maanantai 29. kesäkuuta 2015

Kolme neljännestä

Kympit paukkuu niin, että tulevan viikonlopun 4th of July -ilotulituksetkin jäävät kakkoseksi. Tänään siis viikkoja kasassa 30, eikä kyllä rehellisesti sanottuna tunnu missään.

Paitsi lonkissa ja alaselässä, jos olen jaloillani liian pitkään.

Paitsi jatkuvana yleisvaltaisena väsymyksenä, koska en muista enää, miltä levollinen ja pitkäkestoinen uni tuntuu.

Paitsi jatkuvana pissahätänä.

Paitsi mojovina potkuina milloin missäkin vauvan harjoitellessa breakdancea, thainyrkkeilyä ja astangajoogaa. Yhtä aikaa.

20 viikkoa.
25 viikkoa.
30 viikkoa (okei, eilen otettu kuva, eli 29+6, mutta pyöristetään ylöspäin).
Kaverin tila on alkanut käydä vähän ahtaaksi - onhan kantajana on tällainen hobitti. Se ei kuitenkaan estä heittämästä volttia ja jakamasta niitä kaikista muhkeimpia muksautuksia tasaisesti ympäri mammarukan keskivartaloa. Voin kertoa, että siedän ylöspäin suuntautuneet kopsut paljon paremmin kuin ne, jotka kohdistuvat tuonne alas, joten hartaana toiveena onkin, että pieni miekkonen malttaisi asettua pää alaspäin. Ja pysyisi niin ihan sinne hamaan syntymään asti.

Jos minulle ei olisi kuvatodisteita, en millään uskoisi, että mahani on joskus ollut semilitteä. En muista, miltä tuntuu kumartua ilman, että kova rantapallo on tiellä. Lakata varpaankynnet ähkimättä. Löytää mukava asento. Juosta huonosti pentumaisesti käyttäytyvän koiranpennun perässä ilman, että mahaa kiristelee ikävästi. Nukkua mahallaan. Tai selällään. Tai kunnolla.

Ja minulla on vielä (teoriassa) kymmenen viikkoa jäljellä, ja olo tuskin tästä varsinaisesti enää helpottuu.

Vaan eipä tämä oikeasti niin kurjaa ole. Kroppa on kestänyt tämän raskauden paljon paremmin kuin edellisen. Vauva kasvaa hyvin ja on aktiivinen. Sokerirasituksen yhteydessä otettujen verikokeiden tulokset olivat normaalit (täällä tehdään kaikille tunnin rasitustesti, joka ei vaadi paastoa, ja paastotesti vasta, jos ensimmäisen testin tulokset sitä vaativat), joten en ainakaan vielä ole joutunut napsimaan vitamiineja kummempia rohtoja. Tiedostan, että olen erittäin onnekas. Monessakin mielessä.

Toisaalta minulla on enää kymmenen viikkoa jäljellä. 70 päivää. Päivät, viikot ja kuukaudet tuntuvat lipuvan ohi, ja ajankulun huomaa vain kasvavasta vyötärönniinminkä?ympäryksestä ja koko ajan kuumemmista kesäpäivistä. Veikkaanpa, että viimeiset viikot, vaikka ne niin kovin tuskaisia osaavat ollakin, jatkavat samanlaista huristelua - varsinkin nyt (huomenna!), kun päästään mökin kimppuun.

Loppusuoralla siis ollaan. Kävimme jo esi-ilmoittautumiskäynnillä sairaalassakin vastaamassa mm. ympärileikkauskysymykseen (täällä rutiinitoimenpide) ja allekirjoittamassa jos jonkinlaista lomaketta. Huomisen lääkärikäynnin jälkeen saan ravata tutkittavana joka toinen viikko, ja 36 viikon tarkastuskäynnin jälkeen joka viikko.

Olen niin valmis tapaamaan tämän uuden puolisuomalaisen, ja sitten toisaalta en ollenkaan valmis.

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Perinneperjantai: Viimeiset vaihtaripäivät

Alla turhan tarkka ja pitkä reportaasi viimeisistä Emporia-päivistä. Siinä on niin paljon luettavaa (ja otsaläpsäyteltävää), että jätän lätinät tällä kertaa sikseen.

Ensi viikolla onkin sitten luvassa jo parisuhteettomuuskriisiä kriisin perään.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Torstai 17.5.2007  klo 20:16

Suomettuminen

Suomessa ollaan. Matkaväsymys painaa päälle niin paljon, että matka(väsymys)kertomukset saavat odottaa huomiseen. Tulin juuri saunasta, nyt on aika raukea olo. Jos painuisi petiin. Oikeaan sänkyyn.

Ai niin. Nyt on S:n lisäksi ikävä miljoonaa muutakin ihmistä.

Maanantai 14.5.2007 klo 16:10 (julkaistu 18.5.2007)

Last Days (Part I)

Netti ei vaihteeksi toimi (thank you, Cable One), joten kirjoittelen nyt sitten eilisen tapahtumia ylös, julkaistaan sit joskus.

Eilen ei pelleilty ihan niin paljon kuin lauantaina, joten vaatteetkin löysivät tiensä matkalaukkuihin. Uusi matkalaukku on niin tilava, että sain mahtumaan kaikki vaatteeni siihen. Kyllähän se painaakin. Nyt toiseen matkalaukkuun saa mukaan (melkein) kaikki kengät, vuosikirjat ja koulutarvikkeet. Taitaa tulla sillekin laukulle painoa.

Beer:30 ei eilen ollut auki, vaikka Jared keskiviikkona toisin väittikin. Mentiin sitten J'Mo'siin pelaamaan biljardia ja kuuntelemaan karaokea. Oltaisi ehkä voitu vetäistä viime viikolla laulamatta jäänyt Last Kiss, mutta ääni ei onneksi riitä lauleskeluun. Jatkettiin matkaa Babe'siin, nähtiin tuttuja, pelattiin biljardia ja lähdettiin jatkoille. Mentiin McDonald'sin kautta Brettin ja Joen kämpälle. Matkalla keksittiin mm. uusi pikaruokaravintola McHarbee's (McDonald's+Hardee's+Arby's+Applebee's), jonka maskotti olisi punahiuksinen pelle nimeltä Wendy. Ravintolassa tarjottaisiin pikaruokaa hienoilta lautasilta. Sounds like a plan.

Business-keskustelujen jälkeen lähdettiin poikien kanssa country cruisingille. Ajeltiin hiljaisia sivuteitä, katseltiin mahtavaa tähtitaivasta ja naurettiin niin paljon, että viikon vatsalihastreenit tuli tehtyä. Tultiin vielä uimaan altaalle, ja viihdyttiinkin viileässä vedessä kiitettävän pitkään. Niin pitkään kun oli vauhtia ja hauskuutta, en ehtinyt murehtia sitä, että tänään on viimeinen kokonainen päivä Emporiassa. Aamuyöstä vauhti kuitenkin hiljeni, ja istuin kuuntelemassa haikeaa musiikkia ja haikailemassa S:n perään.

Aamulla herättiin jo ihan ihmisten aikaan (yhdeltätoista). Painuttiin Soilen kanssa altaalle ja saatiin taas väriä pintaan (Soile varsinkin). Toivottavasti ei lähde pesussa pois. Laiskottelun jälkeen pistettiin töpinäksi. Lähdettiin myymään koulukirjat ja käytiin sopimassa sohvalle poiskuljetus. Tultiin Subwayn kautta kotiin pakkailemaan tavaroita. Jason soitti ja pyysi meitä katsomaan heidän softball-matsejaan tänään, pelaavat Beer:30:n joukkueessa. Aikoi tulla hakemaan tuossa ennen kuutta. Kivahan tuonne ulos on lähteä istuskelemaan, lämmintä on varmaan 30 astetta (tarkistaisin, jos netti toimisi). Voisi olla huonommatkin kelit näin viimeiselle illalle.

Viimeiselle illalle. Älytöntä.

Sunnuntai 20.5.2007 klo 07:09

Last Days (Part II)

Kun nyt kerran olen hereillä, niin kirjoitellaanpa matkakuulumisia vielä ylös. Mihin jäinkään... 

Lähdettiin softball-otteluun maanantai-iltana kuuden jälkeen Jasonin ja Matt-veljen kyydillä. Pelipaikalla pojat lykkäsivät meille kaljatölkit käteen ja pitivät huolen, että pysytään nesteissä koko otteluiden ajan, ja varsinkin otteluiden jälkeen. Pelit eivät Beer:30:n joukkueelta sujuneet ihan toivotulla tavalla, mutta meillä oli hauskaa. Mikäs siinä oli istuskellessa, ilta-auringossa.

Meidän oli tarkoitus mennä Beer:30:iin ajoissa, koska meidän kaverit olivat tulossa sinne meitä moikkaamaan. Pari kaveria soittelikin jo yhdeksän aikaan, että moneltako, mitä ja missä. Softball-jälkipelit (kalja ja grillaus) jatkuivat kuitenkin (liian) pitkään, ja kotiin päästiin vasta 25 yli kymmenen. Siitäpä sitten kiireellä suihkuun ja baariin.

Tehtiin joku valmistautumisen ja kävelyn maailmanennätys: 2 tyttöä, 1 suihku, 1 fööni, 1 isompi peili, 2 kilometriä matkaa baariin = 50 minuuttia. Päästiin Beer:30:iin siis kello 11:15 (pm) ja siellä oli meitä jo porukkaa odottamassakin. Josh tarjosi meille ensimmäiset kaljat. Ostettiin Beer:30-paidat ja lykättiin tussit ihmisten käsiin. Illan mittaan paita täyttyi (enimmäkseen) tuttujen nimikirjoituksilla ja piirroksilla. Jared, toinen Beer:30:n omistajaveljeksistä kirjoitti "Our Bar Won't B The Same", ja Josh kirjoitti "Bartenders never LIE. We'll keep in touch." (vrt. "Finnish girls never lie" -Anni ja Soile) ennen kuin kävi rutistamassa minusta ilmat pihalle. Nyt paita on siis täynnä "Miss you!", "I loveded you!" ja "I TOUNGE [sic] kiss Mike" -tyyppisiä kirjoituksia. Omistajaveljekset tarjosivat meille vielä shottejakin, muut kaverit good ol' Bud Lightia. Ah, good times.

Baari sulkeutui väkisinkin kahden maissa. Soile keksi, että lähdetään altaalle, ja mehän lähdettiin. Thomas sanoi minulle, että se voi antaa meille kaljaa. Tulisi itsekin juhlimaan, mutta kun hänellä on se tyttökaveri... No, kaljahan kelpasi paremmin kuin hyvin. Käytiin Justinin ja Soilen kanssa heittämässä keikka Thomaksen talolla ja saatiin mukaan kuusi Bud Lightia.

Kotiin päästessämme altaassa oli jo porukkaa, osa meidän porukkaa, osa jotain toista porukkaa. Käytiin Soilen kanssa vaihtamassa bikinit päälle ja siirryttiin altaalle. Hyvin pian saatiin ahdistettua toinen porukka pois altaasta, ja koko allasalue jäi meidän seurueen käyttöön. Oltiin varmaan aika äänekkäitä, mutta mitäs siitä. Paikalla oli (ainakin) Justin, Anthony, Dustin, Jordan, Jason, Jared, myöhemmin baaria sulkemaan jäänyt Josh ja toinenkin Josh, JJ (miksi näiden kaikkien nimet alkaa J:llä?)... Ja tietysti ihmisiä (miehiä), joita en tuntenut.

Kahden ja puolen tunnin altaassaolon aikana ehti tapahtua vaikka mitä. Yritin välillä olla kuivalla maalla, mutta aina siellä oli joku kiskaisemassa tai viskaisemassa minut takaisin veteen. Jared viskeli minua altaassa tuhoisin seurauksin, kun hän ja joku ihme tyyppi heittivät minut altaan reunaa vasten. Polvihan siinä meni, mutta sen tajusin vasta seuraavana päivänä.

Jason sai aamuyön aikana muutaman mustasukkaisuuskohtauksen (Esim. "Luulin, että hengaillaan tämä ilta ihan rauhassa kahdestaan." MIKSI ihmeessä? "Lähden kotiin, koska sulla ei ole minulle aikaa, kun olet tuolla altaassa 13 poikakaverisi kanssa." Ei niitä ihan kolmeatoista ollut. "Tämä on sinun valinta loukata minua.") Lopulta se alkoi itkemään ja sanoi, ettei se voi eikä halua ajatella muita tyttöjä. Ohhohohhoh. Sanoin sille, että tuolla altaassa olevat ihmiset ovat minun kavereita, ihan kuin Jasonkin. Maanantai oli myös minun viimeinen ilta Emporiassa, joten halusin viettää sen mahdollisimman monen kaverin kanssa. Sanoin, etten nyt halua käsitellä mitään draamaa ja käännyin pois, kun lohduttelu ja halailu ei tuntunut auttavan.

Jason-episodin jälkeen alkoi suuta kuivata sen verran paljon, että soitin Joshille, että tulee nyt vähän äkkiä ja ottaa olutta sit kanssa mukaan. Tulihan se sitten jossain vaiheessa. Räpiköitiin altaassa viiteen asti aamulla, eikä varmaan olisi lähdetty vielä silloinkaan pois, mutta kun taivas alkoi hieman välähdellä salamoinnin muodossa. Josh ehdotti, että lähdetään pelaamaan hänen luokseen Nintendo Wii:tä. Soile jäi kotiin, minä lähdin mukaan. Olin varmasti todella viehättävä näky parin tunnin sukeltelun jälkeen, mutta eipä tuo poikia tuntunut liikaa haittaavan.

Rökitin Joshin ja JJ:n aamuisessa keilauksessa. Josh haki baaristaan lisää olutta, ettei nyt vain pääse nestehukka yllättämään, ja siinä sitä sitten viihdyttiin vissiin kahdeksaan. Josh soitteli kitaraa ja lauleskeli. Sillä olisi ollut kosketinsoitinkin, mutta ei löytänyt virtajohtoa. Oltaisiin voitu sitten soitella yhdessä, mutta yhteismusisointi jäi nyt väliin. Eipä sillä, kyllä minulle sopi ihan tuo yleisön roolikin.

Josh toi minut kotiin aamulla kahdeksan ja yhdeksän välillä, en muista. Se jäi kylään vielä pariksi tunniksi, sillä nukkumaanmennessäni huomasin kellon olevan 10:13. Juteltiin ihmissuhteista, politiikasta, Suomen sosiaaliturvasta... Se mietti jo Suomeen muuttamista. Kyllähän me yksi kiva laulajapoika tänne voidaan mahduttaa, eikös? No se jätti minulle t-paitansa muistoksi itsestään, ja huuteli vielä rappukäytävästä, että ollaan yhteydessä ja hän lähettää minulle cd:n.

No tulipas sen verran pitkä merkintä, että jatketaan muuttopäivän tarinoilla sitten joskus. To be continued...

Maanantai 21.5.2007 klo 09:05

Last Days (Part III)

Tiistaiaamuna menin nukkumaan kymmenen jälkeen, edelleen hyvin nauravaisena ja hyväntuulisena. Taisinpa herättää siinä Soilenkin. Nukuin muutaman tunnin, ennen kuin piti alkaa raahata tavaroita roskiin, viideltä nimittäin piti olla kämpästä ulkona.

Jason oli laitellut surkeita viestejä minulle pitkin aamua, sanoi ikävöivänsä ja ajattelevansa minua. Syytti alkoholia illan tapahtumista. Minua kävi Jason vielä silloin sääliksi, mutta myöhemmät tapahtumat, joista kerron joskus, pyyhkivät kaiken säälin pois. Siinähän on.

Tavaroiden kantaminen kolmannesta kerroksesta alas olisi ollut varmasti tarpeeksi rankkaa jo pelkän helteen vuoksi, mutta kun yhtälöön lisätään vielä järkyttävä räkätauti (olisikohan yöllisillä uima-allasreissuilla asian kanssa jotain tekemistä?) ja polvi, jota ei kärsi taivuttaa, niin... Niin. Linkuttelin sitten parhaani mukaan rappusia ylös alas, nauratti ihan, kun oli niin vammautunut olo. Laittaisin polvesta kuvan, mutta se ei ole kaunista katseltavaa se.

Soile roudasi kyllä suurimman osan tavaroista roskiin, minä yritin saada jotain aikaiseksi sisällä. Edellinen ilta, yö ja aamu nauratti, ja kumma kyllä, ei itkettänyt. Viimeisestä illasta jäi niin mukavat muistot, ettei tarvitse itkeä, ei edes haikeuden takia. It was not a goodbye for good, it was a goodbye for now.

Viideltä, kämpän tyhjennyttyä kuin ihmeen kaupalla, seisoskelin pihalla odottamassa kyytiä saapuvaksi, ja pian Zach kurvasikin pihaan. Saatiin matkatavarat (minun laukkujen yhteispaino oli 50 kiloa) sopimaan Zachin pick-upin lavalle, ja mentiin syömään La Haciendaan, S:n lempiravintolaan. S soittikin, kun oltiin istuuduttu pöytään. Se olisi selvästi halunnut jutella enemmänkin, jokin sillä painoi mieltä, mutta eipä siinä hirveästi voitu juttusille alkaa. Se pyysi vielä soittamaan New Yorkista, ennen kuin nousen koneeseen.

Zach ajoi meidät Kansas Cityyn, ja tavattiin hänen meksikolainen koiransa (Zach puhuu koiralle espanjaa...). Istuttiin rauhassa vähän aikaa ennen kuin lähdettiin läheiseen baariin. Zach nauroi minulle joka kerta, kun kävelin. Oli kuulemma hauskan näköistä. Niin, onhan se helppo pilkata meitä vaivaisia. Yrittäisi itse kävellä rupisella polvella! No ei, nauratti minuakin. Nähtiin vielä yksi Emporian tuttukin, kun Craig tuli moikkaamaan meitä. On ne kivoja kavereita.

Muutaman tunnin yöunien jälkeen piti lähteä lentokentälle. Halailtiin Zach hyvästiksi, kiiteltiin tietysti kaikesta... eikä itketty. Siitä äkkiä lähtöselvitykseen ja portille. Lennähdettiin Chicagoon, jossa odoteltiin vaihtoa ja etsittiin lähtöporttia. O'Hare on aika iso paikka, varsinkin polvivammaiselle. Löytyihän se porttikin, ja päästiin lentämään New Yorkiin. Päivän toinen nousu ja lasku aiheutti jo melkoista painetta korvissa ja poskionteloissa, mutta onneksi nukuin, niin en tiennyt kivusta, ennen kuin se oli pahimmillaan.

JFK:lla meinasin jo myydä kaikki tavarat, kun niitä piti raahata ympäri lentokenttää. Lappuset, kuten "Finnair has moved to Terminal 9", kun oltiin terminaalissa 8, saivat jo melkein itkemään, mutta ei sorruttu vielä siinäkään vaiheessa. Lopulta saatiin tavarat onnellisesti pois käsistä ja päästiin odottelemaan koneen lähtöä. Mieli olisi tehnyt juoda vielä viimeiset Bud Lightit, mutta terminaalissa oli vesivahinko, joten kaikki anniskelupaikat olivat kiinni. Just our luck. Sen kerran, kun tekee mieli kaljaa...

Koneeseen päästiin melkein ajallaan. Yritin soittaa S:lle puoli viiden maissa, mutta eipä se vastannut, kun oli vielä töissä. Se soitti sitten, kun oltiin boarding-jonossa. Toivotteli hyvää matkaa, pyysi soittamaan Suomesta. Oli vähän kummallinen olo, kun se oli viimeinen puhelumme samalla mantereella. Toistaiseksi.

Bongattiin siinä vielä ennen koneeseen menoa Saku Koivu ja Kuusiston viulistiveljekset. Cool. Herrat lensivät sitten meidän tavallisten kuolevaisten kanssa Suomeen. Nukahdin melkein heti koneeseen päästyäni, joten en edes huomannut, että lähtö myöhästyi puolitoista tuntia. Noustiin sateiselta JFK:lta puoli kahdeksan jälkeen illalla ja jätettiin Yhdysvalloille hyvästit. Toistaiseksi.

Lento meni torkkuessa ja kuvia katsellessa, hymyillessä ja virnistellessä. Ja ikävöidessä. Siinä vaiheessa oli jo tosi kova ikävä Emporiaan, mutta eipä sitä vielä lentokoneessa oikein edes tajunnut, ettei sinne ole menossa takaisin, ei ainakaan pitkään aikaan. Ja se ikävä ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä tällä hetkellä kokee.

Äiti, isä ja velipoika olivat vastassa kentällä. Olivat jaksaneet hienosti odottaa minua, vaikka kone myöhässä olikin. Halattiin siinä tuloaulassa Soile-siskon kanssa hyvästiksi. Sitäkin tuli ikävä. Snif. Nooh, isukki ajoi meidät Lapinlahdelle. Yritettiin keskustella autossa, mutta minulla oli vaikeuksia kuulemisen kanssa, kun korvat menivät aika lahjakkasti lukkoon laskeutumisen yhteydessä.

Niila-kissa muisti minut vielä, ja se lämmitti kovasti mieltä. Vähän aikaa se katseli kauempaa hieman epäluuloisena, mutta sitten tuli puskemaan.

Minun Niila.
---------------------------

En oikein usko vieläkään, että olen Suomessa. Unet ovat melkein järjestään Emporiasta ja Emporian kavereista. Herätessä pitää vähän aikaa miettiä, missä sitä ollaan. Kaupassa, yleisissä vessoissa jne. tekee mieli sanoa "excuse me" ja "sorry". En osaa käyttäytyä täällä enää. Tai siis en meinaa osata olla käyttäytymättä täällä. Pitää vissiin taas opetella kävelemään ympäriinsä tympeän näköisenä ja sanomaan "oho", jos törmään johonkin.

Pitänee jatkaa tarinointia kotiutumisesta tuonnenpana. Nyt menen soittamaan pianoa ja syömään salmiakkia. Onpahan täällä jotain, mitä Emporiasta puuttuu.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Viisi vuotta sitten

Eilen tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun sulloimme kaksi kissaa kuljetuskoppaan, maallisen omaisuutemme neljään matkalaukkuun ja vilkuttelimme sumuisin silmin saattajille Lapinlahden rautatieaseman jäädessä taa.

Eilen tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun raahasimme kahta kissaa ja neljää matkalaukkua (plus kahta käsimatkatavaraa) Tikkurilan asemalla ja huidoimme itsellemme taksin, joka vei lentokenttähotellille viimeiseksi Suomi-yöksi.

Tänään tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun Tukholma-Chicago-lennon kapteeni väitti koneen olevan menossa New Yorkiin, mutta vei matkalaiset kuitenkin Illinois'hin asti.

Tänään tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun istuin O'Harella odottamassa virallista lupaa muuttaa maahan ja vertailin oman, säälittävän ohuen kansioni kokoa edelläni asioineisiin intialaisperheisiin.

Tänään tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun minusta tuli Green Cardin haltija.

Tänään tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun ajoimme vuokra-autolla yhdeksän tuntia Chicagosta Kansas Cityyn ja saimme Chicagon tietullista sakot, koska meillä ei ollut yhtään käteistä rahaa dollareina. Eurot eivät kelvanneet.

Tänään tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun kävimme hakemassa Scottyn siskolta uuden asunnon avaimet, ilmapatjan ja pari pyyhettä, kun emme meinanneet löytää pimeässä asuntomme ovea ja kun päätimme keskellä yötä lähteä ostamaan suihkuverhon ja kaljaa.

Ensi yönä tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun kävimme ostamassa suihkuverhon, mutta unohdimme kiinnityslenkit, ja kassalle päästessämme meille kerrottiin, että alkoholin myynti oli loppunut viisi minuuttia aiemmin.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Kuinka melkein ostimme tynnyrisaunan ja huomasimme olevamme etuoikeutettuja snobeja

Ulkoa päin talo oli siisti. Terassi iso ja viihtyisä, tosin kalusteista alaston. Katosta roikkuva tuuletin odotti seuraa lämpimänä kesäkuisena iltapäivänä.

Toisen, napakamman, koputuksen jälkeen etuovi aukesi. Ovenraossa seisoi nuutunut, laiha nainen, jonka vaaleat, kuivat hiukset olivat huolettomalla nutturalla. "Olen ihan poikki", hän sanoi ensitöikseen. "Talo on aivan sekaisin, mutta voitte kävellä sen läpi, jos haluatte. En jaksa välittää. Sauna on takapihalla."

Jo ennen kuin edes astuimme kynnyksen yli, kostea, pinttynyt tupakanhaju uiskenteli sieraimiin. Talossa oli todella kuuma, ja joka toisen nurkan, joita labyrinttimaisessa talossa oli paljon, takaa pölähti milloin minkäkin näköinen hiippari ihmettelemään meitä mahdollisia ostajia. Luovimme tiemme takapihalle, jossa naisen sanojen mukaan kahdeksan istuttava tynnyrisauna odotti.

Mitä lähemmäksi pääsimme, sitä lujempaa korkealla olleet toiveet syöksyivät kohti maata - se oli huonossa kunnossa ja auttamatta liian pieni. Kyllähän sinne saisi ahdettua kahdeksan ihmistä, jos jättäisi kiukaan kokonaan pois, mutta meille suomalaisille se nyt ei tulisi kuuloonkaan. Kunnon puukiukaan kanssa saunassa istuisi hädin tuskin kaksi, aivan siinä oven vieressä, tulipesää paossa, polvet vähintään toisen asteen palovammarakkuloilla koristeltuina. Ei, ei onnistuisi.

Myyjättärelle emme kuitenkaan uskaltaneet väittää, että tynnyri oli turhan ahdas - hänen mielestäänhän se veti helposti sisäänsä lähemmäs kymmenen ihmistä. Hänen ympärilleen kokoontunut sekalainen seurakunta oli sen verran sekalaista, ettemme halunneet aloittaa minkäänlaista väittelyä. Minun kyynärtaivettani koristi verikokeen aiheuttama pistojälki ja välttelevän suonen etsimisestä seurannut mustelma, ja uskalsin veikata, että pitkien hihojen alta löytyisi ainakin joltain meitä tapittaneista veijareista samanmoinen. Mutta ei välttämättä verikokeesta johtuva.

"Kiitos, meidän pitää miettiä", hymyilimme kuorossa samalla hitaasti ovea kohti lipuen. "Jos en kuule teistä kahden päivän sisällä, laitan ilmoituksen takaisin", myyjätär sanoi välinpitämättömästi puhaltaen samalla tupakansavua ohuiden huuliensa välistä. Kun pääsimme autoon, Scotty huokaisi: "Minkähän vuoksi hän oli niin uupunut?"

Tulimme siihen tulokseen, ettemme halunneet tietää.

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Perinneperjantai: Kontrasti menneeseen

Tänä perjantaina villit (vaihto-)opiskeluvuodet ovat tuntuneet todella kaukaisilta. Yö meni harakoille, kun en löytänyt mukavaa asentoa sitten millään, lapsen heräämisen jälkeen talossa ei ole ollut yhtään ainutta hiljaista hetkeä, ja olen kuiskannut, sanonut, ärjäissyt "Ei!" niin monta kertaa, etten edes osaa lausua niin isoja numeroita. Lapsi kiusaa Sisua ja vinkuu, kun Sisu pistääkin hanttiin, Sisu jyrsii ulkona jo valmiiksi rikki olevan kastelujärjestelmän johtoja, ja Usva räkyttää vissiin kummituksille, koska minä en ole vielä nähnyt mitään räkyttämisen arvoista. Se, mikä ennen sai otsasuonen jyskyttämään (krapula ja miehet), on muuttunut joksikin ihan muuksi (vanh[emm]uus).

On päiviä, jolloin kontrasti menneeseen on erityisen suuri. Onneksi on perjantai.

Perjantain kunniaksi palataan jälleen kerran ajassa kahdeksan vuotta taakse päin. Poimitut kirjoitukset ovat viimeiseltä vaihtariviikolta. Emporia-juttuja riittää vielä ensi viikollekin, mutta sitten palataan taas Suomeen, mutta ei sentään ruotuun.

Ja mitä tuossa alempana paljon kehuttuun Bud Lightiin tulee... Olen sittemmin oppinut, että vettä saa hanastakin.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Perjantai 11.5.2007 klo 03:06

Oh Where Oh Where Could My Baby Be...

Nyt on melkein surullinen olo. Josh lauloi meille muutaman biisin viimeisen torstain kunniaksi. Loistavasti lauloikin. Siinä erästäkin biisiä kuunnellessa tajusin, että lähtö koittaa oikeasti ihan kohta. Onneksi Josh sanoi, että se laulaa meille ainakin vielä kerran ennen lähtöä. Kotimatkalla sitten melkein vollotettiin vähiin käyvien päivien takia.

Juttelin S:n kanssa tänään taas kunnon tovin. Se puhui taas niin mukavia, että meni pasmat sekaisin. Se sanoi, että se huomaa välillä ajattelevansa meitä. Tai siis useastikin. Se kysyi, että helpottuuko minun olo, kun menen Suomeen (ei asoita ja ympäristöä, jotka muistuttavat S:stä jne.). Sanoin, että sehän jää nähtäväksi, mutten edes tiedä, haluanko olon helpottuvan. Voivoi.

Pasmat meni sekaisin myös Beer:30:ssä, kun Josh katsoi minua vähän väliä suoraan silmiin laulaessaan. Tuli hieman teinityttömäinen olo. Ihq. Oltiin lähdössä baarista pois, ja se pyysi minulta vielä puhelinnumeron. Joku tyttö luuli, että Josh kysyi hänen numeroaan, mutta Josh sanoi "I want Anni's number". Vahingonilo, paras ilo.

On se vähän kurjaa, että nyt vielä tapaa mahtavia tyyppejä. Tulee tarpeeksi ikävä jo niitä tyyppejä, jotka tuntee kunnolla, mutta että nyt vielä tutustuu uusiin hienoihin ihmisiin... Onneksi S:n ja minun välinpito ei muutu juurikaan Suomeen paluun jälkeen, mitä nyt aikaero vähän vaikeuttaa tilannetta. We'll work it out.

Mutta kaikki nämä muut tyypit. Ikävä tulee. Järkyttävä ikävä.

Sunnuntai 13.5.2007 klo 16:40

Happy Mother's Day, äiti!

Eilen meidän piti herätä aikaisin ja mennä katsomaan valmistujaisia, mutta ei. Kahden tunnin unien jälkeen kumpikaan meistä ei herännyt herätyskelloon. Rules. Vähän harmitti, kun syy, miksi valvoin niin pitkään oli kuitenkin tyhmä. Puhuin "avioliiton" (ei todellinen) "merkityksestä" (ei ole olemassa) yli-innokkaan aviomiesehdokkaan (on olemassa) kanssa aamutunneille. Graah.

Eilen meidän piti myös pakata ja siivota. Noh, löydettiin sitten siivouksen lomassa Halloween-kamoja, ja sitten lähti mopo käsistä. Tunkeuduin mm. uuteen matkalaukkuuni, ja Soile otti kuvan. Good times. Ei sitten oikeasti saatu mitään järkevää aikaiseksi.


Netti ei eilen(kään) pelannut, joten pelailut S:n kanssa jäi väliin. Se soitti minulle puoli kolmen aikaan, kun minua ei näkynyt linjoilla. Netittömänä olisi voinut tehdä jotain järkevääkin, mutta eihän se nyt käynyt päinsä, kuten ylläolevasta kuvasta huomaa.

Käveltiin 30 asteen helteessä Natasha'sin biljardipöytien ääreen. Tajusin eilen viimeinkin, miksi äijät (ja miksei naisetkin) vetelee helteellä kaljaa. Eipä ole Bud Light maistunut koskaan niin hyvältä.

Natasha'sista käveltiin Pyramid Pizzaan hakemaan Bonezeja, eli juustoa ja taikinaa. Yummy. Jason oli töissä ja antoi meille annokset puoleenhintaan. Kiva, kun on tuttuja.

Syöminkien jälkeen tultiin kotiin kaunistautumaan ja ahtautumaan mekkoihin. Oli viimeinen mahdollisuus hienostella, ja mehän käytettiin se hyväksi. Palattiin Natasha'siin, pelattiin biljardia, ja mentiin, yllätys, yllätys, Beer:30:iin.

Beer:30:hän on siitä hauska paikka, että sen ilmastointi ei toimi. Olipa siinä sitten kiva yrittää olla hikoilematta hienossa New Yorkin mekossa. Jouduttiin jo eilen hyvästelemään ihmisiä. Oli haikeaa. Tai jos ei vielä hyvästelty, niin kuultiin ainakin "I'll miss you guys" monesti. Josh kävi rutistelemassa, irvistelemässä ja pussaamassa poskelle monta kertaa ja lupasi antaa meille Beer:30-paidat, jotta kaikki saavat sitten kirjoitella maanantaina niihin. Lupasi se laulaakin. Ja kysyi: "Do you guys really have to leave?" Se tuli kyllä sydämestä.

Tultiin Soilen kanssa kotiin ja saatiin loistoidea: allasbileet! Jason, Jordan ja Ford tulivat kaveriksi, mutta eivät kyllä viihtyneet altaassa ollenkaan. Oli kuulemma kylmää vettä. Höpöhöpö. Tai no olihan se aika kylmää, mutta karpaasit kestää. Pulikoitiin aikamme, tultiin sisälle ja valvottiin seitsemään. Awesome.

Heräsin aamulla toiveikkaana ja innokkaana. Toiveikkaana, että netti toimisi. Innokkaana, että saisin kuunnella lätkäfinaalin. Mutta ei! Cable One petti taas. Seurasin sitten matsia äidin lähettämien tekstiviestien välityksellä. Kävi se jännäksi niinkin. Harmillinen lopputulos.

Kahden maissa käväistiin jo grillaamassa itseämme altaalla. Lämmintä on tällä hetkellä 30 astetta. Että onhan täältä kiva lähteä kotiin ja sillee.

Nyt voisin vaikka täyttää tuon uuden matkalaukun vaatteilla, ettei tule houkutuksia tunkeutua sinne enää. Illalla mennään taas Beer:30:iin. Voi kun tulee kova ikävä näitä ihmisiä, paikkoja, kaikkea.

S lohdutti tuossa äsken (ennen kuin lähti ulos Ty(tt)ökaverin kanssa, mur), että nään häntä ihan yhtä paljon Suomessa kuin täälläkin. Kyllä helpotti.

Keskiviikko 16.5.2007 klo 05:01

Kansas City - New York - Helsinki

Kohta lähdetään lentokentälle. Ollaan nyt Zachin luona Kansas Cityssä. Hurjat tarinat viikonlopulta saavat odottaa Suomeen asti. Hurjia ne tarinat ovatkin. Hurjaa kannattaa odottaa.

Näihin kuviin.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Mökki

Kipinä lähti liikkeelle saunanlauteilla ilmoille päästetystä puoliviattomasta vitsistä. Ajatus kyti hetken ja roihahti täyteen loimuun erään IKEA-reissun jälkeen, kun kaksi suomalaista näki sielunsa (?) silmin puutarhakalusteille ja sööteille petivaatteille erinomaisen loppusijoituspaikan.

Ostetaan porukalla mökki. Rakennetaan rantasauna.

Perjantaina, kaksi päivää inspiraatioreissun jälkeen kohde oli jo selvillä. Seuraavana maanantaina olimme paikan päällä katsomassa sitä. Keskiviikkona uudelleen isommalla kokoonpanolla (miehet mukana). Torstaina lähti ensimmäinen tarjous reilusti ylihinnoitellusta mökistä.


Rakastuimme päätä pahkaa täysin heitteille jätettyyn 20-neliöiseen mökkipahaseen, jonka ulkoseinät vaativat uusimista, jonka lattia on kallellaan vähän joka suuntaan, jonka kokolattiamatto haisee märältä, mutta jossa samalla näimme ihan mahdottoman paljon potentiaalia.


Näillä seuduilla ei ole paljon järviä, ja ne vähäiset järvetkin ovat ihmisen patoamia. Vaikka alunperin ainoa mökinhakukriteeri oli se, että siellä pitäisi pystyä uimaan munasillaan, niin valitettavasti toive ei ollut realistinen. Kortilla olevat rannat on pakattu täyteen mökkejä - ei, taloja - ellei kyse ole puistoalueesta. Erittäin hiomaton timantti, oikea mökki, löytyi tunnin ajomatkan päästä Kansasin maaseudulta, pienen yksityisjärven rannalta. Viikonloppuisin järvi ei siis täyty hellettä pakoon haluavista kaupunkilaisista ja vesiskoottereista, vaan käyttöoikeus on ainoastaan maanomistajilla.

Oikealla huussi. Mäkiseltä tontilta löytyy vielä iso autotallikin.
Tiesimme jo tarjoushommiin lähtiessämme, että kiinnostusta tiluksiin ei varmasti ollut paljoa ollut, eikä tulisi olemaankaan, sillä myyjiä edustava kiinteistövälittäjä ei puolentoista kuukauden markkinoilla olon jälkeen esimerkiksi tiennyt, että huussissa oli suihku. Luit oikein. Meidän ei myöskään ollut pakko saada mökkiä, mutta myyjillä oli pakottava tarve päästä siitä eroon. Olimme siis aika varmoja, että saisimme mökin aika järkihintaan.

Mökin etupanelointi kaipaa kipeästi huomiota. Eikö olekin silti melkoisen symppis?
Kun neuvottelut tyrehtyivät perjantaina, iski hienoinen epätoivo. Emme halunneet upottaa käsiä p*skaan maksamalla isoja korjauksia vaativasta mökistä ja sen oheisrakennuksista liikaa, eivätkä myyjät halunneet menettää kaupoissa rahaa. Heidän viimeinen, alin numeronsa oli meille liian korkea. Pattitilanne. Olimme sinä viikonloppuna Minnesotassa järvimaisemissa, eikä se juuri helpottanut mökkikuumetta tai auttanut pitämään päätä kylmänä. Teki mieli alistua ja antaa myyjille periksi, mutta jotenkin saimme itsemme hillittyä, vaikka mieli oli aika matala. Olo pettynyt.

Maanantaina Scottyn ja minun huristellessa Minneapolisia kohti saimme viestiä, että myyjät olivat tiputtaneet hintaa, jälleen kerran muka alimpaan mahdolliseen. Pistimme vastatarjouksen, jonka jälkeen hintaa koroteltiin ja laskettiin aina vaan pienemmissä erissä, kunnes lopulta me pääsimme mukavuusalueellemme. Alustava sopimus tuli, ja minä uskalsin ostaa Suomi-kaupasta saunatuoksuja.

Sisustus saattaa mennä uusiksi. Maisema ei onneksi muutu.
Vaikka kaiken pitäisi periaatteessa olla jo varmaa, pelottaa edes kirjoittaa tästä (mutta kun olen ihan vähän innoissani). Prosessi on nyt aivan loppusuoralla, ja jos kaikki menee hyvin ja odotetusti, pääsemme käärimään hihat ennen kuun loppua. Kuten aiemmin sanoin, töitä on paljon, mutta onneksi intoakin riittää vähintään yhtä paljon. Scotty on opiskellut saunanrakennusta, ja minä olen keskittynyt enemmän haaveiluun ja sisustuspuoleen, vaikka toki raksahommatkin kiinnostavat.

Myyjät ovat jättämässä jälkeensä polkuveneen ja vesisukset. Kuinkahan kauan menee, ennen kuin polkuveneen perässä roikkuu joku raukka uppoavilla suksilla?

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Perinneperjantai: Pää pyörällä, ja pyörä käyttökelvottomana

Vaihtoajan vedellessä viimeisiään asuintalomme alin kerros veteli vettä sisäänsä. Kansas näytti meille, mihin Luontoäiti aakeilla laakeilla pystyy. Tornadot kiersivät meidät onneksi verrattain kaukaa, mutta rajut ukkosrintamat piiskasivat pientä kaupunkia niin paljon, että vesi ei enää mahtunut mihinkään, vaan kerääntyi teille ja, niin, kerrostalon alimpaan kerrokseen, joka oli fiksusti rakennettu puoliksi maan alle.

En unohda koskaan sitä märän kokolattiamaton hajua.

Olin päästäni vähintään yhtä pyörällä kuin tornadon imaisemaksi joutunut lehmä. Saatoin vähän vielä ihastuakin viimeisen viikon kunniaksi, mutta se ei valitettavasti/onneksi auttanut minua pääsemään Scottysta yli, ei sitten yhtään. Onkin kai hankala päästä yli ihmisestä, josta ei halua päästää irti.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Sunnuntai 6.5.2007 klo 12:30

Flash Flood Watch

Täällä on oikein ihana keli. Heräsin aamulla ties kuinka monta kertaa siihen, kun koko talo tärisee ja ukkonen jyrisee vienosti. Nyt tuolla sataa vettä vaakatasossa, ja tiellä lainehtii. Samanlaista säätä on tiedossa ensi viikollekin. Viimeiselle viikolle.

Yhtä itsepintaisesti kuin Ruotsi pitää radioselostajan mukaan juuri nyt kiekkoa, minä pidän tietokoneen piuhaa seinässä, vaikka tuolla taas melkoinen valoshow onkin menossa. Tänään pitäisi kirjoittaa nelisen sivua huomista historian tuntia varten, ja läppäriin pitää saada edes sen verran virtaa, että kestää naputella tiukkaa tekstiä vaaditun sivumäärän verran. (Ei se laatu vaan se määrä.)

Olen tässä suunnitellut kostoa ilkeilevän naapurin varalle. Olin eilen lähdössä käymään Subwaylla yhdeksän jälkeen illalla, koska ei oltu oikein syöty koko päivänä, minä kun pelasin melkein koko valveillaoloaikani. Olisin mennyt pyörällä, ettei matkaan menisi liian paljon aikaa, mutta ei: Joku ystävällinen ihminen oli lukinnut oman pyöränsä pyörätelineeseen JA meidän pyörään. Ja tämä ei ole edes ensimmäinen kerta. Jotta eikun makaronit kiehumaan vain.

Meillä on viime syksynä ostettu, täysin käyttämätön pyöränlukko, piiitkä kiva kettinki. Are you thinking what I'm thinking?

Tiistai 8.5.2007 klo 11:13

Se7en

S sekoitti taas vaihteeksi eilen minun maailman. Normaalisti joudun tulkitsemaan sen tuntemuksia pienistä asioista, vienoista vihjeistä, mutta toisin oli eilen.

Sunnuntainahan en kuullut koko ihmisestä mitään. Eilen se oli sitten soittanut minulle kaksi kertaa kännykkäänparhaan tentin (elokuva ja pizzaa) aikana, kerran neljältä, kerran viideltä. Soitin sille "tentin" jälkeen, noin puoli kuuden aikaan takaisin. Se sanoi, että se olisi halunnut pelata, mutta oli nyt lähdössä ulos. Ehdin kummiskin kotiin juttelemaan sen kanssa hetkeksi, ennen kuin se lähti lietsuun.

Se sanoi, että se oli soittanut Ty(tt)ökaverille, koska ei saanut minua kiinni, ja hänen piti päästä ajattelemaan muuta kuin työasioita. Lähti sitten ulos. Sitä ennen ehdittiin kummiskin katsella toisiamme webbikamerasta. Ihan kuin ennenkin.

Se tuli takaisin ennen yhdeksää. Sanoi, ettei tehnyt yhtään mieli juoda. Oli ollut ulkona sen aikaa, että Ty(tt)ökaveri oli syönyt ja tullut kotiin. Pelattiin ja juteltiin sitten vissiin yhteentoista asti. Kerroin sille suunnitelmistani mennä naimisiin Jörgen Jönssonin kanssa. Kerroin myös, etteivät äiti ja kaverit oikein hyväksy minun aikomuksia. Eivät tykkää ajatuksesta, että menisin naimisiin ruotsalaisen kanssa. S kysyi, hyväksyisikö ne amerikkalaisen. Ihan vakavissaan.

Lopeteltiin pelaaminen, notta minä pääsisin Soilen kanssa ulkoilemaan. Juteltiin kummiskin vielä ihan asiaakin ennen lähtöä. Se sanoi, ettei sen välinpitämätön ajattelutapa (no regrets) ole oikein toiminut viime aikoina. Kysyin tietysti, mitä se tarkoittaa. Se sanoi, että kai minä nyt tiedän. Tiesinhän minä, mutta halusin silti kuulla. Se sanoi, että riippuu ihan päivästä, mikä juttu elämässä hiertää ja kaduttaa. Työ. Ja "tiedäthän sinä". Sanoin, että kumpikaan tilanteista (työ ja minä) ei ole mitenkään lopullinen ja peruuttamaton. Se sanoi, että hän tuntee olevansa voimaton ratkaisemaan näitä ongelmia tällä hetkellä, ja se tuntuu pahalta. "Täydellisessä maailmassa me oltaisiin yhdessä."

On äärimmäisen harvinaista, että se mies kertoo tuntemuksistaan mitään. Olin vähintäänkin sekaisin juttutuokiomme jälkeen. Ei ole mitenkään tavatonta, että minä olen märehtinyt näitä asioita, mutta että sekin... Noin voimakkaasti. Ja vielä kertoo siitä. Ei tästä tule yhtään mitään. Olen ollut sen liekassa jo vaikka kuinka pitkän, vaihtelevalla etäisyydellä siitä. No nyt se vetäisi minut taas kaulapannasta (kaulakorusta) kädenmitan päähän itsestään.

Juttutuokion jälkeen piti lähteä selventämään ajatuksia Beer:30:iin. Hyvinhän se siellä onnistuu, tok. Pelasin biljardia, olin jopa tyytyväinen suoritukseeni. Oli pelipartnerikin. Sitten paikalle tuli Andy, viikontakainen tuttava. Onhan se tuttu myös parilta kurssilta. Juttelin Andyn ja sen kaverin kanssa kielistä, poijjat opiskelevat saksaa. Pelattiin vähän lisää biljardia. Ja sitten mentiin Andyn luokse pelaamaan vielä vähän lisää. Sillä on oma biljardipöytä. Oli oikein kivaa. Nukahdettiin sohvalle Boratin pyöriessä taustalla, ja Andy toi meidät kotiin tuossa reilu tunti sitten. Nyt voisi nukkua vähän, notta jaksaisi väsätä kahdeksan sivua huomiseksi. Öh.

Vielä kun osaisi keskittyä johonkin muuhunkin kuin S:n ajattelemiseen. Tai sen murehtimiseen, että lähdetään Emporiasta viikon päästä. Siinä onkin haastetta kerrakseen.

Keskiviikko 9.5.2007 klo 14:55

Tj 6

S soitti minulle eilen heti töistä tultuaan. Oli saanut tehtyä projektin valmiiksi, oli niin ylpeää poikaa. Sietää kyllä ollakin, hurjan urakan se teki. Se oli lähdössä Ty(tt)ökaverin kaveriksi katsomaan jotain asuntoa, mutta halusi ilmoittaa minulle ilouutisen ennen lähtöä. Aika kivaa.

Kirjoittelin eilen kulttuuriantropologian esseetä. Olin kirjoittanut kuusi sivua, kun S soitti minulle kymmenen aikaan. Oikein kännykkään, kun en ollut kuullut Skypen soimista. Juteltiin pari tuntia. Se oli jotenkin masentuneen oloinen. Se sanoi, että sitä harmittaa, kun se ei ole saanut säästettyä yhtään rahaa. Sitä harmittaa, koska se olisi voinut jäädä Kansasiin töihin. Se pyysi minua jäämään kotiin juttelemaan sen kanssa. Se tarvitsi minua eilen.

Enkä minä jäänyt. Vähän kyllä harmitti sanoa sille, ettei se nyt oikein onnistu. Nettiyhteys tökki, S kuuli välillä minun puheen puolen minuutin viiveellä, joten eipä siitä kotiinjäämisestä olisi mitään hyötyä ollutkaan.

Pessimisti minussa otti melkein heti puhelun jälkeen vallan. S tukeutuu minuun silloin, kun sillä on huolia. Se teki samalla tavalla muutama kuukausi sitten, kun se oli yksin suuressa maailmassa. Silloin se soittelee kännykkään ja pyytää jäämään kotiin. Ja sitten kun se pääsi jaloilleen, meidän välit alkoivat etääntyä.

Pessimismikohtauksen jälkeen mietin sitä, että sillähän on sielläkin nyt kavereita, joiden kanssa se voisi ongelmiaan puida. Tai no ei kaikkia ongelmia, koska meidän "suhteesta" ei siellä voi puhua. Se, että se puhuu minulle ei johdu siitä, ettei sillä olisi muita vaihtoehtoja. Se puhuu minulle, koska se haluaa puhua minulle.

Olisipa kiva joskus olla analysoimatta kaikkea. It's good to be a girl. Not.

No mutta, kerrotaanpa nyt vielä eilisen illan muutkin kuulumiset. Käytiin Soilen kanssa Beer:30:ssä. Vaihteeksi. Omistaja varasti minun kengän, yksi veljeskuntalainen kysyi "Suomi on maa, eikö niin?", ja tavattiin taas uusia ihmisiä.

Ja aamulla kirjoitin esseen loppuun. Palautinkin sen ihan ajoissa. Nyt vääntäydyn hyvin ansaituille päikkäreille.

torstai 11. kesäkuuta 2015

"Olen matkoilla"

Perjantaina piti opetella uusi luku vastaukseksi kysymykseen "Kuinka vanha olet?". Mitään hurjia juhlia en järjestänyt, sillä a) 31 on aika turha numero, b) jotkut kai paheksuvat yhdistelmää skumppaa pullonsuusta ja isohko raskausmaha, c) suurin osa hereilläoloajasta meni autossa istuessa.

Matkan ensimmäinen etappi, Pelican Rapids, rokotti istumalihaksia n. 10 tunnin verran. Koko kierros kerrytti auton trippimittariin reilut 2000 km.

Lähdimme ajelemaan aamulla, kun monsuunimainen sade vihdoin lakkasi. Sullouduimme pieneen Focukseemme ja matka lähti hyvin käyntiin. Pääsimme jopa vajaan kilometrin päähän, kun piti kääntyä takaisin. Minun piti päästä pissalle.

Kummallinen pilvimuodostelma Kansasissa ja jaskainen tuulilasi.
Kansasin, Missourin, Iowan, melkein Nebraskan, Etelä- ja Pohjois-Dakotan sekä Minnesotan kautta kulkenut matka taittui jälleen kerran yllättävän kivuttomasti, vaikka takapenkillä oli eräs napero ja minulla eturepussa toinen vähän pienempi. Pysähdyimme vain pari kertaa tankkaamaan itseämme ja autoa. Perillä olimme sopivasti illallisaikaan.

Scotty tykästyi Etelä-Dakotan nopeusrajoituksiin. 80 mailia tunnissa, eli noin 130 km/h.
Vietimme viikonlopun Scottyn tädin ja hänen miehensä luona järvimökillä. Tai -talolla. He kävivät Suomessa viisi vuotta sitten juhlimassa häitämme, joten meidän oli korkea aika tehdä vastavisiitti. Olin kuullut huhuja, että Minnesotan maasto ja ilmasto muistuttavat paljon Suomea, ja se kuulemma pitääkin paikkansa vähän pohjoisempana. Noilla leveysasteilla puut olivat vielä kuitenkin aivan liian muhkeita, joten en alkanut pillittää koti-ikävääni kuusikossa. Viniseviä ötököitä oli kyllä kieltämättä hyvin kotoisa määrä.

Lauantai valkeni sateisena ja viileänä, mikä ei varsinaisesti haitannut, sillä tarkoitus oli viettää kaupunkipäivä Fargossa (Pohjois-Dakota) ja sen naapurissa Moorheadissa (Minnesota). Näimme lisää sukulaisia ja yritimme vältellä kastumista parhaamme mukaan. Tarpeellista Suomi-tavaraa, kuten mm. lippukaulapanta koiralle, löytyi kahdesta eri paikasta - norjalaismuseosta ja ison ostoskeskuksen Skandinavia-kaupasta.

1970-luvulla rakennettu Hjemkomst-laiva, joka seilasi New Yorkista Norjaan kesällä 1982. Reissu kesti kaksi kuukautta.
Fargo-elokuvasta tuttu puusilppuri. Tai sen kopio...
...ja se aito ja alkuperäinen.
Ilta oli tarkoitus viettää baseballin parissa (Scottyn serkku on paikallisen joukkueen general manager), mutta sade vesitti suunnitelmamme. Onneksi taivas kuitenkin rauhoittui sen verran, että meidän neiti pääsi illalla vielä kalastamaan elämänsä ensimmäistä kertaa (jos lätäköiden läpsimistä puukepillä ei lasketa). Saalis oli viisi kokonaista ahventa.

Daddy opastaa.
Äiti avittaa.
Sunnuntaina oli kesä - taisipa suomalainen hellerajakin paukkua. Annoin vihdoin luvan lapselle miehelle mennä uimaan viileään veteen. Kaksikko polski koko aamupäivän, ja minä tyydyin nauttimaan sateettomasta päivästä ja auringonpaisteesta laiturinnokassa.

Ensimmäinen, mutta ei varmasti viimeinen kerta luonnonvesissä meinasi jännittää pientä polskijaa.
Välillä Kapteeni Koukku (lapsi) ja Mr. Smee (isukki) kävivät etsimässä aarretta. Neuvoa kysyttiin ympärillä uiskennelleilta kilpikonnilta.
Räpiköimisen jälkeen kävimme kiertämässä järven moottoriveneellä. Napero nukahti ensimmäisen vartin jälkeen, mutta ehti kuitenkin "ajaa" venettä. Seesteisestä sunnuntaiajelusta ei voinut puhua, sillä moni muukin oli nauttimassa lämpimästä säästä. Oli vesiskootteria, vauhtivenettä, vesihiihtäjää.

Paljon kehutun Zorbaz-pizzan jälkeen oli kiva rojahtaa sohvalle ja jutustella vielä kerran iltamyöhään. Aamulla halasimme hyvästit ja läksimme kohti Minneapolisia. Matkan varrelle sattui sopivasti (väkisin) Suomi-kauppa, josta olisi tehnyt mieli ostaa ihan kaikkea, jos vain olisin sattunut voittamaan esim. lotossa. Mukaan lähti kuitenkin lakua, Turun Sinappia ja saunatuoksuja.

Panimolounaan (Surly) jälkeen seikkailimme downtownin yksisuuntaisia katuja pitkin hotellille, jossa levähdimme hetken, ennen kuin yksi matkan kohokohdista koitti. Kotoisa baseball-joukkueemme Kansas City Royals pelasi Minnesota Twinsiä vastaan Minneapolisissa, ja kyseessä olikin divisioonan kärkikamppailu.

Kävelimme hotellilta vajaan kahden kilometrin matkan stadionille ja olimme erittäin otettuja downtownin siisteydestä, ja minä erityisesti julkisesta liikenteestä. (Saatat muuten olla raskaana, jos julkisten kulkuvälineiden näkeminen [tai X-Filesin comebackin ajattelu] saa sinut herkistymään.) Pikavisiitin ja erittäin suppean otannan perusteella Minneapolis nousi heittämällä näkemieni suurkaupunkien kärkikolmikkoon kierrätysintoineen ja järkevine liikenneratkaisuineen (raitiovaunu ja korotetut ja katetut jalkakäytävät).

Mutta sitten se peli. Olimme ensimmäistä kertaa vieraalla stadionilla, joten tunnelma oli hieman erilainen, mutta silti miellyttävä. Uudelta stadionilta löytyi erilliset astiat biojätteelle, olut ja ruoka oli edullisempaa kuin Kansas Cityn stadionilla (johtuu ehkä siitä, että toinen on downtown-stadion, jonka parkkihallissa ei harrasteta esijuhlintaa, ja toista ympäröi valtava parkkialue, jossa ihmiset viihtyvät tuntitolkulla ennen peliä kylmälaukkuineen ja grilleineen), ja vaikka stadion näytti ja tuntui intiimiltä, se pystyy imemään sisäänsä melkein 40 000 katsojaa. Maanantaina siellä oli hieman yli 22 000 fania.

Neljäs rivi ulkokentällä.
Kansas City voitti jännittävän pelin 3-1, ja iso osa pelissä olleista Royals-faneista kerääntyi hurraamaan joukkueen dugoutin eteen. Niin mekin. Kun lopulta läksimme pois, "Let's go, Royals!" -huudot kaikuivat tyhjän stadionin käytävillä. Meinasi vähän hymyilyttää.

Olin aina kuvitellut, että Kansas City ja Minneapolis olisivat kauempana toisistaan, mutta totuus olikin se, että normaaliolosuhteissa automatka kestää vain 6,5 tuntia. Meillä meni kuitenkin tiistaina pidempään, sillä pysähdyimme Des Moines'ssa panimoravintolassa lounaalla, ja matkan varrelle sattui useampikin rakennustyömää. Olimme kuitenkin kotona jo seitsemän aikaan, vaikka kävimme ahtamassa vielä kaksi koiruuttakin valmiiksi täyteen pikkuautoon.

Kesä oli päättänyt tulla tännekin meidän poissa ollessa, ja vastassa oli yli 30-asteinen talo. Toivoimme helpotusta ilmastoinnista, mutta vuorokauden hikoilun jälkeen oli todettava tappio - se ei toimi. Nyt odottelemme korjaajaa kirjaimellisesti kieli pitkällä läähättäen. Minä nukuin viime yön 27-asteisessa alakerrassa epämukavalla sohvalla, sillä kolme astetta lämpimämpi makuuhuone/sauna ei houkutellut ollenkaan. Katsotaan, päädynkö ensi yöksi kellariin.

Kuumasta kotiinpaluusta huolimatta meillä oli aivan mahtava pidennetty viikonloppu ja todennäköisesti viimeinen helpohko lomareissu pitkään aikaan. Minnesota... Suosittelen!

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Perinneperjantai: Tehokas tyttörukka

Luvassa taas keskellä yötä kirjoitettuja avautumisia. Teitä on varoitettu.

Elin viimeiset kolme päivää ennen opintotuen saapumista seitsemällä dollarilla, joten viimeisen kuukauden 400 euroa (silloin noin 600 dollaria) olivat erittäin odotettuja. Ravasin silti ihan joka ilta ulkona - se oli niitä pienen ja halvan opiskelijakaupungin etuja.

Vietin myös ison osan vähiin käyvästä vaihtoajastani kielletyn hedelmäni kanssa juttelemiseen ja pelailemiseen, ja erittäin pienen osan opiskeluun ja koulutehtäviin. En ollut turhan huolissani laadusta, sillä kursseista tuli Vaasan yliopiston rekisteriin pelkät suoristusmerkinnät. Oli entiselle numerosuorittajalle (vaikka aina ja ikuisesti viimetippailijasellaiselle) erikoinen kokemus. Ihan hyvät arvosanat kuitenkin lähtiessä mukaani sain. Kertoo ehkä enemmän kurssikriteereiden lepsuudesta kuin meikäläisen työnlaadusta.

Oikeasti vähän jotenkin säälittää tuo tyttörukka, joka nuo alla olevat kirjoitukset on kirjoittanut. Aivan tuuliajolla. Eksyksissä. Hauskaa oli olevinaan, mutta kuoren alla oli epävarma ja sydämensä särkenyt riekale. Meni pitkään, ennen kuin palapelin palaset löysivät taas paikkansa.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Maanantai 30.4.2007 klo 22:41

Tehotyttö

Nyt joku tehokkaan p*skanjauhamisen palkinto tänne ja äkkiä! Kursin tuossa nimittäin kokoon viisisivuisen Shakespeare-tutkielman lähteiden etsimisineen päivineen alle viidessä tunnissa. Aiheen päätin viiden maissa, ja valmista tuli kympin pintaan. Juttelin siinä samalla vielä Suomessa vappua juhlistaneelle kaverille. Että jos joku haluaa huonoja esseitä nopeasti, niin ottakaa ihmeessä yhteyttä. Olen kallis, enkä todellakaan hintani väärti.

Juu, tuli kyllä viivyteltyä tuon esseen kanssa ihan turhaan, mutta tulipahan taas tehtyä. Se on kyllä vähän huonompi juttu, kun olen huomannut, että saan kirjoitettua nopsaan jonkun esseen asiasta, josta en oikein mitään tiedä, joten ei tarvitse edes miettiä koko asiaa kuin vasta edellisenä päivänä. Katsotaan mitä opettaja sanoo. Se on vähän tiukempi täti kuin historian lepsu setä. We'll see, won't we. Ja onhan sitä pakko olla hieman tehokas, kun edellisenä iltana yrittää vääntää viisi sivua asiatekstiä. Laatu saattaisi parantua, jos aloittaisin hieman aikaisemmin. Mutta kun en koskaan opi.

On kai turha sanoakaan, että tänään on ollut hieman tapahtumaköyhä päivä. Ja on sentäs vappuaatto! Tai no, jos vappuaatto on Suomessa jo ohi, eikä täällä edes juhlita koko päivää, niin sitten ei varmaan enää ole vappuaatto. Oli vappuaatto. Vähän aikaa mietin tänään kaiholla kotipuolen juhlia, mutta sitten sain kuulla, että keli ei ole ollut mistään parhaimmasta päästä. Täälläpä oli. On. Lämmintä on nytkin 18 astetta, puoli yhdentoista aikaan illalla, päivällä käväistiin aika lähellä 30 astetta.

Paljonpa siitäkin oli iloa, kun piti istua sisällä. Nyt voisi lähteä ulos, mutta Soile tekee huolellisena tyttönä vielä esseetään. Hmm. Ohhoh, ratkaisu tulikin siinä! Jason laittoi juuri viestin, että ovat menossa ulos puolen tunnin päästä. Taidanpa lähteä mukaan. Olen palkintoni ansainnut.

Tavallaan.

Keskiviikko 2.5.2007 klo 02:54

Fortnight

Juttelin tänään S:n kanssa nelisen tuntia. Sillä oli ollut rankka päivä töissä, ja ensimmäinen puolikas juttutuokiosta menikin jotenkin alakuloisissa tunnelmissa. Minua nyt piristi kummiskin se, että se jäi mieluummin kotiin pelailemaan minun kanssa, kuin lähti ulos syömään Ty(tt)ökaverin kanssa. Vahingonilo - paras ilo.

Sanottiin jo hyvästit tuossa yhdeksän maissa, kun se oli väsynyt, aivokuollut ja nälkäinen. Minä olin lähdössä ulos juhlistamaan vappua (oli muuten maailman tylsin vappurieha). Se soitti kuitenkin minulle takaisin ja jutusteltiin vielä toinen parituntinen. Ja se oli taas ihan vanha kunnon hauska S. Juteltiin kodinhoidosta, perheenperustamisesta, politiikasta, you name it. Kivaa oli.

Kerroin sille, että olen tullut siihen tulokseen, että menen Tuomo Ruudun kanssa naimisiin (Tuomo, tykkään sit isoista timanteista). Miksi? No koska se on jääkiekkoilija (loistava sellainen), nätti ja rikas, ja saisin asua sen kanssa Ameriikoissa. S sanoi, että eihän siitä olisi hänelle mitään hyötyä, jos olisin kerran naimisissa. Se oli oikeasti mustasukkainen jostain minun tyhmästä vitsistä. Ja siitä, että olin eilen Jasonin kanssa ulkosalla. Mutta ei se sitä myönnä, jos siltä sitä menet kysymään.

Kahden viikon päästä en ole enää Emporiassa. Se on aika surullinen ajatus.

Sunnuntai 6.5.2007 klo 03:55

Return Me to Life

Juttelin S:n kanssa tänään vaihteeksi nelisen tuntia. Olihan taas kunnon flirttiä, hyvätahtoista kettuilua, toisesta tykkäilyä. Näinhän sitä pääsee toisesta yli. Tämänpäiväinen keskustelu, naureskelu ja vanhojen muistelu sai minut taas tykkäämään siitä enemmän. Jos mahdollista.

Juuh. Ei tästä tule mitään. Ollaan molemmat mustasukkaisia toisesta. Kumpikin puhuu ihan kuin ennenkin. Ennen kuin "erottiin". Erottiin. Ääää. Äää-ää.

Onhan tämä pikkuisen turhauttavaa. Tiedetäänhän tässä, ettei tästä mitään voi tulla. Ei nyt, ei välttämättä ikinä. Välillä on tosiaan semmoinen olo, että kyllä tästä (siitä) yli päästään, näin on hyvä. Ja sitten... Sitten juttelen sen kanssa vähän aikaa. Sitten se on kuin ennenkin. Kaikki on kuin ennenkin.

Ainoa keino päästä siitä yli olisi olla juttelematta sen kanssa. Entä jos ei halua?

Ja loppuun vielä nörttijuttu. Tiedättehän (varmaan tiedätte), että kun World of Warcraftissa kuolee, voi palata hakemaan ruumiinsa tai herätellä itsensä henkiin henkiparantajan luona? No, henkiparantajalle jutellessa ainoat vaihtoehdot ovat lähteä lätkimään tai "return me to life". Noooh, sanoin sitten S:lle, että olisiko vähän hauskaa, jos valitsisi "return me to life", ja peli sulkeutuisi välittömästi, eikä sitä enää pääsisi pelaamaan. Saisi elämänsä takaisin.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Odottamisesta

On ihan älyttömän vaikea elää hetkessä, kun takaraivossa nakuttaa laskuri. 26 viikkoa takana, alle sata päivää jäljellä. Ainakin teoriassa. Odotan, niin maan kirjaimellisesti, syksyä ja toivon, että kesä menisi nopeasti. Aika hölmöä.

25+4 ja laadukas peiliselfie.
Pitäisi osata pysähtyä. Yrittää nauttia niistä yöllisistä muksautuksista, kun olen pyörähtänyt vauvan mielestä epäsopivaan asentoon. Muistaa, miten etuoikeutettu olen, että kasvatan jo toista ihan oikeaa ihmistä sisälläni. Iloita siitä, että tämä raskaus on mennyt, ainakin tähän mennessä, jopa enemmän ongelmitta kuin ensimmäinen, joka sekin oli helppo. Näin jälkikäteen ajateltuna.

Hymyillä, koska jaksoin tarpoa mutaisilla festareilla koko päivän tämän mahan kanssa.
Pitäisi osata lopettaa odottaminen. Tuon pian isosiskoksi ylennettävän kohdalla kiirehdin ihan liikaa. En muistanut, tai ehkä osannut, vetää henkeä ja lopettaa ajan hoputtamista. Odotin sormet syyhyten seuraavaa etappia, merkkipaalua. Olin jatkuvasti kilpasilla ja riemuitsin, kun lapsi oppi istumaan, konttaamaan, kävelemään. Odotin imetyksen loppumista, jotta voisin vihdoinkin saada kehoni kokonaan itselleni. Sitten minulla olikin ihan silmänräpäyksessä itsenäinen ja itsepäinen taapero.

En haluaisi kelloja seisauttaa, sillä elämä on ihmisen parasta aikaa. Meillä kaikilla on oikeus kasvaa ja kehittyä, näillä minun lapsillakin, joten ei olisi reilua, jos saisin pitää heidät aina pieninä. Enkä kyllä rehellisesti haluaisikaan. Nautin ihan suunnattomasti tuosta joskus hermoja venyttelevästä pienestä, mutta samalla suuresta persoonasta, joka osaa jo niin paljon asioita, mutta tarvitsee kuitenkin meitä. Jolle jokainen päivä on uusi seikkailu. Jolle voin jo kääntää hetkeksi selkäni. Jolle voin selittää ja järkeillä asioita - ja joskus ne menevät jopa jakeluun. En todellakaan haluaisi palata tytön kanssa vauvavuosiin, koska tiedän, miten hieno tyyppi tuo nykyisin on.

Enpä tiedä, olenko oppinut menneistä erheistäni. Odotanko kieli pitkällä kuukausien kulumista vielä tämän mahalapsen syntymän jälkeenkin? Maltankohan huokaista ja ajatella vauva-aikaa ihanana, melkoisen erityisenä elämänvaiheena, vai päädynkö jälleen kerran kurkottelemaan helpompaa huomista? Helpompaa huomista, jota ei oikeastaan koskaan tule, koska yksi haaste vaihtuu toiseksi.

Se selvinnee noin 14 viikon tai 97 päivän päästä. Mutta kuka laskee.