuna juhlittiin tosiaan sitten melko isosti aikuista naista. Juhlat olivat todella onnistuneet, ja väki viihtyi pikkutunneille asti. Scotty oli meillä BBQ-mestarina ja vastuussa nyhtöpossusta. Mies toi myös mukanaan erilaisia barbecue-kastikkeita Kansas Citystä, joka on (ainakin meidän mielestämme, luonnollisesti) maailman BBQ-pääkaupunki. Kyllähän täkäläiset maut näyttivät maittavan!

Juhlien jälkeen karkasimme mökille omalla porukalla pariksi päiväksi. Nautimme saunasta, paljusta, hyvästä ruoasta ja hiljaisuudesta, mitä nyt velipojat kävivät ampumassa Scottyn kanssa savikiekkoja ja pitivät "vähän" ääntä. Minä tyydyin ilppariin, enimmäkseen.

Chipotle-pippureilla täytetty patonki.

Rennon viikon jälkeen piti taas juhlia, tällä kertaa Kuopiorockia. Rymysimme kaveriporukalla kaksi päivää Kallaveden rannalla 30-asteen hellelukemissa. Voi että meillä oli mukavaa! Nähtiin paljon tuttuja, tarkoituksella ja sattumalta.

Dinosaurukset festareilla.

Satamassa uittamassa jalkoja (ja koko kroppaakin) ennen festarialueelle menoa. Voe mahoton.

Festariviikonlopun jälkeen loma olikin jo melkein ohi. Onneksi ehdittiin tiristää irti vielä Lapinlahden kansallismaisemissa käynti, eli kavuttiin Väisälänmäelle. Torniin. Minäkin. Hyihyihyi.

Huojuva torni, jossa vain muutamaa tuntia aiemmin oltiin elvytetty miestä. Onneksi onnistuneesti.

Tämä kuva voisi olla Väisälänmäeltä, mutta on itse asiassa Siilinjärveltä frisbeegolfradalta.

Heinäkuun 30. päivä oli sitten se päivä, kun piti raahata koko omaisuus takaisin Yhdysvaltoihin. Plus kaikki tuliaiset (mm. 4 muumimukia, 25 tuubia sinappia ja "ilmaiseksi" saatu ämpäri). Läksimme aamulla junalla Lapinlahdelta ja matkustimmekin sitten ihan riittävästi taas yhdelle päivälle.

Keksimme vielä lähteä illalla hakemaan koirat hoitopaikasta Kansas Cityn toiselta laidalta, sillä ikävä oli ihan kamala, ja lapset valmiiksi tajuttomina auton takapenkillä. Olin vähän huolissani, että Viima-pentu olisi ehtinyt unohtaa minut kuuden viikon aikana, mutta hätä oli turha. Kaveri hyppäsi minun niskaan.

Siitä oli tullut teini-ikäinen akrobaatti, jolla oli kuitenkin ollut äitiä vähän ikävä.

Suomi Suomi Suomi!

Tuota noinnii. Voisiko joku selittää, miten nyt ollaan jo toukokuun ja MM-kisojen (no, melkein) puolessa välissä?

Tässä Tanska-peliä samalla katsellessa mukiin tarvitsisi ehkä jotain väkevämpää kuin kahvi.

Täällä on yksi lahopää unohtanut blogin olemassaolon melkein totaalisesti, eikä tässä ole oikein ollut edes mitään erityistä hulinaa. Arjen pyörittäminen on tylsää, mutta kai jollain tavalla tarpeellista. Ja aikaavievää.

Vaan kohtapa on hulinaa. Meidän neidillä on enää viisi ja puoli päivää koulua, ja sitten pitääkin vähän ruveta jo pakkailemaan. Meidän kööri nimittäin lähtee Suomeen kesäkuussa. Puoleksitoista kuukaudeksi.

Whaaaaat?!

Täällä ollaan innoissaan. Ja ylinäyttelijöitä.

Ollaan menossa ensimmäistä kertaa pidemmäksi aikaa (entinen ennätys taitaa olla 17 päivää) Suomeen; minä ja lapset tosiaan 6,5 viikoksi kielikylpyyn, ja Scotty tulee sitten heinäkuun alussa neljäksi viikoksi. Tuskin tosin kielikylpyyn. Jos kahden Suomessa asutun vuoden jälkeen kielitaito oli tasoa "Yksi kalja, kaksi kalja, kolme kalja, terve, moimoi", niin vajaassa kuukaudessa tuskin ihmeitä tapahtuu.

Matka Suomen suveen on ollut suunnitelmissa jo viime syksystä lähtien, mutta lippujen oston kanssa odottelin viime kuuhun asti. Tuskanhiki meinasi tulla, sillä hinnat ovat tänä kesänä aivan pilvissä ja niiden yläpuolellakin (pun intended), sillä Boeingin MAX 8 -koneiden ongelmat ovat tainneet vähentää kilpailua ja nostaneet hintoja. Esimerkiksi Finnairilla meidän sakin lennot olisivat olleet vielä viime kuussa melkein kymppitonnin luokkaa. Siellä ihan turistiluokassa. Vertailun vuoksi viime vuoden tammikuussa lennettiin koko perhe pikkuisen yli 2000 dollarilla Suomeen, mutta se nyt taisi ollakin joku hinnoitteluhäikkä.

No, Icelandairin hinnat tipahtivat onneksi viimeinkin edes suht koht siedettäväksi, joten nappasin niistä heti kiinni, vaikka kolmella neljästä lennosta konetyyppinä kummittelikin MAX 8. Koska se on edelleenkin lentokiellossa, niin olen kuullut monen Icelandairillä matkaavan joutuneen uudelleen reititetyksi, mutta meillä on onneksi sen verran hyvä tuuri, että aikataulu ja reitti on edelleen ennallaan, konetyyppiä oli vain vaihdettu ihan hiljattain eri Bojoingiksi.

Matka tulee todella hyvään saumaan kaksikielisyyden kannalta. Meidän pienempi asukas juttelee nykyisin täysin sujuvasti englanniksi, mutta osaa sotkea sinne sekaan suomeakin. "I don't want to laittaa (kenkiä) ite! I don't want to pestä kädet! I'm NOT tufma! Are we going to kävellä sinne? I want kakka milk (kaakao...)." Isosiskon suomi sitten taas on aika passiivista, mutta oppimisintoa riittää ihan kamalasti.

Tätä(kin) karvapeppua saattaa tulla hieman ikävä. Tästä(kin) tapauksesta huolimatta.

Vaikka ollaankin tällä kertaa ihanan pitkä aika Suomessa, niin äkkiä ne päivät täyttyvät kaikenlaisesta puuhasta ja tekemisestä jo näin etukäteen. On mökkijuhannusta, 7- ja 60-vuotissynttäreitä, Kuopiorockia (!!!), Lapin kesää, Lapinlahden kesää, salmiakkia. Sovitaanko, että tänä vuonna on tosi vähän itikoita?

KAAAAAPOOOOO KAKKKKKOOOOOOO!

Niin. Ei kai minulla muuta tällä erää. Ajatus pätkii jostain ihmeen syystä (lätkä), joten palataan.

Mitä teille kuuluu?

Tammikuinen Suomi

Normaalisti saattaisi tuntua hieman hullulta kirjoittaa tammikuisesta Suomen-lumilomasta huhtikuun alussa, mutta ei, ei tänä vuonna. Siinä, missä luontoäiti on yleensä hellinyt meitä jo useammalla hellepäivällä tässä vaiheessa vuotta, tänä "keväänä" on "nautittu" pakkasista, lumesta, sohjosta, loskasta ja jäästä.

Meillä oli aivan mahtava loma.

Pakkaamisen olisi varmaan voinut hoitaa taas aiemmin, kuin lähtöä edeltävänä yönä, mutta menihän se näinkin. Mitään ei unohtunut, mutta kamaa oli taas vaikka muille jakaa. Kirjaimellisesti. Vietimme Suomessa jälkijoulun perheeni kanssa, joten lahjoja ei viime jouluna tarvinnut lähettää postissa, vaan ne kulkivat kätevästi laukuissa.

Helsinki-Vantaa-selfie ennen Tikkurilan rautatieasemalle siirtymistä.

Meidän neiti ei tiennyt, että mummo ja ukki olivat tulossa lentokentälle vastaan. Amsterdamissa jatkolentoa odotellessamme hän oli kovin huolissaan erityisesti ukin jaksamisesta; hän tuumaili, että ukki on varmasti niin kovin innoissaan hänen näkemisestään, eikä hän ollut ihan varma, jaksaisiko ukki odottaa enää kovin kauaa. Tyllerön ilme olikin melkoisen muikea, kun matkalaukkujen saamisen jälkeen vastassa oli kaksi tuttua naamaa. En tiedä, kuka huokaisi helpotuksesta eniten. Apukädet ja -sylit olivat yön yli matkustamisen jälkeen enemmän kuin tarpeen.

Totuttelimme muutaman päivän verran aikaeroon Lapinlahdella, ennen kuin karavaanailimme Vuokattiin koko perheen voimin pitkäksi viikonlopuksi. Nuoriso (vieläkö yli kolmekymppiset on nuorisoa?) vuokrasi vehkeet kahdeksi päiväksi, ja rinteessä tulikin jyryttyä ihan kiitettävästi. Kyllä se vielä mieleen muistui melkein kymmenen vuoden tauon jälkeenkin.

Pikkuveikka sai tyytyä koko viikonlopun pulkkakyytiin, mutta isosisko oli jo sen verran iso, että hänet laitettiin laskettelukouluun. Opettaja oli aivan mahtava ja hätisteli meidät pois paikalta ja rinteeseen. Suomen ja englannin sekametelisoppa jäi kaikumaan taaksemme, ja kun palasimme tarkistamaan tilanteen ensimmäistä kertaa, tyttö tuli jo auraamalla lastenrinnettä alas.

Onneksi mummo oli paikalla tallentamassa muistoja.

Laskettelun lisäksi vietimme Vuokatissa tosiaan perhejoulun, johon sisältyi kinkusta ja lanttulaatikosta lähtien kaikki Suomi-perinteet. Mistään ei olisi voinut päätellä, että juhlimme kuukautta myöhässä. Paitsi ehkä kuusen puuttumisesta.

Vuokatista paluun jälkeen vietimme vielä viikon Savon maisemissa. Kelit olivat mitä mahtavimmat ulkoilun kannalta, ja sitä tulikin tehtyä. Meidän neitokainen halusi ehdottomasti käydä mummon ja ukin mökillä, jossa ihmeteltiin lumen paljoutta ja paistettiin makkarat. Käytiin toki saunassakin, muttei valitettavasti savusaunassa, sillä sinne ei ole mitään asiaa ennen juhannusta, jos silloinkaan, viimeaikaisien lumipäivityskuvien perusteella.

Kuva samasta kohtaa elokuussa 2016. Ei paljoakaan eroa.

Melkein parasta koko reissussa oli se, että meidän pienestä miehestä, joka oli ennen niin kovin antikristus antipipo, antitakki ja antihanskat, kuoriutui toppavaatteita rakastava tyyppi. Siskon koulumatkojen takia ei ole siis tarvinnut enää tapella vähintään kymmentä minuuttia ja judoilla liukkaalle ja yllättävän vahvalle 2,5-vuotiaalle säänmukaisia kamppeita niskaan.

Tässäkin kuvassa oli pipo päässä, ihan vapaaehtoisesti!

Hyödynsimme myös Lapinlahden ulkoilumahdollisuuksia ja kävimme kokeilemassa luistelua. Vaikka tuo meidän viisi ja huom. puolivuotias oli vasta toista kertaa luistimilla, pahimmilta pyllähdyksiltä vältyttiin ja mukavaa oli. Kylläpä tuntui itsestäkin kivalta vetäistä vanhat ja elämää nähneet hokkarit jalkaan ja painella ulkojäällä entisen yläasteen (nykyisen ala-asteen vai miksi niitä sanotaan?) edessä.

Ehdimmepä käydä Scottyn kanssa lumikenkäilemässäkin tutuissa lapsuudenmaisemissa Liisanmäellä. Olihan hauskaa! Ja kaunista! Ja raskasta! Lapsuudesta puheen ollen, ehdin nähdä useampaa ystävää, joiden kanssa kemiat vain kohtaavat vuosikymmenestä toiseen. Aika loppui taas tietysti kesken, eikä kaikkien kanssa  valitettavasti ehtinyt tai olosuhteiden vuoksi voinut treffata. Mutta hei, se Liisanmäki:

Super Bowl -sunnuntaina piti suunnata sitten jo Helsinkiin. Lähtö on aina niin kovin haikeaa, eikä asiaa auttanut yhtään se, että lapsetkin ikävöivät. Onneksi junasta, heti käytävän toiselta puolelta löytyi pellavatukkainen kaveri, joka toimi hyvänä harhautuksena jonkin aikaa, ja jonka kanssa oli kiva syödä matkaevääksi ostettuja muumikeksejä. Meidän kansasitar yritti kovasti selittää noin nelivuotiaalle punaposkiselle pojalle kaikenlaista englanniksi. Sai vastaukseksi kovin hölmistyneen ja savolaisen "Täh?".

Majoituimme Helsingissä Jätkäsaaren Clarioniin, ja en voi kuin suositella! Näköalat olivat melkoisen mainiot, huone siisti, aamupala maittavaa ja 16. kerroksen uima-allasosasto pelottava (siis siinä uima-altaassa on lasipohja, hyyyyi!) mahtava, ja henkilökuntakin ihan mukiinmenevää. Onnenkantamoisten kautta ehdimme treffata pikaisesti hotellin Skybaarissa niin turkulaisia ystäviä Kansas Citystä (vai kansascityläisiä ystäviä Turusta?) kuin sukulaisiakin.

Ei huono huone.

Helsingin ohjelmistoon kuului myös pienimuotoinen vaihtari-reunion ja Super Bowl -kisakatsomo, eikä sillä porukalla voi olla muuta kuin hauskaa. Kuten jo aiemmin totesin, meillä oli ihan mieletön loma, eikä mikään oikeastaan olisi voinut mennä paremmin. Lapset saivat kunnon kielikylvyn (isompi kysyi mm. hotellilla hyvin reteästi "When are we going yläkertaan?", viimeistä sanaa painottaen ja ärrää päräyttäen), me raitista ilmaa ja rutkasti uusia muistoja. Tammikuinen Suomi olisi voinut olla vihamielinen ja synkkä, mutta vielä mitä, aurinko paistoi, minkä maapallon kallistukselta pystyi, ja pakkasmittari pysyi varsin siedettävissä lukemissa. Saattoivatpa Lapinlahden paikallislehden Matin ja Liisan lukijat nähdä erään kansasilaistuneen savolaisen pärstänkin pari viikkoa meidän loman jälkeen.

Kotiinpaluu oli asiaankuuluvasti katkeransuloinen. Meillä lasketaan jo päiviä halloweeniin, sillä mummo ja ukki suunnittelevat silloin reissua tänne päin. Jospa kuitenkin nautittaisiin kesästä ensin. Jos se koskaan tulee.