Ihan oikeasti

Olen nähnyt unia siitä, että S on täällä vain kylässä. Tai minä siellä. Unissani olen taas kokenut sen lähtöahdistuksen ja lamauttaman ikävän. Ja sitten olen herännyt. S:n vierestä. Helpotuksentunne on ollut huomattava.

Näinpä sellaistakin unta, että luin jotain kaukosuhdeblogia, ja siellä arvosteltiin tätä nimenomaista nettipäiväkirjaa. Blogistani oli kirjoittajan mukaan tullut liian varovainen ja teeskenteleväinen, sillä eihän kukaan voi oikeasti olla näin onnellinen. Sanottiin, että teeskentelen, koska en kestä kertoa totuutta.

Ihan näin todellisuudessa blogiani tarkastellessa voi kyllä todeta, että minusta on tullut ehkä hituisen varovaisempi verrattuna aiempaan. Tai ei ehkä varovaisempi, mutta valikoivampi sanomisieni suhteen. En halua paljastaa suhteemme ja elämämme tarkimpia yksityiskohtia, koska eiväthän ne kenellekään muulle kuulu kuin meille. Mutta silti en valehtele. Onnesta enkä mistään muustakaan. En oikein ymmärrä, mikä blogiomatunto yöllä oikein kolkuttelee. Ja vielä ihan syyttä.

Ja jos jatkettaisiin todellisuudentiellä, niin kerrotaanpa hieman taannoisesta maakuntamatkailusta. Käväistiin perjantaina S:n syysloman kunniaksi Savonlinnassa moikkaamassa Olavinlinnaa. Vaikka sää oli harmaa ja muutenkin vähän syksyisen ankea, S innostui ihastelemaan savolaisia järviä ja sitten tietysti sitä jykevää ja vanhaa kivirakennelmaa. Olipa se linnakierros itsellekin aika mahtava kokemus, edellisestä vierailukerrasta kun on melkein 20 vuotta. Otettiin sitten joku 150 kuvaa. Tässä pari.

My chauffeur.

Where's Waldo?

Linna ite.

Turistit.

Linnanneitonen. Kipeä sellainen.

Joku on saattanut huomata, että tykkään huomioida erilaisia vuosipäiviä. Esimerkiksi tänään sattuu olemaan tasan vuosi siitä, kun läksin käymään S:n luona Marylandissa. Sitä ennenhän oltiin viimeksi nähty puoli vuotta sitten hyvin haikeissa merkeissä. Ja jos pakitetaan pari päivää taaksepäin, niin päästään meidän tapaamisen vuosipäivään. Siitä on vasta kaksi vuotta. Klisee mikä klisee, mutta tuntuu, että oltaisiin tunnettu toisemme paljon pidempään. Kaipa vaikeudet hitsaavat aika tiiviisti yhteen.

Nyt menen parantelemaan itseäni tuonne S:n viereen. Syysflunssa on sitkeähkö, to say the least.

Ja täällä täpötäysi Hakametsä

Tai siis Niiralan monttu. Vein eilen S:n seuraamaan yhtä kansallislajiamme, jääkiekkoa. Suomen paras joukkue, Jokerit, saapui Kuopioon KalPan vieraaksi, ja kun kerran asutaan melkein jäähallin naapurissa, niin käveltiinpä ihan paikan päälle katsomaan tätä spektaakkelia.

Jos jollekin nyt jäi vielä epäselväksi, kumpaa allekirjoittanut kannustaa, niin voi lukea tuon ensimmäisen kappaleen uudestaan. Ajattelin ennen ottelun alkua, että ei sitä näin "vanhana" enää jaksa riehaantua kuten silloin kymmenisen vuotta sitten, kun jääkiekko oli henki ja elämä ja kuljin koulussakin Somervuoren pelipaita päällä. Vaan vanhapa oli väärässä. S sai nyt sitten todistaa taantumiseni hermoheikoksi teinifaniksi. Kädet täristen hoin joko "I hate this stupid sport!" tai "Haha, I freaking love hockey!", tilanteesta riippuen tietysti.

S päätti Suomeen tullessaan, että hänenkin pitää valita suosikkijoukkue, kun kerran täällä lätkää niin tiiviisti seurataan. S valitsi kotikaupungin keltamustat rivit, joten eilen oltiin vastakkaisilla puolilla, vaikkakin S leikkimielellä. Omasta käyttäytymisestä tiedän sen verran, että kun on jääkiekosta kyse, niin leikki on kaukana. Ja kun S sitten taputti varovasti KalPan 1-0 -maalille, taisin luoda siihen sen verran murhaavan katseen, että taputtelu loppui vähäksi aikaa. Mutta hyvässä hengessä me ottelua oikeasti seurattiin. Ihan oikeasti.

Hurjan kolmannen erän jälkeen tämän muka rauhoittuneen penkkiurheilijan kädet olivat hellänä taputtamisesta. Jokereiden 3-2 -voitto veti täpötäyden Niiralan montun hiljaiseksi. Olen nähnyt ihan tarpeeksi monta tappiota vieraissa paikan päällä tietääkseni, ettei se ole mitään herkkua. Mutta voitto vieraissa on. Aijaijai. En kuitenkaan onnistunut tuhoamaan S:n innostusta lajia kohtaan, koska se lupautui otteluseuraksi jatkossakin.

Nyt on siis sellainen suomalainen kulttuurikokemus S:llä takana. Se ihmetteli sitä, että oluet juotiin anniskelualueella eikä katsomossa. Välillä se innostui valotaululla näytettävien taputusten enlanninkielisistä teksteistä ja mainoksista tunnistamistaan suomenkielisistä sanoista. Muuten se seurasi silmä kovana tapahtumia jäällä ja kyseli hyviä kysymyksiä säännöistä ja taktiikasta. Laji kun on tuolla Kansasissa vähän vähemmän arvostettu ja tunnettu kuin esimerkiksi amerikkalainen jalkapallo ja baseball.

Tällä hetkellä pelimies pelaa olohuoneessa Halo 3:a. Kova pälpätys sieltä kuuluu, kun linjojen toisessa päässä on pitkäaikainen kaveri, eivätkä pojat ole jutelleet saatika sitten pelanneet yhdessä pitkään aikaan. Tässä siis avautui minulle sopivasti tällainen pieni blogituokio. Tämä on sinänsä harvinaista, että yleensä kyhjötetään yhdessä katsomassa Prison Breakia tai pelaamassa Rock Bandia. On jotenkin outoa olla eri huoneissa. Eikä olla edes riidelty, ei sinne päinkään.

Pitäisi varmaan yrittää pikkuhiljaa katkaista napanuora ja tajuta, ettei jokaista sekuntia tarvitse viettää metrin etäisyydellä toisesta, koska ei se S ole mihinkään lähdössä. Ja jos lähtee, minä lähden mukana.

The Past Is Gone But Not Forgotten

Hey There Delilah. Töissä sen kuulin muutama päivä sitten. Kyseessähän on kappale, jonka S kuuntelututti minulla silloin, kun ei oltaisi edes saatu olla missään yhteydessä. Se kertoi varovasti tunteistaan jonkun toisen sanoilla. Ja ai että tätä kyseistä kappaletta tulikin kuunneltua silloin!

Mutta sitten, kun ei edes enää viitsitty yrittää teeskennellä, en kappaletta enää kuunnellut. Se loppui kuin seinään. Se oli aikaisemminkin toiminut vain eräänlaisena itsekidutuskeinona. Muistutuksena siitä, mitä en voinut saada. Kuultiin kipale S:n kanssa sitten viime maaliskuussa sen siskon autossa. Siellä pimeällä takapenkillä istuessamme S puristi kättäni kovasti ja yritti olla vahva. Muistot tekivät kipeää.

Ja yllättäen niin ne tekivät kipeää vielä muutama päivä sittenkin. Ei enää läheskään samassa mittakaavassa kuin joskus aiemmin, mutta silti meluisessa hallissa kaikuneet sävelet saivat kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Syvässä on.

Vaan nyt asiat ovat niin hyvin, niin hyvin. En varmaan pysty tarpeeksi korostamaan sitä, miten mahtavaa on elää yhteistä arkea. Varmasti jokainen, joka on koskaan ollut tai on tällä hetkellä kaukosuhteessa ymmärtää täysin, mitä tarkoitan. Vaikka eipä se kaukosuhde mikään edellytys yhteisen arjen arvostamiselle ole, se vain auttaa siinä hurjasti.

*****

Lyhyestä virsi kaunis. Tähän loppuun pitää kuitenkin vielä lisätä onnittelut tätäkin kautta ystäväpariskunnalle, joka kihlautui torstaina. Tyttö sattui olemaan kanssani vaihdossa yhtä aikaa ja tapasi miehensä samassa paikassa kuin minäkin, kaksi vuotta sitten. Sen voin sanoa, että paljon olen hymyillyt uutisen kuultuani. On näitä muitakin onnellisia onnistujia. :)

What's Up?

Niin se päivitystahti on vain pysynyt entisellään, vaikka miten uhkailin kirjoittelevani useammin. Viikot tuntuvat livahtavan ohi ihan huomaamatta. Onneksi ei tarvitse pelätä sitä, että aika loppuisi kesken. Pahoittelut taas merkinnän monimuotoisuudesta.

*****

Viime maanantainahan muuten kävi sellainen hauska juttu, että Lumi-kissa kippasi oikein reippaasti vettä kannettavani päälle. No, kuten ääkkösistä voi päätellä, kone sen kuin pelittää, vaikka on käynyt läpi jo kaksi vedenpaisumusta. Kolmatta kertaa en halua vesitiiviyttä kokeilla. Makuuhuoneessa on nyt siis voimassa vesilasikielto. Ainakin tietokoneiden välittömässä läheisyydessä.

Viikko on muuten ollut melko tasaista tallaamista. Olin alkuviikon pipinä ja S:n hoivattavana. Se teki minulle ruokaa (kanapastaa ja itse tehtyjä hampurilaisia) ja piti muutenkin huolta hyvinvoinnista. Keskiviikkona saatiin vieraaksi yksi näistä Kuopion amerikkalaisista, ja tyyppi teki meille meksikolaista ruokaa. Mmmmm, oli varsin herkullista.

*****

Olen tässä pikkuhiljaa sisäistänyt, etten varmaan pääse tietynlaisesta kaukosuhdeajattelumallista koskaan yli. Leima on ja pysyy, omassa mielessä. Vaikka ei enää kaukosuhteessa onneksi ollakaan, sen taustan omaaminen on meille suuri rikkaus, enkä halua unohtaa sitä koskaan. Siinä mielessä tulen aina olemaan kaukosuhteilija, että osaan arvostaa nykyhetkeä, lähes jokaista yhteistä sekuntia ihan eri tavalla kuin muuten osaisin. Kun yhdessäolon eteen on tehty näinkin paljon töitä ja matkustettu tuhansia kilometrejä, sitä olisi aika kiittämätön ihminen, jos ei yrittäisi ottaa iloa irti jokaisesta päivästä. Yrittää pitää, vaikka se ei aina onnistuisikaan.

Tänä viikonloppuna ollaan ainakin nautiskeltu. Perjantaina pelattiin Rock Bandia pikkuveljen kanssa ja lauantaina, pikkuveikan jo lähdettyä, tehtiin lasagnea ja katsottiin Prison Breakia. Tänään ollaan sitten edelleen syöty sitä lasagnea. Ja katsottu Prison Breakia. Tää on sitte elämätä.

*****

Meiltä kysyttiin eilen taas kerran, milloin ollaan menossa kihloihin. Oma käsitys kihloista on muuttunut koko ajan amerikkalaisempaan suuntaan. Suomessahan on melko yleistä, että mennään kihloihin, ja mietitään vasta sitten, mennäänkö oikeasti naimisiin. USA:ssa, ainakin tuolla Keskilännessä, kihloihinmeno tarkoittaa sitä, että sitä ollaan sitten kanssa menossa naimisiin, melko pian. Sitä se tarkoittaisi minullekin. Meille. Joten odotellaanhan nyt vielä ihan rauhassa, kaikki yhdes koos.

*****

P.S. En ole tainnutkaan mainita vielä sellaista seikkaa, että ollaan menossa ensi kuun alussa Helsinkiin katsomaan Disturbedia. Lämmittelijänä sattuu olemaan pumppu nimeltä Shinedown. Ei paskempi keikka tiedossa siis. Vaan näinpä tuossa sellaista unta, että lämmittelijänä olikin Shinedownin sijasta PMMP. Melkoinen painajainen siis.