torstai 29. joulukuuta 2016

2016

On taas se aika vuodesta, kun tekee mieli kurkata menneeseen, ennen kuin suuntaa katseen tulevaan. Vuosikatsaus, olkaa hyvä.


  • Vaihdoimme kalliin kaapelinettiyhteyden edelleen kalliiseen, mutta nopeampaan kuituyhteyteen, Google Fiberiin.
  • Tein suunnitelmia erittäin todennäköisen tapahtuman, puolentoista miljardin dollarin lottopotin voiton varalle. Ostoslistalla olleelle NHL-joukkueellekin oli jo nimi valmiina.
  • Pohdiskelin tapetilla ollutta imetysasiaa (ja muitakin vauvanhoidollisia asioita) amerikkalaisesta näkökulmasta.
  • Kerroin meidän mökkisaunaprojektista.

Talvinen näkymä saunan kuvitellulta terassilta.

  • Kerroin tammikuussa aloittamastani lämpötilapeitosta, josta meinasi ensin tulla liian kapea (120 cm) ja sen jälkeen liian pitkä (550 cm). Tuon merkinnän jälkeen annoin virkatun ja keskeneräisen version lapsen leikkeihin ja aloitin uuden neulomalla. Ja senkin olen purkanut. Ehkäpä yritämme ensi vuonna uudestaan, hieman paremmalla tuurilla...
  • Haikailin pikkuvauva-ajan perään, vaikka ne olivat vasta tuloillaan loppuun. Voin kertoa, että nyt sitä paikallaan pysyvää kääröä vasta onkin ikävä!
  • Valittelin rapakuntoani.
  • Haastoin ihan itse itseni kertomaan arjesta seitsemän päivän ajan. Sen viikon aikana mm. maalasin yhden seinän. Pitäisiköhän vetäistä uusi haastekierros ensi vuonna?

Tuo kuola-Kalevi oli lopulta tuolloin vielä aika hyvin hallittavissa!

  • Kirjoitin presidenttiehdokas Donald Trumpista, enkä olisi oikein uskonut, että koskaan joutuisin kirjoittamaan presidentti Donald Trumpista.
  • Maalasin taas. Tällä kertaa keittiön. Taas.
  • Koska olimme saaneet hääkutsun Etelä-Carolinaan, päätimme ostaa isomman auton. Loogista. Paljastin myös, kuinka monta kakkosnelosta mahtuu pienen Hyundai Elantran takakonttiin.
  • Kerroin meidän puolivuotiaan kuulumisia.

Tuo kaksikko on edelleenkin aivan erottamaton.


Kansas Cityssä soi myös suomalainen rokki, kun Sonata Arctica ja Nightwish kävivät.

  • Tunnustin (jälleen kerran...) heikkouteni äitinä.
  • Yritin saada ketutusta kuriin vähättelemällä omia (ihan oikeasti pieniä) ongelmia.
  • Kerroin meidän kymppikerhosta. Eli siis 10 000 askeleesta päivässä, senkin pervot. Tämän hetkinen tilanne on se, että askeltavoite on täyttynyt 265 päivänä peräkkäin, tosin niistä n. 20 ensimmäisen päivän aikana tavoite oli vielä alle 10k.
  • Kirjoitin kahden kulttuurin keittiöstä. Kansasilaissavolaisesta fuusiokokkailusta.

Nostelin myös edelleen vanhan blogin merkintöjä. Tässä olin kylässä Scottyn luona. Oltiinpa myö nuoria! Ja juoppoja.


Meillä kävi myös ranskalaisvarkaita. Samoihin aikoihin lapsella oli sukupuoli-identiteettikriisi,
ja hän pohti myös, onko hänen suorakulmionaamastaan tulossa ympyränaama.


Menneisyyden kaivelut tulivat myös päätökseen tämän merkinnän myötä. Näin jälkikäteen ajateltuna;
kyllä kannatti hypätä puolituntemattomaan.

  • Kirjoitin lomaltapaluutunnelmista, ennen kuin syvennyin itse reissuun.
  • Listasin kymmenen takuuvarmaa onnistuneen matkan avainta lasten kanssa kulkeville.
  • Palasin Suomi-tunnelmiin hieman haikein mielin.
  • En ehtinyt kirjoittaa edes neljää blogimerkintää, sillä läksimme melkein heti Suomesta palattuamme pitkähkölle road tripille.

Savusaunaan sydämeni jäi.


Ei mikään vauva enää.

  • Raportoin erittäin positiivisesti yllättäneestä Torontosta ja tiesin, mihin muuttaisin, jos kävisi niin hullusti, että Donald Trumpista tulisi presidentti. Little did I know...
  • Kirjoitin yksivuotissynttärijuhlinnasta Detroitissa.
  • Tein yhteenvedon koko reissusta. Keräsinpä myös kantapään kautta opittuja vinkkejä muille roadtrippaajille.
  • Kerroin muitakin kuulumisia. Tunnustin mm. olevani pahassa Outlander-koukussa ja opettelevani juomaan kahvia.

Niagara Falls oli matkan ja koko vuodenkin kohokohtia.

  • Havahduin siihen, kuinka iso tyyppi esikoisestani onkaan tullut. Kertasin myös Halloweenia ja julkaisin kuvia, joista voimme ehkä vuosien päästä todeta, että sosiopatian tunnusmerkit oli nähtävissä jo neljävuotiaana.
  • Donald Trumpista tuli kuin tulikin Yhdysvaltojen seuraava presidentti.
  • Juhlistimme Scottyn kanssa kymmenvuotista (kuoppaistakin) taivaltamme repimällä portaikoista kokolattiamaton ns. helevettiin.
  • Olin niin kipeä, etten jaksanut edes kirjoittaa joka viikko.

Lapsukaisen lisäämä sisustuselementti, punainen pikkutuoli, ei valitettavasti enää ole tuossa.

  • Kerroin siitä, kun pääsin viimeinkin eroon jonkun insinöörin todennäköisesti humalapäissään keksimästä käytännönpilasta, kierukkahellasta.
  • Hykertelin, miten valtavan ihana otus reilu vuosikas lapsi on. Eiku...
  • Julkaisin lapsen kirjeen Joulupukille. Toivottavasti sitä ei tunneta myöhemmin oikeussalissa nimellä "todiste A".
  • Meille muutti uusi perheenjäsen (joka on muuten varmaan maailman ihmisrakkain kisu)!


Sitä perhanan lämpötilapeittoa en saanut koskaan valmiiksi, mutta kuuselle sentään tein uuden hamosen.

Vaikkei vuosi 2016 taida jäädä historiankirjoihin yleisesti mitenkään valtavan positiivisena, niin meidän poppoolla ei kyllä ole juuri valittamista. Pääsimme käymään Suomessa, teimme ikimuistoisen matkan USA:n ja vähän Kanadankin sisällä, pääsin osittain kokolattiamatoista eroon, mökillä on mukavasti lämpiävä puusauna, saimme uuden kissakaverin. Pääsääntöisesti meillä ollaan siis hyvin tyytyväisiä eloon, vaikkei voitettukaan sitä puoltatoista miljardia dollaria. Ehkä ensi vuonna?

Kiitos loistavasta seurasta, ja oikein onnellista uutta vuotta!

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Casper

Tällä viikolla maailmalta kantautuneet uutiset ovat saaneet omat jouluiset ongelmat, kuten uhkaavasti tämän toisinnolta vaikuttavan pakettisaagan aiheuttama ketutus, tuntumaan erityisen mitättömiltä. Vaikka Kusti ei oikein poljekaan, niin meillä sentään vietetään joulua oman, ehjän perheen kesken. Perheen, joka kasvoi hieman sunnuntaina.

Tässä on Casper.


Casper on kulmakunnan kovin kolli. Tai ainakin yksi kovimpia kokenut kolli. Muutama vuosi sitten Casper oli ollut luuta ja kirjaimellisesti nahkaa, mutta onni onneksi potkaisi. Nuori mies pääsi lämpimään kotiin ja niin kovin hyvään hoitoon, että nuoruuden kahinoista ja kurjuuksista on enää muutama puolikalju kohta jäljellä. Ja komeat kolot korvassa.

Sitten tuli suru. Casperin oma ihminen ja suojelusenkeli nukkui pois viime viikolla, ja Casper tarvitsi uuden kodin. Mietimme muka Scottyn kanssa hetken asiaa, ihan vain muodon vuoksi, vaikka molemmat kyllä tiesimme, mitä tässä tulisi tapahtumaan. Tuntui kamalalta ajatukselta, että kaveri olisi joutunut kodittomaksi - ihan ilman omaa syytään.

Kun sunnuntai-iltapäivänä avasimme kantokopan, vastassa oli itsepäinen kissanpeppu. Casper mietti hetken, ennen kuin uskaltautui kopan suojasta pois, mutta tuli reippaasti rapsuteltavaksi ja kävi tekemässä pikaisen tarkastuskierroksen hänelle turvapaikaksi tehdyssä kellarissa maha maata viistäen. Yritti mennä rohkeasti yläkertaankin, mutta koirat huomatessaan livahti äkkiä piiloon ja päätti pysyä siellä hetken.

Annoimme Casperin olla vähän aikaa ihan rauhassa ja tottua uusiin hajuihin ja ääniin. Emme kuitenkaan malttaneet pysyä kellarista poissa kovin kauaa, koska halusimme tutustua uuteen perheenjäseneen. Ei mennyt pitkään, ennen kuin Casper kiipesi jo syliin kehräämään, kävi syömässä ja kiehnäsi lastenkin jaloissa. Iita olisi halunnut nimetä kissan Laurendenduniksi, mutta jouduimme "valitettavasti" selittämään hänelle, että Casperilla on jo nimi.


Tyyppi otti kovin rennosti jopa ensimmäisen karvaisen vierailijan, Savu-kissan isottelut. Köllötteli sylissä ja katsoi, kun toinen sähisi naama kurtussa. Vaikka Savu onkin elänyt ison osan elämästään toisen kissan kanssa (joka muuten oli hyvin paljon saman näköinen kuin Casper!) ja tottunut ison mustan koiran kanssa telmimiseen, niin uudesta kissakaverista ei tullut heti bestistä.


Saatettiin nukkua Scottyn kanssa ensimmäinen yö kellarissa, mutta ei kerrota kenellekään, ettei meidän kovismaine kärsi.


Tällä hetkellä tilanne on se, että Savu ja Kassu-kissa pitävät hajurakoa yhden kokonaisen kerroksen verran. Savu pitää itsepintaisesti kiinni nukkumapaikastaan meidän sängyssä/minun päällä, ja Casper majailee enimmäkseen kellarissa, vaikka onkin uskaltautunut jo tutkimaan keittiötä ja olohuonetta muiden eläinten ollessa ylimmässä kerroksessa.

Turvallisen portin takaa se tutkailee Melukylän menoa. Iita käy kellarissa leikkimässä sinne karkoitetuilla vauvaleluilla, ja Casper kiehnää hänen kimpussaan. Olavi seisoskelee usein portin luona, sanoo naukuen "haaaaaaaaai" ja hokee: "Papper (Casper), Papper, ks-ks-ks." Usva-koiraa ei kiinnosta. Ja hepulihötkylämme Sisu... Sisu odottaa (yllättävän!) rauhallisesti uuden leikkikaverin rohkaistumista.


Kulmakunnan kovin kolli on tainnut sulattaa meidän kaikkien sydämet. Paitsi Savun. Ja Usvan. Koska Usvaa ei vain kiinnosta. Mikään.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Kirje Joulupukille

Jos kaipaatte vielä viime hetken lahjavinkkejä tämän joulun kuumimmista leluista, esimerkiksi nyt vaikka neljävuotiaalle tytölle, niin täältäpä pesee:


1. Jalkapallo (pikkuveljelle)
2. Mekko, joka ei ole naamiaisasu
3. Aurinkolasit pihalle kadonneiden (?) tilalle
4. Luuranko, joka roikkuu pitkän narun päässä
5. Pää
6. Dinosaurusihminen, jolla on ihmisen pää, dinosauruksen vartalo ja ihmisen varpaat
7. Iso helistin (pikkuveljelle)

Mistä tietää, että oma lapsi on psykopaatti? Ihan vain kaverin puolesta kysyn...

perjantai 9. joulukuuta 2016

Kärsivällisyys - mitä vanhemmilla on silloin, kun todistajia on läsnä

Kulunut viikko on ollut todella rentouttava. Viimeisetkin vauvanrippeet ovat kadonneet meidän pienemmästä, ja suloisesta neliönaamasta on kuoriutunut melkoinen riiviö. Taapero. Roikkuu lahkeessa ja antaa innokkaasti naamalle ylävitosia räkäisesti päälle käkättäen. Jos ei pääse roikkumaan lahkeessa, rääkyy ja kiekuu kuin pistettävä villisika. Win-win.

Tässä on ilmeestä päätellen varmaan juuri onnistuttu pyyhkimään räät työtä tekevän äidin olkapäälle.

Eilen, ketutuskäyrän hipoessa ennätyskorkeuksia, puhelin piippasi sähköpostin merkiksi. Viestissä luki:
Your 15-month-old: Week 2 
When your toddler gets loud or whiny, kneel down to his level and tell him you're listening. If he keeps it up, calmly say, "I can't understand you when you talk like that. Please, use your normal voice and I'll be happy to listen to what you're saying." Eventually, he'll get the message.
Alla sama suomeksi (ja suomeksi):
15 kuukautta vanha lapsesi: Viikko 2
Kun taaperosi on äänekäs tai vinkuu (eli on ärsyttävä kauhukakara), polvistu hänen tasolleen ja kerro hänelle, että kuuntelet (yritä olla matkimatta lasta). Jos (haha... kun) hän jatkaa, sano rauhallisesti (sarkastisesti, opettajaäänellä): "En ymmärrä sinua, kun puhut tuolla tavalla. Ole kiltti ja käytä normaalia ääntäsi, ja kuuntelen mielelläni, mitä asiaa sinulla on." Hän tajuaa sen lopulta. (Ei tajua, mutta kiitos, kun yritit olla aikuinen.)
Itketti ja nauratti. Nauratti ja itketti. Olin juuri hetkeä aiemmin kiskonut hiuksia päästä, mumissut jotain kirosanoja muistuttavaa, sulkenut silmät ja korvat kaikelta ärsyttävältä. Olin kyllä alentunut lapsen tasolle, mutta en polvistumalla. Yrittänyt selittää itselleni, että tämä kaikki kuuluu asiaan, tämä on vain vaihe, mutta päiviä jatkunut, korvia vihlova kiljuminen huuhtelee helposti ne vähäisetkin aikuisuudenrippeet viemäristä alas.

Tätä kuvaa on todennäköisesti edeltänyt pöydälle kiipeäminen ja sen päällä seisominen.

Meidän lapsilla on käynyt hieman huono säkä äitilotossa, kun kohdalle on sattunut tällainen keskenkasvuinen ja lyhytpinnainen ihminen. Vaan sitten toisaalta... Luulen, että on muitakin ihan tarpeeksi hyviä äitejä, jotka reagoivat primitiivisellä tavalla kiukuttelevaan lapseen. En minäkään aivan ensimmäisestä kiekaisusta älähdä. En edes toisesta. Mutta kun olen antanut olohuoneessa huutavalle lapselle keittiössä ruokaa, ja lapsi haluaakin heti syöttötuolista pois ja takaisin olohuoneeseen, ja toistanut sen samban lukemattomia kertoja erinäisin muunnoksin, niin voin myöntää, että hermot käryävät niin ansiokkaasti, että ihmettelen, ettei palokunta ole vielä tullut paikalle sammutushommiin.


Jos tuo ei olisi välillä myös maailman ihanin pikkupoika, niin saattaisin palauttaa sen synnytyslaitokselle. En muistaakseni palauttanut siskoaankaan, vaikka hänen kanssaan koettiin vaikka minkälaista huutolankutusta ja känkkäränkkäjoogaa. Nuo varsinaisen uhmaiän tuomat ihanuudet ovat vielä edessä päin tällä toisella kierroksella, mutta eiköhän niistä taas selvitä. Ehkä ei välttämättä järjissämme, mutta hengissä sentään.

Tällä kertaa minulla on myös melkoisen mainio hoitoapulainen!

Isoin järkytyshän tässä tosiaan on se, että leppoisasta löhnöttäjästä on tullut omaa itseään etsiskelevä, vaativa tyyppi. Minulla ei ole enää vauvaa. Tämä kaveri raastaa hermot riekaleiksi, mutta myös sulattaa sydämen leveällä, kuolaisella hymyllään. Takertuu tiukasti kaulaan ja sanoo ättä (tai kakka). Kiittää (titi), rakastaa Sisu-koiraa (Tss), nimeää perheenjäseniä (dada, mummo). Läähättää kuin koira. Nauraa aseistariisuvasti räkättäen. Kasvaa ja kehittyy normaalisti, on terve.

Ehkäpä minä noilla eväillä jaksan kiukuttelua seuraavat kaksi (-kymmentä?) vuotta, mutta sitä en lupaa, että olisin koko ajan selvinpäin.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Pannaan sileäksi

Hups. Kaksi viikkoa on hujahtanut mennä ihan silmänräpäyksessä. Olisikohan pienen yhteenvedon paikka...

Viime viikolla täällä juhlittiin kiitospäivää, vähän pidemmän kaavan mukaan. Keskiviikkona käytiin saunomassa ja syömässä herkkuja (savustettuja ribsejä, grillattuja wingsejä, punajuurilaatikkoa, karjalanpiirakoita munavoilla...), torstaina ahdettiin napaan niitä perinteisempiä kiitospäiväruokia (kalkkunaa, perunamuussia, kurpitsapiirakkaa), perjantaina välteltiin kauppojen Black Friday -ruuhkia. Muuten nautiskeltiin virallisesta (?) joulukauden avauksesta. Koristeita olen tiputellut sinne tänne, kuusikin on pystyssä, mutta joulustressiä ei näy missään. Eikä tarvitsekaan.



Näpräsin kuuselle uuden hamosen. Valmistui jopa etuajassa!

Olin valmistautunut henkisesti (palkka)työttömyyteen, sillä vuoden pestini alkoi vedellä viimeisiään. Kiitospäiväviikolla sain kuitenkin tarjouksen (korkeintaan) vuoden jatkosta, joten työskentelyn, reilun vuosikkaan perässä juokseminen, koululaisen kuskailun ja kaikenlaisen yleisen säätämisen yhteensovittelu jatkuu. Ainakin toistaiseksi.

Jatkuneen työpestinkin, mutta suurimmaksi osaksi järkyttävän ison otsaan kasvaneen ulokkeen takia shoppailtiin hieman maanantaina.

Onhan siitä haaveiltu. Hetki jos toinenkin. Ennen kuin edes muutimme tähän taloon. Kierukkahellan heivaamisesta nimittäin. Enää ei tarvitse kärsiä selkäpiitä karmivasta kierukoiden irrotteluoperaatiosta, joka aiheuttaa samanlaisia vilunväreitä kuin Florence Griffith Joynerin (RIP) ja liitutaulun yhdistäminen. Ei tarvitse ostaa uusia suojakulhoja tasaisin väliajoin, koska olen liian laiska pesemään niitä ihan joka käytön jälkeen. Plus, Flo-Jo.

Voi että tuota kapinetta tulee ikävä! Ai niin, eiku ei tulekaan.

Hyvässä tarjouksessa ollut kiertoilmauunilla varustettu keraaminen liesi napsahti ostoskoriin meille epätavallisen muutaman tunnin harkinnan jälkeen. Toiveina oli tosiaan sileä liesipinta (kukkaron nyörit eivät antaneet myöden ostaa hintaa puolellatoista tonnilla nostanutta induktioliettä), kiertoilmaominaisuus sekä saman päivän saatavuus. Hätähousut.

Erinomainen kandidaatti löytyi kuin löytyikin lähirautakaupan valikoimasta, enkä malttanut oikein pysyä pöksyissäni. Iltapäivän mittaan kuitenkin selvisi, että heidän varastossaan ollut laite oli näytekappale, eikä myyntikunnossa. Peruimme kaupat. Ärsytti.

Parinkymmenen minuutin päässä, Missourin ja Kansasin osavaltioiden toisella puolella olevassa rautakaupassa oli kuitenkin useampi liesi varastossa, joten ajelimme sinne kahdella autolla. Se mahtuisi isompaan, mutta ei meidän kaikkien ollessa kyydissä. Voin muuten kertoa, että ajelin kotimatkan mutkat aika hitaasti, eikä haluttanut tehdä muitakaan äkkiliikkeitä, sillä ei huvittanut saada kumollaan olleiden takapenkkien päällä maannutta jättihellaa syliin.

My precious...

Olen rakastunut. Olen myös ollut ehkä hieman turhankin tarkka kaikenlaisista roiskeista ja naarmutteluista, ja Scotty onkin sanonut puolileikillään, ettei todellakaan halua olla ensimmäinen, joka jättää lasipintaan pysyvän jäljen. Taidan olla melkoinen justiina... Vaan kylläpä nyt kelpaa väsätä jouluruokia ja -leivonnaisia!

Hellan omatoiminen asennus pääsi pitkän omakotitaloasumisen ihanuuksia -listan hännille. Sitä ennen on asenneltu (huom. onnistuneesti!) mm. lämminvesivaraajaa, jätemyllyä, pesukonetta, kuivausrumpua, kahta jääkaappia vesiliitäntöineen, tiskikonetta, autotallinoven jättimäisiä jousia (en suosittele), kellarin sähköjä. Kaikkea sitä.

Huomenna juhlitaan Kansas Cityn (ja vähän muidenkin) suomalaisten kanssa itsenäisyyspäivää, ja ensi viikonloppuna lähdetään katsastamaan erästä suomalaista soitto-orkesteria, minkä jälkeen mennään mökille saunomaan. Ilman lapsia. Ei pöllömpää. Ennen joulua täytyy käydä vielä edustamassa Scottyn firman pikkujouluissa, mutta sitten voikin rauhoittua joulunviettoon. Luulen, että se stressikin löytyy vielä jostain.